Helpottaako suru ikinä?

Isäni kuollemasta on nyt kuusi viikkoa, ja tänä aamuna olen taasen itkenyt hirvittävästi. Minulla on myös samanlaisia tntemuksia kuin sinulla, mietin kuinka kauan minun täytyy olla täällä, ja elää elämääni, ennenkuin kohtaan isäni jälleen. Suruni tulee aaltomaisena vyörynä, ihan kun en vielä tajuaisi aina ettei isää enää ole ja mikään ei tuo häntä takaisin. Toivon tämän tuskan joskus helpottavan, mutta milloin?

on se aika jolloin tekee vielä surutyötä. Muistelee kaikki vuodenajat, juhlapäivät. Alussa on vain kauhea ikävä ja kaikki tunteet niin pinnassa ettei osaa oikein muuta kuin itkeä. Miettii kaikkia tapahtuneita asioita ja sukulaisten kanssa tulee riitaa aivan mitättömistä asioista, jotka koskivat vainajaa. Joskin myös sisarusten kanssa on ollut terapeuttista käydä kaikki tunneskaalat läpi.
Itse olen miettinyt, että tärkeintä on ollut pystyä suremaan ja näyttämään tunteensa, aivan sama onko ne myönteisiä vai kielteisiä.

Aika kuitenkin on lääke, joka tekee tehtävänsä ja elämän jatkuvuus saa selkävoiton.

Kirjeesi kosketti. toivon Sinulle paljon voimia ja rakkautta elämääsi. Mikähän siinä on, että hyviä ihmisiä tuntuu olevan niin vähän? Hyvät ja lämpimät ihmiset ovat sydämeltään haavoittuvaisia eivätkä aina jaksa elämän tuomia takaiskuja, toisin kuin kovat ja kylmät ihmiset, joiden teflonpinnassa takaiskut eivät tunnu missään. Toivon että tapaat hyviä ihmisiä, jotka pysyvät rinnallasi ainakin kymmeniä vuosia.

rakkaudella

Itse olen käynyt läpi läheisen ihmisen välivaltaisen ja aivan liian aikaisen kuoleman - syyttänyt itseäni siitä etten nähnyt tulevaa, en osannut lukea pieniä avunhuutoja. Nämä syytökset sitten kompensoin kahden ja puolen vuoden tuskalla - kuin olisi käynyt taistelua, todistellut itselleni, jollekin ja kaikille kuinka paljon välitin ajattelemalla että se aika jonka suren on suoraan verrannollinen välittämiseni määrään. En halunnut päästää irti surustani sillä se tuntui samalta kuin olisin hylännyt hänet. Mutta sitten vihdoin saapui se päivä kun hänen kuolemansa ei enää saanut minua itkemään kuin hullu, se päivä jolloin itkenyt ja käynyt läpi kaiken niin monta kertaa että olin päässyt yli. Se oli pelottavaa ja tuntui väärältä, mutta sitten ymmärsin että vaikka vääryys tapahtui, ei ole mitään syytä miksi piiskaisin ja kiduttaisin itseäni enää, koska mitään ei enää ole tehtävissä eikä ole koskaan ollutkaan. Ajatus tuntuu surevasta itsekkäältä, mutta se on vain tarpeellinen osa suruprosessia. Kaikki kuolemme joskus, nauti sinä elämästäsi vielä kun se jatkuu, ja kaikista niistä ihmisistä jotka vielä ovat täällä kanssasi!

Kirjoituksesi kosketti jollain tasolla. Äitini kuoli 27v. sitten, isäni käden kautta. Kaipaan häntä välillä eikä se kokonaan koskaan poistu. Isäni kuoli 11v. sitten vankilan sairaalassa, luoja korjasi. Häntä olen oppinut kaipaamaan jollakin tasolla, katkeruutta ei enää ole. Isoveljeni päätti päivänsä 8 v. sitten. Hänen kuolemansa sattuu ja syvältä. Lisäksi hyviä ystäviä on kuollut vuosien saatossa ennenaikaisesti 4.. Tuntuu, että huono karma on tällä miehellä matkassa. Niin, kenties se voikin olla myös kantokyvyn mukaan annettu kantamus, mene ja tiedä. Kirkkoihin en kuulu, enkä oikein jaksa hirveästi mitään uskontoa miettiä. Jos jokin pitää valita, ehkä buddhalaisuus voisi toimia lähinpänä sieluani. Olen 38v. Mies. Lopuksi; en jää kuitenkaan liiaksi märehtimään elämääni. Peruspositiivisella elämän asenteella mennään. En usko surusi kokonaan poistuvan, se muuttaa vain muotoaan. Ajattele asioita positiiviselta kantilta!

Menetin veljeni yli vuosi sitten eikä tuska ole hirveästi helpottanut.

mutta totta. Ensin tuska on jatkuvaa, mutta vähitellen tulee ensin pieniä jaksoja, että ajattelee muuta. Sitten vähitellen nämä jaksot pitenevät. Tämä vanha suruaika yksi vuosi on aika oikea. Tämän jälkeen selvästi huomasin jo aika pitkiä jaksoja, jolloin en muistellut menettäämääni läheistä tuskallisesti. Kokonaanhan ei näin vaikeita asioita unhoita, vaan ne tulevat aina silloin tällöin tuskaisina mieleen esim. jotain filmiä katsellessa tai nyt esim. kun kirjoitan tätä.

Menetin itse parhaan kaverini onnettomuudessa vähän aikaa sitten.. sillon se tuntu ylitsepääsemättömältä ja masennuin ihan täysin.. mutta onneks ymmärtäväisten ystävien ansiosta jotka tuki siinä surussa olen päässyt jotenkin jaloilleni. ikuinen arpi siitä kyllä jää eikä siitä ihan täysin koskaan selviä mutta pitää yrittää jatkaa elämää ja ajatella kaikkia niitä hyviä muistoja.

jaksamisia! :)

Otan syvästi osaa lähesesi kuolemaan menetin äsken äitini olen vasta 12v teet jos itkettää niin anna itkun tulla ei sitä tarvi hävetä kyllä suru helpottaa vähitellen itse en oikein tajua menetystä varsinkin kun hautajaiset lähestyvät paljon voimia sinulle

Aikaa on mennyt puoli vuotta, eikä ole suru helpottanut. Tänäänkin on ollut todella paha olla ja niin pohjaton ikävä. Minullakin on sukulaisuussuhteet kuten mainitsit, mitään tukea en saa. Tuttavilta ja kavereilta kylläkin, jonkin verran. Mutta sitä asiaa ei ymmärrä, ennenkuin se kohdalle osuu. Kaikkein rakkain on poissa. Syyllisyyskin vaivaa, olisinko voinut olla parempi, mutta tiedän myös itsesyyttelyn olevan turhaa. Luulen, että vain aika parantaa.

n.viisi vuotta sitten.
Kaiken samana vuonna.
Heidät vei syöpä.
Yhä olen niin, niin surullinen.

Ihmiset hokevat: aika parantaa haavat..

mutta koska???

Osanottoni suruusi.

Minä menetin rakkaimman ihmisen 3 ja puoli vuotta sitten mutta edelleenki kun jään miettimään häntä miten ihana ihminen hän oli niin tuntuu et ei se oo totta ja on niin valtava ikävä jota ei voi sanoin kuvailla. Mutta minun ikävä on muuttunu tuossa ajassa ja oon pystynyt sen kanssa elämään. Pystyn jopa hymyillen miettimään kaikkia kivoja asioita mitä teimme yhdessä. Kävin itse terapiassa vuoden ajan muttei siitä ollu mulle mitään hyötyä, sain erittäin huonon psykologin joka vaan sai minun tuntemaan syyllisyyttäni asiasta, lopetin sen omasta tahostani.
Suosittelen että kannattaa kaikki tuki ottaa vastaan ja puhua asiasta, jos jäät liikaa ittekses miettimään niin asia pahenee huomaamatta. Voimia sinulle ja kaikille muillekkin jotka on menettänyt rakkaan ihmisen.

menetin isäni toistakymmentä vuotta sitten. Sairaus korjasi pois. Se mitä useasti kuuluu toisten ihmisten hokevan on että aika parantaa haavat... ei se paranna, mutta sen kanssa oppii elämään ja muistelemaan niitä hyviä asioita. Nyt voi sanoa että hyvät muistot ovat ne päälimmäiset. Ei se reilua ole ja joskus tuntui siltä että miksi juuri minun isäni.

Sure rauhassa ja anna lupa itsellesi surra. Jos tuntuu siltä että haluat puhua asiasta niin puhu ja puhu puhumisesta päästyäsikin... monasti kun asian päästää ulos niin jossain vaiheessa alkaa elämä taas voittaa. Ota kaikki apu vastaan mikä tuntuu hyvältä, mutta elä tee mitään vastentahtoisesti.
Toivotan sinulle jaksamista ja usko pois kyllä se helpottaa vaikka ei se helppoa aina olekkaan... aika... se helpottaa....
halaus sinulle ja hyvää jatkoa

Itse menetin isäni vajaa viisi vuotta sitten ja päivittäin jossain yhteydessä pysähdyn miettimään. Hän halusi itse päättää elämänsä ja siksi se niin vaikeaa olikin hyväksyä ratkaisu jonka hän teki mutta vaikka pahalta tuntuukin niin nyt kun aikaa on kulunut olen sen vihdoin alkanut pikkuhiljaa hyväksymään. Kuten sanoin niin kovin yksilöllistä. Voimia sinulle erittäin paljon ja vaikka nyt tuntuu pahalle ja sattuu, niin jonain päivänä tuska hellittää näin ainakin itse uskon...

Otan osaa suruusi. Kuten teidän muidenkin jotka olette menettäneet läheisiänne.
Samoin sinun joka podet eron tuskaa. Ero on kriisi elämässä.
Suru helpotti minulla 2½v jälkeen. Vieläkin tosin hiipii luokseni, mutta ei ole enää sitä toivotonta syvää tuskaa.

Suuri suru on kriisi. Kriisin vaiheet täytyy käydä läpi, jotta pystyy ja oppii elämään surunsa kanssa. Suru ei koskaan häviä, se on aina osa sinua, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Suru on aina läsnä, mutta se muuttaa olemustaan. Elämästään täytyy etsiä itselleen tärkeitä asioita oman surun tueksi. Joillekin se voi olla työ, toiselle harrastukset, kolmannelle lukeminen.. Jokainen päivä on arvokas, mitä meillä on täällä elettävänä. Emme tiedä omista päivistämme ja niiden lukumääristä, joten jokainen hetki on arvokas. Katso ympärillesi, huomaa kuinka kaunista voi olla lumisada tai auringon nousu. Jokainen päivä tuo uuden alun. Voimia sinulle jokapäiväiseen elämämään! Et ole asiasi kanssa yksin! On muitakin surun kokeneita, Netissäkin, mutta muuallakin, etsi heidät, hae vertaistukea, jotta voit jakaa surusi jonkun kanssa, jolla on samankaltaisia kokemuksia kuin sinulla!

kaikki aikanaan itse menetin oman rakkaan 2 v sitten autokolarissa eikä suru ole vieläkään ohi suru tulee mieleen aina välillä mutta aika parantaa. se on paras lääke....Mutta aikaa se vie Yllättän kauan

Avopuolisoni kuolemasta on 6 vuotta. Muutkin minulle läheisemmät ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet, aivan niinkuin sinulla. Minulla oli samanlaisia tunteita kuin sinulla ja tunne, että kaikki ovat hylänneet minut. Lopulta sairastuin vakavaan masennukseen, josta olen vasta viime syksynä alkanut toipua. Useasti vieläkin näen heistä unta, varsinkin kun elämässäni on vaikeaa. Silloin ajattelen, että he tulevat uniini auttaakseen minua ja ollakseen tukenani vaikeuksien keskellä. Näin ajatellen tuntuu, etteivät he ole hylänneet minua, vaan elävät edelleen kanssani.

Hei, ystävä. On riipaisevaa lukea kuvaustasi surusta läheisen kuoltua. Se on jokaiselle ainutlaatuinen kokemus, mutta yhteistä kaikille on, että suru täytyy käydä läpi. Se on kuin pitkä matka, josa on erilaisia vaiheita. Olet siinä vaiheessa, että suru on osa jokapäiväisiä ajatuksiasi ja tunnet olosi jatkuvasti apeaksi. Olen itse kokenut oman äitini kuoleman (siitä on nyt useita vuuosia), ja muistan edelleen elävästi sen pohjattoman mustan tyhjyyden tunteen, kaipauksen, ja juuri tuon pitkän apeuden, myös nimeämättömän syyllisyyden, siitä etten ollut tehnyt tarpeeksi hänen hyväkseen... Muistan ajaneeni töihin aamuisin hautajaisia seuranneet talvikuukaudet ja itkeneeni lähes joka ajomatkalla, se helpotti tuskaa, mutta sitten oli vain niistettävä nenä ja heittäydyttävä työpäivän menoon mukaan ja koetettava pärjätä. Toisaalta minulla oli varmuus siitä, että äitini rakasti minua ja muita lapsiaan ilman vaatimuksia, ja muisto hänen hyväksyvästä rakkaudestaan auttoi. Apeuden vaihe voi kestää vielä, älä pelästy sitä. Mutta ajattele myös niitä hyviä asioita, joita hänestä muistat ja tiedä, että hän varmasti myös rakasti sinua. Ajan kuluessa apeus kyllä vähitellen hellittää, tuskan kipu on hiukan pienempi ja sisimpääsi asettuu tietoisuus, että hän on jollakin tavalla yhä läsnä, ainakin sinun muistoissasi, kannathan mukanasi kaikkea mitä yhdessä elitte läpi ja mitä häneltä olet oppinut. Siitä kaikesta voi olla kiitollinen. Tsemppiä ja jaksamista Sinulle! Uskon, että valon lisääntyminen luonnossa ja kevään herääminen auttavat sinua myös.

Joka päivä vieläkin itken äitini poismenoa joka tapahtui vuosi sitten.

Ihmettelen itsekin,miten kauan tämä kestää.
Puhutaan vuodesta, mutta tuskin se pitää paikkansa kun oikein läheinen ihminen kuolee.

Nytkin kun luin sinun kirjoituksesi, purskahdin heti itkuun.
Kävin tänäänkin viemässä äitini haudalle kynttilän.

Surua pahentaa ja lisää myös minun täysin epäonnistunut hoitosuhde hoitajiin ja lääkäriin, jotka mielestäni olivat julmia ja aiheuttivat äidilleni paljon kärsimystä ja tuskaa,kuten myöskin minulle.
Taistelin äitini puolesta useiden vuosien ajan, mutta tunnen että en jaksanut enää lopulta kamppailla tuota epäinhimillistä hoitokulttuuria ja hoitokäytäntöä vastaan, ja menetin äitini senkin vuoksi.
Tein kuitenkin parhaani, enempää en voinut.

TUska on suuri, eikä se kyllä vuodessa ole mihinkään hävinnyt.
Minulla ei kylläkään ole tarpeeksi verkostoakaan ympärilläni, ja yleensäkään ei niitä tukijoita kovin paljon ole, kun tällaisesta surusta on kysymys.
Asun pienellä paikkakunnalla ja täällä ei ole edes sururyhmää, jota kaipaisin.

Jaksamista sinulle myös toivon.

elämäsi raskaimmat påivåt ovat ne ku luoja rakkaasi vie.surun keskellä lohduttaa se et hänen on hyvä olla,jälkeen jääneillä on ikävä ja kaipaus,tällä hetkellä ei lohduta,et aika tuo helpotusta,aluksi ajatus viipyy tapahtuneessa jatkuvasti.muttapåivå påivåltå huomaa ajattelevansa muutakin,jonakin påivänä suru väistyy jäljelle jäähaikeus muistot eleet puhetapa olemus säilyy mielessäsi.itket ku on paha olla,ilo palaa kuitenkin.3vuotta sitten ei päivääkään ole menny ettei muistaisi.jaksamista siunausta kaikkea hyvää elämällesi.

Psykolgoiaa soveltaen suruaika kestää maksimissaan vuoden "normaalissa" tilanteessa, muulloin kannattaa hakea apua, sillä se syö ihmistä ja voimavaroja sitten ihan liikaa. Olen kyllä sitä mieltä, että jos yhtään harkitseekaan, niin apua kannattaa hakea ammattilaisilta jo aikaisemmin, vaikka heti! Saa murheen käsiteltyä nopeammin ja toisella tavalla ja muutenkin on helpottavaa, kun joku kuuntelee. Jos musta verho on liian raskas käsin sivuun siirrettäväksi, voidaan sinulle myöntää reseptilääkkeitä, jotka auttavat pahimman yli. Vaarana on vain riippuvuus lääkkeiden tuomaan ihanaan hälläväliä -tunteeseen. Pitää olla tarpeeksi vahva sitten alkaa katsomaan maailmaa taas omin silmin.

Joskus ja useimmiten auttaa omat harrastukset surun purkamiseen. Pidätkö laulamisesta, maalaamisesta, piirtämisestä, runojen kirjoittamisesta? Ei tarvitse olla edes hyvä, kunhnan jotenkin purkaa patoutuneita tunteitaan. Minulla auttaa usein musiikki ja laulaminen, sen jälkeen osaa hengittää taas tasaisemmin ja itku menee ohi. Muutenkin kun joutuu keskittymään sanoihin ja nuotteihin, niin ei enää raskaat ajatukset pyöri päässä.

Minua auttaa myös se ajatus, että ihmisen elämä ei ole minun kädessäni, vaan joku paljon paremmin tietävä laskee meille jokaiselle omat päivämme. Olemme täällä vain lainassa ja käymässä, emme pysyvästi. Voin vain todeta, että sen ja sen aika oli nyt ohi. Vaikka voisikin välttää autokolarin ekana päivänä, niin sauraavana liukastuu ja taittaa niskansa. Jos tarkoitus on ihmisen lähteä, niin lähtee sitten tavalla tai toisella. Läheltä piti -tilanteet ovat herätyksiä muistuttamaan, että pitää elää täysillä joka hetki, sillä aikaa ei ole loputtomiin.

Menetin puolisoni 2 kk sitten.pitkän ja vaikean sairauden johdosta. suru hellittää ajan kassa. Sen kanssa vain täytyy pystyä elämään .kaikesta on kerran täällä luovuttava.Rukous auttaa. Rukouksin ja kiitollisin mielin matkaa jatkaa,se auttaa meitä jaksamaan.

Minulle äidin menetys oli kova paikka. Mutta, näin jälkeenpäin ajatellen suurin voimavara oli ystävät ja sisarukset joille sai purkaa tuntojaan. Noin vuoden verran läheiset sai kuulla ikävästäni. Nyt suru on muuttunut niin ettei joka päivä tarve miettii sitä mut aina kun on sopivasti tunnelmassa niin äiti muistuu mieleen.

Toisaalta senkin kun muistaa kuin vaikeaa äidin elämä oli viimeisinä hetkinänikin oli valmis suomaan hänelle sen mitä hän halusi, kuolla arvokkaasti.
Ja kun oltiin hänen kanssaan juteltu etukäteen näistäkin asioista niin oli valmistautunut jotenkin kuolemiseenkin.

Kaipaus jatkuu mutta niin myös elämä.
Voimia sinulle.

Itselläni suru on täs neljän vuoden aikana hellittänyt. Aika ajoin tulee edelleen niitä hetkiä, kun mikään ei tunnu miltään ja tahtoisi ajaa rekan alle. Mutta elämä se vaan rullaa, päivä kerrallaan, halusit tai et.

Eka vuosi meni itelläni niin, etten uskaltanu nauttia oikein mistään täysillä. Miks olisinkaan, en ollut mielestäni onnea ansainnut. Pikku hiljaa sitä vaan jaksoi eteenpäin.

Ite "pimahin" niin, että menetin perheeni; erosin lasteni isästä. Jota kadun loppu elämäni. Älä sinä tee samoja virheitä.

Minun mieheni kuoli äkillisesti aivoverenvuotoon.Kesti 3 v.sitten päätin olla itkemättä joka aamu ja ilta,Töissä meni hyvin,mutta kotona oli yksinäistä. Otin tyttäreni koiran hoitoon ja sitten en enää ollut yksin.Joku odotti kotona.Nyt on kulunut vuosia, ja voin vakuuttaa ,että suru helpottaa vähitellen. 2 kk on aivan liian lyhyt aika.3 v.oli paljon,mutta kun ei ollut ketään läheistä, jolle olisi voinut puhua. Puhu,jos sulla on joku ,joka kuuntelee,se helpottaa.En voi muuta neuvoa. Itselläni on nyt uusi hyvä ihmissuhde, mutta meillä ei ole tarkoituskaan muuttaa yhteen.Soittelemme joka päivä ja tapaillaan silloin tällöin. Asiani on nyt hyvin. -Toivon sulle sydämestäni jaksamista.
Pyydä myös ylhäältä apua.Kaarina

äidin kuolemasta on vuosi ja 2viikkoa tasan.
tänään kävin taas haudalla ja muistelin hyviä aikoja
ja yhteisiä hetkiä silmät kyynelissä ja mietin että kuinka olisin voinut muuttaa asioita ettei äitini olisi vielä menehtynyt ,mutta kun taas mietin niitä kipuja mitä äitillä oli tavallaan se helpottaa ettei niitä enää ole ja muistelen vain niitä hyviä aikoja jolloin sain kaiken rakkauden ja huolen pidon mitä nyt yritän antaa omille lapsilleni ja vaikka suru aina välillä helpottaa ei se koskaan ohi mene mutta aina on helpompaa ja yrittää elää ja nauttia siitä elämästä mitä itsellä vielä on...

Siskoni kuoli keväällä 2005, vasta 14 vuotiaana.
Voin sanoa että suru ei välttämättä häviä koskaan kokonaan. Mielestäni sen ei kuulu kokonaan edes hävitä, suru kuuluu myös muistamiseen.
Kannattaa kuitenkin muistella hyviä hetkiä, itse olen huomannut että se auttaa vaikeiden hetkien keskellä...
Välillä on hetkiä jolloin se tulee voimaakkaammin esille ja hetkiä jolloin taas ei.

Toivotan sinulle kuitenkin jaksamista...

suru vie oman aikansa.menetin veljeni ja isäni 35 v.sitten ja senjälkeen kesti kauan 2-3 vuotta ennenkuin se ei tehnyt enää niin kipeää.yhden veljen menetin 5 v sitten syöpään silloin olin levollinen kun hän pääsi nopeasti pois kovien kipujen jälkeen ajattelen häntä edelleen usein mutta se hiljaista kaipausta.vuosi senjälkeen menetin rakkaan äitini 94 v.5 päivän sairastelun jälkeen ikävöin häntä kovin mutta järki sanoi että äidin oli hyvä nukkua pois koska hän oli aina toivonut pääsevänsä pois ettei tarvitsisi kauan maata laitoksessa eikä hänen tarvitse enää saattaa yhtään lastaan hautaan 3 hän jo ehti haudata ja lapset ovat jo 75-65 v.mutta aina ajattelen jos joutuu hautaamaan lapsensa siitä ei varmaan koskaan toivu

helpottaa tai oikeammin muuttaa muotoaan, jää jäljelle kaipaus ja muistot.

suret kunnolla ilman peittelyä..Jos surun ohittaa kovettamalla itsensä,se tulee monikertasena takasi...Puhun kokemuksella.Ärsyttäviä ihmisiä ovat ne jotka tulee sanomaan:
-siitähän on jo kolme kuukautta,et sä nyt enää voi sitä surra...

Suru työ on tietenkin tehtävä,käsiteltävä. Mutta ei se kokonaan elämästä poistu. Itse menetin Kasvattimummoni ja en kerinnyt kaikessa hulinassa käsittelemään menetyksen tuskaa. Se tulee ajalaan,,,niin yksilöllistä. Mutta surulle on annettava aikaa.
Aika ajoin läheinen tulee mieleen,silloin tulee surukin. Mutta sellaista elämä on....
elämä jatkuu.

Ja kaikille miehille tiedoksi: Tekin saatte itkeä,ei se ole heikkoutta,vaan nimenomaan vahvuutta. :)

Hei, luin viestisi menetyksestä ja tunsin oikeastaan lohdullisena, että on muitakin surevia kuin minä. Niin onpa tietenkin, mutta moniko haluaakaan lohtua suruun!Ei jaksa edes ajatella. Minua kohtasi läheisen menetys yllättäen 5 kk sitten ja heinäkuun lopussa oli ollut edellinen läheisen menetys.Varmaan tiedät miltä tuntuu. Ajattelin, ettei elämä jatku, sitä vaan on kuin patsas, toimii kuin robotti ja tekee jotain tiedostamatta kipu rinnassa.Mutta usko pois:aika armahtaa kuten sanotaan. Jokainen hetki ja päivä tuo voimia, kunnes alkaa näkyä valoa tien päässä. Nämä sanat voivat tuntua nyt sinusta tuuleen huutamiselta, mutta kaiken lyhyessä ajassa kokemani tuskan jälkeen, elämä alkaa voittaa. Mitään et voi paeta, et painaa helpottavaa nappia. Aina ne sukulaiset tai ystävätkään eivät auta yhtään. Itse olen halunnutkin koota uusiksi menneen elämän palasia ihan yksinäni. Toivon sinulle voimia, suru kiteytyy vähitellen kauniiksi muistoksi.

Jokaisella se ottaa aikansa enkä tiedä kuinka kauan, sitä tuskin meistä tietää kukaan.
Itse menetin aviomiehen viime vuoden loppupuolella vain 28 vuotiaan ja nyt olen leski, aivan liian aikaisin kuin kuvittelin.
Mutta vaikka syyllisyys on ihan hirmuinen niin suru sitäkin voimakkaampi vaikka ensin hieman vaikea edes suhtautua siihen koska mietin että olenko surullinen ain siksi että poden voimakasta syyllisyyttä, mutta ei...sitä se ei ole vaan rakkautta. Se miksi syyllisyyttä hänen kuolemastaan koen on yksin kertaisesti siinä että jos olisin jättänyt sanoja sanomatta ja antanut anteeksi hän eläisi edelleen. Hän jäi pettämisestä kiinni ja kun sanoin että siinä tapauksessa minä haluan erota ja antaa onnen hänelle tämän toisen kanssa ja hän oli sitä mieltä, että jos en anna anteeksi ja haluan eron niin hän tappaa itsensä. Miksi ihmeessä en siis antanut anteeksi, kun olis kuullut nuo sanat?? Ikuinen taakka ja syyllisyys...

valitettavasti en osaa kertoa milloin suru helpotaa. viisaammat sanovat, että se muuttaa muotoaan.
isäni kuoli syyskuussa ja edelleen itken päivittäin. oma elämäni tuntuu tyhjälle ja ajoittain tarpeettomalle. ihan rehellisesti voin sanoa, että jaksan elää vain lasteni vuoksi, ilman heitä en pääsisi edes sängystä ylös.
yritetään hetki kerrallaan eteenpäin, ei kai ole muutakaan vaihtoehtoa.

menetin isäni viisi vuotta sitten, eikä suru ole helpottunut yhtään, vaan päinvastoin. :/

tuntuu vieläkin siltä, että olisin jäänyt kokonaan yksin.

mutta toivon, että sinulla se menisi vaan ajan kanssa.. hieman nopeammin kuin minulla. voimia.

Menetin ensin mummoni ollessani n. 15 vuotias (luonnollinen kuolema) ja kolme vuotta sitten menetin setäni (tapaturma) ja vieläkin tuntuu etten ole päässyt ylitse näistä tapahtumista...

Aikaa myöten se helpottaa, mutta itselläni on vieläkin ajatuksia heidän kuolemastaan ja mitä itse olisi voinut tehdä kenties toisin...

Muistelet sitten myöhemmin hyvillä mielin. Toki välillä vieläkin itkettää ( Kuolemasta kohta kaksi vuotta ). Harmittaa niin vietävästi, että toinen lähti ennen aikojansa.
Ensimmäinen vuosi on kaikkista rankinta.
Tänään katselin vanhoja kuvia ja itkin. Suru ei varmaan lopu ikinä, mutta muuttuu siedettävämmäksi.
Vielä on liian aikaista sanoa, että kyllä se siitä. Mutta näinhän se menee! Elämä helpottuu ajan kanssa.
Turhaan itseäsi syyttelet. Minäkin syytin itseäni, että miksi en soittanut uudestaan, että onko sulla hyvä olla ( sydänvika ). Mietin monta kertaa, olisinko voinut jotenkin estää kuoleman... Mutta siihen ei olisi edes leikkaus enää auttanut. Turhaan sitä miettii ja syyllistää itseänsä. Elämä jatkuu ja tapaat uusia ja mukavia ihmisiä, jotka pitää sinusta, niinkuin tämä mennytkin ihminen.
Voimia sinulle!=)

suru ei häviä koskaan, vaan jos löytää asian hyväksynnän, niin se helpottaa, poikani menettänyt

sillä tämä elämän koulu on kova.
Pian tulee pari vuotta, kun menetin
lapseni ja kyselen vieläkin, miksi, miksi?
näin kävi?
Vuosi oli tuskallisin aika, mutta vieläkin on aikoja jolloin yksin, itken ja mietin, mitä
olisin voinut tehdä toisin.
Lapsen menetys on niin raastava, on kuin pala revitään irti sinusta.Aika on hyvä lääke,
mutta sydämmessä hän on ikusesti.

aika tekee tehtävänsä!!!surun suurin piikki taittuu ajan kanssa mutta kaipaus ei ikinä siihen vaan turtuu ja hyväksyy tilanteen muistaa hyviä asioita ja vaalii muistoja...aika ajaa asiansa

Menetin vaimoni alle 40 vuotiaana pari vuotta sitten vakavan sairauden seurauksena. Tuska oli valtavaa, eikä mikään tuntunut auttavan ja yksinäisyys kova ja olo avuton kun en pystynyt auttamaan häntä. Ainoa helpottava asia oli puhua asiasta kaikille ja etenkin niiden kanssa joita menetys koski yhtä paljon. Nyt parin vuoden jälkeen ikävä on yhtä kova mutta suru on helpottanut tai oikeastaan muuttanut muotoaan, enää se ei vie kaikkia voimia, mutta ei kai se koskaan häviä mutta tarviiko sen hävitäkään. Nyt muistelen niitä hyviä hetkiä joita meillä oli, elän surun hetkinä näitä hyviä aikoja uudelleen. Aika tekee tehtävänsä, vaikka kun minulle tuota toistettiin niin silloin tuntui entistä pahemmalta. Aika on kuitenkin auttanut jotenkin hyväksymään asian osaksi elämääni. Jaksamista sinulle!

niin ikävä kuin se onkin kokea, on pohjimmiltaan tarpeellinen kokea siksi, että vuosien päästä saamme tuntea entistä syvempää ymmärrystä tätä elämää kohtaa. Kasvamme ihmisinä tietoisuuteen siitä, että kaikella on aikansa.

olen nämä kaikki lukenut,ja niistä apua saanut
viestiketjussa olen poikani/nimetön
kuka ajatuksiaan haluaa vaihtaa osoite on
[email protected]

Meneti rakkaan äitini 7kk sitten.Ihan liian nuorena. Aika on mennyt Kuin siivillä. Olen se ísosisko joka joutui pitämään kaiken kasassa... Järjestämään hautajaiset ym.. huolehtimaan nuoremmat siskot ja juopon isän..

Syöpä on lannistava vastustaja..mitään et voi tehdä sitä vastaan taistellaksesi elleivät lääketieteen keinot riitä. Raadollista kyllä, kuolemaan pystyy valmistautumaan..ja sitä käymään läpi jo läheisen eläessä. Meillä homa toimi niin..aina niin läheisen äidin kanssa puhuttiin ja itkettiin paljon jo kun selvisi ettei mitään ole tehtävissä. Sitten oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja hoitaa kuoleman eteen tuomat asiat.Suru kulki siinä vierellä..mutta toisaalta oli helpottavaa tietää että sairauden tuoma kipu oli loppunut..kuolema oli osaltaa helpottava ja lohduttava asia.

Nyt näinkin monen kuukauden jälkeen tulee hetkiä, jolloin suunnaton ikävä ottaa vallan ja vie mennessää.Miksi ne nuoret ja ystävälliset ja kiltit ja niin ymmärtävät ihmiset otetaan aina liian aikaisin pois täältä elämästä. Ihmiset joita ajatellessa tulee mieleen että jos heitä olisi enemmän, maailma olisi ehkä jopa parempi paikka.. Sitä kaipaa niitä keskustele tuokioita joilla parannettiin maailmaa.. Ja miten ikävä onkaan sitä ymmärtämystä mikä välillämme vallitsi. Toki suru on ollut suuri myös äidin äidille joka menetti reilun puolen vuoden sisällä kaksi lastaan.. Mutta siltikään kukaan sukulainen ei voi ottaa aina niin ymmärtäväisen äidin paikaa..eikä ymmärrä meidän lasten asioita ja ajatuksia niinkuin hän. Mutta niin se vaan on että kaikki ihmiset ovat ainutlaatuisia yksilöitä, eikä toista samanlaista ole olemassa. Pitää vaan oppia tulemaan toimeen näiden nykyisten läheisten kanssa ja oppia puhumaan asioista niiden hyvien ystävien kanssa. Jäljelle jääneet sukulaiset kun eivät ole mitään kovin henkistä ja ymmärtäväistä porukaa.. Moni asia on heille niin mustavalkoinen. Se lisää ikävää.

Elämme kaikki täällä kuitenkin vain kerran ja sitä on vain jatkettava eteenpäin. Surunkin kanssa.
Ja Surun kanssa oppii elämään. Vähän- ja päivä kerralaan. Muistot lohduttavat myös. Voimia sinulle!!

Menetin äitini lokakuussa 2005. Hän sairastui nuorena, mutta eli sairaudesta huolimatta täysillä. Lopulta sairaus vei voiton...aivan liian nuorena. Jotenkin sitä oli alitajuisesti kai valmistautunut tulevaan. Ajatus siitä, että hänen ei enää tarvinnut kestää niitä kovia kipuja, helpotti hieman. Suru ja tuska on kuitenkin sanomattoman suuri. Kaipuu ja itku tulee yhtäkkiä. Aina välillä sitä jotenkin herää tajuamaan, että en enää täällä maan päällä milloinkaan näe rakasta äitiäni. En voi soittaa ja kysyä neuvoa, en kertoa asioistani ja halata, kun minulla on paha olla. Hän ei näe sitä kun joskus menen naimisiin tai kun saan toivottavasti lapsia. Olen ainut lapsi. Tiedän, että hän on aina kuitenkin läsnä ajatuksissani ja sydämessäni. Tuntuu, etten vieläkään täysin halua myöntää itselleni, että äiti on poissa. Joskus tuntuu, että äiti on vain pitkällä matkalla, enkä siksi ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Kuolema on vielä liian lähellä, jotta voisin päästää sen kokonaan ajatuksiini. Itkettää...
Voimia kaikille läheisensä menettäneille. Ei ole sanoja, jotka helpottaisivat sitä tuskaa ja surua. Ajan myötä suru muuttaa kuitenkin muotoaan. Pikkuhiljaa...vauvan askelin...

Tiedän tuskasi ja surusi, ja otan osaa suruusi :( valitettavasti en voi kertoa sinulle että suru menisi joskus pois, se on ja pysyy aina taustalla mutta sen kanssa oppii elämään ja tokihan se jossain vaiheessa helpottaa mutta poismennyttä ikävöi aina! itse menetin isäni noin 2-vuotta sitten ja edelleen ikävöin ja itken usein, mutta suru ei ole kuitenkaan enää niin hirveä mitä se ensimmäisen vuoden oli ..niin ja eikös sitä sanotakin että surun käsittelyyn menee noin vuosi, sitten alkaa helpottaan :( koitahan jaksaa ja yritä löytää asioista iloisia puolia vaikkakin se tuntuukin mahdottomalta..

Kiitän teitä kaikkia tuhannesti! (Olen alkuperäinen)Uskon,että me kaikki olemme saaneet tästä viestiketjustamme laajempaa näkökulmaa, lohtua ja tukea toisiltamme vaikka suru ei poistukaan.
Olen menettänyt aivan lähisukuani (2 kk sitten),taaemman sukupolven kokonaan jo aiemmin ja kolme ystävääni.He eivät ehtineet vanhoiksi kukaan.Lisäksi aivan lähisuvussani on kolme erittäin vaikeasti sairasta syöpäpotilasta,muut kuolivat muihin syihin.Syöpäpotilaatkin tulevat kuolemaan ihan milloin hyvänsä.Lisäksi on yksi, jolla on ihan selvät ennakoivat sydäninfarktin oireet ja merkit (tunnistan ne jo kokemuksestakin, nähnyt liian monesti)mutta en saa häntä pelastamaan itseään ja menemään sydänlääkäriin, hän kun pelkää mitä lääkäri sanoo.Joka päivä pelkään sitä viimeistä puhelua, kun hän on jo ihan harmaa iholtaan ja sininen, kun happi ei kulje,rintakipua on rasituksessa ihan liikaa.Mitä vielä voisin tehdä enemmän? Minusta tuntuu lisäksi, että en kykene surultani tukemaan näitä kohta kuolevia tarpeeksi ja että heidän loppunsa tulee olemaan kauhea.Lääkäri kertoi minulle ihan suoraan miten heidän kanssaan tulee käymään (eri syövät kaikilla)mutta nämä sairaat eivät itse tiedä sitä.Yksi heistä kuolee siksi, että ei suostunut avanteeseen vaan menee kuulemma hautaan suoliensa kanssa.Miten tällaisten sukulaisten kanssa voisi pärjätä? Yksi heistä uskoo parantuneensa, kun sädehoito vei kaiken näkyvän syövän.Lääkäri sanoi minulle,että se palaa varmasti ja kasvaa takaisin ja se on sitten se,mitään ei voi tehdä.Viimeisin sai juuri keuhkokuumeen.Pitääkö minun kertoa heille miten käy?
Ja kun hekin ovat kohta lähteneet,en enää tiedä miten käsittelen sen kaiken surumäärän.Nyt suren niin, että kohde vaihtuu ja keskityn aina yhteen menetettyyn ja sitten kohde vaihtuu, taukoja ei tietenkään ole.Sitten suren kaikkia kerralla ja teen lisäksi etukäteissurutyötä.Mutta sain viesteistänne paljon voimaa kestää ja toivon, että muutkin ovat saaneet apua.Yksi näistä syöpäpotilaista oli viimeisimmissä hautajaisissa todella pahoillaan,kun ei voinut kantaa arkkua.Käsittämättömiä tilanteita.Kuoleva suree, kun ei voi kantaa kuolleen arkkua koska on kohta itse kuoleva.Tuntuu ettei järki enää riitä käsittämään tätä.Muutamia vuosia sitten olimme kaikki yhdessä,siellä auringon puolella vielä.
Rakkautta ja tukea teille kaikille!

Mulla on poikaystävän itsemurhasta 4 vuotta.
En sano että suru helpottaa, asia on niin vaikeasti käsiteltävä, mutta sen kanssa pystyy elämään.
Minulla se suru iskee joskus todella voimakkaasti, joskus asia vaan menee niin että hymyileekin kun hän muistuu mieleen.
Suru on minulle osa hänen muistamista. Ja vaikka tulen surulliseksikin niin olen onnelinen että minulla on mahdollisuus häntä muistella.
Kaikkea hyvää teille, rohkeille, voimakkaille ja mahtaville ihmisille, jotka olette olemassa!

Isä kuoli vajaa vuosi sitten. Kaippa se suurin suru
on helpottanut, mutta ikävä paheneen koko ajan. Vä-
lillä tuntuu, ettei enää oikein millään ole mitään
väliä, vaikka on oma perhe ja kaikki. Isä vaan oli
kait minulle se tärkein asia maailmassa, enkä ikinä
uskonut, että isäkin voisi joskus kuolla. Järjellä
(?)kun yrittää ajatella, tapahtuneen kyllä ymmärtää,
mutta kun näissä asioissa merkitsee vain tuo tunnepuoli,
joka menee koko ajan sen vähänkin järjen ohitse. En vaan ole
koskaan halunnut ajatella, että se merkitsevin ih-
minen lähtisi täältä ennen minua. Itsekästä, mutta
sitä kun ei osaa kertoa sanoin tuota tunnetta,
joka tässä tyhmässä päässä velloo. En ihan totta
enää osaa nähdä tulevaisuutta valoisana, vaikka
minulla on ihana perhe ja asiat kait muutenkin
ns. normien mukaan kohdallaan. En pysty puhumaan
näistä asioista kenellekkään, en perheelleni, enkä
muille omaisilleni, mutta toivon, että pystyn kes-
kustelemaan nämä asiat edes itseni kanssa.
Mutta sinulle toivon pikaista helpotusta ja kaik-
kea hyvää tulevaisuudellesi!

toivoo; miespuolinen itkupilli

keskellä tunnen olevani erilainen. Mummoni ja anoppini kuolivat luonnollisen kuoleman, ja sisareni äkilliseen sairauskohtaukseen. Itkin kutakin päivän tai pari, ja sitten he vaipuivat muistoihini. Pidin mummostani ihan kauheasti. Anoppi oli rakas, ja murehdin sitä, etten ollut pitänyt enemmän yhteyttä häneen. Sisarkin oli kultainen - meillä oli hyvät välit. Silti suru kesti vain hetken.

Ehkä ihmisillä on kullakin oma tapansa surra. Minä olen ehkä aika pinnallinen, ja iloluontoinen. Tai itsekeskeinen, ehkä. En tarkoita, että tuntisin syyllisyyttä siitä, etten sure pitempään. Ihmettelen vaan, onko tällaisia ihmisiä muitakin. Ja kuulostanko teidän mielestänne kylmältä?

Tai ehkä en sittenkään rakastanut heitä kovin paljon. Jos kumppanini kuolisi (tai olemme jo eronneet, vuosia sitten, mutta hän on yhä rakas), tuntuisi, että puolet minua on riistetty pois. Toivon, että kuolen ennen häntä - minun menetykseni ei ole hänelle yhtä raskas.

Vieläkin tunnen päivittäin surua, tuskaa, ikävää... Toki esim. suru on muuttanut muotoaan ja tänä päivänä pystyn jopa muistelemaan äitiäni ilman kyyneleitä.
Helppoa tämä ei ole ollut minulle missään vaiheessa, kovan työn olen tehnyt päästäkseni tähän asti ja työ vielä jatkuu!! Avopuolisoni ja ystävän tuki on auttanut paljon, kuten myös lääkärissä käynti...asioista on pakko päästä puhumaan, jos ne jättää sisälleen, niin olo pahenee entisestään ennemmin tai myöhemmin.
Toki hyvästä tukiverkosta huolimatta minulla on ollut useamman kerran tunne, että olen ihan yksin eikä kukaan voi ymmärtää tuskaani, kukaan ei välitä...se satuttaa! Ja itseäni olen syyttänyt ja syytän edelleen äitini kuolemasta, vaikka mitään ei ollut tehtävissä. Mutta nämä tuntemukset ja syytökset kuuluvat asiaan, sen olen oppinut esim. lukemalla kirjoja, jotka käsittelevät läheisen kuolemaa ja lukemalla sururyhmien keskusteluja.
Tämä oli siis "minun kertomukseni".

Matka jatkuu, onneksi suunta on eteenpäin.

Voimia sinulle.

Ei suru ja kaipaus koskaan hellitä se muuttaa vain muotoaan. Menetin poikavauvani 16 vuotta sitten. Nyt kun isäni kuoli viimevuoden (2006) toukokuussa tuli kaikki jälleen uudelleen esiin. Ja kun kaikkien sotkujen jälkeen ajattelin että voin aloittaa surutyötäni sain eilen suruviestin että minulle niin rakas serkku oli nukkunut pois.
Sinulle ystäväni, anna vain ajan kulua niin se lievittää surun tuskaa.

Sinulle, joka yrität elää kovan surusi kanssa.
Itse menetin äitini puoltoista vuotta sitten.
Sinä maanantai päivänä tuntui, että elämä loppuu omaltanikin kohdalta,tuska ja kaipuu oli niin suurta.Viikko meni etten juuri syönyt saatikka nukkunut.Sitten sain puhua, puhua, puhua ja puhua miten pahalta musta tuntui. Oli ystävä, joka jaksoi kuunnella ja tukea juuri silloin kun tukea enten tavitsin.Ilman hänen apuaan, tuskin olisin kaipuusta selvinnyt.
Avioliitonikin oli joutua karille, koska normaali elämä meni täysin sekaisin.
Kävelin yöllä pitkin katuja ja itkin. Nyt, kun aikaa on kulunut, on edelleen kova ikävä ja kaipuu. Ei päivää, etten äitiä ajattelisi, mutta olen oppinut elämään sen kanssa.
Käyn usein "äitiä katsomassa" ja lapsillenikin olen opettanut, että mummia käydään katsomassa ja juttelemassa.Kaikki eivät tietysti pidä hautausmaalla käymisestä, mutta omalla kohdallani se on ollut hyväksi, koen siellä olevani lähellä.
Sinulle haluan sanoa, että yritä puhua asiasta mahdollisimman paljon, se auttaa kyllä.
Kyyneleet kuivuvat aikanaan ja lämmin muisto ja kaipaus jää.
Voimia sinulle!

Menetimme tyttäremme 5 kuukautta sitten aivan äkillisesti. Itsetuho ajatukset repivät pitkään mieltäni ja olin surussani todella rikki. Nyt itku ei ole koko aika päällä se tulee aina silloin tällöin ja kaipaus on kova, mutta huomaan, että taidan sittenkin selvitä tästä, vaimollani on varmaankin ihan samanlaiset tuntemukset mutta kuitenkin yhdessä on helpompaa. Todelliset ystävät tulevat esille kun on oikein vaikeaa. Valitettavasti on myös käynyt niin, että muutamat ystäviksemme luullut henkilöt ovat osoittautuneet melko kylmäkiskoisiksi, valitettavasti. Voimia.

antaisivat varmasti arvoa sille jos jatkaisit elämääsi liikoja jo pois menneitä surematta! He varmasti toivoisivat sinun osaavan nauttia elämästäsi jota sinulle on vielä suotu!

niin... olen vilpittömästi pahoillani tilanteestasi. Tiedän ainakin osin mitä käyt läpi, sillä olen kokenut saman.Kuoleman jälkeen tunteet ailahtelevat syvästä epätoivosta tasaisempaan tunteeseen, mutta jatkuvasti on mielessä koettu menetys.

Olet kokenut menetyksen vasta vähän aikaa sitten. On ajallisesti normaalia käydä surutyötä läpi kuolemaa seuraava vuosi. Toiset käsittelevät surua vielä senkin jälkeen mutta, lohduttavaa on että surun aallokko vaimenee ja myrsky pienenee ajan myötä. Tasaiset vaiheet pitenevät ja suru tuntuu kaukaisemmalta. Voi tuntea syyllisyyttä, että ei voinut estää kuolemaa mutta kuolemaa voi harvoin kiertää.

Kaikki me tarvitsemme aikaa ja mahdollisuuden surra. Se kuuluu ihmisen asioiden käsittelyyn. Mikäli et sure, jää se möykyksi sisimpääsi ja on vaarana että katkeroidut. Siis sure ja itke. Anna kyyneleesi valua aina kun siltä tuntuu. Puhu kaikille, jotka sinua kuuntelevat. Surussa on aika kyynelille ja on aika puheelle.

Ajan myötä helpottaa. Suru vähenee mutta kaipaus jää.. Oman omaiseni kuolemasta on kohta kymmenen vuotta mutta yhä edelleen käy mielessä, varsinkin väsyneenä, että soitanpa hänelle.. Kaipaan häntä yhä edelleen, mutta tuskan terävin kärki on hävinnyt.

Toivon voimia jaksamiseen sinulle. Muistathan että tarvittaessa voit kääntyä aina ammattiauttajan puoleen, mikäli tuntuu että et selviydy surusi kanssa yksin..

Menetin rakkaan veljeni (silloin 15 v) reilu 17 vuotta sitten. Kyllä veli on aina mielessä. Mietin, että mitä hän tekisi tällä hetkellä. Olisiko perhettä ym. Ei se suru koskaan lopu.

Olen myös menettänyt minulle läheisiä ja rakkaita ihmisiä.
Suru menetyksestä ei mene koskaan kokonaan ohi, mutta kyllä elämässä oppii tulemaan toimeen, vaikka se suru taustalla kaivaakin.
Läheiset ihmiset auttaa, vaikka ne joskus myös ahdistavat ja taustalla on myös aina se, ettei halua päästää ketään enää lähelleen, kun ei halua kokea lisää sitä menetyksen tuskaa, mutta toivon sinulle voimia jaksaa elämää ja uskoa tulevaan, ettei sinustakin tule tällaista kyynikköä.

enää sure. Kaikki on määrätty kun synnyimme.
Minun tuskani oli se, ei ollut ketään kenen ympärillä pyöriä. Suunnaton masennus ja tarpeettomuuden tunne vain.Kuitenkin kuolema oli helpotus, hänelle kuten minulle. Tunsin helpotusta hänen kuollessaan enkä häpeä sitä.

veljeni kuoli auto-onnettomuudessa 1989.. siis kohta kakskymmentä vuotta sitten.. ajan ja paikan taju meni ainakin minulla moneksi kuukaudeksi ja omasta mielestäni elin normaalia elämää mutta silti huomasin että olin yksin kuitenkin asian kanssa vaikka oli sukulaiset ja muut mutta silti yksin.. tänäkin päivänä tulee hetkiä jolloin jään miettimään asiaa toviksi ja jatkuvasti tunnen että jotain puuttuu elämästäni kokoajan. olimme läheisiä kun isä ja äiti olivat eronneet ja kannoimme toisistamme vastuun.. siis oli kuin olisi kuollut isä,äiti,veli ja ystävä.. en osaa selittää mutta suru jossain vaiheessa lieventyy paitsi haudalla käydessä on tuska rinnassa vieläkin valtava.. anteeksi etten osaa sanoa sinulle mitään helpottavaa mutta jokin tarkoitus tällä kaikella muka pitäisi olla mutta en ole löytänyt sille vielä tarkoitusta..

Menetin lapseni 10 kk sitten.Murhe ja jatkuva ikävä jää,mutta ne muuttavat muotoaan.Tunne yksinjäämisestä johtunee siitä,ettet osaa/halua/pysty ottamaan apua vastaan.Tutkaile itseäsi.Ja viimeiseksi haluan sanoa:SINÄ et päätä kuka lähtee ja milloin.

Isäni kuolemasta tulee viikon päästä 7kk...enkä koe ajan parantaneen minua yhtään...olen edelleen masentunut,surullinen,vihainen ja pettynyt...
eniten minua surettaa huonot välit isääni ennen hänen kuolemaansa,ja oman voimattomuuteni johdosta katkaisin välini häneen lopullisesti kuukausi ennen kuolemaa... ja siksi tunnen vieläkin syyllisyyttä...kuolema ei ollut luonnollinen,eikä tapaturma, vaan itseaiheutettu...se oli hänen ns. oma tahtonsa,alkoholismi.
minä löysin hänet lattialta makaamasta,kutsuin ambulanssin...olin sairaalassa pitämässä häntä kädestä viimeiseen asti..näin kun hän otti viimeisen henkäyksen ja vaipui ikuiseen uneen...
tiesin että hänen loppunsa on nyt, mutta en saanut sanottua hänelle mitään...asiaa minulla olisi ollut ja paljon,sanat eivät vain tulleet ulos...minä vain puristin hänen kättään, katsoin kuinka sydän vähensi lyöntejä ja itkin...itkin omaa voimattomuuttani, surua,katumusta,syyllisyyttä..
kaikki mitä alkoholismi toi tullessaan; riidat, väkivaltaisuuden,erot ja kaiken sen voimattomuuden tunteen, vihan ja surun olen joutunut läpikäymään...vieläkin...sen päivän kun hänet löysin ja sen aamun kun hänet menetin olivat elämäni raskaimpia, jotka kummittelevat minua joka päivä elämäni loppuun asti...
minä myös tunnen pettäneeni hänet, en ollut siellä kun hän sitä eniten tarvitsi. tiesin sairaudesta,mutta en tehnyt mitään...en kyennyt...
isäni kuoleman jälkeen työnsin myös rakkaani sivuun,en puhunut, en ollut hetkessä mukana, en nauttinut...olin vain ja itkin...oli myös monia iltoja kun pitkään pihalla istuin,en itkenyt,olin vain...mietin ja pohdin, kunnes huomasin että olin yksin...työnsin mieheni lopullisesti pois,pakkasin kamani ja muutin pois...tunnen todellakin olevani yksin,vaikka minulla on ihmisiä ympärillä!
Minulla on usein vain niin voimaton olo,etten tiedä mitä tekisin...
Joten siis,en osaa vastata kysymykseen, koska tämä tästä hellittää...haluaisin vain tietää mitenkä elämästä saa taas kiinni, pystyy nauttimaan ja kiinnostumaan ihmisistä ja asioista...en halua olla onneton enää! Tuntuu etten vain enää jaksa tätä oloa...

Et ole yksin surusi kanssa. Mä menetin ensimmäinen rakkaan läheiseni 10 vuotta sitten,itsemurha, toisen kolme vuotta sitten auto-onnettomuudessa ja kolmannen 6kk sitten,itsemurha. Perusluottamus elämään on menetetty,sairastan vakavaa masennusta. Hakeuduin kuitenkin hoitoon,eteenpäin on päästävä!Rakkaan menettäminen on vaikeaa tuskaista ja tuntuu että elämällä ei ole mitään merkitystä! suru helpottaa ajan myötä,ikävä tuskin koskaan. Eikä niitä saakkaan unohtaa mutta ajan myötä oppii muistelemaan läheisten kanssa vietettyjä niitä hyviä hetkiä. Surutyö vaan on tehtävä ajan kanssa rauhassa loppuun vaikka se vaikeaa onkin. Jos et vielä tähän päivään mennessä ole käynyt psykiatrian polilla tms... suosittelen käymistä,siellä on ammatti ihmiset jotka auttavat eteenpäin. Voimia sulle jatkossa:)

Surun kanssa oppii elämään,se helpottuu ajan mittaan.Itse menetin vanhimman tyttäreni kolmisen vuotta sitten, hän oli kymmenvuotias. Anna itsellesi aikaa ,itselläni meni puolisen vuotta ennen kuin muistin mitään,ensimmäinen vuosi meni eläen viimeistävuotta tyttäreni elämää muistellessa/aivan kuin eläen uudestaan.
Toinen vuosi surun ja vihan kanssa kamppailessa,
nyt kolmasvuosi muistot tulee puuskina,ikävä
tyttöä aivan raastvan mutta sitten se hellittää,
tiedän että se hetki kun itse kuolen,se sekunnin
sadasosa,tyttöni on minua avosylinvastassa.Sitten kun on sen aika.Yritä jaksaa,itke kun itkettää,aika menee ja surun kanssa oppii elämään.Voimia Sinulle!

mun vanhempien kuolemasta tulee keväällä ja kesällä 8.vuotta.äiti kuoli keväällä 99.ja isä kuoli 4.kuukautta myöhemmin.juuri,kun rupes tuntuun siltä,että alkaa helpottaan,niin isä kuoli.ei mikään ole niin hirveetä,kun se,että menettää omat vanhempansa,niin lyhyellä ajalla.pari vuotta sitten kuoli siskon poika joka ei ollut kun vasta parikymppinen se oli ihan hirveetä.sillon tuntu ettei tästä tule mitään,mutta pakko on vaan mennä eteenpäin ja suru helpottaa ajan kanssa.se ei koskaan häviä kokonaan,mutta sen kanssa oppii elämään pakko oppia ei ole muuta vaihtoehtoo.

Voimia sinulle surussasi, vielä on pitkä tie ennen kuin menetyksen kanssa oppii elämään. Sanonta 'aika parantaa haavat' ei pidä paikkaansa. Menetyksen kanssa oppii elämään mutta haavat eivät koskaan parannu. Poikani kuoli 8 v sitten kolarissa ja reilu 3v meni kunnes huomasin näkeväni muutakin elämää ympärilläni. Pakko on jaksaa toisten lasteni vuoksi mutta heillä on myös rankkaa kun veli puuttuu kotoa.Minua auttoi kirjoittaminen, laitoin ruutuvihkoon kaikki vihat ja itkut, ymmärryksen yli menevät asiat ja miksi-kysymykset.Aurinkolapseni asuu nyt muualla ja ajatuksissa juttelen hänelle joka päivä, ei siis päivää etten poikaani ajattelisi. Alussa ei osaa miettiä kuin ikävää kun ei voi enää koskettaa, halata ja tuntee vain menettämisen. Emme kuitenkaan voi ketään omistaa sen olet saanut sinäkin tuskallisesti kokea. Rakkaus on se voima, joka auttaa kuitenkin päivästä toiseen; mieti kuinka paljon tätä poislähtenyttä rakastat? Olisitko toivonut jääneesi ilman tätä rakkautta jottet tuntisi tuskaa nyt. Et varmaankaan. Katso rakkaasi kuvaa, puhu hänelle ikävästäsi ja koeta hymyillä hänelle, hän tuntee ikäväsi. Lopuksi haluan antaa sinulle toivoa hieman paremmasta huomisesta, se ei kuitenkaan ole vielä huomenna. Sinä et ole yksin. Lämmin halaus ja jaksamista. Piu

minäkin olen menettänyt monta hyvää ystävää ja paria olisi minun pitänyt yrittää enempi auttaa,vaan ei se aina ole niin yksinkertaista.omatuntoa kolottaa ja ikävä on.Vanhempani menetyskin koski,etenkin äidin ja itken vielä monen vuoden jälkeen.Onneksi lapset elää ja voi hyvin.sitä en kestäisi!!tsemppiä sulle!!

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin nyt, suru tulee lopulta hellittämään otteensa. Hitaasti, pala palalta, mutta varmasti. Ihminen on käsittämätön kyvyssään kestää surua ja selviytymään siitä. Itse menetin viikatemiehelle elämäni rakkaimman ihmisen nejä vuotta sitten, enkä olisi koskaan uskonut, että oloni voisi olla enää koskaan niin hyvä kuin se on nykyään. Toivon Sinulle paljon voimia!

...se vain muuttaa muotoaan.Ymmärrän hyvin tunteesi tai luulen ymmärtäväni,periaatteessa kukaan ei voi tietää miltä toisesta tuntuu,me kaikki koemme tunteet niin henkilökohtaisesti,oman itsemme kautta.Rakas veljeni ja paras ystäväni kuoli pari vuotta sitten,istui kiskoilla,olisi täyttänyt seuraavana päivänä 33 vuotta,ja viikko siitä niin kihlattuni jätti minut,se oli kuulema itsesääliä kun surin veljeäni.Tunntui että tuli kaksi moukarin iskua kerralla,tuntui että lähimmät ihmiset pettivät sinut.SE MIKÄ EI TAPA SATTUU HELVETISTI!!!

itse menetin läheisen ja ehkä rakkaimman ihmisen n. 5 vuotta sitten eikä oikeastaan helpota vieläkään.

Pelkään kaikkein eniten menettäväni läheisiä ihmisiä joskus. Jo se tunne on kauhea,en haluaisi kokea sitä ikinä. Joskus mietin kannattaako elää edes että pääsee vaan suremaan,ehkä jo huomenna,ehkä vasta 20 vuoden kuluttua,mutta kuitenkin.

Ei,vaan opit elämään sen kanssa.Tuollainen itsnsä syyttely kuuluu asiaan. Mieheni kuoli 9.1.07, joten ymmärrän sinua!"Tule illan hämyssä vielä,tule portista kalmiston,tule hiljaisin askelin tietäin:"Minun hyvä olla on."

Minun läheiseni kuolemasta on jo kohta 14vuotta, ja toisen läheiseni 12vuotta. Yhdeksän vuoden kuluttua pystyin heistä puhumaan ilman kyyneleitä. Nyt kaikki ihanat ja hauskat muistot näistä ihmisistä ovat voittaneet kaiken sen ahdistuksen ja järjettömän ikävän. Nyt on jäljellä haikeus sekä toivo, toivo siitä että minun vuoroni tullessa, he ovat minua vastassa. Aika on todellakin se ainut joka pystyy asialle jotain tekemään silloin kun läheinen, rakas ihminen lähtee. Voimia kaiken saman kokeneille.

Kyllä se helpottaa vaikkakin ei kokonaan.Pikkuveljeni kuoli syöpään 20 kymppisenä jo monta vuotta sitten käsivarsilleni.Ihailin jälkeenpäin hänen urheuttaan .Hänen elämänhalunsa näytti hyvin vahvalta ,mutta tiedän että se oli vain epäitsekkyyttä ,hän ei näyttänyt tuskaansa läheisille .Olen jo itse vanha mies58v mutta joskus kun muistelen pikkuveljeäni tulee itku ja jotenkin tuntee että läheisyys on vahva.Olen jo menettänyt molemmat vanhempani mutta minulla on 21 v poika jonka vuoksi olen pystynyt nauttimaan elämästä.

Kirjoita murheesi vaikka paperille. Sen jälkeen arvioi murheitten järjellisyyttä. Jos huomaat, että murhe tulee joistakin sellaisista ongelmista, jotka voi ratkaista niin kannattaa yrittää ratkaista ne jotenkin.

Yksinäisyyteen löytyy joskus apu, joskus ei. Moni vanha nainen nauttii yksinäisyydestä, kun saa olla viimeinkin rauhassa.

Ensinnäkin haluan sanoa, että on lohduttavaa lukea, että meitä on muitakin jotka tuntee samalla tavalla.Toiset toipuu ja pääsee asiasta yli toiset ei ikinä. Itse kuulun jälkimmäisiin, asiasta on 20 vuotta, vieläkin tuntuu tosi pahalta monesti on vedet silmissä vielän ja samalla tavalla ihmettelen pääseekö tästä asiasta koskaan yli, ja nyt olen todennut ei pääse. Täytyy vaan yrittää jaksaa jotenki seuraavaan kertaan asti ja sitte joku asia tuo hänet mieleen ja ollaan taas samassa tilanteessa. Mutt sen kanssa oppii elämään, kun on pakko, ei oo vaihtoehtoja, mutt heleppoo ei ole ja ymmärtäjiä tahtoo olla aina vaan vähemmän, se pakka olemaan sellaita että ihmiset jaksaa kuunnella 3kk-1/2v, sitten jaksaminen alkaa vähentyä. Jotkut kehottaa menemään terapiaan, se varmaanki auttaa joillekki, mutt ei auta kaikille, niistä vaan ei haluta puhua, itse kuulun kans just niihin, siitä ei ollu mitään apua, mutt en sano ettei kannata mennä, asiaa kannattaa harkita. Surun valittelut, nämä fraasit: otan osaa, tuntui keljuilulta, siihen ei voi ottaan osaa, kaikista eniten lohdutti, kun eräs sanoi: olen kovin pahoillani, mutt ajattele näin, hänellä joka meni pois on se asia takana päin, mikä meillä on vasta edessä. Jaksamista ja voimia sinulle, sillä niitä sinä tarvitset ja kannattaa yrittää etsiä ihmisiä jotka tuntee samalla tavalla ei me mitään sääliä kaivata, vaan ymmärtämistä.

Olen menettänyt 3 rakasta henkilöä läheltäni. Ensin, vuonna 2005 helmikuussa setäni kuoli... Pian sen jälkeen samana vuonna syyskuussa mummoni kuoli. He olivat siis äiti ja poika toisilleen.. Sitten 2006 tammikuussa mummoni ihana suomenajokoira kuoli. Kun kerroin sille koiralle että mummo on poissa, kyykistyin ja itkin polviani vasten. Koira nosti häkistää tassun polvelleni, kuin olisi ymmärtänyt. Nyt ajattelen että koira halusi emäntänsä luokse.

Suru kyllä helpottaa ajan myötä, vaikka sitä ei heti alkuun huomaisikaan. Ensimmäinen vuosi on kaikkein raskain, silloin on hyvä hoitaa vain tärkeimmät asiat ja jättää riittävästi aikaa suremiselle. Kolmen vuoden kuluessa oppii vähitellen hyväksymään tapahtuneen menetyksen. Sen jälkeen elämä jatkuu, ei aivan entisellään, mutta kuitenkin valoisana.

Surussa on läsnä suuri kaipaus. On ikävä sitä, minkä on menettänyt. Kaipaa ihmistä, jota ei enää ole, menneitä aikoja ja paikkoja, kykyä, jonka on kadottanut, onnea ja rauhaa, joita ei enää pysty tavoittavaan. Kun rakas ihminen on kuollut, kaipuulla ei tunnu olevan mitään rajoja. Se täyttää koko maailmankaikkeuden. Kaipaus kulkee sielun lävitse aaltoina ja kivistää jäsenissä.
On kuin osa itseä olisi kadonnut jäljettömiin eikä tiedä, mistä sitä voisi lähteä etsimään.

Osanottoni Sinulle.

Surustaan kannattaa puhua aina kun se on mahdollista ja kuuntelija joka ei ole aiheeseen jo kyllästynyt tai muuten vaivautunut.
Itse menetin mieheni tammikuussa ja olen huomannut että puhuminen auttaa todella paljon.Kirkosta tarjottiin sururyhmään liittymistä mutta tuntui että jaksaako sitä enään toisten surua kuunnella kun omassaankin on kestämistä enemmän kuin jaksaisi.

Sururyhmä voi olla kuitenkin monelle pelastus ,saa puhua ihmisten kanssa jotka ovat myös menettäneet rakkaansa.

Olen ajatellut että tämä suru on vain kestettävä ilman mitään uni tai muita lääkkeitä ja siihen on suurena apuna mieheni koira jonka kanssa lenkkeilen kolme kertaa päivässä.
Voimia sinulle!

kesti päästä surusta noin kolme vuotta ja yhdeksän kuukautta. Sitten alkoi helpottaa.

En usko että itse palaan koskaan entiselleni tämän surun jälkeen.

helpottaa, muttei poistu koskaan.

ajan myötä helpottaa. Voimia jaksamiseen!

vietän edelleenkin aikaa täällä.vaikka olen saanut psykoterapeutin apua mutta en voi unohtaa rakasta pikkuvelua..koko ajan on ikävä,joten minun sähkpostiin voi laittaa viestiä.yritän olla tukena ja apuna minkä voin sen 07 ystäväinpäivän jälkeen mitä minä ja meijän perhe ollaan menetetty.

kasvot, että kukin tapaus ja jokaisen suru on aina erilainen. Vaikka olisi kysymys "samastakin" surusta, t. että lapset surevat äitiään, kestää suru hyvinkin eripituisia aikoja.

Suru voi helpottaa ja mennä ohi melko nopeastikin, mutta se voi jäädä asumaan ihmisen sisään loppuelämäksikin. Muotoaan se yleensä kuitenkin muuttaa ajan kanssa helpottuen hiljalleen.

Mitä vahvempi emotionaalinen side vainajan ja surijan välillä on ollut, sitä kauemmin suru kestää.

todella lyhyt aika, ei siinä ajassa suru muutu vielä juuri miksikään. Oma läheiseni (isä) kuoli yli kymmenen vuotta sitten ja vasta viime aikoina on suru alkanut hellittää.

helpottaa jossakin vaiheessa. Aikaa siinä menee hyvinkin vaihtelevia määriä, muutamasta viikosta muutamaan vuoteen noin keskimäärin.

Niin, samaa olen itsekin miettinyt, että helpottaako tämä koskaan. Isäni kuoli 7kk sitten, itse täytin 29 hiljattain. Iästäni huolimatta olin hyvin paljon tekemisissä vanhempieni kanssa, vaikka asuin ja opiskelin muualla. Kävin kuitenkin todella usein kotosalla ja olin kaikessa vielä mukana, mitä vanhempani tekivät nuorempien sisarustenikin kanssa. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mutta olin esim. mukana kaikilla "ostosreissuillakin", mitä tehtiin, vaikka itse asun isossa kaupungissa ja saan shoppailla täällä ihan riittävästi. Jotenkin vaan aina halusin olla mukana.
En kylläkään kadu sitä, että olin niin "lapsellinen" niin kauan, vaikka ärsyttihän se joskus itseäni, kun ei kukaan tuttavistani ravannut kotona yhtä paljon. Nyt ajateltuna olen kuitenkin onnellinen, että vietin niin paljon aikaa isänkin kanssa kuin tässä tilanteessa (että opiskelee muualla) oli mahdollista.
Välillä menee viikkokin ihan suht hyvin, vaikka joka päivä isä onkin mielessä. Sitten taas on niitä päiviä, jolloin heti jo aamusta lähtien on se ikävä ja se ei lähde ennenkuin itkee ihan kunnolla. Iltaisin nukkumaan mennessä tulee melkeinpä aina itku. Tuntuu, ettei tämä ikävä voi oikeasti loppua koskaan. En keksi millään, miten tämä voisikaan loppua. Iskä oli kuitenkin niin läheinen ja tärkeä ihminen, olimme samalla aaltopituudella ja ymmärsimme toisiamme hyvin. Nyt mietin jatkuvasti hänen olemustaan ja ääntä ja tapaa puhua ja en voi käsittää, etten näe sitä enää koskaan. Näin ollen en myöskään ymmärrä, miten oikeasti tämä voi koskaan haihtua, ja on aika masentava ajatus, että tällaistako minun loppuelämäni nyt on.

Onneksi omassakin elämässä on tapahtumassa muutoksia, olen menossa naimisiin ja sen jälkeen mietimme perheen perustamista, eli on toki muitakin asioita joihin keskittyä. Silti samalla harmittaa kahta kauheammin, ettei iskä ole näkemässä mitään siitä. Eli en tiedä todellakaan helpottaako tämä. Välillä luulee, että se helpottaa, mutta sitten palaa taas lähtöpisteeseen ja itkee ihan hysteerisenä ja ajatukset vaan kiertää samaa kehää...Että enpä tiedä.

Tapasin äskettäin tuttavani, jonka puoliso oli kuollut kolme ja puoli vuotta sitten lyhyen sairauden jälkeen. Suru on edelleenkin kova, alussa se oli ollut suorastaan musertava. Pikku hiljaa suru on kuitenkin alkanut helpottaa, vaikka kaipaus ja ikävä on vieläkin toki erittäin kova.

Kun hyväksyy tapahtuneen ja löytää muuta sisältöä elämäänsä, jossa on myös luonteva sijansa edesmenneelle, on pääsemässä surusta seuraavaan vaiheeseen.

kanssa lisääntymään ja suru vähentymään. Mutta kyllä se kaipaus ja ikäväkin ovat todella raskaita tunteita, koska tietää sen, ettei varmuudella tässä maailmassa enää ikinä tapaa häntä.

helpottaa, mutta ei koskaan häviä.

että kun tärkein ihminen pian menee, niin jään tänne yksin. Surua ei voi sanoin kuvailla. Vaikka on sisko ja muutamia kavereita, en voi kenellekään enää jutella kaikesta. Kukaan muu ei saa minua niin nauramaan ja hyvälle tuulelle kuin hän :( Kukaan ei ole yhtä hyväsydäminen kuin hän. Elämässä on suurin osa kovaa porukkaa, joiden kanssa ei pääse samalle aaltopituudelle itkemälläkään. Kukaan ei ole kiinnostunut toisten sisimmästä... pintaliidoksi jää. Minulla ei ole edes mieluisaa ammattia. Köyhänä tulen aina kituuttamaan. Joka kuukausi tulee jobinpostia luukusta, milloin Kelan liikamaksusista ja pankin lainalyhennyksistä, milloin sähkön hinnannoususta. Uutisista tulee pelkkää oikeata väkivaltaa ja "viihteestä" tehtyä väkivaltaa. En jaksa, ihan oikeasti.
Parisuhteet ovat pelkkiä vitsejä nykyään. Ei kaikkea pysty jaksamaan. Olen kai liian herkkä. Oma kuolema olisi suuri helpotus.

Minun äitini menehtyi 5,5v sitten ja siitä jäi trauma kun kaikki tapahtui niin äkkiä. Itken päivittäin ja itkun laukaisee mitä moninaisempi asia. Eilen kun katselin Jypin pelin televisiosta ja siinä näytettiin entisen pelaajkan otteita Eric Perrinistä jota äitini ihaili niin sitä itkua kesti taas pitkään. Moni ruoka,valokuva pöydällä tai kaupassa olo saatikka sitten haudalla vierailu tuolissa istuen ja kertoen kuulumisia niin itken niin että henki tuntuu salpautuvan

Vanha aloitus, mutta vastaan silti, kun asia koskee surua
ja tästä palstasta on näköjään tullut itsemurhapalsta.

Suru ei lähde kahdessa kuukaudessa. Ei kahdessa vuodessakaan,
ei koskaan. Minulta on myös lähteneet pois kaikki rakkaimmat ihmiset
ja tunne syyllisyyttä olisinko voinut jotenkin estää sen,
vaikka tein kaikkeni.
Se kalvaa minua surun lisäksi lopun ikää ilmeisesti,
vaikkei elämämme ole ihmisen käsissä.

Ihmisen elämä on "korkeemman kädessä".