parisuhde koetuksella

Meidän poika sai diagnoosin 4vuotta sitten, ei siis ihan hiljattain mutta kerron nyt kuitenkin meidän parisuhteesta.
Ihan aluksi diagnoosi ainekin meillä erotti meitä toisistamme, miehen oli tosi vaikea hyväksyä ja myöntää, että pojalla on adhd.
Kun mies sitten pystyi myöntämään pojan adhd:n niin tuntui, että puhalsimme jonkin aikaa yhteen hiileen. Mutta nyt on jo vuosi kunnon aviokriisiä kohta takana, ja nyt kaikki merkit viittaavat siihen, että avioero on meillä ihan väistämätön.
Tytärellä on murkkuikä, pojalla adhd, mies on todella paljon kotoa pois, eli olen kantanut vastuun lapsista ja kodista jo monta monta vuotta ja nyt mun mitta alkaa olla täysi.
Olen kantanut vastuun pojan terapioista, lääkärikäynneistä, koulun kanssa kjoettanut hoitaa yhteistyötä, kaikki paperiasiat KELA:an, kuntaan jne. Pahimmillaan pojan menoja on ollut 4xviikossa monta kuukautta, eikä ne ollut edes mitään harrastusmenoja vaan terapioita, psykolohgin käynteja jne.
Tilanne on meillä se, että me emme osaa olla ja toimia perheenä, kun emme ole oikeastaan koskaan niin toimineetkaan. Itse olen perhekeskeinen ihminen ja mutta mies ei, muuta kuin puheissaan.
Hän on sanonutkin, että ehkä se tosiaan olisi parempi, että eroaisimme kun hän ei pysty antamaan minulle sitä mitä minä haluaisin.
Hänen mielestään en pyydä liikaa.
Haluaisin,että ulkoilismme yhdessä, kävisimme kaupoilla,tekisimme yhdessä ruokaa sekä söisimme yhdessä, pelaisimme pelejä, katselisimme yhdessä elokuvia joko kotosalla tai kävisimme elokuvissa jne.Mutta mies ei tähän pysty, ja luultavasti ei haluakaan.
Meillä menee nykyään kaikessa sukset ristiin, niin murkun kasvatuksessa kuin pojan kanssakin jne. Meidän parisuhde on jäänyt ihan hoitamatta, ei ole enää jaksanut.
Välillä tuntuu, ettei me ajatella enää mistään samalla tavalla.
Me sovimme noin kuukausi sitten, eetä kumpikin yrittää ihan tosissaan kesään asti, mutta nyt näyttää siltä ettei kumpikaan enää edes viitsi yrittää, ehkä olemme jo luovuttaneet.
Pankissakin olen jo käynyt ja lainakin on jo puhuttu valmiiksi, avioeropaperit on laitettu eteenpäin, joten harkinta-aika on meillä menossa.
Olen huomannut, että kun olen lasten kanssa kotona niin olen paljon rennompi ja lapsetkin ovat rennompia kun isä ei ole kotona.

Kyllä parisuhde koetuksella on! Ja kun ADHD on myös periytyvää, niin lasten vanhemmilta löytyvät ominaispiirteet lisäävät parisuhteen haasteellisuutta. Että ilman lapsiakin tämä olisi aika haasteellista ;-)

Välillä tuntuu, että minä yksin kannan tätä perhettämme eteen päin. Mutta se on vain osa totuutta. Mieheni omalla tavallaan kantaa myös. On totta, että minä kannan eniten vastuuta lasten kotikuntoutuksesta, mutta mieheni loistaa muilla alueilla.

Erityislasten vanhemmat joutuvat koville. On tärkeää löytää aikaa kahden keskisiin hetkiin, jotka eivät välttämättä ole aluksi edes kovin romanttisia, lähinnä hiljaa olemista.. Työtä on siis tehtävä. Meillä tilanne meni siihen, että multa alkoi todella voimat hiipumaan. Siinä vaiheessa haimme tukiperheen, jossa lapset viettävät yhden viikonlopun kuukaudessa. Tästä alkoi meillä ihan uusi elämänvaihe. Oikeastaan se lepo, mitä näinä viikonloppuina saamme arjen rumbasta ja se yhdistettynä parisuhteen hoitamiseen, on kannatellut rankkojenkin viikkojen läpi.

Tällä hetkellä olen aika väsynyt tähän parisuhteen hoitamiseenkin, mutta tiedän, että taas pian helpottaa. Aaltoliikettähän tämä on.

Voimia kaikille!