Ihmeellistä (S/M, G, jatkoa!)

Title: Ihmeellistä (toinen osa)
Author: Sinipiika
Rating: G
Pairing: Sibylla/Minerva
Warnings: Femslash
Disclaimer: Minä en omista mitään... paitsi oudon mielikuvituksen. Hahmot ja maailma ovat J.K. Rowlingin.
Summary: Sibylla muistelee lisää.
A/N: En näköjään osaa kirjoittaa Sibyllasta ja Minervasta kuin Sibyllan muistelemisen kautta. Suuret kiitokset Ophiurelle, joka beta-luki tämänkin! Jatko syntyi Celepornin ansiosta (Kiitos!), joka haastoi minut:

Minerva/Sibylla

mainitse:
-sormus
-Severus Kalkaros
-kissankarvat
-tee

kiellettyjä ovat:
-ylenkatse
-suuri sali
-horoskooppi

pakkolauseet:
-Oletko kadottanut jotakin?
-Älä kuvittele itsestäsi liikoja!

--------------------------

Sibylla Punurmio katsahti väsyneesti ympärilleen saavuttuaan asuntoonsa raskaan työpäivän jälkeen. Minerva ei ollut vieläkään kotona. Hän huokaisi heittäessään kasan pergamentteja viereiselle pöydälle ja käveli ikkunan luo. Hymyillen Sibylla nyppäisi persikanvärisistä verhoista pari vaaleaa kissankarvaa. Ilma oli tunkkainen ja ulkona kaunis kevätsää, ja pian hän löysi itsensä tuijottamasta ulos avonaisesta ikkunasta. Pihalla oli muutamia pikkutyttöjä, jotka suunnistivat kiireesti kohti linnan pääovea. Lasten iloinen nauru kantautui hänen tarkkoihin korviinsa. Yhdellä tytöistä oli pitkät, lainehtivat, ruskeat hiukset ja hän toi Sibyllan mieleen elävästi erään pikkutytön menneiltä ajoilta...

***

Hän käveli hajamielisesti ympäri Tylypahkan pihaa, tarkoituksenaan vain kuluttaa loppumattomalta tuntuva välitunti loppuun ulkoilmassa, johon professori oli hänet ajanut. Vähän matkan päässä joukko ensiluokkalaisia hyppi narua. He nauroivat iloisesti toisilleen ja itselleen, suloisen lapsellisesti ja avoimesti. Tahtomattaan Sibylla hidasti askeliaan ja lopulta pysähtyi katselemaan tuota pientä joukkoa. He näyttivät niin yhteenkuuluvilta ja käyttäytyivät niin ystävällisesti toisiaan kohtaan, että hän melkein kadehti heitä. Milloinkohan hän oli viimeksi nauranut muiden kanssa, ei vain ollut naurunkohteena?

”Ja mitäs sinä täällä seisot?” tuttuakin tutumpi ivallinen ääni kuului yhtäkkiä Sibyllan vierestä. Hän ei jaksanut vaivautua vastaamaan, toinen vain kääntäisi hänen sanansa häntä itseään vastaan tai matkisi pisteliäästi.
”Jaa, vai et sinä viitsi edes vastata. Älä kuvittele itsestäsi liikoja! Tuollainen käytös on ylimielistä. Vai eikö äly riitä vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: Mitä sinä täällä seisot? Tuollainen Korpinkynnessä...” tytön kimeä ääni oli niin kuuluva, että lähes kaikki pihalla olijat kääntyivät katsomaan heitä.
”Mykäksikö sitä sitten ruvettiin? Etkö haluaisi ennustaa minulle? Sinä olet niin hirvittävän hyvä ennustaja, olen kuullut. Professori Potterkin vallan kehui sinua. No, ei sitten, en minä tuollaiselle jaksa koko päivää puhua,” tyttö jatkoi, kun Sibylla ei vieläkään vastannut. Sibyllan suureksi iloksi tämä kääntyi pois ja lähti kävelemään kasvihuoneita kohti katsomatta enää taakseen. Ihmiset menettivät mielenkiintonsa, eikä kukaan enää katsonut Korpinkynsityttöä, joka puristi kätensä nyrkkiin pureskeltujen kynsien painautuessa ihoon.

Sibylla sulki silmänsä hetkeksi ja laski ranskaksi kahteenkymmeneen, se auttoi pitämään ajatukset koossa. Numerot muistuivat helposti, mutta hän ei olisi halunnut avata silmiään ja kohdata todellisuutta taas. Aivan kuin joku taas tuijottaisi, eivätkö ne saa ikinä tarpeekseen? Sibylla avasi silmänsä ja kääntyi tuijottajaa kohti. Se oli yksi niistä narua hyppivistä pikkutytöistä. Mutta katse ei ollut halveksiva tai vahingoniloinen, se oli täynnä sääliä. Tytöllä oli pitkät, ruskeat hiukset, Rohkelikon tunnukset ja suuret silmät, jotka katsoivat Sibyllaa. He katsoivat toisiaan muutaman sekunnin, kunnes tytön ystävät huusivat häntä ja hän palasi takaisin heidän nauravaan maailmaansa. Hetken tuo pikkutyttö oli nähnyt Sibyllan sisälle, nähnyt tuskan ja häpeän.

***

Sibylla siirtyi kuvitelmissaan vuosia eteenpäin, lähemmäs tätä päivää. Oli kesä. Ruoho jalkojen alla oli pehmeää ja viileää, aurinko paistoi kirkkaasti ja häikäisi välillä ihailijansa loisteellaan. He seisoivat pienen kukkulan huipulla, Minerva ja hän. Sievästä pikkutytöstä oli kasvanut huikaisevan kaunis ja älykäs nuori nainen. Hänellä oli päällään kermanvärinen pitkä kesämekko, joka liehui lempeässä kesätuulessa. Tuuli leikki kevyesti hänen pitkillä hiuksillaan, joissa riippui muutama kukkanen ja hänen sormessaan oli hopeasormus.

Sibylla katsoi kättään ja ihaili samanlaista sormusta, yhtä sileää ja kiiltävää. Minerva astui lähemmäs ja kuiskasi muutaman hellän sanan hänen korvaansa. Sibylla naurahti ja pujotti kätensä toisen käteen. Yhdessä he kävelivät kukkulan rinnettä alas, käsi kädessä.

***

Minerva ryntäsi sisälle huoneeseen ja alkoi kuumeisesti penkoa pergamenttikasaa pöydällä. Lähes tyhjä muki lennähti lattialle ja muutama pisara teetä tipahti valkoiselle matolle.
”Hitto!” Minerva kaivoi taikasauvansa taskustaan ja lausui välinpitämättömästi pienen puhdistusloitsun. Tahrat katosivat heti.
”Oletko kadottanut jotakin?”
” Olen, paljonkin asioita, mutta tärkeintä olisi nyt löytää se pergamentti, jonka lainasin Severukselta. Lupasin palauttaa sen tänään.”
”Älä turhaan pengo sitä kasaa, siellä on vain viidesluokkalaisten kuukarttoja. Minä autan sinua etsimään sen.”
”Kiitos, kulta.” Minerva uhrasi hetken kallisarvoisesta ajastaan suudellakseen hellästi toista ja ryntäsi sitten makuuhuoneeseen jatkamaan etsintöjään.

Sibylla katsoi hetken naisen perään ja alkoi sitten järjestelmällisesti tutkia olohuoneen pergamenttikasoja. Minervasta löytyi vielä, kiireisen kuoren alta, sekä se narua hyppinyt pikkutyttö että se juuri kihloihin mennyt nuori nainen.

A/N: Kommentteja rukoillaan! Ja jos joku osaa kertoa, miten Suomi24:n keskustelupalstalla saa kursivoitua tekstiä, niin olen kiitollinen. [i] [/i] eivät ainakaan toimi.