AUKTORITAARINEN KASVATUS

Kasvoin isän auktoriteetin alla joten mielestäni se on täysin väärä. Murrosikäistä tyttöäni kasvattaessa pystyn aina perustelemaan "käskyni".

Siis on kuri mutta asioista puhutaan, ei käsketä.
Ja asioilla on aina syy ja seuraamus, jos hän ei "toimi" sovitusti en myöskään minä.

Kerron kyllä mielipiteeni tummasta meikistä ja vaatetyylistä mutta aikansa kutakin. Ehkä on kasvanut viiden vuoden päästä myös tyylitaju..

Vapaa kasvatus on aivan naurettavaa mutta onkohan syy että vanhemmat pääsee helpommalla.
Kaupan kassalla lapsi huutaa kun joutuu karkkinsa kassalle luovuttaa, voisko lapselle puhua..
1-v iltatähteni kun metelin nostaa, puhun mistä kysymys ja saa takaisin mutta takanani oleva lapsi ( n. 5-v) huutaa huutaa koko ajan eikä äiti puhu mitään, katselee ympärilleen välinpitämättömän näköisenä,HÖH!

Kai meitä vanhempia on moneen junaan = )

Meillä isä oli talon ja perheen kunkku ja hänen sanansa laki. Hän toi taloon rahaa työllään ja toikin paljon mutta muuten hän oli kouluttamaton tuurijuoppo, jota aina pelkäsin ja lopulta vihasin. Äitini oli pintaliitäjä, joka aina halusi olla permpien piirissä mutta kun kouluttamaton ja tyhmä oli hänkin, ei hän osannut piireissä olla vaikka rahaa olikin.

Meidän lapset, varsinkin minut, nolattiin monta kertaa, komenneltiin aina muiden kuullen ja pakotettiin tekemään niin kuin isä sanoo, olipa hän oikeassa tai ei.

Kun muutin kotoani pois, elämäni alkoi ja aloitin rakentamaan itsetuntoani ja itseäni ehjäksi ihmiseksi ja teen sitä yhä edelleen 45-vuotiaana!

Isäni on kuollut aikoja sitten enkä surrut häntä yhtään; oli kuin joku vieras ilkeä ihminen olisi kuollut. Oikeastaan olin helpottunut koska vielä aikuisisässäkin hän määräili ja arvosteli todella paljon. Äitiini en ole ollut vuosiin yhtyedessä, hänen loukkauksensa kaikuvat vieläkin korvissani. Olen nykyään menestynyt ja suosittu nainen, jolla on upea puoliso ja suloiset lapset. kelpaisin hyvin nyt tyttärekseni äidilleni mutta minulla ei ole minkäänlaista tunnsidetta häneen, koen hänetkin täysin vieraaksi

Ollessani lapsi, isäni ja äitini olivat aina oikeassa, eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä eikä selittelyjä. Meillä on myös sama juttu, että minä olen aina oikeassa. Tosin jossakin vaiheessa se tulee olemaan ettei isä olekkaan aina oikeassa, mutta tässä vaiheessa vielä isä tietää kaiken ja on aina oikeassa.

Olin joka asiassa (ainakin liki) oikeassa, kaikki ideani olivat hyviä, mielipiteeni haluttiin, vaikka sellaista ei itse asiassa olisi ollutkaan, sai tehdä mitä tahansa jne.

En pitänyt siitä lainkaan.

Silloin oli perheissä tavallisesti useita lapsia. Äiditkään eivät olleet kovin itsenäisiä, miehet, siis isät, määräsivät. Isät olivat tulleet sodasta ja oppineet siellä käytöstavat. Voi kuvitella, ettei se sopinut lasten kasvatukseen. Äideillä ei ollut aikaa jokaiselle lapselle, kasvatus oli kaavamaista määräilyä. Ohjeet saatiin usein Raamatusta. Minun vanhempani eivät olleet kiihkouskovaisia eivätkä pahoja, mutta kasvatus perustui pelkoon ja rangaistuksiin. Piiska oli yleinen: Joka piiskaa säästää, se vihaa lastaan. Toinen sääntö: Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Turvallisuuden tunteen puuttumisen koin hyvin pahana. Näin painajaisunia.

Isän kanssa en keskustellut juuri ollenkaan, äidin kanssa vain välttämättömistä koti- tai kouluasioista. Tunteita ei näytetty eikä mitenkään osoitettu hellyyttä tms. Vanhempien suuttumus sen sijaan tuli usein esiin. Uskonnon mukaan lapset olivat pahoja, mutta kovalla kurilla paha saatiin pois ja lapsesta tehtiin kiltti ja tottelevainen. Siis tapettiin lapsen omat tunteet, ajatukset ja itsetunto. Isäni sanoi minulle, että "sinusta ei koskaan tule mitään".

Elämä oli synkkää, ja hauskanpito oli syntiä. Olin kiinnostunut ulkomaailmasta, mm. lainasin kirjastosta mielelläni kirjoja, mutta hyvää tarkoittavat sukulaiset sanoivat, että lukeminen on syntiä. Tanssikin oli syntiä, mutta missäpä olisin sitä oppinut. Maaseudulla ei harrastettu muuta kuin työntekoa ja uskontoa. Pienestä pitäen tehtiin kovasti työtä. Haaveilla ei saanut, sitä pidettiin vahingollisena joutilaisuutena.

Tiedän, että äitini sääli lapsiaan ja antoi jonkin verran periksi, mutta ei hänkään juuri tunteitaan näyttänyt. Hänkin oli hyvin alistettu ja onneton. Kyllä isäkin oli onneton. Maaseudulla ei poikettu senaikaisista normeistä, ei heillä ollut valinnanvaraa. He yrittivät parhaansa, mutta heiltä puuttui tietoa.

Kasvatuksen tulos oli arka ja estynyt lapsi, jolla oli häiriytynyt tunne-elämä (aleksitymia, empatian puute) ja kaavamainen käytös. Seurauksena saattoivat olla psyykkiset ja fyysiset sairaudet, alkoholismi, itsemurha, rikollisuus.

Ei ole omakohtaista kokemusta auktoritaarisestä kasvatuksesta, mutta olen työssä huomannut sen, että sellaiset henkilöt jotka uskovat "lapset turvat kiinni kun aikuiset puhuu" -linjan olevan paras, eivät osaa pyytää anteeksi lapselta/nuorelta. Miten sellaiset henkilöt voivat opettaa lapsia empaattisiksi, jos itse ei osata selvän oman virheen tullessa pyytää anteeksi?

Jos lapselta edellytetään, että pyytää anteeksi jos kiusaa toista tai sanoo pahasti, pitäisi aikuisen näyttää esimerkkiä. Joskus sitä aikuisenakin tulee sanottua liian kipakasti vaikkei olisi varsinaista syytä. Se tulisi tunnustaa omaksi virheeksi, eikä syyttää vain sitä lasta, kun niin kävi hermolle...

No itse näen, että vanhempien tulee olla lapsille tietynlaisia auktoriteetteja. Lapset tulee myös opettaa kunnioittamaan auktoriteetteja.

Mikä tarkoittaa pienelle lapselle omia vanhempia, päiväkodin henkilökuntaa, myöhemmin koulun opettajia ja taas aikuisena esivaltaa kohtaan esim. työnantajaa, poliiseja yms.

En kuitenkaan näe, että auktoriteettiseen kasvatukseen kuuluisi se, että lapsi on aina väärässä. Tai valehtelu lapsille tms. Tottakai vanhempien tulee tarvittaessa osata pyytää myös lapselta anteeksi ja myöntää omat virheensä. Voi puuhastella ja tehdä asioita yhdessä, täytyykin. Mutta osattava olla myös aikuinen.

Kyllähän vanhempien tehtävä on valvoa, että lapsi tottelee annettuja ohjeita. Periaatteella syy-seuraus. Täytyyhän meidän vanhempienkin osata noudattaa sääntöjä. Esim. liikennesääntöjä ym.

Itse en ole kokenut auktoriteettista kasvatusta mitenkään huonona juttuna. Aktoriteettinen kasvatus ei tarkoita, että lasta alistetaan, niinkun joku oli kokenut.

Ole ole koskaan pyrkinyt olemaan lapsilleni kaveri, vaan ennenkaikkea äiti ja vanhempi. Kavereita he saavat muualtakin. Olen myös kotoani saanut kasvatuksen, että omien vanhempien rinnalla myös kaikkia vanhempia ihmisiä ja erioten vanhuksia pitää kunnioittaa. Ainakin toistaiseksi olen huomannut sen menneen perille.