ONKO enää rakkautta?

älä yleistä erska

On olemassa aitoa rakkautta. Ja on olemassa myös romanttisia kynttiläillallisia kuunvalossa. Mutta kynttiläillalliset eivät ole rakkautta.

Voi kun se olisikin niin yksinkertainen asia ja aina romanttinen, rakkaus =)

Sitä en osaa sanoa mistä sinä sen löydät. Omani löysin parkkipaikalta.

Meille romanttiset illat ja kynttilänvalo on arkea.
Eli ei se mihinkään ole kadonnut.

kyllä on!koska itse elän sellaisessa,en missään yltäkylläisessä romantiikassa,mutta kultani osaa yllättää!minusta jo illalla auringonlaskun katsominen oman kullan kanssa on romanttista.olen ihminen joka on helppo saada onnelliseksi tuollaisilla pienillä teoilla :)

On.
Itse tapasin oman kultani ihan sattumalta, mutta heti hänet nähdessäni minut valtasi tunne, jota en ole koskaan aijemmin tuntenut. En usko "siihen oikeaan" tai ikuiseen rakkauteen tai muuhunkaan vastaavaan paskaan, mutta kun näin hänet, tuntui, kuin kaikki muut olisivat vaijenneet ja haalistuneet. Näin jälkikäteen tiedän, että hän tunsi saman, ja jonain päivänä minäkin kerron että tunsin tuon saman tunteen.

Ennen olin varsin vilkas tapaus, join rellestin ja pidin kauniista ihmisistä. Olen ollut varsin luonnon lahjakkuus koulussa, ja en juurikaan nähnyt vaivaa opiskella, ja pelkkä tunneille saapuminenkin tuntui turhalta. Numeroni olivat aina olleet luokan parhaita, jo peruskouluaikoinani.

Hänen kanssaan rauhoituin, aloin rauhoittua jo ennen kuin aloimme seurustella, en katsellut enää muita, en edes huomannut upean näköisiä ihmisiä jotka kulkivat ohitseni niinkuin ennen, tämä hiukan huolestutti ystäviäni, mutta pian he ymmärsivät, että minulla oli joku tietty mielessä. Aloin käymään ahkerammin tunneilla, osasyynä se, että tiesin että voisin törmätä HÄNEEN, mutta jostain syystä koulukin alkoi kiinnostaa enemmän, ei se numeroihini vaikuttanut, samat ne olivat koko ajan, mutta oma unelmani tulevaisuuden urastani tuntui realistisemmalta kun jaksoin tulla tunneille.
Myös yleinen elämän tapani rauhoittui, kun hän tuli kuvioihin enemmän mukaan, menneisyytemme ovat kovin samanlaiset, olemme molemmat kokeneet kovia, meillä on ollut pahoja henkisiä ja fyysisiä vastoinkäymisiä ja olemme siksi epäluuloisia.

Nyt olemme olleet jo pidemmän aikaa yhdessä, suhteeseemme ei ole koskaan kuulunut illallisia kuunvalossa tai kynttilänloisteessa, mielestäni se on tekopyhää ja turhaa hempeilyä. En vieläkään usko ikuiseen rakkauteen, "siihen oikeaan" tms. mutta oma kultani on opettanut minulle, että Rakkautta on, ja olemme omalla tavallamme todella onnellinen pari. Meille on tullut paljon kritiikkiä että tunsimme liian lyhyen ajan ennen seurustelua, tai että suhteemme on vääränlainen, kun emme vietä romanttisia kynttiläillallisia tai soittele toisillemme tunnin välein tms. Me olemme molemmat enemmänkin realistisia kuin romantikkoja, emme oleta suhteemme olevan ikuista tai lopullista, emme vanno kuolevamme jos toinen kuolisi, (ystäväparimme hokee tätä) olemme onnellisia siitä hetkestä mikä meillä on, ja siitä miten se meillä on. Meidän romantiikkaamme on se, kun puolittaa ainoan voileipänsä toisen kanssa, tai kun auttaa toista hänen sairastuttuaan, vaikka itsellä olisi tärkeitä suunnitelmia ja paha riski sairastua.

En vaihatisi häntä kehenkään, ja hän on opettanut minulle paljon, ja hän on parasta mitä minulle on ikinä sattunut, ja minä kuulemma hänelle, emme ehkä ole romanttisia, mutta olemme pirun onnellisia. Minä ja mieheni elämme hetkessä, meidän Rakkautemme on erillaista kuin romanttiseten elokuvien, mutta emme me sellaista haluaisikaan.

-Vihdoin Onnellinen Nainen-

KOSKA sitten on ollut rakkautta?

Koskas ne romanttiset illalliset ovat olleet niin paljon yleisempiä kuin nykyään?