Lähinnä mieltäni askarruttaa sellainen, että minkälaisissa elämäntilanteessa äiti luopuu lapsen huoltajuudesta esim. isälle?
Ovatko kaikki nämä naiset jotenkin ongelmaisia vai mahtuuko mukaan tuiki tavallisia naisia, jotka vain päättävät, että lasten on parempi asua muualla?
Näitä asioita olen pohtinut tässä viime viikot tosissaan. Olen ajatellut, että lapseni olisi kai parempi olla isällään kokonaan ja minulla vain tapaamisoikeus maksut.
Tarkennuksena tähän, että itse olen juuri tuo tuiki tavallinen työssäkäyvä äiti, en ole päihde/mielenterveys tms. ongelmainen. Jotenki vaan tuntuu etten jaksa lapsen kanssa saman katon alla. Lapsi on normaalisti sovitut tapaamisajat isällään mutta silti tuntuu ettei jää tarpeeksi vapaa-aikaa ilman lasta ts. minulla on mieletön sellainen vapaudenkaipuu mistä lapseton nauttii.
Ovatko kaikki nämä naiset jotenkin ongelmaisia vai mahtuuko mukaan tuiki tavallisia naisia, jotka vain päättävät, että lasten on parempi asua muualla?
Näitä asioita olen pohtinut tässä viime viikot tosissaan. Olen ajatellut, että lapseni olisi kai parempi olla isällään kokonaan ja minulla vain tapaamisoikeus maksut.
Tarkennuksena tähän, että itse olen juuri tuo tuiki tavallinen työssäkäyvä äiti, en ole päihde/mielenterveys tms. ongelmainen. Jotenki vaan tuntuu etten jaksa lapsen kanssa saman katon alla. Lapsi on normaalisti sovitut tapaamisajat isällään mutta silti tuntuu ettei jää tarpeeksi vapaa-aikaa ilman lasta ts. minulla on mieletön sellainen vapaudenkaipuu mistä lapseton nauttii.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen kuullut parissakin erotapauksissa myös, että kun äidit muuttivat pois,lapset jäi isälle,koska koulut ja kaverit ja muut olivat jo alkaneet, ei olisi ollut reilua repiä irti juuriltaan. Äidit muuttivat kauemmas pikku kämppään jne sellaista.
Puhu sille isälle,mitä se miettii asiasta. Ja lapsi,mitä mieltä lapsi on.
Nämä oli ihan tavallisia äitejä, ei mitään ongelmakimppuja,ajattelivat vissiin vain lapsen parasta, ei omaa parasta,eivätkä halunneet kiusata isiä.
yhteishuoltajuudesta luopua vaan sovitte vain, että sinä oletkin tästä lähtien etähuoltaja ja isä lähihuoltaja ja lapsi muutaa isällensä ja sinulla tapaamisoikeus.
Mielestäni tuo sinun pohdistasi on kypsää vanhemmuutta, jossa haet lapsen parasta. Ei sinun tartte olla huono äiti, monet etäisätkin ovat hyviä isiä vaikka ovatkin etähuoltajia.
Kerron yhden tarinan. Äiti ja lapsi asuivat yhdessä. Äiti väsyi rankkaan vastuuseen lapsesta ja kaipasi vapautta. Lähihuoltajuus vaihtui. Ongelmat alkoivat, koska isä rupesi käyttämään lasta aseena ja kosti äidille eroa sitä kautta. Aikaisemmin tapaamiset ym. oli sujuneet hyvin kaikkien kannalta. Tapaamissopimusta oli käytännössä sovellettu väljästi ja isä oli nähnyt lasta useammin kuin sopimuksessa.
Tilanne muuttui sikäli että isä sitten lähivanhempana rupesi rajoittamaan äidin ja lapsen tapaamisia minimiin (4 vrk/kk) vaikka asuvat lähellä (5 km) ja lapsella oli kova ikävä äitiä. Lapsi olisi tässä vaiheessa halunnut muuttaa takaisin äidin luo, koki äidin turvallisemmaksi. Ei enää onnistunut, koska viralliset paperit oli tehty. Oikeuteen ei äiti halunnut lähteä ja tuskin se olisi kannattanutkaan. Lapsi jo niin iso, että tajuaa mitä on isä tehnyt. Saa nähdä mitä murrosikä tuo tullessaan : (.
Näin ei tarvitse käydä. Kaikki eivät ole onneksi pipejä. Suosittelen varuiksi kuitenkin, että jos kokeilette lähihuoltajuuden vaihtoa, niin kysytte ensin lapsen mielipidettä. Jos haluaa isän luo ja jos vaihdatte, niin tehkää vaikka 2 kk:n koeaika ennen kuin muutatte lapsen virallista asuinpaikkaa/lähihuoltajuutta. Pitäkää uusi keskustelu ja pohtikaa lapsen kanssa yhdessä toimiiko homma. Onko ennekaikkea lapsi tyytyväinen, onko vanhemmat tyytyväisiä. Jos toimii, niin rupeat pysyvästi etä-äidiksi.
Tsemppiä! Olen samaa mieltä, että joskus on ihan hyvä että isä on lähivanhempi. Ei äitiys tee automaattisesti äidistä ainoaa mahdollisuutta lähihuoltajaksi. Suosittelen kuitenkin koeaikaa, koska siinä on iso ero onko lapsi arjessa mukana vai ei. Itse en pystyisi elämään ilman lapsiani. Onneksi meillä yhteishuoltajuus sujuu ja lapset näkevät paljon isää ja hänen uutta perhettä. Siksi myös jaksan hyvin arkea, koska isä auttaa juuri parhaiten ottamalla lapset säännöllisesti ja antamalla äidille omaa aikaa.
Tsemppiä ja hyvää kesää!
ja tapaamisiahan voi aluksi laajentaa, ettei tartte lähteä heti tekemään niin suurta muutosta. Aina ei erossa roolit voi mennä niin perinteisesti. Näitä asioita ulkopuolisten on usein vaikea ymmärtää, eli kumpi jää lasten kanssa entiseen kotiin ymv. Aina ei ole niin yksinkertaista, että se on äiti, joka jää. Sosiaalinen paine kotinsa jättävällä äidillä on suuri.
Meillä lapset jäivät eron tullessa isälleen. Suurin syy siihen oli,että isä uhkasi käräjillä, jos aion lapset viedä mukanani. Itsellä ei ollut paljon voimavaroja siinä vaiheessa lähteä edes ajattelemaan käräjöintiä ym. Lapset jäivät siis isän kanssa omaan tuttuun taloon, äiti muutti noin kilometrin päähän heistä. Silloin pystyttiin kumma kyllä sopimaan asiat lasten parasta ajatellen, ei ollut ongelmia tapaamisissa ym.
Kaikki sujui hyvin niin kauan, kun isä sai päättää, miten asiat sujuu. Sitten alkoi se karu totuus tulla esiin. Tarina on pitkä ja asiassa kävi lopulta niin, että isä otti ja muutti reilun vuoden päästä erosta lasten kanssa uuden ( noin 2 kk seurusteltuaan) naisen luo, myi talon ja vei lapset. Sossu oli isän puolella, "antoivat" luvan muuttaa, viedä lapset ihan uuteen ympäristöön, noin 30 km päähän keskelle metsää.. Minua uhkailtiin sossusta, kun sanoin hakevani lasten huoltajuutta. ( Tähän väliin; vanhin poika 12 v ei suostunut muuttaa isän kanssa ja sai siis omalla päätöksellä jäädä minun luo. Sossu siis uhkasi ottaa tämän vanhimman pojan huostaan, mikäli aion viedä asian käräjille!!!)
No, minä kuitenkin lähimmäisten tukemana uskalsin viedä asian eteenpäin. Taisteltiin käräjillä ja osaltaan sossun lausunnot vaikuttivat lopputulokseen. Ja tämä edellinen esimerkki sossun toiminnasta oli vain jäävuoren huippu, mitä kaikkea sain kokea siltä suunalta. Lapset siis jäivät isälleen, paitsi vanhin lapsi.
Tapaamiset vähentyivät, ilmapiiri oli todella kireä, lapset ikävöivät ja äiti ikävöi..
Lopullinen tulos oli( noin puolen vuoden kuluttua käräjöinnistä), että isä nieli ylpeytensä ja soitti minulle ja kysyi sen kysymyksen mitä en koskaan olisi kuvitellut kuulevani: haluanko ottaa lapset asumaan? Meillä oli valitus menossa hoviin ja sitten kävi näin. Isän uusi suhde ei sitten ollutkaan niin vakaalla pohjalla, kuin käräjillä seliteltiin. Ja ai,että kun muistelen niitä puheita ja selityksiä..Argh!
Nyt siis kaikki lapset asuvat äidillä ja saavat tavata isäänsä mahdollisimman paljon. Toki isälle riittää joka 2 vkl.
Sitä vinkkiä minäkin annan alkuperäiselle, että älä missään nimessä luota siihen ,että kaikki järjestyy helposti. Meillä tapaamissopimukset oli alkujaan hyvin paljon suullisesti tehty, ne ei enää päteneet kun lapsista alettiin taistelemaan. Mitäs se,jos aikanaan on puhuttu,että lapsia saa nähdä niin paljon kun mahdollista. Kun mitään ei ole paperilla,niin siinä on turhaa käräjillä tai sossussa( vaikka heidän kuullen asiat suullisesti sovittiin)sanoa,että näin on sovittu.
Jos aiot todella muuttaa lasten lähivanhemmuutta,niin muista kirjata KAIKKI paperille, mitä sovitte. Tuo koeaika on varmaan tosi hyvä idea,mikäli se on mahdollista ja tosiaan se,että lapsi haluaa muuttaa.
Tämä on vain minun esimerkki-tapaus, eikä varmasti voi siitä mitään kummempaa päätellä. Mutta vaikka kaikki näyttäisi menevän hyvin,niin koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo mukanaan.
Aivan tavallista tuo olisi naiselta, paitsi ettei nainen ikinä suostuisi antamaan lapsia isälle.
Muuten kyllä isältä tyypillisen naisen käytöstä.
On tullut monta keskustelua luettua ja aika usein naisia haukutaan juuri näistä syistä, mutta kyllä ne miehetkin osaa, jos naisetkin. Tietysti useammin tilanne on toisinpäin, eli miehet kärsii. Oli ihan kuinka päin tahansa,niin aina kannattaa asiat laittaa paperille.