Ovatko muut kokeneet samaa, että suru saa aikaan sen että haluaa muuttaa pois omasta kodistaan? Itellä on vuoden aikana tapahtunut yhtä sun toista ikävää, ensin menetimme lapsen ja sen myötä halusimme muuttaa uuteen kotiin ja aloittaa uuden elämän. Uusi elämä uudessa kodissa alkoi, mutta kohta pian kuoli rakas isoäitini ja sen jälkeen rakkain,ensimmäinen kissani. Eikä lapsen menetyksestä ole vielä vuottakaan. Nyt olen taas niin pohjalla ja synkissä ajatuksissa että haluaisin myydä koko talon ja päästä eroon muistoista joita taloon liittyy.
Eihän sitä voi lopun elämäänsä muuttaa surua pakoon? Miten opin kohtaamaan surun ja ikävät asiat ja silti nauttimaan omasta kodista?
Eihän sitä voi lopun elämäänsä muuttaa surua pakoon? Miten opin kohtaamaan surun ja ikävät asiat ja silti nauttimaan omasta kodista?
Vastaukset 8
Vanhimmat
talosta pääsee eroon, mutta surusta - ei, se vaan on surettava ja hyväksyttävä jatkamalla elämää. Aina "he" läheiset rakkaat elävät meissä niin kauan kun mekin. Jos me osataan olla onnellisia tällä,niin hekin ovat siellä meidän puolestani iloisia!? He tietävät enemmän meistä, kun me heistä. Me vaan voidaan rukoilla heidän puolesta ja viedä kukkia haudalle.. Ja aina kun olet kotona yksin/ ei läheiset näe/ niin on ikävä eniten ja monien vuosien jälkeenkin ja missä tahonsa elätkin. Tai sitten vaan on minulla näin.
Niin talosta pääsee eroon mutta ei surusta,minäkin joudun luopumaan talostani lapsen menetyksen vuoksi.Paskoja juttuja mutta luulen että en voisi enää elää siellä,vaikka lapsen menetyksestä ei selviä koskaan niin se on jollain lailla helpompaa kun ei ole siellä.
Ja se talo nyt on pikkujuttuja sen rinnalla että lapsi on poissa,ei todella paina mitään,raha on niin merkityksetön asia vaikkakin pakollinen toimeentulon kannalta.Voimaa sinulle eteenpäin lapsesi menetyksen johdosta.
Mieheni kuoli kotimme lattialle, en sen jälkeen voinut mennä edes pakkaamaan tavaroita sinne vaan ystävät tekivät sen homman puolestani. En olisi voinut kuvitellakaan jääväni siihen asuntoon. Muutin jopa eri paikkakunnalle. Maalta kaupunkiin, etten olisi niin yksinäinen.
Jaksamisia :)
Tunnut tietävän että halusi muuttaa johtuu menetyksistä. Kun vielä löydät tien siihen ettei muutto tuo takaisin menetystä eikä paikan vaihto ole ratkaisu niin olet löytänyt rauhan. Jokaisella on tapansa selvitä ja yksi tapa on keksiä muuta tekemistä ja selittää pahaa oloa sillä ettei voi olla paikassa jossa sai tiedon surusta tms. Tuttu tunne minulle. Haluaisin matkustaa pois etten tarvitsisi kohdata tunnetta. Nyt kun sain itse kiinni ongelman ytimestä jään paikoilleni ja kohtaan itseni. Ei se auta vaikka minne menisin niin jotakin sattuu ja joudun kohtaamaan sen. Käy keskustelemassa esim. seurakuntasi papin tai jonkin terapeutin kanssa ja selkeytä ajatuksesi. Ei muutto ole ratkaisu vaan se, että kohtaat menetyksen ja surun.
Minusta olisi lohduttavaa olla taas kotitalossa, jossa rakas isä asui vielä vähän aikaa sitten. Mutta en voi - asun kaukana. Lapsen kuolema varmaan on paljon surullisempaa kuin iäkkään vanhemman kuolema. Mutta onhan hän kuitenkin tavallaan vielä enempi läsnä niissä tutuissa ympyröissä. Eikö se toisaalta lohdutakin, jos itkettääkin. Itke vaan, niin kauan kuin itkettää. Älä pelkää surua.
Minua taas ei saa kirveelläkään pois tästä kodistamme. Yhdessä sen ostimme ja kunnostimme. Muistot elävät täällä ja ne on kohdattava.
Suru on surtava, se tulee vastaan joka tapauksessa. Sitä voi varmaan siirtää, mutta luulen, että on parempi surra se ennemmin kuin myähemmin. Tiedän erään, joka kielsi itseltään surun tunteet ja nyt kuusi vuotta myöhemmin joutuu käymään kaiken läpi kuitenkin, vaikeimman kautta.
Itse asun talossa, jossa mieheni kuoli makuuhuoneessamme, sängyssämme. Ja aikanaan tämä sama talo oli vanhempieni ja isäni kuoli täällä myös, sydänkohtaukseen samoin kuin mieheni. Ei se minua pelota tai kauhistuta. Tunnen, että he ovat täällä läsnä kanssani.
olen jumittunut-isäni metsien keskelle!Täällä on hyvä olla,vaikka suru iskee vieläkin päivittäin.Eikö muka surua pääse pakoon-minä ainakin pääsin!On vain itse oivallettava keinot-kyllä elämä kantaa,jos sille antaa luvan kantaa...
Aluksi luulin, etten pysty asumaan tässä kodissamme, kun muistot tekivät niin kipeää, mutta ajan myötä olen huomannut, että tämähän se kuitenkin on minun turvapaikkani. Mieheni on täällä lähelläni enkä enää halua muuttaa pois. Hän on niin läsnä, että melkein tunnen hänet vierelläni ja kuulen hänen puheensa. Toiveajattelua ja kuvitelmaa - niin voi moni ajatella, mutta minulle se on lohdutusta ikävääni.