Eroon talosta, eroon surusta

talosta pääsee eroon, mutta surusta - ei, se vaan on surettava ja hyväksyttävä jatkamalla elämää. Aina "he" läheiset rakkaat elävät meissä niin kauan kun mekin. Jos me osataan olla onnellisia tällä,niin hekin ovat siellä meidän puolestani iloisia!? He tietävät enemmän meistä, kun me heistä. Me vaan voidaan rukoilla heidän puolesta ja viedä kukkia haudalle.. Ja aina kun olet kotona yksin/ ei läheiset näe/ niin on ikävä eniten ja monien vuosien jälkeenkin ja missä tahonsa elätkin. Tai sitten vaan on minulla näin.

Mieheni kuoli kotimme lattialle, en sen jälkeen voinut mennä edes pakkaamaan tavaroita sinne vaan ystävät tekivät sen homman puolestani. En olisi voinut kuvitellakaan jääväni siihen asuntoon. Muutin jopa eri paikkakunnalle. Maalta kaupunkiin, etten olisi niin yksinäinen.
Jaksamisia :)

Tunnut tietävän että halusi muuttaa johtuu menetyksistä. Kun vielä löydät tien siihen ettei muutto tuo takaisin menetystä eikä paikan vaihto ole ratkaisu niin olet löytänyt rauhan. Jokaisella on tapansa selvitä ja yksi tapa on keksiä muuta tekemistä ja selittää pahaa oloa sillä ettei voi olla paikassa jossa sai tiedon surusta tms. Tuttu tunne minulle. Haluaisin matkustaa pois etten tarvitsisi kohdata tunnetta. Nyt kun sain itse kiinni ongelman ytimestä jään paikoilleni ja kohtaan itseni. Ei se auta vaikka minne menisin niin jotakin sattuu ja joudun kohtaamaan sen. Käy keskustelemassa esim. seurakuntasi papin tai jonkin terapeutin kanssa ja selkeytä ajatuksesi. Ei muutto ole ratkaisu vaan se, että kohtaat menetyksen ja surun.

Minusta olisi lohduttavaa olla taas kotitalossa, jossa rakas isä asui vielä vähän aikaa sitten. Mutta en voi - asun kaukana. Lapsen kuolema varmaan on paljon surullisempaa kuin iäkkään vanhemman kuolema. Mutta onhan hän kuitenkin tavallaan vielä enempi läsnä niissä tutuissa ympyröissä. Eikö se toisaalta lohdutakin, jos itkettääkin. Itke vaan, niin kauan kuin itkettää. Älä pelkää surua.

Minua taas ei saa kirveelläkään pois tästä kodistamme. Yhdessä sen ostimme ja kunnostimme. Muistot elävät täällä ja ne on kohdattava.

Suru on surtava, se tulee vastaan joka tapauksessa. Sitä voi varmaan siirtää, mutta luulen, että on parempi surra se ennemmin kuin myähemmin. Tiedän erään, joka kielsi itseltään surun tunteet ja nyt kuusi vuotta myöhemmin joutuu käymään kaiken läpi kuitenkin, vaikeimman kautta.

Itse asun talossa, jossa mieheni kuoli makuuhuoneessamme, sängyssämme. Ja aikanaan tämä sama talo oli vanhempieni ja isäni kuoli täällä myös, sydänkohtaukseen samoin kuin mieheni. Ei se minua pelota tai kauhistuta. Tunnen, että he ovat täällä läsnä kanssani.