Hei vaan!
Olen ensimmäisen vuoden lastentarhaopettajakoulutuksen opiskelija. Olen monta vuotta ollut varma siitä, että haluan lastentarhanopettajaksi. Olen luonteeltaan sosiaalinen ihminen, saan helposti ystäviä ja tulen hyvin juttuun heidän kanssaan. Minulla on vain yksi pieni ongelma: jännitän paljon pitää esitelmiä, puheita jne. Tarkoitan lähinnä kouluesiintymistä luokan edessä, lapsille opettaminen ei tunnu jännittävän minua. Voiko tämä olla este minun alalle? Ja löytyykö kohtalontovereita? Olen miettinyt asiaa pitkään ja olen sitä mieltä, että rakkaus lapsiin ja kiinnostus heidän parissa työskentelyyn, kasvatukseen ja opettamiseen on niin suuri, että en haluaisi luopua haaveestani tällaisen jutun takia. Minua häiritsee jännittäminen valtavasti. Minulla on semmoinen kuva, ettei kukaan opiskelutovereistani jännitä missään tilanteessa.
Olen kuitenkin kuullut, että jopa joillakin näyttelijöillä on ollut uran alukaivaiheilla valtava esiintymispelko. Miten voisin päästä eroon tästä kulmakivestä opiskeluissani?
Olen ensimmäisen vuoden lastentarhaopettajakoulutuksen opiskelija. Olen monta vuotta ollut varma siitä, että haluan lastentarhanopettajaksi. Olen luonteeltaan sosiaalinen ihminen, saan helposti ystäviä ja tulen hyvin juttuun heidän kanssaan. Minulla on vain yksi pieni ongelma: jännitän paljon pitää esitelmiä, puheita jne. Tarkoitan lähinnä kouluesiintymistä luokan edessä, lapsille opettaminen ei tunnu jännittävän minua. Voiko tämä olla este minun alalle? Ja löytyykö kohtalontovereita? Olen miettinyt asiaa pitkään ja olen sitä mieltä, että rakkaus lapsiin ja kiinnostus heidän parissa työskentelyyn, kasvatukseen ja opettamiseen on niin suuri, että en haluaisi luopua haaveestani tällaisen jutun takia. Minua häiritsee jännittäminen valtavasti. Minulla on semmoinen kuva, ettei kukaan opiskelutovereistani jännitä missään tilanteessa.
Olen kuitenkin kuullut, että jopa joillakin näyttelijöillä on ollut uran alukaivaiheilla valtava esiintymispelko. Miten voisin päästä eroon tästä kulmakivestä opiskeluissani?
Vastaukset 8
Vanhimmat
en usko, että jännittäminen koituu uravalintasi tuhoksi. Voi olla, etttä opiskelun kuluessa jopa jollain tavalla totut, kun joutuu esittelemään ryhmä tms. töitä toisille. Mielestäni opiskelijaporukoissa on ollut kannustava henki ja voithan ihan reilusti sanoa jännittäväsi ko. tilanteita.
Harjoitteluissa jne. kuuluukin asiaan, että jännittää vähän, se pitää skarppina, näin ainakin minun mielestäni,kunhan ei ihan paniikiksi kasva jännitys.
Meitä tarvitaan monenlaisia opettajia ja kasvattajia lapsille tässä maailmassa. selviät ihan varmasti.
Vuosien varrella on tullut vastaa monenlaisia työkavereita ja jokainen on löytänyt sen oman paiikkansa olla työyhteisön jäsen ja tavan opettaa/kasvattaa lapsia. Voi olla ettet ole päiväkodissa se, joka aina juontaa kaikki vanhempainillat, juhlat ja muut tapahtumat, mutta annat oman työpanoksesi muulla tavoin. Jokainen puuhatkoon sitä, mikä parhaiiten sopii. Tsemppiä ja onnea urallesi.
Hei.
Minulla on samanlainen ongelma. Joskus tuntuu, että olen aivan liian epäsosiaalinen kasvatusalalle, vaikka yritän ajatella positiivisesti. Tämä on kuitenkin aina ollut haavealaani. Tällä hetkellä tosin opiskelen aivan muuta alaa, koska rohkeus ei ole riittänyt hakemaan lastentarhanopettajaksi tai luokanopettajaksi. Opiskelen suurtalouskokiksi ja onhan tällä alalla mahdollisuus päästä vaikka päiväkodin keittiölle ja ehkä sitä kautta sitten tulee vielä joskus innostus pyrkiä lastentarhuriksi. :)
Voin rehellisesti kertoa lintsanneeni esim. lukiossa kaikki esitelmät. Silti töissä päiväkodissa en jännittänyt ja ala-asteellakin yksinäni puhuin lapsille luokan edessä eikä jännittänyt. Ehkä se ei sitten tunnu esiintymiseltä samassa mielessä kuin joku kouluesitelmä.
Ihanaa, että täällä tuli jo nyt aloittajalle rohkaisevaa palautetta. Olen jotenkin tottunut siihen, että toiveammattini aina tyrmätään ja minua epäillään ujouteni vuoksi alalle sopimattomaksi.
Yhdeltä lastentarhanopettajalta entisessä työpaikassani sain kuulla ensimmäistä kertaa POSITIIVISTA palautetta ujoudestani. Muut ovat valittaneet aina ja kaikkialla, miten pitäisi olla rohkeampi, puheliaampi jne. mutta siellä tarhassa itsetuntoni koheni huomattavasti, koska yksi tarhuri oli niin äärettömän rohkaiseva minuakin kohtaan ja aina kehui. Hän ei koskaan sanonut negatiivisesti, että pitäisi olla rohkeampi vaan kehui, miten hienosti osaan rauhallisuudessani olla lasten kanssa ja miten paljon minusta on apua aroille lapsille.
Hän ja muutenkin tuo kokemukseni sai minut uskomaan siihen, että monelaisia kasvattajia tarvitaan ja myös hiljaisempi pärjää.
Itse en usko koskaan tulevani yhtäkkiä supersosiaaliseksi ja puhepadaksi eikä tarvitsekaan, mutta haluan luottaa siihen, että opin paremmin hyväksymään itseni tällaisena ja sitä kautta myös saamaan rohkeutta. Uskon, että sinullekin käy näin. Ei meistä tarvitse tulla rohkeita esiintyjiä ja puheenpitäjiä. Työyhteisössäkin tarvitaan monenlaisia ihmisiä, kukaan ei ole parempi kuin toinen.
Vaikka opettajan työssä ollaan paljon esillä, niin ei se mielestäni ole silti pelkästään esiintymistä vaan kykyä tulla toimeen lasten kanssa, ymmärtää heitä ja taitoa olla lapsen elämässä yksi tärkeä aikuinen. Myös kuunteleminen on tärkeää. Mehän kummatkin tämän olemme huomanneet, että vaikka kouluesitelmät saa kauhun ja paniikin valtaan, niin lapsiryhmän kanssa toimiessa sitä ei esiinny. Mielestäni se on yksi hyvä merkki siitä, että meillä on taito asettua lapsen maailmaan.
Eniten minuakin pelottaa ajatus yliopiston ryhmätöiden esittelystä ja muusta esiintymisestä ja vaikkapa opetusharjoittelusta, kun siinä taas koen esiintyväni, koska tiedän hyvin, miten minua tarkkaillaan ja arvostellaan. Ihka oikea työ, josta minulla on hyviä kokemuksia, taas ei tunnu siltä, koska en siinä tavallaan kuitenkaan esiinny.
Muun muassa näiden kaikkien pelkojeni takia opiskelen nyt toista alaa, mutta toivosta en aio luopua. Sanokoot kuka tahansa mitä ikinä tahtoo, niin luokanopettajaksi tai lastentarhanopettajaksi minä joskus toivon päätyväni.
Itse olin lukiossa yksi pahimmista jännittäjistä. Esitelmät olivat ihan hirveitä paikkoja, olisin luistanut jos suinkin olisin jotenkin voinut. Päädyin sitten lukemaan kieliä, ja opintojen aikana piti pitää paljon esitelmiä. Koska opiskelin kieltä, olivat esitelmätkin vieraalla kielellä, ja se oli jotenkin minun jännittämiselleni tosi hyvä - oli pakko keskittyä kieleen, eikä voinut keskittyä siihen, miten mahdollinen jännitys näkyy. Niinpä se jännitys sitten jollain tavalla unohtui.
Nykyään toimin opettajana. Opiskelijoiden edessä puhuminen ei jännitä, mutta esim. esitelmän pitäminen omille kollegoille jännittää ihan hirveästi. Tai muussa sellaisessa "virallisessa seurassa" puhuminen tyyliin muut istuvat minä seison, jossa en ole opettajan roolissa ja kuuntelijat eivät ole opiskelijoitani. Tuo on sinällään hassua, mutta niin sanovat muutkin opettajatuttavani.
Alkuperäiselle sanoisin siis, opiskele ihmeessä haavealaasi äläkä mieti sitä jännitystä sen enempää. Se korjaantuu ajan kanssa, ja koska sinäkään et huomaa opiskelukavereidesi jännitystä, eivät hekään mitä luultavimmin huomaa sinun jännitystäsi. Ja vaikka huomaisivatkin, niin se jännitys kuuluu asiaan kuitenkin - aika yli-ihminen on varmaan se, joka ei koskaan ole julkista esiintymistä jännittänyt... :)
olen erityiskoulussa opena ja omassa yksikössämme en jännitä vapaissa tilanteissa, mutta sitten jos pitää vaikkapa ihan oman porukan eessä pitää jokin tilaisuus, esim. päivänavaus tai muu juttu vaiikkapa hiihtokilpailujen palkintojenjako, niin heti se tuntuu pikkuisena jännityksenä. Onneksi kuitenkin vain ihan pikuisena. Eri asia onkin sitten, kun olen opettajien kokouksessa isossa koulussa, jonka "sivukouluna" toimimme. silloin pelottaa jo esittäytyminen syksyllä, kun on uusia opettajia talossa ja se perinteinen kierros käydään läpi!
OPetusharjoittelussa aikanani jännitin ihan hurjasti, mutta suunnittelin tunnit todella viimeisen päälle ja kun osasin lähes ulkoa asiani ja saatoin katsella oppilaita puhuessani, homma alkoi tunti tunnilta olla rennompaa.
Jännitän siis edelleen aina ja ikuiisestri tilanteita, joissa vieraiden edessä joutuu kertomaan jotain, vaikkapa vain nimensä ja koulunsa jossain kurssilla tms. paikassa puhumattakaan siitä että olisi pidettävä joku puhe tai esitelmä. Jatko-opiskelukin kiinostaisi, mutta se tietää taas noita esiintymisiä.
Ekan vuoden opiskelija samaisesta paikasta terve, jos yhtään lohduttaa niin meitä on siellä sitten ainakin kaks =) muuten kanssa sosiaalinen jne.mut esiintyminen suorastaan halvauttaa.Töissä päiväkodissa ei haitannut ollenkaan, koulussa tuskin pystyn välttämään tilanteita.
Kiitos rohkaistavista vastauksista, on myös helpottavaa kuulla, etten ole alalle aikovista ainut jännittäjä. Tsempataan me kaikki jännittäjät haaveemme puolesta, eiköhän me tästä selvitä! :)
Näiltä sivuilta löytyy apua:
http://www.yths.fi/netcomm/viewarticle.asp?path=8,21,2476,2501&article=2740&index=A&page=1
Voin lohduttaa Sinua, Repe, että minäkin jännitän edelleen, vaikka olen ollut yli 10 vuotta päiväkodin johtajana, käynyt yliopiston ja toiminut kouluttajana. Käy kohti "mörköä", niin se ei saa sinusta otetta. Useimmiten olemme itsemme armottomia tuomareita. Opettele siis olemaan lempeämpi itsellesi. Varhaiskasvatuksen saralla tarvitaan sinunlaisia herkkiä ihmisiä, jotka osaavat samaistua ujoihin lapsiin. Kaikkien ei tarvitse todellakaan olla estraditaitelijoita. Tärkeintä on että olet aito, oma itsesi ja välität lapsista. Onnea valitsemallasi tielle!