mun Linkin P. fanficci

whoa, upeeta. kiitos kiitos.. :D
lähetän tässä samalla kolmannenki mluvun, toka on nimittäin nii lyhyt..

2. Broken

Phoenixin näkökulma

Se joka tulee minulle ensimmäiseksi jotain sönköttämään saa kyllä koston niskaansa, ajattelin kävellessäni huoneeseeni. Itse asiassa se mitä kutsuin huoneekseni, käsitti lähinnä kirjahyllyn, sängyn, yöpöydän ja pienen kirjoituspöydän jolla säilytän kannettavaa tietokonettani. Istahdin pöytäni ääreen, avasin kannettavani ja olin juuri kirjoittamassa salasanaa, kun pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan olohuoneesta kantautuvia ääniä. Kuulin Chesterin kantavaa, melko naisellistakin naurua, Joe oli varmaan keksinyt jonkin uuden vitsin ja kertoi sitä parhaillaan niille jotka vain jaksoivat kuunnella, Robin pehmeää taputusta polviinsa kun hän esitteli uutta rumpukomppia uuteen lauluumme, Crawlingiin. Heillä kuulosti olevan niin pirun hauskaa ilman minua… Ehkä on ihan tasan sama olenko tässä bändissä vai enkö.
Pelasin melko pitkään yöhön yhtä suosikki tietokonepeliäni. Kaikki olivat käyneet aikoja sitten nukkumaan, kun vasta olin päässyt vauhtiin. Lopetin vasta kahdelta yöllä, kun silmiäni alkoi särkeä liikaa. Yölläkin minun päässäni velloi vain yksi kysymys: aikoivatko he todella erottaa minut?
Heräsin keskipäivällä auringon ylikirkkaiden säteitten paistaessa ilkeästi silmiini. Olin nukkunut todella huonosti, ja silmiäni särki. Väsyneisyydestäni huolimatta nousin hitaasti sängystäni, kävellen ovelle ja suunnaten kulkuni vessaan. Matkalla kuulin ensimmäisenä Miken hilpeän äänen kantautuvan keittiöstä, jossa jätkät olivat syömässä myöhäistä aamupalaansa.
” Hei, katsokaa, saan muroja tulemaan nenästä! Naurattakaa minua!!!” Heti seuraavaksi kuului Joen hihkaisu: ”Kaksi mummoa meni metsään ja toinen ei mahtunutkaan!” Koko hemmolauma rämähti yhtaikaa nauruun.
En pystynyt nauramaan, olin liian väsynyt ja masentunut. Huokaisin raskaasti ja lukitsin itseni wessaan. Kaivoin hammasharjan ja -tahnan lavuaarin viereisestä hyllyköstä ja aloin harjaamaan hitaasti hampaitani, kuunnellen samalla mitä kaverini puhuivat keittiössä. Kuulin Chesterin mainitsevan nimeni ja lopetin hampaitten pesemisen kuullakseni paremmin.
”…Siis Phoenixhan on ihan perusbasisti. Ei järjenhäiventäkään, varsinkaan jos sen äiti kerran on Kanadasta. Eikä se ole mikään kummoinenkaan bassonsoittaja. Jopa minä soittaisin paremmin, ja kuten tiedätte, en osaa soittaa juuri ollenkaan.”
En jaksa uskoa että he yhtäkkiä alkavat haukkua minua tuolla tavalla. Puhuvatkohan he muulloinkin paskaa minusta kun en ole paikalla?
Harpoin pitkin askelin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni. Tämä on ihan tarpeeksi minulle.

3. My Mistake

Chesterin näkökulma

Kuullessani oven paukahduksen en voinut muuta kuin tuijottaa vähintään yhtä yllättyneitä bändikavereitani. Oliko Phoenix ollut koko ajan kuuloetäisyydellä? Kun yritin saada vastausta Joelta, hän käänsi katseensa jalkoihinsa, Robin nauru muuttui kireäksi tekoyskäksi, Miken hymy hyytyi sekunnissa. Brad lusikoi muroja siihen vauhtiin että maito vain loiskui ja saatuaan ateriansa päätökseen hän häipyi nopeasti. Lopulta sain suuni auki.
”Tiesittekö, että se oli kuuntelemassa?”
Kuulostin varmasti äärettömän typerältä. Kaikki vain kohauttelivat olkiaan vastaukseksi ja mutisivat jotakin äärettömän epämääräistä.
Istuin yksikseni nojatuolissa. Kaikki muut tekivät jotain hauskaa keskenään, paitsi Phoenix tietysti, hän ei ole tullut vieläkään huoneestansa. Luulisi hänellä olevan nälkäkin, eihän hän syönyt edes aamupalaa. Katselin kuinka Joe ja Brad väänsivät kättä keittiön pienen pöydän ääressä. Kun he sitten tajusivat, että katselen he tuijottivat myrkyllisesti takasin ja siirtyivät jonnekin nurkan taakse jatkamaan.
Mitä olen muka tehnyt? He ovat siirtyneet Phoen puolelle, ja näyttelevät kuin eivät olisi koskaan nauraneet mukanani Phoenixin yksinkertaisuudelle. Tietysti minä olen se pääpiru, kaikki tämä on minun syytäni. He todellakin vihaavat minua mutta unohtavat oman osuutensa tässä jutussa…
Mike pyyhälsi nopeasti ohitseni ja heitti pilkkanimistäni kaikkein tunnetuimman.
”No mitä Platinablondi kummajainen tietää? Haha, hintti…”
Se on todellakin kamalaa. Jos meillä joskus on riitoja, käytämme toisistamme aina niitä samoja nimityksiä. Minulle on olemassa varmaan kuusi erilaista pilkkanimeä, suurin osa vielä Miken keksimiä. Mutta usein hän heittää niitä vain piloillaan pikku tappeluissa, joita meillä välillä on. Hyvin harvoin ne yltyvät nyrkkitappeluksi. Mutta tämä on jo minullekin liikaa.
Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat nousta silmiini. Sitten ne alkoivat valua poskiani pitkin, ensin yksinäinen kyynel, sitten kaksi…Istuin siinä ties kuinka pitkään. Mutta sitten huomasin Miken ilmestyneen taas oviaukkoon, aikomuksenaan palata huoneeseensa hakemaan jotakin. Jos hän näkisi märät kyynelvanat poskillani, hän luultavasti saisi elämänsä makeimmat naurut. Ja sitä en todellakaan halua.. Pingoin huoneeseeni niin nopeasti kuin pystyin ja suljin oven. Rojahdin sängylleni makaamaan, ja pian aloin taas itkeä. Jossakin vaiheessa nukahdin.
”Voi miten söpöä, itkenyt itsensä uneen..” Kuului Joen ääni vierestäni. Avasin hitaasti silmäni,
ja hetkessä tajusin että lähes koko bändi seisoi sänkyni vieressä. Phoenix ei ollut vieläkään tullut ulos huoneestaan.
”Ajateltiin tulla kattomaan, mikä sinua oikein vaivaa kun et tullut syömään,” Joe jatkoi, ”Mutta mitään tällaista me ei kuviteltu löytävämme!” Koko porukka rämähti pilkalliseen nauruun.
Katsoin ikkunastani ulos. Siellä oli sysimustaa, iltaruoka-aika oli mennyt siis jo aikoja sitten. Käänsin katseeni takaisin jätkiin. He kaikki olivat alkaneet tulla lähemmäksi, kaikilla oli uhkaavan ilkeä hymy kasvoillaan. Mike saavutti minut ensimmäisenä, nosti ylös sängystä ja paiskasi päin seinää. Putosin lattialle ja kipu joka sädehti kaikkialle kehooni oli niin huumaava, että ajattelin jokaisen luuni olevan vähintäänkin sijoiltaan. Mikellä on käsissä yllättävän paljon voimaa.
”Sinä taidat olla se joka tästä bändistä erotetaan, Chester” Mike sanoi katsellen minua. Hän viittoili muita bändiläisiä, jotka hänen käskystään hyökkäsivät päälleni. Itse asiassa heiltä kaikilta tuntuu löytyvän suunnattomasti voimia. Brad ja Joe pitelivät minua paikoillani kun muut löivät. Ensin tunsin kuinka nenäni murtui päästäen hiljaisen, rusahtavan äänen. Kun lyöminen vain jatkui ja iskut kovenivat, näköni alkoi hämärtyä ja pystyin maistamaan veren maun suussani. Yritin pyytää heitä lopettamaan, mutta äänen sijaan suustani kuului vain epämääräistä muminaa. He vain nauroivat ja jatkoivat. En nähnyt enää mitään, en tajunnut enää juurikaan mitään, vain Miken jatkuvat pilkkahuudot.
”Itkupilli, itkupilliiii…”
Muutama isku lisää, ja kaikki pimeni.
Pisara jäistä vettä tipahti kasvoilleni. Raotin hiljalleen silmiäni ja tajusin makaavani ruusupuskan alla, parin korttelin päässä kämpästämme… Ruusupuskan alla?! Olin hetkessä täysin virkeä. Onneksi nyt on jo aikainen kevät eikä pakkasta ole lainkaan, vaan monta astetta lämmintä. Pakkasella lumessa makaaminen olisi ollut hengenvaarallista. Sulava lumi oli kastellut vaatteeni lähes täysin. Minulla oli epämiellyttävä olo, jokaista jäsentäni särki, erityisesti päätä. Kun yritin nousta, tuska yltyi suuremmaksi kuin pystyn kestämään, ja retkahdin takaisin maahan. Avasin suuni aikomuksenani huutaa apua, mutta ääntä ei tullut. Apua. Olen totaalisessa pulassa, ellei joku piakkoin tule paikalle… Ketään ei näkynyt. Oli aikainen aamu, ja kaikki olivat luultavasti nukkumassa. Viimeinen mahdollisuuteni on ryömiä kämpille, mutta siinä varmasti menee tuhottomasti aikaa. Olihan se parempi vaihtoehto kuin kuoleminen tänne. Lähdin ryömimään eteenpäin niin nopeasti kuin pystyin vähillä voimillani.
Oli jo keskipäivä kun saavuin äärettömän väsyneenä, likaisena ja resuisena kämppämme ovelle. Yritin nousta jaloilleni, mutta joka kerta rojahdin takaisin maahan. Kului varmaan viisi minuuttia ennen kuin lopulta onnistuin pysymään kahdella jalalla. Avasin oven, ja astuin sisään.
Suloinen kahvin tuoksu leijaili sieraimiini. Porukat olivat siis taas pitämässä joka keskiviikkoista pelihetkeään. Silloin pelaamme monia eri korttipelejä, mutta niistä kaikkein suosituin on luultavasti kusetus. Me kaikki todella nautimme toistemme huijaamisesta.
Onnistuin ottamaan pari askelta niin että olin keittiön ja olohuoneen välisessä käytävässä, mutta sitten taas sotkeuduin jalkoihini ja kaaduin komeasti lattialle. Suorastaan tunsin kuinka jätkät tuijottivat minua, mutta sitä en tiedä, olivatko he vahingoniloisia. Luultavasti kyllä. Minun näkemiseni tällaisena on varmasti heille suuri nautinto. Konttasin huoneeni ovelle, nousin vaivalloisesti jaloilleni ja astuin sisään avonaisesta ovesta, sulkien sen perässäni. Suoraan minun edessäni, vastakkaisella seinällä oli kokovartalopeili, ja pysähdyin katselemaan itseäni siitä. Näytin järkyttävältä. Hiukseni olivat lässähtäneet ja kuraiset, kasvoni mustelmilla ja vaatteeni mudassa ja hiekassa. Lisäksi ne tippuivat vettä. Kompuroin sängylleni, otin vaatteeni pois ja sukelsin peittojeni sisään. Pian olin unessa.

Kenjie kirjoitti:

whoa, upeeta. kiitos kiitos.. :D
lähetän tässä samalla kolmannenki mluvun, toka on nimittäin nii lyhyt..

2. Broken

Phoenixin näkökulma

Se joka tulee minulle ensimmäiseksi jotain sönköttämään saa kyllä koston niskaansa, ajattelin kävellessäni huoneeseeni. Itse asiassa se mitä kutsuin huoneekseni, käsitti lähinnä kirjahyllyn, sängyn, yöpöydän ja pienen kirjoituspöydän jolla säilytän kannettavaa tietokonettani. Istahdin pöytäni ääreen, avasin kannettavani ja olin juuri kirjoittamassa salasanaa, kun pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan olohuoneesta kantautuvia ääniä. Kuulin Chesterin kantavaa, melko naisellistakin naurua, Joe oli varmaan keksinyt jonkin uuden vitsin ja kertoi sitä parhaillaan niille jotka vain jaksoivat kuunnella, Robin pehmeää taputusta polviinsa kun hän esitteli uutta rumpukomppia uuteen lauluumme, Crawlingiin. Heillä kuulosti olevan niin pirun hauskaa ilman minua… Ehkä on ihan tasan sama olenko tässä bändissä vai enkö.
Pelasin melko pitkään yöhön yhtä suosikki tietokonepeliäni. Kaikki olivat käyneet aikoja sitten nukkumaan, kun vasta olin päässyt vauhtiin. Lopetin vasta kahdelta yöllä, kun silmiäni alkoi särkeä liikaa. Yölläkin minun päässäni velloi vain yksi kysymys: aikoivatko he todella erottaa minut?
Heräsin keskipäivällä auringon ylikirkkaiden säteitten paistaessa ilkeästi silmiini. Olin nukkunut todella huonosti, ja silmiäni särki. Väsyneisyydestäni huolimatta nousin hitaasti sängystäni, kävellen ovelle ja suunnaten kulkuni vessaan. Matkalla kuulin ensimmäisenä Miken hilpeän äänen kantautuvan keittiöstä, jossa jätkät olivat syömässä myöhäistä aamupalaansa.
” Hei, katsokaa, saan muroja tulemaan nenästä! Naurattakaa minua!!!” Heti seuraavaksi kuului Joen hihkaisu: ”Kaksi mummoa meni metsään ja toinen ei mahtunutkaan!” Koko hemmolauma rämähti yhtaikaa nauruun.
En pystynyt nauramaan, olin liian väsynyt ja masentunut. Huokaisin raskaasti ja lukitsin itseni wessaan. Kaivoin hammasharjan ja -tahnan lavuaarin viereisestä hyllyköstä ja aloin harjaamaan hitaasti hampaitani, kuunnellen samalla mitä kaverini puhuivat keittiössä. Kuulin Chesterin mainitsevan nimeni ja lopetin hampaitten pesemisen kuullakseni paremmin.
”…Siis Phoenixhan on ihan perusbasisti. Ei järjenhäiventäkään, varsinkaan jos sen äiti kerran on Kanadasta. Eikä se ole mikään kummoinenkaan bassonsoittaja. Jopa minä soittaisin paremmin, ja kuten tiedätte, en osaa soittaa juuri ollenkaan.”
En jaksa uskoa että he yhtäkkiä alkavat haukkua minua tuolla tavalla. Puhuvatkohan he muulloinkin paskaa minusta kun en ole paikalla?
Harpoin pitkin askelin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni. Tämä on ihan tarpeeksi minulle.

3. My Mistake

Chesterin näkökulma

Kuullessani oven paukahduksen en voinut muuta kuin tuijottaa vähintään yhtä yllättyneitä bändikavereitani. Oliko Phoenix ollut koko ajan kuuloetäisyydellä? Kun yritin saada vastausta Joelta, hän käänsi katseensa jalkoihinsa, Robin nauru muuttui kireäksi tekoyskäksi, Miken hymy hyytyi sekunnissa. Brad lusikoi muroja siihen vauhtiin että maito vain loiskui ja saatuaan ateriansa päätökseen hän häipyi nopeasti. Lopulta sain suuni auki.
”Tiesittekö, että se oli kuuntelemassa?”
Kuulostin varmasti äärettömän typerältä. Kaikki vain kohauttelivat olkiaan vastaukseksi ja mutisivat jotakin äärettömän epämääräistä.
Istuin yksikseni nojatuolissa. Kaikki muut tekivät jotain hauskaa keskenään, paitsi Phoenix tietysti, hän ei ole tullut vieläkään huoneestansa. Luulisi hänellä olevan nälkäkin, eihän hän syönyt edes aamupalaa. Katselin kuinka Joe ja Brad väänsivät kättä keittiön pienen pöydän ääressä. Kun he sitten tajusivat, että katselen he tuijottivat myrkyllisesti takasin ja siirtyivät jonnekin nurkan taakse jatkamaan.
Mitä olen muka tehnyt? He ovat siirtyneet Phoen puolelle, ja näyttelevät kuin eivät olisi koskaan nauraneet mukanani Phoenixin yksinkertaisuudelle. Tietysti minä olen se pääpiru, kaikki tämä on minun syytäni. He todellakin vihaavat minua mutta unohtavat oman osuutensa tässä jutussa…
Mike pyyhälsi nopeasti ohitseni ja heitti pilkkanimistäni kaikkein tunnetuimman.
”No mitä Platinablondi kummajainen tietää? Haha, hintti…”
Se on todellakin kamalaa. Jos meillä joskus on riitoja, käytämme toisistamme aina niitä samoja nimityksiä. Minulle on olemassa varmaan kuusi erilaista pilkkanimeä, suurin osa vielä Miken keksimiä. Mutta usein hän heittää niitä vain piloillaan pikku tappeluissa, joita meillä välillä on. Hyvin harvoin ne yltyvät nyrkkitappeluksi. Mutta tämä on jo minullekin liikaa.
Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat nousta silmiini. Sitten ne alkoivat valua poskiani pitkin, ensin yksinäinen kyynel, sitten kaksi…Istuin siinä ties kuinka pitkään. Mutta sitten huomasin Miken ilmestyneen taas oviaukkoon, aikomuksenaan palata huoneeseensa hakemaan jotakin. Jos hän näkisi märät kyynelvanat poskillani, hän luultavasti saisi elämänsä makeimmat naurut. Ja sitä en todellakaan halua.. Pingoin huoneeseeni niin nopeasti kuin pystyin ja suljin oven. Rojahdin sängylleni makaamaan, ja pian aloin taas itkeä. Jossakin vaiheessa nukahdin.
”Voi miten söpöä, itkenyt itsensä uneen..” Kuului Joen ääni vierestäni. Avasin hitaasti silmäni,
ja hetkessä tajusin että lähes koko bändi seisoi sänkyni vieressä. Phoenix ei ollut vieläkään tullut ulos huoneestaan.
”Ajateltiin tulla kattomaan, mikä sinua oikein vaivaa kun et tullut syömään,” Joe jatkoi, ”Mutta mitään tällaista me ei kuviteltu löytävämme!” Koko porukka rämähti pilkalliseen nauruun.
Katsoin ikkunastani ulos. Siellä oli sysimustaa, iltaruoka-aika oli mennyt siis jo aikoja sitten. Käänsin katseeni takaisin jätkiin. He kaikki olivat alkaneet tulla lähemmäksi, kaikilla oli uhkaavan ilkeä hymy kasvoillaan. Mike saavutti minut ensimmäisenä, nosti ylös sängystä ja paiskasi päin seinää. Putosin lattialle ja kipu joka sädehti kaikkialle kehooni oli niin huumaava, että ajattelin jokaisen luuni olevan vähintäänkin sijoiltaan. Mikellä on käsissä yllättävän paljon voimaa.
”Sinä taidat olla se joka tästä bändistä erotetaan, Chester” Mike sanoi katsellen minua. Hän viittoili muita bändiläisiä, jotka hänen käskystään hyökkäsivät päälleni. Itse asiassa heiltä kaikilta tuntuu löytyvän suunnattomasti voimia. Brad ja Joe pitelivät minua paikoillani kun muut löivät. Ensin tunsin kuinka nenäni murtui päästäen hiljaisen, rusahtavan äänen. Kun lyöminen vain jatkui ja iskut kovenivat, näköni alkoi hämärtyä ja pystyin maistamaan veren maun suussani. Yritin pyytää heitä lopettamaan, mutta äänen sijaan suustani kuului vain epämääräistä muminaa. He vain nauroivat ja jatkoivat. En nähnyt enää mitään, en tajunnut enää juurikaan mitään, vain Miken jatkuvat pilkkahuudot.
”Itkupilli, itkupilliiii…”
Muutama isku lisää, ja kaikki pimeni.
Pisara jäistä vettä tipahti kasvoilleni. Raotin hiljalleen silmiäni ja tajusin makaavani ruusupuskan alla, parin korttelin päässä kämpästämme… Ruusupuskan alla?! Olin hetkessä täysin virkeä. Onneksi nyt on jo aikainen kevät eikä pakkasta ole lainkaan, vaan monta astetta lämmintä. Pakkasella lumessa makaaminen olisi ollut hengenvaarallista. Sulava lumi oli kastellut vaatteeni lähes täysin. Minulla oli epämiellyttävä olo, jokaista jäsentäni särki, erityisesti päätä. Kun yritin nousta, tuska yltyi suuremmaksi kuin pystyn kestämään, ja retkahdin takaisin maahan. Avasin suuni aikomuksenani huutaa apua, mutta ääntä ei tullut. Apua. Olen totaalisessa pulassa, ellei joku piakkoin tule paikalle… Ketään ei näkynyt. Oli aikainen aamu, ja kaikki olivat luultavasti nukkumassa. Viimeinen mahdollisuuteni on ryömiä kämpille, mutta siinä varmasti menee tuhottomasti aikaa. Olihan se parempi vaihtoehto kuin kuoleminen tänne. Lähdin ryömimään eteenpäin niin nopeasti kuin pystyin vähillä voimillani.
Oli jo keskipäivä kun saavuin äärettömän väsyneenä, likaisena ja resuisena kämppämme ovelle. Yritin nousta jaloilleni, mutta joka kerta rojahdin takaisin maahan. Kului varmaan viisi minuuttia ennen kuin lopulta onnistuin pysymään kahdella jalalla. Avasin oven, ja astuin sisään.
Suloinen kahvin tuoksu leijaili sieraimiini. Porukat olivat siis taas pitämässä joka keskiviikkoista pelihetkeään. Silloin pelaamme monia eri korttipelejä, mutta niistä kaikkein suosituin on luultavasti kusetus. Me kaikki todella nautimme toistemme huijaamisesta.
Onnistuin ottamaan pari askelta niin että olin keittiön ja olohuoneen välisessä käytävässä, mutta sitten taas sotkeuduin jalkoihini ja kaaduin komeasti lattialle. Suorastaan tunsin kuinka jätkät tuijottivat minua, mutta sitä en tiedä, olivatko he vahingoniloisia. Luultavasti kyllä. Minun näkemiseni tällaisena on varmasti heille suuri nautinto. Konttasin huoneeni ovelle, nousin vaivalloisesti jaloilleni ja astuin sisään avonaisesta ovesta, sulkien sen perässäni. Suoraan minun edessäni, vastakkaisella seinällä oli kokovartalopeili, ja pysähdyin katselemaan itseäni siitä. Näytin järkyttävältä. Hiukseni olivat lässähtäneet ja kuraiset, kasvoni mustelmilla ja vaatteeni mudassa ja hiekassa. Lisäksi ne tippuivat vettä. Kompuroin sängylleni, otin vaatteeni pois ja sukelsin peittojeni sisään. Pian olin unessa.

Lue lisää

Oisko sitä vielä lisää? Ilmeisesti. (Toivottavasti?) Hei! Täähän alkaa käydä mielenkiintoiseksi.

Slasher kirjoitti:

Oisko sitä vielä lisää? Ilmeisesti. (Toivottavasti?) Hei! Täähän alkaa käydä mielenkiintoiseksi.

whoo! kiva että tykkäät..

okei, postitan taas kaksi lukua..

4. Echoes in the Silence

Phoenixin näkökulma

Istuin varmaan viisi tuntia putkeen sängylläni vain miettimässä asioita. Luulenpa etteivät he sittenkään ehkä erota minua, sillä he olisivat luultavasti tehneet sen jo. Ja lisäksi kuulin viereisestä Chesterin huoneesta omituisia ääniä.. Ihan kuin jollekulle olisi todella annettu selkään. En erottanut mitä he puhuivat, yritin kyllä. Erotin muutaman sanan sieltä täältä, mutta ei se minua paljoa hyödyttänyt. Samalta tuntuisi luultavasti jonkin vieraskielisen tekstin luku, josta ymmärtäisi vain muutaman sanan. Yhtä turhaa ja hyödytöntä. Aivan yhtäkkiä tuli hiljaista. Sitten kuului raahaamisen ääniä, ulko-ovi avattiin. Lopulta kuulin vain pelkän hiljaisuuden. Kuinka pöly laskeutui huonekaluille. Pelottavaa.
Kävelin ulos huoneestani hakemaan hiukan ruokaa tyhjään vatsaani, ja matkalla totesin, että kaikki viisi bändikaveriani olivat poissa. Chesterin huoneesta lähti ohut verijälki, joka jatkui eteiseen ja ulko-ovelle. Häntä oli siis raahattu. Mutta miksi? Mihin kaikki muut ovat menneet?
Kaivoin lautasen kaapista ja toissapäiväisiä porsaankyljyksiä jääkaapista. Samalla otin myös maidon ja margariinin, laitoin kaiken pienelle ruokapöydällemme, palasin jääkaapille ja kaivoin pari perunaa. Aloin kuoria niitä katsellen samalla laiskasti kuinka painava lumi tipahteli puiden mustien oksien päältä. Taas kerran olin syömässä myöhään. Kello on jo 22.30. Normaalisti tähän aikaan koko revohka on olohuoneessa viettämässä yhdessä iltaa. Ja tietenkin syömässä iltapalaa.
Laitoin ruokani mikroon lämpenemään ja selailin nopeasti päivän sanomalehden läpi.
Syötyäni ruoan palailin huoneeseeni. Jätkät eivät olleet vieläkään tulleet takaisin.

Robin näkökulma

Istuimme pöydän ääressä pelaamassa kusetusta, kuten tavallisestikin tähän aikaan päivästä keskiviikkoisin. Tunnelma oli kuitenkin melko lattea, kaikki näyttivät surullisilta. Luulen että jokaisen omatuntoa kolkutti siitä Chester jutusta. Kukaan ei ole puhunut ainakaan pariinkymmeneen minuuttiin, joten päätin aloittaa keskustelun.
”Eiköhän se mitä me tehtiin ollut vähän liikaa?” Kysyin. Kaikki kääntyivät katsomaan minua vakavina. He nyökyttelivät hyväksynnästä.
”Jos pyydettäisiin siltä anteeksi. Näittekö miten huonossa kunnossa se tuli tänne? Raukka päivänenhän ei jaksanut edes pystyssä pysyä..” Joe jatkoi.
Kuulin todellista sääliä hänen äänessään. Tämä ei ole se Joe jonka tunnemme, se vitsaileva ja pirullinen. Tämä on huolehtiva ja äidillinen Joe. Itse asiassa en ole milteipä koskaan nähnyt häntä tuollaisena.
Muut bändiläisistä katselivat pöytälevyä häpeissään. Meidän oli syytäkin olla häpeissämme, meillä ei ollut ollut nimittäin mitään erityisempää aihetta hakata häntä. Koko tapahtumaketju oli itse asiassa todella naurettava, muttei varmaan Chesterin kannalta joka joutui kärsimään kaikkein eniten.
”Mutta minulla ei ainakaan riitä pokkaa siihen”, Brad sanoi hörppiessään kahviansa, ”Te kyllä tiedätte että olen surkea pyytämään anteeksi tai myöntämään virheeni. Musta tuntuu ettei kukaan meistä oikein ole sopiva siihen rooliin…” Taas nyökyttelyä muilta. Mike painoi katseensa alas ja joi pitkän siemauksen kupistaan. Hän näytti selvästi ajattelevan lujasti, hänen surumielinen ilmeensä kyllä kertoi että hän todella mietti ratkaisua tähän ongelmaan. Häntä harvoin näkee noin vakavana.
Sitten Mike nosti katseensa takaisin meihin.
”Taisin keksiä ratkaisun”, hän sanoi, ”Minä menen pyytämään häneltä anteeksi.”

5. Back to Innocence

Chesterin näkökulma

Aamulla

Tunsin selvästi uneni läpi että huoneessani on joku. Kuulen hänen hengityksensä. Eivätkö he tiedä, että minua on turha herättää aikaisin, koska olen silloin äärettömän äkäinen ja väsynyt koko päivän?
Minua kuitenkin kiinnosti kuka se oli ja mitä asiaa hänellä on. Raotin silmiäni niin vähän, että näytin vielä nukkuvalta. Mike istui sänkyni vieressä tuijottaen minua ruskeilla silmillään. Kasvoilla oli hiukan säälivä ilme.
Juuri nyt en kyllä kaipaisi sääliä hänen suunnaltaan, ainakaan sen jälkeen, mitä hän teki minulle. Mutta minä tahdoin tietää mitä asiaa hänellä on tänne… Pitäisikö minun avata silmäni kokonaan vai nukahtaa uudelleen? Uteliaisuus voitti.
Avasin hitaasti silmäni. Mikeltä meni hetki huomata että olen hereillä, hän nimittäin katseli vastakkaisella seinällä sijaitsevia julisteita ym. mitä olen muutaman kuukauden aikana sinne laittanut.
Sitten lopulta kun hän huomasi, hän heilautti kättään sivusuunnassa ilmassa ja hymyili ystävällisesti.
”Yo Chazy man, huomenta. Päätit sitten herätä?”
Mitä ihmettä oli todellakin tapahtunut? Eilen hän oli ollut ilkeä, ja nyt hän yhtäkkiä hän onkin toivottamassa minulle hyvät huomenet. En ole ikinä käsittänyt Miken ajatuksia, ja tuskin tulen koskaan käsittämäänkään. Nousin kyynärpäitteni avulla istuma-asentoon sängyssäni ja esitin kysymyksen joka pyöri mielessäni.
”Onko minulta jäänyt jotain väliin, kun olet yhtäkkiä noin ystävällinen? Eilen olit ihan eri maata..”
Mike tuijotti minua taas. Hän nojasi leukaansa käsiinsä ja näytti miettivän sitä miten vastauksen muotoilisi. Vanha kunnon Mike. Aina ajattelemassa. Jos hän saisi, hän varmaan viettäisi tuntikausia vain miettien maailman menoa.
”Öh.. Sen välikohtauksen jälkeen jossa hakkasimme sinut.. Illemmalla pelasimme korttia ja siinä samalla mietimme jos se olisi ollut vähän liikaa.. Me ollaan niin pahoillamme.. Porukat pyysi että pyytäisin niiden puolesta anteeksi.. Ja me todella tarkoitetaan sitä.”
En tiedä oliko se Miken kurja ilme, hänen pahoitteleva äänensävynsä vaiko se koiranpennun katse, en vain pystynyt olemaan hänelle vihainen. Tiedän että hän on tosissaan. Ei ystävälle voi pitkään olla vihainen.. Hymyilin niin hyvin kuin ruhjotuilta kasvoiltani pystyin, ja levitin käteni. Mike ymmärsi mitä tarkoitin ja kumartui vangitsemaan minut lujaan halaukseen. Se tuntui vain niin turvalliselta. Voisin olla siinä ikuisuuksia.. Mike oli käynyt aamulla suihkussa ja tuoksui saippualle ja partavedelle. Ne sekoittuivat huumaavan makeaksi tuoksuksi, joka ei kuitenkaan ollut kuvottava.
Hän on enemmän kuin ystävä minulle. Hän on.. Veli. Hänestä on tullut pitkän ajan kuluessa minulle hyvin läheinen, kuten muistakin bändiläisistä.
”No, annatko meille anteeksi?”
hän kysyi taputtaessaan selkääni. Totta kai annan. Miksi hän edes kysyy sitä?
”Totta helvetissä..” Kuulin hieman käheän ääneni vastaavan hänelle. Oliko heidän ollut pakko heivata minut siihen lumikinokseen? Tulen ihan takuuvarmasti kipeäksi. Ja aloitamme muutaman viikon päästä uuden levymme äänitykset.. No, minullehan on ihan turha valittaa jos minulla on kuumetta. Omapahan on vikansa.
Mike suoristautui ja nousi penkiltään. Olisin halunnut hänen jäävän. Hän kääntyi ja lähti. Kuulin hänen huutavan olohuoneesta minulle ohjeita.
”Olisi aika hyödyllistä mennä suihkuun. Ja sitten voit tulla syömään..”

Miken näkökulma

Huh, nyt se on sitten tehty. Aamulla istuessani Chesterin huoneessa olin pelännyt ettei hän antaisikaan meille anteeksi. No, onneksi hän antoi. Meidän pikku Jesta. Niin suloinen ja kurja. Mustelmat ja ruhjeet hänen kasvoillaan tekevät hänestä aina vain suloisemman. Kävelin keittiöön missä muut jätkät istuivat syömässä aamiaista. Istahdin pitkän pöydän päähän ja aloin hörppiä kahviani. Rob nosti heti katseensa ja katsoi minua innoissaan.
”Onko kaikki unohdettu? Olemmeko vielä hänen ystäviään? Kerro heti kaikki!”
Hetkeen en voinut muuta kuin hymyillä. Robin kysymys oli ollut ennalta arvattavissa. Hän oli koko eilisillan äärettömän huolissaan Chesteristä ja siitä kaikesta. Hän todella välittää ystävyyssuhteistaan. Rob on ehkä parhaimpia ystäviä mitä ikinä voit saada. Otin uuden kulauksen jo hiukan kylmennyttä kahviani ja vastasin hänelle.
”Jep. Mutta hän menee piakkoin suihkuun ja sitten syömään, joten kannattaa ehkä lopettaa tästä aiheesta puhuminen, eikö?”
Rob nyökkäsi ja jatkoi ison paahtoleipänsä syömistä. Hän se sitten onnistuikin murustamaan aina kaikkialle, nytkin hänen kohtansa pöydästä on täynnä muruja. Ja kukahan ne joutuu taas siivoamaan? Minä tietenkin. Brad luki jotakin punakantista kirjaa vieressäni, Phoe taas joi varmaan viidettä lasillista maitoa. Joeta ei näkynyt missään, mutta siitä ei kannattanut huolestua. Hän oli luultavasti vieläkin vetelemässä hirsiä, hänhän oli tunnetusti aamu-unisin jäsen koko bändissä. Juotuani kahvini aloin taas työstää levymme kansikuvaa, siivekästä sotilasta. Olin itse siitä todella ylpeä.

Kenjie kirjoitti:

whoo! kiva että tykkäät..

okei, postitan taas kaksi lukua..

4. Echoes in the Silence

Phoenixin näkökulma

Istuin varmaan viisi tuntia putkeen sängylläni vain miettimässä asioita. Luulenpa etteivät he sittenkään ehkä erota minua, sillä he olisivat luultavasti tehneet sen jo. Ja lisäksi kuulin viereisestä Chesterin huoneesta omituisia ääniä.. Ihan kuin jollekulle olisi todella annettu selkään. En erottanut mitä he puhuivat, yritin kyllä. Erotin muutaman sanan sieltä täältä, mutta ei se minua paljoa hyödyttänyt. Samalta tuntuisi luultavasti jonkin vieraskielisen tekstin luku, josta ymmärtäisi vain muutaman sanan. Yhtä turhaa ja hyödytöntä. Aivan yhtäkkiä tuli hiljaista. Sitten kuului raahaamisen ääniä, ulko-ovi avattiin. Lopulta kuulin vain pelkän hiljaisuuden. Kuinka pöly laskeutui huonekaluille. Pelottavaa.
Kävelin ulos huoneestani hakemaan hiukan ruokaa tyhjään vatsaani, ja matkalla totesin, että kaikki viisi bändikaveriani olivat poissa. Chesterin huoneesta lähti ohut verijälki, joka jatkui eteiseen ja ulko-ovelle. Häntä oli siis raahattu. Mutta miksi? Mihin kaikki muut ovat menneet?
Kaivoin lautasen kaapista ja toissapäiväisiä porsaankyljyksiä jääkaapista. Samalla otin myös maidon ja margariinin, laitoin kaiken pienelle ruokapöydällemme, palasin jääkaapille ja kaivoin pari perunaa. Aloin kuoria niitä katsellen samalla laiskasti kuinka painava lumi tipahteli puiden mustien oksien päältä. Taas kerran olin syömässä myöhään. Kello on jo 22.30. Normaalisti tähän aikaan koko revohka on olohuoneessa viettämässä yhdessä iltaa. Ja tietenkin syömässä iltapalaa.
Laitoin ruokani mikroon lämpenemään ja selailin nopeasti päivän sanomalehden läpi.
Syötyäni ruoan palailin huoneeseeni. Jätkät eivät olleet vieläkään tulleet takaisin.

Robin näkökulma

Istuimme pöydän ääressä pelaamassa kusetusta, kuten tavallisestikin tähän aikaan päivästä keskiviikkoisin. Tunnelma oli kuitenkin melko lattea, kaikki näyttivät surullisilta. Luulen että jokaisen omatuntoa kolkutti siitä Chester jutusta. Kukaan ei ole puhunut ainakaan pariinkymmeneen minuuttiin, joten päätin aloittaa keskustelun.
”Eiköhän se mitä me tehtiin ollut vähän liikaa?” Kysyin. Kaikki kääntyivät katsomaan minua vakavina. He nyökyttelivät hyväksynnästä.
”Jos pyydettäisiin siltä anteeksi. Näittekö miten huonossa kunnossa se tuli tänne? Raukka päivänenhän ei jaksanut edes pystyssä pysyä..” Joe jatkoi.
Kuulin todellista sääliä hänen äänessään. Tämä ei ole se Joe jonka tunnemme, se vitsaileva ja pirullinen. Tämä on huolehtiva ja äidillinen Joe. Itse asiassa en ole milteipä koskaan nähnyt häntä tuollaisena.
Muut bändiläisistä katselivat pöytälevyä häpeissään. Meidän oli syytäkin olla häpeissämme, meillä ei ollut ollut nimittäin mitään erityisempää aihetta hakata häntä. Koko tapahtumaketju oli itse asiassa todella naurettava, muttei varmaan Chesterin kannalta joka joutui kärsimään kaikkein eniten.
”Mutta minulla ei ainakaan riitä pokkaa siihen”, Brad sanoi hörppiessään kahviansa, ”Te kyllä tiedätte että olen surkea pyytämään anteeksi tai myöntämään virheeni. Musta tuntuu ettei kukaan meistä oikein ole sopiva siihen rooliin…” Taas nyökyttelyä muilta. Mike painoi katseensa alas ja joi pitkän siemauksen kupistaan. Hän näytti selvästi ajattelevan lujasti, hänen surumielinen ilmeensä kyllä kertoi että hän todella mietti ratkaisua tähän ongelmaan. Häntä harvoin näkee noin vakavana.
Sitten Mike nosti katseensa takaisin meihin.
”Taisin keksiä ratkaisun”, hän sanoi, ”Minä menen pyytämään häneltä anteeksi.”

5. Back to Innocence

Chesterin näkökulma

Aamulla

Tunsin selvästi uneni läpi että huoneessani on joku. Kuulen hänen hengityksensä. Eivätkö he tiedä, että minua on turha herättää aikaisin, koska olen silloin äärettömän äkäinen ja väsynyt koko päivän?
Minua kuitenkin kiinnosti kuka se oli ja mitä asiaa hänellä on. Raotin silmiäni niin vähän, että näytin vielä nukkuvalta. Mike istui sänkyni vieressä tuijottaen minua ruskeilla silmillään. Kasvoilla oli hiukan säälivä ilme.
Juuri nyt en kyllä kaipaisi sääliä hänen suunnaltaan, ainakaan sen jälkeen, mitä hän teki minulle. Mutta minä tahdoin tietää mitä asiaa hänellä on tänne… Pitäisikö minun avata silmäni kokonaan vai nukahtaa uudelleen? Uteliaisuus voitti.
Avasin hitaasti silmäni. Mikeltä meni hetki huomata että olen hereillä, hän nimittäin katseli vastakkaisella seinällä sijaitsevia julisteita ym. mitä olen muutaman kuukauden aikana sinne laittanut.
Sitten lopulta kun hän huomasi, hän heilautti kättään sivusuunnassa ilmassa ja hymyili ystävällisesti.
”Yo Chazy man, huomenta. Päätit sitten herätä?”
Mitä ihmettä oli todellakin tapahtunut? Eilen hän oli ollut ilkeä, ja nyt hän yhtäkkiä hän onkin toivottamassa minulle hyvät huomenet. En ole ikinä käsittänyt Miken ajatuksia, ja tuskin tulen koskaan käsittämäänkään. Nousin kyynärpäitteni avulla istuma-asentoon sängyssäni ja esitin kysymyksen joka pyöri mielessäni.
”Onko minulta jäänyt jotain väliin, kun olet yhtäkkiä noin ystävällinen? Eilen olit ihan eri maata..”
Mike tuijotti minua taas. Hän nojasi leukaansa käsiinsä ja näytti miettivän sitä miten vastauksen muotoilisi. Vanha kunnon Mike. Aina ajattelemassa. Jos hän saisi, hän varmaan viettäisi tuntikausia vain miettien maailman menoa.
”Öh.. Sen välikohtauksen jälkeen jossa hakkasimme sinut.. Illemmalla pelasimme korttia ja siinä samalla mietimme jos se olisi ollut vähän liikaa.. Me ollaan niin pahoillamme.. Porukat pyysi että pyytäisin niiden puolesta anteeksi.. Ja me todella tarkoitetaan sitä.”
En tiedä oliko se Miken kurja ilme, hänen pahoitteleva äänensävynsä vaiko se koiranpennun katse, en vain pystynyt olemaan hänelle vihainen. Tiedän että hän on tosissaan. Ei ystävälle voi pitkään olla vihainen.. Hymyilin niin hyvin kuin ruhjotuilta kasvoiltani pystyin, ja levitin käteni. Mike ymmärsi mitä tarkoitin ja kumartui vangitsemaan minut lujaan halaukseen. Se tuntui vain niin turvalliselta. Voisin olla siinä ikuisuuksia.. Mike oli käynyt aamulla suihkussa ja tuoksui saippualle ja partavedelle. Ne sekoittuivat huumaavan makeaksi tuoksuksi, joka ei kuitenkaan ollut kuvottava.
Hän on enemmän kuin ystävä minulle. Hän on.. Veli. Hänestä on tullut pitkän ajan kuluessa minulle hyvin läheinen, kuten muistakin bändiläisistä.
”No, annatko meille anteeksi?”
hän kysyi taputtaessaan selkääni. Totta kai annan. Miksi hän edes kysyy sitä?
”Totta helvetissä..” Kuulin hieman käheän ääneni vastaavan hänelle. Oliko heidän ollut pakko heivata minut siihen lumikinokseen? Tulen ihan takuuvarmasti kipeäksi. Ja aloitamme muutaman viikon päästä uuden levymme äänitykset.. No, minullehan on ihan turha valittaa jos minulla on kuumetta. Omapahan on vikansa.
Mike suoristautui ja nousi penkiltään. Olisin halunnut hänen jäävän. Hän kääntyi ja lähti. Kuulin hänen huutavan olohuoneesta minulle ohjeita.
”Olisi aika hyödyllistä mennä suihkuun. Ja sitten voit tulla syömään..”

Miken näkökulma

Huh, nyt se on sitten tehty. Aamulla istuessani Chesterin huoneessa olin pelännyt ettei hän antaisikaan meille anteeksi. No, onneksi hän antoi. Meidän pikku Jesta. Niin suloinen ja kurja. Mustelmat ja ruhjeet hänen kasvoillaan tekevät hänestä aina vain suloisemman. Kävelin keittiöön missä muut jätkät istuivat syömässä aamiaista. Istahdin pitkän pöydän päähän ja aloin hörppiä kahviani. Rob nosti heti katseensa ja katsoi minua innoissaan.
”Onko kaikki unohdettu? Olemmeko vielä hänen ystäviään? Kerro heti kaikki!”
Hetkeen en voinut muuta kuin hymyillä. Robin kysymys oli ollut ennalta arvattavissa. Hän oli koko eilisillan äärettömän huolissaan Chesteristä ja siitä kaikesta. Hän todella välittää ystävyyssuhteistaan. Rob on ehkä parhaimpia ystäviä mitä ikinä voit saada. Otin uuden kulauksen jo hiukan kylmennyttä kahviani ja vastasin hänelle.
”Jep. Mutta hän menee piakkoin suihkuun ja sitten syömään, joten kannattaa ehkä lopettaa tästä aiheesta puhuminen, eikö?”
Rob nyökkäsi ja jatkoi ison paahtoleipänsä syömistä. Hän se sitten onnistuikin murustamaan aina kaikkialle, nytkin hänen kohtansa pöydästä on täynnä muruja. Ja kukahan ne joutuu taas siivoamaan? Minä tietenkin. Brad luki jotakin punakantista kirjaa vieressäni, Phoe taas joi varmaan viidettä lasillista maitoa. Joeta ei näkynyt missään, mutta siitä ei kannattanut huolestua. Hän oli luultavasti vieläkin vetelemässä hirsiä, hänhän oli tunnetusti aamu-unisin jäsen koko bändissä. Juotuani kahvini aloin taas työstää levymme kansikuvaa, siivekästä sotilasta. Olin itse siitä todella ylpeä.

Lue lisää

Hei! Kesti aika kauan ennen kuin sain aikaiseksi lukea. Sori siitä.

Mutta hei! Onko lisää? Olis ikävää, jos se loppuis tähän...

Slasher kirjoitti:

Hei! Kesti aika kauan ennen kuin sain aikaiseksi lukea. Sori siitä.

Mutta hei! Onko lisää? Olis ikävää, jos se loppuis tähän...

juuh, on tullu tässä ajan myötä yhdisteltyy näitä lukuja ,tää on jatkoa edelliseen..

Chesterin näkökulma

Loikoilin vielä vähän aikaa sängyssäni ja sitten nousin. Koppasin tuolin selkänojalta pyyhkeeni ja suuntasin kulkuni suihkua kohti. Matkalla huomasin jätkien istuvan keittiössä juomassa myöhäisiä aamukahvejaan ja pelaamassa korttia (luultavasti kusetusta). Mike oli lattialla töhertämässä peiteväreillään jotakin mikä näytti punapukuiselta, siivekkäältä sotilaalta. Huudosta päätellen Brad oli juuri astunut sotilaan siiven päälle.
"No voi herrajumala, kun ihmiset ei kato minne ne astuu", kuulin Miken huutavan, "Tämä on jo toinen kerta tänään! Hei kaikki, tulkaa ja tallatkaa hyttysmiehen siiven päältä, ja tuhotkaa se täysin!" Hän oli selvästikin raivoissaan. Piakkoin Miken huudon jälkeen kuulin Bradin huvittuneen äänen. Hän selvästikin nautti Miken ärsyttämisestä.
"Entä jos sillä onkin ohuet siivet, niin kuin hyttysillä? Ja sitten nuo valkoiset jäljet olisivat niitä ruotoja.. Eikä kukaan ikinä tajua, että se on minun kengänjälkeni!"
Näin Bradin liihottelevan olohuoneeseen imitoiden hänen käsiensä olevan jotkin siivet. Tuskinpa Mike hyväksyy Bradin ehdotusta… Mutta Mike olikin innoissaan.
"Hei vihdoinkin sinullakin välähti! Vähän niin kuin Chestalla, kun se keksi laittaa naapurien valitukset OSCin sanoihin…" Vielä puhuessaan Mike ryhtyi töihin. Hymyilin itsekseni. Niin, One Step Closerin sanat ovat osittain minun ansiotani. Mutta Mike oli kirjoittanut niistä suurimman osan.. Suurin kiitos kuuluu siis hänelle.
Päästyäni kylpyhuoneeseen lukitsin oven ja aloin riisuuntumaan. Kun kaikki vaatteeni lojuivat lattialla sikin sokin astuin suihkuhuoneeseen, avasin suihkun ja annoin lämpöisen veden valua vahingoittunutta ihoani pitkin. Olin onnellinen päästessäni pesemään kuran ja veren iholtani, kaikki merkit riidastamme. Poimin valkoisen saippuan telineestä ja pysähdyin tuijottamaan sitä. Taas väärää merkkiä. Pitääkin mainita Bradille ettei osta tätä enää. Minusta kyllä vahvasti tuntuu siltä kuin Brad pitäisi juuri tästä merkistä, hän ei ole vuoteen ostanut mitään muuta. Kukahan neropatti keksi että Brad hoitaa meidän ostoksemme?
Joka tapauksessa aloin saippuoida itseäni. Vaahto valui hitaasti pitkin ruumistani löytäen tiensä niihin intiiminpiin paikkoihin. Huuhtelin itseni nopeasti ja astuin pois suihkusta. Nojauduin lavuaarin yli tuijottamaan kasvojani peilistä. Minun todellakin pitäisi tehdä jotakin kasvoilleni ja pian, näytän nimittäin siltä kuin olisin noussut juuri haudasta. Mustelmien lisäksi minulla oli myös mustat silmänaluset. Pitäisikö minun kokeilla jotain neutraloijaa tai vastaavaa, se tuntuisi olevan ainut keino päästä niistä eroon.. Plus kunnon yöunet seuraavana yönä. Nyt minun pitää vain löytää hiusvahani jotta saan jokaiseen ilmansuuntaan sojottavat lyhyet hiukseni kuriin. Avasin lavuaarin alla olevan kaapin ja kävin kaikki pullot ja putelit läpi varmaan viisi kertaa. Ei löytynyt. Nyt avasin kulmakaapin jossa on meidän jokaisen yksityistavaroita, partavesistä hammaslankaan ja deodorantteihin. Meillä on tarkoin jaetut hyllyt, joiden sisältöön kenelläkään ei ole oikeutta koskea ilman lupaa. Silmäilin omaa hyllyäni päältä, sillä minulla ei juurikaan ole tavaraa tässä hyllykössä, tälläkin hetkellä vain erinäisiä hiushoitoaineita, jumalattoman vanhaa hajuvettä ja muutama muu tunnistamaton purnukka. Mutta hiusvahani ei ollut sielläkään. Palasin keskelle lattiaa ja aloin pukea boksereita ja housuja, paitaa en ollut ottanut mukaani koska laitan sen päälleni vasta myöhemmin. Pukiessani mietin kuumeisesti missä olin viimeksi nähnyt vahapurnukan.
Robin äkäinen huuto herätti minut ajatuksistani. Hän olisi voinut varmaan murtaa oven jos olisi hakannut vähänkin lujempaa.
"Helvetti Chester, olet ollut siellä jo tuntitolkulla! Oletko sinä ’lypsämässä’ siellä vai? Täällä on eräs jolla on harvinaisen täysi rakko!!!" Ja taas hän hakkasi ovea. Puin kiireisesti päälleni, avasin sivukaapin uudestaan, koppasin deodorantin, pyyhkeen ja likaiset vaatteet yhteen myttyyn ja avasin oven. Rob ryntäsi hetkessä sisään, työnsi minut pois huoneesta ja lukitsi oven jälkeensä.
Lyhyet hiukseni olivat jo aivan kuivat. Suihkautin kainaloihini Axe Phoenixia, (a/n: se todella tuoksuu niiiin ihanalta *lol*) ja mietin taas kerran kuinka jätkät kiusoittelevat minua ja Phoenixia aina dödöni nimen johdosta.. Olemme heidän mielestään rakastavaisia, ja sen takia käytän juuri sen nimistä Axea. Kuljin olohuoneen kautta keittiöön, jossa oli enää Mike viimeistelemässä työtänsä. Joe istui vähän matkan päässä Mikestä katsellen hänen työskentelyään. Kummatkin kohottivat katseensa minuun saapuessani huoneeseen.
"Chester hei, mitä mieltä olisit jos lähtisimme porukalla keilaamaan? Viimekerrasta on niin pitkä aika."
Totta helvetissä haluan keilaamaan, sehän on koko porukan lempilaji. Varsinkin Rob on mestarillinen siinä. Hän saa täyskaatoja melkein koko ajan, ja siksi siitä käydäänkin hirvittävät tappelut kumpaan joukkueeseen hän tulee. Meillä on siis tapana jakaantua kahdeksi kolmen hengen ryhmäksi ja lyödä vetoa, leikkimielisesti tosin, kummat voittavat. Voin sanoa etten itse saa juuri yhtään täyskaatoja, varsinkaan ensimmäisellä yrittämällä. Usein yksi keila jää pystyyn ja enhän minä tietenkään saa sitä kaadettua.
"No?" Joe alkoi olla jo kärsimätön. Myös Mike katseli minua odottaen vastausta.
Mietin hetken miten muotoilisin vastaukseni. "Jep, totta kai se sopii. Milloin ollaan lähdössä?"
"Heti kun Mike saa työnsä valmiiksi ja Brad palaa kaupasta. Me muuten ajateltiin juoda tänä iltana, jos sekin sopii?"
"Sopii, sopii" Siitäkin on melko pitkä aika kun olen viimeksi juonut. Ihan liian pitkä aika.
Kuulin askelia takaani ja arvasin että ne kuuluivat vessasta palaavalle Robille. Rob istuutui pöydän päähän Joen viereen kasvoillaan se normaali ilmeensä, aivan kuin hän miettisi mistä alkaisi valittamaan tällä kertaa. Sitten hänkin katsahti minuun ja naurahti.
"Eh, ehkä sinun kannattaisi mennä laittamaan paita päälle ja sutimaan hiuksesi kondikseen, ennen kuin mennään."
Huokaisin.
"Olin justiinsa etsimässä hiusvahaani ennen kuin eräs tuli koputtelemaan ovelle", sanoin ja loin merkitsevän katseen Robiin sanan ’eräs’ kohdalla, "Onko herralla mitään ideaa missä kyseinen purkki vois olla?"
"Minä tiedän, mutta ethän suutu?" Joe sanoi anteeksipyytävällä äänellä ja nosti kätensä lähemmäs kasvojaan jos vaikka hänen pitäisi suojautua raivoavalta herra Aurinkoiselta, kuten he minua kutsuvat. Katsahdin Joeen ja nyökkäsin.
"Ei, en minä satuta sinua. Kerro."
Joe huokaisi helpotuksesta mutta silti piti käsiään lähellä kasvojaan.
"Minä lainasin sinun vahaasi kun annoit silloin joskus luvan lainata sitä.. Ajattelin ettet pahastuisi tälläkään kertaa ja minun piti palauttaa se aamulla, en vaan muistanut. Anteeksi?"
"Hmm.. Ei haittaa. Jos vaan sanoisit seuraavalla kerralla kun lainaat sitä.. Voisitko palauttaa sen, tarvitsen vahaa fledaani."
Joe nousi ja lähti suunnistamaan kohti huonettaan. Jäin katselemaan hetkeksi hänen menoaan mutta sitten käännyin takaisin muihin päin. Mike keräili pensseleitä ja värejä lattialta ja poimi Hyttysmiestä esittävän maalauksen kainaloonsa. Hänkin nousi ja lähti pois keittiöstä. Sitten tajusin ettei Phoenixia ollut näkynyt missään koko päivänä.
"Missäs Phoe on?"
"Meni kai Bradin kanssa kauppaan.. Tarvitsee kuulemma varakieliä bassoonsa."
Minusta tuntuu että Phoenix on jatkuvasti ostamassa uusia kieliä. Mitä pirua hän niillä kaikilla tekee? Hän ei edes katko niitä kovinkaan usein, ehkä pari vuodessa.
Samassa Joe saapui takaisin keittiöön pitäen kädessään hiusvahapurkkiani. Hän laski sen eteeni.
"Ehkä nyt olisi hyvä aika mennä laittamaan päälle se paita?" Hän kysyi.
Nousin hitaasti ja viivytellen tuoliltani, nappasin hiusvahani ja lampsin laiskasti huoneeseeni sulkien oven perässäni. Kävelin vaatekaapilleni ja avasin sen kaksoisovet. Kaappi oli itse asiassa aivan täynnä erilaisia vaatteita: paitoja, housuja ja jopa kahdenkymmenen parin kenkäkokoelmani. Nappasin huolimattomasti sen ensimmäisen paidan joka käteeni osui mutta kuitenkin huolehdin, että se sopi kokonaisuuteen. Uhraisin sitten hiustenlaittoon enemmän aikaa.

4. Bowling

Miken näkökulma

Kun palasin keittiöön huomasin että Chester oli lähtenyt jonnekin. Istuuduin keskusteluun syventyneiden Joen ja Robin viereen ja yritin saada selville mikä on aiheena tällä kertaa.
"… Toinen sääntö on ettet käytä liian painavaa palloa, koska sinä et jaksa työntää sitä, mutta et saa myöskään käyttää liian kevyttä palloa, sillä se vierii ihan holtittomasti minne sattuu."
Niinpä tietysti. Rob tutustuttaa Joeta keilauksen saloihin. Se olisi kai pitänyt arvatakin. Katsahdin kelloon. 15.45. Meidän pitäisi olla kahdenkymmenen minuutin päästä keilahallilla, missä ne Phoenix ja Brad oikein luuhaavat?
Chester tuli huoneestaan siistiksi laittautuneena ja hiukset ’piikitettyinä’ (a/n: mä en tiedä onko tää oikee sana kuvastamaan tätä kampausta.. Kyllä te tiedätte, se Chestan peruskampaus sillon HT:n aikoihin) ylös. Hän rojahti viereeni istumaan ja kääntyi katsomaan kelloa.
"Siis milloin meidän pitäisi siellä olla?"
"Viidentoista minuutin kuluttua, mutta me tässä odotellaan Bradin ja Phoen tuloa.." Vastasin tuijottaen pöytälevyä. Pian alkaa tulla kiire.
Joe havahtui ja kuunteli tarkasti ilmeisesti jotain kaukaista ääntä.
"Jonkun puhelin vissiin soi."
Ainut meistä jolla oli kännykkä on itse asiassa minä. Kaikki muut pitävät sitä melko turhana kapistuksena vedoten siihen, että tässä talossa on normaalikin puhelin. Nousin nopeasti ja ravasin huoneeseeni missä kännykkäni vaati kovaäänisesti huomiota. Nostin sen työpöydältäni ja huomasin että sen ruudussa vilkkui Bradin numero. Huokaisin helpotuksesta mielessäni ja vastasin puheluun.
"Mike."
"Jep, Brad tässä.. Tultiin Phoen kanssa jo suoraan tänne keilahallille, ostokset on autossa. Tulkaa tänne ja pian."
"Teidän piti tulla tänne. Teidän takia meillä on kiire."
"Ei voi mitään, en päässyt soittamaan aikaisemmin. Sori."
"Kuitenkin me ollaan tulossa."
"Terv."
Sitten kuulin vain hiljaisuutta. Puhelu oli loppunut. Ja meillä oli helvetillinen kiire.
"Jätkät hei! Menkää autolle, tulen perässä!"
Kuulin askelia käytävässä ja oven aukeamisesta johtuvan äänen. Juoksin itsekin takaisin eteiseen, puin ulkovaatteet päälleni ja lähdin juoksemaan autojamme kohti. Meidän on ehdittävä ajoissa.
Koko revohka istui olohuoneen upottavilla sohvilla omista pulloistaan juoden. Joelle oli varattu juotavaa kaikkein vähiten; kaikki tiesivät että hänellä oli niin huono viinapää että hän meni sekaisin jo kolmesta pullosta, mutta sitten hänen humalansa kestikin kaikkein pisimpään. Kaikille muille oli varattu viisi pulloa per nenä.
Keskustelun aihe vaihtui miltei koko ajan, heti mielenkiintoisen keilausiltamme kertauksen jälkeen saattoi tulla juttua siitä, kuinka naapurit olivat olleet kummallisen hiljaisia viimeaikoina, ja sen jälkeen saattoi alkaa vuodatus liian rajusta verotuksesta ja vääränlaisesta hallituksesta.
Keilaus oli tosiaan mennyt hyvin. Tosin se joukkue, jossa Rob oli ollut, oli voittanut. Joekin oli vedellyt kummallisen paljon kaatoja. Niillä kahdella oli luultavasti jonkun sortin salaliitto meitä vastaan. Niin sen täytyy olla.
Päässäni on jo kauan pyörinyt eräs kysymys, joka minun olisi pitänyt kysyä jo kuukausia sitten. päätin kysyä sen nyt, sekoittaakseni edelleen muutenkin epämääräisiä ja vaihtelevia puheenaiheita.
"Mitä haluisitte meidän saavuttavan bändinä? Onko jotain tiettyä palkintoa tai jotain?"
Robilla oli ollut asia jo melko kauan mielessä, sillä hän sanoi miltei heti kysymyksen esittämisen jälkeen vastauksensa.
"Myydä ainakin parituhatta levyä kotimaassa."
"Ai, minä tähtään kultaplattaan." Chester totesi miltei perään.
Joe mietti hetken ja ilmoitti tavoitteensa suhteellisen kovaan ääneen, korkaten samalla ensimmäistä pulloaan.
"Ammattimuusikkous riittää minulle."
"Entäs Brad?" Kaikki kiinnittivät katseensa Bradiin.
"Mmm, en tiedä."
Kun katseeni kääntyi Phoenixiin, hän vain kohautti olkiaan. Nyt oli siis minun vuoroni.
"Minä haluaisin meidän voittavan jonain päivänä Grammyn." Kuulin viisi lyhyttä naurahdusta.
"Ehkä vähän liian kunnianhimosta. Me ollaan periaatteessa vasta ruohonjuuritasolla, meillä ei ole mitään mahiksia tuollaisiin palkintoihin." Joe totesi.
"Niin niin, mutta joskus tulevaisuudessa."
Chester otti kulauksen siideristään. "Joo, ehkä tulevaisuudessa. Mutta nyt meidän kannattaa miettiä meidän tulevaa levyä."
"Eääh, Chesta, älä ole tylsä. Nyt juodaan."
Kuin käskystä kaikki alkoivat kiihdyttää juomatahtiaan. Jossain vaiheessa joku kävi laittamassa radion päälle.
"Aaall day I dream about sex, aall day I dream about fucking!"
Radiosta sattui juuri nyt tulemaan Kornin A.D.I.D.A.S, ja tietenkin lauloimme mukana vaikkemme osanneet edes kunnolla sen sanoja. Kertosäe oli kuitenkin helppo kännisenkin ihmisen muistaa joten aina kun se tuli, lauloimme sen epävireisesti nuotin vierestä. Korn on kyllä mahtavaa kännimusaa, jos minulta kysytään. Lattia oli täynnä tyhjiä pulloja ja korkkeja jotka tekivät kävelemisestä vaikeaa. Tuskin sinäkään humalassa joitain pulloja pystyt kunnolla väistämään. Puheenaiheet olivat nyt todella epämääräisiä ja kummallisia. Puhetta nimittäin syntyi niin Joen sukkalaatikosta kuin siitä kun olimme heitelleet mätiä omenoita läheisen pihakoivun runkoon viime syksynä (kuten jo varmaan ajattelittekin, kyllä, me olimme juoneet silloinkin). Välillä koko porukka remahti äänekkääseen nauruun ihan ilman suurempaa syytä.
"Chess’er? Cheess’err?" Brad huhuili punaisen sohvan nurkasta. Kuten jo luultavasti olen kymmeniä kertoja sanonutkin, kyseisessä sohvassa on niin pehmeät täytteet, että muutama minuutti sohvalle istumisen jälkeen huomaat uponneesi jo sen uumeniin.
Lattialla istuva ja ajatuksiinsa syventynyt Chester kohotti päätään hieman nähdäkseen huhuilijan muttei tajunnut että se oli ollut Brad.
"Hmm?"
"Chess’er! Tulepas tänne.." Brad huhuili uudestaan ja heilutti kättään jotta Chester olisi varmasti älynnyt tulla. Vähän ajan päästä Chester yritti nousta jaloilleen, mutta rojahti takaisin. Hän yritti vielä toisenkin kerran, muttei onnistunut. Kolmannella kerralla hän nousi ensin polvilleen, siitä konttausasentoon ja lopulta jaloilleen. Hän horjahteli sohvalle ja kaatui Bradin syliin. Molemmat vain kikattivat tapahtuneelle.
Kumosin viimeisen kulauksen pullostani ja heitin sen lattialle muiden pullojen joukkoon. Minusta tuntui kuin yrjöäisin kohta. Päätäni särki jo nyt, joten pelkään millaiseksi kipu ärtyisi aamulla kankkusen aikaan.. Ristin käteni rinnalleni ja nojauduin eteenpäin laskien pääni polvieni varaan. Alkoholi tyhjään vatsaan ei ole se paras vaihtoehto kaikista erilaisista tavoista juoda. Ensin tuntuu kuin et ikinä tulisi humalaan ja sitten yhtäkkiä oletkin helvetillisen sekaisin. Kaikki mitä haluaisin tehdä on vain mennä nukkumaan. Mutta en voi tehdä sitä, jätkät saattaisivat suuttua. Ajattelin mennä vasta sitten kun he kaikki ovat sammuneet tai nukahtaneet. Ongelmani on kuitenkin Joe jonka sammumiseen kuluu hemmetin pitkään. Hän vain jaksaa ja jaksaa ja jaksaa koko helvetin yön. Ainutlaatuinen tyyppi, vai mitä? Nostin katseeni takaisin ylös etsien näköpiiriini Joen joka makasi käpertyneenä pieneksi palloksi nojatuolissa tuijottaen jotakin silmät suurena. Itse asiassa myös Rob, joka istui hänen vieressään, tuijotti samaan suuntaan. Mikä helvetti niitä kahta vaivaa? Päätin katsoa samaan suuntaan saadakseni tuijotuksen syyn selville. Järkytyin.

5. Cold and Dark night

Brad ja Chester tekemässä kielareita, märkiä sellaisia. Kummatkin olivat sulkeneet silmänsä ja unohtaneet meidän muiden läsnäolon täysin. Kummatkin hengittivät raskaasti nenän kautta. Pusuista (a/n: miten typerä sana!*LoL*) lähti juuri sellainen kuvottava lotiseva ääni joka kuuluu kaikkialle huoneeseen. Ehdin jo hetken ajatella, että heillä oli suhde josta he eivät olleet kertoneet meille. Sitten tajusin, että edessämme tapahtuva näytelmä johtuu vain liiasta alkoholista. Mutta ajatus näiden kahden suhteesta on eittämättä kutkuttava… Ei, älkää pitäkö minua outona. Älkää. Tällä välin Brad oli kietonut kätensä tiukasti Chesterin ympärille ja vetänyt hänet aivan lähelleen. Chester oli myös tiukentanut otettaan Bradin niskasta ja hyväili vasemmalla kädellään Bradin lyhyitä hiuksia. Suudelmat olivat muuttuneet pitkiksi ja viipyileviksi. Ehkä siinä on sittenkin jotain aitoa tunnetta. Mutta vain ehkä. Pitääkin kysyä heiltä aamulla. Käänsin katseeni Phoenixiin joka istui nojatuolissa Chesterin ja Bradin oikealla puolella. Hän ei ilmeisesti ole edes huomannut että hänen vieressään tapahtui jotakin. Hän vain tuijotti siideripulloaan tyhjä katse silmissään. Hän heilui hiukan edes takaisin ja pysty-asennossa pysyminen näytti olevan hänelle vaikeaa. Hyvä. Pian hän luultavasti on poissa pelistä.. Äkillinen nautinnonvalitus Chesterin ja Bradin suunnalta häiritsi keskittymistäni. Eivätkö he voi vain lopettaa? Ellen pian pääse pois täältä, tulen hulluksi. Ja se on vain ja ainoastaan noiden kahden syytä. Ehkä sittenkin lähden epäkohteliaasti kesken kaiken. Pieni iltalenkki voisi tehdä terää ennen nukkumaan menoa. Luulen ettei olohuoneesta näe suoraan eteiseen. Voisin vaikka sanoa meneväni vessaan ja lähteä pois. Eivät he tuossa tilassa sitä kovin nopeasti tajua..
"Hei jätkät …..Minä menm ..Mem ..Menen ves ..saan, jos sopii?" Puhuminen olikin yllättävän vaikeaa. Kaipa he siitä jotakin selvää saivat, sillä Rob ja Joe mumisivat jotakin käsittämätöntä vastaukseksi. Tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi, ja yritin nousta.
Koko maailma pyöri silmissäni, näkökenttäni oli hiukan sumea ja minua alkoi oksettamaan kahta kauheammin pystyyn päästyäni. Horjahdin taaksepäin ja putosin takaisin penkilleni. Nousin itsepäisesti uudestaan jaloilleni ja tällä kertaa minua ei pyörryttänytkään niin paljoa, joten aloin hitaasti ja horjuen kävellä olohuoneen oviaukkoa kohti. Sinne päästyäni nojasin hetken ovenkarmiin ja loin yleiskatsauksen olohuoneeseen. Brad ja Chester eivät olleet vieläkään lopettaneet. Phoenix oli valunut kasaan ja kuorsasi varsin äänekkäästi. Joe ja Rob vain tuijottivat kismailevia ystäviään. Eli mikään ei ollut juurikaan muuttunut viimeiseen viiteen minuuttiin. Käännyin ja jatkoin matkaani. Kävelyni ei ollut enää horjuvaa eikä minua varsinaisesti oksettanut. Eteiseen saavuttuani vetäisin lähimmän takin käteeni joka naulakossa oli ja puin sen päälleni välittämättä kenelle se oikeasti kuului. Avasin oven ja astuin raikkaaseen yöilmaan.
Ulkona oli melkein yhtä lämmintä kuin päivälläkin. Lämpötilat olivat laskeneet ehkä pari kolmekin astetta. Ujutin käteni takintaskuihin ja lähdin suunnistamaan kohti vanhaa varastoaluetta joka sijaitsi muutaman korttelin päässä meistä. Yöllä kadut olivat aivan erilaiset kuin päivänvalossa. Talojen varjot vääristyivät pelottavasti katulamppujen kelmeässä valossa. Tuntui kuin joka kulman takana olisi vaaninut joku. Ja se joku oli koko ajan kannoillani, seuraten minua minne ikinä meninkin. Olen jo pienestä asti pelännyt pimeää ja yöllä yksin liikkumista. Kukaan ei tiedä kyseisestä pelosta mitään – onneksi. Jos joku - erityisesti ne viisi meille niin tuttua miestä – saisivat tietää siitä, he luultavasti muistuttaisivat siitä minua koko lopun elämääni.
Olin huomaamattani jo saapunut perille. Varastorakennuksen pariovet törröttivät aukinaisina musteensinisessä illassa. Näytti siltä kuin rakennus olisi oikonut siipiään kuin pian lentoon lähtevä lintu. Mutta eihän se voi lentää. Se on vain eloton rakennus.
Pudistin päätäni omille ajatuksilleni ja asetuin istumaan puisen pakkauslaatikon päälle. Täysikuu hohti puhtaan kermanvalkeaa valoa luoden kammottavan tunnelman. Kuitenkin omituista oli, että se oli kaksi kertaa niin suuri kuin yleensä. Käänsin katseeni takaisin pimeälle kujalle takanani. Minusta todella tuntui että joku on kannoillani. Suljin kuitenkin silmäni ja annoin ajatusteni vaeltaa vapaasti.
Kylmät ja voimakkaat kädet kiertyivät yhtäkkiä kaulani ympärille estäen hengitykseni kulun. Yritin huutaa, mutta tuntui kuin ääneni olisi jäätynyt kurkkuuni. En kyennyt edes rimpuilemaan. Tunsin sen jonkin kuuman hengityksen paljaalla kaulallani. Sitten voimakas sysäys, ja minut iskettiin maahan. Kädet siirtyivät pois kaulaltani alkaen painaa yläselkääni maata vasten. Seuraavana hetkenä karkea kieli alkoi lipoa kaulaani. Ilmeisesti se etsi kaulavaltimoani. Yhtäkkiä se lopetti. Se kyllä vieläkin istui selkäni päällä estäen minua liikkumasta, mutta ehdin jo toivoa, että se olisi unohtanut mitä sen piti tehdä . Mutta ei. Tunsin kahden pitkän myrkkyhampaan työntyvän kaulaani. Omituinen kuumuuden tunne levisi kehooni myrkyn mukana. Sitten maa suli pois altani ja syöksyin pimeyteen.

6. Nightmares

Kaikkialla ympärilläni oli tuhkaa. Se peitti metrien korkuisina kerroksina maata. Tunsin palavan ihmislihan hajun sieraimissani. Tajusin makaavani maassa, ainoassa kohdassa, joka ei ollut peittynyt vereen ja liejuiseen tuhkavelliin. Päätäni jomotti ja meinasin kaatua takaisin noustessani jaloilleni. Käänsin katseeni kauas eteen ja räpyttelin silmiäni kuivan, lentelevän hiekan takia. Tämä ei ole todellinen maailma. Minun täytyy kuvitella tämä kaikki.
Kaikkialla, minne katsoin näkyi vain puoliksi palaneita ruumiita. Naisten ja lasten, miesten ruumiit olivat peittyneet paksuun vereen. Jostakin kaukaa kantautui heikkoja taistelun ääniä, nekin päättyivät pian korahdukseen, jota seurasi kammottava hiljaisuus. Näin rakennusten savuavia perustuksia ja hiiltyneitä metsänjäännöksiä. Siellä täällä hehkui sulaneita kivimöhkäleitä. Jokin hirvittävä kuumuus oli vasta äskettäin pyyhkäissyt yli tämän muutenkin kuolemaa tekevän maan. Pystyin vieläkin aistimaan sen kammottavan hetken ilmassa ja kaikissa äänissä ympärilläni. Vain kaksi kysymystä pyöri päässäni: mikä tämä paikka on? Mitä on tapahtunut?
Näkymä alkoi hiljalleen samentua ja tilalle tuli jokin uusi. Ilmeisesti tämä sama paikka ennen tätä onnettomuutta, mikä tahansa se olikin ollut.
Sankka viidakko, jonka keskellä oli eläväinen kylä kadut täynnä ihmisiä. Heillä kaikilla näytti tosin olevan täysin nykyaikaiset vaatteet, mutta heidän kylänsä oli rakennettu kivestä ja heidän ravintonsa näytti koostuvan pelkistä kasviksista. Ennen kuin ehdin tarkemmin tarkastella tätä erikoista kylää, näkymä katosi.
Kostean ilmaston puut olivat muuttuneet paksurunkoisiksi lehtipuiksi joiden latvat peittivät taivaan kokonaan näkyvistä. Jokin luonnonkivistä rakennettu rakennus seisoi vähän matkan päässä siitä missä minä olin. Kun katsoin ylöspäin yrittäen löytää sen katon, huomasin sen jatkuvan ties kuinka pitkälle taivaisiin. Sillä ei todellakaan näyttänyt olevan loppua missään suunnassa. Laskevan auringon viimeiset säteet kultasivat rakennuksen korkeat lasi-ikkunat ja sen viisi pronssista ovea heijastivat auringon valoa lempeän metallisesti. Tämä paikka vaikutti niin rauhalliselta, niin täydelliseltä verrattuna noihin kahteen edelliseen. Ei kärsimystä eikä elonmerkkejä missään. Olin vihdoin ja viimein yksin täällä. Äkkiä kuulin askeleita takaani. Käännyin, mutten nähnyt mitään. Silti kuulin selvästi lehtien kahisevan jonkun jalkojen alla. Minua alkoi pelottaa taas. Yritin tähyillä kauemmas metsään, mutta runkojen loputtomat rivit estivät minua näkemästä kovinkaan kauas. Askeleet kuuluivat koko ajan lähempää ja lähempää. Huomasin auringonsäteiden valaisevan yhä vain kirkkaammin vaikka illan olisi kaiken järjen mukaan pitänyt hämärtyä. Lopulta valo ympärilläni yhtä kirkasta kuin olisi seisonut aivan auringon vieressä. Räpyttelin silmiäni ja silloin huomasin sen. Joku oli tulossa minua kohti. Näin hänestä vain hahmon, mutta kaikesta päätellen hän ei ollut ihminen. Hän oli liian pitkä. Hahmo lähestyi minua nopeasti eikä se hidastanut vauhtiaan tullessaan muutaman metrin päähän minusta. En vieläkään kyennyt näkemään häntä selvästi, vain ääriviivat.
Äkillisesti hän vain katosi. Käänyin katselemaan ympärilleni etsien katseellani häntä. Sitten tunsin uudestaan sen lämmöntunteen kaikkialla kehossani, maan pettämisen allani ja putoamisen tyhjyyteen. Ei mitään. Valo ja kummalliset maailmat sekä se hahmo olivat poissa, oli vain loputon pimeys ja hiljaisuus. Jokin sisälläni huusi jatkuvasti vastaan. En halua olla yksin. En halua jäädä tänne. Kuulin vaimean äänen suodattuvan harhani samean virran läpi, se oli tuttu ja turvallinen, tarrauduin siihen päästäkseni takaisin todellisuuden kuivalle, lohdulliselle maalle. Ääni voimistui koko ajan.
"Mike? Mike! Herää!"
"Mit-"
Aloitin, mutta sain hirvittävän yskäkohtauksen kesken kaiken, enkä pystynyt enää jatkamaan. Avasin silmäni hitaasti ja yritin tarkentaa katsettani.
Brad istui vieressäni, pidellen minua lujasti kädestä ja katsellen minua huolestuneena. Makasin omassa sängyssäni täysin päivävaatteissa, mutta kuitenkin peiton alla. Katsellessani ympärilleni huomasin koko bändin ahtautuneen huoneeseeni. Bradin takana istuivat Joe ja Phoenix säälivä ilme kasvoillaan. Chester istui hiljaisena nurkassa katsomatta edes minuun päin. Hän oli kiinnostuneempi kynsiensä alla olevasta liasta kuin minun tilastani. Periaatteessa se on ihan sama minulle ovatko kaikki hyysäämässä minua täällä vai eivät. Rob seisoi Bradin vieressä tuijottaen alas minuun korkeuksistaan. En muistanutkaan että hän on noin jumalattoman pitkä. Tai ehkä se vain johtuu siitä että katselen häntä alhaalta päin. Avasin suuni taas jatkaakseni lausettani mutta Brad ehti ensin.
" Sinut vain löydettiin jalkakäytävältä makaamasta. Olit raahautunut tapahtumapaikalta asti sinne, kukaan ei vaan tiedä, miten pystyit siihen. Olit nimittäin tajuton. Yritit kiemurrella eteenpäin vielä ambulanssissakin."
Tuo ei paljoa auttanut. Haluan vain tietää mikä hemmetti minua puri viime iltana, en raporttia siitä mitä tein ambulanssissa.
"Ja?"
"Mitä ja?" Brad kysyi. Hän ei siis ollut tajunnut.
"Kerro lisää mitä sairaalassa tapahtui. Haluan tietää."
"Eivät he löytäneet mitään sinusta. Ei mitään merkkejä väkivallasta tai muusta. He epäilivät että olit vaan nukahtanut."
En tiennyt olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa.
"Ihmiset ei yleensä varmaan nukahtele syrjäisille kujille, vai? Ja sitä paitsi, minähän olin tajuton. Minua ihan varmasti purtiin."
"Mikä sinua muka olisi purrut? Ei vampyyreita ole olemassa."
Huokaisin. Bradin kanssa on turha ruveta väittelemään. Hän voittaa aina, yrititpä mitä tahansa. Minua väsytti, mutten halunnut nukahtaa taas. Pelkäsin, että se uni tulisi takaisin. Se ei ollut sen takia mitenkään hirveän mukava koska se oli jättänyt liikaa kysymyksiä jälkeensä. Tiesin heti ettei minun olisi kannattanut ajatella koko unta. Kuoleman, mädän ja veren hajut lehahtivat taas sieraimiini ja muistin taas kärsivien ihmisten kaukaiset huudot. Yritin karkottaa muistikuvan sulkemalla silmäni muttei sekään auttanut. Näin taas sen verisen tuhkavellin peittämän maan elävänä ja niin todellisena. Kuulin taas askelia, mutta tällä kertaa ne kuuluivat ystävilleni. He olivat lähteneet huoneestani ja jättäneet minut yksin näiden hirvittävien harhakuvien keskelle. Päästin hiljaisen tuskanhuudon. En uskaltanut avata silmiäni mutten olisi halunnut pitää niitä kiinnikään. Oloni oli inhottava ja hikinen paksun talvitäkin alla. Pitikin heidän laittaa minut sänkyyn täysissä vaatteissa, nyt minun on otettava ne pois itse, vaikkei siinä mitään hirveää vaivaa olekaan. Avasin farkkujeni napin ja vetoketjun ja keplottelin vaatekappaleen vaivalloisesti pois päältäni. Paidan ottaminen olikin jo helpompaa. Heitin vaatteet nurkkaan. Äkkiä minulle tuli hirvittävän kylmä ja kaduin sitä, että olin ottanut lämpöiset päällisvaatteeni pois. Kiedoin käteni ympärilleni ja kaivauduin peittojeni sisään. Kuulin taas kuolevien huutoja ja taistelun ääniä. Minusta tuntui vaan niin avuttomalta. En halua nukahtaa, mutta tiedän, että minun pitäisi. Aloin nyyhkyttää, vedin polveni rintakehääni vasten ja kiedoin käteni niiden ympärille, alkaen heiluttamaan itseäni puolelta toiselle. Miten turhaa onkaan yrittää vakuuttaa itselleen että kaikki on hyvin, että olet turvassa. Minuun se ei auta. Tunsin kuumien kyyneleiden valuvan pitkin poskiani. En jaksanut pyyhkiä niitä pois. Jossain vaiheessa annoin periksi väsymykselleni ja nukahdin.

Kenjie kirjoitti:

juuh, on tullu tässä ajan myötä yhdisteltyy näitä lukuja ,tää on jatkoa edelliseen..

Chesterin näkökulma

Loikoilin vielä vähän aikaa sängyssäni ja sitten nousin. Koppasin tuolin selkänojalta pyyhkeeni ja suuntasin kulkuni suihkua kohti. Matkalla huomasin jätkien istuvan keittiössä juomassa myöhäisiä aamukahvejaan ja pelaamassa korttia (luultavasti kusetusta). Mike oli lattialla töhertämässä peiteväreillään jotakin mikä näytti punapukuiselta, siivekkäältä sotilaalta. Huudosta päätellen Brad oli juuri astunut sotilaan siiven päälle.
"No voi herrajumala, kun ihmiset ei kato minne ne astuu", kuulin Miken huutavan, "Tämä on jo toinen kerta tänään! Hei kaikki, tulkaa ja tallatkaa hyttysmiehen siiven päältä, ja tuhotkaa se täysin!" Hän oli selvästikin raivoissaan. Piakkoin Miken huudon jälkeen kuulin Bradin huvittuneen äänen. Hän selvästikin nautti Miken ärsyttämisestä.
"Entä jos sillä onkin ohuet siivet, niin kuin hyttysillä? Ja sitten nuo valkoiset jäljet olisivat niitä ruotoja.. Eikä kukaan ikinä tajua, että se on minun kengänjälkeni!"
Näin Bradin liihottelevan olohuoneeseen imitoiden hänen käsiensä olevan jotkin siivet. Tuskinpa Mike hyväksyy Bradin ehdotusta… Mutta Mike olikin innoissaan.
"Hei vihdoinkin sinullakin välähti! Vähän niin kuin Chestalla, kun se keksi laittaa naapurien valitukset OSCin sanoihin…" Vielä puhuessaan Mike ryhtyi töihin. Hymyilin itsekseni. Niin, One Step Closerin sanat ovat osittain minun ansiotani. Mutta Mike oli kirjoittanut niistä suurimman osan.. Suurin kiitos kuuluu siis hänelle.
Päästyäni kylpyhuoneeseen lukitsin oven ja aloin riisuuntumaan. Kun kaikki vaatteeni lojuivat lattialla sikin sokin astuin suihkuhuoneeseen, avasin suihkun ja annoin lämpöisen veden valua vahingoittunutta ihoani pitkin. Olin onnellinen päästessäni pesemään kuran ja veren iholtani, kaikki merkit riidastamme. Poimin valkoisen saippuan telineestä ja pysähdyin tuijottamaan sitä. Taas väärää merkkiä. Pitääkin mainita Bradille ettei osta tätä enää. Minusta kyllä vahvasti tuntuu siltä kuin Brad pitäisi juuri tästä merkistä, hän ei ole vuoteen ostanut mitään muuta. Kukahan neropatti keksi että Brad hoitaa meidän ostoksemme?
Joka tapauksessa aloin saippuoida itseäni. Vaahto valui hitaasti pitkin ruumistani löytäen tiensä niihin intiiminpiin paikkoihin. Huuhtelin itseni nopeasti ja astuin pois suihkusta. Nojauduin lavuaarin yli tuijottamaan kasvojani peilistä. Minun todellakin pitäisi tehdä jotakin kasvoilleni ja pian, näytän nimittäin siltä kuin olisin noussut juuri haudasta. Mustelmien lisäksi minulla oli myös mustat silmänaluset. Pitäisikö minun kokeilla jotain neutraloijaa tai vastaavaa, se tuntuisi olevan ainut keino päästä niistä eroon.. Plus kunnon yöunet seuraavana yönä. Nyt minun pitää vain löytää hiusvahani jotta saan jokaiseen ilmansuuntaan sojottavat lyhyet hiukseni kuriin. Avasin lavuaarin alla olevan kaapin ja kävin kaikki pullot ja putelit läpi varmaan viisi kertaa. Ei löytynyt. Nyt avasin kulmakaapin jossa on meidän jokaisen yksityistavaroita, partavesistä hammaslankaan ja deodorantteihin. Meillä on tarkoin jaetut hyllyt, joiden sisältöön kenelläkään ei ole oikeutta koskea ilman lupaa. Silmäilin omaa hyllyäni päältä, sillä minulla ei juurikaan ole tavaraa tässä hyllykössä, tälläkin hetkellä vain erinäisiä hiushoitoaineita, jumalattoman vanhaa hajuvettä ja muutama muu tunnistamaton purnukka. Mutta hiusvahani ei ollut sielläkään. Palasin keskelle lattiaa ja aloin pukea boksereita ja housuja, paitaa en ollut ottanut mukaani koska laitan sen päälleni vasta myöhemmin. Pukiessani mietin kuumeisesti missä olin viimeksi nähnyt vahapurnukan.
Robin äkäinen huuto herätti minut ajatuksistani. Hän olisi voinut varmaan murtaa oven jos olisi hakannut vähänkin lujempaa.
"Helvetti Chester, olet ollut siellä jo tuntitolkulla! Oletko sinä ’lypsämässä’ siellä vai? Täällä on eräs jolla on harvinaisen täysi rakko!!!" Ja taas hän hakkasi ovea. Puin kiireisesti päälleni, avasin sivukaapin uudestaan, koppasin deodorantin, pyyhkeen ja likaiset vaatteet yhteen myttyyn ja avasin oven. Rob ryntäsi hetkessä sisään, työnsi minut pois huoneesta ja lukitsi oven jälkeensä.
Lyhyet hiukseni olivat jo aivan kuivat. Suihkautin kainaloihini Axe Phoenixia, (a/n: se todella tuoksuu niiiin ihanalta *lol*) ja mietin taas kerran kuinka jätkät kiusoittelevat minua ja Phoenixia aina dödöni nimen johdosta.. Olemme heidän mielestään rakastavaisia, ja sen takia käytän juuri sen nimistä Axea. Kuljin olohuoneen kautta keittiöön, jossa oli enää Mike viimeistelemässä työtänsä. Joe istui vähän matkan päässä Mikestä katsellen hänen työskentelyään. Kummatkin kohottivat katseensa minuun saapuessani huoneeseen.
"Chester hei, mitä mieltä olisit jos lähtisimme porukalla keilaamaan? Viimekerrasta on niin pitkä aika."
Totta helvetissä haluan keilaamaan, sehän on koko porukan lempilaji. Varsinkin Rob on mestarillinen siinä. Hän saa täyskaatoja melkein koko ajan, ja siksi siitä käydäänkin hirvittävät tappelut kumpaan joukkueeseen hän tulee. Meillä on siis tapana jakaantua kahdeksi kolmen hengen ryhmäksi ja lyödä vetoa, leikkimielisesti tosin, kummat voittavat. Voin sanoa etten itse saa juuri yhtään täyskaatoja, varsinkaan ensimmäisellä yrittämällä. Usein yksi keila jää pystyyn ja enhän minä tietenkään saa sitä kaadettua.
"No?" Joe alkoi olla jo kärsimätön. Myös Mike katseli minua odottaen vastausta.
Mietin hetken miten muotoilisin vastaukseni. "Jep, totta kai se sopii. Milloin ollaan lähdössä?"
"Heti kun Mike saa työnsä valmiiksi ja Brad palaa kaupasta. Me muuten ajateltiin juoda tänä iltana, jos sekin sopii?"
"Sopii, sopii" Siitäkin on melko pitkä aika kun olen viimeksi juonut. Ihan liian pitkä aika.
Kuulin askelia takaani ja arvasin että ne kuuluivat vessasta palaavalle Robille. Rob istuutui pöydän päähän Joen viereen kasvoillaan se normaali ilmeensä, aivan kuin hän miettisi mistä alkaisi valittamaan tällä kertaa. Sitten hänkin katsahti minuun ja naurahti.
"Eh, ehkä sinun kannattaisi mennä laittamaan paita päälle ja sutimaan hiuksesi kondikseen, ennen kuin mennään."
Huokaisin.
"Olin justiinsa etsimässä hiusvahaani ennen kuin eräs tuli koputtelemaan ovelle", sanoin ja loin merkitsevän katseen Robiin sanan ’eräs’ kohdalla, "Onko herralla mitään ideaa missä kyseinen purkki vois olla?"
"Minä tiedän, mutta ethän suutu?" Joe sanoi anteeksipyytävällä äänellä ja nosti kätensä lähemmäs kasvojaan jos vaikka hänen pitäisi suojautua raivoavalta herra Aurinkoiselta, kuten he minua kutsuvat. Katsahdin Joeen ja nyökkäsin.
"Ei, en minä satuta sinua. Kerro."
Joe huokaisi helpotuksesta mutta silti piti käsiään lähellä kasvojaan.
"Minä lainasin sinun vahaasi kun annoit silloin joskus luvan lainata sitä.. Ajattelin ettet pahastuisi tälläkään kertaa ja minun piti palauttaa se aamulla, en vaan muistanut. Anteeksi?"
"Hmm.. Ei haittaa. Jos vaan sanoisit seuraavalla kerralla kun lainaat sitä.. Voisitko palauttaa sen, tarvitsen vahaa fledaani."
Joe nousi ja lähti suunnistamaan kohti huonettaan. Jäin katselemaan hetkeksi hänen menoaan mutta sitten käännyin takaisin muihin päin. Mike keräili pensseleitä ja värejä lattialta ja poimi Hyttysmiestä esittävän maalauksen kainaloonsa. Hänkin nousi ja lähti pois keittiöstä. Sitten tajusin ettei Phoenixia ollut näkynyt missään koko päivänä.
"Missäs Phoe on?"
"Meni kai Bradin kanssa kauppaan.. Tarvitsee kuulemma varakieliä bassoonsa."
Minusta tuntuu että Phoenix on jatkuvasti ostamassa uusia kieliä. Mitä pirua hän niillä kaikilla tekee? Hän ei edes katko niitä kovinkaan usein, ehkä pari vuodessa.
Samassa Joe saapui takaisin keittiöön pitäen kädessään hiusvahapurkkiani. Hän laski sen eteeni.
"Ehkä nyt olisi hyvä aika mennä laittamaan päälle se paita?" Hän kysyi.
Nousin hitaasti ja viivytellen tuoliltani, nappasin hiusvahani ja lampsin laiskasti huoneeseeni sulkien oven perässäni. Kävelin vaatekaapilleni ja avasin sen kaksoisovet. Kaappi oli itse asiassa aivan täynnä erilaisia vaatteita: paitoja, housuja ja jopa kahdenkymmenen parin kenkäkokoelmani. Nappasin huolimattomasti sen ensimmäisen paidan joka käteeni osui mutta kuitenkin huolehdin, että se sopi kokonaisuuteen. Uhraisin sitten hiustenlaittoon enemmän aikaa.

4. Bowling

Miken näkökulma

Kun palasin keittiöön huomasin että Chester oli lähtenyt jonnekin. Istuuduin keskusteluun syventyneiden Joen ja Robin viereen ja yritin saada selville mikä on aiheena tällä kertaa.
"… Toinen sääntö on ettet käytä liian painavaa palloa, koska sinä et jaksa työntää sitä, mutta et saa myöskään käyttää liian kevyttä palloa, sillä se vierii ihan holtittomasti minne sattuu."
Niinpä tietysti. Rob tutustuttaa Joeta keilauksen saloihin. Se olisi kai pitänyt arvatakin. Katsahdin kelloon. 15.45. Meidän pitäisi olla kahdenkymmenen minuutin päästä keilahallilla, missä ne Phoenix ja Brad oikein luuhaavat?
Chester tuli huoneestaan siistiksi laittautuneena ja hiukset ’piikitettyinä’ (a/n: mä en tiedä onko tää oikee sana kuvastamaan tätä kampausta.. Kyllä te tiedätte, se Chestan peruskampaus sillon HT:n aikoihin) ylös. Hän rojahti viereeni istumaan ja kääntyi katsomaan kelloa.
"Siis milloin meidän pitäisi siellä olla?"
"Viidentoista minuutin kuluttua, mutta me tässä odotellaan Bradin ja Phoen tuloa.." Vastasin tuijottaen pöytälevyä. Pian alkaa tulla kiire.
Joe havahtui ja kuunteli tarkasti ilmeisesti jotain kaukaista ääntä.
"Jonkun puhelin vissiin soi."
Ainut meistä jolla oli kännykkä on itse asiassa minä. Kaikki muut pitävät sitä melko turhana kapistuksena vedoten siihen, että tässä talossa on normaalikin puhelin. Nousin nopeasti ja ravasin huoneeseeni missä kännykkäni vaati kovaäänisesti huomiota. Nostin sen työpöydältäni ja huomasin että sen ruudussa vilkkui Bradin numero. Huokaisin helpotuksesta mielessäni ja vastasin puheluun.
"Mike."
"Jep, Brad tässä.. Tultiin Phoen kanssa jo suoraan tänne keilahallille, ostokset on autossa. Tulkaa tänne ja pian."
"Teidän piti tulla tänne. Teidän takia meillä on kiire."
"Ei voi mitään, en päässyt soittamaan aikaisemmin. Sori."
"Kuitenkin me ollaan tulossa."
"Terv."
Sitten kuulin vain hiljaisuutta. Puhelu oli loppunut. Ja meillä oli helvetillinen kiire.
"Jätkät hei! Menkää autolle, tulen perässä!"
Kuulin askelia käytävässä ja oven aukeamisesta johtuvan äänen. Juoksin itsekin takaisin eteiseen, puin ulkovaatteet päälleni ja lähdin juoksemaan autojamme kohti. Meidän on ehdittävä ajoissa.
Koko revohka istui olohuoneen upottavilla sohvilla omista pulloistaan juoden. Joelle oli varattu juotavaa kaikkein vähiten; kaikki tiesivät että hänellä oli niin huono viinapää että hän meni sekaisin jo kolmesta pullosta, mutta sitten hänen humalansa kestikin kaikkein pisimpään. Kaikille muille oli varattu viisi pulloa per nenä.
Keskustelun aihe vaihtui miltei koko ajan, heti mielenkiintoisen keilausiltamme kertauksen jälkeen saattoi tulla juttua siitä, kuinka naapurit olivat olleet kummallisen hiljaisia viimeaikoina, ja sen jälkeen saattoi alkaa vuodatus liian rajusta verotuksesta ja vääränlaisesta hallituksesta.
Keilaus oli tosiaan mennyt hyvin. Tosin se joukkue, jossa Rob oli ollut, oli voittanut. Joekin oli vedellyt kummallisen paljon kaatoja. Niillä kahdella oli luultavasti jonkun sortin salaliitto meitä vastaan. Niin sen täytyy olla.
Päässäni on jo kauan pyörinyt eräs kysymys, joka minun olisi pitänyt kysyä jo kuukausia sitten. päätin kysyä sen nyt, sekoittaakseni edelleen muutenkin epämääräisiä ja vaihtelevia puheenaiheita.
"Mitä haluisitte meidän saavuttavan bändinä? Onko jotain tiettyä palkintoa tai jotain?"
Robilla oli ollut asia jo melko kauan mielessä, sillä hän sanoi miltei heti kysymyksen esittämisen jälkeen vastauksensa.
"Myydä ainakin parituhatta levyä kotimaassa."
"Ai, minä tähtään kultaplattaan." Chester totesi miltei perään.
Joe mietti hetken ja ilmoitti tavoitteensa suhteellisen kovaan ääneen, korkaten samalla ensimmäistä pulloaan.
"Ammattimuusikkous riittää minulle."
"Entäs Brad?" Kaikki kiinnittivät katseensa Bradiin.
"Mmm, en tiedä."
Kun katseeni kääntyi Phoenixiin, hän vain kohautti olkiaan. Nyt oli siis minun vuoroni.
"Minä haluaisin meidän voittavan jonain päivänä Grammyn." Kuulin viisi lyhyttä naurahdusta.
"Ehkä vähän liian kunnianhimosta. Me ollaan periaatteessa vasta ruohonjuuritasolla, meillä ei ole mitään mahiksia tuollaisiin palkintoihin." Joe totesi.
"Niin niin, mutta joskus tulevaisuudessa."
Chester otti kulauksen siideristään. "Joo, ehkä tulevaisuudessa. Mutta nyt meidän kannattaa miettiä meidän tulevaa levyä."
"Eääh, Chesta, älä ole tylsä. Nyt juodaan."
Kuin käskystä kaikki alkoivat kiihdyttää juomatahtiaan. Jossain vaiheessa joku kävi laittamassa radion päälle.
"Aaall day I dream about sex, aall day I dream about fucking!"
Radiosta sattui juuri nyt tulemaan Kornin A.D.I.D.A.S, ja tietenkin lauloimme mukana vaikkemme osanneet edes kunnolla sen sanoja. Kertosäe oli kuitenkin helppo kännisenkin ihmisen muistaa joten aina kun se tuli, lauloimme sen epävireisesti nuotin vierestä. Korn on kyllä mahtavaa kännimusaa, jos minulta kysytään. Lattia oli täynnä tyhjiä pulloja ja korkkeja jotka tekivät kävelemisestä vaikeaa. Tuskin sinäkään humalassa joitain pulloja pystyt kunnolla väistämään. Puheenaiheet olivat nyt todella epämääräisiä ja kummallisia. Puhetta nimittäin syntyi niin Joen sukkalaatikosta kuin siitä kun olimme heitelleet mätiä omenoita läheisen pihakoivun runkoon viime syksynä (kuten jo varmaan ajattelittekin, kyllä, me olimme juoneet silloinkin). Välillä koko porukka remahti äänekkääseen nauruun ihan ilman suurempaa syytä.
"Chess’er? Cheess’err?" Brad huhuili punaisen sohvan nurkasta. Kuten jo luultavasti olen kymmeniä kertoja sanonutkin, kyseisessä sohvassa on niin pehmeät täytteet, että muutama minuutti sohvalle istumisen jälkeen huomaat uponneesi jo sen uumeniin.
Lattialla istuva ja ajatuksiinsa syventynyt Chester kohotti päätään hieman nähdäkseen huhuilijan muttei tajunnut että se oli ollut Brad.
"Hmm?"
"Chess’er! Tulepas tänne.." Brad huhuili uudestaan ja heilutti kättään jotta Chester olisi varmasti älynnyt tulla. Vähän ajan päästä Chester yritti nousta jaloilleen, mutta rojahti takaisin. Hän yritti vielä toisenkin kerran, muttei onnistunut. Kolmannella kerralla hän nousi ensin polvilleen, siitä konttausasentoon ja lopulta jaloilleen. Hän horjahteli sohvalle ja kaatui Bradin syliin. Molemmat vain kikattivat tapahtuneelle.
Kumosin viimeisen kulauksen pullostani ja heitin sen lattialle muiden pullojen joukkoon. Minusta tuntui kuin yrjöäisin kohta. Päätäni särki jo nyt, joten pelkään millaiseksi kipu ärtyisi aamulla kankkusen aikaan.. Ristin käteni rinnalleni ja nojauduin eteenpäin laskien pääni polvieni varaan. Alkoholi tyhjään vatsaan ei ole se paras vaihtoehto kaikista erilaisista tavoista juoda. Ensin tuntuu kuin et ikinä tulisi humalaan ja sitten yhtäkkiä oletkin helvetillisen sekaisin. Kaikki mitä haluaisin tehdä on vain mennä nukkumaan. Mutta en voi tehdä sitä, jätkät saattaisivat suuttua. Ajattelin mennä vasta sitten kun he kaikki ovat sammuneet tai nukahtaneet. Ongelmani on kuitenkin Joe jonka sammumiseen kuluu hemmetin pitkään. Hän vain jaksaa ja jaksaa ja jaksaa koko helvetin yön. Ainutlaatuinen tyyppi, vai mitä? Nostin katseeni takaisin ylös etsien näköpiiriini Joen joka makasi käpertyneenä pieneksi palloksi nojatuolissa tuijottaen jotakin silmät suurena. Itse asiassa myös Rob, joka istui hänen vieressään, tuijotti samaan suuntaan. Mikä helvetti niitä kahta vaivaa? Päätin katsoa samaan suuntaan saadakseni tuijotuksen syyn selville. Järkytyin.

5. Cold and Dark night

Brad ja Chester tekemässä kielareita, märkiä sellaisia. Kummatkin olivat sulkeneet silmänsä ja unohtaneet meidän muiden läsnäolon täysin. Kummatkin hengittivät raskaasti nenän kautta. Pusuista (a/n: miten typerä sana!*LoL*) lähti juuri sellainen kuvottava lotiseva ääni joka kuuluu kaikkialle huoneeseen. Ehdin jo hetken ajatella, että heillä oli suhde josta he eivät olleet kertoneet meille. Sitten tajusin, että edessämme tapahtuva näytelmä johtuu vain liiasta alkoholista. Mutta ajatus näiden kahden suhteesta on eittämättä kutkuttava… Ei, älkää pitäkö minua outona. Älkää. Tällä välin Brad oli kietonut kätensä tiukasti Chesterin ympärille ja vetänyt hänet aivan lähelleen. Chester oli myös tiukentanut otettaan Bradin niskasta ja hyväili vasemmalla kädellään Bradin lyhyitä hiuksia. Suudelmat olivat muuttuneet pitkiksi ja viipyileviksi. Ehkä siinä on sittenkin jotain aitoa tunnetta. Mutta vain ehkä. Pitääkin kysyä heiltä aamulla. Käänsin katseeni Phoenixiin joka istui nojatuolissa Chesterin ja Bradin oikealla puolella. Hän ei ilmeisesti ole edes huomannut että hänen vieressään tapahtui jotakin. Hän vain tuijotti siideripulloaan tyhjä katse silmissään. Hän heilui hiukan edes takaisin ja pysty-asennossa pysyminen näytti olevan hänelle vaikeaa. Hyvä. Pian hän luultavasti on poissa pelistä.. Äkillinen nautinnonvalitus Chesterin ja Bradin suunnalta häiritsi keskittymistäni. Eivätkö he voi vain lopettaa? Ellen pian pääse pois täältä, tulen hulluksi. Ja se on vain ja ainoastaan noiden kahden syytä. Ehkä sittenkin lähden epäkohteliaasti kesken kaiken. Pieni iltalenkki voisi tehdä terää ennen nukkumaan menoa. Luulen ettei olohuoneesta näe suoraan eteiseen. Voisin vaikka sanoa meneväni vessaan ja lähteä pois. Eivät he tuossa tilassa sitä kovin nopeasti tajua..
"Hei jätkät …..Minä menm ..Mem ..Menen ves ..saan, jos sopii?" Puhuminen olikin yllättävän vaikeaa. Kaipa he siitä jotakin selvää saivat, sillä Rob ja Joe mumisivat jotakin käsittämätöntä vastaukseksi. Tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi, ja yritin nousta.
Koko maailma pyöri silmissäni, näkökenttäni oli hiukan sumea ja minua alkoi oksettamaan kahta kauheammin pystyyn päästyäni. Horjahdin taaksepäin ja putosin takaisin penkilleni. Nousin itsepäisesti uudestaan jaloilleni ja tällä kertaa minua ei pyörryttänytkään niin paljoa, joten aloin hitaasti ja horjuen kävellä olohuoneen oviaukkoa kohti. Sinne päästyäni nojasin hetken ovenkarmiin ja loin yleiskatsauksen olohuoneeseen. Brad ja Chester eivät olleet vieläkään lopettaneet. Phoenix oli valunut kasaan ja kuorsasi varsin äänekkäästi. Joe ja Rob vain tuijottivat kismailevia ystäviään. Eli mikään ei ollut juurikaan muuttunut viimeiseen viiteen minuuttiin. Käännyin ja jatkoin matkaani. Kävelyni ei ollut enää horjuvaa eikä minua varsinaisesti oksettanut. Eteiseen saavuttuani vetäisin lähimmän takin käteeni joka naulakossa oli ja puin sen päälleni välittämättä kenelle se oikeasti kuului. Avasin oven ja astuin raikkaaseen yöilmaan.
Ulkona oli melkein yhtä lämmintä kuin päivälläkin. Lämpötilat olivat laskeneet ehkä pari kolmekin astetta. Ujutin käteni takintaskuihin ja lähdin suunnistamaan kohti vanhaa varastoaluetta joka sijaitsi muutaman korttelin päässä meistä. Yöllä kadut olivat aivan erilaiset kuin päivänvalossa. Talojen varjot vääristyivät pelottavasti katulamppujen kelmeässä valossa. Tuntui kuin joka kulman takana olisi vaaninut joku. Ja se joku oli koko ajan kannoillani, seuraten minua minne ikinä meninkin. Olen jo pienestä asti pelännyt pimeää ja yöllä yksin liikkumista. Kukaan ei tiedä kyseisestä pelosta mitään – onneksi. Jos joku - erityisesti ne viisi meille niin tuttua miestä – saisivat tietää siitä, he luultavasti muistuttaisivat siitä minua koko lopun elämääni.
Olin huomaamattani jo saapunut perille. Varastorakennuksen pariovet törröttivät aukinaisina musteensinisessä illassa. Näytti siltä kuin rakennus olisi oikonut siipiään kuin pian lentoon lähtevä lintu. Mutta eihän se voi lentää. Se on vain eloton rakennus.
Pudistin päätäni omille ajatuksilleni ja asetuin istumaan puisen pakkauslaatikon päälle. Täysikuu hohti puhtaan kermanvalkeaa valoa luoden kammottavan tunnelman. Kuitenkin omituista oli, että se oli kaksi kertaa niin suuri kuin yleensä. Käänsin katseeni takaisin pimeälle kujalle takanani. Minusta todella tuntui että joku on kannoillani. Suljin kuitenkin silmäni ja annoin ajatusteni vaeltaa vapaasti.
Kylmät ja voimakkaat kädet kiertyivät yhtäkkiä kaulani ympärille estäen hengitykseni kulun. Yritin huutaa, mutta tuntui kuin ääneni olisi jäätynyt kurkkuuni. En kyennyt edes rimpuilemaan. Tunsin sen jonkin kuuman hengityksen paljaalla kaulallani. Sitten voimakas sysäys, ja minut iskettiin maahan. Kädet siirtyivät pois kaulaltani alkaen painaa yläselkääni maata vasten. Seuraavana hetkenä karkea kieli alkoi lipoa kaulaani. Ilmeisesti se etsi kaulavaltimoani. Yhtäkkiä se lopetti. Se kyllä vieläkin istui selkäni päällä estäen minua liikkumasta, mutta ehdin jo toivoa, että se olisi unohtanut mitä sen piti tehdä . Mutta ei. Tunsin kahden pitkän myrkkyhampaan työntyvän kaulaani. Omituinen kuumuuden tunne levisi kehooni myrkyn mukana. Sitten maa suli pois altani ja syöksyin pimeyteen.

6. Nightmares

Kaikkialla ympärilläni oli tuhkaa. Se peitti metrien korkuisina kerroksina maata. Tunsin palavan ihmislihan hajun sieraimissani. Tajusin makaavani maassa, ainoassa kohdassa, joka ei ollut peittynyt vereen ja liejuiseen tuhkavelliin. Päätäni jomotti ja meinasin kaatua takaisin noustessani jaloilleni. Käänsin katseeni kauas eteen ja räpyttelin silmiäni kuivan, lentelevän hiekan takia. Tämä ei ole todellinen maailma. Minun täytyy kuvitella tämä kaikki.
Kaikkialla, minne katsoin näkyi vain puoliksi palaneita ruumiita. Naisten ja lasten, miesten ruumiit olivat peittyneet paksuun vereen. Jostakin kaukaa kantautui heikkoja taistelun ääniä, nekin päättyivät pian korahdukseen, jota seurasi kammottava hiljaisuus. Näin rakennusten savuavia perustuksia ja hiiltyneitä metsänjäännöksiä. Siellä täällä hehkui sulaneita kivimöhkäleitä. Jokin hirvittävä kuumuus oli vasta äskettäin pyyhkäissyt yli tämän muutenkin kuolemaa tekevän maan. Pystyin vieläkin aistimaan sen kammottavan hetken ilmassa ja kaikissa äänissä ympärilläni. Vain kaksi kysymystä pyöri päässäni: mikä tämä paikka on? Mitä on tapahtunut?
Näkymä alkoi hiljalleen samentua ja tilalle tuli jokin uusi. Ilmeisesti tämä sama paikka ennen tätä onnettomuutta, mikä tahansa se olikin ollut.
Sankka viidakko, jonka keskellä oli eläväinen kylä kadut täynnä ihmisiä. Heillä kaikilla näytti tosin olevan täysin nykyaikaiset vaatteet, mutta heidän kylänsä oli rakennettu kivestä ja heidän ravintonsa näytti koostuvan pelkistä kasviksista. Ennen kuin ehdin tarkemmin tarkastella tätä erikoista kylää, näkymä katosi.
Kostean ilmaston puut olivat muuttuneet paksurunkoisiksi lehtipuiksi joiden latvat peittivät taivaan kokonaan näkyvistä. Jokin luonnonkivistä rakennettu rakennus seisoi vähän matkan päässä siitä missä minä olin. Kun katsoin ylöspäin yrittäen löytää sen katon, huomasin sen jatkuvan ties kuinka pitkälle taivaisiin. Sillä ei todellakaan näyttänyt olevan loppua missään suunnassa. Laskevan auringon viimeiset säteet kultasivat rakennuksen korkeat lasi-ikkunat ja sen viisi pronssista ovea heijastivat auringon valoa lempeän metallisesti. Tämä paikka vaikutti niin rauhalliselta, niin täydelliseltä verrattuna noihin kahteen edelliseen. Ei kärsimystä eikä elonmerkkejä missään. Olin vihdoin ja viimein yksin täällä. Äkkiä kuulin askeleita takaani. Käännyin, mutten nähnyt mitään. Silti kuulin selvästi lehtien kahisevan jonkun jalkojen alla. Minua alkoi pelottaa taas. Yritin tähyillä kauemmas metsään, mutta runkojen loputtomat rivit estivät minua näkemästä kovinkaan kauas. Askeleet kuuluivat koko ajan lähempää ja lähempää. Huomasin auringonsäteiden valaisevan yhä vain kirkkaammin vaikka illan olisi kaiken järjen mukaan pitänyt hämärtyä. Lopulta valo ympärilläni yhtä kirkasta kuin olisi seisonut aivan auringon vieressä. Räpyttelin silmiäni ja silloin huomasin sen. Joku oli tulossa minua kohti. Näin hänestä vain hahmon, mutta kaikesta päätellen hän ei ollut ihminen. Hän oli liian pitkä. Hahmo lähestyi minua nopeasti eikä se hidastanut vauhtiaan tullessaan muutaman metrin päähän minusta. En vieläkään kyennyt näkemään häntä selvästi, vain ääriviivat.
Äkillisesti hän vain katosi. Käänyin katselemaan ympärilleni etsien katseellani häntä. Sitten tunsin uudestaan sen lämmöntunteen kaikkialla kehossani, maan pettämisen allani ja putoamisen tyhjyyteen. Ei mitään. Valo ja kummalliset maailmat sekä se hahmo olivat poissa, oli vain loputon pimeys ja hiljaisuus. Jokin sisälläni huusi jatkuvasti vastaan. En halua olla yksin. En halua jäädä tänne. Kuulin vaimean äänen suodattuvan harhani samean virran läpi, se oli tuttu ja turvallinen, tarrauduin siihen päästäkseni takaisin todellisuuden kuivalle, lohdulliselle maalle. Ääni voimistui koko ajan.
"Mike? Mike! Herää!"
"Mit-"
Aloitin, mutta sain hirvittävän yskäkohtauksen kesken kaiken, enkä pystynyt enää jatkamaan. Avasin silmäni hitaasti ja yritin tarkentaa katsettani.
Brad istui vieressäni, pidellen minua lujasti kädestä ja katsellen minua huolestuneena. Makasin omassa sängyssäni täysin päivävaatteissa, mutta kuitenkin peiton alla. Katsellessani ympärilleni huomasin koko bändin ahtautuneen huoneeseeni. Bradin takana istuivat Joe ja Phoenix säälivä ilme kasvoillaan. Chester istui hiljaisena nurkassa katsomatta edes minuun päin. Hän oli kiinnostuneempi kynsiensä alla olevasta liasta kuin minun tilastani. Periaatteessa se on ihan sama minulle ovatko kaikki hyysäämässä minua täällä vai eivät. Rob seisoi Bradin vieressä tuijottaen alas minuun korkeuksistaan. En muistanutkaan että hän on noin jumalattoman pitkä. Tai ehkä se vain johtuu siitä että katselen häntä alhaalta päin. Avasin suuni taas jatkaakseni lausettani mutta Brad ehti ensin.
" Sinut vain löydettiin jalkakäytävältä makaamasta. Olit raahautunut tapahtumapaikalta asti sinne, kukaan ei vaan tiedä, miten pystyit siihen. Olit nimittäin tajuton. Yritit kiemurrella eteenpäin vielä ambulanssissakin."
Tuo ei paljoa auttanut. Haluan vain tietää mikä hemmetti minua puri viime iltana, en raporttia siitä mitä tein ambulanssissa.
"Ja?"
"Mitä ja?" Brad kysyi. Hän ei siis ollut tajunnut.
"Kerro lisää mitä sairaalassa tapahtui. Haluan tietää."
"Eivät he löytäneet mitään sinusta. Ei mitään merkkejä väkivallasta tai muusta. He epäilivät että olit vaan nukahtanut."
En tiennyt olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa.
"Ihmiset ei yleensä varmaan nukahtele syrjäisille kujille, vai? Ja sitä paitsi, minähän olin tajuton. Minua ihan varmasti purtiin."
"Mikä sinua muka olisi purrut? Ei vampyyreita ole olemassa."
Huokaisin. Bradin kanssa on turha ruveta väittelemään. Hän voittaa aina, yrititpä mitä tahansa. Minua väsytti, mutten halunnut nukahtaa taas. Pelkäsin, että se uni tulisi takaisin. Se ei ollut sen takia mitenkään hirveän mukava koska se oli jättänyt liikaa kysymyksiä jälkeensä. Tiesin heti ettei minun olisi kannattanut ajatella koko unta. Kuoleman, mädän ja veren hajut lehahtivat taas sieraimiini ja muistin taas kärsivien ihmisten kaukaiset huudot. Yritin karkottaa muistikuvan sulkemalla silmäni muttei sekään auttanut. Näin taas sen verisen tuhkavellin peittämän maan elävänä ja niin todellisena. Kuulin taas askelia, mutta tällä kertaa ne kuuluivat ystävilleni. He olivat lähteneet huoneestani ja jättäneet minut yksin näiden hirvittävien harhakuvien keskelle. Päästin hiljaisen tuskanhuudon. En uskaltanut avata silmiäni mutten olisi halunnut pitää niitä kiinnikään. Oloni oli inhottava ja hikinen paksun talvitäkin alla. Pitikin heidän laittaa minut sänkyyn täysissä vaatteissa, nyt minun on otettava ne pois itse, vaikkei siinä mitään hirveää vaivaa olekaan. Avasin farkkujeni napin ja vetoketjun ja keplottelin vaatekappaleen vaivalloisesti pois päältäni. Paidan ottaminen olikin jo helpompaa. Heitin vaatteet nurkkaan. Äkkiä minulle tuli hirvittävän kylmä ja kaduin sitä, että olin ottanut lämpöiset päällisvaatteeni pois. Kiedoin käteni ympärilleni ja kaivauduin peittojeni sisään. Kuulin taas kuolevien huutoja ja taistelun ääniä. Minusta tuntui vaan niin avuttomalta. En halua nukahtaa, mutta tiedän, että minun pitäisi. Aloin nyyhkyttää, vedin polveni rintakehääni vasten ja kiedoin käteni niiden ympärille, alkaen heiluttamaan itseäni puolelta toiselle. Miten turhaa onkaan yrittää vakuuttaa itselleen että kaikki on hyvin, että olet turvassa. Minuun se ei auta. Tunsin kuumien kyyneleiden valuvan pitkin poskiani. En jaksanut pyyhkiä niitä pois. Jossain vaiheessa annoin periksi väsymykselleni ja nukahdin.

Lue lisää

Sori, että luin sen vasta nyt, vaikka lupasin lukea maanantain... :)

Oli mahtava! Tykkäsin siitä unikohdasta kovasti. Onko sitä vielä lisää?

Ja pusu on tosiaan aika hassu sana. ;)

Slasher kirjoitti:

Sori, että luin sen vasta nyt, vaikka lupasin lukea maanantain... :)

Oli mahtava! Tykkäsin siitä unikohdasta kovasti. Onko sitä vielä lisää?

Ja pusu on tosiaan aika hassu sana. ;)

Lue lisää

Kenjie-kiltti, jos sinulla on jossain jatkoa niin kirjoittaisitko sen tänne?? Tämä oli loistava ficci. :)

Kenjie kirjoitti:

juuh, on tullu tässä ajan myötä yhdisteltyy näitä lukuja ,tää on jatkoa edelliseen..

Chesterin näkökulma

Loikoilin vielä vähän aikaa sängyssäni ja sitten nousin. Koppasin tuolin selkänojalta pyyhkeeni ja suuntasin kulkuni suihkua kohti. Matkalla huomasin jätkien istuvan keittiössä juomassa myöhäisiä aamukahvejaan ja pelaamassa korttia (luultavasti kusetusta). Mike oli lattialla töhertämässä peiteväreillään jotakin mikä näytti punapukuiselta, siivekkäältä sotilaalta. Huudosta päätellen Brad oli juuri astunut sotilaan siiven päälle.
"No voi herrajumala, kun ihmiset ei kato minne ne astuu", kuulin Miken huutavan, "Tämä on jo toinen kerta tänään! Hei kaikki, tulkaa ja tallatkaa hyttysmiehen siiven päältä, ja tuhotkaa se täysin!" Hän oli selvästikin raivoissaan. Piakkoin Miken huudon jälkeen kuulin Bradin huvittuneen äänen. Hän selvästikin nautti Miken ärsyttämisestä.
"Entä jos sillä onkin ohuet siivet, niin kuin hyttysillä? Ja sitten nuo valkoiset jäljet olisivat niitä ruotoja.. Eikä kukaan ikinä tajua, että se on minun kengänjälkeni!"
Näin Bradin liihottelevan olohuoneeseen imitoiden hänen käsiensä olevan jotkin siivet. Tuskinpa Mike hyväksyy Bradin ehdotusta… Mutta Mike olikin innoissaan.
"Hei vihdoinkin sinullakin välähti! Vähän niin kuin Chestalla, kun se keksi laittaa naapurien valitukset OSCin sanoihin…" Vielä puhuessaan Mike ryhtyi töihin. Hymyilin itsekseni. Niin, One Step Closerin sanat ovat osittain minun ansiotani. Mutta Mike oli kirjoittanut niistä suurimman osan.. Suurin kiitos kuuluu siis hänelle.
Päästyäni kylpyhuoneeseen lukitsin oven ja aloin riisuuntumaan. Kun kaikki vaatteeni lojuivat lattialla sikin sokin astuin suihkuhuoneeseen, avasin suihkun ja annoin lämpöisen veden valua vahingoittunutta ihoani pitkin. Olin onnellinen päästessäni pesemään kuran ja veren iholtani, kaikki merkit riidastamme. Poimin valkoisen saippuan telineestä ja pysähdyin tuijottamaan sitä. Taas väärää merkkiä. Pitääkin mainita Bradille ettei osta tätä enää. Minusta kyllä vahvasti tuntuu siltä kuin Brad pitäisi juuri tästä merkistä, hän ei ole vuoteen ostanut mitään muuta. Kukahan neropatti keksi että Brad hoitaa meidän ostoksemme?
Joka tapauksessa aloin saippuoida itseäni. Vaahto valui hitaasti pitkin ruumistani löytäen tiensä niihin intiiminpiin paikkoihin. Huuhtelin itseni nopeasti ja astuin pois suihkusta. Nojauduin lavuaarin yli tuijottamaan kasvojani peilistä. Minun todellakin pitäisi tehdä jotakin kasvoilleni ja pian, näytän nimittäin siltä kuin olisin noussut juuri haudasta. Mustelmien lisäksi minulla oli myös mustat silmänaluset. Pitäisikö minun kokeilla jotain neutraloijaa tai vastaavaa, se tuntuisi olevan ainut keino päästä niistä eroon.. Plus kunnon yöunet seuraavana yönä. Nyt minun pitää vain löytää hiusvahani jotta saan jokaiseen ilmansuuntaan sojottavat lyhyet hiukseni kuriin. Avasin lavuaarin alla olevan kaapin ja kävin kaikki pullot ja putelit läpi varmaan viisi kertaa. Ei löytynyt. Nyt avasin kulmakaapin jossa on meidän jokaisen yksityistavaroita, partavesistä hammaslankaan ja deodorantteihin. Meillä on tarkoin jaetut hyllyt, joiden sisältöön kenelläkään ei ole oikeutta koskea ilman lupaa. Silmäilin omaa hyllyäni päältä, sillä minulla ei juurikaan ole tavaraa tässä hyllykössä, tälläkin hetkellä vain erinäisiä hiushoitoaineita, jumalattoman vanhaa hajuvettä ja muutama muu tunnistamaton purnukka. Mutta hiusvahani ei ollut sielläkään. Palasin keskelle lattiaa ja aloin pukea boksereita ja housuja, paitaa en ollut ottanut mukaani koska laitan sen päälleni vasta myöhemmin. Pukiessani mietin kuumeisesti missä olin viimeksi nähnyt vahapurnukan.
Robin äkäinen huuto herätti minut ajatuksistani. Hän olisi voinut varmaan murtaa oven jos olisi hakannut vähänkin lujempaa.
"Helvetti Chester, olet ollut siellä jo tuntitolkulla! Oletko sinä ’lypsämässä’ siellä vai? Täällä on eräs jolla on harvinaisen täysi rakko!!!" Ja taas hän hakkasi ovea. Puin kiireisesti päälleni, avasin sivukaapin uudestaan, koppasin deodorantin, pyyhkeen ja likaiset vaatteet yhteen myttyyn ja avasin oven. Rob ryntäsi hetkessä sisään, työnsi minut pois huoneesta ja lukitsi oven jälkeensä.
Lyhyet hiukseni olivat jo aivan kuivat. Suihkautin kainaloihini Axe Phoenixia, (a/n: se todella tuoksuu niiiin ihanalta *lol*) ja mietin taas kerran kuinka jätkät kiusoittelevat minua ja Phoenixia aina dödöni nimen johdosta.. Olemme heidän mielestään rakastavaisia, ja sen takia käytän juuri sen nimistä Axea. Kuljin olohuoneen kautta keittiöön, jossa oli enää Mike viimeistelemässä työtänsä. Joe istui vähän matkan päässä Mikestä katsellen hänen työskentelyään. Kummatkin kohottivat katseensa minuun saapuessani huoneeseen.
"Chester hei, mitä mieltä olisit jos lähtisimme porukalla keilaamaan? Viimekerrasta on niin pitkä aika."
Totta helvetissä haluan keilaamaan, sehän on koko porukan lempilaji. Varsinkin Rob on mestarillinen siinä. Hän saa täyskaatoja melkein koko ajan, ja siksi siitä käydäänkin hirvittävät tappelut kumpaan joukkueeseen hän tulee. Meillä on siis tapana jakaantua kahdeksi kolmen hengen ryhmäksi ja lyödä vetoa, leikkimielisesti tosin, kummat voittavat. Voin sanoa etten itse saa juuri yhtään täyskaatoja, varsinkaan ensimmäisellä yrittämällä. Usein yksi keila jää pystyyn ja enhän minä tietenkään saa sitä kaadettua.
"No?" Joe alkoi olla jo kärsimätön. Myös Mike katseli minua odottaen vastausta.
Mietin hetken miten muotoilisin vastaukseni. "Jep, totta kai se sopii. Milloin ollaan lähdössä?"
"Heti kun Mike saa työnsä valmiiksi ja Brad palaa kaupasta. Me muuten ajateltiin juoda tänä iltana, jos sekin sopii?"
"Sopii, sopii" Siitäkin on melko pitkä aika kun olen viimeksi juonut. Ihan liian pitkä aika.
Kuulin askelia takaani ja arvasin että ne kuuluivat vessasta palaavalle Robille. Rob istuutui pöydän päähän Joen viereen kasvoillaan se normaali ilmeensä, aivan kuin hän miettisi mistä alkaisi valittamaan tällä kertaa. Sitten hänkin katsahti minuun ja naurahti.
"Eh, ehkä sinun kannattaisi mennä laittamaan paita päälle ja sutimaan hiuksesi kondikseen, ennen kuin mennään."
Huokaisin.
"Olin justiinsa etsimässä hiusvahaani ennen kuin eräs tuli koputtelemaan ovelle", sanoin ja loin merkitsevän katseen Robiin sanan ’eräs’ kohdalla, "Onko herralla mitään ideaa missä kyseinen purkki vois olla?"
"Minä tiedän, mutta ethän suutu?" Joe sanoi anteeksipyytävällä äänellä ja nosti kätensä lähemmäs kasvojaan jos vaikka hänen pitäisi suojautua raivoavalta herra Aurinkoiselta, kuten he minua kutsuvat. Katsahdin Joeen ja nyökkäsin.
"Ei, en minä satuta sinua. Kerro."
Joe huokaisi helpotuksesta mutta silti piti käsiään lähellä kasvojaan.
"Minä lainasin sinun vahaasi kun annoit silloin joskus luvan lainata sitä.. Ajattelin ettet pahastuisi tälläkään kertaa ja minun piti palauttaa se aamulla, en vaan muistanut. Anteeksi?"
"Hmm.. Ei haittaa. Jos vaan sanoisit seuraavalla kerralla kun lainaat sitä.. Voisitko palauttaa sen, tarvitsen vahaa fledaani."
Joe nousi ja lähti suunnistamaan kohti huonettaan. Jäin katselemaan hetkeksi hänen menoaan mutta sitten käännyin takaisin muihin päin. Mike keräili pensseleitä ja värejä lattialta ja poimi Hyttysmiestä esittävän maalauksen kainaloonsa. Hänkin nousi ja lähti pois keittiöstä. Sitten tajusin ettei Phoenixia ollut näkynyt missään koko päivänä.
"Missäs Phoe on?"
"Meni kai Bradin kanssa kauppaan.. Tarvitsee kuulemma varakieliä bassoonsa."
Minusta tuntuu että Phoenix on jatkuvasti ostamassa uusia kieliä. Mitä pirua hän niillä kaikilla tekee? Hän ei edes katko niitä kovinkaan usein, ehkä pari vuodessa.
Samassa Joe saapui takaisin keittiöön pitäen kädessään hiusvahapurkkiani. Hän laski sen eteeni.
"Ehkä nyt olisi hyvä aika mennä laittamaan päälle se paita?" Hän kysyi.
Nousin hitaasti ja viivytellen tuoliltani, nappasin hiusvahani ja lampsin laiskasti huoneeseeni sulkien oven perässäni. Kävelin vaatekaapilleni ja avasin sen kaksoisovet. Kaappi oli itse asiassa aivan täynnä erilaisia vaatteita: paitoja, housuja ja jopa kahdenkymmenen parin kenkäkokoelmani. Nappasin huolimattomasti sen ensimmäisen paidan joka käteeni osui mutta kuitenkin huolehdin, että se sopi kokonaisuuteen. Uhraisin sitten hiustenlaittoon enemmän aikaa.

4. Bowling

Miken näkökulma

Kun palasin keittiöön huomasin että Chester oli lähtenyt jonnekin. Istuuduin keskusteluun syventyneiden Joen ja Robin viereen ja yritin saada selville mikä on aiheena tällä kertaa.
"… Toinen sääntö on ettet käytä liian painavaa palloa, koska sinä et jaksa työntää sitä, mutta et saa myöskään käyttää liian kevyttä palloa, sillä se vierii ihan holtittomasti minne sattuu."
Niinpä tietysti. Rob tutustuttaa Joeta keilauksen saloihin. Se olisi kai pitänyt arvatakin. Katsahdin kelloon. 15.45. Meidän pitäisi olla kahdenkymmenen minuutin päästä keilahallilla, missä ne Phoenix ja Brad oikein luuhaavat?
Chester tuli huoneestaan siistiksi laittautuneena ja hiukset ’piikitettyinä’ (a/n: mä en tiedä onko tää oikee sana kuvastamaan tätä kampausta.. Kyllä te tiedätte, se Chestan peruskampaus sillon HT:n aikoihin) ylös. Hän rojahti viereeni istumaan ja kääntyi katsomaan kelloa.
"Siis milloin meidän pitäisi siellä olla?"
"Viidentoista minuutin kuluttua, mutta me tässä odotellaan Bradin ja Phoen tuloa.." Vastasin tuijottaen pöytälevyä. Pian alkaa tulla kiire.
Joe havahtui ja kuunteli tarkasti ilmeisesti jotain kaukaista ääntä.
"Jonkun puhelin vissiin soi."
Ainut meistä jolla oli kännykkä on itse asiassa minä. Kaikki muut pitävät sitä melko turhana kapistuksena vedoten siihen, että tässä talossa on normaalikin puhelin. Nousin nopeasti ja ravasin huoneeseeni missä kännykkäni vaati kovaäänisesti huomiota. Nostin sen työpöydältäni ja huomasin että sen ruudussa vilkkui Bradin numero. Huokaisin helpotuksesta mielessäni ja vastasin puheluun.
"Mike."
"Jep, Brad tässä.. Tultiin Phoen kanssa jo suoraan tänne keilahallille, ostokset on autossa. Tulkaa tänne ja pian."
"Teidän piti tulla tänne. Teidän takia meillä on kiire."
"Ei voi mitään, en päässyt soittamaan aikaisemmin. Sori."
"Kuitenkin me ollaan tulossa."
"Terv."
Sitten kuulin vain hiljaisuutta. Puhelu oli loppunut. Ja meillä oli helvetillinen kiire.
"Jätkät hei! Menkää autolle, tulen perässä!"
Kuulin askelia käytävässä ja oven aukeamisesta johtuvan äänen. Juoksin itsekin takaisin eteiseen, puin ulkovaatteet päälleni ja lähdin juoksemaan autojamme kohti. Meidän on ehdittävä ajoissa.
Koko revohka istui olohuoneen upottavilla sohvilla omista pulloistaan juoden. Joelle oli varattu juotavaa kaikkein vähiten; kaikki tiesivät että hänellä oli niin huono viinapää että hän meni sekaisin jo kolmesta pullosta, mutta sitten hänen humalansa kestikin kaikkein pisimpään. Kaikille muille oli varattu viisi pulloa per nenä.
Keskustelun aihe vaihtui miltei koko ajan, heti mielenkiintoisen keilausiltamme kertauksen jälkeen saattoi tulla juttua siitä, kuinka naapurit olivat olleet kummallisen hiljaisia viimeaikoina, ja sen jälkeen saattoi alkaa vuodatus liian rajusta verotuksesta ja vääränlaisesta hallituksesta.
Keilaus oli tosiaan mennyt hyvin. Tosin se joukkue, jossa Rob oli ollut, oli voittanut. Joekin oli vedellyt kummallisen paljon kaatoja. Niillä kahdella oli luultavasti jonkun sortin salaliitto meitä vastaan. Niin sen täytyy olla.
Päässäni on jo kauan pyörinyt eräs kysymys, joka minun olisi pitänyt kysyä jo kuukausia sitten. päätin kysyä sen nyt, sekoittaakseni edelleen muutenkin epämääräisiä ja vaihtelevia puheenaiheita.
"Mitä haluisitte meidän saavuttavan bändinä? Onko jotain tiettyä palkintoa tai jotain?"
Robilla oli ollut asia jo melko kauan mielessä, sillä hän sanoi miltei heti kysymyksen esittämisen jälkeen vastauksensa.
"Myydä ainakin parituhatta levyä kotimaassa."
"Ai, minä tähtään kultaplattaan." Chester totesi miltei perään.
Joe mietti hetken ja ilmoitti tavoitteensa suhteellisen kovaan ääneen, korkaten samalla ensimmäistä pulloaan.
"Ammattimuusikkous riittää minulle."
"Entäs Brad?" Kaikki kiinnittivät katseensa Bradiin.
"Mmm, en tiedä."
Kun katseeni kääntyi Phoenixiin, hän vain kohautti olkiaan. Nyt oli siis minun vuoroni.
"Minä haluaisin meidän voittavan jonain päivänä Grammyn." Kuulin viisi lyhyttä naurahdusta.
"Ehkä vähän liian kunnianhimosta. Me ollaan periaatteessa vasta ruohonjuuritasolla, meillä ei ole mitään mahiksia tuollaisiin palkintoihin." Joe totesi.
"Niin niin, mutta joskus tulevaisuudessa."
Chester otti kulauksen siideristään. "Joo, ehkä tulevaisuudessa. Mutta nyt meidän kannattaa miettiä meidän tulevaa levyä."
"Eääh, Chesta, älä ole tylsä. Nyt juodaan."
Kuin käskystä kaikki alkoivat kiihdyttää juomatahtiaan. Jossain vaiheessa joku kävi laittamassa radion päälle.
"Aaall day I dream about sex, aall day I dream about fucking!"
Radiosta sattui juuri nyt tulemaan Kornin A.D.I.D.A.S, ja tietenkin lauloimme mukana vaikkemme osanneet edes kunnolla sen sanoja. Kertosäe oli kuitenkin helppo kännisenkin ihmisen muistaa joten aina kun se tuli, lauloimme sen epävireisesti nuotin vierestä. Korn on kyllä mahtavaa kännimusaa, jos minulta kysytään. Lattia oli täynnä tyhjiä pulloja ja korkkeja jotka tekivät kävelemisestä vaikeaa. Tuskin sinäkään humalassa joitain pulloja pystyt kunnolla väistämään. Puheenaiheet olivat nyt todella epämääräisiä ja kummallisia. Puhetta nimittäin syntyi niin Joen sukkalaatikosta kuin siitä kun olimme heitelleet mätiä omenoita läheisen pihakoivun runkoon viime syksynä (kuten jo varmaan ajattelittekin, kyllä, me olimme juoneet silloinkin). Välillä koko porukka remahti äänekkääseen nauruun ihan ilman suurempaa syytä.
"Chess’er? Cheess’err?" Brad huhuili punaisen sohvan nurkasta. Kuten jo luultavasti olen kymmeniä kertoja sanonutkin, kyseisessä sohvassa on niin pehmeät täytteet, että muutama minuutti sohvalle istumisen jälkeen huomaat uponneesi jo sen uumeniin.
Lattialla istuva ja ajatuksiinsa syventynyt Chester kohotti päätään hieman nähdäkseen huhuilijan muttei tajunnut että se oli ollut Brad.
"Hmm?"
"Chess’er! Tulepas tänne.." Brad huhuili uudestaan ja heilutti kättään jotta Chester olisi varmasti älynnyt tulla. Vähän ajan päästä Chester yritti nousta jaloilleen, mutta rojahti takaisin. Hän yritti vielä toisenkin kerran, muttei onnistunut. Kolmannella kerralla hän nousi ensin polvilleen, siitä konttausasentoon ja lopulta jaloilleen. Hän horjahteli sohvalle ja kaatui Bradin syliin. Molemmat vain kikattivat tapahtuneelle.
Kumosin viimeisen kulauksen pullostani ja heitin sen lattialle muiden pullojen joukkoon. Minusta tuntui kuin yrjöäisin kohta. Päätäni särki jo nyt, joten pelkään millaiseksi kipu ärtyisi aamulla kankkusen aikaan.. Ristin käteni rinnalleni ja nojauduin eteenpäin laskien pääni polvieni varaan. Alkoholi tyhjään vatsaan ei ole se paras vaihtoehto kaikista erilaisista tavoista juoda. Ensin tuntuu kuin et ikinä tulisi humalaan ja sitten yhtäkkiä oletkin helvetillisen sekaisin. Kaikki mitä haluaisin tehdä on vain mennä nukkumaan. Mutta en voi tehdä sitä, jätkät saattaisivat suuttua. Ajattelin mennä vasta sitten kun he kaikki ovat sammuneet tai nukahtaneet. Ongelmani on kuitenkin Joe jonka sammumiseen kuluu hemmetin pitkään. Hän vain jaksaa ja jaksaa ja jaksaa koko helvetin yön. Ainutlaatuinen tyyppi, vai mitä? Nostin katseeni takaisin ylös etsien näköpiiriini Joen joka makasi käpertyneenä pieneksi palloksi nojatuolissa tuijottaen jotakin silmät suurena. Itse asiassa myös Rob, joka istui hänen vieressään, tuijotti samaan suuntaan. Mikä helvetti niitä kahta vaivaa? Päätin katsoa samaan suuntaan saadakseni tuijotuksen syyn selville. Järkytyin.

5. Cold and Dark night

Brad ja Chester tekemässä kielareita, märkiä sellaisia. Kummatkin olivat sulkeneet silmänsä ja unohtaneet meidän muiden läsnäolon täysin. Kummatkin hengittivät raskaasti nenän kautta. Pusuista (a/n: miten typerä sana!*LoL*) lähti juuri sellainen kuvottava lotiseva ääni joka kuuluu kaikkialle huoneeseen. Ehdin jo hetken ajatella, että heillä oli suhde josta he eivät olleet kertoneet meille. Sitten tajusin, että edessämme tapahtuva näytelmä johtuu vain liiasta alkoholista. Mutta ajatus näiden kahden suhteesta on eittämättä kutkuttava… Ei, älkää pitäkö minua outona. Älkää. Tällä välin Brad oli kietonut kätensä tiukasti Chesterin ympärille ja vetänyt hänet aivan lähelleen. Chester oli myös tiukentanut otettaan Bradin niskasta ja hyväili vasemmalla kädellään Bradin lyhyitä hiuksia. Suudelmat olivat muuttuneet pitkiksi ja viipyileviksi. Ehkä siinä on sittenkin jotain aitoa tunnetta. Mutta vain ehkä. Pitääkin kysyä heiltä aamulla. Käänsin katseeni Phoenixiin joka istui nojatuolissa Chesterin ja Bradin oikealla puolella. Hän ei ilmeisesti ole edes huomannut että hänen vieressään tapahtui jotakin. Hän vain tuijotti siideripulloaan tyhjä katse silmissään. Hän heilui hiukan edes takaisin ja pysty-asennossa pysyminen näytti olevan hänelle vaikeaa. Hyvä. Pian hän luultavasti on poissa pelistä.. Äkillinen nautinnonvalitus Chesterin ja Bradin suunnalta häiritsi keskittymistäni. Eivätkö he voi vain lopettaa? Ellen pian pääse pois täältä, tulen hulluksi. Ja se on vain ja ainoastaan noiden kahden syytä. Ehkä sittenkin lähden epäkohteliaasti kesken kaiken. Pieni iltalenkki voisi tehdä terää ennen nukkumaan menoa. Luulen ettei olohuoneesta näe suoraan eteiseen. Voisin vaikka sanoa meneväni vessaan ja lähteä pois. Eivät he tuossa tilassa sitä kovin nopeasti tajua..
"Hei jätkät …..Minä menm ..Mem ..Menen ves ..saan, jos sopii?" Puhuminen olikin yllättävän vaikeaa. Kaipa he siitä jotakin selvää saivat, sillä Rob ja Joe mumisivat jotakin käsittämätöntä vastaukseksi. Tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi, ja yritin nousta.
Koko maailma pyöri silmissäni, näkökenttäni oli hiukan sumea ja minua alkoi oksettamaan kahta kauheammin pystyyn päästyäni. Horjahdin taaksepäin ja putosin takaisin penkilleni. Nousin itsepäisesti uudestaan jaloilleni ja tällä kertaa minua ei pyörryttänytkään niin paljoa, joten aloin hitaasti ja horjuen kävellä olohuoneen oviaukkoa kohti. Sinne päästyäni nojasin hetken ovenkarmiin ja loin yleiskatsauksen olohuoneeseen. Brad ja Chester eivät olleet vieläkään lopettaneet. Phoenix oli valunut kasaan ja kuorsasi varsin äänekkäästi. Joe ja Rob vain tuijottivat kismailevia ystäviään. Eli mikään ei ollut juurikaan muuttunut viimeiseen viiteen minuuttiin. Käännyin ja jatkoin matkaani. Kävelyni ei ollut enää horjuvaa eikä minua varsinaisesti oksettanut. Eteiseen saavuttuani vetäisin lähimmän takin käteeni joka naulakossa oli ja puin sen päälleni välittämättä kenelle se oikeasti kuului. Avasin oven ja astuin raikkaaseen yöilmaan.
Ulkona oli melkein yhtä lämmintä kuin päivälläkin. Lämpötilat olivat laskeneet ehkä pari kolmekin astetta. Ujutin käteni takintaskuihin ja lähdin suunnistamaan kohti vanhaa varastoaluetta joka sijaitsi muutaman korttelin päässä meistä. Yöllä kadut olivat aivan erilaiset kuin päivänvalossa. Talojen varjot vääristyivät pelottavasti katulamppujen kelmeässä valossa. Tuntui kuin joka kulman takana olisi vaaninut joku. Ja se joku oli koko ajan kannoillani, seuraten minua minne ikinä meninkin. Olen jo pienestä asti pelännyt pimeää ja yöllä yksin liikkumista. Kukaan ei tiedä kyseisestä pelosta mitään – onneksi. Jos joku - erityisesti ne viisi meille niin tuttua miestä – saisivat tietää siitä, he luultavasti muistuttaisivat siitä minua koko lopun elämääni.
Olin huomaamattani jo saapunut perille. Varastorakennuksen pariovet törröttivät aukinaisina musteensinisessä illassa. Näytti siltä kuin rakennus olisi oikonut siipiään kuin pian lentoon lähtevä lintu. Mutta eihän se voi lentää. Se on vain eloton rakennus.
Pudistin päätäni omille ajatuksilleni ja asetuin istumaan puisen pakkauslaatikon päälle. Täysikuu hohti puhtaan kermanvalkeaa valoa luoden kammottavan tunnelman. Kuitenkin omituista oli, että se oli kaksi kertaa niin suuri kuin yleensä. Käänsin katseeni takaisin pimeälle kujalle takanani. Minusta todella tuntui että joku on kannoillani. Suljin kuitenkin silmäni ja annoin ajatusteni vaeltaa vapaasti.
Kylmät ja voimakkaat kädet kiertyivät yhtäkkiä kaulani ympärille estäen hengitykseni kulun. Yritin huutaa, mutta tuntui kuin ääneni olisi jäätynyt kurkkuuni. En kyennyt edes rimpuilemaan. Tunsin sen jonkin kuuman hengityksen paljaalla kaulallani. Sitten voimakas sysäys, ja minut iskettiin maahan. Kädet siirtyivät pois kaulaltani alkaen painaa yläselkääni maata vasten. Seuraavana hetkenä karkea kieli alkoi lipoa kaulaani. Ilmeisesti se etsi kaulavaltimoani. Yhtäkkiä se lopetti. Se kyllä vieläkin istui selkäni päällä estäen minua liikkumasta, mutta ehdin jo toivoa, että se olisi unohtanut mitä sen piti tehdä . Mutta ei. Tunsin kahden pitkän myrkkyhampaan työntyvän kaulaani. Omituinen kuumuuden tunne levisi kehooni myrkyn mukana. Sitten maa suli pois altani ja syöksyin pimeyteen.

6. Nightmares

Kaikkialla ympärilläni oli tuhkaa. Se peitti metrien korkuisina kerroksina maata. Tunsin palavan ihmislihan hajun sieraimissani. Tajusin makaavani maassa, ainoassa kohdassa, joka ei ollut peittynyt vereen ja liejuiseen tuhkavelliin. Päätäni jomotti ja meinasin kaatua takaisin noustessani jaloilleni. Käänsin katseeni kauas eteen ja räpyttelin silmiäni kuivan, lentelevän hiekan takia. Tämä ei ole todellinen maailma. Minun täytyy kuvitella tämä kaikki.
Kaikkialla, minne katsoin näkyi vain puoliksi palaneita ruumiita. Naisten ja lasten, miesten ruumiit olivat peittyneet paksuun vereen. Jostakin kaukaa kantautui heikkoja taistelun ääniä, nekin päättyivät pian korahdukseen, jota seurasi kammottava hiljaisuus. Näin rakennusten savuavia perustuksia ja hiiltyneitä metsänjäännöksiä. Siellä täällä hehkui sulaneita kivimöhkäleitä. Jokin hirvittävä kuumuus oli vasta äskettäin pyyhkäissyt yli tämän muutenkin kuolemaa tekevän maan. Pystyin vieläkin aistimaan sen kammottavan hetken ilmassa ja kaikissa äänissä ympärilläni. Vain kaksi kysymystä pyöri päässäni: mikä tämä paikka on? Mitä on tapahtunut?
Näkymä alkoi hiljalleen samentua ja tilalle tuli jokin uusi. Ilmeisesti tämä sama paikka ennen tätä onnettomuutta, mikä tahansa se olikin ollut.
Sankka viidakko, jonka keskellä oli eläväinen kylä kadut täynnä ihmisiä. Heillä kaikilla näytti tosin olevan täysin nykyaikaiset vaatteet, mutta heidän kylänsä oli rakennettu kivestä ja heidän ravintonsa näytti koostuvan pelkistä kasviksista. Ennen kuin ehdin tarkemmin tarkastella tätä erikoista kylää, näkymä katosi.
Kostean ilmaston puut olivat muuttuneet paksurunkoisiksi lehtipuiksi joiden latvat peittivät taivaan kokonaan näkyvistä. Jokin luonnonkivistä rakennettu rakennus seisoi vähän matkan päässä siitä missä minä olin. Kun katsoin ylöspäin yrittäen löytää sen katon, huomasin sen jatkuvan ties kuinka pitkälle taivaisiin. Sillä ei todellakaan näyttänyt olevan loppua missään suunnassa. Laskevan auringon viimeiset säteet kultasivat rakennuksen korkeat lasi-ikkunat ja sen viisi pronssista ovea heijastivat auringon valoa lempeän metallisesti. Tämä paikka vaikutti niin rauhalliselta, niin täydelliseltä verrattuna noihin kahteen edelliseen. Ei kärsimystä eikä elonmerkkejä missään. Olin vihdoin ja viimein yksin täällä. Äkkiä kuulin askeleita takaani. Käännyin, mutten nähnyt mitään. Silti kuulin selvästi lehtien kahisevan jonkun jalkojen alla. Minua alkoi pelottaa taas. Yritin tähyillä kauemmas metsään, mutta runkojen loputtomat rivit estivät minua näkemästä kovinkaan kauas. Askeleet kuuluivat koko ajan lähempää ja lähempää. Huomasin auringonsäteiden valaisevan yhä vain kirkkaammin vaikka illan olisi kaiken järjen mukaan pitänyt hämärtyä. Lopulta valo ympärilläni yhtä kirkasta kuin olisi seisonut aivan auringon vieressä. Räpyttelin silmiäni ja silloin huomasin sen. Joku oli tulossa minua kohti. Näin hänestä vain hahmon, mutta kaikesta päätellen hän ei ollut ihminen. Hän oli liian pitkä. Hahmo lähestyi minua nopeasti eikä se hidastanut vauhtiaan tullessaan muutaman metrin päähän minusta. En vieläkään kyennyt näkemään häntä selvästi, vain ääriviivat.
Äkillisesti hän vain katosi. Käänyin katselemaan ympärilleni etsien katseellani häntä. Sitten tunsin uudestaan sen lämmöntunteen kaikkialla kehossani, maan pettämisen allani ja putoamisen tyhjyyteen. Ei mitään. Valo ja kummalliset maailmat sekä se hahmo olivat poissa, oli vain loputon pimeys ja hiljaisuus. Jokin sisälläni huusi jatkuvasti vastaan. En halua olla yksin. En halua jäädä tänne. Kuulin vaimean äänen suodattuvan harhani samean virran läpi, se oli tuttu ja turvallinen, tarrauduin siihen päästäkseni takaisin todellisuuden kuivalle, lohdulliselle maalle. Ääni voimistui koko ajan.
"Mike? Mike! Herää!"
"Mit-"
Aloitin, mutta sain hirvittävän yskäkohtauksen kesken kaiken, enkä pystynyt enää jatkamaan. Avasin silmäni hitaasti ja yritin tarkentaa katsettani.
Brad istui vieressäni, pidellen minua lujasti kädestä ja katsellen minua huolestuneena. Makasin omassa sängyssäni täysin päivävaatteissa, mutta kuitenkin peiton alla. Katsellessani ympärilleni huomasin koko bändin ahtautuneen huoneeseeni. Bradin takana istuivat Joe ja Phoenix säälivä ilme kasvoillaan. Chester istui hiljaisena nurkassa katsomatta edes minuun päin. Hän oli kiinnostuneempi kynsiensä alla olevasta liasta kuin minun tilastani. Periaatteessa se on ihan sama minulle ovatko kaikki hyysäämässä minua täällä vai eivät. Rob seisoi Bradin vieressä tuijottaen alas minuun korkeuksistaan. En muistanutkaan että hän on noin jumalattoman pitkä. Tai ehkä se vain johtuu siitä että katselen häntä alhaalta päin. Avasin suuni taas jatkaakseni lausettani mutta Brad ehti ensin.
" Sinut vain löydettiin jalkakäytävältä makaamasta. Olit raahautunut tapahtumapaikalta asti sinne, kukaan ei vaan tiedä, miten pystyit siihen. Olit nimittäin tajuton. Yritit kiemurrella eteenpäin vielä ambulanssissakin."
Tuo ei paljoa auttanut. Haluan vain tietää mikä hemmetti minua puri viime iltana, en raporttia siitä mitä tein ambulanssissa.
"Ja?"
"Mitä ja?" Brad kysyi. Hän ei siis ollut tajunnut.
"Kerro lisää mitä sairaalassa tapahtui. Haluan tietää."
"Eivät he löytäneet mitään sinusta. Ei mitään merkkejä väkivallasta tai muusta. He epäilivät että olit vaan nukahtanut."
En tiennyt olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa.
"Ihmiset ei yleensä varmaan nukahtele syrjäisille kujille, vai? Ja sitä paitsi, minähän olin tajuton. Minua ihan varmasti purtiin."
"Mikä sinua muka olisi purrut? Ei vampyyreita ole olemassa."
Huokaisin. Bradin kanssa on turha ruveta väittelemään. Hän voittaa aina, yrititpä mitä tahansa. Minua väsytti, mutten halunnut nukahtaa taas. Pelkäsin, että se uni tulisi takaisin. Se ei ollut sen takia mitenkään hirveän mukava koska se oli jättänyt liikaa kysymyksiä jälkeensä. Tiesin heti ettei minun olisi kannattanut ajatella koko unta. Kuoleman, mädän ja veren hajut lehahtivat taas sieraimiini ja muistin taas kärsivien ihmisten kaukaiset huudot. Yritin karkottaa muistikuvan sulkemalla silmäni muttei sekään auttanut. Näin taas sen verisen tuhkavellin peittämän maan elävänä ja niin todellisena. Kuulin taas askelia, mutta tällä kertaa ne kuuluivat ystävilleni. He olivat lähteneet huoneestani ja jättäneet minut yksin näiden hirvittävien harhakuvien keskelle. Päästin hiljaisen tuskanhuudon. En uskaltanut avata silmiäni mutten olisi halunnut pitää niitä kiinnikään. Oloni oli inhottava ja hikinen paksun talvitäkin alla. Pitikin heidän laittaa minut sänkyyn täysissä vaatteissa, nyt minun on otettava ne pois itse, vaikkei siinä mitään hirveää vaivaa olekaan. Avasin farkkujeni napin ja vetoketjun ja keplottelin vaatekappaleen vaivalloisesti pois päältäni. Paidan ottaminen olikin jo helpompaa. Heitin vaatteet nurkkaan. Äkkiä minulle tuli hirvittävän kylmä ja kaduin sitä, että olin ottanut lämpöiset päällisvaatteeni pois. Kiedoin käteni ympärilleni ja kaivauduin peittojeni sisään. Kuulin taas kuolevien huutoja ja taistelun ääniä. Minusta tuntui vaan niin avuttomalta. En halua nukahtaa, mutta tiedän, että minun pitäisi. Aloin nyyhkyttää, vedin polveni rintakehääni vasten ja kiedoin käteni niiden ympärille, alkaen heiluttamaan itseäni puolelta toiselle. Miten turhaa onkaan yrittää vakuuttaa itselleen että kaikki on hyvin, että olet turvassa. Minuun se ei auta. Tunsin kuumien kyyneleiden valuvan pitkin poskiani. En jaksanut pyyhkiä niitä pois. Jossain vaiheessa annoin periksi väsymykselleni ja nukahdin.

Lue lisää

ties kuinka mones luku. en muista. en jaksa muistaa. Lukekaa jos tahdotte.

7. luku

Bradin näkökulma

Mitä ikinä Mikelle olikin viimeyönä tapahtunut, se ei onneksi ollut vahingoittanut häntä. Silti jokin hänessä oli vialla. Hänen ihonsa oli paljon sinertävämpi kuin aikaisemmin, silmät paljon syvemmän ja kylmemmän ruskeat. Istahdin muiden bändiläisten kanssa olohuoneen sohvalle katsomaan televisiota. Sieltä tuli jokin kummallinen dokumentti uusimmista arkeologisista löydöistä, jotka viittaisivat siihen, että jo kauan ennen varsinaista ihmistä täällä on ollut jokin mahtava korkeakulttuuri, joka kuitenkin jostain syystä oli tuhoutunut ja jättänyt vain vähän jälkiä itsestään jälkimaailmalle. Kaikkein mielenkiintoisin asia tästä vanhasta kulttuurista oli, että heidän kiviset rakennuksensa olivat hyvin mayamaisesti rakennettuja. Kuitenkin rakennusaineena oli käytetty valkeaa, täysin tasaiseksi hiottua kiveä. He eivät olleet käyttäneet minkäänlaisia laasteja tai mitään, jokainen kivi oli vain veistetty täydellisesti sopimaan toisen kiven kanssa. Lisäksi oli löydetty joitakin pahasti vaurioituneita kultakoruja, jotka taas viittaisivat kauemmas Egyptiin. Ne olivat täysin samanlaisia kuin egyptiläisten kaulukset, näissä oli vain käytetty arvokkaita jalokiviä lasin sijasta. Oli myös muita kymmeniä yhteneväisyyksiä, joita en nyt rupea luettelemaan. Tuossa vanhassa kulttuurissa oli siis aineksia monesta meidän kulttuureistamme. Ja silti tuo kulttuuri oli kuollut tuhansia vuosia ennen Egyptiläisten tai mayojen kaupunkien muodostumista.
Olimme keränneet eiliset pullot lattialta aamulla, ennen kuin olimme lähteneet sairaalaan hakemaan Mikeä pois. Minulla ei ole pienintä aavistustakaan, milloin hän oli lähtenyt illalla ulos. Hän ei ollut sanonut mitään. En kuitenkaan jaksanut seurata tv-ohjelmaa kovin kauaa, vaan aloin lukea taas kirjaani.
Ei ehtinyt kulua varmaan kuin parikymmentä minuuttia, niin Mike alkoi huutaa kovaäänisesti huoneessaan. Nostin katseeni kirjasta ja katsahdin kummastuneena bändikavereihini. He kaikki tuijottivat takaisin yhtä hämmentyneinä.
”Brad, jos sinä menet katsomaan että mikä sitä vaivaa..” Chester totesi hiljaa.
Huokaisin, otin lähimmän paperin kirjanmerkiksi ja laskin kirjani pöydälle. Nousin hitaasti tuoliltani ja suunnistin kohti Miken huonetta. Huudot olivat loppuneet. Avasin hänen huoneensa oven ja huomasin hänen käpertyneen pelokkaana peittojen sisään. Pystyin kuulemaan hiljaista nyyhkytystä. Istuin hänen sänkynsä laidalle ja laskin käteni hänen kyljelleen. Hän oli kääntynyt seinään päin, joten en voinut nähdä hänen kasvojaan.
”Mike?”
Hitaasti hän kääntyi minuun päin. Hänen silmänsä olivat punaiset itkemisestä. Hän näytti kaikin puolin kurjalta.
”Kerro, miksi huusit.” Jatkoin, siirtäen käteni varovaisesti hänen hiuksiinsa ja aloin silittää niitä. Ne tuntuivat niin pehmeiltä. Mike katsahti ylös minuun ja yritti sanoa jotakin, mutta jäi vain aukomaan suutaan. Sitten hän sai taas juonenpäästä kiinni ja aloitti. Hänen äänensä oli tuskin kuultava, se oli täynnä surua ja kipua.
”En ole koskaan kertonut… Uneni .. Itse asiassa painajaiseni.. Elin kaiken sen uudestaan.. Se tapahtui todella. Ja olin vain kuusivuotias! Vain kuusi..” Hän purskahti taas kyyneliin. En sanonut mitään. En tahtonut hoputtaa häntä. Tiedän, että tällaisia asioita on vaikea kertoa putkeen. Sitten Mike taas sai koottua itsensä ja jatkoi.
”Isäni oli alkoholisti. Hän oli aina aineissa, ja löi äitiä, jos hän oli paikalla. Ja sain katsella aina vierestä. Kukaan ei tiennyt. Sitä jatkui hyvin pitkään. Yhtenä iltana isä sitten olikin ottanut oikein kunnolla ja hakkasi äidin sairaalakuntoon, ja minua myös. Ehdin juosta kuitenkin ulos ja huutaa apua. Naapurit soittivat poliisit. Isäni joutui vankilaan ja äiti menehtyi vammoihinsa. Minulla ei ollut sellaisia sukulaisia jotka olisivat voineet alkaa huoltaa minua, joten jouduin lastenkotiin… En ole oikeasti Shinoda. Olen vain pahainen adoptiolapsi joka ei muista oikeaa sukunimeään.”
Mike melkein purskahti uudelleen itkuun, mutta sai nieltyä kyyneleensä. Olin järkyttynyt. En olisi koskaan uskonut tuota. Ettei Mikellä ollutkaan niin onnellista lapsuutta kuin olin aina kuvitellut hänellä olleen. Shinodan perhe oli aina hänelle niin hyvä, ja olin tietysti kateellinen nuorempana että hänellä on niin sallivat vanhemmat. Periaatteessa en olisi halunnut välttämättä edes kuulla asioiden todellista laitaa.
Mike nousi istumaan viereeni mutta tuijotti syliinsä ristittyjä käsiään. Ilmeisesti häntä jotenkin hävetti. Vedin hänet tiukkaan syleilyyn. Mike vastasi siihen kietomalla kätensä ympärilleni. Taputin lempeästi hänen selkäänsä.
”Brad.. Minusta tuntuu niin yksinäiseltä.. Älä lähde pois, älä jätä minua yksin tänne..”
”En lähde jos et halua minun lähtevän. Mutta sano vain, jos haluat yksityisyyttä.”
Irrottauduimme halauksesta ja Mike katsoi minua suoraan silmiin.
”Olet paras ystävä mitä kukaan voi koskaan saada.. Olet liiankin hyvä. En ansaitse sinun ystävyyttäsi.”
Ei. Se paras ystävä on kyllä Mike. Uskollinen hän ainakin on. Meilläkin on ollut vaikeat aikamme, mutta olemme selviytyneet niiden yli kunnialla.
”Kyllähän ansaitset. Kunhan ystävyytemme kestää, kaikki on hyvin.”
Väsynyt hymy levisi Miken kasvoille.
”Lupaatko että vielä 60-vuotiaina ajamme rollaattoreillamme kilpaa tämän tien mäkeä alas?”
”Jep. Todellakin lupaan, että me kaikki olemme ystäviäsi aina, tapahtui mitä tahansa. Jos sairastut vakavasti, olemme aina tukenasi kuolemaasi asti ja sen jälkeenkin.”
Tuo oli totta. Minä ainakin lupaan auttaa häntä hänen ongelmissaan ja muutenkin. Yksinäinen kyynel alkoi valua silmäkulmastani alas.
”Brad? Haluaisin että nukkuisit kanssani.. En tarkoita sillä tavalla, vaan että vain pitäisit painajaiset loitolla.”
En voinut muuta kuin hymyillä ja myöntyä. Mike asettui makuulle ja veti minut mukanaan alas. Pian hän kietoi kädet taas ympärilleni ja tuijotti minua suurilla ruskeilla silmillään. Hän veti peiton päällemme ja pian hän nukkuikin sikeästi. Minuakin nukutti hiukan muttei niin paljoa, että olisin kyennyt nukahtamaan yhtä nopeasti kuin hän.

Miken näkökulma

Lepäsin pari päivää vain sängyssäni ja Brad piti minulle seuraa. Painajaisia en enää nähnyt. Nousin pian takaisin jaloilleni ja aloimme Chestan kanssa kirjoittaa lyriikoita uusiin lauluihimme. Muut jätkät harjoittelivat ahkerasti soittamista ja lukivat välillä hengentuotoksiamme. He kehuivat meitä ja kannustivat kirjoittamaan lisää. Muutama viikko kului tällä tavalla.
Eräänä iltana olin taas normaaliin tapaan tekemässä muistiinpanoja muistikirjaani, johon kirjoitan sekalaisia laulunsanoja aina kun minulle iskee inspiraatio. Luin hiljaa ääneen samalla kun kirjoitin.
”There's something inside me that pulls beneath the surface / Consuming, confusing / This lack of self control I found so overwhelming / Controlling, I can't seem... / To find a strength within /My walls are closing in / Without a sense of confidence I’m convinced that there’s just too much pressure to take / I've felt this way before / So insecure…”
Silloin kuulin jonkun kutsuvan minua. Ääni oli hiljainen, yhtä hiljainen kuin se kohina jonka vaimea tuulenvire aiheuttaa liikuttaessaan puun lehtiä.
”Mike?”
Käännyin ja näin lyhyen hahmon seisovan takanani. Hänen kasvojaan ei näkynyt, ne oli peitetty tummansinisellä, himmeästi läpinäkyvällä hunnulla. Se ei kuitenkaan ulottunut lattiaan saakka ja sen alta putoilikin muutama pitkä musta kihara. Sormet ja koko muun vartalon peitti hunnun kanssa samaa sävyä oleva kaapu. Olin näkevinäni hihojen alta kiiltävän jotakin, mikä muistutti viikatteen teriä. Minun täytyi vaikuttaa typerältä kun en voinut muuta kuin vain tuijottaa edessäni olevaa näkyä. En ollut ennen nähnyt mitään sellaista. Lopulta sain sanottua kysymyksen, joka oli pyörinyt päässäni jo vähän aikaa.
”Mi- mistä tiedät nimeni?”
”Olen aina tiennyt sen, vaikken sinua ennen ole nähnytkään.” Hänen äänensä oli nyt voimistunut kylmäksi ja tyhjäksi. Sen pystyi tunnistamaan miespuolisen henkilön omistamaksi tietystä mataluudesta johtuen. Vaimea mädän tuoksu leijui sieraimiini.
Rypistin kulmiani miehen oudoille puheille.
”Mikä sinun nimesi sitten on?”
”Mikä tahansa maailmannimi, sillä minulla ei ole sellaista. Olen nimetön.”
Oukkeei.. Koskaan kuullutkaan moisesta nimestä. Mistähän mies oli tulossa, miksi hän ylipäänsä oli täällä?
”Mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi?”
”Tulin vain ilmoittamaan, että tietyistä syistä, joita en siis paljasta sinulle, varjohahmosi on herännyt. Et pysty estämään sitä toimimasta.”
”Varjohahmo?”
”Niin. Kaikilla elävillä olennoilla on oma varjohahmonsa, joka on täydellinen vastakohta niistä.”
”Miksi se sitten on herännyt? Ja miksi sinun siitä erikseen piti tulla kertomaan..”
Mies vain pudisti päätään. Olen varma että hän hymyili huntunsa alla.
”En voi kertoa.”
Vielä puhuessaan hän kääntyi ja alkoi kävellä ikkunoita kohti. Samalla hän kuiskaili joitakin käsittämättömiä sanoja. Hän alkoi hiljalleen ikään kuin haalistua, hänen ääriviivansa kävivät epämääräisemmiksi ja epämääräisemmiksi.
Yhtäkkiä minut lävisti hirvittävä kylmyyden tunne, sitten tuli kummallinen kuumuus. Pääni tuntui painavan kymmeniä kiloja. Putosin valittaen polvilleni päätäni pidellen. Painavuutta ei kestänyt kuin hetken, niin se jo korvaantui tyhjyydellä. Aivan kuin päästäni olisi otettu jotakin pois. Huokaisin raskaasti ja katselin ympärilleni. Mies oli kadonnut.

Kenjie kirjoitti:

ties kuinka mones luku. en muista. en jaksa muistaa. Lukekaa jos tahdotte.

7. luku

Bradin näkökulma

Mitä ikinä Mikelle olikin viimeyönä tapahtunut, se ei onneksi ollut vahingoittanut häntä. Silti jokin hänessä oli vialla. Hänen ihonsa oli paljon sinertävämpi kuin aikaisemmin, silmät paljon syvemmän ja kylmemmän ruskeat. Istahdin muiden bändiläisten kanssa olohuoneen sohvalle katsomaan televisiota. Sieltä tuli jokin kummallinen dokumentti uusimmista arkeologisista löydöistä, jotka viittaisivat siihen, että jo kauan ennen varsinaista ihmistä täällä on ollut jokin mahtava korkeakulttuuri, joka kuitenkin jostain syystä oli tuhoutunut ja jättänyt vain vähän jälkiä itsestään jälkimaailmalle. Kaikkein mielenkiintoisin asia tästä vanhasta kulttuurista oli, että heidän kiviset rakennuksensa olivat hyvin mayamaisesti rakennettuja. Kuitenkin rakennusaineena oli käytetty valkeaa, täysin tasaiseksi hiottua kiveä. He eivät olleet käyttäneet minkäänlaisia laasteja tai mitään, jokainen kivi oli vain veistetty täydellisesti sopimaan toisen kiven kanssa. Lisäksi oli löydetty joitakin pahasti vaurioituneita kultakoruja, jotka taas viittaisivat kauemmas Egyptiin. Ne olivat täysin samanlaisia kuin egyptiläisten kaulukset, näissä oli vain käytetty arvokkaita jalokiviä lasin sijasta. Oli myös muita kymmeniä yhteneväisyyksiä, joita en nyt rupea luettelemaan. Tuossa vanhassa kulttuurissa oli siis aineksia monesta meidän kulttuureistamme. Ja silti tuo kulttuuri oli kuollut tuhansia vuosia ennen Egyptiläisten tai mayojen kaupunkien muodostumista.
Olimme keränneet eiliset pullot lattialta aamulla, ennen kuin olimme lähteneet sairaalaan hakemaan Mikeä pois. Minulla ei ole pienintä aavistustakaan, milloin hän oli lähtenyt illalla ulos. Hän ei ollut sanonut mitään. En kuitenkaan jaksanut seurata tv-ohjelmaa kovin kauaa, vaan aloin lukea taas kirjaani.
Ei ehtinyt kulua varmaan kuin parikymmentä minuuttia, niin Mike alkoi huutaa kovaäänisesti huoneessaan. Nostin katseeni kirjasta ja katsahdin kummastuneena bändikavereihini. He kaikki tuijottivat takaisin yhtä hämmentyneinä.
”Brad, jos sinä menet katsomaan että mikä sitä vaivaa..” Chester totesi hiljaa.
Huokaisin, otin lähimmän paperin kirjanmerkiksi ja laskin kirjani pöydälle. Nousin hitaasti tuoliltani ja suunnistin kohti Miken huonetta. Huudot olivat loppuneet. Avasin hänen huoneensa oven ja huomasin hänen käpertyneen pelokkaana peittojen sisään. Pystyin kuulemaan hiljaista nyyhkytystä. Istuin hänen sänkynsä laidalle ja laskin käteni hänen kyljelleen. Hän oli kääntynyt seinään päin, joten en voinut nähdä hänen kasvojaan.
”Mike?”
Hitaasti hän kääntyi minuun päin. Hänen silmänsä olivat punaiset itkemisestä. Hän näytti kaikin puolin kurjalta.
”Kerro, miksi huusit.” Jatkoin, siirtäen käteni varovaisesti hänen hiuksiinsa ja aloin silittää niitä. Ne tuntuivat niin pehmeiltä. Mike katsahti ylös minuun ja yritti sanoa jotakin, mutta jäi vain aukomaan suutaan. Sitten hän sai taas juonenpäästä kiinni ja aloitti. Hänen äänensä oli tuskin kuultava, se oli täynnä surua ja kipua.
”En ole koskaan kertonut… Uneni .. Itse asiassa painajaiseni.. Elin kaiken sen uudestaan.. Se tapahtui todella. Ja olin vain kuusivuotias! Vain kuusi..” Hän purskahti taas kyyneliin. En sanonut mitään. En tahtonut hoputtaa häntä. Tiedän, että tällaisia asioita on vaikea kertoa putkeen. Sitten Mike taas sai koottua itsensä ja jatkoi.
”Isäni oli alkoholisti. Hän oli aina aineissa, ja löi äitiä, jos hän oli paikalla. Ja sain katsella aina vierestä. Kukaan ei tiennyt. Sitä jatkui hyvin pitkään. Yhtenä iltana isä sitten olikin ottanut oikein kunnolla ja hakkasi äidin sairaalakuntoon, ja minua myös. Ehdin juosta kuitenkin ulos ja huutaa apua. Naapurit soittivat poliisit. Isäni joutui vankilaan ja äiti menehtyi vammoihinsa. Minulla ei ollut sellaisia sukulaisia jotka olisivat voineet alkaa huoltaa minua, joten jouduin lastenkotiin… En ole oikeasti Shinoda. Olen vain pahainen adoptiolapsi joka ei muista oikeaa sukunimeään.”
Mike melkein purskahti uudelleen itkuun, mutta sai nieltyä kyyneleensä. Olin järkyttynyt. En olisi koskaan uskonut tuota. Ettei Mikellä ollutkaan niin onnellista lapsuutta kuin olin aina kuvitellut hänellä olleen. Shinodan perhe oli aina hänelle niin hyvä, ja olin tietysti kateellinen nuorempana että hänellä on niin sallivat vanhemmat. Periaatteessa en olisi halunnut välttämättä edes kuulla asioiden todellista laitaa.
Mike nousi istumaan viereeni mutta tuijotti syliinsä ristittyjä käsiään. Ilmeisesti häntä jotenkin hävetti. Vedin hänet tiukkaan syleilyyn. Mike vastasi siihen kietomalla kätensä ympärilleni. Taputin lempeästi hänen selkäänsä.
”Brad.. Minusta tuntuu niin yksinäiseltä.. Älä lähde pois, älä jätä minua yksin tänne..”
”En lähde jos et halua minun lähtevän. Mutta sano vain, jos haluat yksityisyyttä.”
Irrottauduimme halauksesta ja Mike katsoi minua suoraan silmiin.
”Olet paras ystävä mitä kukaan voi koskaan saada.. Olet liiankin hyvä. En ansaitse sinun ystävyyttäsi.”
Ei. Se paras ystävä on kyllä Mike. Uskollinen hän ainakin on. Meilläkin on ollut vaikeat aikamme, mutta olemme selviytyneet niiden yli kunnialla.
”Kyllähän ansaitset. Kunhan ystävyytemme kestää, kaikki on hyvin.”
Väsynyt hymy levisi Miken kasvoille.
”Lupaatko että vielä 60-vuotiaina ajamme rollaattoreillamme kilpaa tämän tien mäkeä alas?”
”Jep. Todellakin lupaan, että me kaikki olemme ystäviäsi aina, tapahtui mitä tahansa. Jos sairastut vakavasti, olemme aina tukenasi kuolemaasi asti ja sen jälkeenkin.”
Tuo oli totta. Minä ainakin lupaan auttaa häntä hänen ongelmissaan ja muutenkin. Yksinäinen kyynel alkoi valua silmäkulmastani alas.
”Brad? Haluaisin että nukkuisit kanssani.. En tarkoita sillä tavalla, vaan että vain pitäisit painajaiset loitolla.”
En voinut muuta kuin hymyillä ja myöntyä. Mike asettui makuulle ja veti minut mukanaan alas. Pian hän kietoi kädet taas ympärilleni ja tuijotti minua suurilla ruskeilla silmillään. Hän veti peiton päällemme ja pian hän nukkuikin sikeästi. Minuakin nukutti hiukan muttei niin paljoa, että olisin kyennyt nukahtamaan yhtä nopeasti kuin hän.

Miken näkökulma

Lepäsin pari päivää vain sängyssäni ja Brad piti minulle seuraa. Painajaisia en enää nähnyt. Nousin pian takaisin jaloilleni ja aloimme Chestan kanssa kirjoittaa lyriikoita uusiin lauluihimme. Muut jätkät harjoittelivat ahkerasti soittamista ja lukivat välillä hengentuotoksiamme. He kehuivat meitä ja kannustivat kirjoittamaan lisää. Muutama viikko kului tällä tavalla.
Eräänä iltana olin taas normaaliin tapaan tekemässä muistiinpanoja muistikirjaani, johon kirjoitan sekalaisia laulunsanoja aina kun minulle iskee inspiraatio. Luin hiljaa ääneen samalla kun kirjoitin.
”There's something inside me that pulls beneath the surface / Consuming, confusing / This lack of self control I found so overwhelming / Controlling, I can't seem... / To find a strength within /My walls are closing in / Without a sense of confidence I’m convinced that there’s just too much pressure to take / I've felt this way before / So insecure…”
Silloin kuulin jonkun kutsuvan minua. Ääni oli hiljainen, yhtä hiljainen kuin se kohina jonka vaimea tuulenvire aiheuttaa liikuttaessaan puun lehtiä.
”Mike?”
Käännyin ja näin lyhyen hahmon seisovan takanani. Hänen kasvojaan ei näkynyt, ne oli peitetty tummansinisellä, himmeästi läpinäkyvällä hunnulla. Se ei kuitenkaan ulottunut lattiaan saakka ja sen alta putoilikin muutama pitkä musta kihara. Sormet ja koko muun vartalon peitti hunnun kanssa samaa sävyä oleva kaapu. Olin näkevinäni hihojen alta kiiltävän jotakin, mikä muistutti viikatteen teriä. Minun täytyi vaikuttaa typerältä kun en voinut muuta kuin vain tuijottaa edessäni olevaa näkyä. En ollut ennen nähnyt mitään sellaista. Lopulta sain sanottua kysymyksen, joka oli pyörinyt päässäni jo vähän aikaa.
”Mi- mistä tiedät nimeni?”
”Olen aina tiennyt sen, vaikken sinua ennen ole nähnytkään.” Hänen äänensä oli nyt voimistunut kylmäksi ja tyhjäksi. Sen pystyi tunnistamaan miespuolisen henkilön omistamaksi tietystä mataluudesta johtuen. Vaimea mädän tuoksu leijui sieraimiini.
Rypistin kulmiani miehen oudoille puheille.
”Mikä sinun nimesi sitten on?”
”Mikä tahansa maailmannimi, sillä minulla ei ole sellaista. Olen nimetön.”
Oukkeei.. Koskaan kuullutkaan moisesta nimestä. Mistähän mies oli tulossa, miksi hän ylipäänsä oli täällä?
”Mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi?”
”Tulin vain ilmoittamaan, että tietyistä syistä, joita en siis paljasta sinulle, varjohahmosi on herännyt. Et pysty estämään sitä toimimasta.”
”Varjohahmo?”
”Niin. Kaikilla elävillä olennoilla on oma varjohahmonsa, joka on täydellinen vastakohta niistä.”
”Miksi se sitten on herännyt? Ja miksi sinun siitä erikseen piti tulla kertomaan..”
Mies vain pudisti päätään. Olen varma että hän hymyili huntunsa alla.
”En voi kertoa.”
Vielä puhuessaan hän kääntyi ja alkoi kävellä ikkunoita kohti. Samalla hän kuiskaili joitakin käsittämättömiä sanoja. Hän alkoi hiljalleen ikään kuin haalistua, hänen ääriviivansa kävivät epämääräisemmiksi ja epämääräisemmiksi.
Yhtäkkiä minut lävisti hirvittävä kylmyyden tunne, sitten tuli kummallinen kuumuus. Pääni tuntui painavan kymmeniä kiloja. Putosin valittaen polvilleni päätäni pidellen. Painavuutta ei kestänyt kuin hetken, niin se jo korvaantui tyhjyydellä. Aivan kuin päästäni olisi otettu jotakin pois. Huokaisin raskaasti ja katselin ympärilleni. Mies oli kadonnut.

Lue lisää

Täähän alkaa saada aika yllättäviä piirteitä! Hyvähyvähyvähyvä! Älä nyt vaan lopeta kesken! :)

Slasher kirjoitti:

Täähän alkaa saada aika yllättäviä piirteitä! Hyvähyvähyvähyvä! Älä nyt vaan lopeta kesken! :)

Tarina on nyt kirjoitettu loppuun, joten minun tarvitsee vain lisäillä näitä lukuja tänne..

8. luku

Chesterin näkökulma

~ Muutama viikko myöhemmin~

Mike on ollut kummallisen eristynyt viime aikoina. Hän ei juurikaan vietä aikaa meidän kanssamme, vaan on jatkuvasti huoneessaan. Ja minusta tuntuu ettei hän tee siellä muuta kuin makaa sängyllään ja tuijottaa kattoon. Mitään ääniä ei kuulu. Ei askelia, ei mitään. Olen todella huolissani hänestä. Hän ei tule syömään, vaan Brad käy viemässä hänelle ruokaa. Mike syö siitä vain puolet, olen nimittäin nähnyt Bradin tuovan aina vain puolisyötyjä lautasellisia takaisin. Aina kun yritin kysyä millaisessa kunnossa Mike on, hän vain kohauttelee olkiaan eikä sano mitään. Olen kyllästynyt siihen ja aion tänään mennä ottamaan selvää.
Muut jätkät istuivat olohuoneessa tekemässä omiaan kun minä hiippailin Miken huonetta kohti. Katselin varovaisesti ympärilleni, jos joku heistä kuitenkin olisi keittiössä tai muualla istumassa. Se saattaisi haitata suurestikin reissuani, varsinkin jos se joku olisi Brad. Saavutettuani Miken huoneen oven koputin siihen varovasti ja hiljaa. Huoneen sisäpuolelta kuului hiljainen äännähdys jonka tulkitsin sisääntulotoivotukseksi. Avasin oven ja astuessani sisäpuolelle suljin sen perässäni.
Mike istui kädet sylissään kirjoituspöytänsä edessä. Pöydällä oli kasa erinäisiä paperilappusia. Kun hän huomasi minun tulleen sisään, hän tunki ne kaikki pöytänsä laatikkoon ja kääntyi tuijottamaan minua väsyneesti.
”Mitä asiaa sinulla on?”
Istuin lupaa kysymättä hänen sänkynsä laidalle.
”Olen todella huolissani sinusta. Et syö etkä vietä aikaa meidän kanssamme ollenkaan. Mikä sinuun on tullut?”
”Se, että ihminen tahtoo olla välillä yksin ei tarkoita sitä, että hän olisi sairas tai muuten masentunut. Minua ei vain huvita olla kanssanne joka ikinen päivä.” Hän kuulosti ärsyyntyneeltä.
”Mutta sitä on jatkunut viikkokausia”, intin, ”etkö voisi tulla syömään ja viettämään iltaa kanssamme edes tänään?”
Ensin Mike kyräili minua vihaisesti kulmiensa alta, mutta sitten hän huokaisi ja nyökkäsi.
”Ehkä sitten illemmalla. Mutta lähde nyt huoneestani ja jätä minut rauhaan hetkeksi.”
En halunnut lähteä. Halusin vain saada hänet puhumaan, palaamaan entiselleen.
”Ala painua, Chester! En kaipaa seuraasi, en nyt enkä koskaan!”
Miken äkillinen tunteenpurkaus pelästytti minut. Nousin nopeasti vuoteelta ja suunnistin ovelle päin mutta törmäsin päistikkaa Bradiin. Luultavasti hän oli kuullut Miken huudon ja tullut katsomaan mikä on vialla. Hän katseli hetken ympärilleen ja huomatessaan minut hän tuijotti minua vihaisesti.
”Chester, tulehan tänne.” Brad viittoili. Poistuimme Miken huoneesta tyhjään eteiseen. Brad sulki Miken oven perässään ja tarrasi minun käteeni. Hän veti minut perässään keittiöön, joka oli myöskin autio, ja sulki sen ja olohuoneen välisen oven niin, että saimme olla rauhassa. Olin melko varma, että seuraavaksi saisin kuulla taas yhden niistä Bradin niin kuuluisista saarnoista.
”Istuhan alas.” Brad totesi synkkänä. Istuin pöydän vasemmalle puolelle, hän oikealle minua vastapäätä. Tuijotin suoraan hänen tummanruskeisiin silmiinsä. Halusin ettei hän luulisi saaneensa minusta yliotetta, ettei hän tuntisi olevansa isä joka läksyttää tottelematonta poikaansa. Brad tuijotti takaisin.
”Miksi menit sinne?” Hän kysyi.
”Ajattelin mennä vain katsomaan, miten hän voi..” En valehdellut! Sehän oli ollut se kaikkein suurin syy. Se, että välitän hänestä.
”Sinänsä hyvä syy, mutta tosiasia on, ettei hän halua nähdä ketään meistä. Hän juuri ja juuri sietää sitä, että minä käyn siellä viemässä hänelle ruokaa.”
”Et siis tiedä mikä häntä vaivaa?” kysyin.
Brad vain kohautti olkiaan. ”En. Kuitenkin, pysy poissa sieltä.”
”Ei hän vaikuttanut mitenkään hirveän vihaiselta äsken kun olin siellä.”
”Ehkä hän oli vain harvinaisen hyvällä tuulella tai jotain. Mutta nyt menen jatkamaan kirjaani, jos sopii, ja muistakin pysyä kaukana Mikestä!” Brad nousi ja suunnisti kulkunsa kohti eteiseen vievää oviaukkoa. Jäin istumaan keittiöön hetkeksi aikaa ja vain tuijotin ikkunasta ulos. Raskaan näköinen suojalumi suli hiljalleen kevyessä tihkusateessa. Ulkona kuitenkin näytti tuulevan melko paljon joten lenkki ei tullut kysymykseen. Huokaisin raskaasti, nousin ja kävelin eteiseen ja siitä huoneeseeni joka sijaitsi aivan keittiön vieressä. Suljin oven perässäni ja istahdin pienen kirjoituspöytäni eteen. Tuijotin puoliksi kirjoittamiani laulun sanoja kyllästyneesti. En millään keksinyt jatkoa sanoille, mutta luulen että Mike keksisi. Käänsin paperin turhautuneena ympäri ja aloin töherrellä jotakin sen toiselle puolelle.
En ollut edes tajunnut ajan kulua, kunnes kuulin olohuoneen kaappikellon soittavan iltayhdeksää. Laskin kynän kädestäni ja katsoin piirrostani. Se oli joukkokuva meistä. Kuten todellisuudessakin, Rob oli meitä kaikkia rutkasti pidempi ja Joe lyhin. Olin piirtänyt itselleni kaksi leuasta lähtevää kiekuraista parrankiehkuraa, vaikka ne kyllä todellisuudessa olivat paljon lyhyemmät. Kaikilla oli omat erityispiirteensä; Mikellä punaiset hiuksensa, Bradilla partansa ja kuulokkeensa, Phoenixilla punaruskeat hiukset.. Päätin lähteä katsomaan mitä muut tekevät joten nousin ja ravasin olohuoneeseen. Yllätyin huomatessani että koko bändi, siis Mike mukaan luettuna istui hyväntuulisena olohuoneen punaisella sohvalla keskusteluun syventyneenä. Kun he huomasivat minun astuneen huoneeseen, he kaikki tuijottivat minua ilkeämieliset hymyt kasvoillaan. Olin taas aivan ymmälläni.
”Mitä nyt? Olenko tehnyt jotain vai?”
Joe virnisti leveästi. ”Just sitä tyyppi. Mike kertoi tässä vähän aikaa sitten jotain mielenkiintoista.”
Jotenkin olin arvannut, että Mike oli taas kertonut jotakin ei - niin – imartelevaa minusta muille ja olen taas pilkan kohteena. Näin on tapahtunut kerran ennenkin, mutta siitä selvittiin parissa päivässä ja olimme taas lyhyen riidan jälkeen parhaimmat ystävykset. Minusta tuntuu että suunnilleen kaikki riitamme kestävät keskimäärin vain päivän pari. Toivon, ettei tästä tule mitään pitkäaikaisempaa juttua. Odotin kiinnostuneena, mitä Mike oli tällä kertaa möläyttänyt minusta.
”No? Kerrohan kaikki, mitä tuo on sanonut..”
Tällä kertaa yleensä niin hiljainen Rob korotti äänensä.
”Että sinulla ja isälläsi oli sellainen epätavallisempi isä-poika suhde, te siis rakastitte toisianne sillä tavalla. Ja kuulemma olet vieläkin homo.. Tyyppi, sinä et kuulu tänne.”
”Jeah, me ei kaivata hinttejä tämän katon alle!” Brad huusi ja heitti puolisyödyn omenan minua päin. Katsoin Mikeä yrittäen saada katsekontaktin häneen, mutten onnistunut. Hän katseli koko ajan muualle kun minä katsoin häntä, ja luultavasti silloin kun minä taas katsoin muualle hän katsoi minua kuin halpaa makkaraa (a/n ilmasu on niin hauska et sitä on pakko levittää.. Sorge).
Brad virnisti ilkeästi ja kääntyi Mikeen päin.
”Oh, Mike, tulikin tässä mieleeni, satutko muistamaan millainen nörtti Chester oli niin ala-asteella kuin ylä-asteella. Ja aina niin yksin.. Kiusasivatko isot pojat sinua, Chesta? Kerrohan.”
Mike kääntyi katsomaan ensin Bradiä, sitten minua. Lopuksi hänen kasvoilleen nousi samanlainen virnistys kuin Bradillä.
”Jep jep. Todellakin pahimman luokan nörtti, ja niiin kusessa siihen.. kuka –se –nyt –taas -olikaan.. Se tumma tyttö, kai sen muistat? Joka tapauksessa, sellaisella naamalla kuin Chesterillä silloin oli, olisi tuskin saanut edes kaupungin ruminta tyttöä.”
”Ha, taidat tarkoittaa Samanthaa? No ei sekään mikään turhan kaunis ollut, sellainen keskiverto. Muttei se Chestasta ainakaan ollut kiinnostunut.”
Niin. Samantha. En koskaan saanut häntä. Kysyin häneltä jopa henkilökohtaisesti, alkaisiko hän olemaan kanssani, mutta hän kieltäytyi. Ja seuraavana päivänä koko koulu tiesi siitä, kiusaajiltani eivät ainakaan aiheet loppuneet. Muistan vieläkin sen hirvittävän häpeän.
Sitten, yhtäkkiä, tunsin vihan nousevan jostakin syvältä sisältäni. En enää hallinnut sanojani enkä tekojani, en uhrannut ainoatakaan ajatusta sille kuinka ”viisaita” sanomani asiat ovat.
”Voit haukkua minua, voit haukkua vanhempiani ja muuta perhettäni mutta ihastuksistani sinä et minulle irvaile tai puhu heistä paskaa!” Huusin rynnätessäni Bradiä kohti, luultavasti arvaattekin missä aikeissa.
Bradillä oli vielä ensimmäisen nyrkiniskun jymähdettyä hänen leukaansa se sama typerä virnistys, mutta pian se muuttui yllättyneeksi ilmeeksi. Sitten hän nousi ylös sohvalta ja puolustautui.
”Oo, miten söpöä, puolustat naista joka ei edes ole paikalla eikä ole koskaan pahemmin kiinnostunut sinusta..” Vielä puhuessaan Brad tarrasi ranteisiini ja esti tällä tavoin minua lyömästä häntä. Yritin riuhtoa käsiäni vapaiksi mutta Brad oli vahvempi. Hän on aina ollut. Brad lujensi otettaan ranteistani ja näin kuinka hänen suupielensä kohosivat hieman. Tuijotin häntä suoraan silmiin ja irvistin. Hän ei varmaan edes aavista kuinka vahva hän itse asiassa on. Äkkiä tunsin hänen toisen kätensä otteen heltiävän, mutten ehtinyt kunnolla tajuta sitä ennen kuin sain lujan iskun kasvoilleni. Horjahdin hieman taaksepäin ja Brad käytti sitä hyväkseen, syöksyi minua päin ja kaatui mukanani lattialle, tietenkin päälle. Hän nousi polvilleen nopeasti ja siirtyi istumaan vatsani päälle. Makasin selälläni, liikkumatta, puristin silmäni kiinni. Taas se sama, tuttu, pistävä kipu säteili selästäni muualle kehooni melkein halvaannuttaen minut. En halunnut liikkua, en halunnut avata silmiäni ja kohdata tätä hetkeä. Tunsin Bradin liikkuvan päälläni. Hän tarttui olkapäihini ja ravisti minua aikomuksenaan saada minut avaamaan silmäni tai ylipäänsä tekemään jotain. Hän siirsi käsiään ylöspäin, kaulalleni. Hetkeen ei tapahtunut mitään, sitten tunsin kuinka hän heilautti päätäni ylös lattiasta ja takasin alas.
Ensin kaikki oli mustaa. Sitten näin tuskan, kuin se olisi siinä kellertävässä värissä joka levisi näkökenttäni. Välähdys valkoista. Tunsin painon hellittävän päältäni, ilmeisesti Brad oli noussut. Kierähdin kyljelleni. Joku puhui matalla äänellä jossakin kauempana minusta. En saanut selvää siitä, henkeni kulki puuskittain. Nopean liikkeen aiheuttamaa kohinaa ilmassa, ja potku lämähti selkääni. Ulvaisin hallitsemattomasti tuskasta. Joku naurahti. Uusi potku selkään, kuulin jonkun selvästi nauravan. En voinut tehdä muuta kuin vain maata siinä, toisten armoilla. Yritin saada ajatukseni toimimaan, mutta kipu sekoitti niitä liikaa. Kuulin liikehdintää vierestäni.
”Chester? Käänny selällesi ja avaa suusi, meillä on herkkua sinulle.” Puhuja oli Mike. Tein työtä käskettyä vaikka jokin yritti sanoa minulle ettei kaikki ole ihan kunnossa. Miksi he yhtäkkiä antaisivat minulle jotain hyvää? No, laitetaan tekoni kivun aiheuttaman vähäjärkisyyden aiheuttamaksi.
Yritin avata silmäni mutta edelleenkin näin vain mustaa. Joko ne ovat olleet koko ajan auki tai sitten - -.
Uusi lause Mikeltä keskeytti ajatukseni.
”No niin, avaa suutasi kunnolla, että saat tämän nieltyä.”
Suuhuni kaadettiin jotakin nestettä. Sen maku oli polttava, tuttu tuoksu täytti sieraimeni. Äkkiä tajusin mitä he olivat suuhuni kaataneet. Nousin hetkessä istumaan ja sylkäisin myrkyn suustani. Kaikki sekavuus heti poissa, ja avasin silmäni.
”Annoitte minulle Sinolia! Helvetti, jos olisin niellyt sen, olisin voinut vaikka kuolla!” Silmäilin muita puhuessani. Ei mitään katumuksen tapaisia tunteita. Naurahduksia. He vain nauroivat koko asialle! On siinä minulla joukko hyviä ystäviä. Nousin lattialta ja suunnistin suoraan vessaan huuhtomaan suuni. Tämä ei kyllä jää tähän.
Pikku sotamme on kestänyt kaksi viikkoa, ja olen ainoa joka on saanut kärsiä. Jokainen yritykseni tehdä heille jokin vastaavanlainen temppu on päättynyt ikävästi minun tappiokseni. Miksi helvetissä minä olen se jota syrjitään ja haukutaan?! Ja ne kaksi, te kyllä tiedätte keitä kahta tarkoitan, ovat onnistuneet kertomaan kaiken tietämänsä yksityiselämästäni ja asioista joita en nyt välttämättä olisi halunnut muiden tietävän. Olin tyhmä kun edes kerroin heille. Kaikki muistot pahoista ajoista ovat nousseet takaisin tietoisuuteeni, näen hetkittäin jopa niiden tapahtuvan silmieni edessä. Olen tulossa varmaankin hulluksi. Yöllä en pysty nukkumaan, sillä yleensä uneni käsittelevät painajaismaisia muistojani taikka ne ovat painajaisia vain jostain muusta epämääräisestä. Tämän kaiken takia kaikki ravinto mitä lähinnä olen syönyt tai juonut on vahvat alkoholijuomat sekoitettuna lääkkeisiin. Löysin nimittäin viinakaapin avaimet (Rob oli yrittänyt piilottaa ne meiltä ettemme joisi kaikkia juomia yhdessä illassa, mutta minulta ei mitkään tavarat kauan piilossa säily) ja ryöstin sen lähes tyhjiin. Ja sillä aikaa kun muut olivat poissa kävin hakemassa lääkekaapista muutamia kapseleita (se ei ole edes koskaan lukittu). Sen jälkeen linnottauduin huoneeseeni. Kukaan ei ole kaivannut minua, en ole kuullut ainuttakaan koputusta oveeni. He eivät muista, eivät välitä.
Istun sänkyni laidalla, puristaen partahöylän terää kuin viimeistä päivää. Aivan. Olen päätynyt myös viiltelyyn. Ensin se sattui aivan jumalattomasti, ja luulin kuolevani, mutta nyt kipu on jo hellittänyt. Olen tullut ammattilaiseksi, tai ainakin luulen niin. Silti uuden haavan tekeminen pelottaa. Sivelen terällä keveästi ihoani, painaen kuitenkin voimakkaammin joka kerralla. Käteni tärisevät. Lopulta saan aikaan haavan, joka on alusta syvempi kuin lopusta. Katselen väsyneesti, kuinka jokainen sydämenlyöntini aiheuttaa veren pinnalle sykähtämisen, sen valumisen pitkin rannettani pitkin matolle. Veri. Kirottu elämänneste, joka pitää minut elossa. Happi. Pelkkää myrkkyä keuhkoilleni, mutta silti joudun hengittämään sitä. Elämä on pelkkää paskaa. En uskalla lopettaa sitä, pelkään kuolemaa, koska en tiedä mitä sen jälkeen tulee. En ole koskaan uskonut taivaaseen tai helvettiin, en minkäänlaiseen jumalhahmoon tai muuhun sellaiseen.
Tunnen hienon keveyden tunteen, näkökenttäni alkaa hiljalleen sumeta. Ihana autuuden tunne. Tuntuu kuin leijuisin ilmassa, eikä maailmaa enää ole. En tunne jalkojani, mutta onko sillä väliä? Ei, ei enää koskaan. Olen vapaa.
Päätäni särkee, tuntuu kuin sydän olisi noussut kurkkuun.. Ei, sen lyönnit heikkenevät koko ajan. Viilsin sittenkin liian syvään. Mieleeni leviää hirvittävä tukehtumisen tunne. Haukon ahnaasti ilmaa ympäriltäni, mutta se ei ole tarpeeksi. Ruumiissani ei ole enää verta joka kuljettaisi hapen sitä tarvitseville elimille. Putoan heikkona lattialle, maailma sumenee. Silloin, heikkenevään tietoisuuteeni nousee ajatus toivosta: entä jos huutaisin apua? Auttaisivatkohan muut? Vedän niin paljon ilmaa keuhkoihini kun pystyn ja aloitan korkean, valittavan huudon. Silmissä mustenee täydellisesti. Kuolenko minä? Kaikki mitä tunnen on sykkivä kipu ranteessani. Sitten, askeleita.

Kenjie kirjoitti:

Tarina on nyt kirjoitettu loppuun, joten minun tarvitsee vain lisäillä näitä lukuja tänne..

8. luku

Chesterin näkökulma

~ Muutama viikko myöhemmin~

Mike on ollut kummallisen eristynyt viime aikoina. Hän ei juurikaan vietä aikaa meidän kanssamme, vaan on jatkuvasti huoneessaan. Ja minusta tuntuu ettei hän tee siellä muuta kuin makaa sängyllään ja tuijottaa kattoon. Mitään ääniä ei kuulu. Ei askelia, ei mitään. Olen todella huolissani hänestä. Hän ei tule syömään, vaan Brad käy viemässä hänelle ruokaa. Mike syö siitä vain puolet, olen nimittäin nähnyt Bradin tuovan aina vain puolisyötyjä lautasellisia takaisin. Aina kun yritin kysyä millaisessa kunnossa Mike on, hän vain kohauttelee olkiaan eikä sano mitään. Olen kyllästynyt siihen ja aion tänään mennä ottamaan selvää.
Muut jätkät istuivat olohuoneessa tekemässä omiaan kun minä hiippailin Miken huonetta kohti. Katselin varovaisesti ympärilleni, jos joku heistä kuitenkin olisi keittiössä tai muualla istumassa. Se saattaisi haitata suurestikin reissuani, varsinkin jos se joku olisi Brad. Saavutettuani Miken huoneen oven koputin siihen varovasti ja hiljaa. Huoneen sisäpuolelta kuului hiljainen äännähdys jonka tulkitsin sisääntulotoivotukseksi. Avasin oven ja astuessani sisäpuolelle suljin sen perässäni.
Mike istui kädet sylissään kirjoituspöytänsä edessä. Pöydällä oli kasa erinäisiä paperilappusia. Kun hän huomasi minun tulleen sisään, hän tunki ne kaikki pöytänsä laatikkoon ja kääntyi tuijottamaan minua väsyneesti.
”Mitä asiaa sinulla on?”
Istuin lupaa kysymättä hänen sänkynsä laidalle.
”Olen todella huolissani sinusta. Et syö etkä vietä aikaa meidän kanssamme ollenkaan. Mikä sinuun on tullut?”
”Se, että ihminen tahtoo olla välillä yksin ei tarkoita sitä, että hän olisi sairas tai muuten masentunut. Minua ei vain huvita olla kanssanne joka ikinen päivä.” Hän kuulosti ärsyyntyneeltä.
”Mutta sitä on jatkunut viikkokausia”, intin, ”etkö voisi tulla syömään ja viettämään iltaa kanssamme edes tänään?”
Ensin Mike kyräili minua vihaisesti kulmiensa alta, mutta sitten hän huokaisi ja nyökkäsi.
”Ehkä sitten illemmalla. Mutta lähde nyt huoneestani ja jätä minut rauhaan hetkeksi.”
En halunnut lähteä. Halusin vain saada hänet puhumaan, palaamaan entiselleen.
”Ala painua, Chester! En kaipaa seuraasi, en nyt enkä koskaan!”
Miken äkillinen tunteenpurkaus pelästytti minut. Nousin nopeasti vuoteelta ja suunnistin ovelle päin mutta törmäsin päistikkaa Bradiin. Luultavasti hän oli kuullut Miken huudon ja tullut katsomaan mikä on vialla. Hän katseli hetken ympärilleen ja huomatessaan minut hän tuijotti minua vihaisesti.
”Chester, tulehan tänne.” Brad viittoili. Poistuimme Miken huoneesta tyhjään eteiseen. Brad sulki Miken oven perässään ja tarrasi minun käteeni. Hän veti minut perässään keittiöön, joka oli myöskin autio, ja sulki sen ja olohuoneen välisen oven niin, että saimme olla rauhassa. Olin melko varma, että seuraavaksi saisin kuulla taas yhden niistä Bradin niin kuuluisista saarnoista.
”Istuhan alas.” Brad totesi synkkänä. Istuin pöydän vasemmalle puolelle, hän oikealle minua vastapäätä. Tuijotin suoraan hänen tummanruskeisiin silmiinsä. Halusin ettei hän luulisi saaneensa minusta yliotetta, ettei hän tuntisi olevansa isä joka läksyttää tottelematonta poikaansa. Brad tuijotti takaisin.
”Miksi menit sinne?” Hän kysyi.
”Ajattelin mennä vain katsomaan, miten hän voi..” En valehdellut! Sehän oli ollut se kaikkein suurin syy. Se, että välitän hänestä.
”Sinänsä hyvä syy, mutta tosiasia on, ettei hän halua nähdä ketään meistä. Hän juuri ja juuri sietää sitä, että minä käyn siellä viemässä hänelle ruokaa.”
”Et siis tiedä mikä häntä vaivaa?” kysyin.
Brad vain kohautti olkiaan. ”En. Kuitenkin, pysy poissa sieltä.”
”Ei hän vaikuttanut mitenkään hirveän vihaiselta äsken kun olin siellä.”
”Ehkä hän oli vain harvinaisen hyvällä tuulella tai jotain. Mutta nyt menen jatkamaan kirjaani, jos sopii, ja muistakin pysyä kaukana Mikestä!” Brad nousi ja suunnisti kulkunsa kohti eteiseen vievää oviaukkoa. Jäin istumaan keittiöön hetkeksi aikaa ja vain tuijotin ikkunasta ulos. Raskaan näköinen suojalumi suli hiljalleen kevyessä tihkusateessa. Ulkona kuitenkin näytti tuulevan melko paljon joten lenkki ei tullut kysymykseen. Huokaisin raskaasti, nousin ja kävelin eteiseen ja siitä huoneeseeni joka sijaitsi aivan keittiön vieressä. Suljin oven perässäni ja istahdin pienen kirjoituspöytäni eteen. Tuijotin puoliksi kirjoittamiani laulun sanoja kyllästyneesti. En millään keksinyt jatkoa sanoille, mutta luulen että Mike keksisi. Käänsin paperin turhautuneena ympäri ja aloin töherrellä jotakin sen toiselle puolelle.
En ollut edes tajunnut ajan kulua, kunnes kuulin olohuoneen kaappikellon soittavan iltayhdeksää. Laskin kynän kädestäni ja katsoin piirrostani. Se oli joukkokuva meistä. Kuten todellisuudessakin, Rob oli meitä kaikkia rutkasti pidempi ja Joe lyhin. Olin piirtänyt itselleni kaksi leuasta lähtevää kiekuraista parrankiehkuraa, vaikka ne kyllä todellisuudessa olivat paljon lyhyemmät. Kaikilla oli omat erityispiirteensä; Mikellä punaiset hiuksensa, Bradilla partansa ja kuulokkeensa, Phoenixilla punaruskeat hiukset.. Päätin lähteä katsomaan mitä muut tekevät joten nousin ja ravasin olohuoneeseen. Yllätyin huomatessani että koko bändi, siis Mike mukaan luettuna istui hyväntuulisena olohuoneen punaisella sohvalla keskusteluun syventyneenä. Kun he huomasivat minun astuneen huoneeseen, he kaikki tuijottivat minua ilkeämieliset hymyt kasvoillaan. Olin taas aivan ymmälläni.
”Mitä nyt? Olenko tehnyt jotain vai?”
Joe virnisti leveästi. ”Just sitä tyyppi. Mike kertoi tässä vähän aikaa sitten jotain mielenkiintoista.”
Jotenkin olin arvannut, että Mike oli taas kertonut jotakin ei - niin – imartelevaa minusta muille ja olen taas pilkan kohteena. Näin on tapahtunut kerran ennenkin, mutta siitä selvittiin parissa päivässä ja olimme taas lyhyen riidan jälkeen parhaimmat ystävykset. Minusta tuntuu että suunnilleen kaikki riitamme kestävät keskimäärin vain päivän pari. Toivon, ettei tästä tule mitään pitkäaikaisempaa juttua. Odotin kiinnostuneena, mitä Mike oli tällä kertaa möläyttänyt minusta.
”No? Kerrohan kaikki, mitä tuo on sanonut..”
Tällä kertaa yleensä niin hiljainen Rob korotti äänensä.
”Että sinulla ja isälläsi oli sellainen epätavallisempi isä-poika suhde, te siis rakastitte toisianne sillä tavalla. Ja kuulemma olet vieläkin homo.. Tyyppi, sinä et kuulu tänne.”
”Jeah, me ei kaivata hinttejä tämän katon alle!” Brad huusi ja heitti puolisyödyn omenan minua päin. Katsoin Mikeä yrittäen saada katsekontaktin häneen, mutten onnistunut. Hän katseli koko ajan muualle kun minä katsoin häntä, ja luultavasti silloin kun minä taas katsoin muualle hän katsoi minua kuin halpaa makkaraa (a/n ilmasu on niin hauska et sitä on pakko levittää.. Sorge).
Brad virnisti ilkeästi ja kääntyi Mikeen päin.
”Oh, Mike, tulikin tässä mieleeni, satutko muistamaan millainen nörtti Chester oli niin ala-asteella kuin ylä-asteella. Ja aina niin yksin.. Kiusasivatko isot pojat sinua, Chesta? Kerrohan.”
Mike kääntyi katsomaan ensin Bradiä, sitten minua. Lopuksi hänen kasvoilleen nousi samanlainen virnistys kuin Bradillä.
”Jep jep. Todellakin pahimman luokan nörtti, ja niiin kusessa siihen.. kuka –se –nyt –taas -olikaan.. Se tumma tyttö, kai sen muistat? Joka tapauksessa, sellaisella naamalla kuin Chesterillä silloin oli, olisi tuskin saanut edes kaupungin ruminta tyttöä.”
”Ha, taidat tarkoittaa Samanthaa? No ei sekään mikään turhan kaunis ollut, sellainen keskiverto. Muttei se Chestasta ainakaan ollut kiinnostunut.”
Niin. Samantha. En koskaan saanut häntä. Kysyin häneltä jopa henkilökohtaisesti, alkaisiko hän olemaan kanssani, mutta hän kieltäytyi. Ja seuraavana päivänä koko koulu tiesi siitä, kiusaajiltani eivät ainakaan aiheet loppuneet. Muistan vieläkin sen hirvittävän häpeän.
Sitten, yhtäkkiä, tunsin vihan nousevan jostakin syvältä sisältäni. En enää hallinnut sanojani enkä tekojani, en uhrannut ainoatakaan ajatusta sille kuinka ”viisaita” sanomani asiat ovat.
”Voit haukkua minua, voit haukkua vanhempiani ja muuta perhettäni mutta ihastuksistani sinä et minulle irvaile tai puhu heistä paskaa!” Huusin rynnätessäni Bradiä kohti, luultavasti arvaattekin missä aikeissa.
Bradillä oli vielä ensimmäisen nyrkiniskun jymähdettyä hänen leukaansa se sama typerä virnistys, mutta pian se muuttui yllättyneeksi ilmeeksi. Sitten hän nousi ylös sohvalta ja puolustautui.
”Oo, miten söpöä, puolustat naista joka ei edes ole paikalla eikä ole koskaan pahemmin kiinnostunut sinusta..” Vielä puhuessaan Brad tarrasi ranteisiini ja esti tällä tavoin minua lyömästä häntä. Yritin riuhtoa käsiäni vapaiksi mutta Brad oli vahvempi. Hän on aina ollut. Brad lujensi otettaan ranteistani ja näin kuinka hänen suupielensä kohosivat hieman. Tuijotin häntä suoraan silmiin ja irvistin. Hän ei varmaan edes aavista kuinka vahva hän itse asiassa on. Äkkiä tunsin hänen toisen kätensä otteen heltiävän, mutten ehtinyt kunnolla tajuta sitä ennen kuin sain lujan iskun kasvoilleni. Horjahdin hieman taaksepäin ja Brad käytti sitä hyväkseen, syöksyi minua päin ja kaatui mukanani lattialle, tietenkin päälle. Hän nousi polvilleen nopeasti ja siirtyi istumaan vatsani päälle. Makasin selälläni, liikkumatta, puristin silmäni kiinni. Taas se sama, tuttu, pistävä kipu säteili selästäni muualle kehooni melkein halvaannuttaen minut. En halunnut liikkua, en halunnut avata silmiäni ja kohdata tätä hetkeä. Tunsin Bradin liikkuvan päälläni. Hän tarttui olkapäihini ja ravisti minua aikomuksenaan saada minut avaamaan silmäni tai ylipäänsä tekemään jotain. Hän siirsi käsiään ylöspäin, kaulalleni. Hetkeen ei tapahtunut mitään, sitten tunsin kuinka hän heilautti päätäni ylös lattiasta ja takasin alas.
Ensin kaikki oli mustaa. Sitten näin tuskan, kuin se olisi siinä kellertävässä värissä joka levisi näkökenttäni. Välähdys valkoista. Tunsin painon hellittävän päältäni, ilmeisesti Brad oli noussut. Kierähdin kyljelleni. Joku puhui matalla äänellä jossakin kauempana minusta. En saanut selvää siitä, henkeni kulki puuskittain. Nopean liikkeen aiheuttamaa kohinaa ilmassa, ja potku lämähti selkääni. Ulvaisin hallitsemattomasti tuskasta. Joku naurahti. Uusi potku selkään, kuulin jonkun selvästi nauravan. En voinut tehdä muuta kuin vain maata siinä, toisten armoilla. Yritin saada ajatukseni toimimaan, mutta kipu sekoitti niitä liikaa. Kuulin liikehdintää vierestäni.
”Chester? Käänny selällesi ja avaa suusi, meillä on herkkua sinulle.” Puhuja oli Mike. Tein työtä käskettyä vaikka jokin yritti sanoa minulle ettei kaikki ole ihan kunnossa. Miksi he yhtäkkiä antaisivat minulle jotain hyvää? No, laitetaan tekoni kivun aiheuttaman vähäjärkisyyden aiheuttamaksi.
Yritin avata silmäni mutta edelleenkin näin vain mustaa. Joko ne ovat olleet koko ajan auki tai sitten - -.
Uusi lause Mikeltä keskeytti ajatukseni.
”No niin, avaa suutasi kunnolla, että saat tämän nieltyä.”
Suuhuni kaadettiin jotakin nestettä. Sen maku oli polttava, tuttu tuoksu täytti sieraimeni. Äkkiä tajusin mitä he olivat suuhuni kaataneet. Nousin hetkessä istumaan ja sylkäisin myrkyn suustani. Kaikki sekavuus heti poissa, ja avasin silmäni.
”Annoitte minulle Sinolia! Helvetti, jos olisin niellyt sen, olisin voinut vaikka kuolla!” Silmäilin muita puhuessani. Ei mitään katumuksen tapaisia tunteita. Naurahduksia. He vain nauroivat koko asialle! On siinä minulla joukko hyviä ystäviä. Nousin lattialta ja suunnistin suoraan vessaan huuhtomaan suuni. Tämä ei kyllä jää tähän.
Pikku sotamme on kestänyt kaksi viikkoa, ja olen ainoa joka on saanut kärsiä. Jokainen yritykseni tehdä heille jokin vastaavanlainen temppu on päättynyt ikävästi minun tappiokseni. Miksi helvetissä minä olen se jota syrjitään ja haukutaan?! Ja ne kaksi, te kyllä tiedätte keitä kahta tarkoitan, ovat onnistuneet kertomaan kaiken tietämänsä yksityiselämästäni ja asioista joita en nyt välttämättä olisi halunnut muiden tietävän. Olin tyhmä kun edes kerroin heille. Kaikki muistot pahoista ajoista ovat nousseet takaisin tietoisuuteeni, näen hetkittäin jopa niiden tapahtuvan silmieni edessä. Olen tulossa varmaankin hulluksi. Yöllä en pysty nukkumaan, sillä yleensä uneni käsittelevät painajaismaisia muistojani taikka ne ovat painajaisia vain jostain muusta epämääräisestä. Tämän kaiken takia kaikki ravinto mitä lähinnä olen syönyt tai juonut on vahvat alkoholijuomat sekoitettuna lääkkeisiin. Löysin nimittäin viinakaapin avaimet (Rob oli yrittänyt piilottaa ne meiltä ettemme joisi kaikkia juomia yhdessä illassa, mutta minulta ei mitkään tavarat kauan piilossa säily) ja ryöstin sen lähes tyhjiin. Ja sillä aikaa kun muut olivat poissa kävin hakemassa lääkekaapista muutamia kapseleita (se ei ole edes koskaan lukittu). Sen jälkeen linnottauduin huoneeseeni. Kukaan ei ole kaivannut minua, en ole kuullut ainuttakaan koputusta oveeni. He eivät muista, eivät välitä.
Istun sänkyni laidalla, puristaen partahöylän terää kuin viimeistä päivää. Aivan. Olen päätynyt myös viiltelyyn. Ensin se sattui aivan jumalattomasti, ja luulin kuolevani, mutta nyt kipu on jo hellittänyt. Olen tullut ammattilaiseksi, tai ainakin luulen niin. Silti uuden haavan tekeminen pelottaa. Sivelen terällä keveästi ihoani, painaen kuitenkin voimakkaammin joka kerralla. Käteni tärisevät. Lopulta saan aikaan haavan, joka on alusta syvempi kuin lopusta. Katselen väsyneesti, kuinka jokainen sydämenlyöntini aiheuttaa veren pinnalle sykähtämisen, sen valumisen pitkin rannettani pitkin matolle. Veri. Kirottu elämänneste, joka pitää minut elossa. Happi. Pelkkää myrkkyä keuhkoilleni, mutta silti joudun hengittämään sitä. Elämä on pelkkää paskaa. En uskalla lopettaa sitä, pelkään kuolemaa, koska en tiedä mitä sen jälkeen tulee. En ole koskaan uskonut taivaaseen tai helvettiin, en minkäänlaiseen jumalhahmoon tai muuhun sellaiseen.
Tunnen hienon keveyden tunteen, näkökenttäni alkaa hiljalleen sumeta. Ihana autuuden tunne. Tuntuu kuin leijuisin ilmassa, eikä maailmaa enää ole. En tunne jalkojani, mutta onko sillä väliä? Ei, ei enää koskaan. Olen vapaa.
Päätäni särkee, tuntuu kuin sydän olisi noussut kurkkuun.. Ei, sen lyönnit heikkenevät koko ajan. Viilsin sittenkin liian syvään. Mieleeni leviää hirvittävä tukehtumisen tunne. Haukon ahnaasti ilmaa ympäriltäni, mutta se ei ole tarpeeksi. Ruumiissani ei ole enää verta joka kuljettaisi hapen sitä tarvitseville elimille. Putoan heikkona lattialle, maailma sumenee. Silloin, heikkenevään tietoisuuteeni nousee ajatus toivosta: entä jos huutaisin apua? Auttaisivatkohan muut? Vedän niin paljon ilmaa keuhkoihini kun pystyn ja aloitan korkean, valittavan huudon. Silmissä mustenee täydellisesti. Kuolenko minä? Kaikki mitä tunnen on sykkivä kipu ranteessani. Sitten, askeleita.

Lue lisää

Täytyy myöntää, että on aika vaikuttava tarina. Muhun tää etenkin vaikuttaa, koska en yleensä lue väkivaltaa yms. käsitteleviä juttuja.
Siispä musta on tosi kiva, että ne askeleet kuuluu siinä lopussa: Chester joko pelastuu, tai joku, joka haluaa Chesterin kuolevan, tulee paikalle ja... Hmm.

Hyvä, Kenjie!

Slasher kirjoitti:

Täytyy myöntää, että on aika vaikuttava tarina. Muhun tää etenkin vaikuttaa, koska en yleensä lue väkivaltaa yms. käsitteleviä juttuja.
Siispä musta on tosi kiva, että ne askeleet kuuluu siinä lopussa: Chester joko pelastuu, tai joku, joka haluaa Chesterin kuolevan, tulee paikalle ja... Hmm.

Hyvä, Kenjie!

Lue lisää

*kumartaa*

9. luku

Alone I stand, alone I fall, from this day on… Where do I go?

Chesterin näkökulma

Kuulin vaimeaa liikehdintää vierestäni. Avasin hitaasti silmäni. Mike istui kyllästyneen näköisenä vieressäni, tuijottaen minua silti kiinteästi. Makasin sairaalan avarassa huoneessa, jonka kaikki muut viisi petiä olivat tyhjiä ja siististi sijattuja. käänsin katseeni takaisin Mikeen. Arvelin tämän tapaamisen menevän tasan samalla tavalla kuin sen edellisenkin, Mike pyytää anteeksi viimepäivien käytöstään ja olemme taas ylimmät ystävykset. Niin se on aina mennyt.
”Chester..” hän aloitti.
”Joo joo, olet pahoillasi taas kaikesta ja pyydät anteeksi, niinkö?”
Miken katse synkkeni hitaasti.
”Ei. En tullut pyytämään anteeksi, vaan kertomaan, että sinut on erotettu.”
Erotettu? Missä ja milloin he ovat tuonkin sopineet, vai vitsaileeko Mike taas? Jos niin, tämä on kyllä hänen huonoin vitsinsä.
”Siis kuinka? Haluan jonkun syyn erottamiselle. Et voi vain yhtäkkiä sanoa ’hyvästi nyt, pakkaapa romusi ja lähde’!”
”Voinhan. Sinun läsnäolosi on turhaa bändissämme. Pärjäämme ihan hyvin ilman sinua. Heti kun pääset täältä saat alkaa keräämään kamojasi.”
”Haluan syyn!” Aloin todellakin ärsyyntyä.
”Et nyt vain voi saada sellaista. Lähdet vaan haneen ja sillä siisti. Tuliko selväksi?”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Mike marssi ulos ovesta. Kaipa minun on vain hyväksyttävä tuo ja lähteä, vaikka tuntuukin typerältä ettei hänellä ole minkäänlaisia syitä. Paskat. Nousin istumaan, kiedoin käteni jalkojeni ympäri ja painoin pääni polvieni väliin.
Minut oli päästetty pian Miken lähdön jälkeen kotiini. Tai jos sitä kodiksi pystyy kutsumaan. Minun on hankittava uusi asunto. Piru vieköön sen kommuunin ja sen asukkaat. En minä heitä ole koskaan tarvinnutkaan. Jokin ääni sisälläni sanoi kuitenkin totuuden. Eivätkä he sinua. Olen kai ollut vain harvinaisen tyhmä, roikkunut heissä kuin kuoleva lapsi. Sen takia minulla ei kai olekaan ystäviä. Mihin minä voin muka mennä? Vanhempieni asunto olisi tietysti yksi vaihtoehto, mutta ongelma on, että minulla ei ole rahaa matkustaa sinne. Hehän asuvat vieläkin Arizonassa. Ei minulla ole edes autoa. Enkä usko että kukaan jätkistä minulle rahaa lainaa… Istuin taas sänkyni laidalla, juuri siinä samassa kohdassa kuin silloin kun olin viillellyt itseäni. Kuivunut verilammikko oli vieläkin nähtävissä vaaleanruskealla lattiamatolla. Huokaisin ja jatkoin tavaroiden pakkaamista. Olin jättänyt julisteeni seinille siltä varalta että joskus ehkä palaan. Pakkasin pienen osan vaatteistani, vodkapullon sekä lääkkeet kangaskassin pohjalle. Nyt enää puuttuivat ne pari kirjaa jotka omistan mutta painava, puusta veistetty lohikäärme- koriste-esine saa jäädä. Sain sen muistaakseni jätkiltä syntymäpäivälahjaksi.
Sulloin kaikki keskeneräiset laulunsanat, muistiinpanot ja epämääräiset kansiot väkivaltaisesti miltei täyteen kassiin ja suljin sen vetoketjun. Vilkaisin vielä kerran huoneeni seiniä. Ne näyttivät niin kotoisilta, ne olivat täynnä muistoja ja muita minulle tärkeitä asioita. Minun tulee vielä ikävä tätä huonetta. Käännyin hitaasti kannoillani ja laahustin pää painuksissa eteiseen, jossa vedin takin päälleni ja lähdin sanaakaan sanomatta talosta. Ei maksa vaivaa sanoa hyvästejä tuollaisille. Nytkin he luultavasti vain istuivat olohuoneessa katsomassa ties mitä turhanpäiväistä saippuaoopperaa televisiosta. Kävelin kiirehtimättä lyhyen pihatien päähän ja käännyin surumielisenä katsomaan sitä punatiilistä rivitaloa, joka oli toiminut kotinani jo pari vuotta. Se vaikutti niin lämpimältä ja kutsuvalta, kuin se olisi anonut minua palaamaan. Ei. En voi. Lähdin kävelemään suoraan, sen enempää miettimättä, minne olen menossa tai miksi. Eihän millään ole enää väliä.

~ Myöhemmin illalla ~

Joen näkökulma

En edes huomannut Chesterin lähtöä, mutta en periaatteessa olisi edes halunnut nähdä. Vai sanoisinko, minua ei kiinnosta paskaakaan. Tämä porukka on ihan ennallaan ilman häntä. Istuin yksin keittiön pitkän pöydän äärellä tekemässä itselleni voileipää, kun muut katselivat jotakin erittäin tylsistyttävää dokumenttia laiskiaisten elämästä. Jep. Kuinka kukaan jaksaa seurata minkään niin hitaan eläimen elämää? No, onneksi se loppuu pian, ja sitten voinkin siirtyä katsomaan lempiohjelmiani, joista toiset eivät taas pidä. Yleensä he menevät siinä vaiheessa nukkumaan. Pian kuulinkin sohvan natisevan ja neljät askelet. Hymyilin itsekseni ja tein itselleni vielä toisenkin leivän, asetin sen lautaselle ja lähdin kulkemaan olohuoneeseen. Istahdin siihen mukavimpaan nojatuoliin, mikä sattui olemaan vakiotuolini. Meillä kaikilla on omat tuolimme, jostakin syystä.
Ohjelma jota katsoin oli ehtinyt pyöriä jo hyvän aikaa, kun kuulin askeleita takaani. Luulin, että kaikki ovat jo nukkumassa. Tai sitten Phoenix on taas unohtanut jonkin tärkeän lappusen tai jonkun muun tänne ja on nyt tullut etsimään sitä. Phoe on varmaan unohtelevaisin persoona koko maailmassa.
”Phoenixko siinä?” kysyin irrottamatta katsettani ruudusta.
”Ei, Mike.”
”Ai. Mitä asiaa sinulla on? Luulin että olet jo nukkumassa.”
Mike lysähti viereiseen nojatuoliin. Huomasin että hän oli täysissä pukeissa. Ilmeisesti hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta mennä vielä petiin.
”Tulin vain katsomaan, ettet katso mitään ikärajaasi ylittävää. Elikkä tällä hetkellä sinun pitäisi katsoa jotakin lastenfilmiä, eikä mitään tällaista.”
Loin Mikeen vihaisen katseen. Hän aina jaksaa irvailla siitä, että olen muka ’5 -vuotias pikkupoika 22 -vuotiaan ruumiissa’.
”Mike.”
”Niin kulta?”
”Älä sano minua kullaksesi, tiedät että vihaan sitä!”
Mike naurahti lyhyesti ja nyökkäsi.
”Niin, siis olin kysymässä että tulisitko keittiöön kanssani? Minun tekee mieli lisää voileipiä.”
”Okkei.”
Nousimme kumpikin ja kävelimme keittiöön. Aloin kaivaa leivänpäällisiä jääkaapista, ja lopulta kovan vaivan jälkeen sainkin ne kaikki kerättyä käsiini ja kannoin ne pöydälle. Käännyin katsomaan jos Mike olisi jo ottanut leivät esiin, mutta kun huomasin, mitä hän oli tekemässä, kummastuin täysin. Hän tutki keittiöveistä, ikään kuin ei olisi sellaista koskaan nähnyt. Mittaili sen pituutta, terävyyttä, kiiltoa. Tuollainen on tuskin kovin normaalia.
”Öh Mike?”
”Hmmm?” Hän ei edes nostanut katsettaan veitsestä.
”Mitä hittoa sinä oikein teet?!”
Nyt Mike nosti katseensa ja tuijotti minua herkeämättä. Niin. Sekin ei ole normaalia häneltä. Tuijottaa ihmisiä.
”Oh. Ai mitäkö?” Hän kallisti päätään hieman ja otti huulilleen sen suloisen hymynsä. Sitten hän laski veitsen alas takaisin pöydälle ja käveli hitaasti taakseni.
”Tutkin sitä vain yhtä juttua varten..”
Tämä alkaa tosissaan ottaa minua päähän. Eikö hän voisi selittää tuota äskeistä? Katsoin häntä niin kauan kuin pystyin kääntämättä koko vartaloani hänen suuntaansa. Pian laskin katseeni takaisin pöydällä olevaan juustoon ja aloin avata sen kelmua.
Minusta alkoi tuntua siltä kuin jokin olisi kulkenut paitani alla. Itse asiassa tuntui kuin niitä olisi ollut satoja. Revin paidan päältäni.
Silloin minä näin ne: kellertäviä, lyhyitä matoja, kaikkialla. Ne olivat syöneet ihoni syville haavoille. Ne luikertelivat terveenkin ihon päällä, alkaen syödä sitäkin pilalle. Tahdon ne pois.
Mike ilmestyi yhtäkkiä eteeni ja ojensi oikealla kädellään sitä samaista keittiöveistä, jota oli äsken tutkinut. Nappasin sen hänen kädestään, aloin kaivaa matoja sillä pois ihostani. Nautin lämpöisen veren valumista pitkin rintakehääni. Katselin kuinka rusentuneet madonpuolikkaat valuivat vereni mukana siihen pieneen, lattialle syntyneeseen lammikkoon. Pian aloin kuitenkin tuntea hirvittävää, pistävää kipua ylävartaloni paikkeilla. Madot olivat poissa. Ne olivat olleet pelkkää harhaa. Mutta se, että olin parhaillani vuotamassa kuiviin, oli silkkaa todellisuutta. Tunsin kuinka jalat pettivät altani, yritin ottaa tukea pöydän kulmasta, tarrauduin siihen viimeisillä voimillani. Ponnistuksistani huolimatta rojahdin lattialle. Kierähdin selälleni, etsien Mikeä silmilläni. Hän seisoi edessäni, katsellen minua korkeuksistaan ilkeä hymy kasvoillaan. Hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen minua.
Tuska oli kasvanut lähes sietämättömäksi, aloin huutaa kovaäänisesti sitä ilmoille. Pidin katseeni koko ajan Mikessä. Hänen ääriviivansa sumenivat hiljalleen, hän kävi läpinäkyväksi ja katosi lopulta kokonaan. Ei, eihän se ole mahdollista. Aloin huutaa aina vain kovempaa.
Lopulta uninen Rob ilmestyi nurkan takaa kannoillaan Brad ja Phoenix.
”Mit -?”
”Phoenix, soita ambulanssi, ja vähän äkkiä!” Brad komensi Phoenixin matkoihinsa ja kumartui minun puoleeni.
”Kerrohan, kuinka tämä tapahtui.” Hän sulki käteni omiinsa ja puristi hellästi.
”Mike…..” En pystynyt jatkamaan vähään aikaan. Rob kyykistyi myös viereeni ja katsoi minua suoraan silmiin.
”Niin? Jatka..”
”Mike laittoi minuun joitain keltaisia matoja ja antoi keittiöveitsen jotta saisin ne pois..” Sanoin kaiken samaan hengenvetoon, ja aloin yskiä pahasti.
”Mike? Hänhän on nytkin nukkumassa. Kuten tiedät, hänellä on koko bändin parhaimmat unenlahjat, hän tuskin heräisi vaikka tulisi maanjäristys.”
”Ei ei ei, se oli ihan varmasti Mike!”
Silloin Phoenix tuli eteisestä.
”Ambulanssi tulee kymmenessä minuutissa, on onni että asumme näin lähellä sairaalaa.”
Rob nosti katseensa Phoenixiin.
”Phoe, jos vielä tarkistat onko Mike nukkumassa, muuten emme saa millään Joeta hiljaiseksi. Hän nimittäin väittää että Mike olisi tehnyt tämän.” Hän viittoili syviin haavoihin ruumiissani. Phoenix nyökkäsi vakavana ja katosi taas nurkan taakse.
En enää tuntenut kipua, näkökenttäni hämärtyi tasaisesti. Pian kuulin vain äänet, sitten en edes niitäkään. Kaikki oli mustaa, tunsin maan pettävän allani.

kenjie kirjoitti:

*kumartaa*

9. luku

Alone I stand, alone I fall, from this day on… Where do I go?

Chesterin näkökulma

Kuulin vaimeaa liikehdintää vierestäni. Avasin hitaasti silmäni. Mike istui kyllästyneen näköisenä vieressäni, tuijottaen minua silti kiinteästi. Makasin sairaalan avarassa huoneessa, jonka kaikki muut viisi petiä olivat tyhjiä ja siististi sijattuja. käänsin katseeni takaisin Mikeen. Arvelin tämän tapaamisen menevän tasan samalla tavalla kuin sen edellisenkin, Mike pyytää anteeksi viimepäivien käytöstään ja olemme taas ylimmät ystävykset. Niin se on aina mennyt.
”Chester..” hän aloitti.
”Joo joo, olet pahoillasi taas kaikesta ja pyydät anteeksi, niinkö?”
Miken katse synkkeni hitaasti.
”Ei. En tullut pyytämään anteeksi, vaan kertomaan, että sinut on erotettu.”
Erotettu? Missä ja milloin he ovat tuonkin sopineet, vai vitsaileeko Mike taas? Jos niin, tämä on kyllä hänen huonoin vitsinsä.
”Siis kuinka? Haluan jonkun syyn erottamiselle. Et voi vain yhtäkkiä sanoa ’hyvästi nyt, pakkaapa romusi ja lähde’!”
”Voinhan. Sinun läsnäolosi on turhaa bändissämme. Pärjäämme ihan hyvin ilman sinua. Heti kun pääset täältä saat alkaa keräämään kamojasi.”
”Haluan syyn!” Aloin todellakin ärsyyntyä.
”Et nyt vain voi saada sellaista. Lähdet vaan haneen ja sillä siisti. Tuliko selväksi?”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Mike marssi ulos ovesta. Kaipa minun on vain hyväksyttävä tuo ja lähteä, vaikka tuntuukin typerältä ettei hänellä ole minkäänlaisia syitä. Paskat. Nousin istumaan, kiedoin käteni jalkojeni ympäri ja painoin pääni polvieni väliin.
Minut oli päästetty pian Miken lähdön jälkeen kotiini. Tai jos sitä kodiksi pystyy kutsumaan. Minun on hankittava uusi asunto. Piru vieköön sen kommuunin ja sen asukkaat. En minä heitä ole koskaan tarvinnutkaan. Jokin ääni sisälläni sanoi kuitenkin totuuden. Eivätkä he sinua. Olen kai ollut vain harvinaisen tyhmä, roikkunut heissä kuin kuoleva lapsi. Sen takia minulla ei kai olekaan ystäviä. Mihin minä voin muka mennä? Vanhempieni asunto olisi tietysti yksi vaihtoehto, mutta ongelma on, että minulla ei ole rahaa matkustaa sinne. Hehän asuvat vieläkin Arizonassa. Ei minulla ole edes autoa. Enkä usko että kukaan jätkistä minulle rahaa lainaa… Istuin taas sänkyni laidalla, juuri siinä samassa kohdassa kuin silloin kun olin viillellyt itseäni. Kuivunut verilammikko oli vieläkin nähtävissä vaaleanruskealla lattiamatolla. Huokaisin ja jatkoin tavaroiden pakkaamista. Olin jättänyt julisteeni seinille siltä varalta että joskus ehkä palaan. Pakkasin pienen osan vaatteistani, vodkapullon sekä lääkkeet kangaskassin pohjalle. Nyt enää puuttuivat ne pari kirjaa jotka omistan mutta painava, puusta veistetty lohikäärme- koriste-esine saa jäädä. Sain sen muistaakseni jätkiltä syntymäpäivälahjaksi.
Sulloin kaikki keskeneräiset laulunsanat, muistiinpanot ja epämääräiset kansiot väkivaltaisesti miltei täyteen kassiin ja suljin sen vetoketjun. Vilkaisin vielä kerran huoneeni seiniä. Ne näyttivät niin kotoisilta, ne olivat täynnä muistoja ja muita minulle tärkeitä asioita. Minun tulee vielä ikävä tätä huonetta. Käännyin hitaasti kannoillani ja laahustin pää painuksissa eteiseen, jossa vedin takin päälleni ja lähdin sanaakaan sanomatta talosta. Ei maksa vaivaa sanoa hyvästejä tuollaisille. Nytkin he luultavasti vain istuivat olohuoneessa katsomassa ties mitä turhanpäiväistä saippuaoopperaa televisiosta. Kävelin kiirehtimättä lyhyen pihatien päähän ja käännyin surumielisenä katsomaan sitä punatiilistä rivitaloa, joka oli toiminut kotinani jo pari vuotta. Se vaikutti niin lämpimältä ja kutsuvalta, kuin se olisi anonut minua palaamaan. Ei. En voi. Lähdin kävelemään suoraan, sen enempää miettimättä, minne olen menossa tai miksi. Eihän millään ole enää väliä.

~ Myöhemmin illalla ~

Joen näkökulma

En edes huomannut Chesterin lähtöä, mutta en periaatteessa olisi edes halunnut nähdä. Vai sanoisinko, minua ei kiinnosta paskaakaan. Tämä porukka on ihan ennallaan ilman häntä. Istuin yksin keittiön pitkän pöydän äärellä tekemässä itselleni voileipää, kun muut katselivat jotakin erittäin tylsistyttävää dokumenttia laiskiaisten elämästä. Jep. Kuinka kukaan jaksaa seurata minkään niin hitaan eläimen elämää? No, onneksi se loppuu pian, ja sitten voinkin siirtyä katsomaan lempiohjelmiani, joista toiset eivät taas pidä. Yleensä he menevät siinä vaiheessa nukkumaan. Pian kuulinkin sohvan natisevan ja neljät askelet. Hymyilin itsekseni ja tein itselleni vielä toisenkin leivän, asetin sen lautaselle ja lähdin kulkemaan olohuoneeseen. Istahdin siihen mukavimpaan nojatuoliin, mikä sattui olemaan vakiotuolini. Meillä kaikilla on omat tuolimme, jostakin syystä.
Ohjelma jota katsoin oli ehtinyt pyöriä jo hyvän aikaa, kun kuulin askeleita takaani. Luulin, että kaikki ovat jo nukkumassa. Tai sitten Phoenix on taas unohtanut jonkin tärkeän lappusen tai jonkun muun tänne ja on nyt tullut etsimään sitä. Phoe on varmaan unohtelevaisin persoona koko maailmassa.
”Phoenixko siinä?” kysyin irrottamatta katsettani ruudusta.
”Ei, Mike.”
”Ai. Mitä asiaa sinulla on? Luulin että olet jo nukkumassa.”
Mike lysähti viereiseen nojatuoliin. Huomasin että hän oli täysissä pukeissa. Ilmeisesti hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta mennä vielä petiin.
”Tulin vain katsomaan, ettet katso mitään ikärajaasi ylittävää. Elikkä tällä hetkellä sinun pitäisi katsoa jotakin lastenfilmiä, eikä mitään tällaista.”
Loin Mikeen vihaisen katseen. Hän aina jaksaa irvailla siitä, että olen muka ’5 -vuotias pikkupoika 22 -vuotiaan ruumiissa’.
”Mike.”
”Niin kulta?”
”Älä sano minua kullaksesi, tiedät että vihaan sitä!”
Mike naurahti lyhyesti ja nyökkäsi.
”Niin, siis olin kysymässä että tulisitko keittiöön kanssani? Minun tekee mieli lisää voileipiä.”
”Okkei.”
Nousimme kumpikin ja kävelimme keittiöön. Aloin kaivaa leivänpäällisiä jääkaapista, ja lopulta kovan vaivan jälkeen sainkin ne kaikki kerättyä käsiini ja kannoin ne pöydälle. Käännyin katsomaan jos Mike olisi jo ottanut leivät esiin, mutta kun huomasin, mitä hän oli tekemässä, kummastuin täysin. Hän tutki keittiöveistä, ikään kuin ei olisi sellaista koskaan nähnyt. Mittaili sen pituutta, terävyyttä, kiiltoa. Tuollainen on tuskin kovin normaalia.
”Öh Mike?”
”Hmmm?” Hän ei edes nostanut katsettaan veitsestä.
”Mitä hittoa sinä oikein teet?!”
Nyt Mike nosti katseensa ja tuijotti minua herkeämättä. Niin. Sekin ei ole normaalia häneltä. Tuijottaa ihmisiä.
”Oh. Ai mitäkö?” Hän kallisti päätään hieman ja otti huulilleen sen suloisen hymynsä. Sitten hän laski veitsen alas takaisin pöydälle ja käveli hitaasti taakseni.
”Tutkin sitä vain yhtä juttua varten..”
Tämä alkaa tosissaan ottaa minua päähän. Eikö hän voisi selittää tuota äskeistä? Katsoin häntä niin kauan kuin pystyin kääntämättä koko vartaloani hänen suuntaansa. Pian laskin katseeni takaisin pöydällä olevaan juustoon ja aloin avata sen kelmua.
Minusta alkoi tuntua siltä kuin jokin olisi kulkenut paitani alla. Itse asiassa tuntui kuin niitä olisi ollut satoja. Revin paidan päältäni.
Silloin minä näin ne: kellertäviä, lyhyitä matoja, kaikkialla. Ne olivat syöneet ihoni syville haavoille. Ne luikertelivat terveenkin ihon päällä, alkaen syödä sitäkin pilalle. Tahdon ne pois.
Mike ilmestyi yhtäkkiä eteeni ja ojensi oikealla kädellään sitä samaista keittiöveistä, jota oli äsken tutkinut. Nappasin sen hänen kädestään, aloin kaivaa matoja sillä pois ihostani. Nautin lämpöisen veren valumista pitkin rintakehääni. Katselin kuinka rusentuneet madonpuolikkaat valuivat vereni mukana siihen pieneen, lattialle syntyneeseen lammikkoon. Pian aloin kuitenkin tuntea hirvittävää, pistävää kipua ylävartaloni paikkeilla. Madot olivat poissa. Ne olivat olleet pelkkää harhaa. Mutta se, että olin parhaillani vuotamassa kuiviin, oli silkkaa todellisuutta. Tunsin kuinka jalat pettivät altani, yritin ottaa tukea pöydän kulmasta, tarrauduin siihen viimeisillä voimillani. Ponnistuksistani huolimatta rojahdin lattialle. Kierähdin selälleni, etsien Mikeä silmilläni. Hän seisoi edessäni, katsellen minua korkeuksistaan ilkeä hymy kasvoillaan. Hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen minua.
Tuska oli kasvanut lähes sietämättömäksi, aloin huutaa kovaäänisesti sitä ilmoille. Pidin katseeni koko ajan Mikessä. Hänen ääriviivansa sumenivat hiljalleen, hän kävi läpinäkyväksi ja katosi lopulta kokonaan. Ei, eihän se ole mahdollista. Aloin huutaa aina vain kovempaa.
Lopulta uninen Rob ilmestyi nurkan takaa kannoillaan Brad ja Phoenix.
”Mit -?”
”Phoenix, soita ambulanssi, ja vähän äkkiä!” Brad komensi Phoenixin matkoihinsa ja kumartui minun puoleeni.
”Kerrohan, kuinka tämä tapahtui.” Hän sulki käteni omiinsa ja puristi hellästi.
”Mike…..” En pystynyt jatkamaan vähään aikaan. Rob kyykistyi myös viereeni ja katsoi minua suoraan silmiin.
”Niin? Jatka..”
”Mike laittoi minuun joitain keltaisia matoja ja antoi keittiöveitsen jotta saisin ne pois..” Sanoin kaiken samaan hengenvetoon, ja aloin yskiä pahasti.
”Mike? Hänhän on nytkin nukkumassa. Kuten tiedät, hänellä on koko bändin parhaimmat unenlahjat, hän tuskin heräisi vaikka tulisi maanjäristys.”
”Ei ei ei, se oli ihan varmasti Mike!”
Silloin Phoenix tuli eteisestä.
”Ambulanssi tulee kymmenessä minuutissa, on onni että asumme näin lähellä sairaalaa.”
Rob nosti katseensa Phoenixiin.
”Phoe, jos vielä tarkistat onko Mike nukkumassa, muuten emme saa millään Joeta hiljaiseksi. Hän nimittäin väittää että Mike olisi tehnyt tämän.” Hän viittoili syviin haavoihin ruumiissani. Phoenix nyökkäsi vakavana ja katosi taas nurkan taakse.
En enää tuntenut kipua, näkökenttäni hämärtyi tasaisesti. Pian kuulin vain äänet, sitten en edes niitäkään. Kaikki oli mustaa, tunsin maan pettävän allani.

Lue lisää

Tää sun tarina alkaa saada yhä absurdimpia piirteitä: hyvä hyvä!! Se matojuttu oli kaikessa outoudessaan ja etovuudessaan aivan mahtava.

kenjie kirjoitti:

*kumartaa*

9. luku

Alone I stand, alone I fall, from this day on… Where do I go?

Chesterin näkökulma

Kuulin vaimeaa liikehdintää vierestäni. Avasin hitaasti silmäni. Mike istui kyllästyneen näköisenä vieressäni, tuijottaen minua silti kiinteästi. Makasin sairaalan avarassa huoneessa, jonka kaikki muut viisi petiä olivat tyhjiä ja siististi sijattuja. käänsin katseeni takaisin Mikeen. Arvelin tämän tapaamisen menevän tasan samalla tavalla kuin sen edellisenkin, Mike pyytää anteeksi viimepäivien käytöstään ja olemme taas ylimmät ystävykset. Niin se on aina mennyt.
”Chester..” hän aloitti.
”Joo joo, olet pahoillasi taas kaikesta ja pyydät anteeksi, niinkö?”
Miken katse synkkeni hitaasti.
”Ei. En tullut pyytämään anteeksi, vaan kertomaan, että sinut on erotettu.”
Erotettu? Missä ja milloin he ovat tuonkin sopineet, vai vitsaileeko Mike taas? Jos niin, tämä on kyllä hänen huonoin vitsinsä.
”Siis kuinka? Haluan jonkun syyn erottamiselle. Et voi vain yhtäkkiä sanoa ’hyvästi nyt, pakkaapa romusi ja lähde’!”
”Voinhan. Sinun läsnäolosi on turhaa bändissämme. Pärjäämme ihan hyvin ilman sinua. Heti kun pääset täältä saat alkaa keräämään kamojasi.”
”Haluan syyn!” Aloin todellakin ärsyyntyä.
”Et nyt vain voi saada sellaista. Lähdet vaan haneen ja sillä siisti. Tuliko selväksi?”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Mike marssi ulos ovesta. Kaipa minun on vain hyväksyttävä tuo ja lähteä, vaikka tuntuukin typerältä ettei hänellä ole minkäänlaisia syitä. Paskat. Nousin istumaan, kiedoin käteni jalkojeni ympäri ja painoin pääni polvieni väliin.
Minut oli päästetty pian Miken lähdön jälkeen kotiini. Tai jos sitä kodiksi pystyy kutsumaan. Minun on hankittava uusi asunto. Piru vieköön sen kommuunin ja sen asukkaat. En minä heitä ole koskaan tarvinnutkaan. Jokin ääni sisälläni sanoi kuitenkin totuuden. Eivätkä he sinua. Olen kai ollut vain harvinaisen tyhmä, roikkunut heissä kuin kuoleva lapsi. Sen takia minulla ei kai olekaan ystäviä. Mihin minä voin muka mennä? Vanhempieni asunto olisi tietysti yksi vaihtoehto, mutta ongelma on, että minulla ei ole rahaa matkustaa sinne. Hehän asuvat vieläkin Arizonassa. Ei minulla ole edes autoa. Enkä usko että kukaan jätkistä minulle rahaa lainaa… Istuin taas sänkyni laidalla, juuri siinä samassa kohdassa kuin silloin kun olin viillellyt itseäni. Kuivunut verilammikko oli vieläkin nähtävissä vaaleanruskealla lattiamatolla. Huokaisin ja jatkoin tavaroiden pakkaamista. Olin jättänyt julisteeni seinille siltä varalta että joskus ehkä palaan. Pakkasin pienen osan vaatteistani, vodkapullon sekä lääkkeet kangaskassin pohjalle. Nyt enää puuttuivat ne pari kirjaa jotka omistan mutta painava, puusta veistetty lohikäärme- koriste-esine saa jäädä. Sain sen muistaakseni jätkiltä syntymäpäivälahjaksi.
Sulloin kaikki keskeneräiset laulunsanat, muistiinpanot ja epämääräiset kansiot väkivaltaisesti miltei täyteen kassiin ja suljin sen vetoketjun. Vilkaisin vielä kerran huoneeni seiniä. Ne näyttivät niin kotoisilta, ne olivat täynnä muistoja ja muita minulle tärkeitä asioita. Minun tulee vielä ikävä tätä huonetta. Käännyin hitaasti kannoillani ja laahustin pää painuksissa eteiseen, jossa vedin takin päälleni ja lähdin sanaakaan sanomatta talosta. Ei maksa vaivaa sanoa hyvästejä tuollaisille. Nytkin he luultavasti vain istuivat olohuoneessa katsomassa ties mitä turhanpäiväistä saippuaoopperaa televisiosta. Kävelin kiirehtimättä lyhyen pihatien päähän ja käännyin surumielisenä katsomaan sitä punatiilistä rivitaloa, joka oli toiminut kotinani jo pari vuotta. Se vaikutti niin lämpimältä ja kutsuvalta, kuin se olisi anonut minua palaamaan. Ei. En voi. Lähdin kävelemään suoraan, sen enempää miettimättä, minne olen menossa tai miksi. Eihän millään ole enää väliä.

~ Myöhemmin illalla ~

Joen näkökulma

En edes huomannut Chesterin lähtöä, mutta en periaatteessa olisi edes halunnut nähdä. Vai sanoisinko, minua ei kiinnosta paskaakaan. Tämä porukka on ihan ennallaan ilman häntä. Istuin yksin keittiön pitkän pöydän äärellä tekemässä itselleni voileipää, kun muut katselivat jotakin erittäin tylsistyttävää dokumenttia laiskiaisten elämästä. Jep. Kuinka kukaan jaksaa seurata minkään niin hitaan eläimen elämää? No, onneksi se loppuu pian, ja sitten voinkin siirtyä katsomaan lempiohjelmiani, joista toiset eivät taas pidä. Yleensä he menevät siinä vaiheessa nukkumaan. Pian kuulinkin sohvan natisevan ja neljät askelet. Hymyilin itsekseni ja tein itselleni vielä toisenkin leivän, asetin sen lautaselle ja lähdin kulkemaan olohuoneeseen. Istahdin siihen mukavimpaan nojatuoliin, mikä sattui olemaan vakiotuolini. Meillä kaikilla on omat tuolimme, jostakin syystä.
Ohjelma jota katsoin oli ehtinyt pyöriä jo hyvän aikaa, kun kuulin askeleita takaani. Luulin, että kaikki ovat jo nukkumassa. Tai sitten Phoenix on taas unohtanut jonkin tärkeän lappusen tai jonkun muun tänne ja on nyt tullut etsimään sitä. Phoe on varmaan unohtelevaisin persoona koko maailmassa.
”Phoenixko siinä?” kysyin irrottamatta katsettani ruudusta.
”Ei, Mike.”
”Ai. Mitä asiaa sinulla on? Luulin että olet jo nukkumassa.”
Mike lysähti viereiseen nojatuoliin. Huomasin että hän oli täysissä pukeissa. Ilmeisesti hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta mennä vielä petiin.
”Tulin vain katsomaan, ettet katso mitään ikärajaasi ylittävää. Elikkä tällä hetkellä sinun pitäisi katsoa jotakin lastenfilmiä, eikä mitään tällaista.”
Loin Mikeen vihaisen katseen. Hän aina jaksaa irvailla siitä, että olen muka ’5 -vuotias pikkupoika 22 -vuotiaan ruumiissa’.
”Mike.”
”Niin kulta?”
”Älä sano minua kullaksesi, tiedät että vihaan sitä!”
Mike naurahti lyhyesti ja nyökkäsi.
”Niin, siis olin kysymässä että tulisitko keittiöön kanssani? Minun tekee mieli lisää voileipiä.”
”Okkei.”
Nousimme kumpikin ja kävelimme keittiöön. Aloin kaivaa leivänpäällisiä jääkaapista, ja lopulta kovan vaivan jälkeen sainkin ne kaikki kerättyä käsiini ja kannoin ne pöydälle. Käännyin katsomaan jos Mike olisi jo ottanut leivät esiin, mutta kun huomasin, mitä hän oli tekemässä, kummastuin täysin. Hän tutki keittiöveistä, ikään kuin ei olisi sellaista koskaan nähnyt. Mittaili sen pituutta, terävyyttä, kiiltoa. Tuollainen on tuskin kovin normaalia.
”Öh Mike?”
”Hmmm?” Hän ei edes nostanut katsettaan veitsestä.
”Mitä hittoa sinä oikein teet?!”
Nyt Mike nosti katseensa ja tuijotti minua herkeämättä. Niin. Sekin ei ole normaalia häneltä. Tuijottaa ihmisiä.
”Oh. Ai mitäkö?” Hän kallisti päätään hieman ja otti huulilleen sen suloisen hymynsä. Sitten hän laski veitsen alas takaisin pöydälle ja käveli hitaasti taakseni.
”Tutkin sitä vain yhtä juttua varten..”
Tämä alkaa tosissaan ottaa minua päähän. Eikö hän voisi selittää tuota äskeistä? Katsoin häntä niin kauan kuin pystyin kääntämättä koko vartaloani hänen suuntaansa. Pian laskin katseeni takaisin pöydällä olevaan juustoon ja aloin avata sen kelmua.
Minusta alkoi tuntua siltä kuin jokin olisi kulkenut paitani alla. Itse asiassa tuntui kuin niitä olisi ollut satoja. Revin paidan päältäni.
Silloin minä näin ne: kellertäviä, lyhyitä matoja, kaikkialla. Ne olivat syöneet ihoni syville haavoille. Ne luikertelivat terveenkin ihon päällä, alkaen syödä sitäkin pilalle. Tahdon ne pois.
Mike ilmestyi yhtäkkiä eteeni ja ojensi oikealla kädellään sitä samaista keittiöveistä, jota oli äsken tutkinut. Nappasin sen hänen kädestään, aloin kaivaa matoja sillä pois ihostani. Nautin lämpöisen veren valumista pitkin rintakehääni. Katselin kuinka rusentuneet madonpuolikkaat valuivat vereni mukana siihen pieneen, lattialle syntyneeseen lammikkoon. Pian aloin kuitenkin tuntea hirvittävää, pistävää kipua ylävartaloni paikkeilla. Madot olivat poissa. Ne olivat olleet pelkkää harhaa. Mutta se, että olin parhaillani vuotamassa kuiviin, oli silkkaa todellisuutta. Tunsin kuinka jalat pettivät altani, yritin ottaa tukea pöydän kulmasta, tarrauduin siihen viimeisillä voimillani. Ponnistuksistani huolimatta rojahdin lattialle. Kierähdin selälleni, etsien Mikeä silmilläni. Hän seisoi edessäni, katsellen minua korkeuksistaan ilkeä hymy kasvoillaan. Hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen minua.
Tuska oli kasvanut lähes sietämättömäksi, aloin huutaa kovaäänisesti sitä ilmoille. Pidin katseeni koko ajan Mikessä. Hänen ääriviivansa sumenivat hiljalleen, hän kävi läpinäkyväksi ja katosi lopulta kokonaan. Ei, eihän se ole mahdollista. Aloin huutaa aina vain kovempaa.
Lopulta uninen Rob ilmestyi nurkan takaa kannoillaan Brad ja Phoenix.
”Mit -?”
”Phoenix, soita ambulanssi, ja vähän äkkiä!” Brad komensi Phoenixin matkoihinsa ja kumartui minun puoleeni.
”Kerrohan, kuinka tämä tapahtui.” Hän sulki käteni omiinsa ja puristi hellästi.
”Mike…..” En pystynyt jatkamaan vähään aikaan. Rob kyykistyi myös viereeni ja katsoi minua suoraan silmiin.
”Niin? Jatka..”
”Mike laittoi minuun joitain keltaisia matoja ja antoi keittiöveitsen jotta saisin ne pois..” Sanoin kaiken samaan hengenvetoon, ja aloin yskiä pahasti.
”Mike? Hänhän on nytkin nukkumassa. Kuten tiedät, hänellä on koko bändin parhaimmat unenlahjat, hän tuskin heräisi vaikka tulisi maanjäristys.”
”Ei ei ei, se oli ihan varmasti Mike!”
Silloin Phoenix tuli eteisestä.
”Ambulanssi tulee kymmenessä minuutissa, on onni että asumme näin lähellä sairaalaa.”
Rob nosti katseensa Phoenixiin.
”Phoe, jos vielä tarkistat onko Mike nukkumassa, muuten emme saa millään Joeta hiljaiseksi. Hän nimittäin väittää että Mike olisi tehnyt tämän.” Hän viittoili syviin haavoihin ruumiissani. Phoenix nyökkäsi vakavana ja katosi taas nurkan taakse.
En enää tuntenut kipua, näkökenttäni hämärtyi tasaisesti. Pian kuulin vain äänet, sitten en edes niitäkään. Kaikki oli mustaa, tunsin maan pettävän allani.

Lue lisää

Loistavaa. Mahtavaa. Hämmästyttävää. Sopivaa iltalukemista.
Sanat loppuu kesken tätä kuvaillessa.