ikävä kaukosuhteessa

Mä en nyt varsinaisesti vastaa sun kysymykseen, on vaan pakko kysyä että miten pystytte järjestämään kerran kuukaudessa niin että saatte olla viikon yhdessä? Eikö työt estä? Pari lohdutuksen sanaa silti.. elän itsekin kaukosuhteessa ja se ikävän tunne on kyllä raastava! että onhan meitä muitakin.. :)

Sen kun tietäisi... Olen oudosti itsestäni huomannut, että miten lyhyempi aika tapaamisten välillä on, sitä enemmän ikävöin. Ehkä pitkään eroon jotenkin alistuu ja alitajunta pakottaa tyytymään normaaliin elämänrytmiin eikä ikävä paina mielialaa.

Nyt on lomien yhdessäelon jälkeen ollut aivan tolkuton ikävä koko ajan. Ei mitenkään selkeästi sydäntä riipivä tunne, vaan sellainen sisällä kytevä jatkuva pieni paha olo ja ahdistus. Tunniksi pariksi se saattaa olla huomiotta jos on jotain todella erityistä tekemistä, mutta kun hetkeksi pysähtyy ja hiljentyy, niin tunne ryöppyää takaisin.

Olen tässä ahkerasti suunnitellut uusia liikuntaharrastuksia ja ahkerampaa päivärytmiä. Joskos vain se tekeminen kuitenkin olisi paras lääke. Ei ehdi ahdistella niin paljon ja saattaisi saada asioita paremmin tehtyäkin. Ja vielä ehkä tuota kuntoakin kohotettua. :)

Ymmärrän mitä tarkoitat. Itsekin kaukosuhteessa kreikkalaisen, oikeastaan juuriltaan albaanialaisen miehen kanssa. Erossa olo on todella vaikeaa ja ikävä kalvaa joka ikinen päivä. Olen kuitenkin iloinen niistä hetkistä jotka sain viettää kultani kanssa. Muistot kantavat, mutta eivät loputttomiin. Pitää vain uskoa jälleen näkemisiin, sydämmeensä ja sen sisällä oleviin tunteisiin ja on oltava halu ja tahdonvoima olla toisen kanssa. Jos rakkaus ei kestä, ei se edes ollut tosi rakkautta. Tosi rakkaus ei sammu koskaan... näin mä uskon ja näinhän se onkin : > Pitää vaan arvostaa niitä hetkiä jotka saa olla kultansa kanssa ja mikä suuri ilo, kun kuukausien tai vuosienkin jälkeen näkee toisen ja saa olla toisen kanssa? Edes ne kaksi viikkoa. yhdessä unelmista ja tulevaisuudesta puhuminen auttaa paljon.
Mulla takana yksi kaukosuhde. Se ei kestänyt kauan, mutta tämä on kestänyt ja luotan myös tähän! Iso voimahali kaikille!

Ikävän kanssa on vaan pakko elää. Kipu on usein fyysinen ja pahimmalta tuntuu juuri sen jälkeen kun ollaan oltu yhteydessä puhelimen ja nettikameran kanssa, kun toinen on jo niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.

Meillä suhdetta on kestänyt nyt viime heinäkuusta. Minä asun ja teen töitä täällä Suomessa ja mies USAssa. Kahdesti ollaan oltu yhdessä, ekalla kertaa kaksi viikkoa ja toisella kolme. Kumpikin ollaan todella vakavissamme tässä ja ikääkin meillä on jo yli 45 kummallakin.

Ainoa asia joka auttaa ikävässä on ajatus siitä että tämä on vain väliaikaista. Ennemmin tai myöhemmin me tulemme asumaan saman katon alla. Silti täytyy kyllä myöntää ettei koskaan mikään aika ole tuntunut yhtä pitkältä kuin tämä kolme viikkoa, jonka olen ollut takaisin Suomessa. Lokakuun lopulle pitäisi vielä kestää, mutta sitten olenkin hänen luonaan kolme kuukautta.

Kysymyksesi on vaikea, mutta tiedän mitä tarkoittaa ikävä. Olen onnellisesti aviossa ja olen ollut viimeksi rakkaani kanssa 9 kk sitten! Syynä ovat mm. viranomaisten harhaan johtaneet neuvot viisumin ja oleskeluluvan suhteen. Nyt oleskelulupa käsittelyssä.
Ei tuohon oikein ole lääkettä. Ainoa oikea lääke on se toinen! Mutta jos edes kerran kuussa tapaatte niin eihän tuon mahdotonta pitäisi olla..? Ja eikö esim. välillä voi käyttää lomaviikkoja pidempään tapaamiseen? Vai menevätkö ne niihin kerran kuussa tapaamisiin?
Meidän kohdallamme on fyysisestä yhdessä olosta takana se 9 kk. Meillä on vain email, puhelin ja webkameratreffit. Olemme kovasta ikävöinnistä ja pitkästä odotuksesta huolimatta tosi onnellisia toisistamme ja liitostamme ja tulevaisuudesta. Yritämme koko ajan ajatella tulevaisuutta ja sitä mitä meillä on, onni ja rakkaus. Emme ajattele sitä mitä meillä EI ole. Se on tunteiden ja energian tuhlausta. Yritämme kestää sen kanssa mitä meillä on ja välttää ikäviä ajatuksia. ja ennen kaikkea, meillä on toisemme, vaikka vielä erillämme, mutta sydämissä olemme yhdessä, nyt ja aina. Välimatka ei voi poistaa rakkautta.
Anna anteeksi, mutta jotenkin vähän jäi sellainen maku, että olet nyt antanut vallan itsesäälille, mielesi vastustaa ja protestoi tilannetta ja ajattelet liikaa sitä mitä ei ole. Yritä keskittyä siihen mitä teillä on ja mitä teillä on edessä. Ja itse ainakin yritän ajatella muutakin ja keskityn ystäviin ja harrasteisiin. Tällainen tilanne kysyy mielenhallintaa. Ikävä on hyväksyttävä siinä tapauksessa, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa parempaa.
Olemme puolisoni kanssa riutuneet ikävän kanssa kipeästi ja kauan, mutta sen kanssa oppii elämään, kun tietää, että rakkaus elää ja voi hyvin ja se toinen on olemassa. Jaksaisin odottaa puolisoani vaikka ikuisesti. Pistä ikävä aisoihin, älä anna sen hallita sinua ja anna enemmän tilaa sille onnelle mitä rakkaan olemassaolo antaa. Sopeutuminen on tärkeää ja oikea tapa käsitellä asioita.

Minä tunsin kihlattuni 3 vuotta ystävänä ennen kuin päätimme katsoa onko tästä aineksia enemmän. Vuosi meni ennen kuin tapasimme ensimmäisen kerran. Molemmat tiesivät ensisilmäyksestä että nyt tärppäsi. Nyt odotellaan 1,5 vuotta ennen kuin menen sinne. Tapaan hänen perheen jne. Sen jälkeen taas vuosi erossa. Skypeä hyödynnetään ahkerasti. Välimatkan takia jokainen reissu maksaa n. 1000-1500 euroa, siksi emme tapaa kuin max. kerran vuodessa 3-4 viikkoa kerrallaan. Luottoa on. Rakkautta vielä enemmän. Me elämme.

Hullua? Totta kai. Rakkautta rakkautta vain.

Ihana suhde! Mun mies ei oo valmis jättää päivääkään töitä tekemättä ollakseen mun kanssa. päinvastoin, jos se on ensin luvannut tulla mun luo viikonlopuks niin se saattaa soittaa että se meneeki töihin. Yritän keskustella avoimesti mutta ei se tajua. Pahinta on se, että mulla on niin paljon kokemusta siitä että varatut miehet yrittää iskee baarissa. Ne haluaa yhden illan sänkyseuraa ja sanoo ettei puoliso saa koskaan tietää. Mä aina sanon sellaisille miehille suorat sanat ja lähden pois paikalta. Varmaan nekin miehet on väittäny olevansa uskollisia vaimoilleen eli mistä sitä tietää jos mun mies vaan väittää niin mut tekee kans tolleen? :/

En voi muuta kuin nostaa hattua ja korkealle. Minä en tuollaiseen ryhtyisi ollenkaan.
Kannattaako tuollainen? ?

Olen itse 18 vuotias opiskelija ja rakkaani asuu 80km päässä...
Eihän matka tunnu pitkältä, mutta ei näin opiskelijalla ole rahaa/aikaa ajella autolla tuota väliä joka päivä, joten näemmä vain viikonloppuisin.

Joskus iltaisin rupeaa vain itkettämään kun ajattelee sitä rakasta... Mutta täytyy jaksaa!


Tekisin mitä vain rakkaani puolesta

joudun olemaan 2vkoa erossa rakkaastani ja olen jo alle viikonjälkeen ihan riekaleena ja haikeana. kun nukkuu ja on toisenkanssa melkein 16h päivästä niin yksinnukkuminen on tajuttoman vaikeaa ja iltasin nousee aina tunteet pintaan :( vaikka kuinka tiedostaa kuinka ihanaa on sen 2vkon jälkeen kun saa halata toista vaikka tunnin putkeen ei se auta :( tämähän on pientä verrattuna teidän juttuihin mutta minulle ainakin tämä on ainakin todella raskasta

Oon reissannu mun poikaystävän kans Australiassa 3kk, mutta tänään mies lähti Suomeen ja mä tuun perässä 2kk päästä...
Ollaan oltu koko ajan enemmänkin ku paita ja peppu, suunnilleen vaan vessassa käyty yksin mutta muuten oltu KOKO AJAN yhessä.
Hyvästien jättäminen oli niin vaikeeta, olin itkeny jo päiviä etukäteen ja tää oli päivä mitä olin kauhulla pelänny jo pitempään.
Eihän tuo 2 kuukautta nyt niin pitkä aika oo, mutta mulle se on. Ja varsinkin ku oli tottunu olemaan toisen kans aina, ja toinen oli aina vierellä, tukemassa ja lohduttamassa.
Kauheeta on myös se, että nyt joudun reiliun viikon matkustamaan yksin ennen toisen reissukaverin saapumista, enkä muutenkaan oo semmosta yksinmatkaaja-tyyppiä. Sen sijaan oon just semmonen jolle läheisyys on sitä tärkeintä, ja että voi vaan nauttia toisen seurasta.
Ikävä on järjetön nyt jo, ja tää päivä on tuntunu niin pitkältä. Illat on tosiaan niitä pahimpia, sillon on vähiten tekemistä, hiljasta ja herkistyy vielä helpommin. Eikä voi nukahtaa ja herätä toisen vierestä.
Jotenki vaan pitää tsempata tämä aika, ja osata vielä nauttia reissustakin... Vaikeeta siitä tulee, mutta pitää ajatella mitä ihanaa voidaan vielä tehä yhdessä ku tuun Suomeen :)
Ikävä on niin kurja tunne, se repii ja raastaa melkeen hajalle, etkä voi mitään tehä. Vaikka kuvianäkis, vaikka äänen kuulis, niin silti et pysty rutistamaan rakasta, pitämään kädestä kiinni, etkä tuntemaan ihaninta ihmistä siinä lähellä

Kaukosuhteen saa toimimaan jo luottamalla toiseen kunnolla mä asun Etelä-Pohjanmaalla ja mies Kemissä aluksi hirvitti mutta sitten olin sitä mieltä että miksei ja nyt olen rakastunut ja ikävä on joka päivä ja luottamus on kultaakin kalliimpi tällaisessa suhteessa sitä meiltä löytyy