Pelottaa ja ahdistaa

.
Jokaiselle äidille se ensimmäinen lapsi on se "harjoittelu" versio, eli vielä on peukalo keskellä kämmentä.
Ei näiden pitäisi olla asioita, joista ei kehtaa puhua. Luonnollisesti ne mietityttää. Helpottaisiko,jos puhut vaikka terveydenhoitajalle.
Suosittelen sinulle, että pyydä vaikka jotain konkaria äitiäsi/tätiäsi/isompaa siskoa,kotiisi sinua auttamaan synnytyksen jälkeen. Vaikka ihan muutamaksi päiväksi , jotta saat itsekin levätä ( ja kannattaa levätä jo pari päivää sairaalassa synnytyksen jälkeenkin ).
Mitä lapsen terveyteen tulee, todennäköisimmät sairaudet katsotaan jo verikokeissa ja ultrissa, ja loppu onkin herran hallussa. Olet nuori, etkä kuulu mihinkään riskiryhmään, joten tod.näk. vauvasi on ihan terve.
Ja kun vauva kasvaa, lähde etsiytymään kaupungin/kirkon kerhoihin, jotta tapaat muita äitejä. Päivät kuluu paremmin, ja saat rupatteluseuraa.

Ja päästä isä mukaan lapsen hoitoon ( jos on siis vastuullinen/kelvollinen/halukas ) jo pienestä pitäen, vähitellen, niin säilyy nekin välit. Ja saat itse touhuta omiasi. Tsemppiä jatkoon!

Ensinäkin onnea vauvasta. Ensinäkin sinun pitää lopettaa ajattelu ettei minusta ole miksikään super äidiksi joka osaa kaiken just niin kuin pitää. Ei saa stressata asioita noin. Jokainen lapsi on aina omalaatuinen tapaus, eikä voi ennustaa millainen kukin on. Menet sitten tilanteen mukaan ja se alkaa luonnistua sitten pikkuhiljaa. Laitoksella saat kätilöistä tukea ja ole laitoksella niin kauan kun sinusta tuntuu ja he siellä opettavat sinut kädestä pitäen alkuun. Kotiin tullessasi voit pyytää jonkun kokemusta omaavan tueksi ja seuraksi. Ja kotona ei tartte alkaa stressaa, kuinka kaikki pitää olla paikallaan ja siistiä tms. keskityt vauvaan vaan, ehdit sitte siivoomaan ku lapsi on isompi ihan tarpeeksi ;) Neuvolassa kannattaa tunnoistasi puhua ja sieltä voidaan ohjata perhetyöhön, jotka tukevat sinua ja auttavat sinua mahdollisesti arjen askareissa tms. ja se ei maksa mitään. Jos on tuttuja tai muita lapsellisia lähellä heidän kanssaan voi aina jutella olostaan. Pääasia on ettet jää yksin murheittesi kanssa. Apua saa aina pyytää =)

Hei,

minäkin sain ensimmäisen lapseni sinun iässäsi ja vaikka olinkin silloin suhteessa, kariutui se lapsen ollessa 6kk, eikä miehestä ollut minulle mitään apua. Nyt lapset ovat jo isoja.

Sanoisin, että kannattaa ehdottomasti puhua, puhua ja puhua tunteista ja fiiliksistä jollekin luotetulle jo etukäteen. Niin vähennät omaa stressiäsi ja vauvakin siitä tykkää. Ensimmäiseksi viikoksi olisi hyvä, jos vaikka äitisi (jolla on kokemusta lapsista ja johon toivottavasti voit luottaa) tulee avuksi ja henkiseksi turvaksi. Mikä sen luonnollisempaa kun äidit tukevat toisiaan?

Luonto järjestää yleensä asiat hyvin, rakkaus vauvaan syntyy ja asiat alkaa sujua. Aluksi tietysti harjoitellaan elämää puolin ja toisin. Tukihenkilö on tärkeä myös siksi, jos synnytyksen jälkeen olet voimaton tai masentunut, niin hän tunnistaa tilanteen ja auttaa sinua..

Niin ja vauva itkun takia ei ketään voi esim.häätää, se on laitonta.. Onnea sinulle!

Luota itseesi! On ihan normaalia, että ajatukset myllertävät päässä odotusaikana, varsinkin, kun kyseessä on ensimmäinen lapsi. Kaikki on uutta ja outoa. Mutta niin se on ollut sellaisillekin, joilla on ollut mies mukana elämässä.

Mielialat vaihtelevat ja pelot ovat ihan normaaleja. On hyvä, että uskallat ottaa asiat puheeksi ja kysellä apuja ja neuvoja. Yksin niitä ei kannatakaan hautoa, pää siinä sekoaa.

Jokainen vauva on yksilö ja jokainen synnytys on omanlaisensa. Saisitkohan jo synnytykseen mukaan vaikka äitisi, jos lapsen isä on pois kuvioista? Jos haluat synnyttää yksin, niin sairaalassa olette vauvasi kanssa luotettavissa ja ammattitaitoisissa käsissä. Ihmiset siellä ovat teitä varten. Sinua neuvotaan kyllä ja jos henkilökunta ei huomaa jotain sanoa (synnytykset ovat heille rutiinijuttuja, joten jotain voi jäädä sanomattakin), niin aina voi kysyä. Myös neuvolasta jo odotusaikana annettava opaskirjanen on ihana apu.

Jokainen vauva on yksilö. Suurin osa syö ja nukkuu hyvin, mutta aina poikkeuksiakin on. Jos ongelmia ilmenee, niin kysy rohkeasti neuvolasta, kavereiltasi, vanhemmiltasi tai vaikka täältä netistä apuja. Nuori äiti saa pääasiassa terveitä lapsia, joten sitä ei kannata murehtia. Syntymän jälkeen lapsi tarkastetaan ja sinulle kyllä kerrotaan, jos jotakin on vialla.

Ensimmäinen yö kotona on hämmentävä ja jännittävä jokaiselle vauvan saaneelle perheelle. Olet todennäköisesti väsynyt sairaalassa vietettyjen öiden ja synnytyksen jälkeen, joten saatat hyvinkin nukkua, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että uusi perheenjäsen vie kaiken huomiosi, hyvä jos maltat nukkua. Mene rauhassa vaan nukkumaan. Heräät kyllä, jos vauva itkee. Se on äidin vaistoa.

Olisi tosi hyvä, jos saisit luoksesi äitisi, tai molemmat vanhempasi aluksi hoitoavuksi ja mallin näyttäjäksi. Hekin ovat varmasti innoissaan pikkuisesta!

Vauvan itku kuuluu kerrostalossa naapuriin, mutta se on LUONNOLLINEN ääni, ja siitä ei pitäisi kenenkään tulla valittamaan. Jokainen meistä on joskus ollut vauva itsekin! Joku herkkäkorvainen (lue; v***mäinen) naapuri saattaa valittaakin, mutta ei siitä sinulle mitään seuraa, sillä vauvan itku on maailman luonnollisin ääni!

Jos vauva ei ole terve, niin uskoisin, että rakastat häntä siitäkin huolimatta. Jos vauva on raskas hoidettava, niin älä suotta väsytä itseäsi loppuun, vaan ota vastaan kaikki apu minkä saat. Yksin ei tarvitse jaksaa, vaan apua pitää pyytää, ennenkuin väsyy niin, ettei enää jaksa hoitaa vauvaa eikä itseään.

Neuvolan väki on sitä varten, että he neuvovat ja auttavat. On harmi, jos lapsen isä ei ole lainkaan elämässänne mukana. Jos isä on kunnollinen, niin anna hänen tavata lastaan, sillä lapsi tarvitsee myös isän. Isän tulee tietysti myös kantaa oma vastuunsa pikkuisesta, joten synnytyksen jälkeen sinun tulee huolehtia myös elatusmaksu- ja tapaamisasiat kuntoon.

Onnea vauvan odotukseen!

Elikkä,olin juuri täyttämässä 20v kun lapseni syntyi n 8kk sitten.
odotin koko raskauden ykin,isä ei ole edes koskaan lasta nähnyt.(siihen omat syynsä)
mietin ja pyörittelin täysin samoja asioita päässäni kuin sinä!niinpä osaan ehkä vastatakkin sinulle!:)

-pojallani oli koliikki,kesti 3kk.kestin sen sillä ajatuksella että tiukkina hetkinä hoin itselleni että "tämä kestää korkeintaan kolme kuukautta",niin myös kävi.nuori ihminen kestää ja jaksaa enemmän kuin uskotkaan!

-itse mietin ja mietin tuota asiaa,että pyydänkö jonkun ekaksi yöksi vai enkö pyydä,en pyytänyt.ja olen onnellinen siitä ratkaisusta!!minulle kävi ainakin niin että,kun olin sairaalassa aikaa viettänyt niin kaipasin niiiiin paljon aikaa vain olla yksin vauvan kanssa,ilman ketään muuta.sinä opettelet lapsen kanssa olemista sairaalassa monta päivä ja voit viedä vauvan hoitajille jos tahdot nukkua.ja muista nukkua päiväunet vauvan kanssa!ihan sama onko tiskiä tai pölyä nurkissa!!oma jaksamisesi on pääasia!:)

-vauva jos itkee paljon niin se kuuluu varmasti naapuriin mutta enpä ole kuullut ihan heti että vauvan itkusta olisi valitettu!nyt varsinkin kun pidän unikoulua pojalleni niin huuto on ihan kohillaan monestikkin:)ihmiset tietää kyllä että lapsi itkee,älä stressaa tuollaisia ollenkaan:D

-sitäei tiedä koskaan että onko vauva terve.ultrilla kyllä aika tarkasti pystytään tuollaiset asiat seulomaan.useimmiten kuitenkin vauva on ihan terve.

-minä ainakin rakastan lastani niin ylipaljon että vaikka hän olisi jollain ravalla vammainen niin uskon että se ei kyllä vaikuttaisi mitenkään minun tunteisiini!

-apua saa muualtakin kuin muuttamalla vanhempien luokse!esim neuvolasta saa sellaisen työntekijän vaikka 2kertaa viikossa joka tulee auttamaan sinua tms.

ja puhu ihmeessä neuvolassa asiasta!minäkin olen puhunut vaikka mistä asioista:)

meillä on ainakin mennyt todella hyvin poikani kanssa,en ole kartaakaan ollut mitenkään lopussa,päinvastoin,elmä on aivan ihanaa!olen nauttinut joka hetkestä ihan täysillä;)
ja poikani ei ole edes ollut hoidossa koska ei suostu syömään muuta kuin tissiä;DD

kirjota minulle ihmeess jos joku asia mietityttää!

[email protected]

ja tsemppiä!!

olen varma, että ihmiset kuuntelevat! Ja haluavat tukea sinua ja vauvaasi. Ja voin luvata, että se rakkauden määrä, jota tulet ajan myötä kokemaan lastasi kohtaan, on suurempi kuin mitkään esteet tai vaikeudet.

Puhu asioistasi! Vauvallasi on vain sinut ja vauvasi ansaitsee äidin, jolla on hyvä olla ja joka luottaa itseensä!

Mulla on täysin sama tilanne kuin sinulla, tosin minun vauvani syntyy elokuussa. Täytän ensi kesänä 22 vuotta ja yksin ollaan, siis ilman miestä ja kun raskaus on vasta näin alussa (seurusteltiin lapsen isän kanssa, ei siis ollut yhden yön juttu tms) niin en voi sanoin kuvailla tätä raivon tunnetta lapseni isää kohtaan. Miten joku voi olla niin paskamainen että jättää lapsensa äidin yksin? Myönnän että olen vähän katkera, koska haluaisin iloita tästä raskaudesta ja jakaa sen jonkun rakkaan ihmisen kanssa. On tietysti ystäviä, mutta ei se ole sama asia.
Paras kaverinikin on raskaana, vähän pidemmällä kuin minä ja hänellä on onnellinen parisuhde, mies on innoissaan vauvasta. Välillä ajattelen, että on se niin väärin, mutta toisaalta heidän innokkuus tarttuu ja heidän seurassaan alan innostua omastakin vauvasta ihan erilailla. Ja kaveriltani olen saanut myös henkistä tukea, vaikka hän eri tilanteessa onkin.
Olen miettinyt myös sitä, että miten ihmeessä kerron lapselleni hänen isästään, sanonko suoraan että isiä ei kiinnostanut, että hän lähti kun sinä ilmoitit tulostasi?! Sydän ihan särkyy kun ajattelee. Onneksi siihen on vielä aikaa...
Olen miettinyt ihan samoja asioita kuin sinä, noita kysymyksiä. Sen lisäksi olen miettinyt myös muita käytännön asioita... Kenelle jätän vauvan kun lähden käymään kaupassa, koiran kanssa ulkona, lääkärissä tms? Lapsi on pakko ottaa aina mukaan ellei saa hoitajaa... Ei ole ketään tukemassa arjessa, eihän ystävät tai vanhemmat voi koko ajan olla kanssasi. Minuakin pelottaa ja ahdistaa, mutta toisaalta se pieni elämä sisällä antaa voimaa. Olen aivan varma että oma lapsi tulee olemaan parasta mitä voi kenelläkään tapahtua :) Kuka ikinä on väittänyt että elämä on helppoa? Ja miksi sen pitäisikään olla? Hyviä hetkiä tulee aivan varmasti yhtä paljon kuin niitä vaikeitakin, ja enemmänkin :)
Koetahan jaksella!

Moi. Minä olen entinen teiniäiti. Nykyään mummu. Vanhin lapsistani 24,nuorin 8. Ja neljä siis omia ja kolme vanhimman tyttären lasta,joiden onnellinen mummi olen. Olen selvinnyt kaikesta. Erosin vuosia sitten. Avioliitossa olin kuin yksinhuoltaja. Olet nykyään 29 ja lapsesi 10.-Miten menee.

Varmaan ihan hyvin menee. Rahaa tulee valtiolta ja lapsen isältä. Elämäm koulua käyty jo aika pitkälle, ainakin perusopinnot teiniäitiydessä sivuaineena sosiaaliturvan hyväksikäyttö suoritettu. Ehkäpä jatko-opinnot varhaiseläkkeläisyydessä siintävät jo lähitulevaisuudessa.

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta
annetun lain tarkoituksena on lapsen suhteen säilyttäminen kiinteänä vanhempaansa, jonka luona lapsi ei virallisesti asu;
tämä toteutetaan lain mukaan siten, vastuunkanto ja päätöksenteko eli lapsen HUOLTAJUUS PIDETÄÄN YHTENÄISENÄ ELI YHTEISHUOLTO ja toisaalta lapsen
suhde vanhempaansa turvataan tapaamisoikeudella.

Lapsen huollon tulee turvata lapsen myönteiset ja läheiset ihmissuhteet, erityisesti suorat kontaktit lapsen ja hänen vanhempansa välillä; lapsen huolto- ja tapaamisratkaisu
tulee tehdä ja ratkaista edellä mainitun mukaisena.

Lapsella on oikeus vanhempaansa- ja tavata vanhempaansa,
jonka luona lapsi EI virallisesti asu.
Perustuslaissa on selkeästi ja kiistatta todettu vanhemmalla
olevan myös oikeus perhe-elämäänsä omien lapsiensa kanssa.

Yksinhuoltaja on rikollinen,
se ei ole lapsen edun- ja oikeuksien, lain mukaista - lapsella on isäkin. Mene hoitoon!