Yhteiskunnan tuottamat pelotteet

normit

Itsestäni tuntuu, että yhteiskunta vaatii minua olemaan tehokas ja menestymään siinä työssä mihin ryhdyn. Pelkään, että en ole tarpeeksi osaava ja kunnianhimoinen täyttääkseni sosiaaliset normit. Jos minulle vaikka tapahtuu jotain, menetän työpaikkani tai sairastun, kokisin sen varmaan omaksi syykseni. En olisi pystynyt täyttämään yhteiskunnan normia ja näin olemaan täydellinen yhteiskunnan jäsen.

Muut asiat eivät minua kauheesti pelota, ainakaan niin, että kuvittelisin niiden johtuvan yhteiskunnan painostuksesta. Yhteiskunta on tehty ihmisistä ja ihmisillä on erilaisia arvoja ja asenteita. Asenteet muuttuvat ajankuluessa, että esimerkiksi vanhentumista en osaa vielä pelätä, koska ikääkään ei ole tullut vielä paljon.

Olen tänä vuonna 31 täyttävä poika :)
Kirjoitan luultavasti aika pitkästi:

TARINAA:
Opiskeluni eteni aikoinaan kokolailla ympärillä olevien ihmisten ja byrokratian paineesta. Vanhemmat odottivat että menen lukioon ja lopulta yhteishakujärjestelmä pakotti hakea edes jonnekin. Päädyin armeijaan, jonka jälkeen ammattikorkeakouluun. Menin alan töihin jo ennen kuin valmistuin ja lopputyön tein työpaikalleni. Oli tyttöystävä ja yhteinen vuokra-asunto. Jonkinmoiset paineet myös mennä kai kihloihinkin.

Muutaman vuoden töitä tehtyäni mielessäni laukesi jonkinlainen kyseenalaistus. Tämä oli kai se käänteentekevä kohta jota ei kaikille tapahdukaan ehkä koskaan. Itselläni se johti siihen että lopulta sairastuin töistä, erosin, lopetin työt, jätin kaiken ja lähdin pois Suomesta. Suunnanetsimistilaa jatkui ainakin 4 vuotta. Läheiset eivät käytäytymistäni ymmärtäneet enkä oikein itsekään.

Myöhemmin tajusin että olin totaalisesti väärällä alalla ja ehkä vääränlaisten ihmisten seurassa. Eräs harrastukseni, jota olin tehnyt aktiivisesti armeijasta päästyäni, olikin nyt ainoa asia jota tein.
Aikaisemmin tyttöystäväni jopa kielsi minulta sen harrastamisen (kyseessä ei ole laiton harrastus.. eikä muutenkaan kyseenalainen :).
Nykyään opiskelen taas ja teen työkseni sitä mitä harrastin. Olen työvoimatoimistossa "ammatinvaihtajana" ja nykyään siis yliopisto-opiskelija.

Kun silloin menneisyydessä tein töitä, sain rahaa, ostin ruokaa ja viihdykkeitä. Nykyään on päiviä jolloin en ehkä voi edes syödä, mutta silti olen onnellisempi kun voin toteutta itseäni.

TARINAN PÄÄAJATUS:
Vanhempani tai menneisyyden ystäväni ihmettelevät sitä kuinka vaihdoin vakavan ammatin ja hyvän toimeentulon tällaiseen yhteiskunnan tukia kuluttavaan ja köyhään, pieni palkkaiseen elämään.
Vieläkin paineet ovat olemassa, mutta kaikista tärkein on nyt itseni toteuttaminen. Teen sitä mikä on ns. "minun juttuni" enkä juokse hyvän palkan tai hyvän työllistymisen perässä. Se tekee minut sairaaksi. Varmasti vielä tulevaisuudessa saan riittävän palkan tälläkin tiellä. Ja työni on kaiken lisäksi arvostettua.

Kyse on siis tavallaan "itsekkäästä" tavasta elää.
Ehkä jollekin toiselle itsensä toteuttaminen tarkoittaa rahaa, mutta ei minulle.

PELOT:
Mielestäni ihmisten ensisijainen tehtävä ei ole olla tehokkaita ja taloudellisesti tuottavia. Näennäisesti sellainen yhteiskunta voi olla onnellinen ja menestynyt, mutta ihmiset eivät silloin todella ole onnellisia.. tai ei ainakaan kovin moni ole. Nykyisen yhteiskunnan säilyminen perustuu silmien ummistamiselle ja siihen harhaan että taloudellinen menestys on sama kuin onnellisuus. Pitäisi uskaltaa elää toisin vaikka näyttäisikin siltä että toimeentuleminen vaatisi yksilön perinteistä tuottavuutta.
Hyvinvointia on monenlaista ja siitä vain raha ja materia ovat tällä hetkellä arvostetuja. Vain niitä pidetään oikeasti välttämättöminä. Mutta sehän tässä juuri onkin harhaista. Nehän eivät juuri olekaan välttämättömiä.

Irvokasta on esimerkiksi se kuinka nykyään oppilaitokset kilpailevat keskenään oppilasmääristä ja valmistuvien määristä. Kaikesta on tullut peliä, jolla ei ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Miksi ihmiset kouluttavat itseään? Miksi oppilaitoksia on olemassa?
Ovatko ne tehtaita, joista syntyy toimijoita yhteiskunnan eri asemiin?
Palvelevatko ne oppilasta vai yhteiskuntaa? Vaiko itseasiassa vain oppilaitoksen säilymistä tai vaurautta?

Tulee mieleen tuhat kysymystä.
Outoon suuntaan ollaan kuitenkin mielestäni menossa ja kukaan ei kohta enää tiedä miksi asioita oikeasti tehdään. Päätöksistä tulee lyhyentähtäimen päätöksiä eikä todellista kokonaiskuvaa ole kellään.
Yksilö, nuori, tällaisessa yhteiskunnassa on totaalisen sekaisin. Vaatimukset ovat kovat. Valmistu nopeasti.. valitse tiesi nopeasti..
Lapsen on jo nuorena tiedettävä kuka on ja miksi haluaa. Ei monenkaan identiteetti ole niin vahva kuin yhteiskunta vaatii. Pahointivointi siitä on lopputuloksena - ei mikään muu.
Sitten korjaillaan asioita mielenterveysosastoilla.. täysin irti todellisista syistä miksi näin käy.

Mitä kauemmin yhteiskunta riistää yksilöä, sitä enemmän pahoinvointi lisääntyy.
Mutta kuinka tukea yksilö sellaisessa koulutusjärjestelmässä mikä meillä tällä hetkellä on.. ja mihin suuntaan se on menossa?
Jokaisella on oma aikansa. Toiset kehittyvät nopeammin, toiset tietävät jo alakoulussa mihin he haluavat isona ja toiset taas miettivät näitä vielä lukion jälkeenkin. Osa ei sitten mieti ollenkaan. Sama koskee ihmisten valmiuksia ja taitoja. Kouluarvostelu saattaa johtaa epätasarvoon. Ne hotka eivät ole erinomaisia niissä "eniten arvostetuissa" oppiaineissa, näyttävät huonommilta oppilailta kuin ne jotka saavat kympin matematiikasta ja liikunnasta. Jokainen on hyvä jossain. Sehän riittää aikuisten maailmassakin.. miksi sitten lapsen kuuluisi olla hyvä kaikessa?
.. pohdintani jatkuisi kai ikuisesti.. :)

eihän ketää ikää lisäntymää pelkää sehän on jokaisen kohdalla ja edessä sitä enemänkin miten pärjää tässä yhteiskunnasa siinähän ihmisillä enimäis pelko ei vahentumineen sinläänkään olen aina sanonut silloin kun oppii tuntemaan oma minäni ei tarvitse pelätä ja toiseksi kaiken luonon raketama itsesään on hyväksyttävää jos ei niin silloin on riita itsensä kanssa en jaksa keskustella enenpää olen itsenikanssa sovussa ja toivon toisillekin toivoo eräs nimitulee peräs niinkuin lanka keräs