Yllättävä kuolema, milloin sen tajuaa?

no jos sulla on kieltämisvaihe vielä päällä??
onko kauankin kun kuoli? - no kun minä menin siitte n. puolentoista viikon jälkeen katsomaan lastani... kun pääsin.. niin minä oikeen menin ihan lähelle että jos se vaikka silmiään räpsäyttäisi että kaikki olisi vaan erehdystä... ja jotenkin en millään uskonu sen kuolleen vaikka se oli siinä silmieni edessä.. ja sit olin hirveen kauan ns. lukossa..jankkasin vaan koko kuolin tapahtumaa...nyt alkaa olla vuosi ja kyllä sen niiku alkaa tajuamaan ettei häntä enää ole..ei soita ei tule..ei mitään
kaippa kaikki on niin yksilöllistä...aikaa vievää puuhaa..

Minun rakas isäni siis kuoli täysin yllättäin 25.1.2008. 57v vuotiaana,terveenä..Ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.

Isä kuoli kotona. Äidin ollessa töissä. Ihmetteli vaan kun ei isää kuulunautkaan hakemaan.
Kotona sitten saimme jättää jäähyväiset isälle, reilun tunnin verran, ennen ruumisauton tuloa. Isä näytti niin rauhalliselta,tyyneltä ja onnelliselta...
Toisen kerran näin vielä isän sairaalan kappelilla kun oli arkkuunlaitto.

Että 2 kertaa olen isän kuolleena nähnyt, ja SILTI meinaan vähän väliä soittaa hänelle. Aina kun muksut tekee jotain hassua, tai niin kuin tapana oli, iltapäivällä pirauttaa ja kysyä että minkäaikaan poikkeette? Ja aina kun tarviis apua,niin olen puhelin kädessä isälle soittamassa.

Kyllä mie sen tajuan, että isä on kuollut. Ei palaa enää ikinä. Mutta tämä tuska vaan on niin suuri, että kait se tuo ihmismieli yrittää asiaa edes hiukan pehmentää..Tai en tiedä..
Syvä osanottoni sinulle, tiedän totisesti, mitä käyt läpi.

Minun äitini kuoli tasan 1kk sitten. Edellisenä viikonloppuna olin vielä kylässä äitilläni ja puhuin kuolin iltanakin puhelimessa. Seuraavana päivänä poliisi toi surusanomaa äitini kuolemasta.Kokoajan tuntuu ettei tää ole minun elämää ei näin voi oikeesti käydä. Äitini kuoli henkirikoksen uhrina ja hänelle tehtiin ruumiinavaus, sen takia häntä en halunnut enää nähdä kuolleena vaan muistaa sellaisena kuin oli eläissään. Kokoajan minullekin tulee mieleen että soitampa äitille ja kerron sitä sun tätä tai meen käymään, mut eihän se käy...ikävä on aivan mahdoton. Mä olen aika samanlaises tilantees surun kanssa kuin sinäkin. Ihan yhtäkkiä keskellä päivää saattaa muistua joku juttu mieleen ja muuta ei tarvita niin mä itken.uskon ettei tästä ikinä pääse kunnnolla eroon, mut ehkä se helpottaa jossain vaihees.--voimia sinulle---

näin äitini kuolleena, löysin hänet kotoaan ja vielä sairaalan kappelissa näin. Silti en meinaa tätä uskoa, tai ehkä kyse on siitä etten meinaa tätä hyväksyä. Uskon sen toki, koska vähän väliä välkkyy mielessäni kuva äidistä kuolleena.
Haluaisin tämän kaiken kieltää, mutta pakkohan tämän asian kanssa on elää. Hyvin sanottu, että "elää kuin jonkun toisen elämää". Siltä minustakin tuntuu, sillä eihän minun äitini voi yhtäkkiä olla poissa. Ei voi....
Yllättäen hän kuoli. Kaiken piti olla hyvin.
Tästä pitäisi rakentaa omaa elämää eteenpäin. Vaikeaa se on, mutta pakko tehdä niin.

Minun isän kuolemasta on nyt 2 kuukautta ja edelleen en osaa sanoa, että miltä minusta tuntuu. Kaipaan isää ihan valtavasti, mutta enemmän olen äidin jaksamisesta huolissani, äiti pärjää päivät ihan ok, mutta illalla se valtava tyhjyys iskee, kun äiti on siinä suuressa talossa yksin … Ja minä olen niin kaukana, enkä voi joka ilta olla äidin vierellä.
Ja isän kuolema: Se tuli niin odottamatta, eräs keskiviikko päivä, äiti soittaa: Isää ei enää ole. Isä on juuri nyt kuollut. Kotipihaamme. En todellakaan vielä ymmärrä kaikkea (ruumiinavaus pöytäkirjat olemme jo saaneet), mutta keskiviikko 2 kuukautta sitten, muutti minun elämäni täysin!

Mitä itse olen keskustellut ihmisten kanssa oman lapseni kuoleman jälkeen, niin he jotka on kokenut saman ovat kaikki todenneet että olo on kuin lapsi on lähtenyt vaan matkalle josta jossain vaiheessa palaa.
Itse olen nänhyt kuolleen poikani kaksi kertaa ja vaikka niin kävi aloin vasta ymmärtämään ettei hän todellakaan tule takaisin.
Vaikka tietää sitä ei vaan voi käsittää. Minulla meni noin puolitoista vuotta kun aloin pikkuhiljaa ymnmärtämään todellisuuden. Todellisuus sai aikaan ahdistusta, joten uskon kieltämisen olevan keino selvitä asioista jotka joutuyu käymään läpi. Jos keholle iskisi liian paljon käsiteltävää se ei kestäisi. Ensin sokki kun saat suru uutisen, sitten mietit miksi, järjestät hautajaiset ym, odotat mahdollisia lausuntoja, samalla kun koko ajan suret.
Otan osaa suruusi.

kun se iskee, se iskee niin kovasti,
se ei helli, se raastaa. Löysin lapseni
kuolleena, tajusin sen heti, vaikka yritin
lämmittää häntä. Kuva nousee mieleen
monesti. Suru pienenee, mutta minulta se ei
häviä koskaan. Kysymys, miksi ?

Äitini 56v, löydettiin kuolleena viikko sitten kotoaan. täysin yllättäen. Vaikka näin hänet kappelissa, en usko tapahtumaa vieläkään todeksi. Alkupäivien jälkeen olo on ollut melkein koko ajan ihan ok, ei vaan käsitä asioita. Pelottaa milloin sen tajuaa. Juttelen äidilleni koko ajan. Olo on välillä jopa parempi kuin ennen uutista. Muisti pätkii eikä ajatus kulje ja mielialat vaihtelee. Mutta muuten ei oikeen tunnu miltään.

Kai tämä on normaalia.

Äitini kuoli yöllä nukkuessaan, oli sairaus joka johti lopulta kuolemaan.Kuitenkin viimeisenä päivänään oli pirteä ja hyvinvoivan oloinen, siksi luulin et kaikki hyvin ja kysyinkin, sanoi pärjäävänsä.
Minulle tuli hyvin raskas taakka, kun sisareni, syytti minua äitimme kuolemasta.
Jos olisin syyllinen, tuskin olisin vapaa ja olisihan minut pidätetty, mutta en ollut paikalla yöllä, sillä kävin edellisenä päivänä kylässä äitimme luona.
Onkin tullut mieleen, miten julmalla tavalla siskoni kohteli minua, mutta en enää pidä sitä siskona.
Minä en tuomitse, sillä ei ole oikeutta, mutta tuntuu välillä, miksi tämä sisko jatkaa elämäänsä,kuin mitään ei olisi tehnyt?, eikä ole edes anteeksi pyytänyt, niitä hirveitä sanojaan vaikka on jo elämää kokenut ja toisaalta olisin voinut tehdä kunniani loukkaamisesta rikosilmoituksen.

Äidin asunto tyhjennetty. Äidin tavarat luonani saivat tajuamaan asiaa enemmän. Sen lopullisuutta. Mietin miksi ihmeessä mulla on äidin tavaroita, hänellehän ne kuuluu. Hautajaiset kuun puolivälissä. Ajatus sekavaa.

Terveisin Koo1900

Äiti kuoli aivan yllättäen sairaskohtaukseen 44-vuotiaana. En oikeastaan enää muista, missä vaiheessa oikeasti ymmärsin, ettei äiti tule enää takaisin. Meni siinä pari vuotta. En ikinä nähnyt äitiä kuolleena, joten hänen kuolemansa ei ns. konkretisoitunut missään vaiheessa. Äitiä ei vain enää ollut, eikä hän vastannut puhelimeen.

Kyllä aina hautajaiset muistuttaa elämän rajallisuudesta ja useissa lähisukulaisten hautajaisissa mukana olleena voin todeta, kun isäkin oli vielä mukana hautajaisissa, niin sitä miettii, kun arkkua hautaan lasketaan, että kunpa ei tulisi sitä päivää, kun oma isä on arkussa ja hänet maan poveen lasketaan. Varmaan kaikki miettivät samaa, ainakin siinä vaiheessa, kun ikää alkaa olemaan enemmän.
Sekin päivä koitti ja se päivä oli kyllä elämän pisin ja raskain päivä. Tuntuu vaan niin pahalta ja lopulliselta, kun läheinen lasketaan hautaan, eikä häntä enää koskaan näe tässä elämässä täällä maan päällä.
Tätä aikaisemmin äitini haudalla käydessä hautakivestä vielä puutui isän nimi ja välillä mietti, että kunpa ei vielä tänä vuonna, mutta nyt hautakivessä on myös isäni nimi. Kyllä sitä vaan kaipaa, että saisi kysyä ja kertoa vanhemmilleen erilaisista ja uusistakin asioista, tehdä heille ruokaa ja näyttää mitä on tehnyt. Ei tätä kokaan varmaan tajua, eikä totu, että vanhemmat ovat poissa, niin rakkaita, tärkeitä ja läheisiä olivat.

En tiedä muuta, mutta suru tuntuu olevan ikuinen. Se ei näy koskaan loppuvan. Syvällä sydämessäni se tuntuu yhä.

Riippuuu siittä kumpasta jäi enämpi, sietää velekaa vai saatavaa kahisevaa ym tavaroo..