tuntuu etten jaksa enää

Tässä tulee sitten sellanen vuodatus että toivottavasti jollain riittää kärsivällisyyttä lukea tai kommentoida.

Morjens!

Meillä poika5v, täyttää kesällä 6 vuotta. Hän on reipas, helposti oppiva poika, mutta joka ei varmaan ole käynyt kahta perättäistä viikkoa päiväkotia ettei sieltä jotain noottia olisi tullut. Ongelmat alkoivat jo hänen ollessa alle kolmen ikäinen. Silloin oli huomion hakemista, levottomuutta ym..

Nyt sitten oltiin äippälomalla vauvan kanssa alle kaksi vuotta kotona niin että poikakin oli kotosalla. Päiväkoti alkoi tammikuussa-08. Alku menikin hyvin ja tarhasta jopa ihmeteltiin, että mitä minä oikein stressaan, kun kerroin pojan ongelmista.

Nyt päiväkodissakin on huomattu, ettei poika kykene keskittymään juuri lainkaan, ja sosiaaliset taidot ovat, jos ei nyt olemattomat, niin huonot kuitenkin. Hän ei osaa kunnioittaa kavereiden koskemattomuutta, eli lääppii ja koskettelee, ei kuitenkaan aggressiivinen.

Ylivilkkaus tulee esiin nimenomaan kun on paljon lapsia. Välillä voi olla hyviäkin päiviä, mutta harvoin.

Kotona meillä on melko tiukat rajat, hengittääkin tosin saa =) mutta siis rajat on pidettävä tiukkoina tai muuten poika kuvittelee että saa olla kuin sika pellossa. Juu, on kokeiltu antaa löysääkin, mutta läskiksi menee.

Kotona ollaan toki huomattu, että haluaa huomioita ja niin päin pois, mutta kuitenkin pärjäillään ihan mukavasti. Hänen kanssaan voi mennä esim kauppaan, ravintolaan, kylään ym.. ihan hyvin ilman mitään probleemaa.

Tehtävä ja puuhakirjoja tykätään tehdä, istuu paikallaankin helposti sen 45min kun kotona ollaan. Ja kuten totesin, oppii todella helposti asioita.
Mutta tosiaan nämä sosiaaliset taidot ovat aivan hukassa. Mielellään pomottelee muita, peleissä vaihtaa sääntöjä jotta saisi haluamansa. Kotona suuttuu jos ei voita, mutta päiväkodissa kuulema ottaa häviön ihan hyvin. Muutenkin ripustautuu toisiin lapsiin ja on kokoajan kattomassa mitä muut tekee, poimii kaikki asiat ympäriltään, vaikka hänelle ei edes puhuta juuri sillä hetkellä.

Älkää käsittäkö väärin, rakastan poikaani ja HALUAN hyväksyä hänet sellaisena kun hän on, mutta jotenkin tunnen oloni todella surkeaksi äidiksi ja häpeissäni myönnän, että usein minulla on inhon ja raivon tunteita lastani kohtaan. Ollaan todella yritetty kasvattaa hänet isän kanssa parhaamme mukaan, ja suututtaa todella paljon että hommat ei luista koskaan.

Nyt saatiin päiväkodista raportti, joka viedään neuvolalääkäriin että saadaan lähete neurolle. Päiväkodissa on mukava henkilökunta ja he kertoo aina mielellään mitä päivään on kuulunut.

Viimiseen saakka olen aina ollut sitä mieltä että jos kasvatan paremmin, niin ongelmat häviää. Että ei mitään diagnooseja olekaan, ainakaan meillä. Nyt kuitenkin alan olla niin vittuuntunut, väsynyt ja masentunut, että jopa toivon sieltä tutkimuksista löytyvän jotain.

Mainittakoon vielä, että ollaan ennenkin koetettu saada lähetettä neurolle, mutta psykologit ja nla lääkäri eivät ole puoltaneet lähetettä koska poika vastaanotolla on todella maltillinen, kuuntelee ohjeet, tekee tehtävät ja on tosiaan paikallaan pitkiäkin aikoja. Kova on menemään ja vilkas, mutta siis pystyy kuitenkin jos käsketään.

Eniten pelottaa tulevaisuus, miten tässä käy ja tuleeko loppuelämä olemaan yhtä taistelua ja epäonnistumista. Ei näin sais ajatella, mutta tuntuu vaan niin väsyttävältä jos stressaan itseni hengiltä sen takia että pojastani kasvaa joku tuleva pultsari tai muu epäonnistuja.

Ei äiti saa luovuttaa, mutta onko jollain rohkaisun sanoja itkuiselle ja epätoivoselle? Jos, niin mielelläni kuulisin muiden kokemuksia.

Kevät terkuin, kahden rakkaan pojan äiti.