hei,
ajattelin kertoa oman tarinani tästä bulimiasta, ja kuinka olen yrittänyt tästä selvitä, ja toivon vastaavia ohjeita arkeen muiltakin, jotka yrittävät tästä sairaudesta eroon päästä.Ikää on 27, bulimia vuosia takana 7. Lihoin ala-asteen lopulla ylipainoiseksi, lukio-iässä laihdutin normaalipainon ylärajoille tyyliin päivä viikossa täysin syömättä ja muutkin päivät aika niukalla ruualla. Jälkikäteen ajateltuna oli mulla itsekuria...painoa tippu parikymmentä kiloa, eli ylimääräistä oli ihan reippaasti.Bulimiaan en sairastunut vielä muutettuani pois kotoa, vaan vasta kun muutin opiskelijaasunnosta kaverini kanssa kesäksi saman katon alle ja jouduin ensimmäistä kertaa todella olemaan yksin.Samaan aikaan oli into laihduttaa itseäni vielä hoikemmaksi, ja ruokavalio tais koostua lähinnä vihanneksista ja kaurapuurosta.
siitä alkoi ahmimiset ja oksentamiset. Alussa oksentaminen oli tosi hankalaa, ja muistan vielä kun ajattelin, että miten tähän muka vois jäädä koukkuun, nykyisin oksentaminen onnistuu tosi helposti vain vatsalihaksia supistamalla. Aluksi sitä tapahtui vain viikonloppuisin ja taisi olla pitempiäkin taukoja välillä. Nykyisin onnistun olemaan oksentamatta yleensä 2 tai 3pv peräkkäin, mutta kun oksennan yhtenä päivänä, jää kierre yleensä päälle useammaksi päiväksi.
Minä en harrasta semmosta, että ostasin kaupasta ahmimismielessä ruokaa/herkkuja, pikemminkin yritän valikoida ruuat siten, että ne ei aiheuttas ahmimishimoja. Ahmimismäärät eivät ole mielettömiä eivätkä pahemmin vaikuta painoon, kilon parin sisällä ovat painon vaihtelut. Ahmimisjakson aikana, joka yleensä alkaa aterioinnin jälkeen tai pari tuntia siitä,jolloin tulee makean mieliteko, syön yleensä jotain hiilihydraattipitoista.
Mulla on inhottavia tapoja syömisen suhteen, joista pinnistelen jatkuvasti eroon. Esim. "naukkailen"jogurttia suoraan litran tölkistä, jota välttelen sillä, että usein ostan jogut pikkupurkeissa. Tykkäisin leipoa, mutta leipomukset eivät jätä minua rauhaan,ennen kuin olen ne ahminut tai heittänyt roskiin. jos leivon esim. marjapiirakkaa, leikkaan aina piirakkapalan reunoista itselleni pienen palan ja taas pienen palan..huijaan itseäni,ettei syöty määrä näyttäisi niin järkyttävältä. Nyt olen vähentänyt huomattavasti leipomista, etten koe tarvetta oksentaa.Pullat leivon pyöreinä,niitä ei tee mieli ahmia. Vierasvarana meillä on aina jäätelöä, koska mies tykkää siitä kovasti ja minä taas en voisi sitä yksinäni syödä, johan hän nyt ihmettelisi minne se on hävinnyt.
Ruokaa laitan yleensä vain yhdeksi kerraksi tai jos teen isomman satsin, laitan annoksiksi ja pakastan. Jos päädyn leipomaan, lasken esim sämpylöistä kalorit, koska epätietoisuus jos mikä laukaisee ahmimisen.
Ahmiminen alkaa yleensä yksinäisyydestä ja tekemisen puutteesta tai sitten jonkin vastoinkäymisen, vaikkakin pienen, kohdatessa. Työaikaan ahmimisriski on töitä tullessa ja joskus jopa siitä ,kun pitäisi lähteä jonnekkin.Siinä ei toistaiseksi ole vielä auttaneet järkevät ajatukset, vaikka tiedän toki, ettei niitä hetkiä pitäisi ruualla täyttää. Yksin ollessani (kun mies siis ei ole kotona)neulon, siivoan, luen lehtiä,hoidan puutarhaa, olen netissä jne, hommailen kaikkea, ettei tulisi sitä tyhjän olon tunnetta.
Kunpa vielä tulisi se päivä, ettei tarviis aina miettiä, että miten suunnittelisin päivän, että välttyisin vessassa yökkäilyltä. Nyt tämä on vielä aika suunnitelmallista...
Toivon kommentteja...
ratkaisumalleja eräältä bulimaveivarilta
9
858
Vastaukset
- mulla olisi
ratkaisu. Melkeinpä sama tilanne täälläkin. Mies usein poissa, mutta ihan yhtä lailla voin oksennella kun hän on kotonakin. Leivon kanssa hyvin harvoin, koska se lähes aina aiheuttaa ahmimista, varsinkin kun kyseessä on makeat leivonnaiset.
Kotona hilluminen ainakin mulla on varmaan suurin syy bulimiaan. Silloin kun olen töissä ja teen jotain muuta poissa kotoa, ahmiminen ei tule mieleenkään (varmaan sekin auttaa että vieraat vessat, ja varsinkin julkiset, ällöttää liikaa). Yritän kaikin voimin vastustaa bulimiakohtauksia esim. niin että kaikki namit on meillä kassakaapissa, johon mies tietää koodin (kyllä murtovarkaat olis pottuuntuneita jos sen meiltä pöllisivät rahan ynnä arvoesineiden toivossa :)), mutta silti onnistun löytämään ahmittavaa vaikka sitten leivän ja juuston tai murojen muodossa. Mulle ratkaisu tähän ongelmaan olisi kokonaisvaltainen elämän muutos ja muutto maalle. Ehkäpä myös lapset. Kaikki muu rahalla hoituisi, mutta mietenköhän niitä lapsia sais kun on niin hemmetin seksikäs olo naama ihan turvoksissa ja maha oksentelusta sekaisin? Oonpa melodramaattinen paska. :)- ------
Kuulostaa todella tutulta. Kun sairastin anoreksiaa, elämä pyöri laskujen ympärillä. Nyt mäkin huijaan itseäni, että en edes "Näe" tätä bulimiaa, vaikka mietin alitajunnassa että mitä syön ja milloin.
Olen paljon yksin kotona ja nyt kesän aikana bulimiaoireilu on lähtenyt taas pahaan nousuun. Ja ei kyllä haittaa vaikka avokki ois kotona, oksennus sujuu ilman ääntä ja vaivaa.
Tää on kamalaa kun toivoo että paranis mutta ei osaa tehdä mitään. - pohtijatar
------ kirjoitti:
Kuulostaa todella tutulta. Kun sairastin anoreksiaa, elämä pyöri laskujen ympärillä. Nyt mäkin huijaan itseäni, että en edes "Näe" tätä bulimiaa, vaikka mietin alitajunnassa että mitä syön ja milloin.
Olen paljon yksin kotona ja nyt kesän aikana bulimiaoireilu on lähtenyt taas pahaan nousuun. Ja ei kyllä haittaa vaikka avokki ois kotona, oksennus sujuu ilman ääntä ja vaivaa.
Tää on kamalaa kun toivoo että paranis mutta ei osaa tehdä mitään.kyllä tämä kesä ja loma-aika tuo haasteita itse kullekin, liikaa vapaa-aikaa, niin ajatukset pyörii liian paljon oman navan ympärillä. Itsellä ahmimishimo on paljon pienempi jos mies on kotona, paitsi jos se on hermostunut/huonolla tuulella, niin se alkaa ahdistaa mua ja siitä taas seuraa...
Minullakin on mennyt viime viikon loppupuolesta lähtien taas huonommin. Olen oksentanut päivittäin, vaikka ahmimista ei ole paljon ollut. Ahistaa nämä lapsettomuusasiat niin paljon, kun tais tämä kierto mennä taas päin p:tä.
No ei kun suunta vaan ylöspäin!Lähden pyöräilemään ja kuntosalille, se saa ajatukset tuulettumaan.
- lyyti
Se ei häviä minnekään, siis bulimia, vaikka rajoittaisi omia mahdollisuuksiaan ahmia ja oksentaa, ehkä elämäsi aikana se harventaa kertoja, mutta sairaus pysyy. Voisin melkein pitää itseäni asiantuntijana, sairastuin bulimiaan 15-vuotiaana, 28 vuotta sitten. Olin jatkuvasti laihdutuskuurilla, mutta aina lipsuin. Sitten keksin, että korjaan lipsahdukset oksentamalla. Ei silloin tullut mieleen, että mistään sairaudesta olisi ollut kyse, se oli vain painonhallintakeino. Olin yli kaksikymppinen, kun ensimmäisen kerran kuulin sanan bulimia. Luin aiheesta, yritin päästä siitä, ajattelin, että kun vain on tahdonvoimaa. Vaikka joka paikassa sanotaan, että siitä ei selviä yksin, minähän kyllä selviän, en voinut kuvitella kertovani siitä kenellekään. Myöhemmin tuli tilanne, että elämä kaatui muutenkin niskaan, ja lopulta rohkaisin mieleni, varasin ajan kaupungin psykologille, ja siellä sanoin ensimmäisen kerran – ja toistaiseksi viimeisen kerran – ääneen, että minulla on bulimia. Psykologi vastaili tapaamisemme ajan puhelimeen, kertoi, kuinka kiire hänellä aina on, ja että jos en ihan joka päivä oksenna, niin ei se nyt niin kovin paha ole. Siitä on nyt viisitoista vuotta. Jossain vaiheessa elämä on vähän seestynyt, ja lähes päivittäinen oksentelu vain jäi pois. Mutta vieläkään en ole täysin terve. Vieläkin joskus, kun syön jotakin, joka maistuu hyvältä, en osaa lopettaa, ja lopulta olo on niin hirveä, että on pakko oksentaa.
Tiedän jo bulimiasta niin paljon, että se on pelkkä oire, että syyt sen taustalta pitäisi selvittää. Ja nyt uskon jo senkin, että yksinään siitä ei pääse.
Käytännön ohjeeni onkin siis, että hae apua. Hae apua, koska muuten tuhlaat järjettömän osan elämästäsi bulimiaan. Muuten mietit vain syömistä ja /tai oksentamista, kun pitäisi nauttia siitä, mitä ympärillään näkee ja kokee. Jos lasken yhteen kaiken ajan, minkä bulimia on elämästäni vienyt, siitä tulee varmaan yli kymmenen vuotta, järkyttävä määrä menetettyä elämää.
Älä siis tee samaa virhettä kuin minä, niin vaikealta kuin se tuntuukin, hae apua! Minäkin aion tehdä niin, ehkä heti huomenna...- olla ilonpilaaja
mutta minä olen saanut apua. Niin paljon, että lääkkeet ja terapia jo pursuu korvista asti (osaan pitää terapiaistunnon vaikka heti itse itselleni tai kelle tahansa muulle, kaikki on mieleen uponnut ja on omat psykologian yliopisto-opinnotkin siinä päällä). Silti olen vielä bulimikko. Silti minulla on vielä huono itsetunto.
Peruspersoonallisuuteni, jonka syytä tämä kaikki suurelta osin on, täytyisi antaa periksi, jotta voisin täysin parantua. Ja se on hyvin epätodennäköistä. Olen neuroottinen ja omanarvontuntoni rakentuu muilta saamaani palautteeseen. Tämä on paljolti sisäsyntyistä ja yhtä paljon osa minua kuin silmien väri. Voin laittaa värilliset piilarit, mutta silmieni väri on kuitenkin todellisuudessa edelleen sama. Voin hokea itselleni olevani tosi siisti tyyppi ja ehkä hieman uskoakin sitä, mutta heti kun lopetan hokemisen, vertaan itseäni johonkin toiseen, kauniiseen ja menestyneeseen, ja huomaan olevanikin itseasiassa aikamoinen paska.
Determinististä, mutta ainakin minun kohdalla totta: Kuinkahan sitä itseään karkuun pääsisi? - lyyti
olla ilonpilaaja kirjoitti:
mutta minä olen saanut apua. Niin paljon, että lääkkeet ja terapia jo pursuu korvista asti (osaan pitää terapiaistunnon vaikka heti itse itselleni tai kelle tahansa muulle, kaikki on mieleen uponnut ja on omat psykologian yliopisto-opinnotkin siinä päällä). Silti olen vielä bulimikko. Silti minulla on vielä huono itsetunto.
Peruspersoonallisuuteni, jonka syytä tämä kaikki suurelta osin on, täytyisi antaa periksi, jotta voisin täysin parantua. Ja se on hyvin epätodennäköistä. Olen neuroottinen ja omanarvontuntoni rakentuu muilta saamaani palautteeseen. Tämä on paljolti sisäsyntyistä ja yhtä paljon osa minua kuin silmien väri. Voin laittaa värilliset piilarit, mutta silmieni väri on kuitenkin todellisuudessa edelleen sama. Voin hokea itselleni olevani tosi siisti tyyppi ja ehkä hieman uskoakin sitä, mutta heti kun lopetan hokemisen, vertaan itseäni johonkin toiseen, kauniiseen ja menestyneeseen, ja huomaan olevanikin itseasiassa aikamoinen paska.
Determinististä, mutta ainakin minun kohdalla totta: Kuinkahan sitä itseään karkuun pääsisi?se ei vielä olisikaan se oma väri, vaan siinä silmien päällä on kuitenkin vielä toinen piilari? Minun ainakin on vaikea uskoa, enkä halua uskoa, että ihminen sisäsyntyisesti olisi sillä tavalla vinksallaan, että esimerkiksi bulimiaa ei voisi välttää. Uskon, että tuo vinksahdus on jossain vaiheessa elämää, todennäköisesti lapsuudessa, syntynyt, ja ainakin haluan uskoa, että se on korjattavissa, jollakin helpommin, jollakin vaikeammin.
Minullakin on huono itsetunto ja omanarvontuntoni perustuu pitkälti toisten kehuihin, jos en saa niitä, kerjään. En ihan suoraan, mutta kuitenkin. Minulle opetettiin jo lapsena, että minusta ei ole mihinkään, aina ympäriltä löytyi joku, johon verrattuna olin hitaampi, laiskempi, tyhmempi, rumempi, huonompi, mitään en osannut tehdä oikein. Vaikka nykyään järjellä tiedän, etten ole huono ihminen, se ei muuta sitä, että sisimmässäni uskon kuitenkin niin.
Mutta ainakin haluan uskoa, että siitä voisi päästä yli. Haluan uskoa, että sinäkin voisit parantua ja että kyse on siitä, että terapiasi ei ole osunut siihen oikeaan kohtaan, siihen mistä kaikki on alkanut.
Tiedän pari ihmisiä, jotka ovat päässeet bulimiasta kokonaan, kun joku solmu aikaisemmasta elämästä on saatu auki, olen lukenut varmaan paristakymmenestä. En tiedä enkä ole kuullut kenestäkään, joka olisi päässyt siitä ilman apua. Mutta niin, paraskin puhuja tässä, kun en itse ole ottanut sitä askelta, että hakisin apua. Toivon kuitenkin, että sinultakin sellainen solmu löytyisi, joka saadaan auki.
- ijfoafhnnhf
munkin mielestä bulimia kohtaus alkaa just siitä, että ei ole mitään tekemistä ja on sellainen tyhjä olo. Mulla on kans viel sillee et jos vähäsenki tulee paha mieli ni tekee mieli lohduttaa itteäni ruualla.
- pohtijatar
me siis tiedetään miksi me ahmitaan, mutta kunpa vielä tiedettäis miten ihmeellä tämän saisi loppumaan. Kai sitä vaan on nuoruudessa oppinut ruuan väärinkäyttäjäksi. Toiset menee jääkaapille...Bulimiasta paraneminen on sairaan vaikeaa.Itse olin viime viikolla 6 päivää oksentamatta. Tällä viikolla olen oksentanut kolmena päivänä, mutta vain yhden kerran päivässä, enkä sitä ennen ahminut paljoa.Eli kohtaukset on ollut lievempiä kuin aiemmin.
- aliida
pohtijatar kirjoitti:
me siis tiedetään miksi me ahmitaan, mutta kunpa vielä tiedettäis miten ihmeellä tämän saisi loppumaan. Kai sitä vaan on nuoruudessa oppinut ruuan väärinkäyttäjäksi. Toiset menee jääkaapille...Bulimiasta paraneminen on sairaan vaikeaa.Itse olin viime viikolla 6 päivää oksentamatta. Tällä viikolla olen oksentanut kolmena päivänä, mutta vain yhden kerran päivässä, enkä sitä ennen ahminut paljoa.Eli kohtaukset on ollut lievempiä kuin aiemmin.
tietää syyn, pitäis olla helppoa tehdä asialle jotain. Se, että on yksin eikä oo tekemistä, ei oo se syy. Se vaan antaa tilaisuuden sille. Oon samaa mieltä lyytin kans, että ilman apua ei kovin todennäköisesti pääse siitä irti.
Yks syy on, että ahmimisella turruttaa omia tunteita, jos tapahtuu jotain masentavaa, tai joskus jopa jos tapahtuu jotain tosi hienoa, se tunne pitää tasoittaa ahmimalla, ja ahmia pitää niin paljon, että tulee paha olo, ja sit pelkää, että lihoo, niin pitää oksentaa. Eikä toikaan oo se varsinainen syy, se löytyy syvemmältä, pitäis selvittää miks tunteet pelottaa niin, että niitä pitää tasottaa. Tai sit elämä tuntuu vaikealta, niin pitää täyttää se syömisellä ja oksentamisella, että se oikea elämä pysyis pois mielestä. Pitäis selvittää, miks siitä oikeesta elämästä pitää ahmimalla päästä pakoon. Tai sit lapsena on palkittu aina ruualla, niin syömällä tulee samanlainen turvallisuuden tunne kuin silloin, eikä sitä osaa lopettaa.
Mä olin buliimikko lähes 15 v, ja valitettavasti vasta sitten hain apua. Oli kuin valot olis sytytetty pimeään, kun mulle selvis, mistä siinä oli kyse. Työlästä oli silti päästä siitä eroon, kun siitä oli jo tullu tapa, se auttoi, kun pidin itteni kiireisenä, enkä sit alottanu enää uudestaan, kun ei ollu enää sitä alkuperästä syytä. Hampaat on paskana ja sydämen rytmihäiriöitä todettu, ja harmittaa, etten aikasemmin hakenu apua, mutta on tää kummiskin parempi kuin että bulimia vielä jatkuis.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
en vaan saa häntä pois
Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va1751962Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi
“Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe361690Ohhoh! Glamourmalli Elena, 29, teetti tiimalasivartalon - Vei rahaa ja tuotti tuskaa - Katso kuvat!
Transtaustainen glamourmalli Elena Vikström on käynyt vuosien ajan plastiikkakirurgisissa toimenpiteissä. Tästä näet lopputuloksen: https://www.suomi81317Ostiko Martina uuden ponin tyttärelleen, vai oliko myös Stefan itsekkin valitsemassa ponia .?
Kiva kun on tyttärelle mielekäs harrastus annettu, ehkä vielä on tulevaisuudessa hänelle tärkeä ja valitsee sen perusteella tulevan ammatin.2241142Sinä olet tärkeä
Herätät minussa kunnioitusta. Kiehdot minua. En oikein saa kiinni sinusta. Ehkä juuri siksi. Aistin että sinäkin pidät minusta. Vetovoima on ollut alu561136Varisjärvellä mersu.
Varisjärven tiellä tuli vanhamersu kylkiedellä mutkassa vastaan ja vähällä keulaan mutta tökkäs penkkaan, hyppäsin omasta autosta ulos ja kävin kiskas151016- 59921
Belorf haistattaa seuraajiaan "You can hate me now"...
Vai haistattaako lompakkoa, joka taisi viimeinkin ymmärtää häipyä Sofian ulottumattomiin ? Sofia raukka on niin typerä, että ottaa nostetta "omasta tv57908