Barry Rotten ja kultainen kuukkeli

BARRY ROTTEN JA KULTAINEN KUUKKELI

Episodi II

Hylätyn Echelionin linnan korkeimman tornin takaa hohti kelmeä kuu. Korpit ja varikset rääkyivät muurien yläpuolella rääkyen, mutta ilmoilla liiteli myös kauheampiakin otuksia. Barry ja Herbione rämpivät upottavassa, märässä sammaleessa väsyneinä taipaleeseen ja toisiinsa. Barry raahasi perässään olkahihnasta suurikokoista katajanassakkaa. Se juuttui kiinni vähän väliä mättäisiin ja juurakoihin ja joka kerta kun niin tapahtui, oli Barryn pysähdyttävä ottamaan suullinen vahvistavaa juomaa. Edellä kulkeva Herbione kantoi selässään huopakääröjä ja kattiloita sekä puolikasta villisikaa. Vaikka hän yritti kulkea mahdollisimman hiljaa, niin taakka kilisi ja kolisi vaapunnan tahdissa eikä tilannetta auttanut yhtään se, että Barry päästi aina välillä ilmoille mölisevän laulunpätkän hänen takaansa. Se kaikki alkoi käymään Herbionen hermoille ja vilkaistuaan otsa rypyssä kaukana kallioiden takaa pilkottavan tornin suuntaan, hän viimein pysähtyi paikoilleen kädet nyrkissä ja hampaitaan yhteen purren. Barry istui kauempana märällä mättäällä kovaäänisesti röyhtäillen. Hän katseli ylös taivaalle ja kallisteli nassakkaansa, sitten Barry pyyhkäisi suutaan rikkinäiseen hihaansa ja nosti nyrkkinsä ylös taivasta kohti ja heristi sitä: “ilmojen pirut”, hän jupisi itsekseen. Herbione katseli mutisevaa Barrya ja hänen vihansa alkoi heti sulamaan. Barry oli ollut se Tobrahujan satamakaupungissa joka oli hänet pelastanut. Useasti oli Herbione kiittänyt jumalia siitä, että hän oli törmännyt silloin Barryyyn ja vieläpä tämän ollessa melkoisen hyvässä kunnossa ja tolkuissaan. Barry oli maannut housut kintuissaan puolitiedottomana kalatorin tunkiossa ja hyttyset olivat pistelleet Barry-paran takamukset aroiksi ja punaisiksi. Mitään omaisuutta ei miehellä kuitenkaan ollut enää jäljellä; kaiken olivat vieneet varkaat ja sataman murhamiehet. Herbione oli rakastunut Barryyn heti ja vienyt höpisevän miehen kotiinsa.
“Barry, matkaa ei ole enää paljoa jäljellä. Nousisit nyt siitä!”
Barry huitoi hyttysiä päänsä ympäriltä ja yritti samalla painaa nassakan korkkia hampaillaan paikoilleen, mutta väsynyt mies vain kaatui mättäältä alas sameaan suoveteen ja päästi kovaäänisen, vetelän pierun.
“Barry perkele!” Herbione heitti taakkansa maahan ja ryntäsi väsähtäneen miehen kimppuun niin että suoturve lenteli ilmaan vihaisten jalkojen jäljessä..
“Kulthsi, kulthsi! Älä lyö! Mä rakastan sua!”
Juuri kun Herbione oli silmät leiskuen kohottanut kädessään olevan suojuurakon korkealle ilmaan takoakseen sillä Barryn päähän älyä, niin Barry heräsikin täysin valveille ja tarrautui päällään riehuvaan tyttöön molemmin käsin.
“Metsän demoni!” Barry kiljaisi ja veti Herbionen alas turpeeseen.
“Minä vai? Tarkoitit sä saasta mua?” Herbione sähisi ja alkoi pyristelemään Barryn otteesta kuin itse raivotar.
“Eikun tuolla, tuolla rinteessä! Hiljaa nyt” Barry tiukensi otettaan ja Herbione vilkaisi suon rajaan jossa metsäinen kivijyrkänne alkoi ja jonka takaa erottui selvästi kuutamoa vasten Echelionin korkeimman tornin ääriviivat. Yhdessä he värisivät siinä märässä maassa ja Herbione hiplasi Barryn suovedestä märkää takapuolta, hän piti sitä Barryn parhaana osana koko miehessä eikä saattanut milloinkaan hillitä itseään. Metsänrajassa ei näkynyt minkäänlaista liikettä ja oli täysin hiljaista. Oikeastaan liiankin hiljaista Barryn mielestä, mutta sitten hän tajusi sen johtuvan Herbionen kuumasta läähätyksestä joka esti häntä kuulemasta yhtään mitään.
“Jotain outoa täällä on” Barry sanoi ja pyyhki suovettä rikkinäisistä, teipatuista kakkuloistaan.
“Linnan torni on väärässä suunnassa kuuhun nähden, eikä tietojeni mukaan suon ja linnan välissä ole yhtään noin korkeaa kalliota. Hyvin omituista kaiken kaikkiaan” Barry asetteli kakkulat takaisin nenälleen ja tihrusteli suon reunaan ja kaikkialle ympärilleen. Sitten kuin iskusta hänen ilmeensä muuttui ja lasit pirstoutuivat hieman lisää; Barry kopeloi kädet vavisten katajanassakkansa korkkia mutta ei saanut sitä avatuksi. Herbionen käsi Barryn takamuksilla pysähtyi. Ilmoilla kuului kumea, korpin ääntä muistuttava karjaisu ja Barry hyppäsi ylös polvilleen.
“Me olemme tulleet Corfus Dein maille!” hän huusi sekopäisenä ja säntäsi sitten villiin juoksuun. Herbione juoksi hameen helmat käsissään kohti kantamuksiaan pälyillen samalla pelokkaana ympärilleen.
“Barry, odota!”
Barry juoksi kuin heikkopäinen käsiään ympäriinsä viskoen kohti metsänrajaa ja Herbione lähti kantamuksineen perään, mutta iski varpaansa Barryn pudottamaan katajanassakkaan. Herbione kaatui raskaasti kiroten nassakan päälle, mutta poimi sen kuitenkin mukaansa vaikka kannettavaa oli jo aivan tarpeeksi. Puolikkaan villisian sorkka hakkasi kipeästi hänen takamuksiaan kun Herbione yritti tavoittaa Barrya. Kaukana Herbionen takana suon toisella reunalla metsä ryskyi ja ilmoille nousi taas kumea, korahteleva ääni. Barrya ei näkynyt enää missään ja Herbione juoksi henkensä hädässä.

Kuun pahantahtoiset silmät tuntuivat seuraavan Herbionea hänen kynsiessään itseään ylös jyrkkää kallioseinää. Hän oli onnistunut löytämään merkkejä Barryn käyttämästä reitistä, räkäklimpit ja satunnaiset oksennuslätäköt näkyivät kuutamossa selkeästi ja Herbione tiesi vielä löytävänsä Barryn. Viimein kallioseinä loppui ja hänen edessään aukeni Echelionin hylätyt varustukset kaikessa mahtavuudessaan, mutta niiden ja hänen välissään kohisi kauheana kuoleman virta eikä Barrya näkynyt missään. Herbione haukkoi henkeään ja katseli kuinka taivaanrannasta nousivat esiin pikimustat pilvet, niissä salamoi ja ne olivat tulossa suoraan kallioita päin. Nostaessaan taas taakkansa selkään, Herbione tuli vilkaisseeksi vastakkaiseen suuntaan: suon suunnasta oli tulossa liiteleviä olentoja jotka alkoivat nyt kaartelemaan lähemmäs ja lähemmäs. Sitten ensimmäinen niistä korahti korppimaisen kirouksensa inhasta nokastaan ja kevensi itseään kohti suojattomilla kallioilla seisovaa Herbionea. Hätääntynyt tyttö juoksi ylemmäs kalliolle jossa näytti olevan edes jonkinlaista suojaa ilmoilta alas tippuvilta ammuksilta.
“Barry!” Herbione huusi. ”Missä sä oikein oot!”
Hetkeen ei kuulunut kuin siipeilijöiden syöksyistä aiheutuneet suhahdukset ja märät plätsähdykset kun ne kevensivät lastiaan ballistisen kaarensa päätepisteessä ja nousivat sitten taas kiljuen ja korahdellen ylös, palvomaan kauheaa paholaiskuutaan. Mutta erään kammottavan kivirykelmän takaa, sen varjoista kuului inhimillisiäkin ääniä; ikään kuin jonkinlaista yninää ja aina väliin karkeita kirouksia ja mahdotonta pärskintää. Barry oli siellä varjoissa elämänsä krapulapaskalla.
”Täällä!” Barry voihkaisi luolan pimeydestä. Hetken oli taas melkein aivan hiljaista jonka äänettömyyden kuitenkin katkaisi Barryn hirveä, röpeltävä pieraisu.
”Missä? Missä täällä? Herbione huusi.
”No helvetti. Täällä, täällä! Tänne päin!”
Herbione kompasteli itkien kivikon mustaan varjoon mutta ei löytänyt Barrya mistään. Sitten hän kuuli kuin joku olisi antanut aivan lähellä voimakkaasti ylen ja Herbione suunnisti äänen suuntaan mielessään vaaniva kauheus jonka tiedettiin liikkuvan samoilla seuduilla ja joka osasi matkia inhimillisiä olentoja äänellään. Samassa hänen jaloissaan joku voihkaisi ja ähkäisi ja alkoi voivottelemaan surkeasti. Maassa makaava veltto otus oli onneksi kuitenkin Barry, housunsa taas kerran kintuissaan.
”Barry! Mikä sun oikein on?
”Paha, paha! Ihmistä muistuttava olento korahteli.
”Barry!” Herbione huusi ja siirtyi vapisten hieman kauemmas. Sitten hän muisti jotakin ja alkoi irvistellen ja pelokkaana tunnustelemaan Barryn vartaloa kuumeisin käsin.
”Ihanaa!” Herbione hyrisi.
”No, mitä nyt?”
”Sulla on yhä Echelionin lähettilään lahjoittamat taika-kalebassit tallessa! Täällä taskussasi¼ainakin toinen niistä!” Herbione mietti hetken mutta rutisti sitä sitten oikein kunnolla, siitä lähti sellainen narskahtava ääni.
”Aaarh!!” Barry hivautti voimalla Herbionea naamatauluun ja käpertyi sitten sikiöasentoon jalkoväliään pidellen. Herbione vajosi kylmään maahan kaiken toivonsa heittäneenä mutta hänen sieluunsa syttyi samassa kavala, polttavan vihan tuli.

Ulkona salamoi ja jytisi, tuntui kuin kalliot kouristelisivat synnytystuskissaan ja alkaisivat pian virrata sulaa laavaa.
”Barry, mitä me nyt teemme? Herbione nikotteli ja tyrskähteli. Hän oli herännyt kylmissään olentojen taas alkaessa kammottavat korahduksensa.
”Meillä ei ole yhtään taikakalua jäljellä eikä täällä ole meille mitään. Me olemme muukalaisia ja syrjittyjä, valkoisen roskasakin nuljakkeita kaikkialla ja täälläkin! Minä haluan kuitenkin pois, pois täältä sinun kanssasi Barry. Täällä ovat vain kuolema ja kauheus alati läsnä, Herbione vaikersi.
”Ja Echelionin linna on jo kuitenkin niin lähellä!”

Ulkona liitelevien olentojen kauhea ujellus kaikui kivisistä seinistä ja Herbione vajosi mustaan synkkyyteen jossa ei ollut pohjaa. Barry rykäisi ja kohensi kakkuloitaan, sitten hän asetteli kalebassinsa housujen punttiin ja sanoi: ”ehkäpä aikamme on viimein tullut.”
”Barry! Herbione huusi melkein viimeisillä voimillaan mutta Barry makasi taas jo muhkuraisilla kallioilla tiedottomana, vesisateen pieksettävänä kuin kapinen kulkukoira ja vieressään nyt tyhjäksi juotu katajanassakka. Älyllinen ponnistus oli vienyt Barryn kaikki viimeiset voimat. Herbionen tajunta vaipui pimeään ja hän halusi nähdä unta kuolemasta, eikä se ollut siellä kovinkaan vaikeaa.

Herbione heräsi hieman myöhemmin ja konttasi kohti kivilouhikon luolamaista suuta. Sen oviaukkoon loimotti nyt räikeä, keltainen kuu eikä salamoista ollut tietoakaan. Siipiveikot tekivät yhä syöksyjään ja piruettejaan, ne kiljuivat mustalle yötaivaalle yhä riemuisaa pahuuttaan jossa ei yksikään tähti enää loistanut ohjaamassa surkeita matkalaisia utopistiseen määränpäähänsä ja Herbione lyyhistyi taas pitkin pituuttaan uudelleen, valmiina kuoleman ja onnettoman kohtalon, -sen kauhean voiman lopullisuuden edessä nyt täysin. Hän oli toivonut kelmeältä valolta luolan oviaukossa jonkinlaista apua tai ehkäpä armoa, mutta se valo oli vain pelkkää kylmyyttä.
Saatanallisen pyhäkön kosteissa seinissä kaikuivat Herbionen epätoivoiset nyyhkäisyt ja puolitiedottoman Barryn takapään päästelemät sekalaiset äänet hieman taaempaa, sitten Herbionen käteen osui taas jotain pehmeää. Pieni toivonliekki alkoi lepattaa nyt Herbionen piinatussa mielessä.
”Voi hyvä tavaton!
Hetkeen ei kuulunut oikeastaan mitään, oli vain jäätynyt hiljaisuus ja jäätynyt avaruus, sitten kivilouhikon luolasta kajahti riemuisa huuto joka vavisutti kauheita siipiotuksia luolan ulkopuolella:
”Nahkapussukka!”
Jossain avaruuksissa jumalat vetivät henkeään ja toivoivat onnettomille kulkijoille kaikkea hyvää ja siltä näyttikin - hetken, että valo tähdissä jotenkin voimistui.
”Barry, löysin nahkaisen pussukkani!”
”Aaarh!” Kuului luolan perältä.
”Luulin kadottaneeni sen kaksi päivää sitten römpsälässä, silloin kun hieman tienasin meille matkavaluuttaa mutta nyt se on tässä taas, käsissäni!”
Herbionen mielestä hävisi kaikki suru ja kauhu, hän riiputti hampaissaan pitkulaista pussukkaa sitä sulkevasta punaisesta rusetista. Hän nousi kipeille polvilleen ja alkoi konttaamaan kohti luolan perää Barryn luo. Barry yökkäili ja voivotteli yhä kosteassa pimeydessä ja ilmassa haisi sappi ja kaikenlainen inha.

Hetken Herbione seisoi kontallaan Barryn edessä kädet vapisten ja silmät toljottaen, kaunis ja täyteläinen suu yhtenä kysymysmerkkinä, mutta sitten hänen eläintä muistuttava ilmeensä hävisi ja hymy joka nyt karehti kuutamossa Herbionen huulilla, siitä olisi joku ulkopuolinen tarkkailija voinut mainita sen olleen suorastaan jumalallisen kaunis. Herbione istuutui hitaasti ja arvokkaana jalat levällään luolan lattialle ja kaivoi nahkapussukastaan kikattaen jotakin pitkulaista ja kiiltävää.
”Katso Barry, sinä toivoton ja onneton sielu. Katso sen kultaista ja sileää pintaa joka on täydellinen.”
”Täh?” Barry sopersi luolan perukoilta.
”Katso sitä. Katso sen täydellistä loistoa.”
Barry muikisteli suutaan ja rypisteli välillä kulmiaan, hiki valui särkyneiden ja teipattujen silmälasien alta vuolaana kohti leukaa ja suupieliä kun hän tajusi viimein mitä Herbione piteli käsissään. Barry ymmärsi samassa ettei hänen taikasauvallaan ollut paljoakaan merkitystä vielä viikko sitten, vaikka tyttö oli niin silloin vannonutkin raivoisana; valjuiksi olivat muuttuneet tobrahujassa vietetyt, lemmentäyteiset ja unettomat yöt. Se kaikki oli ollut ainioastaan pelkkää teatraalista esiintymistä näkymättömälle yleisölle Herbionen taholta jota jonkinlainen hulluus nyt ilmiselvästi riivasi, oli riivannut jo silloin. Milloinkaan hänen käpälänsä eivät tulisi enää läimimään herkkiä pakaroita ahtaassa ja kapisessa vuokrakortteerissa jossa naapurit hakkasivat harjanvarrella seiniin ja lattioihin ja osoittivat mieltään aamuyöllä raskaasti piereskellen. Akka oli pähkähullu, oli ollut sitä jo jonkin aikaa, Barry ajatteli kauhusta sekopäisenä.
”Sinulla on se yhä?” Barry sai kuitenkin kysytyksi nieleskellen ja kynsien samalla kylmää kivilattiaa kuitenkin oudon kiihkoisana, kasvot kuivuneen oksennuksen kuorruttamina.
”Niin. Minulla on se yhä, kuitenkin.” Herbionen silmistä oli hävinnyt kaikki yksinäisyys ja pelko, mieletön levollisuus kuulsi hänen äänestään.
”Se oli nahkapussukassa jossa luulin olevan vain sinun krapularyyppysi, mutta nyt tämä on vain minun ja se tulee pelastamaan ainoastaan yhden meistä, sillä niin on ennustettu.”
Herbione nousi vaivoin jaloilleen.
” En koskaan tule tunkemaan sitä sinun Aunukseesi enkä edes omaani, se on liian kaunis ja ylhäinen sellaiseen. Sellaista en milloinkaan voisi tehdä, en enää, en sinun tähtesi enkä edes muidenkaan!” Herbione huusi voimallisella äänellä kallioiden reunalta alas kuohuihin yläpuolellaan valkoiset, välähtelevät valoruoskat jotka raivosivat kylmällä taivaalla ja Barry voihki samalla maaten kylmillä kallioilla kasvot käsiensä peittäminä.

Herbione nosti raskaan esineen ylös käsissään ojentaen sitä ylös myrskytaivaalle jossa kauhea kuu oli alkanut loistamaan pilviin avautuneesta rakosesta ; esine kiilteli kultaa ja hopeaa ja sen radium-hehku täytti kokonaan jokeltelevan Barryn mielen nyt aivan sopukoitaan myöten. Yhtäkkiä kauheat kiviseinät olivat hävinneet ympäriltä; tai ne olivat muuttuneet läpinäkyviksi ja tuuli tuiversi riepottaen Herbionen hiuksia valtoimenaan ja hän oli kuin paholaiskuningatar joka janosi kiihtyvällä vauhdilla kauhean vallan lisäksi jotakin muutakin, jotakin vieläkin suurempaa.
”Herbione! Barry huusi polvillaan käpäliään ojennellen kohti muuttunutta jumalatarta.
Jumalatar seisoi vahvana ja hallitsevana hänen edessään kuoleman rotkon partaalla. Näytti kuin kipinöivät säkeet olisivat rätisseet pitkässä lila-punaisessa rastatukassa ja Barryn täytyi nostaa kätensä uudelleen eteensä suojaksi jumalattaren tulelta. Tummanpunaiset, irstaat huulet hehkuivat julmasti täydellisen nenän alla jota pyöreät, melkeinpä Barrymaiset kakkulat vain voimistivat. Barryn oli pakko kaivaa oma kuukkelinsa esiin siinä energiavasamien ympäröimänä ja aloittaa oma, vimmainen väräjöinti, mutta kuningatar ei enää edes nähnyt Barrya edessään. Barry haukkoi henkeään ja kakisteli, sitten hän katseli miten kalliot murtuivat kuningattaren yhä raivoisammasta voimasta, eikä hän ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään yhtä kaunista ja samalla maagisen voimakasta ilmestystä.
Ja ne silmät!
Barry olisi voinut hypätä vaikka alas kuoleman kanjoniin jos kuningattaren silmät olisivat edes hetkeksi katsoneet häneen ja niin käskeneet, mutta syvällä sekavassa mielessään Barry tajusi ettei kuningatar milloinkaan edes huomaisi häntä.
Kuningattaren takaa Echelionin torneista loisti sokaiseva valo joka hehkui Barryn verkkokalvoilla polttavana värjäten samalla kaiken epätodelliseen valheenomaiseen kaapuun; kuin räikeä aurinko saastaisen veden yllä pahimpina krapula-aamuina tobrahujan satamakortteleissa, hävityn pokerillan jälkeen jossa lepsujen mafia piti yllä vuosisataista, täydellistä järjestystä ja jossa aina onneton Herbione-parka oli ollut Barryn aiheuttamien velkojen maksajana ahtaassa mutta tyköistuvassa, mustassa nahkapuvussaan jossa pakarat hehkuivat vaaleina ja paljaina. Mennyt elämä palasi nyt voimallisena Barryn sekavaan mieleen ja siinä valossa korostui ainoastaan kaikki se, mitä Barry oli laiskuuttaan ja ilkeyttään tehnyt tai jättänyt tekemättä. Inha valo karkotti hänen mielestään kaiken kauniin ja herkän; vain ainoastaan vaivoin ja hampaitaan yhteen purren Barry sai mieleensä edes yhden kauniin asian menneestä elämästään Herbionen kanssa; siinä kuvassa hän läimi Herbionea kämmenellään takamuksille tämän aneluiden tähden, aamuauringon juuri noustessa ikkunoita reunustavien kukkasten takaa, vaikka hänen kätensä olikin murtunut edellisyön tavanomaisessa kapakkatappelussa. Terveellä kädellään hän kallisteli onnellisena samaan aikaan viskipulloa.

Taivaalla liitävät kauheat olennot hiljenivät kuin iskusta ja kuningatar hehkui nyt samanlaista salaperäistä valoa kuin hänen käsissään kohotettu kultainen ja hymyilevä kuukkeli; sille alkoi kasvaa herkät siivet.
Herbionen kiihkeä vartalo värisi pienten siipien kanssa samassa ulottuvuudessa ja ajassa, samassa avaruuden absoluuttisessa suhteellisuudessa ja ikuisessa rakkaudessa jota tähtien valo ei enää häirinnyt inhalla valollaan, vaan kaikki oli pelkkää aistia ja unta tai ainakin ihmeellistä lumetta. Yö loisti kuukkelin kultaista valoa ja vain Venus sekä Mars yrittivät sen kanssa kilvoitella, mutta kaikki sellainen oli jo aikojen alussa tuomittu moinen häviämään surkeasti, tappioonsa täydellisesti tunnustautuen ja ainoastaan joutuneena siirtymään kauniimpien ja voimallisempien planeettojen peittäviin varjoihin. Nyt oli toisenlaisten voimien aika!

Sitten kaukaa rotkon toiselta puolen kantautuivat yön lapsien nälkäiset huokaukset ja ulvahdukset ja ne olivat liikkeellä niin ahnaina ja alati halukkaina.
Olennot tajusivat kuningattarensa heränneen. Ne venyttelivät kuun hohteessa muhkuraisista lihaksista raskaita koipiaan ja viruttelivat pedon korviaan. Ne kunnioittivat haukahduksillaan ilmojen säteilevää voimaa joka kimposi stratosfääristä ja josta kaikki, aivan kaikki halusivat elää niin kiihkeästi. Voima sinkosi niiden suippoihin kalloihin ja luimuisiin korviin villejä ja ennalta näkemättömiä ajatuksia ja ideoita, pedot nauroivat terävät kulmahampaansa välkkyen riemuaan kylmälle yötaivaalle yhä uudestaan ja uudestaan, voimansa nyt täydellisesti käsittäen, mutta Barry hihitteli vähämielisenä ja aina väliin huusi kasvojaan peittäviin käsiinsä vaimeat kirouksensa ylös taivaiden korkeuksia kohti eikä siellä ollut enää mitään, mikä häntä olisi kuullut.
Myös siipiveikot kiljuivat taas, mutta niiden kauheat äänet eivät enää kyenneet tunkeutumaan syvälle Barryn mieleen nyt - ei enää, kun hän oli jo kaiken hyvän ja huonon tuolla puolen, syyn ja seurauksen lait iäksi hyljänneenä ja ikuisesti ulkopuolisena, turskannahkaisessa, haisevassa repussaan enää vain tyhjät ja kilisevät kalebassit ainoina seuralaisinaan kallioisessa ja loputtomassa autiomaassa.
Kultainen kuukkeli levitti siipensä ja läpsytteli niitä ensin arasti kuin voimaansa vain kokeillakseen. Sitten se loikkasi Herbionen hennoilta kätösiltä kohti yötaivaan planeettahohtoa - äkisti syntynyttä kirkkautta, ja säkenöi hetken silkkaa ja puhtoista energiaa kuohuvan rotkon yläpuolella jonka pisaroissa muuttunut kuu nyt leikki hennosti valollaan. Kuohuva vesi kultaisen kuukkelin alla oli kuin hempeää ja hienointa musiikkia jota ihmisen mieli vain milloinkaan oli saattanut keksiä.
Yhtä äkkiä myös Kuningatar vajosi polvilleen ja alkoi vauhdikkaan degeneraation. Hänen ruumiinsa näytti nyt riutuneelta Barryn mielestä, mutta se vavahteli kuin horkassa yön äänien ja voimistuneen kalmanvirran liikkeiden mukana. Kuningatar hoki lakkaamatta ”oi taivas, oi taivas!”, mutta mitään muuta selväpäistä sanaa ei hänen kuolaavasta suusta enää ulos tullut; ainoastaan valkeaa sylkivaahtoa lötsähteli kallioille ja suu kävi nyt itsekseen pälättäen ja jokeltaen, niissä seinissä kaikui nyt melkein eläimellinen korahtelu eikä kuningatar tai Herbione enää ollut kalliorakennuksessa vaan hahmossa asui nyt jonkinlainen kosminen moneus kauhusta kalvenneen Barryn mielestä.

Kultakuukkeli lensi yhä ylemmäs. Se välkähteli kauniina planeettojen valossa ja kivisten louhikkojen kosteissa, mutta ahtaissa raoissa -siinä hohtavassa laaksossa jossa kaikki laulut saivat alkunsa. Se lauloi nyt omaa äänetöntä ilolauluaan, mutta sekopäinen Barry tunsi sen laulun aivoissaan kuin hammaslääkärin ultraäänirassin joka kerran puolessa vuodessa oli aina puhdistanut hänen sikarien ja betelen pureskelun sekä voimallisen itse tislatun virvokkeen aiheuttamat mustumat hänen hampaistaan, tobrahujan ilotaloalueella muutamasta kääpätaalasta. Tuttu Herbione keinahteli nyt kaiken aikaa lentelevän olennon väreissä eikä hän enää ollut tässä maailmassa, olemiseen tai omistamiseen sitoutuneena olentona vaan jo melkein kaukana taivaalla leijailemassa ja kultaisen kuukkelin vietävänä niin kuin hän olisi ollut aina sen oma, ikuisesti rakas -jo ennen syntymäänsä, jo ennen kaiken sen syntymää, joka oli.
Kultainen kuukkeli palasi vielä korahtelevan ja leukojaan klonksuttelevan Herbionen luo ja kuiskasi hymyillen hänen korvaansa: ”tule!”
Ja niin Herbionen väsynyt keho totteli holtittomana tuota kauheaa kutsua, jota säteilevä riemuolento heijasteli nyt hänen voipuneeseen mieleensä ja viimein onneton tyttö halusi tulla kultaisen kuukkelin taivaalliseen syleilyyn miljoona kertaa. Herbionen riutunut ruumis vavahteli vielä kerran tai pari, kunnes se vajosi elottomana kylmän kalliokielekkeen kosteaan, viimeiseen syleilyyn jonka äärellä Barry parkui kauhuaan kylmälle ja mitään kuulemattomalle taivaalle jossa vain kauhea kuu loimotti.

Yön olennot ulvoivat taas riemuaan ja ne alkoivat kiehnätä toinen toistaan yhä kiihkoisammin; otukset pureskelivat kaikkea liikkuvaa ja toistensa tuuheita häntiä, sitten ne taas nuoleskelivat haavoittuneita lajitovereitaan. Ne säntäsivät viimein villiin juoksuun kohti Echelionin julmia kallioita, kohti kuningattaren viimeistä kutsua jonka ne olivat kuulleet yli kalman virran pauhujen.
Louhikkoisen kanjonin pohjassa virtasi kohisten Mars -planeetan värjäämä kuohuva vesi kuin veri, jonka jälkeläisiä kallioiden reunustalla olevat kaksi olentoa yhä vääjäämättä olivat: viimeiset ihmisolennot viimeisessä pimenevässä keskiyössä. Kohta kaikkein viimeisin heistä kuitenkin nousi seisomaan ensin vavisten, sitten voimallisempaan asentoon kauheasti ponnistellen ja ähkien, mutta onnistuen siinä lopulta kuitenkin liki täydellisesti. Kultaisen kuukkelin siunattu valo välähteli vielä hänen rikkinäisissä ja sumeissa silmälaseissaan kun hän nosti kätensä ylös suoriksi sivuilleen ja lauloi ylös taivaisiin jyrkänteen reunalla ennen kauheaa loikkaa; ”Et ni terra pax" ja sitten oli enää vain raivoavan veden loputon pauhu.

Jatkakaa jos aikaa ja tarpeita piisaa.