Keiju

Synkässä metsässä.

Pieni Keiju,
joka sai kaiken voimansa
siitä, että sai rakastaa muita.

Antoi karhulle puheenlahjan.
Karhu meni lähimpään
taloon keskustellakseen
rakkauden sanoja,
ja ammuttiin.

Pieleen meni,
totesi Keiju ja heikkeni,
koska ei ollut
osannut rakastaa oikein.

Antoi mansikoille makeuden.
Seuraavana kesänä ne
kaikki syötiin pois,
eikä mansikoita enää siinä
metsässä koskaan ollut.

Pieleen meni,
totesi Keiju ja alkoi jo nääntyä,
koska ei ollut
osannut rakastaa oikein.

Keiju meni pieneen kylään,
jossa oli nälkää näkeviä
nuoria lapsia,
mutta myös
aikuisia,
jotka mässäilivät ampumansa
karhun lihoilla, sekä
poimimillaan mansikoilla.

Hän mietti,
nyt on viimeinen mahdollisuuteni,
annan heille ainoan poikani,
joka voisi opettaa
heitä jakamaan ruokansa paremmin.

Ehkä nyt saan
rakastaa tätä metsän väkeä.
Ehkä tämän jälkeen
täällä metsässä on parempi elää.

Keijun Poika
eli kylässä muutaman vuoden.
Sinä aikana kylässä oli
paljon ruokaa,
lapset vahvistuivat,
aikuiset olivat iloisia.

Mutta eivät kaikki.

Muutamat aikuiset miettivät:
Mitä erikoista tuo Keijun Poika
muka on tehnyt?
Me olemme metsästäneet,
kalastaneet, kasvattaneet viljaa,
olemme hoitaneet lapset
ja vanhukset.

Tuo Keijun Poika vain
on istunut tuossa tammen
juurella ja soittanut huiluansa.

Heitä alkoi ärsyttää
jo tuon huilun pehmeä
äänikin.
Se tuli heidän uniinsakin.
Ja aamulla ensimmäisenä
kun he heräsivät,
he kuulivat tuon
kaihoisan, kauniin, pyhän soiton.

Ja niin yksi noista
aikuisista meni Keijun Pojan
luokse,
riuhtaisi hänen huilunsa,
katkaisi sen ja
polki maahan.

Samassa suuri tammi kaatui,
ja Keijun Poika jäi
kuolleena makaamaan
sen alle.

Kylän lapset ottivat
Keijun Pojan kuihtuneen
ruumiin suuren tammen
alta pois
ja lähtivät hautaamaan häntä.

Matkalla hautalammen rantaan,
he näkivät Isä Keijun itkevän:

Pieleen meni,
totesi Keiju
ja samalla hetkellä
tuo langan ohut,
riutunut hahmo
kaatui kaikkensa antaneena
kuolleena maahan.

Hän ei ollut osannut
rakastaa oikein
yhtä ainutta kertaa,
vaikka oli kuinka yrittänyt.

Lapset hautasivat Keijut
metsälammen niemeen
suuren kiven alle.

Sen kiven päälle
kasvoi myöhemmin
suuri valkomustarunkoinen koivu,
mutta eipä sitäkään enää ole.

Ja nykyään sen metsän
paikalla on vain autio maa,
ja loputtomasti kuivaa hiekkaa.