Kokemuksia diabeteksestä

On ollut diab. 3- vuotiaasta (nyt olen 16). Minun ellämään diabetes ei ole kauheasti vaikuttanut. Saatta tietenkin johtua siitä etten muista yhtään millaista oli elää "tavallista elämää".

Hei,
koitan lyhyesti tiivistää mitä elämäni diabeetikkona on näiden 22 vuoden aikana ollut.
Olin 7-vuotias kun sairastuin. Tuolloin diabeteksen hoitaminen oli erilaista kuin nyt. Jokainen suupala piti punnita ja laskea rasvat yms. Olin hyvin sidottu kelloon ja tuntui välillä että kaikki muut saivat syödä hyvää, napostella makeisia ja itse sain vain vihanneksia ja katsella muiden syömistä.

Teini-iässä aloin salata sairauttani. En enää kertonut siitä uusille tutuille. Olin tasapainossa ja tuntui etten halua että muut seuraavat jokaista suupalaani. Kaikki tuntuivat olettavan, että voin syödä vain ruisleipää, perunaa ja kasviksia.

Tulin raskaaksi täytettyäni 28.Sairaalassa diabeetikot hoidetaan raskauden aikana hyvin. Pelkoja syntyi, kun verensokeri ei raskauden loppupuolella pysynyt ollenkaan tasapainossa ja itsellä oli synnytyksen jälkeen ongelmia jos jonkin kanssa.

Nyt olen 29-vuotias, terveen 4kk ikäisen tytön onnellinen äiti. Elämä on tasapainossa ja osalle tutuista jo kerron taas diabeteksestanikin.

Diabetes on välillä raskas elämäntapa, mutta mahdollistaa täysipainoisen elämän kun vaan siihen saa huonona hetkenä tukea. Päivä kerrallaan elämästä nauttien sitä pitää vain jatkaa.

Emmi, 29v, 22 vuotta diabeetikkona

Hei !
Olen 33-vuotias, 1-tyypin diabetesta sairastava nainen. Sairastuin 12-vuotiaana, lääkärin diagnoosin mukaan vesirokon "jälkitautina".
Sairastuessani diabeteksen hoito oli melkoisesti nykyisestä poikkeavaa; insuliinihoito oli yhden-kolmen pistoksen varassa/päivä, kaikki syömiset tuli tarkasti mitata ja ajallisesti sai olla hyvin tarkkana, ettei ollut liikaa aikaa aterioiden välissä. Pienempänä minulla tosin harvoin oli insuliinishokkeja, pikemminkin verensokerit tuppasivat olemaan liian korkealla.
Murrosiässä alkoi tietysti koko keho oireilla, samoin mieli taisteli diabetesta vastaan. Karkkia naposteltiin jne, poltettiin tupakkaa ja tehtiin kaikkea muutakin mikä ei diabeetikolle välttämättä niin hyväksi ole. No, 15-vuotiaana sitten tutustuin nykyiseen aviomieheeni joka sai minut ajattelemaan myös tulevaisuutta ja katsomaan vähän diabeteksenkin perään. Pian tämän jälkeen, kun olin 16, hoitoni vaihdettiin monipistoshoitoiseksi, ja siinä olen yhä edelleenkin, hyvin tyytyväisenä. Tämä kun oli se hoitomuoto joka minulle sopi jo epäsäännöllisen elämäntyylin takiakin; tein siihen aikaan töitä hevosten parissa jossa ei välttämättä aina päässyt syömään kun olisi tarvinnut, niinpä pistostakaan ei välttämättä tarvinnut juuri sillä hetkellä ottaa.
Olen saanut myös elämässäni aikaan kolme ihanaa, tervettä lasta, tosin molemmat poikani aloittivat elämänsä hieman kriittisesti, molemmille kun jotenkin onnistuivat sairaalassa saamaan aikaan verenmyrkytyksen. Vanhempi pojistani oli sairaalahoidossa kolme ekaa elinviikkoaan, nuorempi (ja nuorin lapsistamme) kuusi viikkoa, joista kolme viikkoa Tampereen Yliopistollisessa, aluksi kriittisessä tilassa. Kolmas lapsistamme, se vanhin, on tyttö, joka on ollut syntymästään asti aivan terve, tosin syntyi eri sairaalassa kuin nämä sairastaneet pojat. Kahden ekan lapsen odotusaikana verensokerini heittelivät laidasta toiseen, tämä kolmas taas vei verensokeritasoni todella alhaiseksi - kahden alle menevät arvot eivät olleet mitään ihmeellisiä ...
Nykyisin toimin liikunnanohjaajana, ja liikunta tietysti tekee hyvää myös diabetekselleni. Toimin paikallisessa diabetesyhdistyksessä liikuntavastaavan toimessa, ja liikutan myös kohtalotovereitamme jumpalla ja vesijumpalla. Meillä on siellä aivan mahtavia naisia mukana ! Hoitomuotona siis edelleen monipistoshoito, pitkävaikutteista insuliinia ollaan vaihtamassa Lantukseen. Verensokeri seilaa jälleen edes takaisin, osittain ehkä epäsäännöllisten syöntiaikojenkin takia, ja ne matalat arvot ovat todella tuttuja. Parhaiten niistä on jäänyt mieleeni eräs yö pari kuukautta sitten, kun heräsin mieheni taluttaessa minua rappusia alas (asumme 2-kerroksisessa rivarissa), ja huomasin että itse vain "roikun" mukana, jalkani eivät toimineet, silmät olivat ainoa mikä pelasi. Mieheni mittasi verensokerini ja ahtoi samalla suuhuni hunajaa - mittari näytti lukemaksi 1.0. Taitaa olla alhaisimmat verensokeriarvot mitä minulta on tähän päivään mennessä mitattu ...
Joka tapauksessa, elämäniloa täynnä olen edelleen, vaikka muutamia liitännäissairauksiakin on tullut - verenpaine, ja silmiä on laseroitu kertaalleen, jäätynyt olkapää joka on kuulemma myös diabeetikoiden vaiva jne.
Jos joku haluaa kuulla lisää tai kirjoitella "ikädiabeetikon" kanssa, ota yhteyttä osoitteeseen: [email protected], saat sieltä sitten henkilökohtaisemman osoitteeni.
Tsemppiä kaikille diabeetikoille, ja Karitalle mukavia tutkimushetkiä !

Tunnen itseni syylliseksi. minulla on diabetes, en sitä itselleni halunnut en tietenkään, olen yhteiskunnalle taakka. sairastuin noin 15 vuotta sitten. Olen insuliinihoidossa. toinen lääkäri sanoi 1 d toinen 2 d. Olen pahoillani yhteiskunnalle aiheuttamistani menoista toki tein töitä melkein 40 v. Kohta olen poissa.