Kaupungin laidalla maailma loppuu

Nyt on talvi. Istun yksin pimeässä asunnossani ja kirjoitan. Tekee mieli tupakkaa. Lähden pihalle kulkemaan. Missään ei näillä nurkilla ole ketään.

Kylmä tuuli on jokseenkin rauhoittunut, vaikka tälle päivälle ollaankin luvattu myrskyä. Sataa vettä. Lumi on sulanut lähes kokonaan ja talveksi tätä päivää ei voi uskoa hyvällä tahdollakaan. Ehkä lunta tulee vielä jonain päivänä tämän talven aikana, tai sitten ei. Odottaa saattaa, mutta varmuudella ei mitään voi sanoa.

Yökahvila. Ihmisiä, jotka eivät ole syystä tai toisesta päätyneet kotiin. Menenkö minä tähän halpaan? Tilaan paistettuja munia, pekonia, juustoraastetta, perunaraastetta ja ison kupin mustaa höyryävän kuumaa kahvia. Avaan huomisen lehden, vaikka vielä eletään tätä yötä. Alleviivailen asioita huopatussillani ja mietin miten saisin itsestäni irti hieman enemmän tämän elämän suhteen. Mikään ei ole kuin ennen ja tulevaisuus vaikuttaa paljon avoimemmalta juuri silloin, kun on keksinyt, ettei mitään ole odotettavissa. Voi vain olla ja odottaa. Loikoa jossain ja kirjoittaa merkityksettömiä asioita merkityksettömistä asioista, ja ennen kaikkea iloita siitä, ettei mikään ole varmaa.

Lattialla vilistää torakka. Se astelee nopeammin kuin mikään tuntemani eläin. Ja sillä on selvästi kiire kotiin. Ehkä se on tulossa baarista ja sitä odottaa vaimo, jolla on miljoona pientä torakansuuta ruokittavana. Ehkä se on tulossa töistä. Yhtä kaikki. Kuka siitä loppujen lopuksi välittää mistä tähän aikaan kukaan meistä on tulossa. Kaikki menevät kotiin tai töihin, eikä sillä ole merkitystä enää sen jälkeen. Torakan käynti on veneen liike. Ei minkään muun eläimen kaltainen.

Makuelämys sumentaa ajatukset. Kananmunan lämmin, mutta raaka keltuainen maistuu eliksiirille. Rasvainen pekoni kasvattaa mielihalua seksiin, hörppy kuumaa kahvia ja paahtoleipä mansikkahillolla tekevät terää. Paistettu sipuli kuitenkin kruunaa kirjoittavan, lehdestä sanoja etsivän ihmisen aamun. Se joka väittää, ettei tällaisia aamiaisia syövän ihmisen suonet tukkeudu on väärässä. Mutta se, joka näitä syö, kuolee hymy huulillaan ja onnellisen tietämättömänä mistään muusta kuin elämyksistä. Makean ja suolaisen sekoitus täydellisessä harmoniassa. Äidinmaitoa aikuisille ja turhautuneille! Sellainen ihminen joka osaa ja haluaa löytää tällaisen paikan, saa jotain enemmän, kuin se joka tietää mistä saa parhaimman, nopeimman ja tyylikkäimmän latten aamutuimaan.

-Me pyysimme teitä poistumaan. Ettekö kuullut kun sanoimme, että liike suljetaan ja pihamaalla loikominen on asiattomilta kielletty!

Jossain kauempana joku sai kuulla kuinka maailma on aidattu paikka, ja kuinka se mitä tekee on sen merkitys mitä on.

Minä juovuin pelkistä sanoista ja katselin kuinka linnut nokkivat puunkuorta samalla kun ambulanssimiehistö pumppasi hylkeen kokoisen miehen rintaa sillalla.

Kaupungin laidalla on suo, tai jotain mistä tulee mieleen suo. Sinne sanotaan hukkuneen joskus kokonainen armeijan yksikkö, kun ne kokeilivat hyökätä tänne. Ne oli nuoria miehiä kaikki tyynni, mutta sinne hukkuivat suohon aseineen, sotisopineen päivineen. Eikä niitä voinut kukaan auttaa. Enkä minä tiedä, pitääkö se tarina uskoa vai ajatella ihan vain legendana, jolla peloteltiin kaupungin lapsia menemästä tuolle suolle. Ihan hyvä temppu, mutta täällä minä olin. Katselin suolle päin.

Soissa on oikeastaan jännää se, kuinka ne eivät niinkään näytä miltään siihen verrattuna, miltä ne tuoksuvat, ja mitä tuoksu tuo niistä mieleen. Jotkut suon osat tuoksuvat puhtaalle, katajanmarjoille, kukkasille, elämälle ja ilolle siitä, mitä ne kätkevät sisäänsä.

Toisinaan tuoksu suon läheisyydessä on hapan. Merkittävän hapan ja apea.
Ja mikä siitä tekee silloin pahan? Onko hapan tuoksu paha? Tämän suon tuoksu oli sekoitus rautaa ja kusta. Ei niinkään vanhaa kusta vaan puhtaan, vasta virtsatun kusen tuoksu. Minä astelin suolla luottavaisin mielin. Toivoen, ettei näiden kosteiden lämpimien mättäiden alle kätkeytynyt mitään sellaista, mihin olisin saattanut upota silmänräpäyksessä, tai hitaasti ilman toivoakaan pelastuksesta. Jalkani kuitenkin upposivat joitakin kymmeniä senttejä tähän kosteaan maahan, ja jokainen askel kuulosti jonkinlaiselta ideavarkaudelta. Melkein kuin joku olisi imenyt ajatuksia päästäni pienellä mehupillillä.

Käveleminen suolla ei ole mikään kokemus. Se on elämää parhaimmillaan. Sitä saattaa kävellä koko elämänsä pitkin siloteltuja pintoja, mutta heti kun astuu tämän mädän koiran ruholle, niin tajuaa mistä elämässä todella on kyse. Ja minä upposin tähän tahattomaan raatoon. Polviani myöten olin sisällä tässä maailmassa. Ja se upotti. Otti sisäänsä kuin nainen. Antoi minun upota vähä vähältä ahtaaseen lihaansa. Ja minä kuljin edemmäs. Minä kuljin edemmäs tällä suolla. Kauemmas kaupungista, pois siitä ainoasta joka saattoi tulla avukseni.

Kaupunki ei enää edes näkynyt tämän maasta nousevan kosteuden takaa. Olin omillani ja se tuntui hyvältä. Mutta minä upposin. Minä upposin tähän maahan, eikä kukaan minua tulisi menneisyydestä auttamaan.

Tämä on pelottavaa, mutta samalla täyttä elämää. Minä elän kerrankin niin paljon kuin vain yksinkertaisesti voin. Minä olen nyt tässä ja kiinni! Ei poispääsyä! Ei apua, ei yhtään mitään. Ja minä hukun. Uppoan tähän paikkaan hitaasti, mutta niin varmasti, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Tunnen kuinka jalkani lipeävät syvemmälle kosteaan hautaan. Tunnen kuinka ne lipeävät mitä todennäköisimmin suohon uponneiden puiden oksilta, ja minä jatkan matkaani tähän maailmaan. Haluanko minä edes yrittää pelastua tästä? Tämä on lämmin, kostea hauta. Tämä tuntuu hyvältä, mutta samalla pahalta. Liukas, kostea, lämmin syli. Lihaa, mutta maata. Ja minä pääsen syvemmälle. Syvemmälle tähän ja saatan jo tuntea, kuinka aikoinaan uponneet sotilaat kutsuvat minua jossain tuolla pohjalla liittymään ikuisuuden kosteisiin bileisiin...

http://www.city.fi/yhteisot/blogi/californi/