MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA?

Turvamies

Haluaisin kuulla teiltä toisilta, että mikä teitä on auttanut mustassa ja epätoivoisessa surussa. Tuntuu, ettei siinä mikään auta mutta toisten kokemuksista saattaa olla pientä lievitystä. Yleisesti tuntuu varmaan siltä, ettei ole lupaa nauttia mistään hyvästä vaan painava surun taakka kuuluu kannettavaksi. On ikään kuin hakattu joka on ansainnut jokaikisen lyönnin. No, näinhän se ei ole vaan kuolemaa kuuluu elämään siinä missä syntyminenkin ja se tapahtuma on vääjäämättä meillä jokaisella. Kuolema ei kuitenkaan ole elämän vastakohta vaan syntymä nurinpäin. Ehkä palaamme henkisesti jonnekin mistä olemme tulleet. Mutta mistä apua tuskatilaan ja ikävään? Jotkut ovat helpottaneet ahdistustaan menemällä metsään ja huutaneet niin kovaa kuin vain voivat. Jotkut itkevät vuolaasti ja ne jotka purevat hammasta, eivät saa kyyneliä tulemaan. Toiset katsovat kuvia, muistelevat ihania hetkiä kun taas toiset pakenevat ja käpertyvät kuoreensa. Toiset kirjoittavat, puhuvat ja lukevat. On niitäkin jotka juoksevat ja purkavat tuskaansa liikuntaan tai työhön. Tässä joitakin keinoja purkaa itseään helpoin keinoin vaikkapa lääkityksen ja alkoholin tilalle. Mielestäni sen paremmanolon kaivaminen itsekseen tai toisten tuella on nyt ehdottoman tärkeää nousta mustan myrskyn syöveristä pintaa kohti. Tiedän miltä tuntuu olla pohjalla vaikka ihan pinnalle en ole vielä päässyt itsekkään mutta sinne suuntaan aion kuitenkin suunnistaa. Poikani kuoleman yhteydessä menetin myös uskoni Jumalaan, jota suhdetta nyt pikkuhiljaa koetan rakentaa takaisin. Olen huomannut, että rukous auttaa ja ainakin minä tarvitsen jotain itseäni korkeampaa voimaa, jonka puoleen on hyvä kääntyä ajatuksin ja sanoin. Vain Hänen kanssaan voin olla täysin rehellinen ja kertoa kaiken mitä haluan. Olen lukenut paljon Martti Lindqvistin kirjoja. Martin kirjoissa on kaunista tekstiä elämisen vaikeudesta mutta yhdestä kirjasta löytyy myös paljon kuoleman tuntemuksia kun hän itse koki rakkaimpansa kuoleman. Toki muitakin hyviä kirjoja on olemassa. Toivonkin, että joku kertoisi niistä. Olen huomannut myös sen, että epätietoisuus kalvaa monia. Miten vainajalle, arkulle, hautajaiset ym. asiat? Itse tiedän niistä asioista paljon. Näitä kysymyksiä voidaankin pitää ns. maallisina mutta sitten tuleekin se toinenpuoli, josta emme tiedä. Minne sielu menee? Näkeekö hän meidät? Tapaammeko hänet vielä kuolemamme jälkeen? Ehkäpä näihin asioihin jääkin jäljelle vain usko. Uskoa asioihin joista emme tiedä tai meillä ei ole kokemusta. Onko helppoa uskoa tällaisiin asioihin? Voiko se olla yhtä helppoa kuin ajatella, että jossakin maapallolla on saarivaltio. Olkoonpa saaren nimi vaikka Australia. Olen kuullut, nähnyt kuvia ja lukenut siitä. En ole kuitenkaan koskaan käynyt siellä ja kokenut siellä olevani mutta uskon sen olevan olemassa. Vaihdetaan kokemuksia ja tuntemuksia siitä, että mikä on tuonut lievitystä. Martti Lindqvist on sanonut -Rakkaus on kuolemaa väkevämpi!

493

20593

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • sureva mies

      olen itse menettänyt lapseni, tiedän mitä tunnet.
      nyt menetin yllättäen vaimoni.
      olen aivan hajalla, mutta yritän vastata jotain.
      kirjoittaminen auttaa. ihmisille puhuminen.
      älä jää surusi kansa yksin.
      itse shokkivaiheessa saatoin alkaa kadulla puhua tuskastani ventovieraillekin. silloin lapsen menetyksen jälkeen.
      totta on, että monet ihmiset kääntyvät. tututkin. eivät varmaan ilkeyttään, mutta eivät löydä sanoja joilla lohduttaa.

      Itse olen kirjoittanut lapselleni oman muistokirjan. runontapaisia yhteisistä hetkistämme. sanoja jotka jåivät silloin sanomatta.

      vaimoni teki oman surutyönsä kokoamalla paksun albumin kuvia lapsemme elämän varrelta.

      itkeminen auttaa myös. kyyneliä ei tarvitse pidätellä. mieskin saa itkeä ja pitääkin.

      voimia sinulle, enempää en nyt jaksa.

      vielä kerran, otan osaa.

      • pirstaleita

        Menetin myös lapseni muutamia vuosia sitten yllättäin.Vertasin silloin "elämääni" sirpaleiksi menneeseen lasimaljakkoon,jolla yritin saada kanssaihmiset tajuamaan olotilani.Pikkuhiljaa aloin "liimailla" sirpaleita kasaan ja olin saanut jo hiukan maljakon muotoa takaisin, mutta taas kohtalon käsi löi sen uudelleen vielläkin pienemmiksi pirstaleiksi,puolisoni sairastui vakavasti ja nukkui pois heinäkuussa.Nyt en tiedä pystynkö/jaksanko enää kasata tuota maljakkoa.

      • Viola
        pirstaleita kirjoitti:

        Menetin myös lapseni muutamia vuosia sitten yllättäin.Vertasin silloin "elämääni" sirpaleiksi menneeseen lasimaljakkoon,jolla yritin saada kanssaihmiset tajuamaan olotilani.Pikkuhiljaa aloin "liimailla" sirpaleita kasaan ja olin saanut jo hiukan maljakon muotoa takaisin, mutta taas kohtalon käsi löi sen uudelleen vielläkin pienemmiksi pirstaleiksi,puolisoni sairastui vakavasti ja nukkui pois heinäkuussa.Nyt en tiedä pystynkö/jaksanko enää kasata tuota maljakkoa.

        Osanottoni. Uskon, että ihan oikeasti ymmärrän, mitä kerrot. Menetin itse poikani 10 kk sitten. Pikkuhiljaa yritän eteenpäin. Ajattelen sitä,mitä minulla vielä on jäljellä. Moni on sanonut, että olet kokenut sen kaikista pahimman vanhemman elämässä, mitään pahempaa sinulle ei enää voi sattua. Ei ehkä pahempaa, mutta yhtä pahaa voi sattua. Minulla on vielä kaksi lasta ja aviomies. Olemme ollee mieheni kanssa yhdessä 39 v ja kokeneet monta vaikeutta. Olen miettinyt juuri sitä, että jos hän nyt lähtisi, en tiedä miten selviäisin. En uskalla sitä nyt miettiä. Jonakin päivänä se voi olla edessä. Suvussani naiset ovat eläneet aina pitkään ja oikein hirvittää, että pitäisi elää n. 100 vuotiaaksi vuosikymmeniä kenties yksin. Ei, sitä ei uskalla miettiä, tämäkin päivä on tarpeeksi vaikea. En ole vielä kovin pitkällä tämänkään surun kanssa. En edes vielä voi juuri katsella poikani valokuvia. Kun pyyhin pölyjä hyllyltä, en katso kovin tarkasti poikani kuvaa, silmät menevät vaistomaisesti kuvan ohi.
        Miten sinua lohduttaisin, sanoja ei ole, lähetän sinulle kuitenkin rukouksen tunnee ylös, jos hän kerran antoi sinulle nämä menetykset, kyllä hänen täytyy antaa sinulle myös lohtua ja voimaa päiviisi.

    • kiitos.....

      Kirjoitit kuin minun elämästäni, minun ajatuksistani, uskostani, toivostani...siitä, mistä olen saanut avun. Olen rukoillut paljon, pyytänyt, saanut, ja kiittänyt.
      Poikani kuoleman jälkeen, kun tuska oli suurin, huusin Jumalalle; kun kerran annoit tämän tapahtua, niin auta kans! Ja Hän on auttanut.
      On minulla ollut ystäviä ja sukulaisia jne, mutta vain Jumala on ollut aina rinnallani. Olen tavoittanut Hänet aina, ja Hän minut, kun olen ollut siellä aivan pohjalla. Tuskani oli niin ruumiillista ja henkistä kuin vain olla voi. En ole ikinä aiemmin voinut kuvitellakaan, miten "sairaaksi" lapsensa kuoleman jälkeen voi tulla. Varsinkin, kun minun poikani kuoli itsemurhan kautta. Jokainen kuolemahan kun on erilainen, niinkuin syntymäkin. Ja niillä on omat tarkoituksensa. Kuoleman jälkeen on elämää. Uskon samoin niinkuin sinäkin. Luin jostakin muustakin kirjoituksesi. Voin vain uskoa siihen, että on olemassa kuoleman jälkeinen elämä, ja siellä on sitten kaikki yhtä suurta Rakkautta. Niinkuin Hän on luvannut. Muuten en jaksaisi mennä eteenpäin. Vain Häneltä saan voimaa. Minun on vain uskottava "siihen maahan, jota en ole koskaan nähnyt konkreettisesti, mutta josta olen kuullut, ja josta olen nähnyt kuvia". Kuten niin mainiosti kuvasit. Voiko sitä täysin kieltääkään sellaista, mistä ei oikeasti tiedä? Onhan olemassa aina mahdollisuus...
      Kirjat ovat myös auttaneet minua kovasti. Voimia kovasti Sinulle, turvamies. Oli ilo lukea, että joku muukin ajattelee ja kokeen asian olevani samoin kuin minäkin uskon ja koen. Jälleennäkemisen toivossa ja uskossa elän eteenpäin. Poikani on jo perillä siellä, minne minäkin koko ajan teen matkaa. Jokainen askel vie lähemmäs, jokainen päivä vie lähemmäs. Niinkuin sinuakin. "Eikä kyyneleitä ole enää oleva", Hän sanoo.

      • Turvamies

        Hei. On totta, että me jotka olemme sen suuren menetyksen asianomistajia niin vain me voimme sen tietää miltä tuntuu ja toiset voivat sen vain uskoa. On ihmeellistä miten niin aiemmin tärkeät asiat elämässäni ovat nyt turhanpäiväisiä. Huomaan myös sen, etten pelkää enää kuolemaan jos olen sitä koskaan suuremmalti pelännytkään. Olen ajatellut samoin - päivä päivältä ihan luonnostaan olen lähempänä poikaani, siskoani, veljeäni, äitiäni, isääni ja monia rakkaita ystäviäni. Tuska ja ikävä kalvavat sisintäni ja jokainen anettu päivä on elettävä. Meillä kaikilla on läheisiä ja siksi meidän on elettävä omaosuutemme heidänkin kanssaan. Tekin kaikki kirjoittajat olette läheisiäni. Siksi toivonkin, että te kirjoittaisitte joka ikisestä pienestäkin ajatuksesta tai teosta miten olette saaneet päivänne eletyksi. Voimia teille jokaiselle!

      • Silmänräpäys

        Hei. Piti vielä kertoa tämä sinulle ja muille lukijoille itsemurhan tehneestä ystävästäni. Mielestäni aika on ihmisten kehittämä juttu mutta onko Jumalalla käytössään myös aika ja onko se sama kuin ihmisillä? Kun kuolema tulee äkisti tarkoituksella tai tarkoittamatta niin moni miettii aikaa, että ehtikö hän huokaista Jumalan puoleen tai ehtikö hän katua tekoaan tms. Kuolema voi olla ajallisesti "silmänräpäys" joka on meille ihmisille todella lyhyt aika ja jokainen tietää, ettei siinä ajassa ehdi yhtään mitään. Entäpä jos Jumalalle juuri se "silmänräpäys" onkin ajallisesti paljon suurempaa ja pidempää? Tällöin jää aikaa ihmiselle ja Jumalle keskustella mitä vaan. Tämä ajatus liittyy siihen käsitykseeni armosta.

      • Turvamies
        Silmänräpäys kirjoitti:

        Hei. Piti vielä kertoa tämä sinulle ja muille lukijoille itsemurhan tehneestä ystävästäni. Mielestäni aika on ihmisten kehittämä juttu mutta onko Jumalalla käytössään myös aika ja onko se sama kuin ihmisillä? Kun kuolema tulee äkisti tarkoituksella tai tarkoittamatta niin moni miettii aikaa, että ehtikö hän huokaista Jumalan puoleen tai ehtikö hän katua tekoaan tms. Kuolema voi olla ajallisesti "silmänräpäys" joka on meille ihmisille todella lyhyt aika ja jokainen tietää, ettei siinä ajassa ehdi yhtään mitään. Entäpä jos Jumalalle juuri se "silmänräpäys" onkin ajallisesti paljon suurempaa ja pidempää? Tällöin jää aikaa ihmiselle ja Jumalle keskustella mitä vaan. Tämä ajatus liittyy siihen käsitykseeni armosta.

        Voimia kaikille tähän päivään. "On kaksi päivää, josta ei kenenkään pidä huolehtia, eilinen ja huominen. Kukaan ei ole koskaan sortunut tämänpäivän taakan alle. Vain jos siihen lisätään eilinen ja huominen, vain silloin taakka on liian raskas,vain silloin". Se oli Turvamies kun kirjoitti silmänräpäyksestä. Otsikko meni väärään sarakkeeseen.

    • Kyyneleitä silmät täynnä

      joka päivä,joka tunti ja minuutti.Heti poikani kuoleman jälkeen olin niin sokissa että tein aivan omituisia asioita.Hain kotoani häntä,pengoin jokaisen paikan,luulin löytäväni hänet jostain komeron perältä,jätin avaimen maton alle jotta hän pääsisi illalla sisään jos itse olin muualla.Kuitenkin en edes tiennyt mitä etsin.Päivät olin hänen takki päällään,nukuinkin se päällä.Pilkillä ollessa katsoin taivaalle,puhuin hänelle ja yritin löytää häntä sieltäkin.Seurasin pilvien muotoa ja jotka näyttäisivät pojaltani.Välillä menin rannalle,potkin ja hakkasin puita ja vaadin Jumalalta selitystä miksi otti multa pois niin paljon,huusin ikävääni ja hirveää tuskaa siellä ikihonkien keskellä.Itsetuhoiset ajatukset seurasivat päivästä toiseen,välillä vahvoina ja sitten taas sain jostakin voimaa.Läheiset ja ystävät olivat tukena vaikka joskus tuntui ettei kukaan pysty todella tietämään miltä minusta todella tuntui.Silloinkin kun pystyin olemaan mukana ns.normaalitilassa minä kumminkin itkin sisälläni ja esitin vahvaa.Nyt on kulunut puoli vuotta ja yhä tulee hetkiä jolloin putoan alas,itken ja tuntuu ettei jaksa enää.Poikani ystävä joka on uskossa sai minut ajattelemaa ja antoi oljenkorren jolla jaksan eteenpäin.Hän pyysi minua miettimään mitä olen aiemmin rukoillut Jumalalta ja että olenko saanut vastausta.Muistin että kuinka monesti rukoilin poikani ollessa elossa että Jumala koskettaisi häntä,kantaisi häntä kun ei itse jaksaisi enää kävellä.Niin hän varmaan tekikin,otti poikani luokseen turvaan.Välillä epäilys on mielessä mutta en voi muuta kuin uskoa siihen että kaikki on Jumalan hallussa,hän tietää ja toimii miten parhaaksi näkee.Poikani haudalla käyn usein ja siellä en silti voi muuta kuin puhua ja itkeä.En voi uskoa että siellä on lapseni haudattuna ja silloin taas kyselen Jumalalta että miksi? Onko tämä sitten vastaus rukouksiini että monesti tunnen että poikani on lähellä,jopa niin että olen monesti kysynyt että oletko rakas lapseni siinä? Sitä tunnetta on kestänyt vähän aikaa ja sen jälkeen mulla on ollut rauhallinen ja luottavainen olo.Sinulle haluan sanoa että sure ja itke ja ajattele että sulla on oikeus tehdä kaikkea sitä ja ajatella kaikkea mikä vain helpottaa suruasi.Totuus on että surun ja ikävän kanssa me eletään elämämme loppuun asti mutta lopulta jäljelle jää vain ikävä.Hirveää olisi jos unohtaisimme rakkaamme.Haluan vielä sanoa että minua auttoi Oskar Reposen kirjat,ne antoivat toivoa ja vaikka moni tyrmää ne pelkkänä huuhaana niin tässäkin pätee se että saat ottaa apua kaikesta mikä vähänkin tuntuu auttavan.Toivon sinulle kaikkea sitä mitä nyt ei ole,voimaa,rauhaa ja uskoa siihen että elämä kantaa.

      • Turvamies

        Kiitos viesteistänne ja osanotostanne. Olemalla vertaisten kanssa tekemisissä olemme yhtä ja tunnemme yhtä vaikka tunnemmekin surumme yksilöinä. Olemme menettäneet läheisemme mitä erinlaisin tapauksin ja varmasti monet kysymykset vaivaat lisäten sitä mustaa synkkyyttä mikä sisinkuntaamme on liimautunut. Ehkäpä sillä ei olekaan merkitystä, että miten kuolema on tullut koska se ei vaikuta mitenkään lopputulokseen. Lapsuuden ystäväni ja koulukaverini päätti itse päivänsä nuorena aikuisena ja silloin jouduin kovinkin miettimään kuultuja ja opittuja asioita itsemurhasta. Aikani pohdittua ihmisten kertomia tuomioista ja seurauksista tulin siihen tulokseen, ettei minun kannata pähkäillä asioita joihin minulla ei ole vaikutusvaltaa mitenkään. Luojamme on sanonut olevansa armahtavainen ja Hänen armonsa on jotain niin suurta, ettei ihmisjärki siitä tiedä edes pientäosaa. Tähän edellämainittuun armoon olen ystäväni kohdalla luottanut ja uskonut. Se sama armo kantakoon myös teitä. Monet kysyvät eritilanteissa, että -missä olit Jumala ja suojelusenkelisi kun annoit tämän tapahtua? Itsekin syvästi katkerana tämän kysymyksen esitin poikani kuoleman yhteydessä. Emeritus piispa Erik Vikström sanoi radio haastattelussa, ettei kaikki ole lähtöisin Jumalasta mutta se ei tarkoita sitä ettikö Jumala olisi läsnä. No, nyt se joka uskoo löytää turvan tästä ajatuksesta. Itse uskon ja toivon asian olevan näin. Kertokaa lisää mikä on lievittänyt tuskaanne. Siitä saattaa olla apua jollekin meistä, jotka olemme yhtä. Olemme yhtä kun olemme tällä palstalla. Me voimme olla ajatuksissamme ja rukouksissammekin yhtä. Olemalla yhtä olemme vahvempia heikkoudessammekin.

    • Vocalistus

      Mielenkiintoinen aihe ja niin sopivassa foorumissa.
      Itse tutustuin suruun 11 vuotiaana lapsena kun menetin ensin äidin ja sitten isän samana kesänä.
      Silloin 35-vuotta sitten ei tunnettu terapioita. Ainakaan sellaista apua en saanut.
      Miten selvisin? Ensimmäinen reaktio oli äidin kuoleman mustuudessa, että olen ollut paha ja nyt Jumala kostaa. Kaivoin esille uskonnonkirjan ja opettelin siitä samantien Isämeidän-rukouksen. Minut oli jätetty hetkeksi yksin koska sukulaiset pelkäsivät tilannetta. Onneksi serkku tuli ja pakotti minut pelaamaan hänen kanssaan korttia kun ei muuten osannut lohduttaa. Olen siitä hänelle erittäin kiitollinen.
      Minua loukkasi syvästi kun aikuiset sukulaiset kertoivat että onneksi olin niin nuori että selviän tästä helpolla. Ikäänkuin en osaisi kaivata äitiä ja olisin liian nuori suremaan. Älkää koskaan väheksykö kenenkään surua. Kukaan ei voi tietää mitä toisen päässä liikkuu. Merkillistä että muistan tuosta synkästä päivästä hirvittävän pikkutarkasti kaikki mitättömätkin yksityiskohdat.
      Serkku siis auttoi vaatimalla minua touhuun mukaan. Tiedän että olin hyvää vauhtia sekoamassa silloin yksin, kun koin Jumalan rankaisevan, eikä mitään toivoa ollut.
      Äidin hautajaisissa kohtasin oikean enkelin. En toisin silloin ymmärtänyt että kyseesä oli enkeli. Kenenkään ei tarvitse uskoa tätä, riittää kun minä uskon ja tiedän että se oli enkeli.
      Sen jälkeen olen tähän saakka kokenut, että joku tai jokin on vierelläni enemmän tai vähemmän lähellä.
      Lapsena pakenin jyrkästi leikkeihin ja loin sinne kokonaan oman maailman. Se oli myös yksi auttava seikka mahdottomassa tilanteessa. Tosin koulu ja todellisuus kärsi siitä pahoin. Ei vain ollut muuta mahdollisuutta selvitä kauheasta kaipauksesta.
      Sitten 15 vuotiaana ollessani yksi keski-ikäinen nainen tuli kysymään kaupassa neuvoa minulta, miten surusta voi selvitä, kun hän oli syvässä surussa miehensä kuoltua. Olin kyllä hämmästynyt, kun olisin halunnut itsekin saada siitä selkoa. Sanoin vain jotain elämän jatkamisesta eteenpäin katsomisesta. Silloin alkoi kyteä ajatus muiden surevien auttamisesta. Siis aloin nähdä muitakin samassa jamassa olevia.
      Jaettu suru on oikeasti puolisurua.

      Jälleennäkeminen on yksi auttava asia. Kristinusko taitaa olla ainut jälleennäkemistä lupaava uskonto.

      Läheiset ihmiset ovat tärkeitä ihan läsnäolollaan ja auttavat surevaa ihmistä takaisin elämän touhuun mukaan.

      Olen tavannut surevia jotka lähtevät ikäänkuin pakoon. Mikään ei saisi muistuttaa kuolleesta läheisestä. Miten voi paeta omia muistoja kun ne kulkevat mukana?
      Parempi on tosiaan koota muistoja mahdollisimman paljon talteen ja olla kiitollinen siitä elämästä jonka sai olla hänen kanssaan. Sitä ei kukaan voi ottaa pois.
      Suru on vahva tunne. Kun on rakastanut paljon tuntee myös surua paljon.
      Se on sitä oikeaa elämää.

    • jokainen päivä

      Olen kokenut elämäni varrella kaikenlaista surua.
      Läheisten poismenoa ja omaa sairastumista.
      Olen oppinut elämään jokaisen päivän kuten se olisi viimeinen.
      Suruni oli kuitenkin vain surtava, mutta oivalsin kuitenkin ajatuksen;
      Jos on surua niin on ollut jotain todella arvokasta.

      Jotenkin kuolemasta tuli ajatuksena kaunis asia.
      Onhan surullista menettää jotain tärkeää,
      mutta tärkeämpää on muistaa ne hyvät jo olleet hetket. Niistä saa uskomattoman paljon voimia jatkaa.

      • Turvamies

        Huomenta kaikille. Heti kun saan silmäni auki iskee ajatus poikani kuolemasta kuin lekalla lyöden. Hyvänen aika sehän onkin totta vaikka toivoisin sen olevan vain pahaa unta. Tällaiset heräämiset ovat toistuneet hänen kuolemastaan saakka. Olen kuitenkin nukkunut yöni hyvin ja uni on se pakopaikka missä ei tarvitse elää todellisuudessa. Näen paljon unia pojastani, varsinkin kun hän oli pieni. Nyt vain pitää taas koota ajatukset ja lähteä tähän päivään. Tuli mieleen runo valvomisesta ja uudesta päivästä: "Joskus valvon yksikseni vaivojeni vuoksi joskus uni ohitseni muista syistä juoksi. Joskus ilo rannoillensa venhollansa noutaa joskus murhe mustissansa mielen veessä soutaa. Usein armolupaukset uskallusta antaa aina toivon huokaukset yli vuorten kantaa. Kohta aamu valkenee ja valo varjot voittaa kohta sumu hälvenee ja uusi päivä koittaa" (Erkki Leminen).

      • Kynttilä pojalleni
        Turvamies kirjoitti:

        Huomenta kaikille. Heti kun saan silmäni auki iskee ajatus poikani kuolemasta kuin lekalla lyöden. Hyvänen aika sehän onkin totta vaikka toivoisin sen olevan vain pahaa unta. Tällaiset heräämiset ovat toistuneet hänen kuolemastaan saakka. Olen kuitenkin nukkunut yöni hyvin ja uni on se pakopaikka missä ei tarvitse elää todellisuudessa. Näen paljon unia pojastani, varsinkin kun hän oli pieni. Nyt vain pitää taas koota ajatukset ja lähteä tähän päivään. Tuli mieleen runo valvomisesta ja uudesta päivästä: "Joskus valvon yksikseni vaivojeni vuoksi joskus uni ohitseni muista syistä juoksi. Joskus ilo rannoillensa venhollansa noutaa joskus murhe mustissansa mielen veessä soutaa. Usein armolupaukset uskallusta antaa aina toivon huokaukset yli vuorten kantaa. Kohta aamu valkenee ja valo varjot voittaa kohta sumu hälvenee ja uusi päivä koittaa" (Erkki Leminen).

        Huomenta tai jo hyvää uutta päivää täältäkin surevalta äidiltä. Poikani kuolemasta alkaa olla kohta 10 kk. On se niin, että joka aamu on noustava tähän samaan todellisuuteen, esikoinen on poissa. Katselin aamulla tuota uskonnollista kanavaa, siinä eräs äiti kertoi tyttärensä kuolemasta ja se sai taas kanavat aukeamaan minulla. Tuntui kuin puukolla olisi pistetty, miksi ? miksi ? mitä järkeä tässä elämässä on ? Vastauksia ei saa, tiedän sen. Miksi nuoren ihmisen, hänen ja minunkin lapseni olivat opiskellut paljon, miksi pitää osata kaikenlaista ja sitten matka vain katkeaa ? Tämä on nyt vain yksi ajatus, yhtä rakas poikani olisi ollut, vaikka ei olisi käynyt mitään kouluja, osin olen mielessäni paljon miettinyt, että tunsiko poikani varsinkin lapsuudessaan, että hän kelpasi meille vain tekemistensä tähden, ei omana itsenään. Hän oli esikoisemme ja ajoiko oma kunnianhimomme silloin häntä vain suorituksiin. Olen paljon miettinyt, kirjoittanut hänelle kirjeen ja pyytänyt häntä antamaan anteeksi sen, että en osannut näyttää, tai sanoa, että hän oli arvokas omana itsenään vain. Kuinka paljon parempi äiti osaisinkaan nyt olla.

        Tänne asti olen jotenkin kuitenkin selvitynyt ja pystynyt jatkamaan elämääni poikani kuoleman jälkeen. Minua kantaa se ajatus,että elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin jossakin muodossa. Tapaamme sitten, menen lähemmäs poikaani joka päivä.
        On myös ollut pakko jatkaa muun perheen tähden.
        Olen lukenut täällä paljon toisten surusta, jotenkin se lohduttaa, että ei ole yksin. Muuten voisi kuvitella olevansa ainut lapsensa menettänyt. Kukaan ei kovin mielellään puhu siitä tavallisesti arkielämässä, mutta nyt, kun minä olen se joku muu, jolle näin on tapahtunut, niin moni on tullut kertomaan myös omista menetyksistään. En nyt tarkoita, että minusta olisi mukavaa kun muille on samoin käynyt ja ehdottomasti
        en tätä tuskaa kenelläkkään soisi.

        Olen lukenut täällä siis ja myös Ruotsin sivustolla tillminne.av.se, siellä myös paljon nuoria, suomalaisiakin joskus,omaiset voivat laittaa kuvia ja muistokirjoituksia sinne.
        Olen lukenut paljon kirjallisuutta, Johanna Bromaninin kirjat, Martti Lindqvist,oskari Reposen kirjat, nyt luen Ritva Fagerströmin Portti elämän jälkeen. Olen tilannut Sven-Erik Syrenin kirjan Jag såg in i himlen (näin taivaasen) Se on ilmestynyt nyt myös suomeksi. Sven-Erik kertoo kuinka enkeli tuli ja vei hänet taivaaseen.
        Suomessakin joku on tehnyt nettisivuston omaisestaan, joka on kuollut. Ruotsissa on enemmän näitä sivustoja. Olen paljon miettinyt, auttaisiko se minua surutyössäni. Kokoaisinko sellaisen pojastani. En ehkä vielä pysty. Olen vasta uskaltanut alkaa katselemaan kuvia hänestä taas.
        Viime talvena, kun olin fyysisestikin aivan heikossa kunnossa, aloin käydä avantouinnissa ja se auttoi minua rentoutumaan ja normaalisti nukkumään öisin. En tarvinnut nukahtamislääkettä (käytin niitä n pari viikkoa poikani kuoleman jälkeen) Olen taas ottanut kausikortin ja käynyt jo kolmesti uimassa. Siitä
        tuli uusi harrastus myös.
        En kai ole selvitynyt tästä suuresta surusta, en koskaan voi tietenkään lastani unohtaa, mutta nyt kai onkin kysymys vain oman ja muun perheen elämän jatkumisesta. Siinä mielssä mennään eteenpäin. vaikka joskus kyllä tuntee itsekkin kuolevansa, niin koville se ottaa. Vahvuus on siinä, että tiedän siitä taas nousevani, ympärillä ei ole enää sitä alkuaikojen mustuutta, sitä suota,johon luuli uppoavansa. Valoisia päiviä toivotan teille kaikille kanssasiskoille. ja veljille.

      • Turvamies
        Kynttilä pojalleni kirjoitti:

        Huomenta tai jo hyvää uutta päivää täältäkin surevalta äidiltä. Poikani kuolemasta alkaa olla kohta 10 kk. On se niin, että joka aamu on noustava tähän samaan todellisuuteen, esikoinen on poissa. Katselin aamulla tuota uskonnollista kanavaa, siinä eräs äiti kertoi tyttärensä kuolemasta ja se sai taas kanavat aukeamaan minulla. Tuntui kuin puukolla olisi pistetty, miksi ? miksi ? mitä järkeä tässä elämässä on ? Vastauksia ei saa, tiedän sen. Miksi nuoren ihmisen, hänen ja minunkin lapseni olivat opiskellut paljon, miksi pitää osata kaikenlaista ja sitten matka vain katkeaa ? Tämä on nyt vain yksi ajatus, yhtä rakas poikani olisi ollut, vaikka ei olisi käynyt mitään kouluja, osin olen mielessäni paljon miettinyt, että tunsiko poikani varsinkin lapsuudessaan, että hän kelpasi meille vain tekemistensä tähden, ei omana itsenään. Hän oli esikoisemme ja ajoiko oma kunnianhimomme silloin häntä vain suorituksiin. Olen paljon miettinyt, kirjoittanut hänelle kirjeen ja pyytänyt häntä antamaan anteeksi sen, että en osannut näyttää, tai sanoa, että hän oli arvokas omana itsenään vain. Kuinka paljon parempi äiti osaisinkaan nyt olla.

        Tänne asti olen jotenkin kuitenkin selvitynyt ja pystynyt jatkamaan elämääni poikani kuoleman jälkeen. Minua kantaa se ajatus,että elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin jossakin muodossa. Tapaamme sitten, menen lähemmäs poikaani joka päivä.
        On myös ollut pakko jatkaa muun perheen tähden.
        Olen lukenut täällä paljon toisten surusta, jotenkin se lohduttaa, että ei ole yksin. Muuten voisi kuvitella olevansa ainut lapsensa menettänyt. Kukaan ei kovin mielellään puhu siitä tavallisesti arkielämässä, mutta nyt, kun minä olen se joku muu, jolle näin on tapahtunut, niin moni on tullut kertomaan myös omista menetyksistään. En nyt tarkoita, että minusta olisi mukavaa kun muille on samoin käynyt ja ehdottomasti
        en tätä tuskaa kenelläkkään soisi.

        Olen lukenut täällä siis ja myös Ruotsin sivustolla tillminne.av.se, siellä myös paljon nuoria, suomalaisiakin joskus,omaiset voivat laittaa kuvia ja muistokirjoituksia sinne.
        Olen lukenut paljon kirjallisuutta, Johanna Bromaninin kirjat, Martti Lindqvist,oskari Reposen kirjat, nyt luen Ritva Fagerströmin Portti elämän jälkeen. Olen tilannut Sven-Erik Syrenin kirjan Jag såg in i himlen (näin taivaasen) Se on ilmestynyt nyt myös suomeksi. Sven-Erik kertoo kuinka enkeli tuli ja vei hänet taivaaseen.
        Suomessakin joku on tehnyt nettisivuston omaisestaan, joka on kuollut. Ruotsissa on enemmän näitä sivustoja. Olen paljon miettinyt, auttaisiko se minua surutyössäni. Kokoaisinko sellaisen pojastani. En ehkä vielä pysty. Olen vasta uskaltanut alkaa katselemaan kuvia hänestä taas.
        Viime talvena, kun olin fyysisestikin aivan heikossa kunnossa, aloin käydä avantouinnissa ja se auttoi minua rentoutumaan ja normaalisti nukkumään öisin. En tarvinnut nukahtamislääkettä (käytin niitä n pari viikkoa poikani kuoleman jälkeen) Olen taas ottanut kausikortin ja käynyt jo kolmesti uimassa. Siitä
        tuli uusi harrastus myös.
        En kai ole selvitynyt tästä suuresta surusta, en koskaan voi tietenkään lastani unohtaa, mutta nyt kai onkin kysymys vain oman ja muun perheen elämän jatkumisesta. Siinä mielssä mennään eteenpäin. vaikka joskus kyllä tuntee itsekkin kuolevansa, niin koville se ottaa. Vahvuus on siinä, että tiedän siitä taas nousevani, ympärillä ei ole enää sitä alkuaikojen mustuutta, sitä suota,johon luuli uppoavansa. Valoisia päiviä toivotan teille kaikille kanssasiskoille. ja veljille.

        Paljon on minulla samoja tunteita kuin kanssasisarella. Ihmeellistä, että miten jopa tietyt äänet saavat huomioni terästäytymään. muistan tarkaan poikani auton äänet ja kun jossakin autossa on samanlainen ääni olen silmänräpäyksessä valppaana. Lisäksi joskus odotan hänen askeleittensa ääniä, oven avautumista...
        Kun kysyt paljon itseltäsi suhteessasi poikaasi niin oletko miettinyt itseäsi tilaannetta käänteisenä. Elikkä jos olisit itse kuollut ennen poikaasi niin miten toivoisit hänen täällä elämässä jatkavan. Miten toivoisit hänen surevan ja muistelevan sinua? Avantouinti on varmasti erinomainen keino saavuttaa samaan aikaan henkisesti ja fyysisesti. Saavutettu hyväolo ei ole pois surusta!

      • Jaksamisesta
        Turvamies kirjoitti:

        Paljon on minulla samoja tunteita kuin kanssasisarella. Ihmeellistä, että miten jopa tietyt äänet saavat huomioni terästäytymään. muistan tarkaan poikani auton äänet ja kun jossakin autossa on samanlainen ääni olen silmänräpäyksessä valppaana. Lisäksi joskus odotan hänen askeleittensa ääniä, oven avautumista...
        Kun kysyt paljon itseltäsi suhteessasi poikaasi niin oletko miettinyt itseäsi tilaannetta käänteisenä. Elikkä jos olisit itse kuollut ennen poikaasi niin miten toivoisit hänen täällä elämässä jatkavan. Miten toivoisit hänen surevan ja muistelevan sinua? Avantouinti on varmasti erinomainen keino saavuttaa samaan aikaan henkisesti ja fyysisesti. Saavutettu hyväolo ei ole pois surusta!

        Poikani olisi kyllä varmaan pystynyt jatkamaan elämäänsä ilman minua. Olisin halunnutkin asian olevan niin. Asia olisikin ollut tietenkin luonnollisempi niin. Olen itse menettänyt molemmat vanhempani, isäni jo, kun olin vain 20 v. Eiväthän hekään olleet mitään täydellisiä vanhempia, isä sodankäynyt mies oli ankarakin. Ei minulla mitään kaunaa heitä kohtaan ole, rakkaudella heitä muistan. Äitini kuoli 2001, se oli aika kova pala, mutta ei verrattavissa poikani kuolemaan.
        Avannossa kävin tänäänkin, se antaa sellaisen ihanan rauhan tunteen mieleen ja jäseniin. On pakko pitää itsensä fyysisesti ja psyykkisesti niin hyvässä kunnossa, että jaksaa huolehtia myös muista. Hoidan lisäksi usein lapsenlastani (keskimmäisen lapseni lasta), hänen kanssaan touhutessa ei jouda suremaan ja ikävöimään. Ne hetket tulevat yleensä iltaisin minulla. Siksi en menekkään kovin aikaisin sänkyyn, vaan haluan nukahtaa melko kohta sänkyyn mentyäni. Uni todella on ainut, joka kokonaan vapauttaa. Muuten poikani kulkee ajatuksissani lähes koko ajan. Voimia sinulle

      • Turvamies
        Jaksamisesta kirjoitti:

        Poikani olisi kyllä varmaan pystynyt jatkamaan elämäänsä ilman minua. Olisin halunnutkin asian olevan niin. Asia olisikin ollut tietenkin luonnollisempi niin. Olen itse menettänyt molemmat vanhempani, isäni jo, kun olin vain 20 v. Eiväthän hekään olleet mitään täydellisiä vanhempia, isä sodankäynyt mies oli ankarakin. Ei minulla mitään kaunaa heitä kohtaan ole, rakkaudella heitä muistan. Äitini kuoli 2001, se oli aika kova pala, mutta ei verrattavissa poikani kuolemaan.
        Avannossa kävin tänäänkin, se antaa sellaisen ihanan rauhan tunteen mieleen ja jäseniin. On pakko pitää itsensä fyysisesti ja psyykkisesti niin hyvässä kunnossa, että jaksaa huolehtia myös muista. Hoidan lisäksi usein lapsenlastani (keskimmäisen lapseni lasta), hänen kanssaan touhutessa ei jouda suremaan ja ikävöimään. Ne hetket tulevat yleensä iltaisin minulla. Siksi en menekkään kovin aikaisin sänkyyn, vaan haluan nukahtaa melko kohta sänkyyn mentyäni. Uni todella on ainut, joka kokonaan vapauttaa. Muuten poikani kulkee ajatuksissani lähes koko ajan. Voimia sinulle

        Hyvää yötä ja nuku levollisesti sekä turvallisesti luotten, että elämänkulku johtaa vääjäämättä eteenpäin. Upeaa, että kävit avannossa. Sekin on yksi keino monista olla hyvä ja jopa armollinen itselle. Monesti osaamme armahtaa toisia mutta itsensä armahtaminen onkin vaikeaa.

    • Turvamies

      Heipat kaikille surussa eläville. Lähden viikoksi lomalle joka ei tunnu erityisemmin lomalle. On jotenkin sellainen olo, että on ihan sama olla missä hyvänsä. Niinhän se on, että surua ei voi jättää mihinkään vaan se kulkee mukanani. Elämässä on kuitenkin hetkiä jolloin sen "reppunsa" mikä sisältää surun painavia kivia voi heittää selästään ja hengähtää. Mutta lähtiessä on se oma reppu otettava kannettavaksi. Joskus elämämme taipaleella voimme antaa jonkun "surukiven" jonkun toisen kannettavksi ja silloin reppumme on hieman kevyempi. Ehkäpä nämä ovat niitä tilanteita jolloin samaistumme toisiimme, kuuntelemme toisiame ja kirjoitamme toisillemme. Joskus se voi olla huokaus rukouksesta. Se voi olla hyvä kirja tai vaikkapa käynti avannossa. Uskon, että ajanmyötä jaksamme kantaa juuri sen kuorman repussamme mikä on osaksemme annettu kannettavksi. Taakka ei häviä mutta voimat kasvavat sen kantamiseksi. Ehkä silloin on hetki muistella niitä kiviä repussa rakkaudella sillä ovathan ne poikani valitsemia. Uskon, että hän valitse minulle pyöreimmät ja särmättömimmät kannettavaksi. Palaan palstalle kun tulen takaisin. Ja jos taipaleeni tahtomattani jostakin syystä päättyy niin sillä jossain olen teitä kaikkia surevia vastassa meidän kaikkien rakkaitten joukossa. Voimia päiväänne ja kirjoittakaa lisää tunteistanne ja avuistanne sillä ne ovat osa taakkani kenventämistä. t. Turvamies

      • Kiitos yön toivotuksista

        Kiitos sinulle hyvän yön toivotuksista. Yö Meni kyllä rauhallisesti, pääsin uneen lähes heti ja lepo antaa voimia. Toivotan sinulle mukavaa lomaa. Vaikka suru seuraa kyllä mukana, niin jotenkin ympäristän vaihdos jo voi antaa hieman hengähdysaikaa tai ainakin lievitystä suruun. Koin sen itse, kun olimme pari viikkoa sitten mieheni kanssa viikon lomalla. Tietysti poika sielläkin kulki mukanamme, mutta välillä annoin itselleni luvan jopa nauttia hieman elämästä, hyvästä ruuasta ja vain olemisesta kahdelleen mieheni kanssa. Välillä molemmille tuli kyllä haiku olo, kun joku muisto tuli mieleen.Pikkuhiljaa muistot kai eivät enää tee niin kipeää.

        Hyvää, turvallista matkaa sinulle, kirjoitellaan taas, kun palaat.

      • Turvamies
        Kiitos yön toivotuksista kirjoitti:

        Kiitos sinulle hyvän yön toivotuksista. Yö Meni kyllä rauhallisesti, pääsin uneen lähes heti ja lepo antaa voimia. Toivotan sinulle mukavaa lomaa. Vaikka suru seuraa kyllä mukana, niin jotenkin ympäristän vaihdos jo voi antaa hieman hengähdysaikaa tai ainakin lievitystä suruun. Koin sen itse, kun olimme pari viikkoa sitten mieheni kanssa viikon lomalla. Tietysti poika sielläkin kulki mukanamme, mutta välillä annoin itselleni luvan jopa nauttia hieman elämästä, hyvästä ruuasta ja vain olemisesta kahdelleen mieheni kanssa. Välillä molemmille tuli kyllä haiku olo, kun joku muisto tuli mieleen.Pikkuhiljaa muistot kai eivät enää tee niin kipeää.

        Hyvää, turvallista matkaa sinulle, kirjoitellaan taas, kun palaat.

        Terveiset lomalta. Lamminta on ja aurinko paistaa. Poika on todellakin mukana ajatuksissa. Naen hanet vielakin kun sukellan aaltoihin. Tanaan aurinkoa katsellessani tuli mieleen se mika mielihyva tulee lomasta mutta suru on kuin liima mukana. On kuitenkin tarkeaa hakea mielihyvaa. Se ei ole surusta pois. Voimia kaikille.

      • myös...
        Turvamies kirjoitti:

        Terveiset lomalta. Lamminta on ja aurinko paistaa. Poika on todellakin mukana ajatuksissa. Naen hanet vielakin kun sukellan aaltoihin. Tanaan aurinkoa katsellessani tuli mieleen se mika mielihyva tulee lomasta mutta suru on kuin liima mukana. On kuitenkin tarkeaa hakea mielihyvaa. Se ei ole surusta pois. Voimia kaikille.

        ...kävin lomalla tässä reilu kuukausi sitten. Poika oli mukana lomalla hyvin paljon, melkein koko ajan. Kannan häntä mukanani, vaikken ajattelisikaan hetkittäin häntä. Hän vain on mukana, minussa, ja painaa, rakkaana ja raskaana...Yritin imeä itseeni voimia auringosta, merestä, lepäämisestä, kävelyretkistä...ehkä sainkin voimia, en osaa sitä eritellä. Sitä kun vaan menee ja elää ja syö ja nukkuu jne. Edelleenkin.
        On elossa siis, muttei oikein tiiä mitä tuntisi ja silleen. On kuin turta kaikelle.
        Mutta päivä kerrallaan. Eteenpäin. Tällä Taivastiellä.

    • surusydän

      ja silmät kyynelissä kirjoitan tätä.
      Menetin Rakkaan 19 v. Esikoispoikani toukokuussa auto-onnettomuudessa. Silloin täällä lueskelin ja kirjoitin itsekkin. Nyt on ollut muutaman kuukauden tauko, etten ole täällä käynyt. En vain ole pystynyt...
      Koko tapahtuma on ollut niin järkyttävä, etten pysty enkä uskalla edes ajatella sitä. En siis yritä kieltää tapahtunutta, mutta niin uskomattomalta tuntuu, ettei rakasta lastani enää ole. Olen jotenkin lukossa. Yritän kuitenkin taas täällä käydä lukemassa teidän kirjoituksianne (vaikka sydän tuntuu musertuvan), sillä niin paljon samoja asioita täällä käyvät muutkin läpi.
      En ole tuskani kanssa yksin, enkä epänormaali vaikka tunnen näin tai välillä en tunne mitään...
      Lämpimiä halauksia ja paljon voimia lähetän kaikille teille jotka olette lapsen menettäneet!

      • Turvamies

        Suru saa todellakin tärisemään. Minä tärisin välillä niin, että puristin itseäni omilla käsilläni halausotteella niin että hengitys tuntui loppuvan. Se on jotain niin suurta tuskaa, ettei sitä osaa sanoin ilmaista. Sisäinen tuska on juuri sitä sydämen musertumista niin kuin kuvaat kirjoituksessasi. Kokeile kirjoittaa tai puhua. Mielestäni kaikki se on purkamista mutta myös samalla luovuttamista. Näillä pienillä keinoilla ei tuska ja suru lopu mutta aina se pieni luovuttaminen tekee surusta helpomman kannettavan ja kanssaeläjän. Kirjoita luen mielelläni tunteistasi.

    • Turvamies

      Hei kaikki myötäeläjät. Olen palannut lomalta, jonne aluksi lähteminen tuntui jotenkin vaikealle. Olin poikani kanssa toissakesänä Kreetalla ja se oli ihanin loma mitä minulla on milloinkaan ollut. Se loma jäi poikani kanssa viimeiseksi. Nyt lomalle lähtö hieman pelotti sillä pelkäsin viimekesän muistojen tulevan niin kovasti pintaan ja että meneekö loma nyt kokonaan surussa pusertaen. Helsinki- Vantaan kentällä oli paljon nuoria huppareihin pukeutuneena ja siellä täällä olin näkevinäni vilauksen pojastani vaikkei se todellisuudessa olisi ollut mahdollista. Myös meressä uidessani olin välillä näkevinäni hänen jalkansa kun hän sukelteli meren aalloissa. Nämä tuntemukset eivät kuitenkaan saaneet surun mustaa pilveä pimentämään taivasta vaan muistelin häntä aurinkoisen kirkkaalla mielellä. Huomasin myös itsessäni sen, että kun on lämmintä ja ihanaa niin se mielihyvä auttaa minua paremmin kestämään suruani ja jopa elämään sen kanssa kun niin on tahtomattani pakko elää. Mielihyvästä vielä sen verran, että kun poikani syntyi 19-vuotta sitten niin lopetin tupakanpolton etten haisisi hänen lähellään. Nyt lomalla ostin sikareita ja polttelin niitä todella nauttien. Koin sikareista todella syvää mielihyvää. En tiedä jatkanko tätä sikareitten tuprutteleua mutta hyvää mieltä tämä epäterveellisyys tuotti. Loman viimeisenä päivänä sain tietää tyttäreltäni, että hänen ja edesmenneen poikani 19-vuotias ystävä oli löydetty kuolleena asunnostaan. Tunsin tämän pojan hänen syntymästään saakka. Tämä viesti sai todella veret pysähtymään ja taas kerran ajatukset polvilleen miettimään sitä elämän suurta kysymystä, että mikä on elämän tarkoitus. Tiesin heti sisimmässäni mitkä kauhun hetket ovat hänen vanhempiensa mielessä. Kun itse uskon mahdolliseen jälleennäkemiseen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että nyt kaverit ovat tavanneet toisensa. Olen vielä matkasta väsynyt mutta toivon teidän edelleen jatkavan kirjoittamista tunteistanne ja tapahtumistanne kun elätte suuressa mustassa surussa. Kaikki koettu kokemus on rikkaus myötäeleämisessä. Loma teki hyvää minulle.

      • surusydän

        että olet osannut lomastasi nauttia. Ikävää oli se viesti jonka kerroit saaneesi, -onneksi kuitenkin vasta viimeisenä iltana.
        Voi, kuinka tutulta kuulostikaan tuo, kun mainitsit huppareihin pukeutuneita nuoria katsoessasi nähneesi vilauksen pojastasi...
        Minä myös kovasti toivoisin tähän keskusteluun osallistujia. Vihdoin muutaman kuukauden tauon jälkeen kun uskaltauduin taas tänne lukemaan ja kirjoittamaan. Kai minun pitää vähän kerrallaan raottaa tätä "pussia" johon olen yrittäyt itseäni piilottaa, -ettei tarvitse ajatella ja kohdata kaikkia asioita...
        Tämä kaikki on niin käsittämätöntä ja järkyttävää, -toivon vain, että joskus tämän kanssa oppisin elämään! Lämpimiä ajatuksia kaikille!

    • Minä taas

      Mukaava kuulla, että sinulla oli kaikesa huolimatta voimia antava loma. Hyvä, että annoit itsellesi luvan jopa hieman nauttia elämästä. Aluksi, kun poikani kuoli, niin tuntui kuin ei enää mistään olisi edes lupa nauttia. Muistan, kun en voinut pariin kuukauteen syödä jäätelöäkään, kun tuntui, että se oli aivan väärin. Eihän poikani voinut enää nauttia siitä.
      KIävin tänään poikani haudalla sytyttämässä kynttilän ja samalla kaikilla suvun haudoilla. Yhtäkkiä välähti päähäni, että jossakin siellä,missä hän nyt on, niin siellä on enemmän sukua hänen seuranaan kuin mitä meitä on enää jäljellä. Ajattelin, että siellä on mummut ja vaarit, serkkuja ja setiäkin kaksin kappalein. Ei hän yksin ole.
      Ikävä, että jouduit kuulemaan taas tuntemasi nuoren poistuneen tästä elämästä. Tuntuu pahalta aina, kun kuulee, että taas jotkut vanhemmat joutuvat tämän saman tuskan kokemaan.
      Jaksamista kaikille

    • poikansa menettänyt äiti

      Tuskani ja suruni on vieläkin suuri. Menetin aikuisen poikani kuolemalle vuosi ja seitsemän kuukautta sitten.

      Ensimmäiset kuukaudet olivat tuskaa ja ahdistusta. Istuin pimeässä, kotona ja sisällä. Välillä tuntui tuska ja ahdistus niin suurelta, että pakenin koirani kanssa metsään huutamaan tuskaani. En halunnut kaikkea tuskaani näyttää nuoremmille lapsilleni ja miehelleni. Heillä oli omaa suruntaakkaa kannettavakseen. Toki meillä on läheiset välit ja puhumme ja muistelemme ja itkemmekin yhdessä vielä poikaani.

      Minulla on hevosia. Meni yli kaksi kuukautta pojan kuolemasta, en ratsastanut. En voinut sallia itselleni mitään, mistä tuntisin mielihyvää. Mietin hevosieni myymistä. Kun sitten rupesin hoitamaan ja ratsastamaan hevosiani uudelleen, huomasin saavani hetken helpotusta pojan menettämisen tuskaani ratsastaessani.

      Olen muuttanut elämääni totaalisesti. Pidän eläimistä ja aloitin uuden yritykseni eläinten parissa. Itse asiassa minulla on kaksi yritysta, joita pyöritän ja kolmaskin, jossa olen mukana. Töiden lomassa ajatukseni seisahtuvat välillä ja ajattelen ja muistelen poikaani. Hukutanko suruni töihin? Positiivista töiden paiskimisessa on se, että nukahtamisongelmia ei enää ole. Olen siirtynyt olohuoneen sohvalta suoraan omaan sänkyyni nukkumaan.

      Uskon, että kuoleman jälkeen tapaan poikani. Olen tuntenut hänen läsnäolonsa vierelläni. En ole "tosiuskovainen", mutta rukoilen paljon ja erityisesti rukoilen vieläkin poikani puolesta. Ikävä on valtava, mutta se tuskan ja ahdistuksen terävin kärki on taittunut. Silti, voin nauraa ja laskea leikkiä ihmisten kanssa, mutta en ole ihan kokonainen, puolet minusta ajattelee menettämääni poikaani. Enkä tiedä, voiko sitä koskaan olla niin täydellisen onnellinen, kuin ennen poikani kuolemaa. Elämää on kuitenkin jatkettava eteenpäin, vaikkakin sydän murtuneena. Ajattelen, että minulle annettiin tämä poikani kuolemansurun taakka kannettavakseni, ja sen kanssa minun on elettävä. Poikani ennenaikaista kuolemaa en tule koskaan hyväksymään.

      Luen melkein päivittäin tätä palstaa ja saan lohtua täältä. Voimia kaikille teille, jotka olette menettäneet läheisenne.

      • Turvamies

        Hei kaikille. Kävin äsken perheessä joka oli menettänyt 19-vuotiaan poikansa. Poika oli minun lasteni kaveri. Tämä poika oli toisen tyttäreni luokka- ja rippikoulukaveri. Pojat tunsivat toisensa lapsesta asti muutoin. Oli niin helppo samaistua ja tuntea se tuska ihan "livenä" mikä heilläkin oli. Siinä itkettiin molempia lapsia ja puhuttiin kysymyksistä joihin ei ole olemassa vastauksia. Jää vain tyhjyys jota ei mikään voi täyttää. Kerroin heille omista kokemuksistani ja sanoin, että kaikki se mielihyvä mitä pystytte itesellenne suomaa ei ole surusta pois vaan se antaa voimaa kantaa sitä taakkaa minkä olemme kannettavaksemme saaneet. Myös minä huomaan kuinka koetan kantaa tätä surutaakkaa yksin ja aina kun tyttäret tai muut läheiset ovat paikalla niin näyttelen vahvempaa kuin olenkaan. On jotenkin pystyttävä pitämään "turvamiehen" rooli.
        Lasten ollessa pieniä olimme Espoon Serenassa. Poika hyppäsi Villivirtaan ja sanoi - ole sinä minun turvamies ja seuraa minua ettei minulle käy huonosti. Siitä lähtienm olen ollut turvamies. Tosin hieman muutoinkin.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei kaikille. Kävin äsken perheessä joka oli menettänyt 19-vuotiaan poikansa. Poika oli minun lasteni kaveri. Tämä poika oli toisen tyttäreni luokka- ja rippikoulukaveri. Pojat tunsivat toisensa lapsesta asti muutoin. Oli niin helppo samaistua ja tuntea se tuska ihan "livenä" mikä heilläkin oli. Siinä itkettiin molempia lapsia ja puhuttiin kysymyksistä joihin ei ole olemassa vastauksia. Jää vain tyhjyys jota ei mikään voi täyttää. Kerroin heille omista kokemuksistani ja sanoin, että kaikki se mielihyvä mitä pystytte itesellenne suomaa ei ole surusta pois vaan se antaa voimaa kantaa sitä taakkaa minkä olemme kannettavaksemme saaneet. Myös minä huomaan kuinka koetan kantaa tätä surutaakkaa yksin ja aina kun tyttäret tai muut läheiset ovat paikalla niin näyttelen vahvempaa kuin olenkaan. On jotenkin pystyttävä pitämään "turvamiehen" rooli.
        Lasten ollessa pieniä olimme Espoon Serenassa. Poika hyppäsi Villivirtaan ja sanoi - ole sinä minun turvamies ja seuraa minua ettei minulle käy huonosti. Siitä lähtienm olen ollut turvamies. Tosin hieman muutoinkin.

        saatuani poikani kuolemaan liittyvää postia.Monta tuntia olen itkenyt enkä näe kunnolla tätä edes kirjoittaa.Kysyn yhä uudestaan Jumalalta miksi hän otti poikani,mitä haluat opettaa mulle tällä,pidätkö minua niin vahvana että joskus vielä voin iloita ja nauttia elämästä?Voinko joskus lopettaa sen ajattelemisen että tänään olen taas päivää lähempänä siihen kunnes oma aikani on täynnä ja näen poikani?Milloin tulee aika jolloin katson kaiverrusta hautakivessä ja todella uskon että siinä on hänen nimensä,ei kenenkään muun,minun lapseni nimi siinä on.Nyt on vain niin paha olla,suunnaton ikävä ja elämä tuntuu liian raskaalta.Lähden kävelemään tuuliseen ja aika lämpimään säähän,tyhjennän sydäntä metsän puille ja ehkä poikanikin kulkee vierelläni,ainakin sydämmessäni.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        saatuani poikani kuolemaan liittyvää postia.Monta tuntia olen itkenyt enkä näe kunnolla tätä edes kirjoittaa.Kysyn yhä uudestaan Jumalalta miksi hän otti poikani,mitä haluat opettaa mulle tällä,pidätkö minua niin vahvana että joskus vielä voin iloita ja nauttia elämästä?Voinko joskus lopettaa sen ajattelemisen että tänään olen taas päivää lähempänä siihen kunnes oma aikani on täynnä ja näen poikani?Milloin tulee aika jolloin katson kaiverrusta hautakivessä ja todella uskon että siinä on hänen nimensä,ei kenenkään muun,minun lapseni nimi siinä on.Nyt on vain niin paha olla,suunnaton ikävä ja elämä tuntuu liian raskaalta.Lähden kävelemään tuuliseen ja aika lämpimään säähän,tyhjennän sydäntä metsän puille ja ehkä poikanikin kulkee vierelläni,ainakin sydämmessäni.

        Kyyneleitä. Niitä vuodatin minäkin tänään pojalleni ja hänen lapsuuden ystävälleen. Et ole yksin, olemmepa missä hyvänsä. Kuolema kuuluu väjäämättä elämäämme, eikä se todellakaan ole syntymän vastakohta vaan syntymä nurinpäin. Sen me kaikki joudumme tekemään. Ikävä on todella suunnatonta ja siksi ihan kaikki hyvä mitä itsellemme keksimme on juuri sitä millä kasvatamme voimia kantaa mustan ja pohjattoman surumme. Kävely tuulisessa pimeässä säässä voi olla juuri sitä. Samoin kuin jäätelön syöminen, sikarin polttaminen, huutaminen, lukeminen, kirjoittaminen jne. Minäkin kävin tänään poikani haudalla. Sytytin sinne kynttilän vaikka tiedänkin hänen olevan jossakin toisaalla kuin siellä haudassa. On totta, että lapsen nimi hautakivessa tuntuu uskomattomalle. Se on kuin jokin ihmeellinen päätepiste kaikille niille haaveille mitä hänen elämälleen olin kuvitellut. Pojan piti mennä armeijaan. Juuri samaan palveluspaikkaan missä itsekin olin suorittanut varusmiespalveluni. Isänä se oli jotenkin aivan upea suunnitelma tulevaisuuteen ja monesti mielessäni kuvittelin kuinka menen häntä sinne tapaamaan. Nyt kaikki unelmat ja haaveet ovat päättyneet nimeen joka on hautakivessä, haaveet joita ei enää koskaan tule. Ei anneta elämämme päättyä hautakiviin vaan kerätään voimia selvitymiseen. Armeijan ja talvisodanhenkeen liittyy sekin, ettei jäädä tuleen makaamaan vaan kerätään taskut ja lippaat täyteen patruunoita ja vauhdilla eteenpäin! Kirjoita vielä, että helpottiko kävely oloasi. Jokainen kannamme omat patruunamme ja lippaamme mutta yhdessä olemma vahvempia. Voimia ystäväni.

    • Turvamies

      Iltaa kaikille. Saunan jälkeen kävin taas rappusilla polttamassa sikarin. Huomasin, että poikani teki samoin käyden illalla polttamassa tupakan ennen nukkumaan menoa. En ollut koskaan hänen seuranaan siellä, sillä enhän itse ollut polttanut 19-vuoteen. Nyt istuin rappusilla pimeässä ja mietin, että mitä hän aina mahtoi siellä miettiä ja ajatella. Ehkä hänkin haki jotain mielihyvää siitä hetkestä mitä minäkin. Kun muistelen itseäni 18-19vuotiaaksi niin haaveet olivat enemmänkin varmaankin tulevaisuudessa kun siinä mitä on jo siihen ikään elänyt.

      • Kyyneleitä silmät täynnä,

        eilisellä kävelyllä.Vettä satoi ja oli niin helppo itkeä kun kukaan ei kiinnittänyt huomiota kun vailla päämäärää kävelin ja mietin,puhuin pojalleni kaikesta mahdollisesta ja jokusen lauseen kohdistin Taivaan isällekin.Tunsin että joku minua kuunteli koska askel askeleela mieliala koheni.Poikani kuoli lähellä kotipihaa ja joka päivä se paikka on pakosta kohdattava,mitään muuta reittiä ei ole.Alussa oli liki mahdotonta kohdata tapahtumapaikka,ajattelin että jos hän olisi ehtinyt kotiin niin kaikki olisi voinut mennä toisin,apu olisi voinut ehtiä ajoissa.Nämä olivat tietenkin niitä jossitteluja ja ymmärtää piti sekin lopulta että näin vain oli tarkoitettu.Annoit turvamies minulle niin kallisarvoisen neuvon että sen ansiosta oloni on rauhallinen,jopa luottavainen sen suhteen että eteenpäin menen,tarvittaessa vaikka hiipimällä ja kun tuntuu että on motissa niin kaivan taskuja ja uutta voimapatruunaa lippaaseen.Autetaan toinen toisiamme,jokin lause jonkun kirjoituksessa voi olla toiselle juuri se joka auttaa taas jaksamaan eteenpäin.Miekin muuten lähden viikon aurinkolomalle,yhdessä sisareni kanssa.Toivon että uusi ympäristö antaisi pienen levon sisinpääni,ihan vain sen verran että niitä patruunoita tulisi lisää taskuihin.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä, kirjoitti:

        eilisellä kävelyllä.Vettä satoi ja oli niin helppo itkeä kun kukaan ei kiinnittänyt huomiota kun vailla päämäärää kävelin ja mietin,puhuin pojalleni kaikesta mahdollisesta ja jokusen lauseen kohdistin Taivaan isällekin.Tunsin että joku minua kuunteli koska askel askeleela mieliala koheni.Poikani kuoli lähellä kotipihaa ja joka päivä se paikka on pakosta kohdattava,mitään muuta reittiä ei ole.Alussa oli liki mahdotonta kohdata tapahtumapaikka,ajattelin että jos hän olisi ehtinyt kotiin niin kaikki olisi voinut mennä toisin,apu olisi voinut ehtiä ajoissa.Nämä olivat tietenkin niitä jossitteluja ja ymmärtää piti sekin lopulta että näin vain oli tarkoitettu.Annoit turvamies minulle niin kallisarvoisen neuvon että sen ansiosta oloni on rauhallinen,jopa luottavainen sen suhteen että eteenpäin menen,tarvittaessa vaikka hiipimällä ja kun tuntuu että on motissa niin kaivan taskuja ja uutta voimapatruunaa lippaaseen.Autetaan toinen toisiamme,jokin lause jonkun kirjoituksessa voi olla toiselle juuri se joka auttaa taas jaksamaan eteenpäin.Miekin muuten lähden viikon aurinkolomalle,yhdessä sisareni kanssa.Toivon että uusi ympäristö antaisi pienen levon sisinpääni,ihan vain sen verran että niitä patruunoita tulisi lisää taskuihin.

        Hyvää huomenta kaikille. Minäkin ajattelin sinua ja kävelyäsi syksyisessä ilmassa. Vahvistat minuakin kun kuulen, että kävelysi auttoi sinua. merkittävä yhteensattuma sekin, että kerroit poikasi kuolinpaikan olevan vaikea kohdata. Myös minun poikani kuoli lähellä kotia. Reitti on kylläkin toisessa suunnassa minne normaalisti joutuisin menemään. Myös minä kierrän sitä paikaa kohtaamasta ja näkemästä. Jokusen kerran olen kulkenut paikan ohi ja on jotenkin hirvittävää nähdä kynttilät, kortit ja paikalle tuodut esineet. He jotka sinne niitä ovat tuoneet ovat surreet ystäväänsä sillätapaa ja kunnioitan sekä arvostan sitä. Itse en kuitenkaan halua tehdä siitä paikasta itselleni minkäänlaita muistomerkkiä. Minulle ulkomaanmatka teki hyvää. Auringossa ja lämmössä on jotain suurta voimaa. Se on niin tasa-arvoista sureville kuin onnensakukkuloilla olevillekin. Aurinko paistaa aina vaikkemme sitä aina näe. Se on jossakin. Samoin ovat lapsemmekin vaikkemme heitä aina näe. Hyvä! sinä et eilen jäänyt tuleen makaamaan vaan keräsit patruunoita ja hivuttauduit eteenpäin. Näin lähdetään tähän päivään kaikki yhdessä. Voimia ja vahvaa siunausta teille kaikille.

    • Turvamies

      Hei. Huomaan itsestäni sekä teidän kirjoituksista, että tekeminen auttaa. Jos emme näe aurinkoa on mentävä sinne missä se näkyy. Välillä se näkyy vaikkemme tee mitään. Se on myös sitä "talvisodanhenkeä", että kun tulitus ja keskitys on raivokasta, on ainut keino kerätä patruunoita ja hivuttauduttava suojaan. Jokainen omilla voimillaan mitä siinä hetkessä on. Silloinkin parempi kuntoiset auttavat haavoittuneita ja mahdollisesti me kaikki selviämme tulesta. Tosin välillä tuntuu, ettei ole voimia mutta siinäkin tilanteessa minun on luotettava teihin toisiin jotta te viette minua eteenpäin. Olen saanut sitä voimaa kirjoituksistanne. Minäkin rukoilen välillä niillä voimilla mitä on. Välillä en saa rukouksesta tai hengellisestä kirjallisuudesta mitään irti mutta koetan jaksaa siinäkin hivuttautua eteenpäin. Kirja Jumala puhuu / toim. A Russell on siinämielessä aika erikoinen. Kirjassa on jokapäivälle aika rohkaiseva teksti ja joskus teksti todella puhuu minulle. Kannattaa kokeilla.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.

        Siinä on minun yksi selviytymiskeino.Jo vuosia sitten jäin koukkuun kalastukseen,eritoten pilkkimiseen ja uisteluun.Harrastan myös vanhojen "rappioromujen" kunnostusta ja kaikenlaista käsillä tekemistä.Nyt saan upotettua niihin liki kaiken vapaa-aikani.Pää kuin huomaamatta tyhjentyy ja työskentely rupeaman jälkeen pystyn katsomaan poikani kuvaa hetken verran ja kuljettamaan sormea hänen piirteissään.Ajattelemaan että hänen on hyvä olla ja hän tietää jo mikä tämän kaiken tarkoitus on.Viihdyn luonnossa hyvin,kalastelen,poimin marjoja ja joskus vain vaellan ja etsin kauniin paikan jossa keitän kahvit ja ihailen luonnon ihmeellisyyttä.Nykyisin katselen monesti myös taivaalle,haen pilvistä ratkaisua elämän arvoitukseen,annan siis mielikuvituksen laukata valtoimenaan.Jossain siellä tai ihankin lähellä ovat rakkainpamme,iloisina ja vailla minkäänlaista kipua ja surua.Tiedän että läheiseni ovat ehkä huolissaan minusta,siitä että en pysähdy vaan menen ehkä liiankin lujaa eteenpäin.Toisaalta he ymmärtävät että tämä on osa minun eheytymistä,nauttia siitä mikä on aina ennenkin mulle rauhan antanut.Tietävät myös sen että kun olen yksin kotona voin itkeä ja hakata nyrkillä seinään tuskaa ulos.Tänään on ollut vapaapäiväni,vietin sen karpaloita poimien ja nyt olen valmis sänkyyn.Hyvää yötä kaikille teille,yksi päivä on takana ja huominen tuo huomisen ilot ja murheet.Rukoilen aina iltaisin kaikille meille voimia ja lähetän lämpöiset halaukset.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Siinä on minun yksi selviytymiskeino.Jo vuosia sitten jäin koukkuun kalastukseen,eritoten pilkkimiseen ja uisteluun.Harrastan myös vanhojen "rappioromujen" kunnostusta ja kaikenlaista käsillä tekemistä.Nyt saan upotettua niihin liki kaiken vapaa-aikani.Pää kuin huomaamatta tyhjentyy ja työskentely rupeaman jälkeen pystyn katsomaan poikani kuvaa hetken verran ja kuljettamaan sormea hänen piirteissään.Ajattelemaan että hänen on hyvä olla ja hän tietää jo mikä tämän kaiken tarkoitus on.Viihdyn luonnossa hyvin,kalastelen,poimin marjoja ja joskus vain vaellan ja etsin kauniin paikan jossa keitän kahvit ja ihailen luonnon ihmeellisyyttä.Nykyisin katselen monesti myös taivaalle,haen pilvistä ratkaisua elämän arvoitukseen,annan siis mielikuvituksen laukata valtoimenaan.Jossain siellä tai ihankin lähellä ovat rakkainpamme,iloisina ja vailla minkäänlaista kipua ja surua.Tiedän että läheiseni ovat ehkä huolissaan minusta,siitä että en pysähdy vaan menen ehkä liiankin lujaa eteenpäin.Toisaalta he ymmärtävät että tämä on osa minun eheytymistä,nauttia siitä mikä on aina ennenkin mulle rauhan antanut.Tietävät myös sen että kun olen yksin kotona voin itkeä ja hakata nyrkillä seinään tuskaa ulos.Tänään on ollut vapaapäiväni,vietin sen karpaloita poimien ja nyt olen valmis sänkyyn.Hyvää yötä kaikille teille,yksi päivä on takana ja huominen tuo huomisen ilot ja murheet.Rukoilen aina iltaisin kaikille meille voimia ja lähetän lämpöiset halaukset.

        Olipa kaunista ja niin paljon hyvää mieltä tuottavaa. Hyvää yötä kaikille ja minäkin muistan teitä kaikkia rukouksissani.

      • surusydän
        Turvamies kirjoitti:

        Olipa kaunista ja niin paljon hyvää mieltä tuottavaa. Hyvää yötä kaikille ja minäkin muistan teitä kaikkia rukouksissani.

        ...luen täällä kirjoituksianne. Hyvää yötä on toivotettu, -minä yhä valvon...
        Jokainen näistä edellisistä voisi olla minun kirjoittamani. Paitsi, etten oikein pysty kirjoittamaan, -en ajattelemaan enkä muistelemaan!
        Kuten aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, niin olen ollut täältä pitkään pois. En vain pystynyt lukemaan kirjoituksia joista jokainen toi menetykseni yhä lähemmäs...
        Heti Poikani poismenon jälkeen ostin ja lainasin kirjoja jotka käsittelivät surua -ja varsinkin oman lapsen menetystä.
        Niitä en ole pystynyt käsiini ottamaan muutamaan kuukauteen. Pelottaa ja ahdistaa.
        Pelolla odotan sitä "lopullista" lausuntoa joka on siis tehty jo toukokuussa kun Poikani menehtyi.
        Pelkään mitä siinä lukee. Onnettomuus yönä yritin soittaa Pojalleni n. 00.30, eikä yhteyttä saatu. Mietin miten kestän sen jos siinä virallisessa paperissa kerrotaan Poikani menehtyneen tuon kellon ajan jälkeen.. -tässä minun ei varmaankaan tarvitse kertoa miltä ajatus siitä tuntuu...
        Luin kirjoituksianne hautakivestä... Poikani haudalla on tällä hetkellä vain se valkoinen risti jossa on hänen nimensä.
        Pojan isän -ex-mieheni- kanssa sovimme, että vasta ensi keväänä tulee kivi haudalle. Ex-mieheni ei pysty juurikaan haudalla käymään, joten minä ja äitini pääsääntöisesti sitä hoidamme. En osaa edes kuvitella kuinka vaikeaa haudalla käyminen on sen jälkeen kun kivi kaiverruksineen on siinä....
        Turvamies; -kirjoituksesi Poikasi armeijaan menosta herätti minussa syviä tunteita. Oman Esikoiseni piti astua armeijan harmaisiin ensivuoden tammikuussa. Minä, siskoni, äitini sekä veljeni vaimo puhuimme aikoinaan, että kirjoitamme anomuksen suomen armeijalle, ettei Poikani tarvitsisi sinne mennä -vitsinä siis-.
        Karjalan prikaatissa olisi hänen paikkansa ollut, -ja minä äitinä pelkäsin välimatkaa. Ihan lähellä kun emme asu. Ei tarvitse minun enää sitä matkaa pelätä, -mutta mieluummin pelkäsin sitä, kuin elän elämääni ilman Rakasta Poikaani.
        Voi kuinka paljon minulla nyt kerrankin -kun alkuun pääsin- olisi sanoja...
        Olen täysin "lukossa" menetykseni ja suruni kanssa. Mutta ehkäpä täällä pikkuhiljaa pystyn tuntojani kertomaan.
        Lämpimästi kiitän teitä jotka kerrotte omasta olostanne, -samoja tuntoja taidamme läpikäydä.
        Hyvää yötä toivotan minäkin, -vaikka suurinosa teistä taitaa olla jo untenmailla.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        surusydän kirjoitti:

        ...luen täällä kirjoituksianne. Hyvää yötä on toivotettu, -minä yhä valvon...
        Jokainen näistä edellisistä voisi olla minun kirjoittamani. Paitsi, etten oikein pysty kirjoittamaan, -en ajattelemaan enkä muistelemaan!
        Kuten aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, niin olen ollut täältä pitkään pois. En vain pystynyt lukemaan kirjoituksia joista jokainen toi menetykseni yhä lähemmäs...
        Heti Poikani poismenon jälkeen ostin ja lainasin kirjoja jotka käsittelivät surua -ja varsinkin oman lapsen menetystä.
        Niitä en ole pystynyt käsiini ottamaan muutamaan kuukauteen. Pelottaa ja ahdistaa.
        Pelolla odotan sitä "lopullista" lausuntoa joka on siis tehty jo toukokuussa kun Poikani menehtyi.
        Pelkään mitä siinä lukee. Onnettomuus yönä yritin soittaa Pojalleni n. 00.30, eikä yhteyttä saatu. Mietin miten kestän sen jos siinä virallisessa paperissa kerrotaan Poikani menehtyneen tuon kellon ajan jälkeen.. -tässä minun ei varmaankaan tarvitse kertoa miltä ajatus siitä tuntuu...
        Luin kirjoituksianne hautakivestä... Poikani haudalla on tällä hetkellä vain se valkoinen risti jossa on hänen nimensä.
        Pojan isän -ex-mieheni- kanssa sovimme, että vasta ensi keväänä tulee kivi haudalle. Ex-mieheni ei pysty juurikaan haudalla käymään, joten minä ja äitini pääsääntöisesti sitä hoidamme. En osaa edes kuvitella kuinka vaikeaa haudalla käyminen on sen jälkeen kun kivi kaiverruksineen on siinä....
        Turvamies; -kirjoituksesi Poikasi armeijaan menosta herätti minussa syviä tunteita. Oman Esikoiseni piti astua armeijan harmaisiin ensivuoden tammikuussa. Minä, siskoni, äitini sekä veljeni vaimo puhuimme aikoinaan, että kirjoitamme anomuksen suomen armeijalle, ettei Poikani tarvitsisi sinne mennä -vitsinä siis-.
        Karjalan prikaatissa olisi hänen paikkansa ollut, -ja minä äitinä pelkäsin välimatkaa. Ihan lähellä kun emme asu. Ei tarvitse minun enää sitä matkaa pelätä, -mutta mieluummin pelkäsin sitä, kuin elän elämääni ilman Rakasta Poikaani.
        Voi kuinka paljon minulla nyt kerrankin -kun alkuun pääsin- olisi sanoja...
        Olen täysin "lukossa" menetykseni ja suruni kanssa. Mutta ehkäpä täällä pikkuhiljaa pystyn tuntojani kertomaan.
        Lämpimästi kiitän teitä jotka kerrotte omasta olostanne, -samoja tuntoja taidamme läpikäydä.
        Hyvää yötä toivotan minäkin, -vaikka suurinosa teistä taitaa olla jo untenmailla.

        haluan kertoa että sitä olen miettinyt itsekkin,kellonaikaa jolloin poikani lähti.Kysyin sitä lääkäriltä heti alustavan tutkimuksen jälkeen ja vastaus oli että on äärettömän vaikeaa saada sitä selville,ainoastaan havainnot hänestä kuolinpäivänä rajaavat aikaa tietylle jaksolle.Miten tuo lause on jäänytkin noin sanatarkasti mieleeni kun taas monet muut asiat ovat kadoksissa vaikka saattavat pulpahdella mieleen yhtäkkiä.Minun oli myös tärkeää silloin tietää se aika sillä myös minä yritin soittaa pojalleni maanantaiaamuna monta kertaa,yritin soittaa hänen kavereilleen jotka eivät olleet nähneet häntä.Olin levoton,tiesin ettei asiat ole nyt hyvin mutta en voinut muuta kuin jatkaa soittelua ja odottaa.Puoli viideltä iltapäivällä elämäni romahti.Ihan lähellä hän oli,ambulanssi ja poliisit paikalla ja mie makasin lapseni päällä ja huusin.Siihen loppuvat muistikuvani tuosta hirveästä päivästä.Pelkäsin mennä postilaatikolle,toisaalta en muuta halunnutkaan kuin saada tietää,toisaalta taas pelkäsin saada tietää.Kuolinsyy raportista ei jäänyt mitään muuta epäselväksi kuin tuo kuolinaika joka nyt on rajattu kello kahden ja puoliviiden välille.Tuon rajauksen tein itse sillä puoliyhdenaikaan poikani oli kirjautunut jollekkin sivustolle jossa kertoi kuuntelevansa musaa ja lähtevänsä kohta kotiin.Kotiin hän oli tulossa mutta menikin toiseen kotiin.Vielä etsin vastausta siihen miksi hän ei vastannut kun soitin?Nukkuiko?Kuunteliko musiikkia niin kovalla ettei kuullut puhelimen soivan?Sen tiesin ettei hänellä ollut puheaikaa soittaa takaisin mutta olisihan hän väkisinkin kuullut puhelimen soivan kun niin monesti yritin.En hae enää näihin asioihin vastauksia,ne joko putkahtavat esiin joskus tai pysyvät ikuisesti pimennossa.Poikani aika vain tuli täyteen,niin vaikeaa kuin sen hyväksyminen onkin.Odottele rauhassa ja ilman pelkoa,mitään pahaa ei voi enää tulla esiin lapseesi kuolemaan liittyen sillä se pahin on jo tapahtunut.Näin sanoi sisareni kun itkin ja kerroin että pelkään että jotain olisi ollut vielä tehtävissä jos vain olisin saanut häneen yhteyden.Lämpimät halaukset sinulle ja sylintäydeltä voimia.

      • Turvamies
        surusydän kirjoitti:

        ...luen täällä kirjoituksianne. Hyvää yötä on toivotettu, -minä yhä valvon...
        Jokainen näistä edellisistä voisi olla minun kirjoittamani. Paitsi, etten oikein pysty kirjoittamaan, -en ajattelemaan enkä muistelemaan!
        Kuten aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, niin olen ollut täältä pitkään pois. En vain pystynyt lukemaan kirjoituksia joista jokainen toi menetykseni yhä lähemmäs...
        Heti Poikani poismenon jälkeen ostin ja lainasin kirjoja jotka käsittelivät surua -ja varsinkin oman lapsen menetystä.
        Niitä en ole pystynyt käsiini ottamaan muutamaan kuukauteen. Pelottaa ja ahdistaa.
        Pelolla odotan sitä "lopullista" lausuntoa joka on siis tehty jo toukokuussa kun Poikani menehtyi.
        Pelkään mitä siinä lukee. Onnettomuus yönä yritin soittaa Pojalleni n. 00.30, eikä yhteyttä saatu. Mietin miten kestän sen jos siinä virallisessa paperissa kerrotaan Poikani menehtyneen tuon kellon ajan jälkeen.. -tässä minun ei varmaankaan tarvitse kertoa miltä ajatus siitä tuntuu...
        Luin kirjoituksianne hautakivestä... Poikani haudalla on tällä hetkellä vain se valkoinen risti jossa on hänen nimensä.
        Pojan isän -ex-mieheni- kanssa sovimme, että vasta ensi keväänä tulee kivi haudalle. Ex-mieheni ei pysty juurikaan haudalla käymään, joten minä ja äitini pääsääntöisesti sitä hoidamme. En osaa edes kuvitella kuinka vaikeaa haudalla käyminen on sen jälkeen kun kivi kaiverruksineen on siinä....
        Turvamies; -kirjoituksesi Poikasi armeijaan menosta herätti minussa syviä tunteita. Oman Esikoiseni piti astua armeijan harmaisiin ensivuoden tammikuussa. Minä, siskoni, äitini sekä veljeni vaimo puhuimme aikoinaan, että kirjoitamme anomuksen suomen armeijalle, ettei Poikani tarvitsisi sinne mennä -vitsinä siis-.
        Karjalan prikaatissa olisi hänen paikkansa ollut, -ja minä äitinä pelkäsin välimatkaa. Ihan lähellä kun emme asu. Ei tarvitse minun enää sitä matkaa pelätä, -mutta mieluummin pelkäsin sitä, kuin elän elämääni ilman Rakasta Poikaani.
        Voi kuinka paljon minulla nyt kerrankin -kun alkuun pääsin- olisi sanoja...
        Olen täysin "lukossa" menetykseni ja suruni kanssa. Mutta ehkäpä täällä pikkuhiljaa pystyn tuntojani kertomaan.
        Lämpimästi kiitän teitä jotka kerrotte omasta olostanne, -samoja tuntoja taidamme läpikäydä.
        Hyvää yötä toivotan minäkin, -vaikka suurinosa teistä taitaa olla jo untenmailla.

        Hyvää huomenta kaikille. Kylläpä sävähdytti kirjoituksesi. Myös minun poikani palveluspaikka olisi ollut Karjalan Prikaati. Olin siellä itse v. - 81 kun se oli silloin Karjalan Jääkäri Pataljoona. Kuvaat paljon asioita joihin on helppo samaistua ja siksi se luo ymmärtämystä minunkin tunteille. Ihmettelin itsessäni sitä, että ikävöin poikaani aivan mielettömästi mutta kuvat ja kirjoitukset tuottavat suurta tuskaa katsoa ja lukea. Jopa pojan hammasharjan poistaminen yläkerran vc: tä tuntui mahdottomalle tehtävälle. Poikani kuoli kesäkuun 10. pvä ja en ole vieläkään pystynyt katsomaan ainuttakaan hautajaiskuvaa. Patologin papereista luin nopeasti kuolinsyyn ja tulin siihen tulokseen, että kuolema on tullut hänelle välittömästi. Poliisi tekee vielä oman raporttinsa mutta tuntuu siltä, etten luen sitä koska sillä ei ole mielestäni mitään merkitystä tähän lopputukseen. Syyllisä ja syitä en lähde hakemaan sillä sekin on täysin merkityksetöntä. En ole liiemmin lähtenyt myöskään "jossittelemaan", että mitä jos olisin ollut tapahtumahetkellä kotona tai olisin soittanut tai sitä ja tätä koska sekin on vääjämättä ihan sama lopputuksen kanssa. Maailmassa ja tässä elämässä tapahtuu kokoajan asioita mille emme vaan voi yhtään mitään. Tuntemattomassa sotilaassakin sanottiin, että se on "korkeamma käres". Pitää antaa mahdollisuus myös sille ajatukselle, että syntymämme ja kuolemamme on jo ennalta määrätty, eikä meillä ihmisillä ole niin suuriin asioihin mahdollisuutta vaikuttaa. Kiitos, että olet tullut tälle palstalle sillä sain kirjoituksestasi paljon ja ymmärrän paremmin, että kaikki muutkin tuntevat samoin enkä ole mitenkään poikkeus kyvyttömyydessäni käsitellä asioita poikani kuolemaan liittyen.

      • Turvanmies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        haluan kertoa että sitä olen miettinyt itsekkin,kellonaikaa jolloin poikani lähti.Kysyin sitä lääkäriltä heti alustavan tutkimuksen jälkeen ja vastaus oli että on äärettömän vaikeaa saada sitä selville,ainoastaan havainnot hänestä kuolinpäivänä rajaavat aikaa tietylle jaksolle.Miten tuo lause on jäänytkin noin sanatarkasti mieleeni kun taas monet muut asiat ovat kadoksissa vaikka saattavat pulpahdella mieleen yhtäkkiä.Minun oli myös tärkeää silloin tietää se aika sillä myös minä yritin soittaa pojalleni maanantaiaamuna monta kertaa,yritin soittaa hänen kavereilleen jotka eivät olleet nähneet häntä.Olin levoton,tiesin ettei asiat ole nyt hyvin mutta en voinut muuta kuin jatkaa soittelua ja odottaa.Puoli viideltä iltapäivällä elämäni romahti.Ihan lähellä hän oli,ambulanssi ja poliisit paikalla ja mie makasin lapseni päällä ja huusin.Siihen loppuvat muistikuvani tuosta hirveästä päivästä.Pelkäsin mennä postilaatikolle,toisaalta en muuta halunnutkaan kuin saada tietää,toisaalta taas pelkäsin saada tietää.Kuolinsyy raportista ei jäänyt mitään muuta epäselväksi kuin tuo kuolinaika joka nyt on rajattu kello kahden ja puoliviiden välille.Tuon rajauksen tein itse sillä puoliyhdenaikaan poikani oli kirjautunut jollekkin sivustolle jossa kertoi kuuntelevansa musaa ja lähtevänsä kohta kotiin.Kotiin hän oli tulossa mutta menikin toiseen kotiin.Vielä etsin vastausta siihen miksi hän ei vastannut kun soitin?Nukkuiko?Kuunteliko musiikkia niin kovalla ettei kuullut puhelimen soivan?Sen tiesin ettei hänellä ollut puheaikaa soittaa takaisin mutta olisihan hän väkisinkin kuullut puhelimen soivan kun niin monesti yritin.En hae enää näihin asioihin vastauksia,ne joko putkahtavat esiin joskus tai pysyvät ikuisesti pimennossa.Poikani aika vain tuli täyteen,niin vaikeaa kuin sen hyväksyminen onkin.Odottele rauhassa ja ilman pelkoa,mitään pahaa ei voi enää tulla esiin lapseesi kuolemaan liittyen sillä se pahin on jo tapahtunut.Näin sanoi sisareni kun itkin ja kerroin että pelkään että jotain olisi ollut vielä tehtävissä jos vain olisin saanut häneen yhteyden.Lämpimät halaukset sinulle ja sylintäydeltä voimia.

        Hei. Huomaan kuinka aika on tärkeä asia meille ihmisille. Elämme joskus minuuteissa ja jopa sekunneissa. Monesti kuolemaan liittyvissä asioissa jotkut miettivät aikaa, että ehtikö poislähtevä rukoilla tai kääntyä Jumalan puoleen? Oliko aikaa? Itse mietin tätä erityisesti kun lapsuudenystäväni ja koulukaverini päätti itse elämänsä aikuisena. Tulin siihen tulokseen, ettei Jumalla ole kelloa ja jos on niin hänen kellonsa minuutit ja sekunnit voivatkin olla ihan eri mittaluokkaa kuin omissamme. Silmänräpäys voi olla Hänelle paljon pidempää kuin meille. Siihen armoon ja mahdollisuuteen turvaan mieleni kun mietin Jumalan ja ihmisen välistä aikaa. En ole huomannut vielä kenekään taiteilijankaan kuvanneen minkäänlaita kelloa kun on tehnyt kuvituksia raamatuliisesta historiasta. Luotetaan kuolemssa siihen, että Jumala on toiminut siinä tilanteessa todellisena turvamiehenä ja on tehnyt kaiken parhaalla tavalla jotta on saanut lapsemme rajan tuolle puolelle. Voimia päiväänne.

      • Turvamies
        surusydän kirjoitti:

        ...luen täällä kirjoituksianne. Hyvää yötä on toivotettu, -minä yhä valvon...
        Jokainen näistä edellisistä voisi olla minun kirjoittamani. Paitsi, etten oikein pysty kirjoittamaan, -en ajattelemaan enkä muistelemaan!
        Kuten aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, niin olen ollut täältä pitkään pois. En vain pystynyt lukemaan kirjoituksia joista jokainen toi menetykseni yhä lähemmäs...
        Heti Poikani poismenon jälkeen ostin ja lainasin kirjoja jotka käsittelivät surua -ja varsinkin oman lapsen menetystä.
        Niitä en ole pystynyt käsiini ottamaan muutamaan kuukauteen. Pelottaa ja ahdistaa.
        Pelolla odotan sitä "lopullista" lausuntoa joka on siis tehty jo toukokuussa kun Poikani menehtyi.
        Pelkään mitä siinä lukee. Onnettomuus yönä yritin soittaa Pojalleni n. 00.30, eikä yhteyttä saatu. Mietin miten kestän sen jos siinä virallisessa paperissa kerrotaan Poikani menehtyneen tuon kellon ajan jälkeen.. -tässä minun ei varmaankaan tarvitse kertoa miltä ajatus siitä tuntuu...
        Luin kirjoituksianne hautakivestä... Poikani haudalla on tällä hetkellä vain se valkoinen risti jossa on hänen nimensä.
        Pojan isän -ex-mieheni- kanssa sovimme, että vasta ensi keväänä tulee kivi haudalle. Ex-mieheni ei pysty juurikaan haudalla käymään, joten minä ja äitini pääsääntöisesti sitä hoidamme. En osaa edes kuvitella kuinka vaikeaa haudalla käyminen on sen jälkeen kun kivi kaiverruksineen on siinä....
        Turvamies; -kirjoituksesi Poikasi armeijaan menosta herätti minussa syviä tunteita. Oman Esikoiseni piti astua armeijan harmaisiin ensivuoden tammikuussa. Minä, siskoni, äitini sekä veljeni vaimo puhuimme aikoinaan, että kirjoitamme anomuksen suomen armeijalle, ettei Poikani tarvitsisi sinne mennä -vitsinä siis-.
        Karjalan prikaatissa olisi hänen paikkansa ollut, -ja minä äitinä pelkäsin välimatkaa. Ihan lähellä kun emme asu. Ei tarvitse minun enää sitä matkaa pelätä, -mutta mieluummin pelkäsin sitä, kuin elän elämääni ilman Rakasta Poikaani.
        Voi kuinka paljon minulla nyt kerrankin -kun alkuun pääsin- olisi sanoja...
        Olen täysin "lukossa" menetykseni ja suruni kanssa. Mutta ehkäpä täällä pikkuhiljaa pystyn tuntojani kertomaan.
        Lämpimästi kiitän teitä jotka kerrotte omasta olostanne, -samoja tuntoja taidamme läpikäydä.
        Hyvää yötä toivotan minäkin, -vaikka suurinosa teistä taitaa olla jo untenmailla.

        Kirjoitan vielä yhden tuntemukseni ennekuin lähden työmatkalle. Toivonmukaan palaan huomenna kotiin ja voin lukea kirjoituksianne. Kerroin aiemmin hammasharjasta, joka oli vaikea poistaa yläkerran vc:tä. En pystynyt siihen itse vaan pyysin tytärtäni hoitamaan sen pois. Kaikki poikani vaatteet olen pakannut pahvilaatikoihin. Pakannut, enkä tiedä avannko laatikoita enää koskaan. En kuitenkaan halunnut niitä hävittää. Käytin itse lomalla yksiä shortseja joita poikani piti toissa kesänä yhteisellä lomallamme. Halvat ja vaatimattomattomat shortsit tuntuivat nyt maailman kalleimmille ja ihanimmille jalassa vaikka vyötärönauha olikin löystynyt. Niin siitä tuntemuksesta. Huomaan kuinka vaikeaa on mennä esim. tavarataloissa miesten tai nuorten vaateosastolle. Ennen aina katselin tai ostin pojalleni jotain kivaa vaatetta ja hän yleensä piti niistä kovasti. Nyt tunnen suoranaista pakokauhua ollessani ko. osastolla ja minun on pakko päästä sieltä pian pois. Tällaistakaan tunnetta en ole elämässäni ennen kokenut. Pitää kai alkaa vaan totuttelemaan mutta vaikeaa se on. Vahvaa voimaa päiväänne ja ollaan illalla rukouksissa yhtä.

      • Vocalistus
        Turvamies kirjoitti:

        Kirjoitan vielä yhden tuntemukseni ennekuin lähden työmatkalle. Toivonmukaan palaan huomenna kotiin ja voin lukea kirjoituksianne. Kerroin aiemmin hammasharjasta, joka oli vaikea poistaa yläkerran vc:tä. En pystynyt siihen itse vaan pyysin tytärtäni hoitamaan sen pois. Kaikki poikani vaatteet olen pakannut pahvilaatikoihin. Pakannut, enkä tiedä avannko laatikoita enää koskaan. En kuitenkaan halunnut niitä hävittää. Käytin itse lomalla yksiä shortseja joita poikani piti toissa kesänä yhteisellä lomallamme. Halvat ja vaatimattomattomat shortsit tuntuivat nyt maailman kalleimmille ja ihanimmille jalassa vaikka vyötärönauha olikin löystynyt. Niin siitä tuntemuksesta. Huomaan kuinka vaikeaa on mennä esim. tavarataloissa miesten tai nuorten vaateosastolle. Ennen aina katselin tai ostin pojalleni jotain kivaa vaatetta ja hän yleensä piti niistä kovasti. Nyt tunnen suoranaista pakokauhua ollessani ko. osastolla ja minun on pakko päästä sieltä pian pois. Tällaistakaan tunnetta en ole elämässäni ennen kokenut. Pitää kai alkaa vaan totuttelemaan mutta vaikeaa se on. Vahvaa voimaa päiväänne ja ollaan illalla rukouksissa yhtä.

        Menetin äitini 11-vuotiaana eli 35-vuotta sitten.
        Kaukana asuva veljeni toi äskettäin nurkissaan lojuvia meidän vanhoja tavaroita lapsuudesta minulle säilytettäväksi tai hävitettäväksi miten vain halusin.
        Siellä oli yksi äidin talvitakki jonka muistin erittäin hyvin. Oli ihan pakko nuuhkia sitä takkia järjettömästi olisko äidin tuoksua vielä jäljellä.
        Löysin taskusta vanhan paperinenäliinan ja pitkän hiuksen. Ihmettelin tuntojani kun hiplasin tuota äitini hiusta. Yritin jotenkin vieläkin saada tuntumaa äitiini. Tuollaiset tunteet ovat näköjään tiukassa.
        Tänään tapasin ohimennen yhden naisen, joka kertoi olleensa äitini koulukaveri. Taas huomasin tuon tunteen ja kaipauksen. Oli ihan pakko udella tuolta naiselta kaikkea mahdollista niistä ajoista. Mahtoi ihmetellä sitä kuulustelua!
        Yritän kai korvata jotenkin sitä etten saanut pitää vanhempiani pitempään.

      • surusydän
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta kaikille. Kylläpä sävähdytti kirjoituksesi. Myös minun poikani palveluspaikka olisi ollut Karjalan Prikaati. Olin siellä itse v. - 81 kun se oli silloin Karjalan Jääkäri Pataljoona. Kuvaat paljon asioita joihin on helppo samaistua ja siksi se luo ymmärtämystä minunkin tunteille. Ihmettelin itsessäni sitä, että ikävöin poikaani aivan mielettömästi mutta kuvat ja kirjoitukset tuottavat suurta tuskaa katsoa ja lukea. Jopa pojan hammasharjan poistaminen yläkerran vc: tä tuntui mahdottomalle tehtävälle. Poikani kuoli kesäkuun 10. pvä ja en ole vieläkään pystynyt katsomaan ainuttakaan hautajaiskuvaa. Patologin papereista luin nopeasti kuolinsyyn ja tulin siihen tulokseen, että kuolema on tullut hänelle välittömästi. Poliisi tekee vielä oman raporttinsa mutta tuntuu siltä, etten luen sitä koska sillä ei ole mielestäni mitään merkitystä tähän lopputukseen. Syyllisä ja syitä en lähde hakemaan sillä sekin on täysin merkityksetöntä. En ole liiemmin lähtenyt myöskään "jossittelemaan", että mitä jos olisin ollut tapahtumahetkellä kotona tai olisin soittanut tai sitä ja tätä koska sekin on vääjämättä ihan sama lopputuksen kanssa. Maailmassa ja tässä elämässä tapahtuu kokoajan asioita mille emme vaan voi yhtään mitään. Tuntemattomassa sotilaassakin sanottiin, että se on "korkeamma käres". Pitää antaa mahdollisuus myös sille ajatukselle, että syntymämme ja kuolemamme on jo ennalta määrätty, eikä meillä ihmisillä ole niin suuriin asioihin mahdollisuutta vaikuttaa. Kiitos, että olet tullut tälle palstalle sillä sain kirjoituksestasi paljon ja ymmärrän paremmin, että kaikki muutkin tuntevat samoin enkä ole mitenkään poikkeus kyvyttömyydessäni käsitellä asioita poikani kuolemaan liittyen.

        Sitä luulee olevansa yksin ja ainoa maailmassa tämän menetyksen ja tuskan kanssa. Mutta kun täällä luen -silloin kun siihen kykenen- kirjoituksia, niin huomaan, että suurinosa voisi olla minun kirjoittamiani.
        Poikani menehtyi siis toukokuussa, -huoneessaan en pysty käymääm! Joskus harvoin, -jos kuopus etsii esim. sukkia, niin haen isoveljensä kaapista...
        Miten voikin meidän perheessä olla sukat aina hukassa... ;-)
        Esikoisen kuva on olohuoneessa -kuva otettu 16.4 jolloin hän täytti 19v, -ja kuukauden kuluttua siitä häntä ei enää ollut...
        Kuvan katsominen tekee niin kipeää, ettei sitä voi edes kuvailla.
        En tiedä koska pystyn hänen huoneensa käymään läpi... Pelkään, etten siitä järjissäni selviä!
        Mm. hammasharjan poistaminen "poikieni wc:stä" oli todella suuri asia minulle. En olisi sitä edes halunut tehdä, -mutta ei myöskään ollut helppoa nähdä/katsoa sitä.
        Jokaikinen päivä kun haen postin, niin pelkään että nyt on tullut kirje "sieltä"...
        Olen yhä vielä sairaslomalla, -ja toivoisin, että kun "se virallinen" posti saapuu, niin olisin yhä samaisella "lomalla". En pysty edes kuvittelemaan miten reagoin sen jälkeen!!
        Yritän ymmärtää ja opetella hyväksymään tämän menetyksen. En halua minäkään jäädä "jossittelemaan".
        Kun Esikoiseni silloin toukokuisena iltana lähti viemään tyttöystäväänsä, niin en tiennyt hänen olevan väsynyt!! En tiennyt hänen pyytäneen yhtä kavereistaan mukaan. Tiesin, -olin läsnä- kun hän, sekä tyttönsä pyysivät pikkuveljeä -kuopustani- mukaan. Tämä ei jaksanut lähteä, sillä kello oli jo paljon.
        Arvatkaa vain montako kertaa olen miettinyt, että jos kaverinsa tai pikkuveljensä olisi ollut mukana, niin olisiko tätä onnettomuutta sattunut. Olisiko Esikoiseni vielä täällä kanssamme, vai olisiko mahdollista, ettei olisi kaveriaan, -tai minulla kumpaakaan poikaa...
        Mietin jopa joskus heikkona hetkenä, että jos tätä tyttöä ei olisi ollut... yms. yms.
        Aivan turhaa, -terapeuttini minulle sanoi, että poikani oli täysi-ikäinen ja vastuussa tekemisistään.
        Turhaa on minun "jossitella", -miettiä sitä, että olisinpa herännyt yöllä aiemmin ja soittanut hänelle. Olisi hän silti voinut nukahtaa, -syy jonka me oletamme olevan hänen menehtymiselleen.
        Ainoa asia josta voisin jonkunlaista lohtua hakea, on se, että onnekasi hän ei aiheuttanut kenellekkään muulle vaaratilannetta, -eikä kenenkään muun menehtymistä!
        Pimeässä yössä hän ajoi metsään, -kukaan ei häntä sieltä huomannut. Me lähdimme yöllä häntä etsimään, -kun eivät kaverit enkä minä saanut häneen yhteyttä.
        En ikinä voi unohtaa sitä, kun pimeässä metsässä huomasin sen auton romun... Olisi voinut kuvitella sen olleen siellä vaikka kuinka pitkään....
        Mutta siellä autonromun sisällä oli minun Lapseni...
        En kyennyt menemään sinne, -vaan avomieheni meni!
        Monesti mietin, että onneksi me itse lähdimme etsimään...
        En osaa edes kuvitella miltä olisi tuntunut jos poliisi, tai muu viranomainen olisi aamulla tullut kertomaan tämän asian...
        Olen niin täysin lukossa ja hukassa tämän menetykseni kanssa.
        Minulla on ollut aina vahva usko, -vaikken mikään ns. "oikea uskovainen" olekkaan. Mutta nyt muutaman kuukauden kuluttua -Esikoiseni poismenon jälkeen- alkaa uskoni horjua. En enää tiedä mistä saisin lohtua ja voimaa!!! Täältä ehkä hiukan, -siitä lämmin kiitos teille kaikille!

    • Turvamies

      Hei kaikille. Palasin työmatkalta ja taas jälleen kerran tuulilasin molemminpuolin oli valuvia pisaroita. Itkin yksikseni ikävääni. Olin taas "haavojeni" äärellä sillä tälläkin matkalla sain tuntea toisten surun täysin omanani. Avopuolisoni ilmoitti, että hänen entisen työpaikkansa työkaverin 20-vuotias poika oli kuollut Perhon kolarissa missä meni kaksi muutakin nuortamiestä. Tuntui kamalalle katsoa iltapäivälehden kuvia kolaripaikasta vaikka elämässäni olen ollut lukuisilla kolaripaikoilla auttajan tehtävissä. Kumma, että sama ihminen voi sen nähdä niin eritavoin. Tämä perhe oli lähettänyt minulle kevään ja kesän aikana osanottonsa poikani menetyksen suhteen ja nyt se "salama" oli iskenyt maailman pahimmalla tavalla heihin itseensä. Välitin viestin perheen isälle, että voi soittaa minulle vaikkei minullakaan ole olemassa mitää vastauksia mihinkään, ei ymmärtämystä Jumalaan tai tarkoitukseen. Voin vain tuntea sen saman tuskan, epätietoisuuden, vihan ja itsessäni, kertoa kaikesta siitä mitä tekin olette kertoneet. Joukkomme kasvaa päivä päivältä mutta emme ole yksin. Huomaan tämän palstan olevan jonkinlainen sielunpeili jonne on hyvä kirjoittaa tuntemuksistaan ja lukea toisten tuntemuksia. Oli oikein kiire päästä koneelle ja lukea, että mitä olette kirjoittaneet. Tosin luin kirjoituksianne kännykästäni mutta sillä kirjoittaminen on hankalaa, enkä ole muutoinkaan koskaan ollut mikään kirjoittaja. Pahoittelen virheitäni mutta uskon teidän saavan siitäkin huolimtta selville tarkoitusperäni. Voimia päiväänne!

      • Viola

        Luin tuota samaa ilmoitusta, Pohjanmaalla,kun asun ja ajattelin, että taas jonkun nuoren elämä katkesi ja jonkun perheen elämä meni pirstaleiksi.Sydän itkee, kun nyt pystyy samaistumaan heidän tilanteeseensa. Se hirveä shokki.
        Itsekkään en tajua, miten selvisin siitä, kun poliisit tulivat kertomaan poikani kuolleen. Sitä oli kuin ulkopuolinen. Jossakin lasikuvussa.

        Nyt on oikein alkanut tajuamaan, että tosiaan poika ei tule koskaan takaisin.Tiedän, että suru ei koskaan lähde, en koskaan halua unohtaa häntä,mutta toivon, että kipu ei muserra minua.

        Minulla on ollut taas vaikeampaa, kysyn Jumalalta, että missä olit, kun poikani tarvitsi sinua, miksi et rakastanut häntä ? Vai rakastiko hän. Ehkä hänet otettiin johonkin parempaan.

        Ymmärrän, että kaikki kokemuksemme tarkoitetaan opetukseksemme, mutta en oikein jaksa uskoa, että pokani kuolema tarkoitettiin juuri minun opetuksekseni, häntähän suree laaja joukko muitakin. Koko muu perhe, aviomieheni eli pojan isä ja veljet myös. Kaikki poikamme muu suku, ystävät ja työtoverit. En varmasti ollut paras äiti, on asioita joita kadun syvästi, mutta uskon, että hän tiesi ja tietää, että rakastin häntä.

        Me, jotka täällä jaamme näitä tunteitamme, tiedämme, että on ainakin muita, jotka ymmärtävät,vaikka minunkin ajatukseni ovat kai välillä aika kummallisia. Voimia tähänkin päivään.

      • lohduksi
        Viola kirjoitti:

        Luin tuota samaa ilmoitusta, Pohjanmaalla,kun asun ja ajattelin, että taas jonkun nuoren elämä katkesi ja jonkun perheen elämä meni pirstaleiksi.Sydän itkee, kun nyt pystyy samaistumaan heidän tilanteeseensa. Se hirveä shokki.
        Itsekkään en tajua, miten selvisin siitä, kun poliisit tulivat kertomaan poikani kuolleen. Sitä oli kuin ulkopuolinen. Jossakin lasikuvussa.

        Nyt on oikein alkanut tajuamaan, että tosiaan poika ei tule koskaan takaisin.Tiedän, että suru ei koskaan lähde, en koskaan halua unohtaa häntä,mutta toivon, että kipu ei muserra minua.

        Minulla on ollut taas vaikeampaa, kysyn Jumalalta, että missä olit, kun poikani tarvitsi sinua, miksi et rakastanut häntä ? Vai rakastiko hän. Ehkä hänet otettiin johonkin parempaan.

        Ymmärrän, että kaikki kokemuksemme tarkoitetaan opetukseksemme, mutta en oikein jaksa uskoa, että pokani kuolema tarkoitettiin juuri minun opetuksekseni, häntähän suree laaja joukko muitakin. Koko muu perhe, aviomieheni eli pojan isä ja veljet myös. Kaikki poikamme muu suku, ystävät ja työtoverit. En varmasti ollut paras äiti, on asioita joita kadun syvästi, mutta uskon, että hän tiesi ja tietää, että rakastin häntä.

        Me, jotka täällä jaamme näitä tunteitamme, tiedämme, että on ainakin muita, jotka ymmärtävät,vaikka minunkin ajatukseni ovat kai välillä aika kummallisia. Voimia tähänkin päivään.

        Löysin aikanaan tämän tekstin;

        Lähetin lapseni elämään
        kuin laivan merelle.
        Ompelin purjeet,
        neuvoin väylät
        parhaan taitoni mukaan
        -mutta tuulille
        en voinut mitään.

      • surusydän
        Viola kirjoitti:

        Luin tuota samaa ilmoitusta, Pohjanmaalla,kun asun ja ajattelin, että taas jonkun nuoren elämä katkesi ja jonkun perheen elämä meni pirstaleiksi.Sydän itkee, kun nyt pystyy samaistumaan heidän tilanteeseensa. Se hirveä shokki.
        Itsekkään en tajua, miten selvisin siitä, kun poliisit tulivat kertomaan poikani kuolleen. Sitä oli kuin ulkopuolinen. Jossakin lasikuvussa.

        Nyt on oikein alkanut tajuamaan, että tosiaan poika ei tule koskaan takaisin.Tiedän, että suru ei koskaan lähde, en koskaan halua unohtaa häntä,mutta toivon, että kipu ei muserra minua.

        Minulla on ollut taas vaikeampaa, kysyn Jumalalta, että missä olit, kun poikani tarvitsi sinua, miksi et rakastanut häntä ? Vai rakastiko hän. Ehkä hänet otettiin johonkin parempaan.

        Ymmärrän, että kaikki kokemuksemme tarkoitetaan opetukseksemme, mutta en oikein jaksa uskoa, että pokani kuolema tarkoitettiin juuri minun opetuksekseni, häntähän suree laaja joukko muitakin. Koko muu perhe, aviomieheni eli pojan isä ja veljet myös. Kaikki poikamme muu suku, ystävät ja työtoverit. En varmasti ollut paras äiti, on asioita joita kadun syvästi, mutta uskon, että hän tiesi ja tietää, että rakastin häntä.

        Me, jotka täällä jaamme näitä tunteitamme, tiedämme, että on ainakin muita, jotka ymmärtävät,vaikka minunkin ajatukseni ovat kai välillä aika kummallisia. Voimia tähänkin päivään.

        Voin vain kuvitella, -kuten varmasti moni muukin lisäkseni- millaisia tunteita käydään läpi näiden nuorten kodeissa ja koko lähipiireissä.
        Oman Lapseni menetettyäni suhtaudun eritavalla näihin onnettomuus uutisiin. Ne koskettavat todella syvältä... Nyt tietää mitä kätkeytyy sen pienen onnettomuus ilmoituksen taakse, joita lehdissä näkee.
        Aina olen Poikieni puolesta pelännyt, rukoillut ja huolta kantanut. Joskus hetken ajatellutkin, että mitä jos jotakin sattuisi. Huolesta ja pelosta huolimatta, sitä ei olisi voinut uskoa, että joskus sellainen ihan oikeasti voi osua omalle kohdalle...
        Miksi juuri minun Lapseni, -kuinka moni sitä on kysellyt ennen minua ja kuinka moni minun jälkeen vielä tulee kyselemään. Emmekä koskaan saa siihen vastausta. Koskaan emme kai voi ymmärtää...
        Minulle riittäisi kun joskus oppisin tämän kanssa elämään.
        Ensikuussa tulee 6 kk:tta Esikoiseni poismenosta; -puoleen vuoteen en ole häntä nähnyt, en koskettanut, kuullut nauruaan ym. Vaikka jotenkin järjen tasolla ymmärrän, ettei häntä ole, niin tunne tasolla en vieläkään pysty tätä ymmärtämään.
        Lämpimiä ajatuksia lähetän kaikille teillle.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Luin tuota samaa ilmoitusta, Pohjanmaalla,kun asun ja ajattelin, että taas jonkun nuoren elämä katkesi ja jonkun perheen elämä meni pirstaleiksi.Sydän itkee, kun nyt pystyy samaistumaan heidän tilanteeseensa. Se hirveä shokki.
        Itsekkään en tajua, miten selvisin siitä, kun poliisit tulivat kertomaan poikani kuolleen. Sitä oli kuin ulkopuolinen. Jossakin lasikuvussa.

        Nyt on oikein alkanut tajuamaan, että tosiaan poika ei tule koskaan takaisin.Tiedän, että suru ei koskaan lähde, en koskaan halua unohtaa häntä,mutta toivon, että kipu ei muserra minua.

        Minulla on ollut taas vaikeampaa, kysyn Jumalalta, että missä olit, kun poikani tarvitsi sinua, miksi et rakastanut häntä ? Vai rakastiko hän. Ehkä hänet otettiin johonkin parempaan.

        Ymmärrän, että kaikki kokemuksemme tarkoitetaan opetukseksemme, mutta en oikein jaksa uskoa, että pokani kuolema tarkoitettiin juuri minun opetuksekseni, häntähän suree laaja joukko muitakin. Koko muu perhe, aviomieheni eli pojan isä ja veljet myös. Kaikki poikamme muu suku, ystävät ja työtoverit. En varmasti ollut paras äiti, on asioita joita kadun syvästi, mutta uskon, että hän tiesi ja tietää, että rakastin häntä.

        Me, jotka täällä jaamme näitä tunteitamme, tiedämme, että on ainakin muita, jotka ymmärtävät,vaikka minunkin ajatukseni ovat kai välillä aika kummallisia. Voimia tähänkin päivään.

        Turvamiehen tehtäviini kuuluu turvaaminen mutta ei tuomitseminen tai syyttäminen. Jos toimin toisin niin toimin väärin. Kyseenalaistaa voi aina kaiken mikä tuntuu väärälle ja epäoikeudenmukaiselle. Surusanoman saattaminen on varmaan raskas tehtävä sille ken sitä joutuu viemään. Minun paikkakuntani poliisi hoiti asian kepeämmin, että soitti puhelimella ensin nuorimmalle tyttärelleni jonka sai täysin shokkiin. Sitten kertoi asian hänen poikakaverilleen. Vävykokelas on mukava kaveri mutta ei omainen joten viesti meni ns. ulkopuoliselle. Sieltä se sitten tuli minulle joka en ollut kotona. Ajoin n. 250km kotiin itkien ja ollen varmasti täydellisessä shokissa, sillä en muista koko matkasta juurikaan mitään. Olin todella riski liikenteessä itselleni ja muille. Seuraavana päivänä minuun otti yhteyttä tuttava komisario ja esitti osanottonsa ja kyseli, että miten poliisi on selvittänyt minulle tapahtumaa. Vastasin, ettei mitenkään ja että hänkin on naapurikaupungin komisario. Oman paikkakunnan poliisi soitti vielä seuraavanakin päivänä tyttäreni puhelimeen mennen suoraan asiaan kysyen, että minne sen auton romun voi hinata? Tytär ei kykenyt taaskaan puhumaan ja tarjosi puhelimen minulle. Annoin luvan viedä hinata auton kappaleet ja ilmoitin konstaapelille, ettei ota enää ikinä yhteyttä tyttäreni puhelimeen. Myöhemmin kritisoin paljon oman paikkakuntani poliisin toimia kuolinsanoman saattamisesta ja sainkin heiltä monenmoisia selityksiä toimintatapaansa vaikka poliisihallinnon yksi tärkeimmistä perusajatuksista on laatu. Omaisena en tässä tilanteessa tajunnut, että mikä tässä oli sitä laatua. Naapuripaikkakunnan komisario tuli illalla loma-aikanaan tapaamaan perhettäni. Hän on erikoistunut näihin nuortenkuolemiin ja on useasti myös julkisuudessa koettaen tehdä ennaltaestävää työtä. Kiitos hänelle sillä hänen selkeä kertomus onnettomuudenkulusta oli juuri sitä laatua mistä poliisihallinto painottaa tehtävissään. Kysyt Viola, että missä Jumala olit kun poikasi tarvitsi Häntä? Itse kysyin samaa ja tunsin vahvan ja varman vihantunteen siitä, ettei Jumalaa voi olla olemassa. Tästä vihasta hieman toinnuttuani tajusin senkin, että kuolema kuuluu meille jokaiselle ja ei ole poissuljettua, etteikö Jumala olisi ollut paikalla kun lapsemme kuolivat. Näin ainakin itse tahdon toivoa. Olen joskus kirjoittanut ajasta tälläpalstalla. Ihmisten ajasta ja Jumalan ajasta. Ehkäpä Jumalan aika on alkanut jo ennen varsinaista kuolinhetkeä ja Hän todella on ollut paikalla tahtonsa mukaan. Olkoon Jumala meidänkin kanssa tässä ajassa.

      • Vocalistus
        lohduksi kirjoitti:

        Löysin aikanaan tämän tekstin;

        Lähetin lapseni elämään
        kuin laivan merelle.
        Ompelin purjeet,
        neuvoin väylät
        parhaan taitoni mukaan
        -mutta tuulille
        en voinut mitään.

        Jatkoksi Helena Anhavan runosta

        "Kun tulet kuoleman talosta,
        vaihda elämän raiteelle,
        pudota ahdistus,
        jotta jaksaisit nämä päivään kuuluvat tehtävät,
        niin turhat,
        niin paljossa tärkeät."

      • Turvamies
        Vocalistus kirjoitti:

        Jatkoksi Helena Anhavan runosta

        "Kun tulet kuoleman talosta,
        vaihda elämän raiteelle,
        pudota ahdistus,
        jotta jaksaisit nämä päivään kuuluvat tehtävät,
        niin turhat,
        niin paljossa tärkeät."

        Hei Vocalistus. Jaoit upean runon meidän kaikkien kesken. Huomaan, että alkuun en voinut kuunnella musiikkia vaan radiot piti sulkea, puhumattakaan runojen tai rukousten lukemisesta. Tähän taitaa vaikuttaa aika. Vähän kuin - on aika heittää kiviä ja on taas aika kerätä kiviä. Elämme eriaikoija ja voimme erivaiheessa ottaa vastaan tai torjua erinäisiä asioita. Itse olen alkanut kuuntelemaan musiikkia vaikka jotkut kappaleet on pakko ohittaa. Tämä runo on kaunis.

    • Turvamies

      Hei kaikki myötäsurijat. Myös ne jotka ette kirjoita mutta luette ahkerasti. Huomasin, että etusivun kirjoitukseni kohdalla on jokin liekki tai nuotio. Mitähän se tarkoittaa? Avasin tv:n. Sieltä tuli uutiset jossa kerrottiin, että Joensuun liepeillä on taas yksi nuori menttänyt henkensä auton kanssa ajessaan poliisipartiota pakoon. Tapahtumilla kuolemaan lienee vähän merkitystä millä tavoin kuolee mutta loputtomasti tämä nuorten kuoleminen jatkaa kulkuaan. Samoin sekin, että myös meidän lastensa menettäneiden määrä kasvaa. Me kaikki olemme lastemme turvamiehiä ja -naisia ja eikö turvamiehen tai turvanaisen tehtävä ole suojella kaikelta vaaralta tai jopa henekeä. Kun lapsi kuolee niin jokainen turvaaja kokee varmasti täydellisen epäonnistumisensa unohtaen, että niin monta vaaratilannetta olen kuitenkin pystynyt estämään. Niin monet kerran estin häntä kaatumasta, niin monet kerrat satuttamasta itseään ja vaikka mitä. Henekeä en pystynyt turvaamaan. Turvamiehenä jatkan silti. Minulla on vielä niin monta tehtävää turvattavana. Molemmat ihanat tyttäreni, avopuolisoni, sukulaiset, läheiset, tutut, tuntemattomat... Aina löytyy kokeneelle turvamiehelle tehtäviä mutta kuka turvaa turvamiestä? Ei turvamieskään ole superihminen vaan tavallinen kuolevainen. Tunnollisen turvamiehen kuuluu turvata myös itseään ja koettaa pitää itsensä kunnossa, jotta olisi valmis toisten turvaamiseen kun niitä hetkiä tulee. Turvamiehellä on myös oikeudet, eikä hänkään jaksa mitenkään suorittaa tehtäväänsä ympärivuorokauden. Turvamiehen oikeuksiin kuuluu olla välillä heikko. On myös oikeus itkeä ja jopa hetkeksi romahtaa mutta oikeuksia on syytä käyttää vain rajoitetusti. Voimaa kaikille turvamiehille ja turvanaisille.

    • Turvamies

      Hei kaikki myötäeläjät. Lähdin tänään työmatkalle ja kun matkustaa yksin n. 5h on siinä aikaa ajatella itseään, elämäänsä ja lapsiansa. Nämä ovat raskaita päiviä sillä yksin ollessa en saa ajatuksiini katkoja tai rajoitteita ja liki viiden tunnin pohtimen tuloksetonta asiaa on aivan liikaa. Olen myös kuumessa ja kohta koetan vetäytyä nukkumaan. Ehkäpä näkemään unia. Viimeyönäkin olin edesmenneen poikani kanssa jossain. Tekin huomaatte, että kuinka raskasta miettimen ja uneksiminen voikaan joskus olla. Se on kuin ympyrä jonka sisästä ei ole päsyä pois. Sitä oikein kaipaa jotain katkosta. Siksipä vaikka jonkun kanssa keskusteleminen on jotenkin tuloksellisempaa kuin yksin miettiminen. Rukouksin koetan päättää iltani. Muistaen myös teitä ja lapsianne. Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin.

      • Viola

        Näin se on. Varsinkin yksin ollessa uppoaa helposti unelmointiin. Itse vieläkin kuvittelen viime joulun aikaa. Olin laittanut kaiken valmiiksi joulunviettoa varten ja odottelimme poikaamme kotiin. Nyt mietin, että jos olisimme lähteneet hänen luokseen, emmekä olisikaan pyytäneet häntä kotiin jouluksi, olisimme viettäneet joulun hänen luonaan, niin hän olisi vielä kanssamme.
        Olin miettinyt ennen joulua tätä vaihtoehtoa, mutta se ei sitten tuntunut oikein hyvältä ajatukselta. Näitä jossitteluja riittää lputtomasti vieläkin ja fantasioita päässäni toisenlaisesta joulusta ja uudesta mahdollisuudesta. Turhaan, tiedän, tiedän, että poikani aika oli täynnä ja jollakin tapaa hän olisi lähtenyt täältä joka tapauksessa. Minä sitä en olisi voinut estää. Ihmisen mieli on vain tällainen.
        Eilen minulla oli taas hieman parempi päivä. Tulin hyvällä mielellä illalla jumpasta ja ajattelin, että kyllä tämä tästä. No, vuoteessa ennen nukahtamista tuli taas se kouristuksenomainen tunne, ei tämä ei ole totta. Kuin sydän revittäisiin rinnasta. Itkuun sekin päivä päättyi.Minusta tuntuu, että nyt vasta, kun 10 kk on kulunut poikani kuolemasta, oikein tajuan, että hän ei koskaan tule enää takaisin luoksemme, ei tässä elämässä. Koko ajan olen sen tietenkin jollakin tasolla tiennyt ja ymmärtänyt, mutta ihan kuin kuitenkin jotenkin olisin toivonut ihmettä.
        Merkillinen tämä surutyö,joksi sitä nimitetään. Jonakin päivänä voi jo nauttia välillä elämästä ja iloita ja sitten taas toisena päivänä on siellä taas, ihan pohjalla.
        Onneksi olen ainakin toistaiseksi pysynyt nyt terveenä, viime talvena olin jatkuvasti flunssasa tai vatsataudissa. Sureminen on aivan fyysisestikkin rasittavaa.
        Voimia teille kaikille

    • poikansa menettänyt äiti

      Eilen oli rankka päivä. Fyysisten töiden lomassa kuuntelin radiota ja itkin. On niin ikävä poikaani. Illalla tein markkinointisuunnitelmaa ja tänäänkin pitäisi tehdä kirjallisia töitä. Tämäkään päivä ei tunnu hyvältä. Tuntuu siltä kuin vajoaisin taas pohjalle. Tämä poikani kuolemansuru, jonka sain, on taas ottamassa yliotetta. Mikään ei huvita. Juuri kun olen nousemassa surustani, vajoan. Töitä on paljon ja niitä pitäisi tehdä. Päivittäin katselen poikani kuvaa seinällä. Siinä hän on työmatkalla Roomassa, aurinko paistaa. Elämä oli ihanaa. Mitä elämä on tästä eteenpäin. Yhtä vuoristorataa surun kanssa. Pohjalla ja vähän pinnalla. Naurat ja lasket leikkiä ihmisten kanssa. Niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Enhän minä ole muuuta menettänyt kuin esikoispoikani. Läheinen, joka on kuolemansairas, sanoi minulle, että pitäisi olla onnellinen siitä, mitä minulla on jäljellä. Terveys, muut lapset, hyvä mies jne. Mutta kun elämä ei ole enää koskaan niin täydellisen onnellista, en ole enää koskaan enää sama minä. Lapseni on kuollut ja kuitenkaan en pysty sitä vieläkään täysin ymmärtämään. Ihminen, joka ei ole kokenut lapsen menetystä sanoi, että kahden vuoden jälkeen helpottaa. Miten lapsen kuolemansuru helpottaa. Eihän kukaan voi arvioida ja mitata kuolemansurun määrää, miten kauan se kestää. Poikani kuolemansuru annettiin minulle kannettavaksi ja se kulkee mukanani koko elämäni, ei se mihinkään katoa. Enkä poikaani halua unohtaa. Hän oli eläessään osa elämääni ja on edelleenkin, vaikkakin muistoissa. On tämä niin raskasta...

      • Kyyneleitä silmät täynnä.

        Miten tämä nyt näin menee?Parin viikon aikana on yhtäkkiä tullut jostain muistin pimennoista esiin tapahtumia joita en ole tätä ennen ollenkaan muistanut että niin on tapahtunut.Alanko nyt heräämään jostakin shokista kun mieleen tulee asioita jotka pitää tarkistuttaa ystävillä.Eilen muistin että olen hengittänyt pussiin kun surunkipu on ryöstäytynyt hallinnasta ja olen vain haukkonut henkeä kykenemättä itse tekemään mitään.Hautajaisista olen tähän mennessä muistanut vain sen kun kävelin poikani arkun jäljessä elämäni raskaimmat askeleet.En ole muistanut sitäkään kun olen haudalla lyyhistynyt sisarieni syliin ja olen luullut että olen vain istunut kenellekkään mitään puhumatta muistotilaisuudessa.Tuli aivan yllätyksenä kun kuulin että kaikki poikani ystävät muistotilaisuudessa olivat pitäneet muistopuheen ja myös mie olin puhunut pojastani,kertonut hauskoja tapahtumia,sujuvasti ja suoraan sydämmestä.Nyt päivittäin tulee uusia asioita mieleen ja mietin mikä ne saa aikaan ja miksi alan muistamaan vasta nyt?Sain heti rauhoittavia lääkkeitä kriisiavussa mutta en jatkanut niiden syöntiä koska koin ettei niistä ole apua joten hautajaisissa en ollut turtana niistä.Nyt tulevat muistivälähdykset vievät minut taas alkuun,siihen hetkeen kun en halunnut lähteä poikani luota,uskoen että kaiken voi vielä muuttaa,että herään kohta tästä hirvittävästä unesta.Voi miten kipeältä tuntuu taas,ajatella joulua ilman poikaani joka oli kuin pikkupoika odottaessa malttamattomana lahjojen aukaisua.Miten kohdata kaikki ne joulumuistot,sekin kun aattona hyvin aikaisin mentiin sytyttämään kynttilät läheistemme haudoille.Tänä jouluna menen yksin,yksi kynttilä enemmän mukanani kuljen poikani haudalle eivätkä askeleeni ole yhtään keventyneet.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Miten tämä nyt näin menee?Parin viikon aikana on yhtäkkiä tullut jostain muistin pimennoista esiin tapahtumia joita en ole tätä ennen ollenkaan muistanut että niin on tapahtunut.Alanko nyt heräämään jostakin shokista kun mieleen tulee asioita jotka pitää tarkistuttaa ystävillä.Eilen muistin että olen hengittänyt pussiin kun surunkipu on ryöstäytynyt hallinnasta ja olen vain haukkonut henkeä kykenemättä itse tekemään mitään.Hautajaisista olen tähän mennessä muistanut vain sen kun kävelin poikani arkun jäljessä elämäni raskaimmat askeleet.En ole muistanut sitäkään kun olen haudalla lyyhistynyt sisarieni syliin ja olen luullut että olen vain istunut kenellekkään mitään puhumatta muistotilaisuudessa.Tuli aivan yllätyksenä kun kuulin että kaikki poikani ystävät muistotilaisuudessa olivat pitäneet muistopuheen ja myös mie olin puhunut pojastani,kertonut hauskoja tapahtumia,sujuvasti ja suoraan sydämmestä.Nyt päivittäin tulee uusia asioita mieleen ja mietin mikä ne saa aikaan ja miksi alan muistamaan vasta nyt?Sain heti rauhoittavia lääkkeitä kriisiavussa mutta en jatkanut niiden syöntiä koska koin ettei niistä ole apua joten hautajaisissa en ollut turtana niistä.Nyt tulevat muistivälähdykset vievät minut taas alkuun,siihen hetkeen kun en halunnut lähteä poikani luota,uskoen että kaiken voi vielä muuttaa,että herään kohta tästä hirvittävästä unesta.Voi miten kipeältä tuntuu taas,ajatella joulua ilman poikaani joka oli kuin pikkupoika odottaessa malttamattomana lahjojen aukaisua.Miten kohdata kaikki ne joulumuistot,sekin kun aattona hyvin aikaisin mentiin sytyttämään kynttilät läheistemme haudoille.Tänä jouluna menen yksin,yksi kynttilä enemmän mukanani kuljen poikani haudalle eivätkä askeleeni ole yhtään keventyneet.

        Kuinka moni teistä kulkee elämänsä asioissa ns. kultaista keskitietä. Elikkä sen asiasillössä sopivasti kaikkea. Minulle tuo tie on aikauseasti täysin tuntematon ja siispä ainakin surussa tunnen kulkevani tämän tien vasenta laitaa tai jopa ojanpohjaa. Tuntuu, että kun on ojanpojalle heitetty niin sinne sitten kuulunkin. On varmaankin tärkeää koettaa sille kultaiselle keskitielle sillä surukin on sillä tiellä sopivaa. Tie ei odota juhlapyhää tms. sysätäkseen kulkijaa taas ojanpohjalle. Luulen, että ne jotka ovat sanoneet surunsa helpottavan parissa vuodessa ovat oppineet kulkemaan tämän asian kanssa sitä keskitiet. Uskon ettei se suru keneltäkään voi unohtua jonnekin pois.Kuumeisena köllähdän hotellin vuoteeseen ja muistan teitä kakkia ja teidän perheitä iltarukouksessani. Voikaa paremmin!

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Kuinka moni teistä kulkee elämänsä asioissa ns. kultaista keskitietä. Elikkä sen asiasillössä sopivasti kaikkea. Minulle tuo tie on aikauseasti täysin tuntematon ja siispä ainakin surussa tunnen kulkevani tämän tien vasenta laitaa tai jopa ojanpohjaa. Tuntuu, että kun on ojanpojalle heitetty niin sinne sitten kuulunkin. On varmaankin tärkeää koettaa sille kultaiselle keskitielle sillä surukin on sillä tiellä sopivaa. Tie ei odota juhlapyhää tms. sysätäkseen kulkijaa taas ojanpohjalle. Luulen, että ne jotka ovat sanoneet surunsa helpottavan parissa vuodessa ovat oppineet kulkemaan tämän asian kanssa sitä keskitiet. Uskon ettei se suru keneltäkään voi unohtua jonnekin pois.Kuumeisena köllähdän hotellin vuoteeseen ja muistan teitä kakkia ja teidän perheitä iltarukouksessani. Voikaa paremmin!

        Sisareni, joka on seurakunnan palveluksessa kertoi juuri minulle, että pyhäinmiestenpäivänä on paikkakunnallamme tilaisuus, jossa sytytetään muistokynttilä kaikille viimeisen kirkkovuoden aikana kuolleille. Sisareni on järjestänyt niin, että pojalleni sytytetään kynttilä täällä meidän seurakunnassamme, vaikka hän ei kuollessaan ollut täällä kirjoilla. Kaunis tapa, mutta viiltää jotenkin sydämestä, vielä yksi todistus siitä, että lapseni on kuollut.
        Niin ohut kuori on tullut vasta haavojen päälle, ne on niin helppo repiä auki yhä uudestaan ja uudestaan.
        Lapsen menetäminen, siis vaikkakin jo aikuisen lapsen, on sellainen asia elämässä, että se suru ei koskaan pyyhkiydy. Vaikka kuinka luen kirjoja ja uskon ihan oikeasti siihen, että tapaamme vielä joskus,niin siitä huolimatta haluaisin, että hän olisi täällä meidän kanssamme. Minullakin on paljon asioita, joista voin iloita vielä, aviomies, muut lapset, lapsenlapsi,toinen tulossa, oma terveys. Mutta esikoiseni on poissa ja se himmentää kaiken, sille en voi mitään.
        Veljeni on pyörätuolissa aivoverenvuodon seurauksena,hän on nuorempi kuin minä ja hänkin sanoi minulle, että mikä sinun on, kun olet kuitenkin terve. En voinut sanoa, että ilomielin vaihtaisin osia kanssasi. Ei sitä oikein voi sanoa, koska ei hänenkään osansa kovin kadehdittava ole. Ymmärrän, että jos poikani eläisi ja olisin vammautunut, niin minulla ei olisi tietenkään ollut verailukohdetta.
        Voimia ja siunausta teille ja sinulle Turvamies myös pikaista tervehtymistä.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Sisareni, joka on seurakunnan palveluksessa kertoi juuri minulle, että pyhäinmiestenpäivänä on paikkakunnallamme tilaisuus, jossa sytytetään muistokynttilä kaikille viimeisen kirkkovuoden aikana kuolleille. Sisareni on järjestänyt niin, että pojalleni sytytetään kynttilä täällä meidän seurakunnassamme, vaikka hän ei kuollessaan ollut täällä kirjoilla. Kaunis tapa, mutta viiltää jotenkin sydämestä, vielä yksi todistus siitä, että lapseni on kuollut.
        Niin ohut kuori on tullut vasta haavojen päälle, ne on niin helppo repiä auki yhä uudestaan ja uudestaan.
        Lapsen menetäminen, siis vaikkakin jo aikuisen lapsen, on sellainen asia elämässä, että se suru ei koskaan pyyhkiydy. Vaikka kuinka luen kirjoja ja uskon ihan oikeasti siihen, että tapaamme vielä joskus,niin siitä huolimatta haluaisin, että hän olisi täällä meidän kanssamme. Minullakin on paljon asioita, joista voin iloita vielä, aviomies, muut lapset, lapsenlapsi,toinen tulossa, oma terveys. Mutta esikoiseni on poissa ja se himmentää kaiken, sille en voi mitään.
        Veljeni on pyörätuolissa aivoverenvuodon seurauksena,hän on nuorempi kuin minä ja hänkin sanoi minulle, että mikä sinun on, kun olet kuitenkin terve. En voinut sanoa, että ilomielin vaihtaisin osia kanssasi. Ei sitä oikein voi sanoa, koska ei hänenkään osansa kovin kadehdittava ole. Ymmärrän, että jos poikani eläisi ja olisin vammautunut, niin minulla ei olisi tietenkään ollut verailukohdetta.
        Voimia ja siunausta teille ja sinulle Turvamies myös pikaista tervehtymistä.

        Hei kaikille. Viimevikon työmatkan jälkeen minut toimitettiin ambulanssilla sairaalaan. Minulla on kova keuhkokuume mutta erikoinen. Normaali keuhkokuumeessa tulehdus alueet ovat keuhkojen yläosissa tai vain toispuoleisena. Minulla oli vielä paripäivää useita pesäkkeitä eripuolilla keuhkoja mutta nyt ovat keuhkoni kokonaan tulehtuneet. Ei oikein hyvälle näytä. Yskänkohtausten aikana olen kokenut todellisen tukehtumisen tunteen mutta kertaakaan en vielä ole pelännyt kuolemaa. Vaikka tahdonkin elää on poikani kuolema minussa niin vahva asia, että oma kuolemani tuntuu nyt sivuseikalle. Tyttäreni ja puolisoni rakastavat minua ja velvollisuuteni on elää niin itselleni kuin heillekin. Aina vaan ei elämässä voi vaikuttaa kaikkeen. Tosin monesti puuttuu rohkeus tai kyky vaikkuttaa kun siihen tarjoutuu hyvä tilaisuus. Eikä näitä asioita pitäisi sekoittaa keskenään. Kirjoitan teille jos voin mutta jos kuolen niin etsikää omiin suruihinne edelleenkin niitä kaikkia keinoja jolla keräätte voimia kantaa surunne. Ja minähän olen sitten tietenkin vastassa kun aikanne tulee. Tämä oli hyvä kirjoittaa nyt kun on siihen mahdollisuus. Nyt en kuitenkaan halua jäädä tuleen makaamaan vaan taskut ja lippaat täynnä eteenpäin niillä voimilla mitä tänään on käytettävissä. Voimia myös teidän elämään.

      • tarpellinen
        Turvamies kirjoitti:

        Hei kaikille. Viimevikon työmatkan jälkeen minut toimitettiin ambulanssilla sairaalaan. Minulla on kova keuhkokuume mutta erikoinen. Normaali keuhkokuumeessa tulehdus alueet ovat keuhkojen yläosissa tai vain toispuoleisena. Minulla oli vielä paripäivää useita pesäkkeitä eripuolilla keuhkoja mutta nyt ovat keuhkoni kokonaan tulehtuneet. Ei oikein hyvälle näytä. Yskänkohtausten aikana olen kokenut todellisen tukehtumisen tunteen mutta kertaakaan en vielä ole pelännyt kuolemaa. Vaikka tahdonkin elää on poikani kuolema minussa niin vahva asia, että oma kuolemani tuntuu nyt sivuseikalle. Tyttäreni ja puolisoni rakastavat minua ja velvollisuuteni on elää niin itselleni kuin heillekin. Aina vaan ei elämässä voi vaikuttaa kaikkeen. Tosin monesti puuttuu rohkeus tai kyky vaikkuttaa kun siihen tarjoutuu hyvä tilaisuus. Eikä näitä asioita pitäisi sekoittaa keskenään. Kirjoitan teille jos voin mutta jos kuolen niin etsikää omiin suruihinne edelleenkin niitä kaikkia keinoja jolla keräätte voimia kantaa surunne. Ja minähän olen sitten tietenkin vastassa kun aikanne tulee. Tämä oli hyvä kirjoittaa nyt kun on siihen mahdollisuus. Nyt en kuitenkaan halua jäädä tuleen makaamaan vaan taskut ja lippaat täynnä eteenpäin niillä voimilla mitä tänään on käytettävissä. Voimia myös teidän elämään.

        Ikävä kuulla että olet sairastunut pahoin.
        Yritä nyt ajatella vain positiivisia asioita esim. tytärtäsi ja puolisoasi, menetyksestäsi huolimatta, tyttäresi ja puolisosi tarvitsevat sinua vielä. Älä anna periksi.Itsekin olen huomannut, että ympärilläni on rakkaita ihmisiä, jotka tarvitsevat minua, enkä pidä elämääni enää velvollisuutena, vaan ihan oikeasti tunnen olevani heille tarpeellinen.
        Siitä saa uskomattoman paljon voimia.
        Hallikaisen sanoin."On niin monta syytä jatkaa"
        lähetän sinulle Ison voimahalauksen ja toivon että yhdessä perheesi kanssa jaksat taistella tautiasi vastaan

      • Viola
        tarpellinen kirjoitti:

        Ikävä kuulla että olet sairastunut pahoin.
        Yritä nyt ajatella vain positiivisia asioita esim. tytärtäsi ja puolisoasi, menetyksestäsi huolimatta, tyttäresi ja puolisosi tarvitsevat sinua vielä. Älä anna periksi.Itsekin olen huomannut, että ympärilläni on rakkaita ihmisiä, jotka tarvitsevat minua, enkä pidä elämääni enää velvollisuutena, vaan ihan oikeasti tunnen olevani heille tarpeellinen.
        Siitä saa uskomattoman paljon voimia.
        Hallikaisen sanoin."On niin monta syytä jatkaa"
        lähetän sinulle Ison voimahalauksen ja toivon että yhdessä perheesi kanssa jaksat taistella tautiasi vastaan

        Ikävää, että jouduit vielä itse nyt sairastumaan ja olemaan fyysisesti heikossa kunnossa. Läheisen poismeno heikentää kyllä ihmisen vastustuskykyä sairauksille, ikäänkuin ei riittäisi, että on jo muuten lyöty. Sairastin itsekkin koko viime kevättalven, poikani poismenon jälkeen.
        Ei sitä todellakaan kuolemaa enää pelkää, mutta periksikään ei voi antaa, vaikka välillä on tehnyt mielikin. Itselleni ei ruoka lainkaan maistunut ja laihduin paljon, sanoinkin miehelleni, että näinkin täätä voisi lähteä näköjään, nääntyä nälkään.
        Sydäntä särki ja luulin, että olen saanut sydänkohtauksen. Luin jostain äskettäin, että surusta kyllä voi ihan oikeasti sairastua ja kuolla, on olemassa diagnoosi "särkyneen sydämen syndrooma" kuulemma.


        Ei, emme me anna periksi sittenkään, vaikka elämä on iskenyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Sinulla on kuitenkin vielä rakkaita ympärilläsi. Samoin on minulla.
        Lähetän paljon positiivisia ajatuksia sinulle. Parantiavia ajatuksia ja rukouksia. Voimia sinulle, parantumista.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Viola kirjoitti:

        Ikävää, että jouduit vielä itse nyt sairastumaan ja olemaan fyysisesti heikossa kunnossa. Läheisen poismeno heikentää kyllä ihmisen vastustuskykyä sairauksille, ikäänkuin ei riittäisi, että on jo muuten lyöty. Sairastin itsekkin koko viime kevättalven, poikani poismenon jälkeen.
        Ei sitä todellakaan kuolemaa enää pelkää, mutta periksikään ei voi antaa, vaikka välillä on tehnyt mielikin. Itselleni ei ruoka lainkaan maistunut ja laihduin paljon, sanoinkin miehelleni, että näinkin täätä voisi lähteä näköjään, nääntyä nälkään.
        Sydäntä särki ja luulin, että olen saanut sydänkohtauksen. Luin jostain äskettäin, että surusta kyllä voi ihan oikeasti sairastua ja kuolla, on olemassa diagnoosi "särkyneen sydämen syndrooma" kuulemma.


        Ei, emme me anna periksi sittenkään, vaikka elämä on iskenyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Sinulla on kuitenkin vielä rakkaita ympärilläsi. Samoin on minulla.
        Lähetän paljon positiivisia ajatuksia sinulle. Parantiavia ajatuksia ja rukouksia. Voimia sinulle, parantumista.

        vaikka siltä tuntuu useinkin mutta aina niitä voimia on löytynyt.Pyhäinpäivä oli raskas,silloin oli pinnalla ajatukset luovuttamisesta.Olin pienessä kotipaikkani kappelissa Jumalanpalveluksessa ja kuinka raastavalta tuntui kuulla kun pappi sanoi poikani nimen ja kuin unessa kävelin alttarille sytyttämään kynttilän poikani muistolle.Kaiken lopullisuus iski niin lujasti silloin,se ettei poikani ole enää täällä maanpäällä.Lapseni nimi sanottiin poisnukkuneiden joukossa,minun lapseni,eihän se voi olla mahdollista? Se vain on vaikka en millään voi vieläkään käsittää.Olisin varmaan voinut saada jotain lohdutusta jos olisin pystynyt kuuntelemaan papin lohduttavaa puhetta mutta olin käpertynyt suruuni etten tajunnut mistään mitään.Siitäkin selvisin,niitä voimia löytyi taas jostakin.Turvamiehelle paljon halauksia,lämpimiä ajatuksia sekä päivä päivältä parempaa vointia.Me täällä surupalstalla olemme toisillemme tuntemattomia mutta meitä yhdistää yksi elämän voimakkaimmista tunteista,- suru-,vain neljä kirjainta mutta minkälaisen tuskan tuo sana sisältääkään.Kaikille teille lämpimät halaukset ja voimia tällä kivikkoisella tiellä.

      • Elämässä kiinni
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        vaikka siltä tuntuu useinkin mutta aina niitä voimia on löytynyt.Pyhäinpäivä oli raskas,silloin oli pinnalla ajatukset luovuttamisesta.Olin pienessä kotipaikkani kappelissa Jumalanpalveluksessa ja kuinka raastavalta tuntui kuulla kun pappi sanoi poikani nimen ja kuin unessa kävelin alttarille sytyttämään kynttilän poikani muistolle.Kaiken lopullisuus iski niin lujasti silloin,se ettei poikani ole enää täällä maanpäällä.Lapseni nimi sanottiin poisnukkuneiden joukossa,minun lapseni,eihän se voi olla mahdollista? Se vain on vaikka en millään voi vieläkään käsittää.Olisin varmaan voinut saada jotain lohdutusta jos olisin pystynyt kuuntelemaan papin lohduttavaa puhetta mutta olin käpertynyt suruuni etten tajunnut mistään mitään.Siitäkin selvisin,niitä voimia löytyi taas jostakin.Turvamiehelle paljon halauksia,lämpimiä ajatuksia sekä päivä päivältä parempaa vointia.Me täällä surupalstalla olemme toisillemme tuntemattomia mutta meitä yhdistää yksi elämän voimakkaimmista tunteista,- suru-,vain neljä kirjainta mutta minkälaisen tuskan tuo sana sisältääkään.Kaikille teille lämpimät halaukset ja voimia tällä kivikkoisella tiellä.

        Samanlaisin tuntein, kun sinäkin, istuin pyhäinpäivänä seurakuntamme seurakuntasalissa, jossa pitkälti tostasataa kynttilää sytytettiin viimeisen kirkkovuoden aikana kuolleille. Poikani nimen pappi luki myös, vaikka hän oli oikeastaan kuollessaan toisen paikkakunnan seurakunnassa kirjoilla. Poikani on haudattuna täällä kotipaikkakunnallaan.
        Pystyin jotakin jopa kuulemaan papin sanoista ja jotakin niistä saamaan, vaikka kyyneleet ja poikani kasvot olivat silmissäni koko tilaisuuden ajan.

        Pari päivää olen voinut taas aika hyvin ja ollut energinen. Tiedän, että huonoja päiviä taas tulee ja kerään voimia.

        Olimme lauantaina iltapäivällä mieheni kanssa käyneet hautausmaalla sytyttämässä kynttilät haudoille, mutta vielä tuon edellä olevan tilaisuuden jälkeen piti käydä katsomassa poikamme hautaa. Siellä paloi paljon kynttilöitä. Ei häntä ole unohdettu.
        Tietävätköhän nämä lapsemme kuinka kaivattuja he täällä ovat ?
        Voimia on jostakin tullut tosiaan jokaiseen päivään, vaikka alussa ei olisi uskonut edes selviävänsä yhtä päivää.
        Jostakin kumman syystä äitini, joka kuoli v. 2001, on alkanut nyt tulla usein uniini. Aivankuin lohdutukseksi minulle.
        Olen aika paljon viime aikoina lukenut kirjallisuustta unista, nyt viimeksi iltaisin kirjaa, jossa kirjoittaja kertoo omista ns. omasta kehostaan irtaantumista kuvaavista kokemuksistaan. Eräänlaisia valveunia. Olen tietoisesti yrittänyt saada itseäni muistamaan uniani aamuisin ja alkanut kirjoittaa niitä muistiin. Minulla on ollut aina rikas unimaailma, mutta ei minua ole niiden merkitys kiinnostanut. Olen ollut aivan liian" jalat maassa kiinni-ihminen". Poikani kuolema muutti minua aika tavalla. Olen avoimempi asioille, joille ei ehkä lÖydy mitään loogista selitystä.Sinulle Kyyneleitä silmät täynnä ja kaikille teille muille kirjoittajille voimia ja rohkeutta elää mahdollisimman hyvää elämää.

    • Turvamies

      Hei. Paljon sain taas samaistua teihin. Onko teillä sukulaisissa tai tuttavissa ketään edesmennyttä joka olisi viimeisenä- tai muna tahtonaan jättänyt teille toiveen surra häntä erityisesti Jouluna jolloin on Vapahtajamme syntymäjuhla? Jos ei niin ehkä kannattaa jo nyt koettaa asennoitua Joulun tuloon toisin ajatuksin ja yhdessä yössähän joulukin on jo eilinen. En tahdo syyllistää teitä sillä itse ajattelen samoin kun tekin mutta olen koettanut miettiä sille jonkinlaisia turvaamiskeinoja jo etukäteen. Tuleva joulu on ensimmäinen ilman poikaa ja en vielä voi tietää, että miten se tulee menemään. Minulla on myös paljon muistikatkoksia mutta uskon niiden olevan suojelukseksi minulle. Aivot eivät vaan kertakaikkiaan suostu käsittelemään yhtäaihetta ja väsyvät siihen. On edelleenkin tärkeää kerätä voimia tämän taakan kantamiseen. En usko sen häviä koskaan. Saattaa tulla kuitenkin aika jolloin olen itseäni kohtaan kypsempi hyväksymään sen ja voimani ovat jollakin keinolla karttuneet sen kantamiseksi. Jos olen täysin rehellinen itselleni niin en varmasti ole poikani kuolemaa hyväksynyt täsin vaikka minut on tahtomattani pakotettu siihen. Voimia rakkaat ystävät teille ja perheillenne. Olen työmatkalla ja samalla kuumeessa. Pitää vain koettaa jaksaa.

      • Turvamies

        Hyvää yötä rakkaat myötäeläjät. Täällä sairaalassa valvon ja mietin kaikkea. Minäkin olisin halunnut olla lauantaina kirkossa kuulemassa poikani nimen mutta hyvä, että pystyin silloin edes sanomaan oman nimeni. Niin huonossa kunnossa silloin olin täällä sairaalassa. Nyt alan pikkuhiljaa huomata itsessäni asioita joita lapsen kuolema on jättänyt minuun. En pelkää oikein mitään ja vakavatkaan uutiset eivät tunnu missään. Ei ole edes tulevaisuuden murheita. Ehkä nämä tunteet ovat ylitseampuvia mutta joissakin elämänhetkissä hyviä. Sairauteni on vienyt myös voimat surra. Jotenkin tuntuu, että poika on tuossa ihan lähellä. Ihan lähellä turvaamassa minua. Kännykällä ja yövalolla on vähän vaikea kirjoittaa. Hyvää yötä teille kaikille.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää yötä rakkaat myötäeläjät. Täällä sairaalassa valvon ja mietin kaikkea. Minäkin olisin halunnut olla lauantaina kirkossa kuulemassa poikani nimen mutta hyvä, että pystyin silloin edes sanomaan oman nimeni. Niin huonossa kunnossa silloin olin täällä sairaalassa. Nyt alan pikkuhiljaa huomata itsessäni asioita joita lapsen kuolema on jättänyt minuun. En pelkää oikein mitään ja vakavatkaan uutiset eivät tunnu missään. Ei ole edes tulevaisuuden murheita. Ehkä nämä tunteet ovat ylitseampuvia mutta joissakin elämänhetkissä hyviä. Sairauteni on vienyt myös voimat surra. Jotenkin tuntuu, että poika on tuossa ihan lähellä. Ihan lähellä turvaamassa minua. Kännykällä ja yövalolla on vähän vaikea kirjoittaa. Hyvää yötä teille kaikille.

        Hyvää uutta päivää sinulle ja kaikille myötäeläjille. Kyllä läheisen ja varsinkin oman lapsen kuolema muuttaa käsityksiä ja arvoja paljon. Elämästä karsiutuu pois paljon turhaa, ei enää pelkää taloudellisia menetyksiä, ei jaksa keskittyä turhanpäiväisiin puheisiin toisten tekemisistä ja olemisesta. Toisaalta sellaiset asiat, mitkä ennen otti itsestäänselvyyksinä, ovat muuttuneet voimaa-antaviksi ja tärkeiksi. Olin 35-vuotta työssä,johon tosiaan sitouduin täysillä. Kertahietolla poikani kuoltua tunsin, että sitä työtä en enää voi tehdä. Olin rahoitusalalla, jossa osakekurssit ja korot,niiden laskut ja nousut olivat maailman täyttäviä kysymyksiä ja murheita. Voitte varmaan ymmärtää, että se ei merkinnyt enää mitään.
        Nyt sitten työllistän itse itseni, vapaa-aikoina hoidan lastenlastani. Onneksi sitä työelämääkin jo kertyi sen verran, että on mahdollista tehdä valintoja. Mieheni työpaikalla alkavat YT-neuvottelut ensi viikolla ja hänkin vain ikäänkuin mainitsi sen minulle ohimennen. Käyköön miten vain, niin sitten se on siinä. Viime vuonna se olisi ollut vielä kova juttu meille.
        Ei sitä enää murehdi etukäteen oikein mitään.

        Muistan, kun pari kuukautta poikani kuoleman jälkeen sairastin pahan flunssan ja sen kaamean vatsataudin, mitä viime talven oli liikkeellä, niin silloin en toisaan jaksanut surra. Oma fyysinen olo oli niin kurja. Varsinkin silloin alussa, kun valveilla ollessani tai herätessäni yöllä ajatukset pyörivät heti poikani kuoleman ympärllä, niin oikein jouduin sanomaan itselleni, että nyt lepään vähän, tietoisesti työnsin surun syrjään. Yleensä se onnistui ja pääsin uneen.
        Muutama päivä sitten huomasin, että hyvänen aika, tänä aamunahan poika ei ollutkaan ensimmäisenä herätessä mielessä, vaan olin jo ajatellut ihan muita ajatuksia ennen sitä. Alussahan se ajatus iski herätessä heti moukarin tavoin tajuntaan ja ei ollut päätä sängystä ylös. Onkohan sitä nyt päässyt surussa matkan eteenpäin ?
        Tervehtymistä sinulle, toivon, että saat voimasi takaisin nopeasti.

      • surusisko
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää yötä rakkaat myötäeläjät. Täällä sairaalassa valvon ja mietin kaikkea. Minäkin olisin halunnut olla lauantaina kirkossa kuulemassa poikani nimen mutta hyvä, että pystyin silloin edes sanomaan oman nimeni. Niin huonossa kunnossa silloin olin täällä sairaalassa. Nyt alan pikkuhiljaa huomata itsessäni asioita joita lapsen kuolema on jättänyt minuun. En pelkää oikein mitään ja vakavatkaan uutiset eivät tunnu missään. Ei ole edes tulevaisuuden murheita. Ehkä nämä tunteet ovat ylitseampuvia mutta joissakin elämänhetkissä hyviä. Sairauteni on vienyt myös voimat surra. Jotenkin tuntuu, että poika on tuossa ihan lähellä. Ihan lähellä turvaamassa minua. Kännykällä ja yövalolla on vähän vaikea kirjoittaa. Hyvää yötä teille kaikille.

        Hyvä kuulla, että olet hieman paremmassa kunnossa.
        Tulevaisuuden ajattelu on minultakin jäänyt pois, en tee suunnitelmia kuin korkeintaan viikon päähän.
        Tuo tunne, että pois lähtenyt on vierellä, on tuttu. Itse uskon että he ovatkin suojelemassa ja ohjaamassa meitä, että jaksaisimme jatkaa taivallusta täällä maan päällä.
        Laitathan muutaman rivin kun taas jaksat.
        Voimahalaus sinulle, puolisollesi ja tyttärellesi

      • Turvamies
        surusisko kirjoitti:

        Hyvä kuulla, että olet hieman paremmassa kunnossa.
        Tulevaisuuden ajattelu on minultakin jäänyt pois, en tee suunnitelmia kuin korkeintaan viikon päähän.
        Tuo tunne, että pois lähtenyt on vierellä, on tuttu. Itse uskon että he ovatkin suojelemassa ja ohjaamassa meitä, että jaksaisimme jatkaa taivallusta täällä maan päällä.
        Laitathan muutaman rivin kun taas jaksat.
        Voimahalaus sinulle, puolisollesi ja tyttärellesi

        Iltaa rakkaat kanssaeläjät. Yhä virun sairaalassa. Tauti ei meinaa hellittää ja tänään aloin saamaan toisen antibiootin tilalle kortisonia. Sitäkin on mietitty, että olisiko tämä tauti lomamatkaltamme vaiko mikä. Kova tauti kumminkin. Yön pimeydessä kuvittelen poikani istumaan sänkyni viereen samoin kun minä olin hänen lähellään kun hän oli sairaana ja sairaala hoidossa nielurisojensa takia. Voi miten ikävöinkään häntä juuri nyt. Pitää kertoa vielä yksi vanha juttu. Kun poika oli pieni hän sanoi minulle -iskä, kun sinä kuolet niin saanko sinun luut? Vastasin, että tottakai ne sinulle joutaa mutta mitä niillä sitten tekisit? Hän sanoi -kattelisin sinua. Toivon, ettei tuo näköyhteys ole katkennut vaan, että nytkin hän näkee minut luineen kun itken ikävääni täällä sairaalan sängyssä. En vieläkään pelkää itsenipuolesta yhtään. Koetan toipua niin kuin vain voin. Huomenna poikani kaverin hautajaiset josta aiemmin teille kerroin. Hänellä oli ihana hymy. Jälleennäkemisen toivoon ja Jumalan suureen armoon uskoen päättelen tämän päiväni. Luottakaa tekin samoihin asioihin ja uskokaae ne todeksi vaikkette ole niitä nähneetkään. Joskus on hyvä uskoa asioita mitä ei voi nähdä tai muutoin kokea. Nähdään vaikkei nähtäisikään. Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Iltaa rakkaat kanssaeläjät. Yhä virun sairaalassa. Tauti ei meinaa hellittää ja tänään aloin saamaan toisen antibiootin tilalle kortisonia. Sitäkin on mietitty, että olisiko tämä tauti lomamatkaltamme vaiko mikä. Kova tauti kumminkin. Yön pimeydessä kuvittelen poikani istumaan sänkyni viereen samoin kun minä olin hänen lähellään kun hän oli sairaana ja sairaala hoidossa nielurisojensa takia. Voi miten ikävöinkään häntä juuri nyt. Pitää kertoa vielä yksi vanha juttu. Kun poika oli pieni hän sanoi minulle -iskä, kun sinä kuolet niin saanko sinun luut? Vastasin, että tottakai ne sinulle joutaa mutta mitä niillä sitten tekisit? Hän sanoi -kattelisin sinua. Toivon, ettei tuo näköyhteys ole katkennut vaan, että nytkin hän näkee minut luineen kun itken ikävääni täällä sairaalan sängyssä. En vieläkään pelkää itsenipuolesta yhtään. Koetan toipua niin kuin vain voin. Huomenna poikani kaverin hautajaiset josta aiemmin teille kerroin. Hänellä oli ihana hymy. Jälleennäkemisen toivoon ja Jumalan suureen armoon uskoen päättelen tämän päiväni. Luottakaa tekin samoihin asioihin ja uskokaae ne todeksi vaikkette ole niitä nähneetkään. Joskus on hyvä uskoa asioita mitä ei voi nähdä tai muutoin kokea. Nähdään vaikkei nähtäisikään. Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin.

        Minäkin täällä vielä kukun ja eksyin lueskelemaan. Toivotaan, että uusi lääke tehoaa. Sinulla on juuri nyt niin runsaasti aikaa mietteille, sairaalassa muutenkin tuntee itsensä tosi orvoksi, vaikka huolehtijoita onkin ympärillä.
        Täällä meidänkin pienellä paikkakunnallamme on nuori äiti 29 v kuolut äkillisesti verenmyrkytykseen. Pieni lapsi jäi ilman äitiä, aviomies ilman vaimoa. Niin surullista.
        Jumala ja luottaminen siihen, että tapaamme poikani kanssa vielä jossakin, ovat kyllä ne voimat, mitkä auttavat jaksamaan minuakin.Kuolema on ennen ollut minulle uhka, poikani kuolema johdatti minut enemmän tutkimaan uusia asioita, raamattua olen lukenut, erilaisia teorioita kuoleman jälkeisestä elämästä, mitä silloin oikein tapahtuu ja onko ihmisen todella mahdollista ehkä saada tietoa siitä tulevasta jo eläessään. Ajattelen näitä kertomuksia, jossa jotkut ovat kokeneet ikäänkuin astraaliruumiinsa irtoamisen fyysisestä ruumistaan tai sellaisia elämyksiä,joissa ihminen on ollut vähällä kuolla. Olen miettinyt uuden testamentin kertomuksia. Jeesus tiesi paljon etukäteen asioita esim. miten Juudas kielsi hänet kolmesti ja miten hän tulee kuolemaan. Olen miettinyt paljon sitäkin, että miten hän ilmestyi kuolemansa jälkeen opetuslastensa keskelle, opetuslapsethan luulivat häntä jonkinlaiseksi haamuksi. Oliko hän todella fyysisenä heidän edessään, vaiko jotenkin materialisoituna.
        Entäpä hänen ylösnousemuksensa ? Ei kai fyysinen ruumis voi nousta taivaisiin ? Pitäisi kai keskustella jonkun papin kanssa tai sellaisen, joka on enemmän tutkinut näitä asioita. Saisiko vastauksia ?
        Toivon niin kovasti tapaavani poikani vielä, että minun on pakko uskoa sellaistakin, mitä en näe tai mitä en voi jotenkin rationaalisesti selittää olevan olemassa.
        Hyvää yötä sinulle ja muille,jotka täällä vielä valvovat

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Minäkin täällä vielä kukun ja eksyin lueskelemaan. Toivotaan, että uusi lääke tehoaa. Sinulla on juuri nyt niin runsaasti aikaa mietteille, sairaalassa muutenkin tuntee itsensä tosi orvoksi, vaikka huolehtijoita onkin ympärillä.
        Täällä meidänkin pienellä paikkakunnallamme on nuori äiti 29 v kuolut äkillisesti verenmyrkytykseen. Pieni lapsi jäi ilman äitiä, aviomies ilman vaimoa. Niin surullista.
        Jumala ja luottaminen siihen, että tapaamme poikani kanssa vielä jossakin, ovat kyllä ne voimat, mitkä auttavat jaksamaan minuakin.Kuolema on ennen ollut minulle uhka, poikani kuolema johdatti minut enemmän tutkimaan uusia asioita, raamattua olen lukenut, erilaisia teorioita kuoleman jälkeisestä elämästä, mitä silloin oikein tapahtuu ja onko ihmisen todella mahdollista ehkä saada tietoa siitä tulevasta jo eläessään. Ajattelen näitä kertomuksia, jossa jotkut ovat kokeneet ikäänkuin astraaliruumiinsa irtoamisen fyysisestä ruumistaan tai sellaisia elämyksiä,joissa ihminen on ollut vähällä kuolla. Olen miettinyt uuden testamentin kertomuksia. Jeesus tiesi paljon etukäteen asioita esim. miten Juudas kielsi hänet kolmesti ja miten hän tulee kuolemaan. Olen miettinyt paljon sitäkin, että miten hän ilmestyi kuolemansa jälkeen opetuslastensa keskelle, opetuslapsethan luulivat häntä jonkinlaiseksi haamuksi. Oliko hän todella fyysisenä heidän edessään, vaiko jotenkin materialisoituna.
        Entäpä hänen ylösnousemuksensa ? Ei kai fyysinen ruumis voi nousta taivaisiin ? Pitäisi kai keskustella jonkun papin kanssa tai sellaisen, joka on enemmän tutkinut näitä asioita. Saisiko vastauksia ?
        Toivon niin kovasti tapaavani poikani vielä, että minun on pakko uskoa sellaistakin, mitä en näe tai mitä en voi jotenkin rationaalisesti selittää olevan olemassa.
        Hyvää yötä sinulle ja muille,jotka täällä vielä valvovat

        Hyvää yötä Viona. Vielä haluan kirjoittaa kännykälläni ja hapettaa itseäni ennen unta. Mainitsit raamatun kohtia missä Jeesus ilmestyi kuolemansa jälkeen. Opetuslapset ja muut olivat tunteneet Hänet vuosia ja huonossakin valossa Hänet oli helppo tunnistaa. Nyt he tarvitsivat jopa todisteita Jeesuksen olemassaolosta esim. naulanjäljet käsissä. Tämä tarkoittanee, että Jeesus oli muuttunut. Kuolema oli muuttanut Häntä. Hän ei ollut ruumiillistuneena enää itsensä opetuslasten silmissä. Mutta Hän oli Hän ja lopulta Hänet tunnistettiin. Ehkä pieni poikanikin kuvitteli näkevänsä minut luistani. Hänkin ymmärsi lihan maatuvan ja luiden jäävän joksikin aikaa jäljelle. Maailmassa on ihmisiä jotka kertovat käyneensä ns. rajantuolla puolella (en tarkoita venäjää). Haluankin muistuttaa ihmisen mielen kuvista jotka voivat hyvinkin ihmisen omaa mielikuvitusta. On kuitenkin mielenkiintoista tutkia asiaa raamatunpohjalta. Aapeli Saarisalo on kirjoittanut aikoinaan Raamatun Sanakirjan ja siitä saattaisi olla apua erinäisissä tutkimuksissa. Olen nähnyt paljon kuolleita, muutama on kuollut käsiinikin. Olen varma, että ruumista irtoaa jokin. Ehkä se on se henki joka on meidän puhe, ymmärrys ja ajatus. Se jokin poistuu ja jäljelle jää ruumis tai ne luut. Jokin menee jonnekin ja saa jossain olomuotonsa. Siellä kaikki täytyy olla toisin kun täällä, sillä muutoin se ei olisi muuta. Kertokaa mitä löydätte. Hyvää yötä.

      • surusydän
        Viola kirjoitti:

        Minäkin täällä vielä kukun ja eksyin lueskelemaan. Toivotaan, että uusi lääke tehoaa. Sinulla on juuri nyt niin runsaasti aikaa mietteille, sairaalassa muutenkin tuntee itsensä tosi orvoksi, vaikka huolehtijoita onkin ympärillä.
        Täällä meidänkin pienellä paikkakunnallamme on nuori äiti 29 v kuolut äkillisesti verenmyrkytykseen. Pieni lapsi jäi ilman äitiä, aviomies ilman vaimoa. Niin surullista.
        Jumala ja luottaminen siihen, että tapaamme poikani kanssa vielä jossakin, ovat kyllä ne voimat, mitkä auttavat jaksamaan minuakin.Kuolema on ennen ollut minulle uhka, poikani kuolema johdatti minut enemmän tutkimaan uusia asioita, raamattua olen lukenut, erilaisia teorioita kuoleman jälkeisestä elämästä, mitä silloin oikein tapahtuu ja onko ihmisen todella mahdollista ehkä saada tietoa siitä tulevasta jo eläessään. Ajattelen näitä kertomuksia, jossa jotkut ovat kokeneet ikäänkuin astraaliruumiinsa irtoamisen fyysisestä ruumistaan tai sellaisia elämyksiä,joissa ihminen on ollut vähällä kuolla. Olen miettinyt uuden testamentin kertomuksia. Jeesus tiesi paljon etukäteen asioita esim. miten Juudas kielsi hänet kolmesti ja miten hän tulee kuolemaan. Olen miettinyt paljon sitäkin, että miten hän ilmestyi kuolemansa jälkeen opetuslastensa keskelle, opetuslapsethan luulivat häntä jonkinlaiseksi haamuksi. Oliko hän todella fyysisenä heidän edessään, vaiko jotenkin materialisoituna.
        Entäpä hänen ylösnousemuksensa ? Ei kai fyysinen ruumis voi nousta taivaisiin ? Pitäisi kai keskustella jonkun papin kanssa tai sellaisen, joka on enemmän tutkinut näitä asioita. Saisiko vastauksia ?
        Toivon niin kovasti tapaavani poikani vielä, että minun on pakko uskoa sellaistakin, mitä en näe tai mitä en voi jotenkin rationaalisesti selittää olevan olemassa.
        Hyvää yötä sinulle ja muille,jotka täällä vielä valvovat

        ...Valvon täällä vielä. Suurinosa teistä on varmaankin jo untenmailla....
        En taas ole muutamaan päivään pystynyt täällä käymään. Niin kipeää ja niin lähelle teidän -samanlaiset- kokemuksenne tuovat oman menetykseni.
        Ensi viikolla tulee kuusi kuukautta Esikoiseni poismenosta... Puolivuotta!!!!
        Aivan käsittämättömältä se tuntuu!!
        Olen täysin lukossa tämän menetykseni kanssa, -mutta täällä lukiessani teidän kirjoituksianne, saan huomata, etten todellakaan ole ainoa enkä yksin...
        Tänään olin sururyhmässä; seurakunnan järjestämässä sellaisessa. Meitä oli muutamia naisia, -Erilaiset olivat menetyksemme, -mutta yksi asia yhdisti meitä: suru.
        Toivon jaksavani mennä sinne myös ensikerralla.
        Niin hukassa ja lukossa olen tämän Esikoiseni menetyksen myötä, ettei minulla ollut paljon sanoja siellä eikä täälläkään, -mutta samoja tunteita käyn läpi kuin tekin. Mistä voimia kestää tämä kaikki!??! Koskaan ei lapsen menetyksestä selviä, mutta ehkä sen kanssa joskus oppii elämään....??? Oppiihan!!??!!
        Lämpimästi halaan teitä kaikkia!

      • Turvamies
        surusydän kirjoitti:

        ...Valvon täällä vielä. Suurinosa teistä on varmaankin jo untenmailla....
        En taas ole muutamaan päivään pystynyt täällä käymään. Niin kipeää ja niin lähelle teidän -samanlaiset- kokemuksenne tuovat oman menetykseni.
        Ensi viikolla tulee kuusi kuukautta Esikoiseni poismenosta... Puolivuotta!!!!
        Aivan käsittämättömältä se tuntuu!!
        Olen täysin lukossa tämän menetykseni kanssa, -mutta täällä lukiessani teidän kirjoituksianne, saan huomata, etten todellakaan ole ainoa enkä yksin...
        Tänään olin sururyhmässä; seurakunnan järjestämässä sellaisessa. Meitä oli muutamia naisia, -Erilaiset olivat menetyksemme, -mutta yksi asia yhdisti meitä: suru.
        Toivon jaksavani mennä sinne myös ensikerralla.
        Niin hukassa ja lukossa olen tämän Esikoiseni menetyksen myötä, ettei minulla ollut paljon sanoja siellä eikä täälläkään, -mutta samoja tunteita käyn läpi kuin tekin. Mistä voimia kestää tämä kaikki!??! Koskaan ei lapsen menetyksestä selviä, mutta ehkä sen kanssa joskus oppii elämään....??? Oppiihan!!??!!
        Lämpimästi halaan teitä kaikkia!

        Sairaalassa valvon minäkin. Kun omakin henkeni tuntuu nyt olevan vähän löysässä niin silti tunnen, että selviämme surusta. Se vaatii kovaa taistelua ja juuri sitä mitä aiemmin sanoin, ettei tuleen saa jäädä makaamaan! On taisteltava sillä mustan surun syövereissä piilee vaara. Vaara on masennus ja masennus voi viedä syvälle josta paluu voi olla mahdotonta. Koetetaan keksiä kaikkia mahdollisia keinoja jolla voimme kantaa suruamme vahvemmin. Et ole yksin. Minä täällä valvon täällä ja ehkäpä surumme kohtaavat. Yhdessä nekin jaksavat paremmin. Voimia sinulle ystäväni. Kyllä me selviydymme elämään!

      • oppii
        surusydän kirjoitti:

        ...Valvon täällä vielä. Suurinosa teistä on varmaankin jo untenmailla....
        En taas ole muutamaan päivään pystynyt täällä käymään. Niin kipeää ja niin lähelle teidän -samanlaiset- kokemuksenne tuovat oman menetykseni.
        Ensi viikolla tulee kuusi kuukautta Esikoiseni poismenosta... Puolivuotta!!!!
        Aivan käsittämättömältä se tuntuu!!
        Olen täysin lukossa tämän menetykseni kanssa, -mutta täällä lukiessani teidän kirjoituksianne, saan huomata, etten todellakaan ole ainoa enkä yksin...
        Tänään olin sururyhmässä; seurakunnan järjestämässä sellaisessa. Meitä oli muutamia naisia, -Erilaiset olivat menetyksemme, -mutta yksi asia yhdisti meitä: suru.
        Toivon jaksavani mennä sinne myös ensikerralla.
        Niin hukassa ja lukossa olen tämän Esikoiseni menetyksen myötä, ettei minulla ollut paljon sanoja siellä eikä täälläkään, -mutta samoja tunteita käyn läpi kuin tekin. Mistä voimia kestää tämä kaikki!??! Koskaan ei lapsen menetyksestä selviä, mutta ehkä sen kanssa joskus oppii elämään....??? Oppiihan!!??!!
        Lämpimästi halaan teitä kaikkia!

        Suru on pitkä tie, mutta usko pois, suru muuttuu ikäväksi, jonka kanssa on helpompi elää. Yritä vaan puhua tai kirjoittaa, se auttaa. Surulta taittuu terävin kärki, mitä enemän jaat sitä. Vähän ajan päästä huomaat, että sinuun ei koske enää niin paljon.

      • kortista
        Turvamies kirjoitti:

        Sairaalassa valvon minäkin. Kun omakin henkeni tuntuu nyt olevan vähän löysässä niin silti tunnen, että selviämme surusta. Se vaatii kovaa taistelua ja juuri sitä mitä aiemmin sanoin, ettei tuleen saa jäädä makaamaan! On taisteltava sillä mustan surun syövereissä piilee vaara. Vaara on masennus ja masennus voi viedä syvälle josta paluu voi olla mahdotonta. Koetetaan keksiä kaikkia mahdollisia keinoja jolla voimme kantaa suruamme vahvemmin. Et ole yksin. Minä täällä valvon täällä ja ehkäpä surumme kohtaavat. Yhdessä nekin jaksavat paremmin. Voimia sinulle ystäväni. Kyllä me selviydymme elämään!

        Jalanjäljet hiekassa

        Eräs mies näki yöllä unen. Unessa hän käveli rannalla Jeesuksen kanssa. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi tapahtumia hänen elämästään. Elämänsä jokaisen vaiheen kohdalla hän näki hiekassa kahdet jalanjäljet: omansa ja Jeesuksen.

        Kun hänen elämänsä viimeisinkin tapahtuma oli kulkenut hänen silmiensä editse, hän tarkasteli hiekkaan jääneitä jalanjälkiä. Silloin hän huomasi, että hänen elämänsä polulla näkyivät usein vain yhdet jalanjäljet - ja juuri silloin kun hänellä oli ollut kaikkein vaikeinta elämässään.

        Tämä kiusasi häntä, joten hän kysyi asiaa Herralta: "Herra, silloin kun päätin seurata sinua, sinä lupasit kulkea aina kanssani. Mutta nyt näenkin vain yhdet jalanjäljet elämäni vaikeimpien aikojen kohdalla. En ymmärrä, miksi jätit minut juuri silloin kun olisin tarvinnut sinua eniten."

        Herra vastasi: "Rakas lapseni, minä rakastan sinua, enkä voisi koskaan jättää sinua. Yhdet jalanjäljet tarkoittavat, että silloin kun olit koetusten ja kärsimysten keskellä, minä kannoin sinua."

      • surusydän
        Turvamies kirjoitti:

        Sairaalassa valvon minäkin. Kun omakin henkeni tuntuu nyt olevan vähän löysässä niin silti tunnen, että selviämme surusta. Se vaatii kovaa taistelua ja juuri sitä mitä aiemmin sanoin, ettei tuleen saa jäädä makaamaan! On taisteltava sillä mustan surun syövereissä piilee vaara. Vaara on masennus ja masennus voi viedä syvälle josta paluu voi olla mahdotonta. Koetetaan keksiä kaikkia mahdollisia keinoja jolla voimme kantaa suruamme vahvemmin. Et ole yksin. Minä täällä valvon täällä ja ehkäpä surumme kohtaavat. Yhdessä nekin jaksavat paremmin. Voimia sinulle ystäväni. Kyllä me selviydymme elämään!

        Lämpimät halukset ja voimia Sinulle sinne sairaalaan.
        Monet kirjoituksesi aiemmin olisivat voineet olla minun...
        "Vaara on masennus" kirjoitit, -sen vaaran koin jo kymmenen vuotta sitten... Silloin sen aiheutti, kun mies jätti... Se ei ole mitään verrattuna tähän kun Poikani "jätti"... Silloin 10 v. sitten sain ymmärrystä, terapiaa ja sairaslomaa... Mutta nyt kun Lapseni on poissa, niin todetaan, että parasta olisi palata mahdollisimman pian töihin ja normaaliin elämään...
        Onneksi olen vielä saanut sairaslomaa, -"normaaliin" elämään en minä -ja tuskin moni muukaan minun lisäkseni- ole pystynyt palaamaan...
        Meillä Lapsensa menettäneillä ei elämä koskaan palaa normaaliksi. Meidän on vain opeteltava uusi normaali elämä...
        Mitä se sitten on... en voi vielä tietää!!
        Pikaista paranemista Sinulle!

      • Turvamies
        surusydän kirjoitti:

        Lämpimät halukset ja voimia Sinulle sinne sairaalaan.
        Monet kirjoituksesi aiemmin olisivat voineet olla minun...
        "Vaara on masennus" kirjoitit, -sen vaaran koin jo kymmenen vuotta sitten... Silloin sen aiheutti, kun mies jätti... Se ei ole mitään verrattuna tähän kun Poikani "jätti"... Silloin 10 v. sitten sain ymmärrystä, terapiaa ja sairaslomaa... Mutta nyt kun Lapseni on poissa, niin todetaan, että parasta olisi palata mahdollisimman pian töihin ja normaaliin elämään...
        Onneksi olen vielä saanut sairaslomaa, -"normaaliin" elämään en minä -ja tuskin moni muukaan minun lisäkseni- ole pystynyt palaamaan...
        Meillä Lapsensa menettäneillä ei elämä koskaan palaa normaaliksi. Meidän on vain opeteltava uusi normaali elämä...
        Mitä se sitten on... en voi vielä tietää!!
        Pikaista paranemista Sinulle!

        Hei Surusydän. Nimimerkkisi varmaan kuvastaa sinua. Puhut "jättämisestä" miehen ja pojan suhteen. Se kuulostaa siltä, että olisit ansainnut nämä molemmat menetykset. Olet varmasti rakastanut heitä molempia. Tuntematta ja tietämättä enempää mies joka "jättää" ei voi olla sopiva sinulle. Ero on kamala prosessi. Itsekin sen koin muutamavuosi sitten. Mutta, mutta. Ei erossakaan pidä jäädä tuleen makaamaan! Olet nainen joka osaa rakastaa. Maailmassa on paljon miehiä jotka kaipaavat oikeaa rakkautta ja välittämistä. Käännä tämä "jättäminen" voitoksesi. Iloitse uudesta käänteestä sillä nyt jos kenellä niin sinulla on varavalita. Olen varma, että jos löydät jonkun, on elämäsi paljon kevyempää. En tahdo kumota sanmojasi tai muokata kirjoituksiasi mutta jokin sana tai asia voi merkitä niin paljon. En usko, että poikasikaan on jättänyt sinua. On vain siirtynyt jonnekin ja saattaa olla hyvinkin lähellä sinua. Pojan äitinä sinussa elää aina osa poikaasi, sillä hän on sinun lihaa ja verta. Voi kun voisit koettaa avata uudenlehden elämässäsi. Ota itsesi ykköseksi. Laittaudu hyvään kuntoon kaikella tapaa ja huomaat, että jotain alkaa tapahtua. Älä jää hehkumaan vaan anna palaa! Näin jaksat paremmin kantaa surusikin. Voi hyvin.

      • Turvamies
        kortista kirjoitti:

        Jalanjäljet hiekassa

        Eräs mies näki yöllä unen. Unessa hän käveli rannalla Jeesuksen kanssa. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi tapahtumia hänen elämästään. Elämänsä jokaisen vaiheen kohdalla hän näki hiekassa kahdet jalanjäljet: omansa ja Jeesuksen.

        Kun hänen elämänsä viimeisinkin tapahtuma oli kulkenut hänen silmiensä editse, hän tarkasteli hiekkaan jääneitä jalanjälkiä. Silloin hän huomasi, että hänen elämänsä polulla näkyivät usein vain yhdet jalanjäljet - ja juuri silloin kun hänellä oli ollut kaikkein vaikeinta elämässään.

        Tämä kiusasi häntä, joten hän kysyi asiaa Herralta: "Herra, silloin kun päätin seurata sinua, sinä lupasit kulkea aina kanssani. Mutta nyt näenkin vain yhdet jalanjäljet elämäni vaikeimpien aikojen kohdalla. En ymmärrä, miksi jätit minut juuri silloin kun olisin tarvinnut sinua eniten."

        Herra vastasi: "Rakas lapseni, minä rakastan sinua, enkä voisi koskaan jättää sinua. Yhdet jalanjäljet tarkoittavat, että silloin kun olit koetusten ja kärsimysten keskellä, minä kannoin sinua."

        Hei. Kun kuulin ensimmäisen kerran tämän "Jalan jäljet" teki se minuun erittäin voimakkaan ja vahvan vaikutuksen, sillä niin useasti elämässäni kyselen ja ihmettelen Herran läsnäoloa. Pikemminkin ihmettelen Hän poissaoloaan enemmän kuin uskoen Hänen olevan paikalla. Jalan jäljet laulun sanat on kirjoittanut kanadalainen Margaret Fishback Powers. Laulun sanat ovat levinneet ympärimaailmaa erinlaisiin esineisiin ja kortteihin ilman hänen lupaansa, puhumattakaan minkäänlaisista tekijänoikeuskorvauksista mitkä tekijälle kuuluisisvat. Tästä voi lukea enemmän hänen kirjoittamastaan kirjasta Jalan jäljet Tutun laulun tarina - Karas -Sana.

    • Turvamies

      Hyvää isänpäivää. Olen edelleen sairaalassa ja vietän ensimmäistä isänpäivää ilman poikaani. Toki toivon, että hän on läsnä vaikka en kykenisikään häntä havaitsemaan. Silloin taas uskon merkitys kasvaa. Olen ajatellut elää tätä elämääni siten, ettei mikään merkki- tai juhlapäivä saisi minua nujertumaan surun mustaan syöveriin vaan osaisin surra ja ikävöidä sopivasti mutta juhlia juhlat juhlien. Se tuntuisi ns. normaalille elämälle ja ainut tavoitehan elämässä on normaalielämä. Tunteille ei kuitenkaan välillä meinaa voida mitään vaan ne suorastaan vievät ja imaisevat mennessään. Nämä hetket koetan tunnistaa ja samalla taistella niitä vastaan. Kirjoitan paljon pojastani koska hän on se suruni, enkä tahdo mitenkään pitää toisarvoisena tyttäriäni tai avopuolisoani. Olen alkanut voida jo paremmin ja saatan päästä kotiin ensiviikolla. Hyvää isänpäivää teille ja voimia elämään.

      • Viola

        Isänpäivä, mieheni vieti myös ensimmäisen isänpäivän ilmkan esikoista. Tätä isänpäivää ei nyt lahjoin juhlittu. Olimme tervehtimässä nuorimmaistamme Turussa ja isä tarjosi kahvit Turun linnan kahviossa minulle ja nuorimmaiselle. Viikonlopun nuorimmainen on halunnut lähes taukoamatta puhua isostaveljestään. Veljekset olivat läheisiä ja on niin vaikea tukea häntä, kun itsekkin suree samaa rakasta ihmistä. Huolestuttaa taas, että miten hän pärjää siellä kaukana ajatustensa kanssa. Hän on saanut ja saa kyllä keskusteluapua, mutta siltikin. Tunnen itseni jotenkin niin valheelliseksi, kun yritän ihan selvästi olla tekopirteä ja poika näkee minun lävitseni. No. toivotaan, että jos huominen valkenee,niin se on tätä vanhaa parempi ja viisaampi.Väsyttää lähes 500 km:n ajomatkan jälkeen. Selvisimme onneksi kotiin, vaikka tie oli mustaakin mustempi.
        Mukava kuulla, että vointisi on kohentunut ja kotiinpääsy häämöttää.

    • Turvamies

      Hei kaikille. Olen päässyt sairaalasta kotihoitoon. En ole milloinkaan ole ollut näin vakavasti sairaana, enkä tuntenut niin vahvaa tukehtumisen tunnetta kun pahimpina aikoina koin. Sairauden alkuvaiheessa tilanne oli hyvinkin vakava ja lääkäri sanoi sen saattavan yhtähyvin kääntyä parempaan kuin vielä huonompaankin suuntaan. Tässä vaiheessa minun olisi kuulunut pelätä henkeni puolesta mutta minkäänlaista pelkoa en edes tuntenut tukehtumisen tunteen aikana. Tiedän hyvin, että mistä näin vahva tunne johtuu. Se johtuu siitä, ettei sairauteni tai tilanteeni ollut pahempaa kuin lapseni kuolema. Elikkä elämisen vertailu paremmasta toimii myös toisinkin päin, vertaillen mikä on vielä pahempaa.
      Sain kokea sairaalassa myös sen, että mitä heikompi vointisempi olin niin sitä alttiimpi olin surulle ja ikävälle. Tämä on todiste siitä, että meidän surua kantavien täytyy pitää erityisen hyvää huolta itsestämme. Siis itsestämme, eikä ympäristöstä. Kun voimme itse hyvin ja olemme vahvoja tuntee ympäristökin meistä turvallisuuden tunnetta ja voi paremmin. Tunteetkin voivat olla bakteerien lailla tarttuvia vaikka kuljetamme ja salaamme niitä sisimmässämme. Olen huomannut senkin, että mitä enemmän ymmärrän itseäni niin sitä enemmän pystyn hyväksymään vaikeitakin asioita. Hyväksymisen kautta sitten on taas mahdollisuus koettaa muuttaa ja muokata elämää paremmaksi. Aina ei kuitenkaan oma äly- ja voimat riitä ymmärrykseen. Yhtenä hyvänä koin kirjan Tommy Hellsten - Saat sen mistä luovut (Kirjapaja). Tommy on osannut siinä erinomaisen yksinkertaisesti kirjoittaa myös minunkin ajatuksia. Kun luen ne niin näen ne asiat itsessäni. Hän sanookin " Älä odota muutosta muilta - uskalla muuttua itse".

      • Turvamies

        Hei. Kirjoitan vielä yhdestä sairaalakokemuksesta. Osastolla jossa olin oli erittäin täyttä. Ensimmäiset kolmevuorokautta olin majoittuneena käytävälle kuuden muun potilaan lisäksi. Minä en paljoa tästä kokenut mitään haittaa sillä kuume oli korkealla ja vointini huono. Sermien puuttuessa näin vain välillä toisten ruokailevan ja jonkun samaan aikaan istuvan alusastialla. Sitten sain oman huoneen jossa olin n. 30min ja sitten sekin huone tarvittiin eristyspotilaalle ja minä pääsin kakkoseksi toiseen huoneeseen. Pienen pomputtelun jälkeen loppuviikon olinkin herroiksi yksin omassa huoneessa. Toiseksi viimeisenä iltana laitoin yövalon, hiljennyin nukkumaan ja tietenkin ikävöin poikaani kun yhtä-äkkiä huoneeseeni tuli hoitajapari ja ensimmäinen sanoi naamatotisena - minulla teille huonoja uutisia! Parahdin mielessäni - Hyvä Jumala mistä minun nyt on luovuttava - onko lapsilleni tai lähesilleni sattunut jotain? Sydän otti sillä sekunnilla valtavat kierrokset ja kauhun hetket huonoista uutisista palasivat kuin mestauskirveellä lyöden. Mitä huonoja uutisia? Hoitaja sanoi - minun on siirettävä teidät toiseen huoneeseen sillä tämä huone tarvitaan eristyspotilaalle. Tämän hoitajan huonon uutisen jälkeen en meinannut saada sydämenlyöntejäni tasaantumaan vaan pelon ja kauhun tunteet olivat ottaneet minut mukaansa vaikka tiesinkin, että nyt on vain huoneen vaihdosta kysymys. Tasoittelin oloani pitkään käytävällä istuen ja kokien niitä kauhun hetkiä "huonoista uutisista" mitä elämässäni olen todella joutunut kokemaan. Toisille huonot uutiset ovat huoneen vaihatmisia - toisille ne huonot uutiset saattavat liittyä lapsen kuolemaan, mitä kenellekin. Varokaa säikähtämästä huonoja uutisia, sillä aina ne eivät niitä kuitenkaan ole. Pitää kuitenkin varautua, että elämään kuuluu huonot- ja hyvät uutiset.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei. Kirjoitan vielä yhdestä sairaalakokemuksesta. Osastolla jossa olin oli erittäin täyttä. Ensimmäiset kolmevuorokautta olin majoittuneena käytävälle kuuden muun potilaan lisäksi. Minä en paljoa tästä kokenut mitään haittaa sillä kuume oli korkealla ja vointini huono. Sermien puuttuessa näin vain välillä toisten ruokailevan ja jonkun samaan aikaan istuvan alusastialla. Sitten sain oman huoneen jossa olin n. 30min ja sitten sekin huone tarvittiin eristyspotilaalle ja minä pääsin kakkoseksi toiseen huoneeseen. Pienen pomputtelun jälkeen loppuviikon olinkin herroiksi yksin omassa huoneessa. Toiseksi viimeisenä iltana laitoin yövalon, hiljennyin nukkumaan ja tietenkin ikävöin poikaani kun yhtä-äkkiä huoneeseeni tuli hoitajapari ja ensimmäinen sanoi naamatotisena - minulla teille huonoja uutisia! Parahdin mielessäni - Hyvä Jumala mistä minun nyt on luovuttava - onko lapsilleni tai lähesilleni sattunut jotain? Sydän otti sillä sekunnilla valtavat kierrokset ja kauhun hetket huonoista uutisista palasivat kuin mestauskirveellä lyöden. Mitä huonoja uutisia? Hoitaja sanoi - minun on siirettävä teidät toiseen huoneeseen sillä tämä huone tarvitaan eristyspotilaalle. Tämän hoitajan huonon uutisen jälkeen en meinannut saada sydämenlyöntejäni tasaantumaan vaan pelon ja kauhun tunteet olivat ottaneet minut mukaansa vaikka tiesinkin, että nyt on vain huoneen vaihdosta kysymys. Tasoittelin oloani pitkään käytävällä istuen ja kokien niitä kauhun hetkiä "huonoista uutisista" mitä elämässäni olen todella joutunut kokemaan. Toisille huonot uutiset ovat huoneen vaihatmisia - toisille ne huonot uutiset saattavat liittyä lapsen kuolemaan, mitä kenellekin. Varokaa säikähtämästä huonoja uutisia, sillä aina ne eivät niitä kuitenkaan ole. Pitää kuitenkin varautua, että elämään kuuluu huonot- ja hyvät uutiset.

        Sen koko elämän mullistavan suruviestin jälkeen, jonka viime vuonna sain. "Poikanne on kuollut, olen pahoillani, luulisi että kestäisi vaikka mitä viestejä. Ei se kuitenkaan niinkään mene. Miehelläni epäiltiin syöpää jokin aika sitten ja jo se viesti epäilystä oli aivan kauhea. Onneksi ei sitten ollutkaan kuin väärä hälytys. Koko ajan muistaa sen kauhean vuoden takaisen viestin, se on kuin jäänyt jonnekkin sisälle kauhuna. Ymmärrän tunteesi, vaikka oikeastaan ajattelee, että mitään kauheampaa ei enää voisi tapahtua, niin silti on hyvin herkkä, ei kestäisi kai enempää, vaikka viesti ei sitten olisikaan kovin ikävä. Sitä vain pelästyy ihan mahdottomasti. Hyvä muuten, että sairaus saatiin kuriin sinulla.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Sen koko elämän mullistavan suruviestin jälkeen, jonka viime vuonna sain. "Poikanne on kuollut, olen pahoillani, luulisi että kestäisi vaikka mitä viestejä. Ei se kuitenkaan niinkään mene. Miehelläni epäiltiin syöpää jokin aika sitten ja jo se viesti epäilystä oli aivan kauhea. Onneksi ei sitten ollutkaan kuin väärä hälytys. Koko ajan muistaa sen kauhean vuoden takaisen viestin, se on kuin jäänyt jonnekkin sisälle kauhuna. Ymmärrän tunteesi, vaikka oikeastaan ajattelee, että mitään kauheampaa ei enää voisi tapahtua, niin silti on hyvin herkkä, ei kestäisi kai enempää, vaikka viesti ei sitten olisikaan kovin ikävä. Sitä vain pelästyy ihan mahdottomasti. Hyvä muuten, että sairaus saatiin kuriin sinulla.

        Hei Viola. Oletko edennyt tutkimuksissasi liittyen kuoleman jälkeiseen olotilaan? Kerro jos jotain löydät. Kuulen niistä mielelläni. Hyvää yötä kaikille ja nukkukaa levollisesti. Tämäkin päivä on eletty ja huomiseen lähdetään uusin mielin ja ajatuksin. Ote Erkki Lemisen runosta: Kohta aamu valkenee ja valo varjot voittaa, kohta sumu hälvenee ja uusi päivä koittaa.

    • Turvamies

      Hyvää tätä päivää kaikille. Aamuhämärissä kävin poikani haudalla ja laitoin kynttilän hautakiven lyhtyyn. Samalla kävelin myös hänen lapsuustoverinsa haudan kautta jota vielä kaunisti upeat kukkalaiteet monien kynttilöiden palaessa. Siellä ne nyt pojat ovat. Suuri ikävä kouri rintaani kun kävelin kotiinpäin. Muistin kuinka viimeisenä viikonloppuna poikani soitti minulle muutaman kerran, että milloin olet kotona. Kun tulin kotiin hän oli laittanut minulle ruoat. Se tuntui silloin ja se tuntui nyt äärettömän ihanalle. Kun pitää toisesta huolta ja tekee hyvää on se suurta välittämistä ja rakkautta vaikkei se rakkaus aina ole tekemisestä ja näytöstä kiinni. Myötäelämisen merkitys kasvaa kun ikävä vie yksinäisyyteen. Siksi minulle on ollut hyvin tärkeää lukea myös teidän tuntojanne. Kirjoittakaa niistä lisää. Missä olette Surusilmä ja Kyyneleitä silmät täynnä? Kaipaan myös teitä.

      • surusydän

        ...Kannan korteni taas tähän kekoon...
        Tänään ei minulla ole lohdun sanoja teille muille.
        Kunpa niitä olisi edes itselle, -mutta ei ole.
        Rakkaan Esikois Poikani poismenosta tuli tänään -viimeyönä- kuusi kuukautta! Puolivuotta...!!??!!
        Tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen...
        Joulun tulo pelottaa, -aina olen ollut joulu-ihminen kuten Esikoinenkin. Muina vuosina alkoi joulun suunittelu jo kesällä. Nyt mietin, miten selviän joulun pyhistä!??! Pyhäinmiestenpäivä oli vaikea, isänpäivä oli vaikea -vaikka Esikoisen isän ja minun erosta on jo 12 vuotta- ! Tänään kun Esikoisen poismenosta tuli puoli vuotta, niin päiväni on ollut... No, minun ei varmaankaan tarvitse sitä kuvata sanoin, -sillä sanoja tähän päivään, eikä tähän tunteeseen ole!!
        Kävin Rakkaan Äitini kanssa haudalla -avomieheni kanssa en halua sinne mennä, -sillä hän ei kestä itkuani, vaan tulee vihaiseksi... !!??!!
        Haudalle tuli samaan aikaan myös pari Esikoisen kaveria kera tyttöystäviensä!

      • poikansa menettänyt äiti
        surusydän kirjoitti:

        ...Kannan korteni taas tähän kekoon...
        Tänään ei minulla ole lohdun sanoja teille muille.
        Kunpa niitä olisi edes itselle, -mutta ei ole.
        Rakkaan Esikois Poikani poismenosta tuli tänään -viimeyönä- kuusi kuukautta! Puolivuotta...!!??!!
        Tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen...
        Joulun tulo pelottaa, -aina olen ollut joulu-ihminen kuten Esikoinenkin. Muina vuosina alkoi joulun suunittelu jo kesällä. Nyt mietin, miten selviän joulun pyhistä!??! Pyhäinmiestenpäivä oli vaikea, isänpäivä oli vaikea -vaikka Esikoisen isän ja minun erosta on jo 12 vuotta- ! Tänään kun Esikoisen poismenosta tuli puoli vuotta, niin päiväni on ollut... No, minun ei varmaankaan tarvitse sitä kuvata sanoin, -sillä sanoja tähän päivään, eikä tähän tunteeseen ole!!
        Kävin Rakkaan Äitini kanssa haudalla -avomieheni kanssa en halua sinne mennä, -sillä hän ei kestä itkuani, vaan tulee vihaiseksi... !!??!!
        Haudalle tuli samaan aikaan myös pari Esikoisen kaveria kera tyttöystäviensä!

        Minun poikani kuolemasta tuli eilen 600 vuorokautta. Tunnen tuskaa, ikävää ja itken. En osaa vieläkään ymmärtää, että poikani on mennyt pois. Toinen joulu ilman poikaani. Minulla ei ole samanlaista joulua kuin ennen. Menemme perheeni kanssa kirkkoon jouluaattona ja käymme poikani haudalla sytyttämässä kynttilän. Kynttilä on palanut poikani haudalla poikani kuolemasta saakka, siitä äitini on pitänyt huolen.

        Hyvää yötä!

      • Turvamies
        poikansa menettänyt äiti kirjoitti:

        Minun poikani kuolemasta tuli eilen 600 vuorokautta. Tunnen tuskaa, ikävää ja itken. En osaa vieläkään ymmärtää, että poikani on mennyt pois. Toinen joulu ilman poikaani. Minulla ei ole samanlaista joulua kuin ennen. Menemme perheeni kanssa kirkkoon jouluaattona ja käymme poikani haudalla sytyttämässä kynttilän. Kynttilä on palanut poikani haudalla poikani kuolemasta saakka, siitä äitini on pitänyt huolen.

        Hyvää yötä!

        Hyvää huomenta rakkaat sisaret ja kaikki muut palstan lukijat. Mukavaa, että kirjoititte sillä huomasin jo kaipaavani teitä samalla miettien vointianne. Olen onnekas sillä minulla on paljon oikeita ystäviä, sukulaisia ja läheisiä joka ovat ottaneet vilpittömästi osaa synkkään suruuni. On kuitenkin huomioitavaa, että he uskovat täysin tunteeni mutta eivät todellakaan voi tuntea sitä tuskaa, ahdistusta ja pohjatonta ikävää kuin te jotka elätte kanssani samassa kokemuksessa. Siksi te minulle muutoin tuntemattomat ihmiset olette elämässäni erityisessä asemassa. Kun joku kertoo ihan arkisesta tapahtumasta, voin sen elää täysillä mukana ihmettelemättä yhtään mitään. En ole neuvonantaja sillä olenhan turvamies. Minäkin olen miettinyt näitä tulevia merkkipäiviä ja juhlia. Olen jo ohittanut pojan syntymäpäivän sekä isänpäivän ilman poikaa. Olen ajatellut, ettei näitä pidä antaa tulla ja mennä. Näille pitää tehdä suunnitelma selvitymisestä ja koettaa toimia sitten sen mukaan. Tyttöjen kanssa sovimme, että pojan syntymäpäivät juhlimme niin kuin ennekin juoden kanhvit. Ehkäpä ensivuonna ostan jotkin pienet lahjat tyttärilleni. Elikkä pojan syntymäpäivää ei ohiteta hänen poissaolollaan. Isänpäivänä kuvittelin hänen olevan läsnä muiden mukana. Jouluun koetan varautua juhlia sitä Vapahtajan syntymäpäivänä, enkä surun mustana merkkipäivänä. Voi olla, että sinä päivänä käyn taistelua tunteitteni kanssa mutta edelleen: - tuleen ei saa jäädä makaamaan!

      • Turvamies
        surusydän kirjoitti:

        ...Kannan korteni taas tähän kekoon...
        Tänään ei minulla ole lohdun sanoja teille muille.
        Kunpa niitä olisi edes itselle, -mutta ei ole.
        Rakkaan Esikois Poikani poismenosta tuli tänään -viimeyönä- kuusi kuukautta! Puolivuotta...!!??!!
        Tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen...
        Joulun tulo pelottaa, -aina olen ollut joulu-ihminen kuten Esikoinenkin. Muina vuosina alkoi joulun suunittelu jo kesällä. Nyt mietin, miten selviän joulun pyhistä!??! Pyhäinmiestenpäivä oli vaikea, isänpäivä oli vaikea -vaikka Esikoisen isän ja minun erosta on jo 12 vuotta- ! Tänään kun Esikoisen poismenosta tuli puoli vuotta, niin päiväni on ollut... No, minun ei varmaankaan tarvitse sitä kuvata sanoin, -sillä sanoja tähän päivään, eikä tähän tunteeseen ole!!
        Kävin Rakkaan Äitini kanssa haudalla -avomieheni kanssa en halua sinne mennä, -sillä hän ei kestä itkuani, vaan tulee vihaiseksi... !!??!!
        Haudalle tuli samaan aikaan myös pari Esikoisen kaveria kera tyttöystäviensä!

        Huomenta surusydän. Kiva, että kirjoitit. Kirjoituksesi on kokonaan lohdun sanoja täynnä sillä siinä on taas osa minua ja varmaankin meitä kaikkia. Siinä ei ole mitään ylimäärästä tai ymmärtämätöntä. Itse salaan paljon tunteitani ja itken mieluiten yksin. Tiedän asemani vanhempana, miehenä ja (turvamiehenä) ja minunkin on välillä näyteltävä pirteämpää ja vahvempaa kuin mitä olen. Ehkä se on väärin mutta joskus on vaan luovittava tilanteesta toiseen. Se on selvitymiskeino muiden joukossa. Läheisillä on taipumus myös suojella meitä. Yksi keino voi olla kieltää sureminen ja itkeminen. He toivoisivat sen menevän nopeasti ohi ja minun palaavan ns. normaaliin elämään, sillä suruni syö syövänlailla myös heitä. Kieltäminen on kuitenkin täysin väärä keino selvitymiseen. Tunteiden pitää antaa tulla ja mennä sillä se on surun purkamista ja osittain siitä luovuttamista. Rakkaat ystävät muistakaa aina itkiessänne, että se on teidän oikeus johon kennelläkään ei ole toimivaltaa puuttua tai arvostella, puhumattakaan kieltää sitä. Käsitellessäni suruani olen huomannut, että ainakin minulle parastapa on auttaa ja tukea tyttäriäni on oma vointini. Turvamiehenä olen kehno näyttelijä ja he huomaavat sen kertomatta sitä minulle. Kun voin itse hyvin, heijastuu se voima myös läheisiini ja hekin voivat paremmin sillä vanhempana olen edelleen se heidän "vahva" johtajansa. Vahvaan ja turvalliseen johtajaan luotetaan aina kun tilantteet ovat huonot. Vahva johtaja luo turvallisuutta sillä toiset luottaa hänen johtavan heitä parempaan. Mutta mistä heikkot johatjat saavat voimia tullakseen vahvaksi? Olemme kaikki jakaneet kokemuksiamme ja keränneet pieniä paloja toistemme voinista. Niistä me opimme ja vahvistumme. Juuri siksi halusin tämän palstan avata nimellä -Mikä on auttanut surussa? Virtuaalinen halaus on myös yksi keino auttaa ja tukea. Tuntui hyvälle lukea vituaalisesta halauksesta. Se todellakin on vasta-ainetta mielen murheeseen. Kiitos siitä. Voimia päiväänne.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Huomenta surusydän. Kiva, että kirjoitit. Kirjoituksesi on kokonaan lohdun sanoja täynnä sillä siinä on taas osa minua ja varmaankin meitä kaikkia. Siinä ei ole mitään ylimäärästä tai ymmärtämätöntä. Itse salaan paljon tunteitani ja itken mieluiten yksin. Tiedän asemani vanhempana, miehenä ja (turvamiehenä) ja minunkin on välillä näyteltävä pirteämpää ja vahvempaa kuin mitä olen. Ehkä se on väärin mutta joskus on vaan luovittava tilanteesta toiseen. Se on selvitymiskeino muiden joukossa. Läheisillä on taipumus myös suojella meitä. Yksi keino voi olla kieltää sureminen ja itkeminen. He toivoisivat sen menevän nopeasti ohi ja minun palaavan ns. normaaliin elämään, sillä suruni syö syövänlailla myös heitä. Kieltäminen on kuitenkin täysin väärä keino selvitymiseen. Tunteiden pitää antaa tulla ja mennä sillä se on surun purkamista ja osittain siitä luovuttamista. Rakkaat ystävät muistakaa aina itkiessänne, että se on teidän oikeus johon kennelläkään ei ole toimivaltaa puuttua tai arvostella, puhumattakaan kieltää sitä. Käsitellessäni suruani olen huomannut, että ainakin minulle parastapa on auttaa ja tukea tyttäriäni on oma vointini. Turvamiehenä olen kehno näyttelijä ja he huomaavat sen kertomatta sitä minulle. Kun voin itse hyvin, heijastuu se voima myös läheisiini ja hekin voivat paremmin sillä vanhempana olen edelleen se heidän "vahva" johtajansa. Vahvaan ja turvalliseen johtajaan luotetaan aina kun tilantteet ovat huonot. Vahva johtaja luo turvallisuutta sillä toiset luottaa hänen johtavan heitä parempaan. Mutta mistä heikkot johatjat saavat voimia tullakseen vahvaksi? Olemme kaikki jakaneet kokemuksiamme ja keränneet pieniä paloja toistemme voinista. Niistä me opimme ja vahvistumme. Juuri siksi halusin tämän palstan avata nimellä -Mikä on auttanut surussa? Virtuaalinen halaus on myös yksi keino auttaa ja tukea. Tuntui hyvälle lukea vituaalisesta halauksesta. Se todellakin on vasta-ainetta mielen murheeseen. Kiitos siitä. Voimia päiväänne.

        Kiitos teille Surusydän, Poikansa menettänyt ja Surusydän. Halaus teille kaikille ja voimia uuteen päivään. Surusydän, kun kuvasit tuota nuorimmaisesi surua, tulivat kyynelet silmiini. Ei voi muuta kuin kysyä, miksi he eivät saaneet olla vielä ydessä, veljekset. Meillä on sama tilanne. Nuorimmaiseni, joka on 22 v suree veljeään ja avuttomana jotenkin katson vierestä, miten parhaiten auttaisin. On vaikea tietää,miten itse olisi. Olen yrittänyt olla näyttämättä hänelle pahimpia surun hetkiäni. Nyt se on vähän helpompaa, kun hän on toisella paikkakunnalla, eikä enää kotona. Onko sekään oikein. Hän miettii usein sitä, että miten minä ja mieheni selviämme, kun hänellä itsellään on niin vaikeaa. Hän ajattelee, että lapsen kuoleman täytyy koskea pahemmin kuitenkin kuin veljen. Mieheni ja minä olemme molemmat menettäneet veljemme aika nuorina ja hän kyselee paljon sitä, että kuinka kauan surimme heitä, kuinka kauan pahin kipu kesti. Toisalta hän on nähnyt, että siitä olemme molemmat pystyneet jatkamaan ja se lohduttaa. Ajattelin tässä yhtenä päivänä, kun kannan huolta tästä nuorimmaisesta ja pelkään hieman hänen puolestaan, että jotenkin yritän nopeuttaa hänen suruprosessiaan. En kestä itse nähdä häntä niin surullisena. Juuri sama asia, mitä ympäristö ei kestä meissä surevissa yleensäkkään, meidän pitäisi suhteellisen nopeasti olla kunnossa. Surulla ei kuitenkaan ole aikarajoja, se ottaa oman aikansa. On äärettömän vaikea selittää pojalle tätä, minkä me vanhempina jo varmasti elämää myös enemmän kokeneina ymmärrämme, tämä suru ei meistä koskaan lähde, lapsemme ja muistomme seuraavat meitä hautaan asti, lapsi on osa meitä. Siitä huolimatta yritämme elää mahdollisimman täysipainoisesti omaa elämäämme, voimme elää myös muille lapsillemme ja heidän kanssaan. Poikani suree hirveästi sitäkin, että hän ei voi itkeä, ei ole koko aikana voinut. Hän uskoo, että ei sure oikeanlaisesti, että itku helpottaisi myös. Tilapäisesti helpottaakin.

        Itse luen paljon tällä hetkellä. Nyt menossa Diana Cooperin kirja Ihanat Enkelit. Kun poikani kuoli, niin mietin tosi paljon sitä, että missä Jumala oli, missä hänen suojelusenkelinsä oli silloin. Jäin aamulla kirjassa tällaiseen lauseeseen." Jos kohtaloosi ei kuulu kärsiä tai aikasi ei ole kuolla, suojelusenkelisi tulee ja pelastaa sinut."

        Kysyit Turvamies minulta, näistä minun tutkimuksistani tuonne toiseen todellisuuteen, kuolemanjälkeiseen elämään. En ole itse kokenut mitään ns. epäluonnollista, tai ainoastaan yhden unen pojastani. Tapasin hänet unessa jossakin ihanassa aurinkoisessa paikassa, jonne olin linja-autolla matkalla. Näin hänet hyvinvoivana ja ruskettuneena. Juuri tuo aurinko ja ruskettuneisuus on ihmetyttänyt minua. Luin Ingela Colen kirjoittamaa kirjaa, jossa hän kertoi tavanneensa edesmenneen äitinsä ja hänkin oli hyvin kaunis ja ruskettunut. Joku muu täällä palstalla kuvasi kerran kokemustaan Jeesuksesta ruskettuneena taivaassa (kuolemanraja-kokemus). Näen paljon ihan tavallisia unia, mutta kohtaaminen poikani kanssa ei ollut ihan tavallisen tuntuinen. Se tapahtui vähän poikani hautaamisen jälkeen ja olin todella epätoivoisena vaeltanut hautausmaalla ja aivan vaadin saada kohdata poikani edes unessa. Lohdutava uni joka tapauksessa oli, johtuipa se mistä tahansa. Poikani itse uskoi siihen, että sielu siirtyy vain toiselle tasolle kuolemassa. Harmittaa, kun en kuunnellut häntä enemmän. Hän työskenteli sairaalassa ja kohtasi työssään paljon kuolemaa. Hän kertoi juuri siitä rauhasta, mikä kuolleen kasvoilla on kuoleman tultua, hän sanoi, että ikäänkuin todella aistii, että ihmisestä poistuu jokin osa, se joka tekee ihmisestä elävän. Ajattelemme , että kun ihmisen sydän lakkaa lyömästä, niin hän kuolee, maallinen ruumiimme kuoleekin silloin,mutta se onkin se maallinen ruumis, jonka jätämme tänne. Vapaudumme siitä. Juttelin jokin aika sitten poikani esimiehen kanssa ja hän kertoi juuri tästä samasta ja uskoi poikani lailla, että me emme ihan oikeasti kuole koskaan, siirrymme vain toiseen energiatilaan.Henkiruumiimme poistuu siitä kuolinhetkellä. Onko se se raamatussa puhuttu hopealanka, joka katkeaa silloin. Onhan se lohduttavaa ajatella, että lapsemme ovat nyt enkeleinä jossakin ja tapaamme sitten joskus. Suurin osa uskonnoistakin uskoo elämän jatkumiseen.

      • Viola
        Viola kirjoitti:

        Kiitos teille Surusydän, Poikansa menettänyt ja Surusydän. Halaus teille kaikille ja voimia uuteen päivään. Surusydän, kun kuvasit tuota nuorimmaisesi surua, tulivat kyynelet silmiini. Ei voi muuta kuin kysyä, miksi he eivät saaneet olla vielä ydessä, veljekset. Meillä on sama tilanne. Nuorimmaiseni, joka on 22 v suree veljeään ja avuttomana jotenkin katson vierestä, miten parhaiten auttaisin. On vaikea tietää,miten itse olisi. Olen yrittänyt olla näyttämättä hänelle pahimpia surun hetkiäni. Nyt se on vähän helpompaa, kun hän on toisella paikkakunnalla, eikä enää kotona. Onko sekään oikein. Hän miettii usein sitä, että miten minä ja mieheni selviämme, kun hänellä itsellään on niin vaikeaa. Hän ajattelee, että lapsen kuoleman täytyy koskea pahemmin kuitenkin kuin veljen. Mieheni ja minä olemme molemmat menettäneet veljemme aika nuorina ja hän kyselee paljon sitä, että kuinka kauan surimme heitä, kuinka kauan pahin kipu kesti. Toisalta hän on nähnyt, että siitä olemme molemmat pystyneet jatkamaan ja se lohduttaa. Ajattelin tässä yhtenä päivänä, kun kannan huolta tästä nuorimmaisesta ja pelkään hieman hänen puolestaan, että jotenkin yritän nopeuttaa hänen suruprosessiaan. En kestä itse nähdä häntä niin surullisena. Juuri sama asia, mitä ympäristö ei kestä meissä surevissa yleensäkkään, meidän pitäisi suhteellisen nopeasti olla kunnossa. Surulla ei kuitenkaan ole aikarajoja, se ottaa oman aikansa. On äärettömän vaikea selittää pojalle tätä, minkä me vanhempina jo varmasti elämää myös enemmän kokeneina ymmärrämme, tämä suru ei meistä koskaan lähde, lapsemme ja muistomme seuraavat meitä hautaan asti, lapsi on osa meitä. Siitä huolimatta yritämme elää mahdollisimman täysipainoisesti omaa elämäämme, voimme elää myös muille lapsillemme ja heidän kanssaan. Poikani suree hirveästi sitäkin, että hän ei voi itkeä, ei ole koko aikana voinut. Hän uskoo, että ei sure oikeanlaisesti, että itku helpottaisi myös. Tilapäisesti helpottaakin.

        Itse luen paljon tällä hetkellä. Nyt menossa Diana Cooperin kirja Ihanat Enkelit. Kun poikani kuoli, niin mietin tosi paljon sitä, että missä Jumala oli, missä hänen suojelusenkelinsä oli silloin. Jäin aamulla kirjassa tällaiseen lauseeseen." Jos kohtaloosi ei kuulu kärsiä tai aikasi ei ole kuolla, suojelusenkelisi tulee ja pelastaa sinut."

        Kysyit Turvamies minulta, näistä minun tutkimuksistani tuonne toiseen todellisuuteen, kuolemanjälkeiseen elämään. En ole itse kokenut mitään ns. epäluonnollista, tai ainoastaan yhden unen pojastani. Tapasin hänet unessa jossakin ihanassa aurinkoisessa paikassa, jonne olin linja-autolla matkalla. Näin hänet hyvinvoivana ja ruskettuneena. Juuri tuo aurinko ja ruskettuneisuus on ihmetyttänyt minua. Luin Ingela Colen kirjoittamaa kirjaa, jossa hän kertoi tavanneensa edesmenneen äitinsä ja hänkin oli hyvin kaunis ja ruskettunut. Joku muu täällä palstalla kuvasi kerran kokemustaan Jeesuksesta ruskettuneena taivaassa (kuolemanraja-kokemus). Näen paljon ihan tavallisia unia, mutta kohtaaminen poikani kanssa ei ollut ihan tavallisen tuntuinen. Se tapahtui vähän poikani hautaamisen jälkeen ja olin todella epätoivoisena vaeltanut hautausmaalla ja aivan vaadin saada kohdata poikani edes unessa. Lohdutava uni joka tapauksessa oli, johtuipa se mistä tahansa. Poikani itse uskoi siihen, että sielu siirtyy vain toiselle tasolle kuolemassa. Harmittaa, kun en kuunnellut häntä enemmän. Hän työskenteli sairaalassa ja kohtasi työssään paljon kuolemaa. Hän kertoi juuri siitä rauhasta, mikä kuolleen kasvoilla on kuoleman tultua, hän sanoi, että ikäänkuin todella aistii, että ihmisestä poistuu jokin osa, se joka tekee ihmisestä elävän. Ajattelemme , että kun ihmisen sydän lakkaa lyömästä, niin hän kuolee, maallinen ruumiimme kuoleekin silloin,mutta se onkin se maallinen ruumis, jonka jätämme tänne. Vapaudumme siitä. Juttelin jokin aika sitten poikani esimiehen kanssa ja hän kertoi juuri tästä samasta ja uskoi poikani lailla, että me emme ihan oikeasti kuole koskaan, siirrymme vain toiseen energiatilaan.Henkiruumiimme poistuu siitä kuolinhetkellä. Onko se se raamatussa puhuttu hopealanka, joka katkeaa silloin. Onhan se lohduttavaa ajatella, että lapsemme ovat nyt enkeleinä jossakin ja tapaamme sitten joskus. Suurin osa uskonnoistakin uskoo elämän jatkumiseen.

        Painovirhe paholainen edellisessä vistissä, eli tarkoitin viestin Surusydämelle, Poikansa menettäneelle ja sinulle Turvamies, tietysti kaikille muille sureville myös voimia ja lohtua päivään

      • poikansa menettänyt äiti
        Viola kirjoitti:

        Kiitos teille Surusydän, Poikansa menettänyt ja Surusydän. Halaus teille kaikille ja voimia uuteen päivään. Surusydän, kun kuvasit tuota nuorimmaisesi surua, tulivat kyynelet silmiini. Ei voi muuta kuin kysyä, miksi he eivät saaneet olla vielä ydessä, veljekset. Meillä on sama tilanne. Nuorimmaiseni, joka on 22 v suree veljeään ja avuttomana jotenkin katson vierestä, miten parhaiten auttaisin. On vaikea tietää,miten itse olisi. Olen yrittänyt olla näyttämättä hänelle pahimpia surun hetkiäni. Nyt se on vähän helpompaa, kun hän on toisella paikkakunnalla, eikä enää kotona. Onko sekään oikein. Hän miettii usein sitä, että miten minä ja mieheni selviämme, kun hänellä itsellään on niin vaikeaa. Hän ajattelee, että lapsen kuoleman täytyy koskea pahemmin kuitenkin kuin veljen. Mieheni ja minä olemme molemmat menettäneet veljemme aika nuorina ja hän kyselee paljon sitä, että kuinka kauan surimme heitä, kuinka kauan pahin kipu kesti. Toisalta hän on nähnyt, että siitä olemme molemmat pystyneet jatkamaan ja se lohduttaa. Ajattelin tässä yhtenä päivänä, kun kannan huolta tästä nuorimmaisesta ja pelkään hieman hänen puolestaan, että jotenkin yritän nopeuttaa hänen suruprosessiaan. En kestä itse nähdä häntä niin surullisena. Juuri sama asia, mitä ympäristö ei kestä meissä surevissa yleensäkkään, meidän pitäisi suhteellisen nopeasti olla kunnossa. Surulla ei kuitenkaan ole aikarajoja, se ottaa oman aikansa. On äärettömän vaikea selittää pojalle tätä, minkä me vanhempina jo varmasti elämää myös enemmän kokeneina ymmärrämme, tämä suru ei meistä koskaan lähde, lapsemme ja muistomme seuraavat meitä hautaan asti, lapsi on osa meitä. Siitä huolimatta yritämme elää mahdollisimman täysipainoisesti omaa elämäämme, voimme elää myös muille lapsillemme ja heidän kanssaan. Poikani suree hirveästi sitäkin, että hän ei voi itkeä, ei ole koko aikana voinut. Hän uskoo, että ei sure oikeanlaisesti, että itku helpottaisi myös. Tilapäisesti helpottaakin.

        Itse luen paljon tällä hetkellä. Nyt menossa Diana Cooperin kirja Ihanat Enkelit. Kun poikani kuoli, niin mietin tosi paljon sitä, että missä Jumala oli, missä hänen suojelusenkelinsä oli silloin. Jäin aamulla kirjassa tällaiseen lauseeseen." Jos kohtaloosi ei kuulu kärsiä tai aikasi ei ole kuolla, suojelusenkelisi tulee ja pelastaa sinut."

        Kysyit Turvamies minulta, näistä minun tutkimuksistani tuonne toiseen todellisuuteen, kuolemanjälkeiseen elämään. En ole itse kokenut mitään ns. epäluonnollista, tai ainoastaan yhden unen pojastani. Tapasin hänet unessa jossakin ihanassa aurinkoisessa paikassa, jonne olin linja-autolla matkalla. Näin hänet hyvinvoivana ja ruskettuneena. Juuri tuo aurinko ja ruskettuneisuus on ihmetyttänyt minua. Luin Ingela Colen kirjoittamaa kirjaa, jossa hän kertoi tavanneensa edesmenneen äitinsä ja hänkin oli hyvin kaunis ja ruskettunut. Joku muu täällä palstalla kuvasi kerran kokemustaan Jeesuksesta ruskettuneena taivaassa (kuolemanraja-kokemus). Näen paljon ihan tavallisia unia, mutta kohtaaminen poikani kanssa ei ollut ihan tavallisen tuntuinen. Se tapahtui vähän poikani hautaamisen jälkeen ja olin todella epätoivoisena vaeltanut hautausmaalla ja aivan vaadin saada kohdata poikani edes unessa. Lohdutava uni joka tapauksessa oli, johtuipa se mistä tahansa. Poikani itse uskoi siihen, että sielu siirtyy vain toiselle tasolle kuolemassa. Harmittaa, kun en kuunnellut häntä enemmän. Hän työskenteli sairaalassa ja kohtasi työssään paljon kuolemaa. Hän kertoi juuri siitä rauhasta, mikä kuolleen kasvoilla on kuoleman tultua, hän sanoi, että ikäänkuin todella aistii, että ihmisestä poistuu jokin osa, se joka tekee ihmisestä elävän. Ajattelemme , että kun ihmisen sydän lakkaa lyömästä, niin hän kuolee, maallinen ruumiimme kuoleekin silloin,mutta se onkin se maallinen ruumis, jonka jätämme tänne. Vapaudumme siitä. Juttelin jokin aika sitten poikani esimiehen kanssa ja hän kertoi juuri tästä samasta ja uskoi poikani lailla, että me emme ihan oikeasti kuole koskaan, siirrymme vain toiseen energiatilaan.Henkiruumiimme poistuu siitä kuolinhetkellä. Onko se se raamatussa puhuttu hopealanka, joka katkeaa silloin. Onhan se lohduttavaa ajatella, että lapsemme ovat nyt enkeleinä jossakin ja tapaamme sitten joskus. Suurin osa uskonnoistakin uskoo elämän jatkumiseen.

        Poikani kuolinyönä näin unta pojastani. Uni oli sekava ja ennen heräämistä poikani käveli minua vastaan, näin hänet selvästi unessa. Aamiaispöytään mennessäni perheeni kysyi minulta, että olenko käynyt suihkussa. Olin hikinen. Kerroin heille unestani, mutta en kuitenkaan mitenkään voinut arvata, vaikka oloni oli koko aamupäivän surullinen, että poikani olisi kuollut. Kävikö poikani unessani hyvästelemässä? Oliko minulla jokin ennakkoaavistus? Olisinko voinut estää hänen kuolemansa, jos olisin yrittänyt silloin ottaa poikaani yhteyttä? Joku paikallaolijoista olisi ehkä ehtinyt poikaani elvyttää, hänen saadessaan sairaskohtauksen?

        Kun kävin katsomassa poikaani kappelissa, tunsin illalla kotona vahvasti hänen läsnäolonsa. Sitä tunnetta on vaikea selittää.

        Olen myös nähnyt unia pojastani. Ensimmäisessä unessa poikani käveli minua vastaan. Hän oli unessa kaukana ja heilautti minulle kättä. Seuraavassa unessa poikani tuli luokseni. Hänellä oli vaaleat vaatteet päällä. Hän oli hyvinvoivan näköinen ja hänellä oli yhtä vaaleat hiukset kuin poikasena. Unessa poikani hymyily ujosti ja halasimme. Uni oli lohduttava ja todentuntuinen.

        Poikani kuoleman jälkeen tapasin nukahtaa sohvalle telkkarin ääreen. Olin itkenyt ja olin niin pohjalla surussani. Heräsin aamuyöstä sohvalta kuin joku olisi mennyt ohitseni ja tunsin kylmän kosketuksen ja henkäyksen. Menin katsomaan, menikö mieheni "vessaan", mutta ei. Aistinko poikani, minulla oli kuitenkin hyvä olla ja nukahdin omaan sänkyyni.

        Olen senkin jälkeen tuntenut poikani läsnäolon. Uskon, että kuoleman jälkeen tapaamme rakkaamme. Täytyyhän tälle ihmiselämälle olla jokin selitys. Kaikkein suurin on rakkaus.

        Voimia teille kaikille lapsensa menettäneille.

      • Turvamies
        poikansa menettänyt äiti kirjoitti:

        Poikani kuolinyönä näin unta pojastani. Uni oli sekava ja ennen heräämistä poikani käveli minua vastaan, näin hänet selvästi unessa. Aamiaispöytään mennessäni perheeni kysyi minulta, että olenko käynyt suihkussa. Olin hikinen. Kerroin heille unestani, mutta en kuitenkaan mitenkään voinut arvata, vaikka oloni oli koko aamupäivän surullinen, että poikani olisi kuollut. Kävikö poikani unessani hyvästelemässä? Oliko minulla jokin ennakkoaavistus? Olisinko voinut estää hänen kuolemansa, jos olisin yrittänyt silloin ottaa poikaani yhteyttä? Joku paikallaolijoista olisi ehkä ehtinyt poikaani elvyttää, hänen saadessaan sairaskohtauksen?

        Kun kävin katsomassa poikaani kappelissa, tunsin illalla kotona vahvasti hänen läsnäolonsa. Sitä tunnetta on vaikea selittää.

        Olen myös nähnyt unia pojastani. Ensimmäisessä unessa poikani käveli minua vastaan. Hän oli unessa kaukana ja heilautti minulle kättä. Seuraavassa unessa poikani tuli luokseni. Hänellä oli vaaleat vaatteet päällä. Hän oli hyvinvoivan näköinen ja hänellä oli yhtä vaaleat hiukset kuin poikasena. Unessa poikani hymyily ujosti ja halasimme. Uni oli lohduttava ja todentuntuinen.

        Poikani kuoleman jälkeen tapasin nukahtaa sohvalle telkkarin ääreen. Olin itkenyt ja olin niin pohjalla surussani. Heräsin aamuyöstä sohvalta kuin joku olisi mennyt ohitseni ja tunsin kylmän kosketuksen ja henkäyksen. Menin katsomaan, menikö mieheni "vessaan", mutta ei. Aistinko poikani, minulla oli kuitenkin hyvä olla ja nukahdin omaan sänkyyni.

        Olen senkin jälkeen tuntenut poikani läsnäolon. Uskon, että kuoleman jälkeen tapaamme rakkaamme. Täytyyhän tälle ihmiselämälle olla jokin selitys. Kaikkein suurin on rakkaus.

        Voimia teille kaikille lapsensa menettäneille.

        Hei. Myös minulla on kokemuksia erityisistä unesta. Siskoni kuoli n. 13 vuotta sitten. Avioero oli hänelle kovapaikka ja siitä sitten seurasi huima alamäki. Loppujen lopuksi hän joi itsensä hengiltä. Laitoin hänet itse arkkuun ja kun menin häntä sairaalsta hakemaan niin kauhistuin sitä miltä hän näytti. Hän näytti siltä miltä rähjäinen nainen voi näyttää. kolmisen vuotta sitten näin hänet unessa. Hän seisoi sänkyni vieressä vihreään mekkoon puettuna ja niin kauniina, etten enää edes muistanut hänen koskaan siltä näyttäneen. Hän näytti nuorelta. Hiukset ja kasvot loistivat ikäänkuin vihertävää valoa ja ihokin näytti ruskettuneelta. Herätessäni aamulla olin aivan haltioissani unestani sillä se muistikuva mikä unessa painui mieleeni on edelleen mielessäni. Myös se näkemisen tunne tuntuu vieläkin. Että unesta voikaan saada niin paljon mielihyvää. Pojastani näen paljon unia kun hän oli pieni ja nuori. Olen myös nähnyt unen äidistäni. Hänkin oli pirteän ja hyvännäköinen. Unessa hän ei puhunut mitään mutta halasi minua. Aamulla taas tunsin vahvan tunteen siitä, että ihan kuin olisin tavannut hänet oikeasti.

    • Turvamies

      Hyvää aamua kaikille. Heräsin jo puoli viideltä kun en saanut unta. Unirytmi meni kahdenviikon sairaalahoidossa sekaisin ja vahvat lääkkeet vaikuttavat häiritsevästi elimistön toimintaan. En voi tätäkään aamua aloittaa ilman ikävää, vihaa, pettymystä, epätoivoa, kysymyksiä joihin ei ole vastausta... Olen tutkinut nämä asiat monenmonta kertaa saavuttamatta yhtään mitään mutta aina palaan tähän samaan kuin koira oksennukselleen. Oksennukselleen? Kai pitäisi ymmärtää, että puran ahdistustani pyörittäen samoja asioita ja en osaa tai kykene pääsemään niistä ulos. Tiedän, että tällainen toiminta on kohdallani tilapäistä ja kun saan kerättyä voimia tai niitä patruunoita lippaisiin niin on taas rynnittävä pois tulesta makaamasta. Kun paljon makaa tulessa niin kai sitä ajanmyötä alkaa pikkuhiljaa kykenemään sen lopettamaan. No, nyt! Nyt lähdetään tähän päivään uusin ajatuksin sillä aina pitää löytää elämästään jotain kiitettävää. Tänä aamuna kiitän teistä palstalla olijoista, toipumisestani, läheisistäni ja ystävistäni. Mistä sinä kiittäisit tänään?

      • Viola

        Eilen sain poikani työtoverin ottaman valokuvan pojastani, jossa hän oli työpaikallaan sairaalassa. Valokuva oli yllätys. Olin juuri menossa ostoksille kaupungilla ja hätkähdin aika tavalla, kun avasin viestin puhelimestani. En ole vielä paljon muutenkaan kyennyt katsomaan kuvia pojastani. Kotiin palattuani laiton kuvan tietokoneelleni ja päätin katsoa sita tarkasti. Kuva oli otettu viimeisinä päivinä poikani ollessa elossa. Siinä hän istuu rennossa asennossa tuolissa, hymyilevänä, niin elävän näköisenä. Hänellä oli niin kauniit ja lempeät silmät. Olen niin onnellinen tästä kuvasta, vaikka minun on yhä vaikeampi tajuta, että häntä ei ole. Miksi hänen täytyi kuolla ? Jotenkin tämä kuva oli kuin viesti häneltä, hänen silmänsä näyttävät nauravaisilta ja onnellisilta.

        Esikoiseni, joka vain hetki sitten synnyit meille niin rakastettuna, nyt olet jo poissa. Koko elämäsi oli siinä välissä. Sinä olit rauhallinen, turvallinen ja luotettava, valmis auttamaan meitä ja pikkuveljiäsi, kaikkia muita.
        Meillä on niin ikävä sinua.

        Hyvää päivää teille ystäväni, voimia enkeleiltä.

    • Turvamies

      Pakko kirjoittaa jotta voisi edes jotenkin purkaa itseään. Tänään on ollut kamalapäivä. On niin pohjaton ja lohduton ikävä poikaa. En pysty hetkeksikään luovuttamaan häntä ajatuksistani. huomaan jopa odottavani häntä vaikka tiedän ettei hän tule. Se on niin lohdutonta ja epätoivoista ettei sitä pysty edes sanoin kirjoittamaan. Osittain tämä johtunee myös siitä, etten ole pystynyt tänään tekemään yhtään mitään. Olen vain ollut. Eilinen pihojen siivoaminen ja aikainen herääminen oli toipilaalle vähän liikaa ja olen selkeästi väsynyt. Voimia teidän iltaanne.

      • Viola

        Välillä päivt ovat tosiaan vaikeita. Mistään ei oikein tahdo saada kiinni. Pieni muistutus jostakin mikä liittyy poikaan, voi saada kaiken järkkymään. Itse olen niin kovasti joutunut nyt keskittymään muiden asioiden hoitoon, että on ollut pakkokin jättää oma surunsa sivuun. Poikani kuolinpesän asioiden hoito venyi pitkäksi, hänen asuntonsa myynti ym. asioita, joita emme ole saaneet aiemmin hoidettua. Ihmeen paljon asioita, jotka tuntuvat vain turhilta. Välillä tuntuu, että millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Kävimme tänään kaupungilla, jossa taas joka nurkasta tulvii Joulu, Joulu. Inhottaa kaikki jouluun liittyvä. Lähdemme pois jouluksi, muta silti pitää vielä kestää monta viikkoa mainoksia ja jouluvaloja, vaikka yritän olla ajattelematta niitä ja kiirehdin kaupassa kaiken joulukrääsän ohi.
        Todella kyllä ymmärrän, miten lohdutonta lapsensa ikävöiminen on. Uskallan sanoa, että ymmärrän sinua. Pahinta on, kun tietää, että ihan oikeasti se ei koskaan mene pois. Välillä voi hetken olla piilossa, mutta sitten taas on siellä, miettii ja kelaa asioita päässään. Jos hetkeksi jää aamulla sänkyyn loikomaan, hyökkäävät ne päälle. Olen ottanut tavaksi nousta nopeasti ylös, niin saan päivän parhaiten alkuun.
        Minulle sattui tänään juttu, jota jopa minun kaikkeen mystiseen hyvin skeptisesti suhtautuva aviomiehenikin ihmetteli. Luen sitä aiemmin kertomaani enkelikirjaa ja siinä kerrotaan kanssamme kulkevista enkeleistä ja siitä, että ne jättävät tiellemme valkoisia höyheniä merkiksi läsnäolostaan. Luin niistä höyhenistä tänä aamuna. Puhuin siitä miehellenikin. Kävimme sitten tervehtimässä lapsenlastamme, tulomatkalla pysähdyimme syömään ja pöydässä yhtäkkiä huomasin mustan puseroni hihassa pienen valkoisen höyhenen. Mistä se siihen oli ilmestynyt, ei aavistustakaan. Tuntui kuitenkin mukavan lohduttavalta lähteä jatkamaan matkaa pimeän lumipyryn keskelle. Vieläkin olen pikkuisen ihmeissäni jutusta.

        Säästä vielä voimiasi. Hyvä, kun edes jotenkin pystyt purkamaan ikävääsi. Kirjoittaminen on hyvä keino. Tiedät, että täällä on muitakin, joiden ajatukset kulkevat samoja ratoja omiesi kanssa. Miten voikin olla, että yksi ihminen voi jättää niin suuren aukon jälkeensä. Poikani kuolemasta tulee koha 11 kk ja vieläkin aika ajoin sitä on todella vaikea käsittää todeksi.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Välillä päivt ovat tosiaan vaikeita. Mistään ei oikein tahdo saada kiinni. Pieni muistutus jostakin mikä liittyy poikaan, voi saada kaiken järkkymään. Itse olen niin kovasti joutunut nyt keskittymään muiden asioiden hoitoon, että on ollut pakkokin jättää oma surunsa sivuun. Poikani kuolinpesän asioiden hoito venyi pitkäksi, hänen asuntonsa myynti ym. asioita, joita emme ole saaneet aiemmin hoidettua. Ihmeen paljon asioita, jotka tuntuvat vain turhilta. Välillä tuntuu, että millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Kävimme tänään kaupungilla, jossa taas joka nurkasta tulvii Joulu, Joulu. Inhottaa kaikki jouluun liittyvä. Lähdemme pois jouluksi, muta silti pitää vielä kestää monta viikkoa mainoksia ja jouluvaloja, vaikka yritän olla ajattelematta niitä ja kiirehdin kaupassa kaiken joulukrääsän ohi.
        Todella kyllä ymmärrän, miten lohdutonta lapsensa ikävöiminen on. Uskallan sanoa, että ymmärrän sinua. Pahinta on, kun tietää, että ihan oikeasti se ei koskaan mene pois. Välillä voi hetken olla piilossa, mutta sitten taas on siellä, miettii ja kelaa asioita päässään. Jos hetkeksi jää aamulla sänkyyn loikomaan, hyökkäävät ne päälle. Olen ottanut tavaksi nousta nopeasti ylös, niin saan päivän parhaiten alkuun.
        Minulle sattui tänään juttu, jota jopa minun kaikkeen mystiseen hyvin skeptisesti suhtautuva aviomiehenikin ihmetteli. Luen sitä aiemmin kertomaani enkelikirjaa ja siinä kerrotaan kanssamme kulkevista enkeleistä ja siitä, että ne jättävät tiellemme valkoisia höyheniä merkiksi läsnäolostaan. Luin niistä höyhenistä tänä aamuna. Puhuin siitä miehellenikin. Kävimme sitten tervehtimässä lapsenlastamme, tulomatkalla pysähdyimme syömään ja pöydässä yhtäkkiä huomasin mustan puseroni hihassa pienen valkoisen höyhenen. Mistä se siihen oli ilmestynyt, ei aavistustakaan. Tuntui kuitenkin mukavan lohduttavalta lähteä jatkamaan matkaa pimeän lumipyryn keskelle. Vieläkin olen pikkuisen ihmeissäni jutusta.

        Säästä vielä voimiasi. Hyvä, kun edes jotenkin pystyt purkamaan ikävääsi. Kirjoittaminen on hyvä keino. Tiedät, että täällä on muitakin, joiden ajatukset kulkevat samoja ratoja omiesi kanssa. Miten voikin olla, että yksi ihminen voi jättää niin suuren aukon jälkeensä. Poikani kuolemasta tulee koha 11 kk ja vieläkin aika ajoin sitä on todella vaikea käsittää todeksi.

        Hei Viola. Eilen siivosin pihoja ja autokatoksessani oli valkoinen höyhen. Ihmettelin juuri sitä, että mistä on tullut valkoinen höyhen sillä pihapiirissäni on vain mustia naakkoja. Olen lukenut joitakin muita kirjoituksiasi sekä muiden palstalla olijoiden. Näen ja tunnen kuinka repaleisia tekin olette mutta teissä on auttava voima. Teillä on halu lohduttaa ja auttaa toisiakin ja siinä samalla kannatella itseänne. Menen kohta autokatokseen katsomaan vieläkö se höyhen siellä on. Kiitoksin. Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin.

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola. Eilen siivosin pihoja ja autokatoksessani oli valkoinen höyhen. Ihmettelin juuri sitä, että mistä on tullut valkoinen höyhen sillä pihapiirissäni on vain mustia naakkoja. Olen lukenut joitakin muita kirjoituksiasi sekä muiden palstalla olijoiden. Näen ja tunnen kuinka repaleisia tekin olette mutta teissä on auttava voima. Teillä on halu lohduttaa ja auttaa toisiakin ja siinä samalla kannatella itseänne. Menen kohta autokatokseen katsomaan vieläkö se höyhen siellä on. Kiitoksin. Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin.

        Tärisen ihmetyksestä! Löysin sen valkoisen höyhenen! Höyhen oli autokatoksessani jossa poikani laittoi viimeisen kerran kesäkuussa autoaan ja lähti sieltä viimeiselle matkalleen. Höyhen on todella vitivalkoinen n. 6cm pikä ja 4cm leveä. Eilisestä lähtien se on säilynyt siellä. Mikään tuuli ei sitä ollut vuorokauden aikana lennättänyt mihinkään. Olen todella ihmeissäni. Olkoon se mitä hyvänsä niin olen todella iloinen höyhenestä. Kiitos!

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Tärisen ihmetyksestä! Löysin sen valkoisen höyhenen! Höyhen oli autokatoksessani jossa poikani laittoi viimeisen kerran kesäkuussa autoaan ja lähti sieltä viimeiselle matkalleen. Höyhen on todella vitivalkoinen n. 6cm pikä ja 4cm leveä. Eilisestä lähtien se on säilynyt siellä. Mikään tuuli ei sitä ollut vuorokauden aikana lennättänyt mihinkään. Olen todella ihmeissäni. Olkoon se mitä hyvänsä niin olen todella iloinen höyhenestä. Kiitos!

        Huomenta kaikille. Taas heräsin aikaisin ja vieläkin ihmettelen sitä yöllistä höyhenlöytöä. Silläkin, etten keksi mitään luonnollista selitystä reilun tikkuaskin kokoiselle valkoiselle höyhenelle. Pihapiirissäni ei todellakaan ole sellaista lintua joka jättäisi ko. höyhenen. Eikä meillä ole autokatoksessa höyhentyynyjäkään tai untuvatakkeja. Olen luonteeltani hyvin konservatiivinen ja skeptinen kaikkeen ns. yliluonnolliseen liittyen. En usko, enkä käytä ennusteita. Ainut on sääennuste mutta sehän perustuu jo tiedossa olevaan tietoon. Jos kohtaan jotain minulle ns. luonnotonta niin pysrin selvittämään sen itselleni.

        Voisin kertoa yhden tapauksen muutaman vuoden takaa. Meillä oli silloin vielä hautaustoimisto ja kävin useasti yksin ruumishuoneilla kiinnittämässä erinäisiä kukkalaitteita arkkuihin. Seurakunnan ruumishuoneella oli arkku seinätelineissä. Otin vasaran ja löin pienen naulan arkun kanteen. Vasarasta lähti ääni "pam". Pieni viive ja arkusta kuului "pam". Viive oli hyvin pieni ja epäilinkin itseäni ja mahdollista kuulovirhettä. No, löin toisen naulan ja se meni niin kuin pitikin. Ei ylimääräisiä ääniä. Kolmannella kerralla lyöntini jälkeen oli pitkä viive ja arkusta kuului "pam". Siiloin tiesin, ettei tämä nyt johtunut korvistani tai havainnointikyvystäni. Mietin ja mietin mutta en millään meinnaut keksiä, että mistä tämä ääni tuli. Ajattelin kuitenkin, että on mahdotonta, että äänet kuuluisivat arkun sisältä ja siispä ryhdyin tutkimaan arkkua sen toiselta puolelta mikä oli seinää vasten. Sitten keksin, että arkussa oli 6kpl metallisia kantokahvoja joista kolme roikkui arkun toisessa kyljessä. Äänet olivat lähteneet kahvoista jotka olivat jääneet yläasentoon kun arkku oli kannettu telineeseen ja kun nyt lyönnistäni arkku tärähti putosi kahva kerrallaan alas kolahtaen puiseen arkun kylkeen. Jos tätä ei tietäisi niin varmaan vieläkin tapahtuma tuntuisi erityiselle ja joidenkin mielestä jopa karmealle.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Välillä päivt ovat tosiaan vaikeita. Mistään ei oikein tahdo saada kiinni. Pieni muistutus jostakin mikä liittyy poikaan, voi saada kaiken järkkymään. Itse olen niin kovasti joutunut nyt keskittymään muiden asioiden hoitoon, että on ollut pakkokin jättää oma surunsa sivuun. Poikani kuolinpesän asioiden hoito venyi pitkäksi, hänen asuntonsa myynti ym. asioita, joita emme ole saaneet aiemmin hoidettua. Ihmeen paljon asioita, jotka tuntuvat vain turhilta. Välillä tuntuu, että millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Kävimme tänään kaupungilla, jossa taas joka nurkasta tulvii Joulu, Joulu. Inhottaa kaikki jouluun liittyvä. Lähdemme pois jouluksi, muta silti pitää vielä kestää monta viikkoa mainoksia ja jouluvaloja, vaikka yritän olla ajattelematta niitä ja kiirehdin kaupassa kaiken joulukrääsän ohi.
        Todella kyllä ymmärrän, miten lohdutonta lapsensa ikävöiminen on. Uskallan sanoa, että ymmärrän sinua. Pahinta on, kun tietää, että ihan oikeasti se ei koskaan mene pois. Välillä voi hetken olla piilossa, mutta sitten taas on siellä, miettii ja kelaa asioita päässään. Jos hetkeksi jää aamulla sänkyyn loikomaan, hyökkäävät ne päälle. Olen ottanut tavaksi nousta nopeasti ylös, niin saan päivän parhaiten alkuun.
        Minulle sattui tänään juttu, jota jopa minun kaikkeen mystiseen hyvin skeptisesti suhtautuva aviomiehenikin ihmetteli. Luen sitä aiemmin kertomaani enkelikirjaa ja siinä kerrotaan kanssamme kulkevista enkeleistä ja siitä, että ne jättävät tiellemme valkoisia höyheniä merkiksi läsnäolostaan. Luin niistä höyhenistä tänä aamuna. Puhuin siitä miehellenikin. Kävimme sitten tervehtimässä lapsenlastamme, tulomatkalla pysähdyimme syömään ja pöydässä yhtäkkiä huomasin mustan puseroni hihassa pienen valkoisen höyhenen. Mistä se siihen oli ilmestynyt, ei aavistustakaan. Tuntui kuitenkin mukavan lohduttavalta lähteä jatkamaan matkaa pimeän lumipyryn keskelle. Vieläkin olen pikkuisen ihmeissäni jutusta.

        Säästä vielä voimiasi. Hyvä, kun edes jotenkin pystyt purkamaan ikävääsi. Kirjoittaminen on hyvä keino. Tiedät, että täällä on muitakin, joiden ajatukset kulkevat samoja ratoja omiesi kanssa. Miten voikin olla, että yksi ihminen voi jättää niin suuren aukon jälkeensä. Poikani kuolemasta tulee koha 11 kk ja vieläkin aika ajoin sitä on todella vaikea käsittää todeksi.

        Lainauksia Raamatun Sanakirjasta - Saarisalo. Enkeli kreik. angelos, sanansaattaja. Raamattu opettaa, että enkelit ovat henkiolentoja. Korkeampia kuin ihminen. Eivät ole syntyneet vaan luodut, niitä sanotaan Jumalan pojiksi. Enkelit eivät ole täydellisiä luonteeltaan, vaikkakin tietävät paljon enemmän kuin ihmiset. Ulkonäöltään ne saattavat olla miehen tai nuorukaisen näköisiä. Enkeleillä ei ole määrättyä sukupuolta. Enkelit ilmestyvät ihmisislle unessa tai valveilla. Enkeleit iloitsevat ihmisten pelastuksesta Jeesuksen syntyessä ja syntien parannusta tehdessä, sillä ne tuntevat olevansa seurakunnan jäsenten palvelustovereita ja veljiä.

        Tehtävistä: Enkelit suojelevat Jumalaan turvaavia vaaroilta. Enkelien tehtävänä on myös auttaa kuolevia.

        Raamatussa Jeesus puhuu enkeleistä harvoin, mutta kuitenkin niin paljon, että selvästi näkee niiden olleen hänelle todellisuutta. Hän omaksui VT:n aikana juutalaisten käsityksen, mutta ei näiden tavoin pitänyt enkeleitä välittäjinä, jotka veivät rukouksia Jumalalle ja kielsi suoraan niitä rukoilemasta. Samoin apostolit varoittavat enkeleiden palvonnasta.

    • Viola

      Ihmeelliseltä tosiaan tuntuu nämä meidän valkeat höyhenemme. En oikeastaan koskaan aikaisemmin ole uskonut mihinkään ns. yliluonnolliseen. Olen aina yrittänyt etsiä vain luonnollisia selityksiä kaikkeen. Muistan kuitenkin, että mummoni hämmästytti minua lapsena aavistuksillaan. Muistan kuinka hän saattoi sanoa yhtäkkiä, että pitääpä panna kahvivesi tulelle, kun kohta tulee se ja se pistäytymään. Hänellä oli vain puuhella,joten kahvinkeittokin saattoi kestää hetken. Toimin työkseni rahoitusalalla pörssikurssien keskellä tehden asiakkaille sijoitussuunnitelmia ja siinä ei todellakaan mitään kristallipalloa ollut käytössä. Olisi auttanut aika paljon tietysti.
      Varsinaisesti en koskaan ole ajatellut, ettei maailmassa voisi tapahtua selittämättömiä asioita, parantumisia jne. Raamattu jo kertoo niin paljon ihmeellisistä tapahtumista.
      Omalta osaltani luulen, että tämä elämäntilanne on antanut minulle mahdollisuuden tutustua tällaiseen hieman selittämättömään puoleen elämässä. Uskon, että sellainen maailma ihan oikeasti on ympärillämme. Haluan uskoa siihen, koska se auttaa minua jaksamaan.
      Muutenkin sitä on herkistynyt jotenkin enemmän huomioimaan pieniä ihania asioita elämässä. Istuimme mieheni kanssa aamulla pitkän tovin aamukahvilla vain katsellen lintulaudan pikkulintuja. Ennen niin isot asiat ovat menettäneet merkityksensä, tilalle on tullut muuta. Nyt lähden tuonne talviuintiin,se on osoittautunut minulle hyvin rentouttavaksi ja sitä paitsi se on sellaista sosiaalista toimintaa. Hyvää päivää sinulle Turvamies ja muille tätä samaa matkaa kulkeville. Enkeleitä teille.

      • Turvamies

        Hei Viola. Kävin vielä aamulla tutkimassa autokatosta, että löytyykö höyheniä lisää tai jotain mikä selittäisi höynestä jotain. Ei mitään, ei edes katoksen peräseinään lentänyttä joutsenta. Yksi pieni höyhen vain. En ollut koskaan kuullut tällaisesta enkeli-höyhen jutusta. Muistan kun toissa päivänä heiluin harjan kanssa katoksessa ja siinä vilahti se höyhen. En niinkään kiinnittänyt huomiota pelkkään höyheneen vaan sen valkoiseen väriin koska todellakin pihapiirissämme ei ole mitään lintua jolla olisi valkoista höyhentä. Oli mitä oli niin valkoinen höyhen se kuitenkin on. Laitoin sen kannelliseen lasiastiian. Yöllä tajusin senkin, että poikani viihtyi paljon katoksessa koska laitteli siellä autoaan. Istui useasti katoksen rappusilla ja juuri siinä paikassa rappurallin vieressä oli se höyhen. En tiedä mitä tämä on tai tarkoittaa mutta ihmeen paljon yksi pieni valkoinen höyhen antoi voimaa eiliseen päivään. Ehkä kaikki valaistuu aikanaan.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola. Kävin vielä aamulla tutkimassa autokatosta, että löytyykö höyheniä lisää tai jotain mikä selittäisi höynestä jotain. Ei mitään, ei edes katoksen peräseinään lentänyttä joutsenta. Yksi pieni höyhen vain. En ollut koskaan kuullut tällaisesta enkeli-höyhen jutusta. Muistan kun toissa päivänä heiluin harjan kanssa katoksessa ja siinä vilahti se höyhen. En niinkään kiinnittänyt huomiota pelkkään höyheneen vaan sen valkoiseen väriin koska todellakin pihapiirissämme ei ole mitään lintua jolla olisi valkoista höyhentä. Oli mitä oli niin valkoinen höyhen se kuitenkin on. Laitoin sen kannelliseen lasiastiian. Yöllä tajusin senkin, että poikani viihtyi paljon katoksessa koska laitteli siellä autoaan. Istui useasti katoksen rappusilla ja juuri siinä paikassa rappurallin vieressä oli se höyhen. En tiedä mitä tämä on tai tarkoittaa mutta ihmeen paljon yksi pieni valkoinen höyhen antoi voimaa eiliseen päivään. Ehkä kaikki valaistuu aikanaan.

        Tulin eilen etelänlomalta ja alussa siellä kaikki oli tietenkin uutta ja erikoista että tunsin pitkästä aikaa että täällä varmaan saan levättyä ja päässä ei pyörisi jatkuvasti samat asiat ja surukin helpottaisi joksikin aikaa.Ei,suru ja ikävä seuraavat minne tahansa meneekin.Koska niin monet turhat asiat ovat menettäneet merkityksensä niin mitäpä siellä kaiken rihkaman keskellä minäkään tein.Erityisiä nähtävyyksiä ei ollut joten turruin jo kahden päivän kuluttua siihen kaikkeen.Yöllä istuin hotellini terassilla ja tein samaa mitä täällä kotonaki,katselin taivaalle ja lähetin hiljaisia pyyntöjä Jumalalle.Pyysin että näkisin poikani edes unessa sillä poikani ei ole kertaakaan tullut uniini.Jotenkin tuo unessa näkeminen voisi helpottaa sillä kun luen teidän unessa näkemisen kokemuksia niin se on auttanut teitä tässä kauheassa ikävässä ja surussa.Ajattelen että onko minun lapseni siellä jossa kaikki on rauhaisaa ja ihmeellistä kun hän ei tule uniini koskaan.Kuitenkin minulla on luja usko Taivaanisään mutta koetuksilla uskoni on monesti.Hapuilen yhä pimeässä enemmän kuin että olisi niitä parempia päiviä.Nyt taas olen siellä pohjalla mutta yritän ylös ja tulen sieltä pääsemään myös mutta vain siihen asti kunnes ikävä käy ylivoimaiseksi.Minun piti alunperin kirjoittaa rohkaisevia ja lohdullisia sanoja mutta tarvitsenkin niitä itse.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Tulin eilen etelänlomalta ja alussa siellä kaikki oli tietenkin uutta ja erikoista että tunsin pitkästä aikaa että täällä varmaan saan levättyä ja päässä ei pyörisi jatkuvasti samat asiat ja surukin helpottaisi joksikin aikaa.Ei,suru ja ikävä seuraavat minne tahansa meneekin.Koska niin monet turhat asiat ovat menettäneet merkityksensä niin mitäpä siellä kaiken rihkaman keskellä minäkään tein.Erityisiä nähtävyyksiä ei ollut joten turruin jo kahden päivän kuluttua siihen kaikkeen.Yöllä istuin hotellini terassilla ja tein samaa mitä täällä kotonaki,katselin taivaalle ja lähetin hiljaisia pyyntöjä Jumalalle.Pyysin että näkisin poikani edes unessa sillä poikani ei ole kertaakaan tullut uniini.Jotenkin tuo unessa näkeminen voisi helpottaa sillä kun luen teidän unessa näkemisen kokemuksia niin se on auttanut teitä tässä kauheassa ikävässä ja surussa.Ajattelen että onko minun lapseni siellä jossa kaikki on rauhaisaa ja ihmeellistä kun hän ei tule uniini koskaan.Kuitenkin minulla on luja usko Taivaanisään mutta koetuksilla uskoni on monesti.Hapuilen yhä pimeässä enemmän kuin että olisi niitä parempia päiviä.Nyt taas olen siellä pohjalla mutta yritän ylös ja tulen sieltä pääsemään myös mutta vain siihen asti kunnes ikävä käy ylivoimaiseksi.Minun piti alunperin kirjoittaa rohkaisevia ja lohdullisia sanoja mutta tarvitsenkin niitä itse.

        Hei sinä Kyyneleitä silmät täynnä. Tervetuoa takaisin. Olenkin jo odottanut sinua ja on todella mukavaa kun kirjoitit sillä aina kun kirjoitat niin samalla mekin siitä jotain saamme sillä samaistuminen on niin helppoa ja yksinkertaista. Toivotaan, että lomasi vaikutus tulee vaikka viiveellä ja koet siinä kuitenkin jotain erinlaista mitä sinulla olisi normaali arjessa. Itse ajattelen, etten uniani voi pyytää tai tilata tietyntyyppistä sillä niiden kai pitäisi olla jonkinlaista alitajunnan ja aivojen toimintaa. Sekin on mahdollista, että ihminen näkee joka yö jotain unta mutta ei sitä valveilla olleessan muista. Tiedä vaikka poikasi olisi ollut monenakin yönä unissasi. Näkeminen ja kokeminenkin saattaa tuottaa tuskaa ja ikävää joten sinua saatetaan säästellä ja suojata. Uskon, että kun oikea aika tulee niin näet vielä paljon ihania unia pojastasi. Usko on välillä minullakin koetuksella. Kävin äsken Tuomasmessussa. Olen kiertänyt tuota kirkkoa poikani hautajaisten jälkeen sillä kai siinäkin sisäinen suojelu koettaa säästää minua muistelemasta hautajaisten viettopaikkaa. Kävin nyt kuitenkin ja monet kerrat huomasin olevani kyllä läsnä mutta muutoin poissa. Jossakin välissä oikein hätkähdin kun oli niin hiljaista. En tajunnut, että jokin hiljainen rukous oli menossa. Kävin myös ehtoollisella ja siinäkin oma toivomukseni olisi ollut jokin "ihme" joka vaikuttaisi minuun mutta ei sitten tuntunu missään. Pitäisikö nyt koettaa pinnistellä sen uskon kanssa ja luottaa siihen, että ilman suorituksiani vaikutus tulee mutta ajallaan? Ikäänkuin söisi antibioottia ja odottelee taudin taantuvan. Minullakin oli heikko päivä eilen mutta sovitaanko, että nyt loppuilta mennään yhdessä pois tulesta maakamasta. Ollaan armahtavaisia itsellemme koetetaan iloita jostakin. Vaikka jostakin ihan pienestä mutta iloita kuitenkin. Sopiiko?

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Tulin eilen etelänlomalta ja alussa siellä kaikki oli tietenkin uutta ja erikoista että tunsin pitkästä aikaa että täällä varmaan saan levättyä ja päässä ei pyörisi jatkuvasti samat asiat ja surukin helpottaisi joksikin aikaa.Ei,suru ja ikävä seuraavat minne tahansa meneekin.Koska niin monet turhat asiat ovat menettäneet merkityksensä niin mitäpä siellä kaiken rihkaman keskellä minäkään tein.Erityisiä nähtävyyksiä ei ollut joten turruin jo kahden päivän kuluttua siihen kaikkeen.Yöllä istuin hotellini terassilla ja tein samaa mitä täällä kotonaki,katselin taivaalle ja lähetin hiljaisia pyyntöjä Jumalalle.Pyysin että näkisin poikani edes unessa sillä poikani ei ole kertaakaan tullut uniini.Jotenkin tuo unessa näkeminen voisi helpottaa sillä kun luen teidän unessa näkemisen kokemuksia niin se on auttanut teitä tässä kauheassa ikävässä ja surussa.Ajattelen että onko minun lapseni siellä jossa kaikki on rauhaisaa ja ihmeellistä kun hän ei tule uniini koskaan.Kuitenkin minulla on luja usko Taivaanisään mutta koetuksilla uskoni on monesti.Hapuilen yhä pimeässä enemmän kuin että olisi niitä parempia päiviä.Nyt taas olen siellä pohjalla mutta yritän ylös ja tulen sieltä pääsemään myös mutta vain siihen asti kunnes ikävä käy ylivoimaiseksi.Minun piti alunperin kirjoittaa rohkaisevia ja lohdullisia sanoja mutta tarvitsenkin niitä itse.

        Voi kunpa voisin antaa sinulle hieman lohdutusta, tiedät ainakin, että olet ajatuksissani. Olet juuri palannut matkalta ja monesti sitä on muutaman päivän matkan jälkeen väsynyt, mutta voi kuitenkin olla, että valo ja aurinko antoivat kuitenkin sinulle voimaa tähän syksyn pimeyteen.
        Kirjoitit, että et ole vielä nähnyt pojastasi unta. Ehkä oletkin, mutta et muista niitä, kuten Turvamies kirjoitti. Minä olen oikeastaan nähnyt kaksi unta pojastani, unta jotka muistan tarkasti. Parina aamuna olen herännyt ja sitten muistanut, että poikani oli hetken unessani, mutta ne eivät olleet niin selkeitä unia. Muistan, kun äitini kuoli v. 2001, niin toivoin, että näkisin hänestä unta. En koskaan nähnyt. Nyt yhtäkkiä olen nähnyt hänet monessakin unessa. Yhden erittäin selvän, jossa hän kävi luonani kodissani. Olen nähnyt myös unia, joissa etsin häntä lapsuudenkodistani,mutta hän ei ole koskaan kotona.Soitan hänelle, mutta en tavoita häntä.
        Kyllä poikasi vielä tulee unessa luoksesi, kun sen aika on. Voi olla, että itse olet niin väsynyt, että nukut raskaasti, kun pääset uneen.


        Hyvää yötä sinulle ja kaikille muille

    • Turvamies

      Surutyö. Olenko tehnyt töitä vaiko ollut vaan? Huomaan, että kai minä jotenkin teen surutyötä ja koetan purkaa ikävääni mutta ehkäpä minun pitäisi enemmän koettaa välillä tehdä jotain mikä vie ajatuksissa eteenpäin ja sitäkautta koetattaisin päästä myös luovuttamiseen. Kaikella on kuitenkin aikansa ja paikkansa. Varsin monessa kirjoituksessa (ainakin Violan) on ollut mainintoja siitä, että kuolema kuuluu tahtomattamme elämäämme ja se tulee olemaan jokaisen tehtävänä. Tämän välillä unohdan. Sekin, että kuolema ei ole elämän vastakohta vaan syntymä nurinpäin on myös melkoinen käsite. Se tarkoittanee sitä, että sielumme palaa jonnekin mistä se on aikanaan tullut. Vaikka kuinka olisin tahtonut muuttaa aikaa poikani kohdalla on siinä kohtaa minun antauduttava sitä miettimästä sillä sitä aikaa en voi mitenkään muuksi muuttaa. Jos en mieti näitä asioita niin surutyö junnaa ikäänkuin paikallaan.

      Jumala suokoon minulle TYYNEYTTÄ hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. ROHKEUTTA muuttaa mitä voin ja VIISAUTTA eroittaa nämä toisistaan.

      • Kyyneleitä silmät täynnä

        vielä huonompi ilta.Tänään en onnistunut nousemaan tästä surun syöveristä enkä jaksa edes kirjoittaa.Haluan kuitenkin toivottaa teille kaikille hyvää yötä ja paljon jaksamista asiassa jota en pysty kait vieläkään ymmärtämään.Huomenna on uusi päivä,hyvä tai huono mutta uusi kuitenkin.

      • surusydän
        Kyyneleitä silmät täynnä kirjoitti:

        vielä huonompi ilta.Tänään en onnistunut nousemaan tästä surun syöveristä enkä jaksa edes kirjoittaa.Haluan kuitenkin toivottaa teille kaikille hyvää yötä ja paljon jaksamista asiassa jota en pysty kait vieläkään ymmärtämään.Huomenna on uusi päivä,hyvä tai huono mutta uusi kuitenkin.

        ...on ollut. Siksi en täälläkään ole muutamaan päivään käynyt.
        Eilinenkin päivä meni sohvalla... Puoliksi hämärän rajamailla. Unessa olen hetken irti tästä tuskasta (Pojastani olen kyllä nähnyt unia) mutta kun herään, niin todellisuus iskee musertavalla voimalla päälleni. "Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni", -mutta auta armias sitä joka sen minulle tulee ääneen sanomaan!! Tällä 10 vuoden masennus kokemuksella minä tiedän kyllä mitä "pitäisi", -mutta tiedän myös ettei masentunut siihen pysty!
        Oli ihana lukea noita höyhen kirjoituksia... Minäkin löysin keväällä ja kesällä muutaman pienen (-myös tummia, ja Kuopuksen kanssa puhimmekin, että koska veljensä pukeutui hyvin paljon mustaan ja siitä väristä piti, -niin nuo tummat höyhenet kuvastavat myös häntä...)! Saanen Turvamies lainata sinulta idean niiden säilyttämiseen... Minulla on lipaston päällä Esikoisen kuvan lähellä pieni kaunis lasinen sydänrasia, talletankin nuo höyhenet sinne. =) Ei nämä minun lötämäni olleet noin koskettavalla tavalla tielleni osuneet kuin mitä sinulla Turvamies, -mutta oma merkityksensä näilläkin pienillä höyhenillä silloin oli (ja on yhä).
        Ei minulla tänäänkään ole lohdun sanoja Teille, siirryn tästä TAAS sohvalle, -koti huutaa imuria ja siivousrättiä, mutta minä en vain jaksa...-
        Haluaisin unohtaa kaiken, olla edes pienen hetken tuntematta tätä tuskaa, että sisimpäni saisi levätä, sillä vaikka sohvalla päiväni vietänkin, niin te tiedätte, että levosta se on kaukana, -sellaisia tunnemyrskyjä sitä läpikäy, joka hetki!!
        Lämpimin ajatuksin ja halauksin istun hiljaa hetken vieressänne...

      • Turvamies
        surusydän kirjoitti:

        ...on ollut. Siksi en täälläkään ole muutamaan päivään käynyt.
        Eilinenkin päivä meni sohvalla... Puoliksi hämärän rajamailla. Unessa olen hetken irti tästä tuskasta (Pojastani olen kyllä nähnyt unia) mutta kun herään, niin todellisuus iskee musertavalla voimalla päälleni. "Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni", -mutta auta armias sitä joka sen minulle tulee ääneen sanomaan!! Tällä 10 vuoden masennus kokemuksella minä tiedän kyllä mitä "pitäisi", -mutta tiedän myös ettei masentunut siihen pysty!
        Oli ihana lukea noita höyhen kirjoituksia... Minäkin löysin keväällä ja kesällä muutaman pienen (-myös tummia, ja Kuopuksen kanssa puhimmekin, että koska veljensä pukeutui hyvin paljon mustaan ja siitä väristä piti, -niin nuo tummat höyhenet kuvastavat myös häntä...)! Saanen Turvamies lainata sinulta idean niiden säilyttämiseen... Minulla on lipaston päällä Esikoisen kuvan lähellä pieni kaunis lasinen sydänrasia, talletankin nuo höyhenet sinne. =) Ei nämä minun lötämäni olleet noin koskettavalla tavalla tielleni osuneet kuin mitä sinulla Turvamies, -mutta oma merkityksensä näilläkin pienillä höyhenillä silloin oli (ja on yhä).
        Ei minulla tänäänkään ole lohdun sanoja Teille, siirryn tästä TAAS sohvalle, -koti huutaa imuria ja siivousrättiä, mutta minä en vain jaksa...-
        Haluaisin unohtaa kaiken, olla edes pienen hetken tuntematta tätä tuskaa, että sisimpäni saisi levätä, sillä vaikka sohvalla päiväni vietänkin, niin te tiedätte, että levosta se on kaukana, -sellaisia tunnemyrskyjä sitä läpikäy, joka hetki!!
        Lämpimin ajatuksin ja halauksin istun hiljaa hetken vieressänne...

        Aamupäivää teille minulle rakkaiksi tulleet ystävät. Kun kirjoitatte, että olette surun syövereissä ja ettei teillä on mitään lohdutuksen sanoja toisille, annatte tietämättänne meille kaikille hyvin paljon. Te pursutte paljon sitä tunnetta johon me kaikki voimme samaistua täydellisesti tekemättä minkäänlaista lisäkysymystä. Tässä surun mustassa taistelussa kaikki pienetkin hyvät muruset tulevat tulevaisuudessa vielä olemaan kimpaleita ja suuria kokkareita. Huomaatteko, että miten avantouinti, sohvalla makoilu, sosiaalinen kanssakäyminen, kirjoittaminen, samaistuminen, auttaminen, lohduttaminen, lukeminen ja jopa pienet höyhenetkin kannattelevat meitä päivästä toiseen? Todellakin kannattelevat. Suru sisältää myös pelkoja joita pitää alkaa tunnistamaan. Alitajunnassani taistelen kaikkea hyvää ja varsinkin toimintaa vastaan sillä senhän luulisi minun unohtavan poikani. Tämä ei kuitenkaan ole totuus ja meidänhän on pysyttävä tinkimättömässä totuudessa. Suru ei saa olla nyt ainut yhteys poikaan, vaan kyllä se yhteys pitää muuttaa muuksi. Lepääminen on hyväksi mutta vain kohtuullisessa määrin. Tekemisen kautta olemme enemmän elämässä kiinni, oli sitten tekeminen harrastetta, työtä tai arkisia rutiineja. Mietin tänä aamuna omaa nuoruuttani johon mahtuu paljon sitä samaa mitä varmaan poikanikin elämään. Täytyy myöntää sekin, että hulvattomana poikalapsena ja nuorena altistin itseni monet kerrat hengenvaaraan. Parikymppisenä olin jo niin "kokenut" elämäni tyhjäksi, että olin siitä valmis jopa luopumaan. Kohtalonkirjoitukset kohdallani ovat määränneet toisin ja nyt kun elämääni mietin niin olen "kokenut" huomattavasti paljon enemmän kuin silloin kun luulin jo kaiken kokeneeni. Edellämainittuun kokemukseen perustaen uskon, että vielä 47-vuotiaana en ole "kokenut" kaikkea mitä elämällä on tarjottavana, oli se sitten hyvää tai pahaa. Kaikki se kuitenkin kuuluu vääjäämättä elämääni tahdon tai en. Kun sisareni kuoli niin äitini masentui ja sairastui Altshaimerin tautiin. Sairaus ja masennus vei hänet mennessään. Itse isänä olen nyt lähes samalla paikalla mutta tästäkin kokemuksesta on otettava uusi suunta. Mikä on auttanut surussa? Siihen alkaa pikkuhiljaa löytymään vastauksia joita summailen kirjoitustemme perusteella TEKEMISEKSI. Tekeminen lievittää ja pidemmän päälle auttaa. Jos aloitus on vaikeaa niin siihen pitää pyytää ja hankkia apuja. Se on vähän kuin kelkkamäkeen lähteminen. Parhaan vauhdin saa kun joku vähän "tuuppaa" alkuun ja sitten mennään. Joskus sitä "tuuppaamista" tarvitaan vaikka imurointiin mutta kun sen on tehnyt niin varmasti hyvänolo seuraa jälkivaikutuksena ja onhan se aina itsensä ja pahanolon voittamistakin. Kaikki elämämme tapahtumat eivät ole aina itsestä kiinni ja ulkopuoleltakin on osattava apuja ottaa. Ehkäpä niitä "höyheniä" leijuu jostakin toisaalta meille tietämättömältä taholta. Nyt tekemään!

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä kirjoitti:

        vielä huonompi ilta.Tänään en onnistunut nousemaan tästä surun syöveristä enkä jaksa edes kirjoittaa.Haluan kuitenkin toivottaa teille kaikille hyvää yötä ja paljon jaksamista asiassa jota en pysty kait vieläkään ymmärtämään.Huomenna on uusi päivä,hyvä tai huono mutta uusi kuitenkin.

        Apua! Apua pitää osata pyytää, sitä pitää antaa ja ottaa vastaan.Nyt kun olen toipilaana sairaudestani sekä myöskin surun murtamana olen pyytänyt ystäviltäni apua erinäisiin tehtäviin. Lapsuuden ystäväni kävi vaihtamassa talvirenkaat ja tyttäreni kihlattu kävi haravoimassa pihoja. Toki itsekin osallistuin kykyjeni mukaan ja oikeastaan vähän liikaakin sillä väsymys iski aika nopeasti. Olen kuitenkin toipumassa fyysisesti hyvää vauhtia. Oletteko pyytäneet apua? Saaneet sitä ja ottaneet vastaan? Mikäli ette ole saaneet apua niin olen valmis auttamaan olettepa sitten missä hyvänsä.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Aamupäivää teille minulle rakkaiksi tulleet ystävät. Kun kirjoitatte, että olette surun syövereissä ja ettei teillä on mitään lohdutuksen sanoja toisille, annatte tietämättänne meille kaikille hyvin paljon. Te pursutte paljon sitä tunnetta johon me kaikki voimme samaistua täydellisesti tekemättä minkäänlaista lisäkysymystä. Tässä surun mustassa taistelussa kaikki pienetkin hyvät muruset tulevat tulevaisuudessa vielä olemaan kimpaleita ja suuria kokkareita. Huomaatteko, että miten avantouinti, sohvalla makoilu, sosiaalinen kanssakäyminen, kirjoittaminen, samaistuminen, auttaminen, lohduttaminen, lukeminen ja jopa pienet höyhenetkin kannattelevat meitä päivästä toiseen? Todellakin kannattelevat. Suru sisältää myös pelkoja joita pitää alkaa tunnistamaan. Alitajunnassani taistelen kaikkea hyvää ja varsinkin toimintaa vastaan sillä senhän luulisi minun unohtavan poikani. Tämä ei kuitenkaan ole totuus ja meidänhän on pysyttävä tinkimättömässä totuudessa. Suru ei saa olla nyt ainut yhteys poikaan, vaan kyllä se yhteys pitää muuttaa muuksi. Lepääminen on hyväksi mutta vain kohtuullisessa määrin. Tekemisen kautta olemme enemmän elämässä kiinni, oli sitten tekeminen harrastetta, työtä tai arkisia rutiineja. Mietin tänä aamuna omaa nuoruuttani johon mahtuu paljon sitä samaa mitä varmaan poikanikin elämään. Täytyy myöntää sekin, että hulvattomana poikalapsena ja nuorena altistin itseni monet kerrat hengenvaaraan. Parikymppisenä olin jo niin "kokenut" elämäni tyhjäksi, että olin siitä valmis jopa luopumaan. Kohtalonkirjoitukset kohdallani ovat määränneet toisin ja nyt kun elämääni mietin niin olen "kokenut" huomattavasti paljon enemmän kuin silloin kun luulin jo kaiken kokeneeni. Edellämainittuun kokemukseen perustaen uskon, että vielä 47-vuotiaana en ole "kokenut" kaikkea mitä elämällä on tarjottavana, oli se sitten hyvää tai pahaa. Kaikki se kuitenkin kuuluu vääjäämättä elämääni tahdon tai en. Kun sisareni kuoli niin äitini masentui ja sairastui Altshaimerin tautiin. Sairaus ja masennus vei hänet mennessään. Itse isänä olen nyt lähes samalla paikalla mutta tästäkin kokemuksesta on otettava uusi suunta. Mikä on auttanut surussa? Siihen alkaa pikkuhiljaa löytymään vastauksia joita summailen kirjoitustemme perusteella TEKEMISEKSI. Tekeminen lievittää ja pidemmän päälle auttaa. Jos aloitus on vaikeaa niin siihen pitää pyytää ja hankkia apuja. Se on vähän kuin kelkkamäkeen lähteminen. Parhaan vauhdin saa kun joku vähän "tuuppaa" alkuun ja sitten mennään. Joskus sitä "tuuppaamista" tarvitaan vaikka imurointiin mutta kun sen on tehnyt niin varmasti hyvänolo seuraa jälkivaikutuksena ja onhan se aina itsensä ja pahanolon voittamistakin. Kaikki elämämme tapahtumat eivät ole aina itsestä kiinni ja ulkopuoleltakin on osattava apuja ottaa. Ehkäpä niitä "höyheniä" leijuu jostakin toisaalta meille tietämättömältä taholta. Nyt tekemään!

        Nyt on saatu taas voimaa,kiitos Violan vastauksen ja kaikkien teidän mietteet joita luin vielä silloin kun päivä oli vaihtunut jo uudeksi.Kun olin matkalla niin näin joka yö äidistäni unta,usein isäkin oli niissä unissa mukana.Ihan selviä kirkkaita unia ja kerroin niistä aamulla sisarelleni joka oli mukanani matkalla.Kummankin vanhempani lähdön hetkellä olen ollut vieressä,äitini kuoli syliini,isän kanssa olimme onnettomuudessa josta selvisin ilman fyysisiä vammoja mutta isä kuoli silmänräpäyksessä.Olen etsinyt mielessäni merkkejä mitä unesi ehkä tarkoittavat mutta vielä en ainakaan ole tajunnut niistä mitään selvää ajatusta.Vaikka en ole nähnyt muistettavasti unta pojastani,en ole löytänyt höyheniä niin olen kaksi kertaa tuntenut hänen läsnäolonsa vahvasti.Ensimmäisellä kerralla sanoin aivan huomaamatta että "tiedän että olet siinä Heikki".Silloin istuin yksin saunan jälkeen terassilla,oli helpompi päivä takana mielialakin oli rauhallinen.Tunsin niin vahvasti siinä että poikani istui vastapäätä ja se olotila kesti muutaman minuutin.Sen jälkeen olin pitkästä aikaa rauhallinen,jotenkin raukea olotila ja kiitin Taivaanisää siitä että sain lohtua.Tänään herättyäni yritin alkaa järjestelemään valokuvia mutta ei onnistunut,en vain pysty vielä siihen.Kerran olen ottanut poikani valokuvan käteeni,katsonut sitä tarkasti,silittänyt jokaista ääriviivaa ja erityisesti sitä pientä hymynkaretta joka hällä kuvassa on.Itkuun se päättyi ja laitoin kuvan takaisin lipaston päälle kynttilän viereen.Yöllä mietin sitä että olenko mitenkään päässyt elämässä eteenpäin.Vaikka itsestä tuntuu etten ole niin löysin kuitenkin paljon asioita joista päätellen olen sittenkin elämässä kiinni.Pystyn olemaan töissä,pystyn keskittymään täysin työhöni,olen lihonut muutaman kilon,laihduinhan silloin niin että painoin vain 45kg.Olen jälleen kiinni harrastuksissa joista pidän ja jopa haen lisäoppia kursseilta.Työnantajani joka on myös läheisin ystäväni on sanonut että pyrin kaikin tavoin selviytymään ja myös muistuttaa siitä että vielä joskus hymy ulottuu silmiin asti.Siihen asti mulla on oikeus itkeä,murtua,hakata vaikka betoniseinää mutta minun ei saa teeskennellä hänelle voimakkaampaa kuin olen sillä hän aina minun lähellä kun tarvitsen ja on myös silloin kun luulen että en tarvitse.Sekava sepustus mutta tiedätte mitä yritän sanoa.Nyt olen istunut koneella tarpeeksi mutta kirjoitan illalla asiasta jota olen miettinyt kauan ja jonka merkityksen tajuamiseen voisin saada erilaisia näkökantoja.Voimia teille kaikille tähän päivään sillä päivä kerrallaan mie vielä menen sillä sekin aika tulee jolloin pystyy suunnittelemaan elämää jo kauaskantoisemmin.

    • Turvamies

      Huomenta ystävät. Olen kirjoittanut monista asioista millä olen koettanut surun kantamista paremmin jaksaa kantaa puhuen mielihyvästä. Ulkomaan matkakallani poltin sikareita vaikka muutoin en ollut polttanut 19-vuoteen. Vaikka sitten myöhemmin sairaistuinkin vakavaan keuhkosairauteen niin olen jatkanut polttamista. Keuhkot ja hengitys eivät eivät pelaa vieläkään mutta silti käyn pienin välein polttamassa sikarin tai tupakan. Eikö olekin todella hullua? Mies ei ole polttanut yhdeksääntoista vuoteen ja nyt kun sairastuu vakavasti niin aloittaa polttamisen! Tällä ei ole enää kyllä mitään tekemistä pieneksi mielihyäksi vaan himoksi ja "ajattelemattomaksi" itsetuhoksi. Eihän Violakaan lähde avannossa uimaan kahtakilometriä vaan nauttii hetkestä. Tämä polttaminen rassaa minua muutoinkin sillä niin uaseasti toivoin poikani lopettavan tupakanpolttonsa. Aikoinaan lopetin tupakanpolttoni toki itseni takia mutta myös pojan syntymän johdosta sillä en halunnut haista pienen lapsen nenään pahalle. Hyväksyin polttamisen pojalle ja hän itsekin yritti sitä välillä lopettaa. Mitä hän ajattelisi tai ajattelee nyt minusta? Miten hän toivoisi minun nyt toimivan? Tiedän kyllä vastaukset ja nyt vain pitäisi pystyä toimimaan niin kuin minun kuuluukin toimia.

      • Viola

        Poikani kuoleman jälkeen kävin sellaisen surukurssin, en ryhmässä, vaan ihan kahdelleen vetäjän kanssa. Tämä henkilö tiesi, mitä meille oli tapahtunut, koska hän oli mukana myös, kun perheelleni tarjottiin silloin viime joulun aikaan kriisiapua. Yhdessä kohtaa kurssia minulla oli tehtävänä miettiä sitä, yritänkö jollakin korvaavalla toiminnolla helpottaa oloani. Sellaisella, joka ei veisi minua eteenpäin surutyössäni tai joka voisi jopa aiheuttaa lisää vahinkoa. Sellaisia voisi olla liika TV:n, filmien katselu (fantasiamaailmassa eläminen), lisääntynyt alkoholin,lääkkeiden tupakan käyttö, ylensyöminen, nettiriippuvuus (kuuluu kai enemmän siihen fantasiamaailmaan). Piti alkaa tarkkailla itseään. Minulla on ollut nuorena vaikeuksia ruuan kanssa,jonkinlainen syömishäiriö ja se oli kyllä nostaa päätään taas, kun poikani kuoli. En olisi syönyt ollenkaan silloin, tuntui, että mitä turhaa minä enää syön. Sinähän Turvamies olet ihan terveellä pohjalla, kun itse olet tiedostanut, että tupakoiminen ei enää olekkaan vain pelkän surua helpottavan hetkittäisen mielihyvän hakemista, vaan siitä on nyt tullut sellainen uusi tapa, joka voi vaikuttaa vakavasti terveyteesi. Kuitenkin inhimillistä ja ymmärrettävää. Uskon, että kaikki "piilevät heikkoutemme" nousevat kyllä esille heti, kun maailmamme järkkyy ja lapsiemme kuoltua maailmamme on hajonnut pirstaleiksi. Vaikka mitä tässä tilanteessa joku vanhempi yrittäisi ja tekisi, niin en kyllä ihmettelisi sitä.
        Toivottavasti teillä kaikilla ystävillä on ollut hieman helpompi päivä tänään.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Poikani kuoleman jälkeen kävin sellaisen surukurssin, en ryhmässä, vaan ihan kahdelleen vetäjän kanssa. Tämä henkilö tiesi, mitä meille oli tapahtunut, koska hän oli mukana myös, kun perheelleni tarjottiin silloin viime joulun aikaan kriisiapua. Yhdessä kohtaa kurssia minulla oli tehtävänä miettiä sitä, yritänkö jollakin korvaavalla toiminnolla helpottaa oloani. Sellaisella, joka ei veisi minua eteenpäin surutyössäni tai joka voisi jopa aiheuttaa lisää vahinkoa. Sellaisia voisi olla liika TV:n, filmien katselu (fantasiamaailmassa eläminen), lisääntynyt alkoholin,lääkkeiden tupakan käyttö, ylensyöminen, nettiriippuvuus (kuuluu kai enemmän siihen fantasiamaailmaan). Piti alkaa tarkkailla itseään. Minulla on ollut nuorena vaikeuksia ruuan kanssa,jonkinlainen syömishäiriö ja se oli kyllä nostaa päätään taas, kun poikani kuoli. En olisi syönyt ollenkaan silloin, tuntui, että mitä turhaa minä enää syön. Sinähän Turvamies olet ihan terveellä pohjalla, kun itse olet tiedostanut, että tupakoiminen ei enää olekkaan vain pelkän surua helpottavan hetkittäisen mielihyvän hakemista, vaan siitä on nyt tullut sellainen uusi tapa, joka voi vaikuttaa vakavasti terveyteesi. Kuitenkin inhimillistä ja ymmärrettävää. Uskon, että kaikki "piilevät heikkoutemme" nousevat kyllä esille heti, kun maailmamme järkkyy ja lapsiemme kuoltua maailmamme on hajonnut pirstaleiksi. Vaikka mitä tässä tilanteessa joku vanhempi yrittäisi ja tekisi, niin en kyllä ihmettelisi sitä.
        Toivottavasti teillä kaikilla ystävillä on ollut hieman helpompi päivä tänään.

        Hyvää alkavaa aamua kaikille. Nyt on meilläkin lumipeite maassa ja puissa, jotenka kaikki näyttää jotenkin siltäosin valoisammalle. Asensin eilen lisävalot autooni siellä katoksessa missä poikani laitteli useasti autoaan. Jotenkin minusta tuntui hyvälle puuhastella sillä poikanikin piti autonsa laittamisesta. Kiitos Violalle ajatuksiani valaisesvasta postista. Elämäni on aina ollut ja on täynnä valintoja. Synkässä ja lohduttomassa surussa valintojeni merkitys korostuu. Voin lähes jatkuvasti valita oikein tai väärin. Mielialani pakottaa minut joskus valitsemaan senkin vaihtoehdon mikä ei ole minulle hyväksi. Väärä valinta on ollut helppo valita sillä surun kautta luon itselleni oikeutuksia. Pojan kuoleman jälkeen lopetin kuntosalin ja lenkkeilyn. Syön välillä illalla pelkkiä leikkeleitä tai mitä rasvaista hyvänsä vaikka olenkin kolestrolilääkityksellä.

        Elämästä pitää nauttia ja etsiä kaikkea hyvää mutta siinäkin piilee vaaransa. Pitää näköjään osata tutkia itseään, että missä menen tänään ja näyttääkö päiväni valoisalle muutoinkin kuin lumen ja lisävalojen kautta?

    • Turvamies

      Hyvää huomenta kaikille. Taas on lähdettävä tähän päivään niillä voimilla mitä on käytettävissä. Ikävä ja suru tuntuu tänäänkin niin kuin kaikkina muinakin aamuina. Nyt koetan ladata ajatuksiani, etten jäisi ikävän ja surun syövereihin makaamaan. Vahvaa voimaa teidänkin päivään.

      • Viola

        Kiitos samaa toivon sinulle. 11 kk on kulunut poikani kuolemasta. Kohta saan alkaa laskea vuosissa uutta aikaa, joka alkoi minulle poikani kuoleman jälkeen. Kuinka ihmeen pienessä maailmassa elin ennen sitä, vaikka silloinkin luulin jo, että minulle vastoinkäymisiä riittää. Olin luullut jo saaneeni kokea asioita, jotka olisivat minulle kauheinta elämässä. Kuinka väärässsä olinkaan. Olenko mennyt surussani eteenpäin, uskon kuitenkin niin. Fyysiset voimani olen saanut takaisin, käyn jumpassa, vesivoimistelussa, ulkoilen ja jopa kielikurssilla, pystyn tapaamaan ihmisiä. Pystyn jopa tuntemaan iloa näistä asioista, mutta kuitennkin poikani on kaiken aikaa läsnä. Se on kummallista, kun hän eli, eli hän omaa elämäänsä, emme olleet joka päivä yhteydessä läheskään. Hän matkusteli paljon. Teki paljon työtä. Hän eli aikuisen ihmisen elämää, hän ei ollut enää pieni poikani. Otinko hänet itsestäänselvyytenä, ei mieleeni tullut, että hän lähtisi ennen minua. Rahoitusalalla kun olin, niin suunnittelin oman jäämistöni häntä ja lapsiani ajatellen. Se tuntui luonnolliselta ja sopi sen alan ajatusmaailmaan. Tämä vanhin poikani ei ikinä välittänyt sellaisesta, kaikki eläkevakuutukset sun muu olivat hänestä turhaa. Hän halusi työnsä lisäksi matkustaa ja nähdä miten ihmiset muualla elivät. Muistan, kun hän tuli Kuuban matkaltaan,niin hän kertoi minulle, kuinka ihmiset siellä olivat iloisia, he lauloivat ja tanssivat. Olen miettinyt sitä, että tiesikö poikani jotenkin vaistomaisesti, että hän ei eläisikään vanhaksi.
        Ulkona on ihana aurinkoinen päivä, jospa vielä saisi tehtyä viimeisiä pihatöitä ennen talven tuloa. Hyvää päivää kaikille.

      • jakautunut
        Viola kirjoitti:

        Kiitos samaa toivon sinulle. 11 kk on kulunut poikani kuolemasta. Kohta saan alkaa laskea vuosissa uutta aikaa, joka alkoi minulle poikani kuoleman jälkeen. Kuinka ihmeen pienessä maailmassa elin ennen sitä, vaikka silloinkin luulin jo, että minulle vastoinkäymisiä riittää. Olin luullut jo saaneeni kokea asioita, jotka olisivat minulle kauheinta elämässä. Kuinka väärässsä olinkaan. Olenko mennyt surussani eteenpäin, uskon kuitenkin niin. Fyysiset voimani olen saanut takaisin, käyn jumpassa, vesivoimistelussa, ulkoilen ja jopa kielikurssilla, pystyn tapaamaan ihmisiä. Pystyn jopa tuntemaan iloa näistä asioista, mutta kuitennkin poikani on kaiken aikaa läsnä. Se on kummallista, kun hän eli, eli hän omaa elämäänsä, emme olleet joka päivä yhteydessä läheskään. Hän matkusteli paljon. Teki paljon työtä. Hän eli aikuisen ihmisen elämää, hän ei ollut enää pieni poikani. Otinko hänet itsestäänselvyytenä, ei mieleeni tullut, että hän lähtisi ennen minua. Rahoitusalalla kun olin, niin suunnittelin oman jäämistöni häntä ja lapsiani ajatellen. Se tuntui luonnolliselta ja sopi sen alan ajatusmaailmaan. Tämä vanhin poikani ei ikinä välittänyt sellaisesta, kaikki eläkevakuutukset sun muu olivat hänestä turhaa. Hän halusi työnsä lisäksi matkustaa ja nähdä miten ihmiset muualla elivät. Muistan, kun hän tuli Kuuban matkaltaan,niin hän kertoi minulle, kuinka ihmiset siellä olivat iloisia, he lauloivat ja tanssivat. Olen miettinyt sitä, että tiesikö poikani jotenkin vaistomaisesti, että hän ei eläisikään vanhaksi.
        Ulkona on ihana aurinkoinen päivä, jospa vielä saisi tehtyä viimeisiä pihatöitä ennen talven tuloa. Hyvää päivää kaikille.

        Nyt jälkeenpäin olen itsekin miettinyt samoja asioita. Elämä on jakautunut kahtia, myöhemmin kolmeen ajanjaksoon. On elämä ennen kuopuksen lähtöä. Hänen pois menonsa jälkeen, ennen mieheni lähtöä, ja nyt, en tiedä vielä edes mitä on nyt.
        Meidän kuopus eli täysillä myös sen ajan mitä hänellä oli, ikään kuin olisi tiennyt ennalta, ettei aikaa ollut hukattavana. Paljon piti kokea lyhyessä ajassa. Hän ehti myös kokea isäksi tulemisen onnen ja ylpeyden. Itsekkäästi ajatellen olen kiitollinen kuopukselle, että hän jätti jälkeensä niin ihanan muiston itsestään.
        Toisaalta tunnen tuskaa, kun katselen pientä poikaa, joka on isänsä kuva, ulkomuodollaan ja eleillään.
        Ei ole pienen ihmisen alkutaival ollut suruton, ensin menetti isän ja nyt vielä papankin.
        Eikä myöskään ole elämä kohdellut reilusti esikoista, ensin kantoi veljensä ja sitten isänsä maan poveen.
        Minäkin ajattelin ennen että itse olisin se joka joskus lähtisi ensin. Toisin vain kävi.
        Voimia sinulle ja muille kuoppaisen tien kulkijoille.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Kiitos samaa toivon sinulle. 11 kk on kulunut poikani kuolemasta. Kohta saan alkaa laskea vuosissa uutta aikaa, joka alkoi minulle poikani kuoleman jälkeen. Kuinka ihmeen pienessä maailmassa elin ennen sitä, vaikka silloinkin luulin jo, että minulle vastoinkäymisiä riittää. Olin luullut jo saaneeni kokea asioita, jotka olisivat minulle kauheinta elämässä. Kuinka väärässsä olinkaan. Olenko mennyt surussani eteenpäin, uskon kuitenkin niin. Fyysiset voimani olen saanut takaisin, käyn jumpassa, vesivoimistelussa, ulkoilen ja jopa kielikurssilla, pystyn tapaamaan ihmisiä. Pystyn jopa tuntemaan iloa näistä asioista, mutta kuitennkin poikani on kaiken aikaa läsnä. Se on kummallista, kun hän eli, eli hän omaa elämäänsä, emme olleet joka päivä yhteydessä läheskään. Hän matkusteli paljon. Teki paljon työtä. Hän eli aikuisen ihmisen elämää, hän ei ollut enää pieni poikani. Otinko hänet itsestäänselvyytenä, ei mieleeni tullut, että hän lähtisi ennen minua. Rahoitusalalla kun olin, niin suunnittelin oman jäämistöni häntä ja lapsiani ajatellen. Se tuntui luonnolliselta ja sopi sen alan ajatusmaailmaan. Tämä vanhin poikani ei ikinä välittänyt sellaisesta, kaikki eläkevakuutukset sun muu olivat hänestä turhaa. Hän halusi työnsä lisäksi matkustaa ja nähdä miten ihmiset muualla elivät. Muistan, kun hän tuli Kuuban matkaltaan,niin hän kertoi minulle, kuinka ihmiset siellä olivat iloisia, he lauloivat ja tanssivat. Olen miettinyt sitä, että tiesikö poikani jotenkin vaistomaisesti, että hän ei eläisikään vanhaksi.
        Ulkona on ihana aurinkoinen päivä, jospa vielä saisi tehtyä viimeisiä pihatöitä ennen talven tuloa. Hyvää päivää kaikille.

        Iltaa kaikille. Kohta on tämäkin päivä eletty. Myös minun arvot ja ajatukset ovat paljon muuttuneet pojan kuoleman jälkeen. Olen aina uskonut ja luottanut Jumalaan mutta jouduin kokemaan senkin tunteen, ettei Jumalaa voi olla olemassa. Katkeruus siitä, että poikani otettiin minulta pois ennen minua oli niin kohtuuttoman väärin. Niin väärin! Sitten mieleeni pikkuhiljaa palautui emeritus piispa Erik Vikströmmin sanat, että - kaikki ei ole lähtöisin Jumalasta. Keskustelin myöhemmin Erikin kanssa ja hän kysyi, että muistanko miten hänen sanomansa jatkui? Se jatkui - se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö Jumala olisi paikalla. Elikkä "kaikki ei ole lähtöisin Jumalasta mutta se ei tarkoita ettikö Jumala olisi silloinkin paikalla kun sattuu ja tapahtuu. " Minulla ei ole muuta turvaa tai selitystä kuin Jumala, joten nyt uskon kaikelle tapahtuneelle, että Jumala on kaikesta huolimatta ollut paikalla. Kosksa kuolema on meille jokaiselle pakollinen asia niin erityisesti toivon Hänen olleen paikalla kun poikani kuoli. Samaa toivon ja rukoilen myös itselleni. Mutta niistä muista asioista mitkä ovat menettäneet merkityksensä. Niitä on tullut hyvin paljon. Osalla ei ole enää elämässäni oikein mitään sijaa. Huomaan, että tällainen ajattelutapa tuo paljon helpotusta elämääni ja monien asioiden kanssa ei enää tarvitse kamppailla tai "vääntää". Pojan kuolema on vienyt minusta myös pelkoja vaikkei niitä ole minulla suuremmalti ollutkaan. En pelkää edes omaa kuolemaani sillä toivon sillä hetkellä tapaavan poikani. Niin kuin Viola sanot, ennen maailmasi oli paljon pienempi. Näin koen minäkin.

        Tänään olen iloinnut ja ollut erityisen kiitollinen, että sain elää ja olla poikani kansa viimeisen vuoden. Entinen vaimoni muutti ulkomaille vuodeksi ja hän varmaan menetti siinä ajassa todella paljon. Muistelin tänään erityisen paljon kun saunoimme, nauroimme, katsoimme tv: tä, hankimme hänelle auton. Vuoden aikana sain nähdä hänet päivittäin, hieroa joskus hänen hartioitaan, matkustaa, olla lähellä ja jutella kuin mies miehelle. Poika sanoikin pienenä minulle useasti, että -nyt juttelet minulle niin kuin mies miehelle. Ja sitten juteltiin. Tätä yhdessä vietettyä aikaa ei minulta oteta milloinkaan pois. Siihen ei edes pysty kuolema. Olemme saanneet elää sen ja sillä on nyt elämälleni suuri ja mahtava merkitys. On monta syytä muutoinkin elää täyttä elämää toinen toistemme kanssa ja kautta, sillä koska en nyt voi tietää miten arvokkaaksi nytkin eletty aika vielä muodostuu. Siksi on monta syytä elää. Elää hyvin ja oikein mutta täysillä.

    • Turvamies

      Hyvää alkavaa lauantai aamua teille kaikille. "Äläkä huoli turhia. Meidän yhteinen aika ei ole ohi". Tämä on yksi poikani tekstiviesteistä minkä hän laittoi minulle keväällä ennen kuolemaansa. Keväällä hän muutti luotani omaan asuntoon jossa ehti asua reilun kuukauden. Hänellä oli kuitenkin omahuone vielä kotona ja oleskeli siinä paljon. Kun hän muutti niin lähettelimme viestejä päivisin toisillemme ja varmaan jossakin viestissä mainitsin siitä kuinka yksinäistä minulla on kun hän muutti. Sinä aikana kumpikaan emme tienneet, että se yhteinen aika päättyisi niin nopeasti. Pojan viestissä on kuitenkin jotain mikä kantaa vieläkin: - Äläkä huoli turhia! Viesti opastaa minua vieläkin elämään tässä ajassa. Se kehoittaa meitä elämään toinen toisistamme kanssa sovussa ja ilossa koska siihen on nyt aikaa. Tätä aikaa ei ole tarkoitettu hukattavaksi. Ehkäpä pojan tekstiviesti kuvaa myös sitä aikaa jolloin minunkin aikani päättyy. Silloin meillä on taas sitä yhteistä aikaa. Ystävät hyvät. Lähden tähän päivään yhteisessä ajassa eläen siten etten huolisi turhia! Älä sinäkään huoli turhia!

      • Viola

        Hyvää lauantaita sinullekkin ja teille muille, joita tämä suru ja kaipaus yhdistää. Asioista, mitä poikamme kanssa puhuttiin ja hänen viesteistään minulle, olen minäkin saanut myös lohtua. Olen itsekkin ajatellut juuri näin, että olemme vain erossa juuri nyt. Jossakin hän on ja rakastan häntä aina. Meidän pitäisi muistaa rakastaa, hymyillä ja iloita jokaisesta päivästä rakkaittemme kanssa. Me olemme saaneet kokea jo, että kaikki voi muuttua niin äkkiä, mutta ne jäljelläolevatkin ovat niin tärkeitä. Toisaalta en kestä ihmisiä,jotka sanovat minulle, että onhan sinulla vielä kaksi lasta. Kyllä he ovat minulle rakkaita, mutta kumpikaan ei ole vanhin poikani. Minulla on siitä huolimatta oikeus surra vanhinta lastani.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Viola kirjoitti:

        Hyvää lauantaita sinullekkin ja teille muille, joita tämä suru ja kaipaus yhdistää. Asioista, mitä poikamme kanssa puhuttiin ja hänen viesteistään minulle, olen minäkin saanut myös lohtua. Olen itsekkin ajatellut juuri näin, että olemme vain erossa juuri nyt. Jossakin hän on ja rakastan häntä aina. Meidän pitäisi muistaa rakastaa, hymyillä ja iloita jokaisesta päivästä rakkaittemme kanssa. Me olemme saaneet kokea jo, että kaikki voi muuttua niin äkkiä, mutta ne jäljelläolevatkin ovat niin tärkeitä. Toisaalta en kestä ihmisiä,jotka sanovat minulle, että onhan sinulla vielä kaksi lasta. Kyllä he ovat minulle rakkaita, mutta kumpikaan ei ole vanhin poikani. Minulla on siitä huolimatta oikeus surra vanhinta lastani.

        Joku kirjoitti joskus tällä palstalla siitä että onku ollut enteitä tulevasta.Jälkikäteenhän niitä tahtoo löytyä,osa liian kaukaa haettua mutta on sellaisiakin jotka ovat lähes selviä.Kerron nyt omat enteeni jotka kyllä huomasin melkein heti poikani kuoleman jälkeen.Marraskuussa kyllästyin siihen että olin liian laiha,olen sitä tyyppiä joka voi syödä mitätahansa lihomatta ollenkaan.Niinpä aloitin lihotuskuurin.Painoin 52 kiloa ja kuulin jatkuvasti huomautuksia kuinka esim.heiluriovi ei liikahda mitenkään vaikka kuljen sen läpi.Tammikuussa olin saanut jo kuusi kiloa lisää ja itsekkin huomasin kuinka aloin näyttää naiselta jolla on lihaakin luitten ympärillä.Poikani sanoi että oletpa muuttunut eduksesi ja mie olin iloinen.Maaliskuussa olin saavuttanut tavoitteeni ja painoin kuusikymmentäkiloa.Eräänä iltana huomasin että jokin musta lehahti ikkunantakana ja sitten näinkin ison metson istahtavan lähellä olevaan koivuun.Huusin poikaani katsomaan kertoen hänelle että harvoin näkee,jos yleensä milloinkaan että pihapiiriin varsinkin kaupungin liepeillä tulee metso.Pyysin poikaani menemään ulos ja ottamaan kuvia linnusta.Lintu ei pelännyt vaikka poika oli metrin päässä näpsimässä kuvia.Lopulta metso lehahti katolle ja poikani sanoi että se istui juuri meidän katon osalle(asumme luhtitalossa). Hetken kävi mielessä täällä Lapissa aina ollut sanonta siitä että tietää kuolemaa jos riistalintu tulee pihalle.Unohdin sen kuitenkin heti mutta siitä virisi poikani kanssa keskustelu kuolemasta ja kerroimme toisillemme minkälaiset hautajaiset haluamme sitten kun aikamme on tullut.Ihan vain kevyttä keskustelua muitten asioiden lomassa.Oli maaliskuun loppua ja mie odotin kuumeisesti talvilomani alkamista johon oli vielä kolmisen viikkoa aikaa.Töissä kyseltiin milloin lomani loppuu ja jostain kumman syystä vastasin että ollaan pitkällä alkukesästä ennenkuin tulen töihin.Jälkikäteen työkaverini sanoivat että ihmettelivät miksi vastasin aina niin sillä eihän minulla ollut senpitempää lomaa kuin muillakaan mutta ajattelivat että käytän kaikki kertyneet juhlapyhävapaat ym pitämättömät vapaapäivät.Esimiehenikin oli miettinyt vastaustani sillä hän toki tiesi ettei lomani voi viikkoja kestää.Samoihin aikoihin jouduin vaihtamaan sähköpostini salasanan ja laitoin sanan särkynyt1. Myös poikani alkoi soittojen lopuksi sanomaan että "mie rakastan sinua äiti".Jäin sitten talvilomalle 12 päivä huhtikuuta ja lopultakin pääsin pilkille joka on minun intohimoni.Poikani kuoli kaksi päivää myöhemmin ja elämä menetti merkityksen.Kaikki nämä muistuivat mieleeni kun vein filmirullan poikani kamerasta kehitykseen ja näin ne metso-kuvat.Olin sairaslomalla kesäkuun alkuun ja painoni tipahti viisitoista kiloa kuukauden sisällä.Sairaalassa olisin ollut mikäli olisin painanut sen mitä marraskuun alussa.Vaikka nämä tapahtumat olisivatkin olleet vain suurta sattumaa niin kuitenkin ne antavat minulle lohtua,lohtua siitä että jokin ohjasi,jokin valmisteli minua tulevaan.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Joku kirjoitti joskus tällä palstalla siitä että onku ollut enteitä tulevasta.Jälkikäteenhän niitä tahtoo löytyä,osa liian kaukaa haettua mutta on sellaisiakin jotka ovat lähes selviä.Kerron nyt omat enteeni jotka kyllä huomasin melkein heti poikani kuoleman jälkeen.Marraskuussa kyllästyin siihen että olin liian laiha,olen sitä tyyppiä joka voi syödä mitätahansa lihomatta ollenkaan.Niinpä aloitin lihotuskuurin.Painoin 52 kiloa ja kuulin jatkuvasti huomautuksia kuinka esim.heiluriovi ei liikahda mitenkään vaikka kuljen sen läpi.Tammikuussa olin saanut jo kuusi kiloa lisää ja itsekkin huomasin kuinka aloin näyttää naiselta jolla on lihaakin luitten ympärillä.Poikani sanoi että oletpa muuttunut eduksesi ja mie olin iloinen.Maaliskuussa olin saavuttanut tavoitteeni ja painoin kuusikymmentäkiloa.Eräänä iltana huomasin että jokin musta lehahti ikkunantakana ja sitten näinkin ison metson istahtavan lähellä olevaan koivuun.Huusin poikaani katsomaan kertoen hänelle että harvoin näkee,jos yleensä milloinkaan että pihapiiriin varsinkin kaupungin liepeillä tulee metso.Pyysin poikaani menemään ulos ja ottamaan kuvia linnusta.Lintu ei pelännyt vaikka poika oli metrin päässä näpsimässä kuvia.Lopulta metso lehahti katolle ja poikani sanoi että se istui juuri meidän katon osalle(asumme luhtitalossa). Hetken kävi mielessä täällä Lapissa aina ollut sanonta siitä että tietää kuolemaa jos riistalintu tulee pihalle.Unohdin sen kuitenkin heti mutta siitä virisi poikani kanssa keskustelu kuolemasta ja kerroimme toisillemme minkälaiset hautajaiset haluamme sitten kun aikamme on tullut.Ihan vain kevyttä keskustelua muitten asioiden lomassa.Oli maaliskuun loppua ja mie odotin kuumeisesti talvilomani alkamista johon oli vielä kolmisen viikkoa aikaa.Töissä kyseltiin milloin lomani loppuu ja jostain kumman syystä vastasin että ollaan pitkällä alkukesästä ennenkuin tulen töihin.Jälkikäteen työkaverini sanoivat että ihmettelivät miksi vastasin aina niin sillä eihän minulla ollut senpitempää lomaa kuin muillakaan mutta ajattelivat että käytän kaikki kertyneet juhlapyhävapaat ym pitämättömät vapaapäivät.Esimiehenikin oli miettinyt vastaustani sillä hän toki tiesi ettei lomani voi viikkoja kestää.Samoihin aikoihin jouduin vaihtamaan sähköpostini salasanan ja laitoin sanan särkynyt1. Myös poikani alkoi soittojen lopuksi sanomaan että "mie rakastan sinua äiti".Jäin sitten talvilomalle 12 päivä huhtikuuta ja lopultakin pääsin pilkille joka on minun intohimoni.Poikani kuoli kaksi päivää myöhemmin ja elämä menetti merkityksen.Kaikki nämä muistuivat mieleeni kun vein filmirullan poikani kamerasta kehitykseen ja näin ne metso-kuvat.Olin sairaslomalla kesäkuun alkuun ja painoni tipahti viisitoista kiloa kuukauden sisällä.Sairaalassa olisin ollut mikäli olisin painanut sen mitä marraskuun alussa.Vaikka nämä tapahtumat olisivatkin olleet vain suurta sattumaa niin kuitenkin ne antavat minulle lohtua,lohtua siitä että jokin ohjasi,jokin valmisteli minua tulevaan.

        Hei. Ulkona myrskyää kovasti ja lumi lentää vaakasuorassa. Kiitos, että jaoit kokemuksesi myös meille muille lukijoille ja kirjoittajille. Myös minä koin pojan kuoleman jälkeen, että minulle on tapahtunut asioita ikään kuin minua olisi valmisteltu hänen poislähtöönsä. Vaikea sanoa onko sattumaa vaiko tarkoituksenmukaist? Jotenkin haluan uskoa, että ihan kaikella elämässämme on jokin tarkoitus vaikkemme aina sitä ymmärrä tai käsitä laisinkaan. Monet tapahtuneet ja asiat saattavat valaistua meille vaikka vuosienkin päästä. Minulle on elämässä sattunut paljon asioita, jotka olen siinä hetkessä ja ajassa pitänyt täytenä katastrofina mutta kun aikaa on kulunut niin ne ovatkin kääntyneet ikäänkuin päinvastaiseksi ja moni "katastrofi" onkin ollut minun parhaakseni. Pojan kuoleman myötä olen löytänyt jotain hyvää mitä en varmaan muutoin olisi ymmärtänyt milloinkaan. Se on juuri se arvomaailman muuttuminen mistä Violakin on kirjoittanut. Olen paljon vahvempi monen asian suhteen ja aiemmin suremani asiat tuntuvat mitättömälle tai merkityksettömälle. On arvoja, pieniä arvoja mitkä tuntuvat merkitykselliselle elämääni nähden. Erikoista sekin, että monesta ajattelen nyt ihan päinvastoin. Tällaisia asioita pitäisi ihmisen oppia ihan itsekseen ja ilman suurta surua mutta minä ainakin olen saavuttanut ne tämän suruni myötä. Olen viimepäivinä ajatellut myös asioita poikani näkökannalta. Hän ei pitäsi siitä, että välillä vaivun surun syövereihin ja ikäväni pursuaa lohduttomana itkuna. Uskon, että poikasi vieläkin toivoo sinun olevan eduksesi, eikä vain silloin kun hän niin sanoi. Se oli kauniisti sanottu ja siinä kuvastuu rakkaus ja välittäminen mitä nuori mies voi vanhemmalleen osoittaa. Ei se toive ole kuoleman mukana mennyt vaan elää vieläkin. Koetetaan olla eduksemme!

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei. Ulkona myrskyää kovasti ja lumi lentää vaakasuorassa. Kiitos, että jaoit kokemuksesi myös meille muille lukijoille ja kirjoittajille. Myös minä koin pojan kuoleman jälkeen, että minulle on tapahtunut asioita ikään kuin minua olisi valmisteltu hänen poislähtöönsä. Vaikea sanoa onko sattumaa vaiko tarkoituksenmukaist? Jotenkin haluan uskoa, että ihan kaikella elämässämme on jokin tarkoitus vaikkemme aina sitä ymmärrä tai käsitä laisinkaan. Monet tapahtuneet ja asiat saattavat valaistua meille vaikka vuosienkin päästä. Minulle on elämässä sattunut paljon asioita, jotka olen siinä hetkessä ja ajassa pitänyt täytenä katastrofina mutta kun aikaa on kulunut niin ne ovatkin kääntyneet ikäänkuin päinvastaiseksi ja moni "katastrofi" onkin ollut minun parhaakseni. Pojan kuoleman myötä olen löytänyt jotain hyvää mitä en varmaan muutoin olisi ymmärtänyt milloinkaan. Se on juuri se arvomaailman muuttuminen mistä Violakin on kirjoittanut. Olen paljon vahvempi monen asian suhteen ja aiemmin suremani asiat tuntuvat mitättömälle tai merkityksettömälle. On arvoja, pieniä arvoja mitkä tuntuvat merkitykselliselle elämääni nähden. Erikoista sekin, että monesta ajattelen nyt ihan päinvastoin. Tällaisia asioita pitäisi ihmisen oppia ihan itsekseen ja ilman suurta surua mutta minä ainakin olen saavuttanut ne tämän suruni myötä. Olen viimepäivinä ajatellut myös asioita poikani näkökannalta. Hän ei pitäsi siitä, että välillä vaivun surun syövereihin ja ikäväni pursuaa lohduttomana itkuna. Uskon, että poikasi vieläkin toivoo sinun olevan eduksesi, eikä vain silloin kun hän niin sanoi. Se oli kauniisti sanottu ja siinä kuvastuu rakkaus ja välittäminen mitä nuori mies voi vanhemmalleen osoittaa. Ei se toive ole kuoleman mukana mennyt vaan elää vieläkin. Koetetaan olla eduksemme!

        Kiitos sinulle Kyyneleitä silmät täynnä kokemuksesi kertomisesta. Minäkin olen miettinyt näitä enteitä. Poikani kävi armeijan heti ylioppilaaksi tulonsa jälkeen ja muutti sen jälkeen opiskelemaan. Opiskelujen päätyttyä hän ei enää palannut kotikaupunkiin,vaan työskenteli muualla. Hän kuoli siis viime vuoden joulukuussa juuri joulun alla. Viimeisen kesänsä hän otti virkavapaata ja tuli kotikaupunkiin töihin ja näin ollen olimme paljon yhdessä mökillä varsinkin. Hän asui kyllä omassa asunnossaan, mutta tapasimme paljon enemmän kuin vuosiin. Olin pettynyt, kun hän syksyllä sitten päätti palata virkaansa pääkaupunkiseudulle. Jälkeenpäin olen miettinyt, että saimmeko tämän viimeisen kesän yhdessä, annettiinko se meille lohduksi, vaikka sen jälkeen vietiinkin kaikki.Jäi enemmän muistoja, ei ainoastaan lapsuuden muistoja. Meille ei jäänyt keskenämme mitään selvittämätöntä, mutta olen paljon ajatellut, että minun olisi pitänyt enemmän kuunnella häntä. Hän lakkasi jossakin vaiheessa ketomasta huolistaan ja murheistaan, kun todennäköisesti huomasi, että heti yritin antaa hänelle neuvoja ja etsiä ratkaisuja niihin.
        Olen huomannut itsekkin, että jos erehdyn puhumaan vaikka tästä surustani jollekkin, niin heti minua aletaan neuvoa. Enhän pyydä neuvoja, pyydän, että joku kuuntelisi. Voima ja ratkaisut ongelmiin löytyvät ihmisen sisältä. Eihän se tarkoita, jos ihminen on surullinen ja vaikka saamatonkin välillä, että hän on täysin kykenemätön selviämään omasta elämästään.

        Yhden enteenkin voin kyllä kertoa. Poikani toi minulle elokuussa, kun täytin orkidean, siis sellaisen istutetun. Olin saanut melkein samanlaisen äitienpäiväksi myös ja molemmat voivat joulukuussa ihan hyvin. Poikani ostamassa oli tosi hienot vihreät lehdet. Muutama päivä ennen poikani kuolemaa huomasin, että sen lehdet alkoivat kellastua ja mikään ei auttanut.Lehdet tippuivat pois ja en ole saanut sitä enää virkoamaan. Toinen oli vielä kuukausia tosi hyvässä kunnossa. En ole raskinut heitää poikani ostamaa pois vieläkään, vaan laittanut purkkiin silkkiorkidean. Kun viime elokuussa täytin, ostin orkidean poikani haudalle. Ajattelen tehdä näin aina syntymäpäivänäni. Olin kertonut pojalleni, että äitini tapasi eläessään tuoda minulle orkidean oksan syntymäpäiväkseni ja hän siis poikani kai halusi jatkaa mummon tapaa.
        Niin se on, kuten Turvamies kirjoitit. Monet asiat ja tapahtumat elämässä ovat saaneet aivan uuden merkityksen nyt, tässä tavallaan elämän uudessa ajanjaksossa.
        Meidän on kyllä yritettävä kaikesta huolimatta pitää huolta omasta hyvinvoinnistamme, muuten tästä ei tule mitään. Aluksihan tuntui siltä, että ei olisi edes hiuksiaan viitsinyt pestä, kun tntui, että mitä sekin hyödyttäisi. Olen kyllä sellaisesta päässyt ohi. Aikaisemmin oli jo työni takia välttämätöntä näyttää edes jotenkin kelvolliselta toisten silmissä, nyt ei sillä olisi ehkä niin väliä, mutta yritän nyt vähän laittaa itseäni itseni takia, jos ei muuten.

        Hirveä tuuli täälläkin pohjanmaalla tänään ja lumi pöllyää meilläkin. Toisen lapseni perhe oli yötä meillä ja lapsenlapsen kanssa ei jouda murehtimaan. Pakko oli hänen kanssaan käydä joulukadullakin, vaikka muuten yritän kulkea tämän joulunajan ohi laput silmillä ja teeskennellä, että joulua ei ole. Kävin juuri talviuinnissa ja nyt on jo jääpeite meressä. Tunne oli nyt ihan oikea, ilma ja vesi tarpeeksi kylmää. Hyvää illanjatkoa ja voimia teille

    • Turvamies

      Hyvää huomenta ystävät. Eilen myrskysi ja nyt aamulla puiden oksat ovat paikallaan ja luonto tuntuu hiljaiselle. Pihapiirissäni kuului pikkulinnun laulua ja jossakin kauempana traktori suoritti auraustöitään. Niin se on tässä elämässäkin, että välillä olemme myrskyn riepoteltavina mutta jossakin vaiheessa ilman toimenpiteitämme tulee tyyni ja hiljaisuus. Olen lukenut tämän keskustelupalstan muitakin kirjoituksia ja huomaan, että se ken uskoo on vahvempi. Uskoo, että myrskyn jälkeen tulee tyyni.

      Minunkin uskoni välillä horjuu mutta koetan ja haluan uskoa siihen, että ruumiillinen kuolema kohtaa vain ruumista, ei elämän sammumista, eikä tietoisuuden loppumista. Se on myös rakkautta joka ei koskaan häviä.

      • Viola

        Minä uskon, että tapaamme rakkaamme vielä ja saamme olla vielä yhdessä.Niin paljon olen lukenut nyt aiheesta, monien eri henkilöiden kirjoittamana, että en epäile yhtään asiaa. Tässä elämässä ei olisi mitään järkeä, jos meidät vain olisi pantu tänne korkeintaan muutamaksi kymmeneksi vuodeksi elämään ja sitten kaikki vain loppuisi siihen. Tästä aiheesta on kirjoitettu aika paljonkin näillä palstoilla tämän lähes vuoden aikana, mitä olen täällä lukenut. Toiset vain eivät usko, olkoon niin.
        Usko siihen, että jätämme vain enemmän tai vähemmän vaivaisen ruumiimme tänne, sielumme tai miksi sitä haluamme kutsua elää edelleen.Tämä vahva uskoni tähän auttaa minua todella jaksamaan päiväni siihen asti kunnes jälleen tapaan poikani ja muutkin rakkaani.
        Myrsky on laantunut ja ulkona satelee lunta, vietän kotona sitä illan sinistä hämärähetkeä. Nyt on taas hieman parempi päivä. Kuukauden nuo päivät, jotka sijoittuvat lähelle poikani kuolinpäivää ovat raskaimmat. Vieläkin miettii välillä, että miten olisi voinut estää hänen kuolemansa, vaikka tietää, että se ei olisi ollut mahdollista. Olen myös voinut jo vapaammin kulkea täällä aika pienellä paikkakunnallamme. Kukaan ei enää kysele minulta mitään pojastani. Se on samalla kertaa sekä helpottavaa, että surullista. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Hyvää illanjatkoa ystävät !

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Minä uskon, että tapaamme rakkaamme vielä ja saamme olla vielä yhdessä.Niin paljon olen lukenut nyt aiheesta, monien eri henkilöiden kirjoittamana, että en epäile yhtään asiaa. Tässä elämässä ei olisi mitään järkeä, jos meidät vain olisi pantu tänne korkeintaan muutamaksi kymmeneksi vuodeksi elämään ja sitten kaikki vain loppuisi siihen. Tästä aiheesta on kirjoitettu aika paljonkin näillä palstoilla tämän lähes vuoden aikana, mitä olen täällä lukenut. Toiset vain eivät usko, olkoon niin.
        Usko siihen, että jätämme vain enemmän tai vähemmän vaivaisen ruumiimme tänne, sielumme tai miksi sitä haluamme kutsua elää edelleen.Tämä vahva uskoni tähän auttaa minua todella jaksamaan päiväni siihen asti kunnes jälleen tapaan poikani ja muutkin rakkaani.
        Myrsky on laantunut ja ulkona satelee lunta, vietän kotona sitä illan sinistä hämärähetkeä. Nyt on taas hieman parempi päivä. Kuukauden nuo päivät, jotka sijoittuvat lähelle poikani kuolinpäivää ovat raskaimmat. Vieläkin miettii välillä, että miten olisi voinut estää hänen kuolemansa, vaikka tietää, että se ei olisi ollut mahdollista. Olen myös voinut jo vapaammin kulkea täällä aika pienellä paikkakunnallamme. Kukaan ei enää kysele minulta mitään pojastani. Se on samalla kertaa sekä helpottavaa, että surullista. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Hyvää illanjatkoa ystävät !

        Hei Viola ja muut palstalla olijat. Myös minä asun pienellä entisellä paikkakunnalla. Olemme nyt osa kaupunkia Etelä-Savossa. Tunnen täältä kaikki ja kaikki tuntee minut. Myös minun on vaikeaa kohdata ihmisiä ja kun tarvitsen käydä asutuskeskuksemme kaupassa niin suoriudun siitä hyvin nopeasti sillä en halua jäädä keskustelemaan kenenkään kanssa. Keskusteleminen tuntuu jotenkin surun kertaamiselta ja saman asian yhä uudelleen ja uudelleen läpikäymistä. Koetan itsekin lepuuttaa välillä ajatuksiani, etten kävisi samaa asiaa montaa kertaa päivässä kun minun on sitä jo yksin tahtomattanikin tehtä. Jotenkin se ei johda kohdallani mihinkään muuhun kuin syvään ja synkkään suruun sukeltamiselta. Tosin alkuun monet osanotot tuntuivat siltä, että ihmiset todella haluavat kantaa osaa taakastani.

        Minäkin olen käynyt lävitse monen monta kertaa sitä, että olisinko voinut olla se "turvamies" joka olisi estänyt pojan kuoleman? Kyllä sekin mahdollisuus olisi ollut olemassa jos olisin ollut kotona. Tällä kohtaa minun täytyy vain tuntea pienuuteni ja voimattomuuteni, että joka hetki elämässämme tapahtuu asioita joihin en voi vaikuttaa tai minulle ei suoda mahdollisuutta. Minulle ei suotu tässä tapauksessa sitä mahdollisuutta.

        Kun uskon jälleennäkemiseen niin minun täytyy uskoa myös siihen, että mitä uskoni sanoo kuolemasta. Se sanoo, etä kuolinpäivämme on jo määritetty syntymässämme. Elikkä olen niin suurten asioiden kanssa tekemisessä, ettei minun tahdollani ja taidoillani ole siinä mitään merkitystä tai vaikutusta.

        Monet kerrat onnistuin tehtävässäni varjella häntä satuttamasta itseään tai muutoin suojella niin kuin isän tehtävänä on. En siis ole lähellekkään jatkuvasti epäonnistunut. Varjelua olen saanut itsekin niin monesti ja varmasti elämäni on pelastunut jonkun johdosta mutta kun päiväni ovat täydet niin pelastajilla ja turvamiehillä ei ole siinä asiassa vaikutusvaltaa.

        Olenkin koettanut luopua miettimästä sitä minkä olen todennut mahdottomaksi. Voimia ja valoisia ajatuksia teille.

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola ja muut palstalla olijat. Myös minä asun pienellä entisellä paikkakunnalla. Olemme nyt osa kaupunkia Etelä-Savossa. Tunnen täältä kaikki ja kaikki tuntee minut. Myös minun on vaikeaa kohdata ihmisiä ja kun tarvitsen käydä asutuskeskuksemme kaupassa niin suoriudun siitä hyvin nopeasti sillä en halua jäädä keskustelemaan kenenkään kanssa. Keskusteleminen tuntuu jotenkin surun kertaamiselta ja saman asian yhä uudelleen ja uudelleen läpikäymistä. Koetan itsekin lepuuttaa välillä ajatuksiani, etten kävisi samaa asiaa montaa kertaa päivässä kun minun on sitä jo yksin tahtomattanikin tehtä. Jotenkin se ei johda kohdallani mihinkään muuhun kuin syvään ja synkkään suruun sukeltamiselta. Tosin alkuun monet osanotot tuntuivat siltä, että ihmiset todella haluavat kantaa osaa taakastani.

        Minäkin olen käynyt lävitse monen monta kertaa sitä, että olisinko voinut olla se "turvamies" joka olisi estänyt pojan kuoleman? Kyllä sekin mahdollisuus olisi ollut olemassa jos olisin ollut kotona. Tällä kohtaa minun täytyy vain tuntea pienuuteni ja voimattomuuteni, että joka hetki elämässämme tapahtuu asioita joihin en voi vaikuttaa tai minulle ei suoda mahdollisuutta. Minulle ei suotu tässä tapauksessa sitä mahdollisuutta.

        Kun uskon jälleennäkemiseen niin minun täytyy uskoa myös siihen, että mitä uskoni sanoo kuolemasta. Se sanoo, etä kuolinpäivämme on jo määritetty syntymässämme. Elikkä olen niin suurten asioiden kanssa tekemisessä, ettei minun tahdollani ja taidoillani ole siinä mitään merkitystä tai vaikutusta.

        Monet kerrat onnistuin tehtävässäni varjella häntä satuttamasta itseään tai muutoin suojella niin kuin isän tehtävänä on. En siis ole lähellekkään jatkuvasti epäonnistunut. Varjelua olen saanut itsekin niin monesti ja varmasti elämäni on pelastunut jonkun johdosta mutta kun päiväni ovat täydet niin pelastajilla ja turvamiehillä ei ole siinä asiassa vaikutusvaltaa.

        Olenkin koettanut luopua miettimästä sitä minkä olen todennut mahdottomaksi. Voimia ja valoisia ajatuksia teille.

        Huomenta kaikille. Kävin puhdistamassa lumet poikani haudalta ja laitoin kivenlyhtyyn kynttilän. Mietin vieläkin, että olisinko voinut estää hänen kuolemansa? Huomasin miettiväni aikaa jota ei minulle ole milloinkaan ollut olemassa vaikka senkin ajan olen elänyt. Kuolema ei todellakaan välitä minun ajastani tai paikastani kun se tulee ja vie mennessään minut, läheiseni, tuttavani tai minulle muutoin tuntemattoman. Se on voima jota en voi mitenkään hallita.

        Huomaan, että minulta puuttuu välillä nöyryys tunnustaa heikkouteni tuon minulle suuren voiman edessä sillä välillä vihaan sitä voimaa äärettömästi.

        On olemassa muitakin minua suurempia voimia. Ne varmaan ovat ne USKO, TOIVO ja RAKKAUS joista rakkaus on suurin. Uskon Jumalaan, toivon vielä kohtaavan poikani ja saan rakastaa kaikkia läheisäni niin elossa olevia kuin kuolleitakin.

        Minua ja teitä rakastava voima olkoon tänään kanssanne.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Huomenta kaikille. Kävin puhdistamassa lumet poikani haudalta ja laitoin kivenlyhtyyn kynttilän. Mietin vieläkin, että olisinko voinut estää hänen kuolemansa? Huomasin miettiväni aikaa jota ei minulle ole milloinkaan ollut olemassa vaikka senkin ajan olen elänyt. Kuolema ei todellakaan välitä minun ajastani tai paikastani kun se tulee ja vie mennessään minut, läheiseni, tuttavani tai minulle muutoin tuntemattoman. Se on voima jota en voi mitenkään hallita.

        Huomaan, että minulta puuttuu välillä nöyryys tunnustaa heikkouteni tuon minulle suuren voiman edessä sillä välillä vihaan sitä voimaa äärettömästi.

        On olemassa muitakin minua suurempia voimia. Ne varmaan ovat ne USKO, TOIVO ja RAKKAUS joista rakkaus on suurin. Uskon Jumalaan, toivon vielä kohtaavan poikani ja saan rakastaa kaikkia läheisäni niin elossa olevia kuin kuolleitakin.

        Minua ja teitä rakastava voima olkoon tänään kanssanne.

        Niin samankaltaisia ajatuksia pyöritän päässäni. Mitä jos olisin lähtenyt poikani luokse, kun lomani alkoi jo muutamaa päivää ennen joulua viime vuonna. Olisin mennyt sinne ja ottanut selvää siitä, missä kunnossa hän oli päästyään sairaalasta. Isä oli viimeinen perheestä, jonka kanssa hän puhui edellisenä päivänä.Miksi uskoin miestäni, kun hän vakuutti pojan sanoneen, että kaikki on kunnossa. Seuraavana aamuna sain vielä tekstiviestin pojaltani. Se on vieläkin puhelimessani. Olin silloin vielä työpaikallani ja siinä ei ollut mitään hälyttävää. Jälkeenpäin kuulin, että hänen ystävänsä oli myähemmin vielä soitellut ja kysellyt vointeja ja jos vaikka tarvitsisi jotakin apua. Oli vastannut tekstiviestillä, että pärjäilee. Kuinka monta kertaa olen miettinyt, että miksi, miksi en ottanut ensimmäistä konetta ja mennyt hänen luokseen, kun kuulin hänen olevan sairaalassa. Aina päädyn samaan, että asioiden oli tarkoitus mennä näin. Toisen kuolemaa, jos sen on tarkoitus tapahtua, ei voi kukaan estää. Tiedän, että miehelläni on ollut vaikeaa, kun hän oli viimeinen, joka kuuli poikamme äänen, kun hän soitti isälleen sairaalasta. Olisi pitänyt mennä sinne, se on katkeraa todeta jälkikäteen. Olisi ainakin nähnyt hänet vielä elossa. Tätä pyöritän oikein vaikeina hetkinäni päässäni.

        Eilen kerroin, että kukaan ei puhu minulle enää pojastani ja voin kävellä kaupungilla jo ilman surun leimaa otsassani. No tänään tapasinkin sitten kaksi henkilöä jotka avasivat kesksutelun menetyksestäni. Toisen tytär oli poikani luokkatoveri. Kumpikaan heistä ei ole menettänyt lastaan, mutta molemmilla on ollut avioero ja sen jälkeen paha masennus. Toisella niin vaikea, että joutui työkyvyttömäksi kokonaan. Molemmat alkoivat puhua siitä, että eihän se avioero oikeastaan ole mitään minun suruuni verrattuna, heillähän on oikeastaan kaikki hyvin. Siinä sitten selitän, että eihän näitä asioita voi verrata. En voi sanoa, että onneksi en ainakaan vielä ole sairastunut masennukseen, toivottavasti en sairastukkaan.
        Välillä tulee kyllä vielä sellainen aivan käsittämätön kivun tunne. Se lyö kyllä maan tasalle. Muutama ilta sitten, kun katsoin hetken tuolta uskonnolliselta kanavalta jotakin ja kuuntelin nuoren tytön laulua, nimeä en muista, niin kipu iski ja aivan itkin ääneen. Tietynlainen musiikki saa kanavat oikein aukeamaan. Kaikkea en pysty kuuntelemaan lainkaan. Jo, kiun äitini kuoli 2001, niin huomasin saman. Äitini oli tietenkin sodat elänyttä sukupolvea, sotaveteraani itsekkin, kun oli työskennellyt sotasairaalassa sotatoimialueella. Hän kuunteli sen ajan musiikkia, esim Äänisen aallot jos kuuluu radiosta, niin heti panen kiinni. En pysty kuuntelemaan. Tulee ikävä äitiä, vaikka itse olen jo isoäitikin. Pitää vielä kertoa. Kun poikani kuoli niin ensimmäisenä yönä huusin äitiäkin avuksi. Oikein primitiivireaktio. Koin aivan synnytyskipujen tapaisia tuntemuksia. Muistin myöhemmin, että myös, kun esikoiseni syntyi, niin huusin kivuissani äitiä avuksi, vaikka miheni oli mukana.
        Hautausmaalla kävelen usein ajatuksissani, katselen hautakiviä ja mietin ihmisten kohtaloita. Niin lyhyt on loppujen loppuksi elämämme, mutta siitäkin ajasta menee monia hetkiä hukkaan,turhiin riitoihin ja huolehtimisiin. Kirjoitit nämä Sanat Usko Toivo ja Rakkaus. Rakkaus on se tärkein tosiaan.
        Paikkakunnallamme sytytetään nämä symbolit jouluksi usein ikkunaan. Sytytimme ne aina jouluksi ennnen, kun poikamme tuli kotiin, hän piti niistä ja olin ostanut hänelle omatkin sellaiset. Tänä jouluna ainakaan ne eivät ikkunoistamme loista, kun olen päättänyt, että joulua ei laiteta, olemmehan päättäneet viettää sen etelän auringossa. Hyvää illanjatkoa ja voimia eteenpäin kaikille.

      • surusydän
        Viola kirjoitti:

        Niin samankaltaisia ajatuksia pyöritän päässäni. Mitä jos olisin lähtenyt poikani luokse, kun lomani alkoi jo muutamaa päivää ennen joulua viime vuonna. Olisin mennyt sinne ja ottanut selvää siitä, missä kunnossa hän oli päästyään sairaalasta. Isä oli viimeinen perheestä, jonka kanssa hän puhui edellisenä päivänä.Miksi uskoin miestäni, kun hän vakuutti pojan sanoneen, että kaikki on kunnossa. Seuraavana aamuna sain vielä tekstiviestin pojaltani. Se on vieläkin puhelimessani. Olin silloin vielä työpaikallani ja siinä ei ollut mitään hälyttävää. Jälkeenpäin kuulin, että hänen ystävänsä oli myähemmin vielä soitellut ja kysellyt vointeja ja jos vaikka tarvitsisi jotakin apua. Oli vastannut tekstiviestillä, että pärjäilee. Kuinka monta kertaa olen miettinyt, että miksi, miksi en ottanut ensimmäistä konetta ja mennyt hänen luokseen, kun kuulin hänen olevan sairaalassa. Aina päädyn samaan, että asioiden oli tarkoitus mennä näin. Toisen kuolemaa, jos sen on tarkoitus tapahtua, ei voi kukaan estää. Tiedän, että miehelläni on ollut vaikeaa, kun hän oli viimeinen, joka kuuli poikamme äänen, kun hän soitti isälleen sairaalasta. Olisi pitänyt mennä sinne, se on katkeraa todeta jälkikäteen. Olisi ainakin nähnyt hänet vielä elossa. Tätä pyöritän oikein vaikeina hetkinäni päässäni.

        Eilen kerroin, että kukaan ei puhu minulle enää pojastani ja voin kävellä kaupungilla jo ilman surun leimaa otsassani. No tänään tapasinkin sitten kaksi henkilöä jotka avasivat kesksutelun menetyksestäni. Toisen tytär oli poikani luokkatoveri. Kumpikaan heistä ei ole menettänyt lastaan, mutta molemmilla on ollut avioero ja sen jälkeen paha masennus. Toisella niin vaikea, että joutui työkyvyttömäksi kokonaan. Molemmat alkoivat puhua siitä, että eihän se avioero oikeastaan ole mitään minun suruuni verrattuna, heillähän on oikeastaan kaikki hyvin. Siinä sitten selitän, että eihän näitä asioita voi verrata. En voi sanoa, että onneksi en ainakaan vielä ole sairastunut masennukseen, toivottavasti en sairastukkaan.
        Välillä tulee kyllä vielä sellainen aivan käsittämätön kivun tunne. Se lyö kyllä maan tasalle. Muutama ilta sitten, kun katsoin hetken tuolta uskonnolliselta kanavalta jotakin ja kuuntelin nuoren tytön laulua, nimeä en muista, niin kipu iski ja aivan itkin ääneen. Tietynlainen musiikki saa kanavat oikein aukeamaan. Kaikkea en pysty kuuntelemaan lainkaan. Jo, kiun äitini kuoli 2001, niin huomasin saman. Äitini oli tietenkin sodat elänyttä sukupolvea, sotaveteraani itsekkin, kun oli työskennellyt sotasairaalassa sotatoimialueella. Hän kuunteli sen ajan musiikkia, esim Äänisen aallot jos kuuluu radiosta, niin heti panen kiinni. En pysty kuuntelemaan. Tulee ikävä äitiä, vaikka itse olen jo isoäitikin. Pitää vielä kertoa. Kun poikani kuoli niin ensimmäisenä yönä huusin äitiäkin avuksi. Oikein primitiivireaktio. Koin aivan synnytyskipujen tapaisia tuntemuksia. Muistin myöhemmin, että myös, kun esikoiseni syntyi, niin huusin kivuissani äitiä avuksi, vaikka miheni oli mukana.
        Hautausmaalla kävelen usein ajatuksissani, katselen hautakiviä ja mietin ihmisten kohtaloita. Niin lyhyt on loppujen loppuksi elämämme, mutta siitäkin ajasta menee monia hetkiä hukkaan,turhiin riitoihin ja huolehtimisiin. Kirjoitit nämä Sanat Usko Toivo ja Rakkaus. Rakkaus on se tärkein tosiaan.
        Paikkakunnallamme sytytetään nämä symbolit jouluksi usein ikkunaan. Sytytimme ne aina jouluksi ennnen, kun poikamme tuli kotiin, hän piti niistä ja olin ostanut hänelle omatkin sellaiset. Tänä jouluna ainakaan ne eivät ikkunoistamme loista, kun olen päättänyt, että joulua ei laiteta, olemmehan päättäneet viettää sen etelän auringossa. Hyvää illanjatkoa ja voimia eteenpäin kaikille.

        ..on huomata, että vaikken täällä ole muutamaan päivään käynytkään, -niin tämä keskustelu jatkuu!!

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Niin samankaltaisia ajatuksia pyöritän päässäni. Mitä jos olisin lähtenyt poikani luokse, kun lomani alkoi jo muutamaa päivää ennen joulua viime vuonna. Olisin mennyt sinne ja ottanut selvää siitä, missä kunnossa hän oli päästyään sairaalasta. Isä oli viimeinen perheestä, jonka kanssa hän puhui edellisenä päivänä.Miksi uskoin miestäni, kun hän vakuutti pojan sanoneen, että kaikki on kunnossa. Seuraavana aamuna sain vielä tekstiviestin pojaltani. Se on vieläkin puhelimessani. Olin silloin vielä työpaikallani ja siinä ei ollut mitään hälyttävää. Jälkeenpäin kuulin, että hänen ystävänsä oli myähemmin vielä soitellut ja kysellyt vointeja ja jos vaikka tarvitsisi jotakin apua. Oli vastannut tekstiviestillä, että pärjäilee. Kuinka monta kertaa olen miettinyt, että miksi, miksi en ottanut ensimmäistä konetta ja mennyt hänen luokseen, kun kuulin hänen olevan sairaalassa. Aina päädyn samaan, että asioiden oli tarkoitus mennä näin. Toisen kuolemaa, jos sen on tarkoitus tapahtua, ei voi kukaan estää. Tiedän, että miehelläni on ollut vaikeaa, kun hän oli viimeinen, joka kuuli poikamme äänen, kun hän soitti isälleen sairaalasta. Olisi pitänyt mennä sinne, se on katkeraa todeta jälkikäteen. Olisi ainakin nähnyt hänet vielä elossa. Tätä pyöritän oikein vaikeina hetkinäni päässäni.

        Eilen kerroin, että kukaan ei puhu minulle enää pojastani ja voin kävellä kaupungilla jo ilman surun leimaa otsassani. No tänään tapasinkin sitten kaksi henkilöä jotka avasivat kesksutelun menetyksestäni. Toisen tytär oli poikani luokkatoveri. Kumpikaan heistä ei ole menettänyt lastaan, mutta molemmilla on ollut avioero ja sen jälkeen paha masennus. Toisella niin vaikea, että joutui työkyvyttömäksi kokonaan. Molemmat alkoivat puhua siitä, että eihän se avioero oikeastaan ole mitään minun suruuni verrattuna, heillähän on oikeastaan kaikki hyvin. Siinä sitten selitän, että eihän näitä asioita voi verrata. En voi sanoa, että onneksi en ainakaan vielä ole sairastunut masennukseen, toivottavasti en sairastukkaan.
        Välillä tulee kyllä vielä sellainen aivan käsittämätön kivun tunne. Se lyö kyllä maan tasalle. Muutama ilta sitten, kun katsoin hetken tuolta uskonnolliselta kanavalta jotakin ja kuuntelin nuoren tytön laulua, nimeä en muista, niin kipu iski ja aivan itkin ääneen. Tietynlainen musiikki saa kanavat oikein aukeamaan. Kaikkea en pysty kuuntelemaan lainkaan. Jo, kiun äitini kuoli 2001, niin huomasin saman. Äitini oli tietenkin sodat elänyttä sukupolvea, sotaveteraani itsekkin, kun oli työskennellyt sotasairaalassa sotatoimialueella. Hän kuunteli sen ajan musiikkia, esim Äänisen aallot jos kuuluu radiosta, niin heti panen kiinni. En pysty kuuntelemaan. Tulee ikävä äitiä, vaikka itse olen jo isoäitikin. Pitää vielä kertoa. Kun poikani kuoli niin ensimmäisenä yönä huusin äitiäkin avuksi. Oikein primitiivireaktio. Koin aivan synnytyskipujen tapaisia tuntemuksia. Muistin myöhemmin, että myös, kun esikoiseni syntyi, niin huusin kivuissani äitiä avuksi, vaikka miheni oli mukana.
        Hautausmaalla kävelen usein ajatuksissani, katselen hautakiviä ja mietin ihmisten kohtaloita. Niin lyhyt on loppujen loppuksi elämämme, mutta siitäkin ajasta menee monia hetkiä hukkaan,turhiin riitoihin ja huolehtimisiin. Kirjoitit nämä Sanat Usko Toivo ja Rakkaus. Rakkaus on se tärkein tosiaan.
        Paikkakunnallamme sytytetään nämä symbolit jouluksi usein ikkunaan. Sytytimme ne aina jouluksi ennnen, kun poikamme tuli kotiin, hän piti niistä ja olin ostanut hänelle omatkin sellaiset. Tänä jouluna ainakaan ne eivät ikkunoistamme loista, kun olen päättänyt, että joulua ei laiteta, olemmehan päättäneet viettää sen etelän auringossa. Hyvää illanjatkoa ja voimia eteenpäin kaikille.

        Iltaa ystävät. Olen uskonut lapsesta asti vaikkei elämäni aina siltä ole päällepäin näyttänyt. Olenpa sitten tehnyt mitä hyvänsä niin usko on kulkenut mukanani. Poikani kuoleman yhteydessä koin kyllä senkin tunteen, ettei Jumalaa voi olla olemassa mutta niin varmaan jokainen joka on täysin lyöty ja rikki revitty tuntee kun ei jaksa elämäänsä käsittää. En ole kokenut milloinkaan mitää hurmosta tai oikein muutakaan mutta uskon Jumalan olemssa oloon. Olin reilu viikko sitten Tuomasmessussa. Olin ensimmäsitä kertaa siinä kirkossa kesäkuun jälkeen missä poikani siunattiin hautaan. Olla paikassa missä on viimeksi ollut täydessä shokissa tuntui olo vieraalle nytkin. Messun vetäjä sanoi, että teillä on nyt mahdollisuus tulla kirkon kolmelle alttarille ja kokea siellä kolminaisuus Isä, Poika ja Pyhähenki. En tahtonut lähteä kirkonpenkistä mihinkään ja samalla mietin, että kun en nyt lähde paikaltani alttarille niin jäänkö nyt kokematta tuon kolminaisuuden? Eikö se kolminaisuus voisi tulla sinne kirkon penkkiinkin? En tiedä kohtasiko se minua ja minä sitä vai jäinkö kokonaan vaille? Esirukouksia oli monen tyyppisiä: - auta ylioppilas kirjoituksissa, paranna sairaudet, auta talousasioissa, auta ihmissuhteissa ja auta vaikka missä. Vaikka ihmiset painiskelevat vaikeuksissa ja en halua väheksyä kenenkään tuskaa niin kaikki pyynnöt tuntuivat naiivilta. En sano, että olivat sitä mutta minusta se vaan tuntui siltä ja olinhan välillä muutoinkin paikalla mutta muutoin poissa. Tilaisuuden päätyttyä poistuin nopeasti sivuovesta jottei tarvinnut jäädä kenenkään kanssa puhumaan.

        Sanassa kehoitetaan pyytämään erinäisiä asioita rukouksissa mutta jotenkin tuntuu, että armo on ainut mitä voin pyytää. Jumala antaa ja ottaa kohdallani niin kuin tahtoo ja siihen minun on koetettava nöyrtyä vaikka ei olisi minkäänlaista tahtoa.

        Musiikistakin olisi pitänyt nauttia mutta jotkut laulut riistivät rintaa. Minäkään en pysty ihan kaikkea musiikkia kuuntelemaan sillä ne siivittävät tunteeni sinne surun syövereihin.

        Huomaan, että elämäni vaatii monelta osin totuttelua ja sopeutumista. Tuntuu, että monia asioita on ikään kuin aloitettava alusta. Jopa harvoihin kirkossakäynteihin pitää jotenkin stempata. Mietin sitäkin, että menenkö kuuntelemaan kauneimpia Joululauluja josko niidenkin joukossa on joku mitä en voi kuunnella vaikka muita voisinkin kuunnella?

        Eristäytyminen ei ole kuitenkaan hyväksi ja aina ns. normaaliin elämään pitäisi koettaa palautua mutta eihän tästä elämästä enää normaalia voi tulla. Elän varmaan nyt tysillä tätä aikaa mutta toivon, että tulevaisuudessa voisin löytää jotain mikä kannattelee minua paremmin kuin nyt.

        Siispä kaikki kokemuksenne ovat edelleenkin minulle kullanarvoisia.

        Hyvää yötä kaikille ja nukkukaa hyvin.

      • Turvamies
        surusydän kirjoitti:

        ..on huomata, että vaikken täällä ole muutamaan päivään käynytkään, -niin tämä keskustelu jatkuu!!

        Hei Surusydän. Mukava kun kirjoitit. Samaistuminen tuntuu olevan helppoa itsekullekin. Ehkä onkin hyvä, että edes jotkut kirjoittaa ja siinä samalla sinä joka et siihen nyt pysty niin saat sanoa sanottavasi. Joillekin pelkkä lukeminen tekee hyvää ja siinäkin voi samaistua. Ihmeellisiä ovat kirjoituksesi missä et itse näe sanomaa mutta kun luen niitä niin elän täysillä tunteissani ja iloitsen, että elät ja olet mukana. Sitten kun pystyt niin kirjoita jotain kokemuksiasi sillä niin kuin edellisessä kirjoituksessani sanoin on jokainen kirjoitus arvokas helmi, kokemuskirjoitusten helminauhassa.

      • Viola
        Viola kirjoitti:

        Niin samankaltaisia ajatuksia pyöritän päässäni. Mitä jos olisin lähtenyt poikani luokse, kun lomani alkoi jo muutamaa päivää ennen joulua viime vuonna. Olisin mennyt sinne ja ottanut selvää siitä, missä kunnossa hän oli päästyään sairaalasta. Isä oli viimeinen perheestä, jonka kanssa hän puhui edellisenä päivänä.Miksi uskoin miestäni, kun hän vakuutti pojan sanoneen, että kaikki on kunnossa. Seuraavana aamuna sain vielä tekstiviestin pojaltani. Se on vieläkin puhelimessani. Olin silloin vielä työpaikallani ja siinä ei ollut mitään hälyttävää. Jälkeenpäin kuulin, että hänen ystävänsä oli myähemmin vielä soitellut ja kysellyt vointeja ja jos vaikka tarvitsisi jotakin apua. Oli vastannut tekstiviestillä, että pärjäilee. Kuinka monta kertaa olen miettinyt, että miksi, miksi en ottanut ensimmäistä konetta ja mennyt hänen luokseen, kun kuulin hänen olevan sairaalassa. Aina päädyn samaan, että asioiden oli tarkoitus mennä näin. Toisen kuolemaa, jos sen on tarkoitus tapahtua, ei voi kukaan estää. Tiedän, että miehelläni on ollut vaikeaa, kun hän oli viimeinen, joka kuuli poikamme äänen, kun hän soitti isälleen sairaalasta. Olisi pitänyt mennä sinne, se on katkeraa todeta jälkikäteen. Olisi ainakin nähnyt hänet vielä elossa. Tätä pyöritän oikein vaikeina hetkinäni päässäni.

        Eilen kerroin, että kukaan ei puhu minulle enää pojastani ja voin kävellä kaupungilla jo ilman surun leimaa otsassani. No tänään tapasinkin sitten kaksi henkilöä jotka avasivat kesksutelun menetyksestäni. Toisen tytär oli poikani luokkatoveri. Kumpikaan heistä ei ole menettänyt lastaan, mutta molemmilla on ollut avioero ja sen jälkeen paha masennus. Toisella niin vaikea, että joutui työkyvyttömäksi kokonaan. Molemmat alkoivat puhua siitä, että eihän se avioero oikeastaan ole mitään minun suruuni verrattuna, heillähän on oikeastaan kaikki hyvin. Siinä sitten selitän, että eihän näitä asioita voi verrata. En voi sanoa, että onneksi en ainakaan vielä ole sairastunut masennukseen, toivottavasti en sairastukkaan.
        Välillä tulee kyllä vielä sellainen aivan käsittämätön kivun tunne. Se lyö kyllä maan tasalle. Muutama ilta sitten, kun katsoin hetken tuolta uskonnolliselta kanavalta jotakin ja kuuntelin nuoren tytön laulua, nimeä en muista, niin kipu iski ja aivan itkin ääneen. Tietynlainen musiikki saa kanavat oikein aukeamaan. Kaikkea en pysty kuuntelemaan lainkaan. Jo, kiun äitini kuoli 2001, niin huomasin saman. Äitini oli tietenkin sodat elänyttä sukupolvea, sotaveteraani itsekkin, kun oli työskennellyt sotasairaalassa sotatoimialueella. Hän kuunteli sen ajan musiikkia, esim Äänisen aallot jos kuuluu radiosta, niin heti panen kiinni. En pysty kuuntelemaan. Tulee ikävä äitiä, vaikka itse olen jo isoäitikin. Pitää vielä kertoa. Kun poikani kuoli niin ensimmäisenä yönä huusin äitiäkin avuksi. Oikein primitiivireaktio. Koin aivan synnytyskipujen tapaisia tuntemuksia. Muistin myöhemmin, että myös, kun esikoiseni syntyi, niin huusin kivuissani äitiä avuksi, vaikka miheni oli mukana.
        Hautausmaalla kävelen usein ajatuksissani, katselen hautakiviä ja mietin ihmisten kohtaloita. Niin lyhyt on loppujen loppuksi elämämme, mutta siitäkin ajasta menee monia hetkiä hukkaan,turhiin riitoihin ja huolehtimisiin. Kirjoitit nämä Sanat Usko Toivo ja Rakkaus. Rakkaus on se tärkein tosiaan.
        Paikkakunnallamme sytytetään nämä symbolit jouluksi usein ikkunaan. Sytytimme ne aina jouluksi ennnen, kun poikamme tuli kotiin, hän piti niistä ja olin ostanut hänelle omatkin sellaiset. Tänä jouluna ainakaan ne eivät ikkunoistamme loista, kun olen päättänyt, että joulua ei laiteta, olemmehan päättäneet viettää sen etelän auringossa. Hyvää illanjatkoa ja voimia eteenpäin kaikille.

        Lohtua olen minäkin saanut kirjoituksistasi Surusydän. Kirjoita, kun sinusta tuntuu, että jaksat. Täällä me olemme. Joka ilta rukoilen puolestanne tuonne ylös, että saisitte turvallisen ja rauhaisan yön.Olette tulleet niin ystäviksi, vaikka emme tunnekkaan toisiamme.

        En ole vielä hyväksynyt tätä menetystä, siksi vihan tunteet vielä nousevat joinakin päivinä mieleeni. Sen tähden en voi olla kokonaan onnellinenkaan, ainoastaan välillä tuntea jostakin asiasta onnen tunnetta. Jos elämää ei voi hyväksyä elämän ehdoilla,niin ei voi olla onnellinenkaan.
        Luin jostakin, että universumissa ei mitään, ei ehdottomasti mitään tapahdu vahingossa,menetystämme emme voi muuttaa, ainoastaan omaa suhtautumistamme siihen. Joskus, kun on oikein vaikeaa, ajattelen, että miljoonat ihmiset ennen minua ovat kohdanneet samanlaisen surun ja heidänkin on pitänyt vain pystyä elämään. Voimahalaus teille ja hyvät yöt

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Lohtua olen minäkin saanut kirjoituksistasi Surusydän. Kirjoita, kun sinusta tuntuu, että jaksat. Täällä me olemme. Joka ilta rukoilen puolestanne tuonne ylös, että saisitte turvallisen ja rauhaisan yön.Olette tulleet niin ystäviksi, vaikka emme tunnekkaan toisiamme.

        En ole vielä hyväksynyt tätä menetystä, siksi vihan tunteet vielä nousevat joinakin päivinä mieleeni. Sen tähden en voi olla kokonaan onnellinenkaan, ainoastaan välillä tuntea jostakin asiasta onnen tunnetta. Jos elämää ei voi hyväksyä elämän ehdoilla,niin ei voi olla onnellinenkaan.
        Luin jostakin, että universumissa ei mitään, ei ehdottomasti mitään tapahdu vahingossa,menetystämme emme voi muuttaa, ainoastaan omaa suhtautumistamme siihen. Joskus, kun on oikein vaikeaa, ajattelen, että miljoonat ihmiset ennen minua ovat kohdanneet samanlaisen surun ja heidänkin on pitänyt vain pystyä elämään. Voimahalaus teille ja hyvät yöt

        Hyvää huomenta ja alkavaa aamua ystävät. Myös minä olen alkanut rukoilemaan meidän palstalla olijoiden puolesta. Rukoukseni on lyhyt ja pyydän siinä vain armoa itsekullekin. Minulle armon käsite meinaa paljon jotain hyvää mitä haemme elämäämme. Jumala sitten parhaiten tietää mitä missäkin ajassa tarvitsemme. Rukoilemme yhdessä tarkoittaa sitäkin, että olemme yhdistäneet sen voiman tai huokauksen mitä meillä on. Oli se mitä hyvänsä niin yhdessä olemme vahvempia. Itse olen kokenut saaneeni hyvin paljon kirjoituksistanne lohdutusta ja voimaa uusiin ajatuksiin. Jo pelkästään se, että puhuu tai kirjoittaa samaa tunteenkieltä vie se minut loitommaksi yksinäisyydestäni surussa. Kiitos teille. Voimia päiväänne.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta ja alkavaa aamua ystävät. Myös minä olen alkanut rukoilemaan meidän palstalla olijoiden puolesta. Rukoukseni on lyhyt ja pyydän siinä vain armoa itsekullekin. Minulle armon käsite meinaa paljon jotain hyvää mitä haemme elämäämme. Jumala sitten parhaiten tietää mitä missäkin ajassa tarvitsemme. Rukoilemme yhdessä tarkoittaa sitäkin, että olemme yhdistäneet sen voiman tai huokauksen mitä meillä on. Oli se mitä hyvänsä niin yhdessä olemme vahvempia. Itse olen kokenut saaneeni hyvin paljon kirjoituksistanne lohdutusta ja voimaa uusiin ajatuksiin. Jo pelkästään se, että puhuu tai kirjoittaa samaa tunteenkieltä vie se minut loitommaksi yksinäisyydestäni surussa. Kiitos teille. Voimia päiväänne.

        Tämä kirjoittaminen ja toisten kertomusten lukeminen on kyllä vertaistukea parhaasta päästä. Onneksi olemme löytäneet tämän keinon surumme kanavaksi. Sanoin juuri eilen illalla miehelleni, että se on oikeastaan ihmeellinen tunne, että jossakin päin tätä maatamme on todella isiä ja äitejä, jotka käyvät tätä samaa surua läpi.Toisillekkin on tapahtunut tämä, mitä ei pitäisi kenenkään joutua kokemaan.
        Kävin tänään poikani haudalla lumipyryssä ja yritin siellä lakaista lumia ja sytytin kynttilät. Vastapäätä häntä veljeni poika, joka kuoli viisi kuukautta aikaisemmin. Käsittämätöntä. Muistelen aikoja, kun he olivat pieniä, niitä onnellisia kesäpäiviä mökillä. Pojat kävivät välillä hermoillekkin varsinkin iltaisin, kun heitä ei ollut saada millään nukkumaan. Voi kun yhdenkin päivän saisi vielä takaisin. Veljeni poika menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa ulkomailla kaaduttuaan pyörällään.Pyörä säilyi lähes vahingoittumatta,mutta poika sai sisäisiä vammoja ja menehtyi muutaman tunnin kuluttua sairaalassa.
        Nyt he ovat taas yhdessä kuten lapsina, niin aina haudalla käydessäni ajattelen. Pitäkää toisistanne huolta siellä missä nyt olette.

        Kävin taas tuolla talviuinnissa mieheni kanssa. Tunti meni saunoessa ja uidessa ja juteltiin niitä näitä muiden uimareiden kanssa. Pukuhuoneessa pukiessani mietin, että voi kun elämä on ihanaa. Yhtäkkiä jysähti päähäni, että eihän se voi olla, miten sellainen ajatus edes pääsi mieleeni. Hetkeksi olin tosiaan irtaantunut tästä suremisesta. Mitenkähän tämä tulee oikein menemään. Tarkoitan, voiko lapsestaan koskaan päästääkkään ihan oikeasti irti. Annanko itselleni koskaan lupaakaan olla iloinen omasta elämästäni. Nythän on kulunut vielä suhteellisen lyhyt aika poikani kuolemasta, mutta muuttaako aika sitä niin, että en koe huonoa omaatuntoa heti, jos en hetkeen ole ajatellut häntä. Ymmärrätte ehkä mitä ajattelen. Äidin, isän ja veljeni kuolemat olivat kovia asioita minulle, mutta olen silti voinut antaa itselleni luvan elää ja nauttia elämästäni. Oma lapsi on kuitenkin eri asia, hän on osa minua.
        Enoni menetti poikansa lähes 30 v sitten ja vieläkin, kun heidät tapaa, he kertovat, että niin ja niin kauan on nyt kulunut siitä, kun Jorma kuoli. Kuitenkin he näennäisesti viettävät ihan normaalia elämää. Nyt juuri tunnen, että voin paremmin. Vuosi on kohta kulunut poikani kuolemasta. Joku on sanonut, että toinen vuosi oli vielä pahempi kuin ensimmäinen. Toisena vuonna menetyksen oikein tajuaa, ehkä niin.
        Hyvää iltaa teille ystävät, voimahalaus.

    • Turvamies

      Hyvää alkavaa päivää teille kaikille. Mikä on auttanut surussa? Reilu kuukausi sitten kirjoitin tämän hakien apua ja lohdutusta. Huomaan, ettei kirjoitukseni mennyt hukkaan sillä tätä kautta löysin teidät jotka olette eläneet lähes päivittäin kanssani. En ole ollut ajatusteni kanssa yksin kun kerrotte syvästä surustanne ja lohduttomasta ikävästänne. Kun kerrotte ihan arkisen päivänne askareista ja tekemisistänne niin saan niistäkin paljon rohkeutta tehdä ja toimia itsekin.

      Rohkenen kirjoittaa nimimerkkini suojissa syvimmistä tunteistani ja samalla punnita omaa vointiani. Heikot päivämme on itsekullakin mutta aina kun joku jaksaa paremmin on jotenkin mukava kuulla siitä ja lähteä ikään kuin mukaan. Näin toimivat myös muuttolinnut raskaassa ja joskus epätoivoisessa matkassaankin. Vahvin vetää parvea ja auraa. Kun vetovuorossa oleva väsyy niin toinen siirtyy vuorollaan vetämään. Kaikki saavat lentää voimiensa mukaan mutta kaikki lentävät yhdessä ketään joukosta jättämättä.

      Ainakin minä koen saaneeni paljon ihan jokaisen kirjoituksesta ja se on minua lohduttanut surussani.

      Viola oli kokenut hetken elämän olevan ihanaa mutta sitten oli säikähtänyt sitä tunnetta. Minäkin koen useasti elämäni olevan hyvin ja samalla säikädän sitä, että unohdanko nyt poikani? Tuntuu, että suru ja ikävä on ne ainoat siteet häneen ja jos ne siteet katkeaa niin menetän yhteyden kokonaan. Miten osaisin rakentaa poikaani toisenlaisen yhteyden kuin surun ja murheen? Sitä en tiedä.

      Lähdetään kaikki tähän päivään reippain mielin ja luottavaisella hengellä siitä, että löydämme lisää lohdutusta ja eteenpäin vieviä ajatuksia surussamme.

      • Turvamies

        Hei. Tänään oli ihana auringonpaiste tehdä lumitöitä. Aamulla kirjoitin surun siteistä. Pihallani rappusten vieressä on poikani tekemä kannellinen tuhkakuppi johon nyt itsekin olen joitakin sikarin- ja tupakan natsoja laittanut. Kuppi on tullut melkein täydeksi mutta en ole raaskinut sitä tyhjentää koska kupissa on vielä poikanikin tupakan natsat. Tajusin aamuisen kirjoitukseni, että olen tehnyt siteitä poikaani henkisesti mutta näytän pitävän muistakin siteistä itsepintaisesti ja jopa tiedostamattanikin tiukasti kiinni. Siteet ovat myös esineissä, tavaroissa ja jopa tupakan natsoissakin. Kaikessa mikä on pojalleni kuulunut. Huomaan eläväni tunteessa, että jos tyhjennän tuhkakupin ja heitän natsat pois niin samalla menetän myös jotain pojastani. Laittelin jokin aika sitten lisävaloja autooni. Löysin verstashuoneesta poikani auton entiset lisävalot mutta siitäkin huolimatta, että totesin ne käyttökelvottomaksi laitoin ne takaisin hyllyyn.

        Miten tällaisesta elämässä voi mennä eteenpäin pelkäämättä, että ne vähäiset ja ainoat siteet katkeavat?

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei. Tänään oli ihana auringonpaiste tehdä lumitöitä. Aamulla kirjoitin surun siteistä. Pihallani rappusten vieressä on poikani tekemä kannellinen tuhkakuppi johon nyt itsekin olen joitakin sikarin- ja tupakan natsoja laittanut. Kuppi on tullut melkein täydeksi mutta en ole raaskinut sitä tyhjentää koska kupissa on vielä poikanikin tupakan natsat. Tajusin aamuisen kirjoitukseni, että olen tehnyt siteitä poikaani henkisesti mutta näytän pitävän muistakin siteistä itsepintaisesti ja jopa tiedostamattanikin tiukasti kiinni. Siteet ovat myös esineissä, tavaroissa ja jopa tupakan natsoissakin. Kaikessa mikä on pojalleni kuulunut. Huomaan eläväni tunteessa, että jos tyhjennän tuhkakupin ja heitän natsat pois niin samalla menetän myös jotain pojastani. Laittelin jokin aika sitten lisävaloja autooni. Löysin verstashuoneesta poikani auton entiset lisävalot mutta siitäkin huolimatta, että totesin ne käyttökelvottomaksi laitoin ne takaisin hyllyyn.

        Miten tällaisesta elämässä voi mennä eteenpäin pelkäämättä, että ne vähäiset ja ainoat siteet katkeavat?

        kaikki ne asiat ennen lapsen kuolemaa muutetaankin ilon siteiksi? Yritä nyt ajatella niin että kaikki asiat ennen poikani kuolemaa olivat iloisia,tietenkin oli myös niitä toisiakin mutta niitä en muistele mitenkään enää.Katselen hänen maalaamiaan tauluja,nikkaroimiaan pikkuesineitä,luen vähän kerrallaan hänen kirjoituksiaan mutta lopetan heti kun alkaa tuntumaan taas se tuttu tunne.Haluan liittää kaiken tämän niihin ilon siteisiin,niihin joissa asui nauru ja huumorikin.Surun siteet solmin vasta poikani poismenon jälkeen,näin päätin eräänä iltana.Nyt on ollut monta parempaa päivää peräkkäin,johtuen varmaan työkiireestä kun matkailusesonki on alkanut ja työ vaatii täyden keskittymisen.Kaipa siinä aivot saa sitten levätä noidankehästä kun ajatukset on muissa asioissa,mutta heti kun tulee hiljaisempi hetki niin ikävä alkaa syöksyä päälle.Haluaisin tulevan Joulunkin vain nukkua ohi,mulla niin pelottaa kohdata tämä ensimmäinen Joulu ilman poikaani ja tuntuu ettei se toinenkaan Joulu ole sen kummempi.Mietin myös sitä että kun muutama vuosi on kulunut niin miten olen muuttunut?Asuuko minussa yhä tämä sama suru,kahlaanko elämääni jotenkuten eteenpäin kuten tähänkin asti?Olen mieki nauranut vedet silmissä mutta heti senjälkeen on tullut että teinkö nyt väärin ,unohdinko lapseni.Jospa se onkin niin että eläessään me teemme ja sanomme kaikkea vain siksi että läheisemme jaksavat eteenpäin muistelemalla meidän hassuja sanomisia ja nauravatkin niille muistoille.Mie olen monesti kertonut poikani kommelluksista ja nasevista huomautuksista ja saanut itseni ja muutkin nauramaan.Lopettelen nyt ja otan myöhastyneet päiväunet,pitkästä aikaa on kolmen päivän vapaa viikonloppu töistä joka on tosi tervetullut tähän saumaan.Lauantaina käyn poikani haudalla ystäväni kanssa,hän löytää aina jostain ne sanat että on helpompi palata kotiin.Rauhallista iltaa teille kaikille ja yritetään pinnistellä ja uskoa että elämä kantaa.

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        kaikki ne asiat ennen lapsen kuolemaa muutetaankin ilon siteiksi? Yritä nyt ajatella niin että kaikki asiat ennen poikani kuolemaa olivat iloisia,tietenkin oli myös niitä toisiakin mutta niitä en muistele mitenkään enää.Katselen hänen maalaamiaan tauluja,nikkaroimiaan pikkuesineitä,luen vähän kerrallaan hänen kirjoituksiaan mutta lopetan heti kun alkaa tuntumaan taas se tuttu tunne.Haluan liittää kaiken tämän niihin ilon siteisiin,niihin joissa asui nauru ja huumorikin.Surun siteet solmin vasta poikani poismenon jälkeen,näin päätin eräänä iltana.Nyt on ollut monta parempaa päivää peräkkäin,johtuen varmaan työkiireestä kun matkailusesonki on alkanut ja työ vaatii täyden keskittymisen.Kaipa siinä aivot saa sitten levätä noidankehästä kun ajatukset on muissa asioissa,mutta heti kun tulee hiljaisempi hetki niin ikävä alkaa syöksyä päälle.Haluaisin tulevan Joulunkin vain nukkua ohi,mulla niin pelottaa kohdata tämä ensimmäinen Joulu ilman poikaani ja tuntuu ettei se toinenkaan Joulu ole sen kummempi.Mietin myös sitä että kun muutama vuosi on kulunut niin miten olen muuttunut?Asuuko minussa yhä tämä sama suru,kahlaanko elämääni jotenkuten eteenpäin kuten tähänkin asti?Olen mieki nauranut vedet silmissä mutta heti senjälkeen on tullut että teinkö nyt väärin ,unohdinko lapseni.Jospa se onkin niin että eläessään me teemme ja sanomme kaikkea vain siksi että läheisemme jaksavat eteenpäin muistelemalla meidän hassuja sanomisia ja nauravatkin niille muistoille.Mie olen monesti kertonut poikani kommelluksista ja nasevista huomautuksista ja saanut itseni ja muutkin nauramaan.Lopettelen nyt ja otan myöhastyneet päiväunet,pitkästä aikaa on kolmen päivän vapaa viikonloppu töistä joka on tosi tervetullut tähän saumaan.Lauantaina käyn poikani haudalla ystäväni kanssa,hän löytää aina jostain ne sanat että on helpompi palata kotiin.Rauhallista iltaa teille kaikille ja yritetään pinnistellä ja uskoa että elämä kantaa.

        Psykologi oli sanonut nuorimmalle pojalleni, että tämä on jämähtänyt tähän isonveljen menetykseen ja sen aiheuttamiin suruntunteisiin ja että nyt olisi aika muille asioille. Hänen on ollut hirveän vaikea keskittyä mihinkään veljensä kuoleman jälkeen. Ehkä se sitten on niin, että alitajuisesti pelkää unohtavansa rakkaan ihmisen, jos päästää surusta irti. Niin se on minullakin, vaikka tietysti tiedän, että en poikaani koskaan voi unohtaa. Jonkinlainen huono omatunto siitä, että välillä vapaudun siitä surun siteestä.
        Minäkään en voi heittää pois mitään poikani tavaroita. Löysin hänen autostaan urheilukassin, jossa oli tennispalloja ja hänen treenivatteensa. Mieheni pitää nyt jumpassa pojan shortseja, vaikka omiakin on monet. Pojan treenipaidasta on tullut hänen lempipaitansa, vaikka hänestä ensin tuntui siltä, että ei voi päällensä pojan vaatteita laittaa. Lasisessa Iittalan lanternissa, jonka sain joululahjaksi pojaltani v 2006 on hänen kuolemastaan asti joka ilta palanut kynttilä.Kaikki hänen koulukäsityönsä olen tallettanut tarkasti. Hänen ensimmäinen koululaukkunsa sai taas kyyneleet silmiini, kun sen vintiltä löysin.

        Arkinen työ, omat harrastukset ja muitten ihmisten tapaaminen ovat kuitenkin saaneet aikaan tunteen, että olen taas vähän kuin "normi" ihminen.

        Tuonpuoleista, kuolemanjälkeistä elänmää käsittelevät kirjat kiinnostavat yhä. Olen nyt lukemassa Carol Bowmanin kirjaa Paluu Taivaasta, hän alkoi v 1988 tutkia lasten aikaisempia elämiä, jälleensyntymistä, joka tapahtuisi suvun sisällä, eli sielu, joka olisi syntynyt aika pian kuolemansa jälkeen samaan sukuun takaisin. Samaa kuin Oskar Reponen kirjassaan kertoo pojastaan. Aika huikaisevia kertomuksia reinkarnaatiosta .

        Olen päättänyt, että tästä elämän traagisesta käänteestä huolimatta elämän on jatkuttava, olen sen velkaa muulle perheelleni, pojalleni ja itselleni. Enää minusta ei tunnu siltä, että tarvon hyllyvässä suossa. Välillä on jo vähän kovaa maata jalkojen alla. Elämä ei palaa entiselleen, mutta sen on kelvattava tällaisena. Voimia teille, hyvää yötä ja sinulle Kyyneleitä Silmät täynnä hyviä ansaittuja lepopäiviä. Itse aion viettää lauantain metsätöissä eli teen sellaista heinäntorjuntaa pienten kuusentaimien ympäriltä. Huvi- ja hyötyliikuntaa samalla kertaa.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Psykologi oli sanonut nuorimmalle pojalleni, että tämä on jämähtänyt tähän isonveljen menetykseen ja sen aiheuttamiin suruntunteisiin ja että nyt olisi aika muille asioille. Hänen on ollut hirveän vaikea keskittyä mihinkään veljensä kuoleman jälkeen. Ehkä se sitten on niin, että alitajuisesti pelkää unohtavansa rakkaan ihmisen, jos päästää surusta irti. Niin se on minullakin, vaikka tietysti tiedän, että en poikaani koskaan voi unohtaa. Jonkinlainen huono omatunto siitä, että välillä vapaudun siitä surun siteestä.
        Minäkään en voi heittää pois mitään poikani tavaroita. Löysin hänen autostaan urheilukassin, jossa oli tennispalloja ja hänen treenivatteensa. Mieheni pitää nyt jumpassa pojan shortseja, vaikka omiakin on monet. Pojan treenipaidasta on tullut hänen lempipaitansa, vaikka hänestä ensin tuntui siltä, että ei voi päällensä pojan vaatteita laittaa. Lasisessa Iittalan lanternissa, jonka sain joululahjaksi pojaltani v 2006 on hänen kuolemastaan asti joka ilta palanut kynttilä.Kaikki hänen koulukäsityönsä olen tallettanut tarkasti. Hänen ensimmäinen koululaukkunsa sai taas kyyneleet silmiini, kun sen vintiltä löysin.

        Arkinen työ, omat harrastukset ja muitten ihmisten tapaaminen ovat kuitenkin saaneet aikaan tunteen, että olen taas vähän kuin "normi" ihminen.

        Tuonpuoleista, kuolemanjälkeistä elänmää käsittelevät kirjat kiinnostavat yhä. Olen nyt lukemassa Carol Bowmanin kirjaa Paluu Taivaasta, hän alkoi v 1988 tutkia lasten aikaisempia elämiä, jälleensyntymistä, joka tapahtuisi suvun sisällä, eli sielu, joka olisi syntynyt aika pian kuolemansa jälkeen samaan sukuun takaisin. Samaa kuin Oskar Reponen kirjassaan kertoo pojastaan. Aika huikaisevia kertomuksia reinkarnaatiosta .

        Olen päättänyt, että tästä elämän traagisesta käänteestä huolimatta elämän on jatkuttava, olen sen velkaa muulle perheelleni, pojalleni ja itselleni. Enää minusta ei tunnu siltä, että tarvon hyllyvässä suossa. Välillä on jo vähän kovaa maata jalkojen alla. Elämä ei palaa entiselleen, mutta sen on kelvattava tällaisena. Voimia teille, hyvää yötä ja sinulle Kyyneleitä Silmät täynnä hyviä ansaittuja lepopäiviä. Itse aion viettää lauantain metsätöissä eli teen sellaista heinäntorjuntaa pienten kuusentaimien ympäriltä. Huvi- ja hyötyliikuntaa samalla kertaa.

        Hei Viola. Uudelleen syntyminen elikkä reinkarnaatio. Olen hyvin vähän tutustunut kirjallisuuteen ja käsitteeseen reinkarnaatio. siksi minulla ei ole siitä paljoa tietoa ja ajatusmaailmani painottuu konservatiivisiin kristinuskon oppeihin. En usko, että kuolemamme jälkeen synnymme vaikkapa johonkin toiseen ruumiiseen ja synnymme sitä kautta elämään uudelleen. Tuntuu, että söisi tilaa niiltä jotka syntyvät isästään ja äidistään. Niin kuin sanoin niin tuntematta ja tietämättä asiasta enempää uskon siihen, että kuolemamme jälkeen menemme sinne henkimaailmaan ja sitten vaan odotellaan Vapahtajamme seuraavia toimenpiteitä.

        Mielenkiintoisia ajatuksia ja nämä herättävät joskus hyvinkin vahvoja kannanottoja puolesta ja vastaan. Itse meinaan mennä tämän elämäni virranmukana mutta en enää palata takaisin tänne mistä olen lähtenyt. Laitan ainakin siinä vaiheessa vahvasti hanttiin jos joku meinaa lähettää takakaisin.

        Mielenkiintoni ei riitä tutustumaan asiaan enempi sillä tämä tietomäärä tuntuu tässävaiheessa riittävälle mutta luen mielelläni kaikesta tiedosta mitä löydät.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola. Uudelleen syntyminen elikkä reinkarnaatio. Olen hyvin vähän tutustunut kirjallisuuteen ja käsitteeseen reinkarnaatio. siksi minulla ei ole siitä paljoa tietoa ja ajatusmaailmani painottuu konservatiivisiin kristinuskon oppeihin. En usko, että kuolemamme jälkeen synnymme vaikkapa johonkin toiseen ruumiiseen ja synnymme sitä kautta elämään uudelleen. Tuntuu, että söisi tilaa niiltä jotka syntyvät isästään ja äidistään. Niin kuin sanoin niin tuntematta ja tietämättä asiasta enempää uskon siihen, että kuolemamme jälkeen menemme sinne henkimaailmaan ja sitten vaan odotellaan Vapahtajamme seuraavia toimenpiteitä.

        Mielenkiintoisia ajatuksia ja nämä herättävät joskus hyvinkin vahvoja kannanottoja puolesta ja vastaan. Itse meinaan mennä tämän elämäni virranmukana mutta en enää palata takaisin tänne mistä olen lähtenyt. Laitan ainakin siinä vaiheessa vahvasti hanttiin jos joku meinaa lähettää takakaisin.

        Mielenkiintoni ei riitä tutustumaan asiaan enempi sillä tämä tietomäärä tuntuu tässävaiheessa riittävälle mutta luen mielelläni kaikesta tiedosta mitä löydät.

        Kyllä,jälleensyntymisusko on sellainen salaperäisyyden verhoama alue. En minäkään ihan oikeasti haluasi tänne maan pälle enää tulla kuolemani jälkeen. On kuitenkin mielenkiintoista lukea ihmisten kokemuksia ja ajatuksia tästäkin asiasta. Luin nuorena paljon eri uskonnoista ja mietin niiden eroavaisuuksia. Elämä vei sitten ja ei enää ollut aikaa eikä mielenkiintoa mietiskelyyn, eikä paljon uskonasioihinkaan. Olen elänyt elämääni kai aika siististi, ollut sellainen tapauskovainen, käynyt aika harvoin kirkossa kyllä.
        Joskus on leikillään voinut sanoa, että joku asia on varmaan tapahtunut entisessä elämässäni. Jokaisella meistä on varmaan hetkiä, kun yhtäkkiä tuntee, että on kokenut jonkun tapahtuman tai hetken aikaisemmi,nopea välähdys. Muistan, kun vuosia sitten olimme lomamatkalla Kyproksella. Kävimme Pafoksella, siellä on sellainen vanha hautakompleksi myös nimeltään Kuninaiden hauta, jossa on hautoja jo n. 300 e.Kr siellä yhtäkkiä minulle tuli voimakas tunne, että olen nähnyt tämän ennen, ollut täällä, vaikka en ole ikinä aikaisemmin ollut siellä. Se oli jotenkin aavemmaista.
        Olen ymmärtänyt,luettuani eri kirjailijoiden kuvauksia henkimaailmasta, että todella menemme sinne henkenä ja jätämme ruumiimme tänne. Saamme siellä sen henkiruumiimme. Jos palaamme vielä maan päälle on se hengen oma valinta, eli jos hengen kehitys maan päällä jäisi niin vailinaiseksi, että henki haluaisi palata tai joitakin selvittämättömiä asioita tai muusta syystä haluaisikin palata, niin hän voi sen tehdä, kun on siihen halukas tai valmis.

        Siirrymme nyt sitten adventtiaikaan, en ole edes kynttilänjalkaa ottanut esille, jotenkin nyt kaikki mikä liittyy jouluun on niin vaikeaa.

        Toivon kuitenkin, että teillä kaikilla on ollut helpompi päivä tänään, hyvää illanjatkoa teille.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Kyllä,jälleensyntymisusko on sellainen salaperäisyyden verhoama alue. En minäkään ihan oikeasti haluasi tänne maan pälle enää tulla kuolemani jälkeen. On kuitenkin mielenkiintoista lukea ihmisten kokemuksia ja ajatuksia tästäkin asiasta. Luin nuorena paljon eri uskonnoista ja mietin niiden eroavaisuuksia. Elämä vei sitten ja ei enää ollut aikaa eikä mielenkiintoa mietiskelyyn, eikä paljon uskonasioihinkaan. Olen elänyt elämääni kai aika siististi, ollut sellainen tapauskovainen, käynyt aika harvoin kirkossa kyllä.
        Joskus on leikillään voinut sanoa, että joku asia on varmaan tapahtunut entisessä elämässäni. Jokaisella meistä on varmaan hetkiä, kun yhtäkkiä tuntee, että on kokenut jonkun tapahtuman tai hetken aikaisemmi,nopea välähdys. Muistan, kun vuosia sitten olimme lomamatkalla Kyproksella. Kävimme Pafoksella, siellä on sellainen vanha hautakompleksi myös nimeltään Kuninaiden hauta, jossa on hautoja jo n. 300 e.Kr siellä yhtäkkiä minulle tuli voimakas tunne, että olen nähnyt tämän ennen, ollut täällä, vaikka en ole ikinä aikaisemmin ollut siellä. Se oli jotenkin aavemmaista.
        Olen ymmärtänyt,luettuani eri kirjailijoiden kuvauksia henkimaailmasta, että todella menemme sinne henkenä ja jätämme ruumiimme tänne. Saamme siellä sen henkiruumiimme. Jos palaamme vielä maan päälle on se hengen oma valinta, eli jos hengen kehitys maan päällä jäisi niin vailinaiseksi, että henki haluaisi palata tai joitakin selvittämättömiä asioita tai muusta syystä haluaisikin palata, niin hän voi sen tehdä, kun on siihen halukas tai valmis.

        Siirrymme nyt sitten adventtiaikaan, en ole edes kynttilänjalkaa ottanut esille, jotenkin nyt kaikki mikä liittyy jouluun on niin vaikeaa.

        Toivon kuitenkin, että teillä kaikilla on ollut helpompi päivä tänään, hyvää illanjatkoa teille.

        Hei Viola. Mukava, että tutkit erinäisiä asioita ja että jaat vielä meille muillekin kokemuksia niistä. Vaikutat, että osaat tutkia niitä järjellä ja sydämellä. Myös minäkin olen joskus kokenut tunnetta, että olen nähnyt tämän tai kokenut ennenkin. Tosin niin ei ole tapahtunut pitkään aikaan ja elämäni on ollut vankasti kiinni tässä päivässä. Tulevaisuuden suunitelmat katosivat surun myötä. Tänään on ollut minullakin helpompi päivä. Hyvää iltaa teille kaikille. Kirjoitellaan.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Kyllä,jälleensyntymisusko on sellainen salaperäisyyden verhoama alue. En minäkään ihan oikeasti haluasi tänne maan pälle enää tulla kuolemani jälkeen. On kuitenkin mielenkiintoista lukea ihmisten kokemuksia ja ajatuksia tästäkin asiasta. Luin nuorena paljon eri uskonnoista ja mietin niiden eroavaisuuksia. Elämä vei sitten ja ei enää ollut aikaa eikä mielenkiintoa mietiskelyyn, eikä paljon uskonasioihinkaan. Olen elänyt elämääni kai aika siististi, ollut sellainen tapauskovainen, käynyt aika harvoin kirkossa kyllä.
        Joskus on leikillään voinut sanoa, että joku asia on varmaan tapahtunut entisessä elämässäni. Jokaisella meistä on varmaan hetkiä, kun yhtäkkiä tuntee, että on kokenut jonkun tapahtuman tai hetken aikaisemmi,nopea välähdys. Muistan, kun vuosia sitten olimme lomamatkalla Kyproksella. Kävimme Pafoksella, siellä on sellainen vanha hautakompleksi myös nimeltään Kuninaiden hauta, jossa on hautoja jo n. 300 e.Kr siellä yhtäkkiä minulle tuli voimakas tunne, että olen nähnyt tämän ennen, ollut täällä, vaikka en ole ikinä aikaisemmin ollut siellä. Se oli jotenkin aavemmaista.
        Olen ymmärtänyt,luettuani eri kirjailijoiden kuvauksia henkimaailmasta, että todella menemme sinne henkenä ja jätämme ruumiimme tänne. Saamme siellä sen henkiruumiimme. Jos palaamme vielä maan päälle on se hengen oma valinta, eli jos hengen kehitys maan päällä jäisi niin vailinaiseksi, että henki haluaisi palata tai joitakin selvittämättömiä asioita tai muusta syystä haluaisikin palata, niin hän voi sen tehdä, kun on siihen halukas tai valmis.

        Siirrymme nyt sitten adventtiaikaan, en ole edes kynttilänjalkaa ottanut esille, jotenkin nyt kaikki mikä liittyy jouluun on niin vaikeaa.

        Toivon kuitenkin, että teillä kaikilla on ollut helpompi päivä tänään, hyvää illanjatkoa teille.

        Tuli jotenkin tälläkohtaa mieleen Lindqvistin Martin kirjoitus kirjasta Kulkemisen kipu ja ilo. Martti oli aikoinaan pääsiäisen aikaan Roomassa ja hän kävi Via Venetollessa. Siellä oli kirkko jossa oli 4000 kapusiinimunkin viimeinen leposija. Kalmisto muodostui useasta kappelista. Yhdessä kappelissa oli latinankielinen teksti, joka suomennettuna kuuluu näin: "Me olimme kerran sellaisia kuin te olette nyt. Te tulette kerran olemaan sellaisia kuin me olemme nyt."

    • Turvamies

      Hyvää huomenta kaikille. Lämpöaalto sai lumet sulamaan ja jokapaikka on loskaa täynnä. Onneksi ehdin eilen tekemään lumityöt. Aamulla ensimmäiseksi tyhjensin ulkona olevan tuhkakupin roskikseen. Sitä pitää vaan pinnistellä kohti normaalia elämään ja hyviä muistoja. Kyllä se niin on, että roskat ja romut kuuluvat roskikseen oli sitten muistot niissä mitä hyvänsä. Minulla on vielä paljon ihania esineitä, vaatteita ja muita tavaroita jotka säilytän muistona pojastani. Suru sumentaa ja harkintakyky pettää herkästi monessa asiassa. Saan kirjoituksistanne paljon mietittävää omalle kohdalleni ja kun mietin niin samalla tajuan kuinka minun olisi hyvä toimia missäkin asiassa.

      Viola. Tiedän miltä miehestäsi tuntuu pitää pojan vaatteita sillä minäkin pidin ulkomaan matkallani pojan entisiä shortseja. Ne tuntuivat aivan ihanilta. Siinä tuntuu, että poika olisi vieläkin lähempänä ja mukana kuin mitä todellisuudessa on. Se tuottaa hyvää mieltä ja siitä pitää saada ottaa osansa.

      Kirjoitin äsken ajattelematta "lähempänä". En todellakaan tiedä, että ovatko poikamme lähellä vaiko kaukana. Muistan ne ensimmäiset päivät pojan kuolemasta kun naapurin eläkkeellä oleva rovasti tuli vaimonsa kanssa käymään. Epätoivoisen itkuisena kysyin häneltä, että missä poika nyt on? Hän vastasi miettimättä, että henkimaailmassa. Kysyin, että missä se henkimaailma on? Hän vastasi yhtä nopeasti, että tässä lähellämme. Hän sanoi, että teologisessa ja raamatullisessa opissa sanotaan henkimaailman olevan aivan lähellämme. Meitä eroittaa vain hyvin "ohut verho". Kun katson kaukaisuuteen tai taivaan korkeuksiin ajattelematta asiaa sen kummin elän kaukaisuudessa. Harvoin ajattelen, että se henkimaailma olisikin ihan lähelläni. Niin kuin se pelipaita tai shortsit. Ihan iholla tai muutoin keskuudessamme.

      Ollaan tänään ajatuksin lähellä toisiamme. Mennään tänään eteenpäin yhdessä tietänen, että ajattelemme toisiamme kannustavin ajatuksin.

    • Turavamies

      Hyvää iltaa kaikille. Viikonloppu on mennyt ihan hujahtaen, enkä ole oikeastaan ehtinyt miettimään itsessäni olevaa surua vaikka poikaa olenkin ikävöinyt. Nuorin tyttäreni ilmoitti odottavansa kihlattunsa kanssa lasta. Olinkin tätä toivonut salaa sisimmässäni sillä se lisää vääjäämättä elämisen halua ja tarmoa ajatella asioita eteenpäin.

      Puolisoni kanssa haimme lauantaina koiranpennun. Se on 10vk. ikäinen musta Labratorinnoutaja, jonka ristimme Elmoksi. Pissi, kakka ja riehuminen kuuluvat nyt tähän elämään joten viikonloppu on mennyt erittäin nopeasti.

      Poikani sanoi vielä keväällä, että otettaisiin koira. Silloin työni ja hänenkin opiskelujensa vuoksi se olisi ollut mahdotonta hoitamisen suhteen. Nyt on tilanne toinen ja hoitaminen onnistuu. Myös molemmat tyttäreni ovat halukkaita avustamaan jos joutuisimme olemaan poissa kotoa töiden takia.

      Tuntuu hyvälle, että koira hankittiin. Ehkä sitenkin, että se oli yksi poikani toiveista vaikkei hän itse siitä päässyt kanssamme tässä elämässä iloitsemaan. Toivon, että hän iloitsee rajan tuolla puolen siitä yhtä paljon jos se on mahdollista.

      Koirasta on paljon hoitamista ja vastuuta mutta tällähetkellä tuntuu siltä, että sekin omalla tavallaan pitää kiinni elämässä ja sen kulussa. Jo nyt pari päivää koiran pennun kanssa on tuntunut mukavalle.

      Ystävät hyvät. Miten teidän viikonloppu on mennyt?

      • Kyyneleitä silmät täynnä.

        kävellessä,harrastuksissa on viikonloppu mennyt joka tosin jatkuu vielä kun nautin ylellisestä kolmen päivän vapaasta.Kävin juuri hakemassa lehden ja taas on kaksi nuorta ihmistä lähtenyt sinne missä meidänkin lapset ovat.On ihmeellistä miten nyt pystyy tuntemaan täysin sen surunmäärän mitä noidenkin lapsien vanhemmat nyt tuntevat.Ennen sitä vain ohimennen lukaisi uutiset senkummemmin miettimättä.Kiva että Elmo on tullut viemään ajatuksia muualle,vaatiihan pieni pentu huomiota ja teetättää työtä joka on nyt varmasti tervetullutta.Itse olin sisaren luona vierailulla naapurikaupungissa ja hänen pieni poikansa saa ajatukset kyllä vähäksi aikaa muualle kun poika on aika lailla villin sorttinen ja jöötä täytyy pitää.Eilen iltapäivällä olin ystäväni kanssa katselemassa joululahjoja ja niinpä huomaamatta kuljetin käsivarrella paitaa josta poikani pitäisi.Sanoinkin ystävälleni että taidan ottaa tämän kun tämä on pojan tyylinen ja varmasti pitää tästä.Ystäväni otti varovasti paidan kädestäni sanoen että mennään kahville välillä ja että pojalla on nyt paljon kauniimmat vaatteet.Elänkö välillä horroksessa kuvitellen ettei mikään ole muuttunut jotta olisi helpompi olla?Yksin ollessa kun on paha olla ajattelen että aivan varmasti hän on jossakin lähelläni,puhun hänelle,saatan kertoa päivän tapahtumia ja yhtäkkiä hoksaan että on parempi olla.Joidenkin mielestä tämmöinen voi olla kummallista,jopa mennä jo liiallisuuksiin.Minusta se ei ole sitä sillä mulla on oikeus käyttää kaikki ne keinot jotka edesauttavat minua jaksamaan ja kantavat eteenpäin.Enhän kumminkaan kaada kahvia kahteen kuppiin enkä pyydä jäämään syömään,tiedostan koko ajan ettei hän ole luonani fyysisesti.Sitäkin olen miettinyt olisiko minun parempi pahan olon iskiessä käydä se mitään tekemättä läpi kuin että alkaa vimmatusti tekemään jotain?Jääkö se jotenkin käsittelemättä,möykyksi sisälleni vai purkautuuko se kaikki ikävä ja suru siihen kun hion raivokkaasti sitä minun entisöinti lipastoa jossa riittää työtä moniksi viikoiksi?Ainakin tuo kaikenlainen fyysinen tekeminen auttaa ja eikö se ole silloin hyväksi?Sain eilen sp-viestin jossa mulle ilmoitettiin että kauan kaipaamani suru-ryhmä alkaa täällä tammikuun alussa.Siitä olen iloinen sillä toivon että siellä pystyn käsittelemään myöskin vihantunteita joita tällä palstalla en voi koska ne liittyvät henkilöön joka saattaa tunnistaa itsensä mikäli käy lukemassa täällä.Parempi olisi jos voisin puhua hänelle itselleen näistä mutta ehkä saan sieltä ryhmästä valmiudet siihenkin.Nyt pitää alkaa tekemään rästiin jääneitä kotitöitä ja ensimmäiseksi käyn pukkaamassa lumet,keitän hyvät kaffit ja sittenvain imuri käyntiin.Toivon teille kaikille seesteistä päivää,olette tulleet läheisiksi ja tuntuu vahvasti että olemme yhtä.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        kävellessä,harrastuksissa on viikonloppu mennyt joka tosin jatkuu vielä kun nautin ylellisestä kolmen päivän vapaasta.Kävin juuri hakemassa lehden ja taas on kaksi nuorta ihmistä lähtenyt sinne missä meidänkin lapset ovat.On ihmeellistä miten nyt pystyy tuntemaan täysin sen surunmäärän mitä noidenkin lapsien vanhemmat nyt tuntevat.Ennen sitä vain ohimennen lukaisi uutiset senkummemmin miettimättä.Kiva että Elmo on tullut viemään ajatuksia muualle,vaatiihan pieni pentu huomiota ja teetättää työtä joka on nyt varmasti tervetullutta.Itse olin sisaren luona vierailulla naapurikaupungissa ja hänen pieni poikansa saa ajatukset kyllä vähäksi aikaa muualle kun poika on aika lailla villin sorttinen ja jöötä täytyy pitää.Eilen iltapäivällä olin ystäväni kanssa katselemassa joululahjoja ja niinpä huomaamatta kuljetin käsivarrella paitaa josta poikani pitäisi.Sanoinkin ystävälleni että taidan ottaa tämän kun tämä on pojan tyylinen ja varmasti pitää tästä.Ystäväni otti varovasti paidan kädestäni sanoen että mennään kahville välillä ja että pojalla on nyt paljon kauniimmat vaatteet.Elänkö välillä horroksessa kuvitellen ettei mikään ole muuttunut jotta olisi helpompi olla?Yksin ollessa kun on paha olla ajattelen että aivan varmasti hän on jossakin lähelläni,puhun hänelle,saatan kertoa päivän tapahtumia ja yhtäkkiä hoksaan että on parempi olla.Joidenkin mielestä tämmöinen voi olla kummallista,jopa mennä jo liiallisuuksiin.Minusta se ei ole sitä sillä mulla on oikeus käyttää kaikki ne keinot jotka edesauttavat minua jaksamaan ja kantavat eteenpäin.Enhän kumminkaan kaada kahvia kahteen kuppiin enkä pyydä jäämään syömään,tiedostan koko ajan ettei hän ole luonani fyysisesti.Sitäkin olen miettinyt olisiko minun parempi pahan olon iskiessä käydä se mitään tekemättä läpi kuin että alkaa vimmatusti tekemään jotain?Jääkö se jotenkin käsittelemättä,möykyksi sisälleni vai purkautuuko se kaikki ikävä ja suru siihen kun hion raivokkaasti sitä minun entisöinti lipastoa jossa riittää työtä moniksi viikoiksi?Ainakin tuo kaikenlainen fyysinen tekeminen auttaa ja eikö se ole silloin hyväksi?Sain eilen sp-viestin jossa mulle ilmoitettiin että kauan kaipaamani suru-ryhmä alkaa täällä tammikuun alussa.Siitä olen iloinen sillä toivon että siellä pystyn käsittelemään myöskin vihantunteita joita tällä palstalla en voi koska ne liittyvät henkilöön joka saattaa tunnistaa itsensä mikäli käy lukemassa täällä.Parempi olisi jos voisin puhua hänelle itselleen näistä mutta ehkä saan sieltä ryhmästä valmiudet siihenkin.Nyt pitää alkaa tekemään rästiin jääneitä kotitöitä ja ensimmäiseksi käyn pukkaamassa lumet,keitän hyvät kaffit ja sittenvain imuri käyntiin.Toivon teille kaikille seesteistä päivää,olette tulleet läheisiksi ja tuntuu vahvasti että olemme yhtä.

        Hyvää huomenta kaikille ja sinulle Kyyneleitä silmät täynnä. Kun luen kirjoituksesi niin huomaan samalla olevani aivan kuten sinäkin. Myös minä katselen välillä vaatekaupassa sopivaa ja kivaa paitaa pojalleni. Se on jotenkin niin pakonoamista vaikka tietääkin asioiden olevan toisin. Sitä vaan ei tahdo uskoa. Toivotatvasti se on vaan jonkinlainen "välivaihe" ja aika muuttaa käyttäytymisen muotoja. Mukava, että olet saanut harrastaa ja nauttia vapaapäivistäsi harrastaen. Tekeminen tuntuu olevan meille kaikille mistä on ollut selkeää apua. Kun jää yksin tai jää tekemättömäksi niin kyllä suru iskee ja oikein imasee mennessänsä. Aina vaan ei jaksa tehdä ja tuntuu, että voimat ovat kadonneet todella kauas. Se ei iske pelkästään fyysisesti vaan myös henkisesti. Sururyhmää en ole itse kokenut sillä minulla on ollut lähesissä paljon ns. ammattiauttajia. Monet ovat kuitenkin kertoneet positiivisista kokemuksistaan.

        Minäkin olen huomannut, että monella surupalstalla on henkilöitä joiden surua ja lohduttamista epäilen sillä heidän kirjoituksensa eivät osoita muuta kuin pilkkaa ja pätemistä. Ehkä joidenkin suru purkautuu silläkin tapaa mutta harmittaa joskus ihan toisten puolesta miten lapsellisia kommentteja nämä henkilöt esittävät.

        Ehkä on paras olla provoisoitumatta sillä tällaisia ihmisiä on valitettavan paljon. Uskon myös niinkin, että vasta kun suru osuu kohdalle kovalla ja lohduttomalla tavalla niin pilkkaaminen, väheksyminen ja ivalliset typerät vastaukset eivät saa sijaa ajatuksissa / kirjoituksissa vaikka kuinka ne kuuluisivat henkilön perusominaisuuksiin.

        Voimia sinun ja teidän kakkien päivään. Elmo vei aikalailla meidän voimia yölläkin (pissiä ja kakkaa). Nyt on talouspaperivarastot loppu ja täytyy lähteä kauppaan ostamaan erinäisiä siivousaineita ja kakkapusseja. Oli ihan lukea kirjoituksesi Kyyneleitä silmät täynnä. Mitähän Violalle, Surusydämelle ja muille kuuluu?

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta kaikille ja sinulle Kyyneleitä silmät täynnä. Kun luen kirjoituksesi niin huomaan samalla olevani aivan kuten sinäkin. Myös minä katselen välillä vaatekaupassa sopivaa ja kivaa paitaa pojalleni. Se on jotenkin niin pakonoamista vaikka tietääkin asioiden olevan toisin. Sitä vaan ei tahdo uskoa. Toivotatvasti se on vaan jonkinlainen "välivaihe" ja aika muuttaa käyttäytymisen muotoja. Mukava, että olet saanut harrastaa ja nauttia vapaapäivistäsi harrastaen. Tekeminen tuntuu olevan meille kaikille mistä on ollut selkeää apua. Kun jää yksin tai jää tekemättömäksi niin kyllä suru iskee ja oikein imasee mennessänsä. Aina vaan ei jaksa tehdä ja tuntuu, että voimat ovat kadonneet todella kauas. Se ei iske pelkästään fyysisesti vaan myös henkisesti. Sururyhmää en ole itse kokenut sillä minulla on ollut lähesissä paljon ns. ammattiauttajia. Monet ovat kuitenkin kertoneet positiivisista kokemuksistaan.

        Minäkin olen huomannut, että monella surupalstalla on henkilöitä joiden surua ja lohduttamista epäilen sillä heidän kirjoituksensa eivät osoita muuta kuin pilkkaa ja pätemistä. Ehkä joidenkin suru purkautuu silläkin tapaa mutta harmittaa joskus ihan toisten puolesta miten lapsellisia kommentteja nämä henkilöt esittävät.

        Ehkä on paras olla provoisoitumatta sillä tällaisia ihmisiä on valitettavan paljon. Uskon myös niinkin, että vasta kun suru osuu kohdalle kovalla ja lohduttomalla tavalla niin pilkkaaminen, väheksyminen ja ivalliset typerät vastaukset eivät saa sijaa ajatuksissa / kirjoituksissa vaikka kuinka ne kuuluisivat henkilön perusominaisuuksiin.

        Voimia sinun ja teidän kakkien päivään. Elmo vei aikalailla meidän voimia yölläkin (pissiä ja kakkaa). Nyt on talouspaperivarastot loppu ja täytyy lähteä kauppaan ostamaan erinäisiä siivousaineita ja kakkapusseja. Oli ihan lukea kirjoituksesi Kyyneleitä silmät täynnä. Mitähän Violalle, Surusydämelle ja muille kuuluu?

        Hyvää alkavää päivää ! Lohdullista, että tämä ketju jatkuu. Viikonloppu meni tässä aika hiljaiselossa kahden mieheni kanssa. Usein meillä on seurana lapsenlapsemme,mutta nyt he viettivät pikkujoulua kotonaan, asuvat n. 100 km päässä meistä. Lapsenlapsi täyttää 4 v tammikuussa ja hän onkin se, joka pitää meitä kyllä arjessa. Soitti innoissaan lauantaina ja kertoi, että tonttu oli käynyt ja vienyt hänen kirjeensä. On se ihanaa, että joku jaksaa odottaa joulua ja siksi meidän muidenkin täytyy yrittää.Tässä se onkin se ydin, vaikka ei jaksaisi elää aina, kun tämä kauhea on tapahtunut, niin meillä on selviämisvelvollisuus. Niin moni on riippuvainen meidän jaksamisestamme. Meillä kaikillahan on perhe ympärillämme.
        Onneksi olkoon Turavamies lapsenlapsen odotuksesta. Elämä jatkuu. Näin ajattelin minäkin, kun meille ilmoitettiin, että keskimmäisen lapsemme perheeseen odotetaan perheenlisäystä. Uuden vauvan pitäisi syntyä helmikuun alussa.
        Koira antaa nyt varmasti paljon iloa ja puuhaa myös. Minulla on vielä toinenkin suru ollut päällä. Se liittyi juuri koiraan. Pojallani oli vanha koira, joka lopetettiin, kun poikani kuoli. Se oli vanha ja sairas ja hänen koiransa. He lähtivät yhdessä, voi sanoa. Kuitenkin olen surrut sitäkin,koska pidimme sitä aika paljon ja pentuna se olikin meillä, kun poika asui vielä silloin kotona.Poikani sanoi usein, että se on parempi kuin ihminen, se ei arvostele, vaikka olisi millä mielellä itse, niin se aina tulee vastaan yhtä iloisena.Se oli myös poikiani kanssa, kun tämä kuoli. Se on lohduttanut, poikani ei ollut aivan yksin. Paras kaveri vierellä. Vaikka koira oli varmasti hädissään.

        Sinulle Kyyneleitä silmät täynnä, hyvä kun pääset sinne sururyhmään ja saat mahdollisuuden purkaa tuntojasi. Minullekkin se tekisi hyvää varmasti. Voin kertoa, että on eräs ihminen, joka aiheutti kärsimystä pojalleni ja nyt hänen kuolemansa jälkeen minulle. En kuitenkaan ole syyllinen aikuisten ihmisten parisuhdeongelmiin, joilla ei enää ole merkitystäkään.
        En vihaa tätä henkilöä, en vain ole oikea ihminen ottamaan vastaan lisää painolastia ja siksi en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.Totuuden nimessä en sydämestäni voi antaa anteeksikaan hänelle ja välillä huomaamme mieheni kanssa, että puhumme ja vatvomme tätä henkilöä ja hänen sanomisiaan, vaikka olemme päättäneet, että emme välitä.
        Olen menossa kielikurssille pariksi tunniksi, joten hyvää päivää teille.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Viola kirjoitti:

        Hyvää alkavää päivää ! Lohdullista, että tämä ketju jatkuu. Viikonloppu meni tässä aika hiljaiselossa kahden mieheni kanssa. Usein meillä on seurana lapsenlapsemme,mutta nyt he viettivät pikkujoulua kotonaan, asuvat n. 100 km päässä meistä. Lapsenlapsi täyttää 4 v tammikuussa ja hän onkin se, joka pitää meitä kyllä arjessa. Soitti innoissaan lauantaina ja kertoi, että tonttu oli käynyt ja vienyt hänen kirjeensä. On se ihanaa, että joku jaksaa odottaa joulua ja siksi meidän muidenkin täytyy yrittää.Tässä se onkin se ydin, vaikka ei jaksaisi elää aina, kun tämä kauhea on tapahtunut, niin meillä on selviämisvelvollisuus. Niin moni on riippuvainen meidän jaksamisestamme. Meillä kaikillahan on perhe ympärillämme.
        Onneksi olkoon Turavamies lapsenlapsen odotuksesta. Elämä jatkuu. Näin ajattelin minäkin, kun meille ilmoitettiin, että keskimmäisen lapsemme perheeseen odotetaan perheenlisäystä. Uuden vauvan pitäisi syntyä helmikuun alussa.
        Koira antaa nyt varmasti paljon iloa ja puuhaa myös. Minulla on vielä toinenkin suru ollut päällä. Se liittyi juuri koiraan. Pojallani oli vanha koira, joka lopetettiin, kun poikani kuoli. Se oli vanha ja sairas ja hänen koiransa. He lähtivät yhdessä, voi sanoa. Kuitenkin olen surrut sitäkin,koska pidimme sitä aika paljon ja pentuna se olikin meillä, kun poika asui vielä silloin kotona.Poikani sanoi usein, että se on parempi kuin ihminen, se ei arvostele, vaikka olisi millä mielellä itse, niin se aina tulee vastaan yhtä iloisena.Se oli myös poikiani kanssa, kun tämä kuoli. Se on lohduttanut, poikani ei ollut aivan yksin. Paras kaveri vierellä. Vaikka koira oli varmasti hädissään.

        Sinulle Kyyneleitä silmät täynnä, hyvä kun pääset sinne sururyhmään ja saat mahdollisuuden purkaa tuntojasi. Minullekkin se tekisi hyvää varmasti. Voin kertoa, että on eräs ihminen, joka aiheutti kärsimystä pojalleni ja nyt hänen kuolemansa jälkeen minulle. En kuitenkaan ole syyllinen aikuisten ihmisten parisuhdeongelmiin, joilla ei enää ole merkitystäkään.
        En vihaa tätä henkilöä, en vain ole oikea ihminen ottamaan vastaan lisää painolastia ja siksi en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.Totuuden nimessä en sydämestäni voi antaa anteeksikaan hänelle ja välillä huomaamme mieheni kanssa, että puhumme ja vatvomme tätä henkilöä ja hänen sanomisiaan, vaikka olemme päättäneet, että emme välitä.
        Olen menossa kielikurssille pariksi tunniksi, joten hyvää päivää teille.

        Oli rohkaisevaa Viola kun kirjoitit lopuksi että jotenkin et sydämmessäsi voi antaa anteeksi.Niin se menee minullakin.Voin kertoa että vihani tai lievennettynä katkeruuteni kohdistuu poikani isään.Hän hyvästeli ja saatteli ainoan lapsensa hautaan tuntematta poikaansa,tietämättä millainen ainutkertainen ihminen hänen elämässään oli.Uskallan sanoa että hänellä on paljon vaikeampaa,liki mahdotonta selvitä jatkamaan elämää kutakuinkin normaalisti ilman että kysymys "Miksen?" vaatii häneltä vastausta.En tuntenut sääliä,en pystynyt edes puhumaan hänelle hautajaisissa,olin täysin turta kaikelle.Jälkeenpäin hän on kertonut minulle hänen omasta helvetistään,ajatuksista jotka eivät anna rauhaa,koko ajan piinaavista omantunnon äänistä ja siitä että vasta sitten kun mitään ei voi korjata niin tajuaa mitä on menettänyt.On kauheaa puhua isälle siitä millainen hänen poikansa oli kun hänellä oli 24 vuotta aikaa ottaa itse selvää siitä.Siihen en pysty vielä,joskus kuitenkin uskon että olen valmis kertomaan.Myönnän että joskus ajattelen kuinka hän selviää,miten jaksaa kohdata kaikki ne laiminlyönnit joita ei voi mitenkään enää korjata.Olen ajatellut olisiko parempi mulle syytää kaikki hänelle päin kasvoja?Miksi en tee sitten sitä,siksikö että tuntisin itseni enkeliksi kun en lyö lyötyä?Nämä ajatukset kirvoitti se kun siivosin komeroita ja löysin ristipistotyön jota tein sairaalassa kun olin synnyttämässä poikaa.Silmiini osui se pieni tahallaan tehty "virhepisto" sinä hetkenä kun lapsivesi tuli ja oli aika siirtää työ syrjään ja mennä makuulle lepäämään tulevaa koitosta varten.Ihana muisto taulussani ja löysikin heti paikkansa seinällä.Jatkan taas siivousta ja turvamiehelle terveiset että Elmoja löytyi minun kodistani tusinoittain.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Oli rohkaisevaa Viola kun kirjoitit lopuksi että jotenkin et sydämmessäsi voi antaa anteeksi.Niin se menee minullakin.Voin kertoa että vihani tai lievennettynä katkeruuteni kohdistuu poikani isään.Hän hyvästeli ja saatteli ainoan lapsensa hautaan tuntematta poikaansa,tietämättä millainen ainutkertainen ihminen hänen elämässään oli.Uskallan sanoa että hänellä on paljon vaikeampaa,liki mahdotonta selvitä jatkamaan elämää kutakuinkin normaalisti ilman että kysymys "Miksen?" vaatii häneltä vastausta.En tuntenut sääliä,en pystynyt edes puhumaan hänelle hautajaisissa,olin täysin turta kaikelle.Jälkeenpäin hän on kertonut minulle hänen omasta helvetistään,ajatuksista jotka eivät anna rauhaa,koko ajan piinaavista omantunnon äänistä ja siitä että vasta sitten kun mitään ei voi korjata niin tajuaa mitä on menettänyt.On kauheaa puhua isälle siitä millainen hänen poikansa oli kun hänellä oli 24 vuotta aikaa ottaa itse selvää siitä.Siihen en pysty vielä,joskus kuitenkin uskon että olen valmis kertomaan.Myönnän että joskus ajattelen kuinka hän selviää,miten jaksaa kohdata kaikki ne laiminlyönnit joita ei voi mitenkään enää korjata.Olen ajatellut olisiko parempi mulle syytää kaikki hänelle päin kasvoja?Miksi en tee sitten sitä,siksikö että tuntisin itseni enkeliksi kun en lyö lyötyä?Nämä ajatukset kirvoitti se kun siivosin komeroita ja löysin ristipistotyön jota tein sairaalassa kun olin synnyttämässä poikaa.Silmiini osui se pieni tahallaan tehty "virhepisto" sinä hetkenä kun lapsivesi tuli ja oli aika siirtää työ syrjään ja mennä makuulle lepäämään tulevaa koitosta varten.Ihana muisto taulussani ja löysikin heti paikkansa seinällä.Jatkan taas siivousta ja turvamiehelle terveiset että Elmoja löytyi minun kodistani tusinoittain.

        Viha, kauna, katkeruus... Nekin kuuluvat elämään siinä missä ilo ja rakkauskin. Viha ja katkeruus ovat ajoittain kuuluneet minunkin elämään. Ne tunteet ovat kuin myrkkyä tai syöpä. Ne eivät ole vaikuttaneet pelkkinä tunteina vaan ne ovat jopa kuljettaneet ja johdattaneet myös monissa asioissa toimimaan niin kuin niiden pitääkin vaikuttaa. Ne ovat niin vahvoja tunteita, että niistä on todella vaikea päästä irti tai päästää irti. Olen onnistunut joissakin kohtaa elämässäni vapautumaan niistä ja voin sanoa, että aivan varmasti on helpompaa elää.

        Anteeksianto on vastamyrkkyä näille edellämainituille tunteille. Aina ei ole helppoa antaa anteeksi. Joskus haluaisin, anteeksipyyntöä, nöyrää katumusta, hyvitystä, ymmärrystä, syytä... mutta joskus sitä vaan ei tule laisinkaan. Silloin anteeksi antaminen on vaikeampaa kuin kiivetä Mount Everstille ilman lisähappea lumimyrskyssä.

        Alkukielessä ei tunnettu sanoja - antaa anteeksi. Niiden tilalla oli -pyyhkiä pois tai -unohtaa. Monesti olisi helpompaa jos voisi vain unohtaa tai pyyhkiä pois kuin antaa anteeksi.

        Ne jotka ovat minua loukanneet tai muutoin vahingoittaneet eivät välttämättä tunne yhtä suurta tunnetta "rikoksessaan" kuin minä taas tunnen hyvityksen tarpeessani. Elämme joskus myös eriaikaa. Joskus "syyllinen" ei itsekään pysty selittämään tekoaan ja elämä on vienyt häntäkin siihen suuntaan, että minä olen se joka hänen takiaan on joutunut loukatuksi. Joskus voi ihan hyvin olla toisinkin päin.

        Olen joutunut elämässäni painimaan paljonkin tällaisen asian takia. Mietin, että se tunne on yksinomaan minun ajatuksissani ja siitä on päästävä ilman toisten apua eroon. Käsittelin sitä pitkään ja ilmoitin henkilölle joka minua on loukannut syvästi, että saat kaikki tekosi anteeksi, vaikket ole sitä minulta koskaan pyytänytkään. Muistan edelleen pilkun tarkasti kaikki asiat mutta en lähde niihin enää katkeruudella. Se on tapahtunuttta ja minä olen tätä kautta vapautunut näistä "syövän" ja "myrkyn" tunteista. Ne mistä nyt puhun, ne eivät kuulu elämääni. Koetan elää sen suhteen normaalia elämää ilman mitään sen kummempaa ystävyyttä mutta ilman vihaa, katkeruutta ja kaunaa. Olisinko onnistunut pyyhkimään pois tai unohtamaan? Ehkä henkisesti ja se onkin tärkeää.

        Aina minulla ei näin hyvin mene ja epäonnistun monet kerrat mutta tämä oli yksi tapaus joka vaivasi minua suuresti.

        Hyvää ja myönteistä iltaa teille kaikille.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Viha, kauna, katkeruus... Nekin kuuluvat elämään siinä missä ilo ja rakkauskin. Viha ja katkeruus ovat ajoittain kuuluneet minunkin elämään. Ne tunteet ovat kuin myrkkyä tai syöpä. Ne eivät ole vaikuttaneet pelkkinä tunteina vaan ne ovat jopa kuljettaneet ja johdattaneet myös monissa asioissa toimimaan niin kuin niiden pitääkin vaikuttaa. Ne ovat niin vahvoja tunteita, että niistä on todella vaikea päästä irti tai päästää irti. Olen onnistunut joissakin kohtaa elämässäni vapautumaan niistä ja voin sanoa, että aivan varmasti on helpompaa elää.

        Anteeksianto on vastamyrkkyä näille edellämainituille tunteille. Aina ei ole helppoa antaa anteeksi. Joskus haluaisin, anteeksipyyntöä, nöyrää katumusta, hyvitystä, ymmärrystä, syytä... mutta joskus sitä vaan ei tule laisinkaan. Silloin anteeksi antaminen on vaikeampaa kuin kiivetä Mount Everstille ilman lisähappea lumimyrskyssä.

        Alkukielessä ei tunnettu sanoja - antaa anteeksi. Niiden tilalla oli -pyyhkiä pois tai -unohtaa. Monesti olisi helpompaa jos voisi vain unohtaa tai pyyhkiä pois kuin antaa anteeksi.

        Ne jotka ovat minua loukanneet tai muutoin vahingoittaneet eivät välttämättä tunne yhtä suurta tunnetta "rikoksessaan" kuin minä taas tunnen hyvityksen tarpeessani. Elämme joskus myös eriaikaa. Joskus "syyllinen" ei itsekään pysty selittämään tekoaan ja elämä on vienyt häntäkin siihen suuntaan, että minä olen se joka hänen takiaan on joutunut loukatuksi. Joskus voi ihan hyvin olla toisinkin päin.

        Olen joutunut elämässäni painimaan paljonkin tällaisen asian takia. Mietin, että se tunne on yksinomaan minun ajatuksissani ja siitä on päästävä ilman toisten apua eroon. Käsittelin sitä pitkään ja ilmoitin henkilölle joka minua on loukannut syvästi, että saat kaikki tekosi anteeksi, vaikket ole sitä minulta koskaan pyytänytkään. Muistan edelleen pilkun tarkasti kaikki asiat mutta en lähde niihin enää katkeruudella. Se on tapahtunuttta ja minä olen tätä kautta vapautunut näistä "syövän" ja "myrkyn" tunteista. Ne mistä nyt puhun, ne eivät kuulu elämääni. Koetan elää sen suhteen normaalia elämää ilman mitään sen kummempaa ystävyyttä mutta ilman vihaa, katkeruutta ja kaunaa. Olisinko onnistunut pyyhkimään pois tai unohtamaan? Ehkä henkisesti ja se onkin tärkeää.

        Aina minulla ei näin hyvin mene ja epäonnistun monet kerrat mutta tämä oli yksi tapaus joka vaivasi minua suuresti.

        Hyvää ja myönteistä iltaa teille kaikille.

        Hyvää iltaa teille !

        Olen kertonut täällä jo varmaan useaankin otteeseen (kun paljon kirjoittaa, niin alkaa toistaa itseään), että poikani kuoltua kävin sellaisen surukurssin. Työstin tätä poikani kuolemaa,koska se on tietysti ollut elämäni järkyttävin asia. Olen kuitenkin jo niin paljon vuosia elänyt, että muitakin suruja on elämässäni ollut. Omasta mielestäni olen jo kuitenkin selvinnyt aikaisemmista menetyksistäni, läheisten kuolemista (äiti, isä, veli). Olen ollut onneksi terve, joten vielä en siinä mielessä ole tarvinnut tuntea menetyksen tunnetta. Työstäessäni tuota poikani kuolemaa, niin nousi varmaan usein esille tuo henkilö, josta aikaisemmassa viestissäni kerroin. Tuo henkilö, jonka takia olen pahoittanut mieleni monta kertaa, varsinkin poikani kuoleman jälkeen. Kurssin pitäjä ehdotti, että tulisin työstämään myös häntä, että pääsisin eroon hänestä. Asia ei ole ihan yksinkertainen. Tiedän tasan tarkkaan, että jos olisin ollut poikani kuoleman jälkeen täysin yksin, ilman muun perheen tukea, niin en olisi selvinnyt. Hän syyllisti minua niin taitavasti, että hetkittäin aloin uskoa hänen syytöksiinsä, vaikka niissä ei ollut mitään järkeä. Olin heikossa kunnossa ja surusta melkein sekaisin muutenkin. Olin oikeastaan aika helppo uhri hänelle. Onneksi keskimmäinen lapseni tiesi niin paljon asioista, että auttoi minua näkemään asiat realistisesti. Lapsillani on vain kaksi vuotta ikäeroa.
        En halua työstää tätä asiaa kenenkään ulkopuolisen terapeutin kanssa oikeastaan, koska minulla on ainakin kotidiagnoosi tälle henkilölle, enkä usko, että hänen ominaisuuksiensa ja tarkoitusperiensä vatvominen auttaisi enää mitään. Tähän liittyy niin paljon sellaista, mitä en koskaan tule ymmärtämään.

        Tänään mietin myös sitä, että nyt tulee kohta vuosi poikani kuolemasta, eli juuri ennen joulua. Vuosipäivänähän olemme siellä lomamatkalla, voikohan siellä käydä sytyttämässä kynttilän jossakin ?
        Kävin eilen haudalla yksikseni iltapäivällä. Lumi on taas melkein sulanut pois ja hautausmaa oli kylmä ja harmaa. Joskus hautausmaa on rauhoittava, joskus se on todella vain kylmä ja kolkko. Poikani on ikäänkuin enemmän kuollut siellä hautausmaalla kuin muuten. Hänen nimensä siinä kivessä, siihen ei totu. Muualla hän on ikänkuin kuitenkin mukana ja lähelläni.

        Toivottavasti teillä on ollut sellainen hyvä päivä tänään. Itse olen alkanut silloin tällöin hemmottelemaan itseäni. Kävin hoidattamassa käteni kuntoon tänään. Onkohan se tervehtymistä, kun alkaa taas välittämään vähän itsestään ?

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hyvää iltaa teille !

        Olen kertonut täällä jo varmaan useaankin otteeseen (kun paljon kirjoittaa, niin alkaa toistaa itseään), että poikani kuoltua kävin sellaisen surukurssin. Työstin tätä poikani kuolemaa,koska se on tietysti ollut elämäni järkyttävin asia. Olen kuitenkin jo niin paljon vuosia elänyt, että muitakin suruja on elämässäni ollut. Omasta mielestäni olen jo kuitenkin selvinnyt aikaisemmista menetyksistäni, läheisten kuolemista (äiti, isä, veli). Olen ollut onneksi terve, joten vielä en siinä mielessä ole tarvinnut tuntea menetyksen tunnetta. Työstäessäni tuota poikani kuolemaa, niin nousi varmaan usein esille tuo henkilö, josta aikaisemmassa viestissäni kerroin. Tuo henkilö, jonka takia olen pahoittanut mieleni monta kertaa, varsinkin poikani kuoleman jälkeen. Kurssin pitäjä ehdotti, että tulisin työstämään myös häntä, että pääsisin eroon hänestä. Asia ei ole ihan yksinkertainen. Tiedän tasan tarkkaan, että jos olisin ollut poikani kuoleman jälkeen täysin yksin, ilman muun perheen tukea, niin en olisi selvinnyt. Hän syyllisti minua niin taitavasti, että hetkittäin aloin uskoa hänen syytöksiinsä, vaikka niissä ei ollut mitään järkeä. Olin heikossa kunnossa ja surusta melkein sekaisin muutenkin. Olin oikeastaan aika helppo uhri hänelle. Onneksi keskimmäinen lapseni tiesi niin paljon asioista, että auttoi minua näkemään asiat realistisesti. Lapsillani on vain kaksi vuotta ikäeroa.
        En halua työstää tätä asiaa kenenkään ulkopuolisen terapeutin kanssa oikeastaan, koska minulla on ainakin kotidiagnoosi tälle henkilölle, enkä usko, että hänen ominaisuuksiensa ja tarkoitusperiensä vatvominen auttaisi enää mitään. Tähän liittyy niin paljon sellaista, mitä en koskaan tule ymmärtämään.

        Tänään mietin myös sitä, että nyt tulee kohta vuosi poikani kuolemasta, eli juuri ennen joulua. Vuosipäivänähän olemme siellä lomamatkalla, voikohan siellä käydä sytyttämässä kynttilän jossakin ?
        Kävin eilen haudalla yksikseni iltapäivällä. Lumi on taas melkein sulanut pois ja hautausmaa oli kylmä ja harmaa. Joskus hautausmaa on rauhoittava, joskus se on todella vain kylmä ja kolkko. Poikani on ikäänkuin enemmän kuollut siellä hautausmaalla kuin muuten. Hänen nimensä siinä kivessä, siihen ei totu. Muualla hän on ikänkuin kuitenkin mukana ja lähelläni.

        Toivottavasti teillä on ollut sellainen hyvä päivä tänään. Itse olen alkanut silloin tällöin hemmottelemaan itseäni. Kävin hoidattamassa käteni kuntoon tänään. Onkohan se tervehtymistä, kun alkaa taas välittämään vähän itsestään ?

        Hei Viola ja kaikki muut palstalla olijat. Tuntuu todella pahalle ajatella, että poikasi kuolemaan liittyy vielä näin ikäviä lieveilmiöitä mitä kirjoitat. Samalla huomasin, että tuntui myös hyvälle lukea, että välität itsestäsi. Sekin on varmaan, että mikä on auttanut surussa.

        Olen tehnyt tänään töitä kotoakäsin ja samalla tarkkaillut koiranpennun liikkeitä. Huomaan, että koira todella tuo sellaista piristystä elämään vaikka yöt ja päivätkin menevät vielä pissa ja kakkajutuissa. Pentu kaipaa paljon läheisyyttä ja päivällä työskentelin siten, että koira nukkui sylissäni ja minä kirjoitin koneella.

        Palaan vielä ihmissuhde kiekuroihin. Ne ovat vaikeita asioita ja itsensä löytäminen vielä vaikeampaa. Se on jonkinlainen armo, että voi ymmärtää olevansa väärässä. Paljon helpompaa todeta olla oikeassa. Omalla kohdallani kutsun sitä nöyrtymiseksi. En nöyristelyksi sillä se on aivan jotain muuta. Joskus itsensä löytäminen on ajan kysymys ja jotkut eivät ehdi sitä elämänsä aikana edes kokea.

        Huomaan kirjoituksestasi, että olet kuitenkin jollakin tapaa ohittanut tämän ihmisen surusi myötä ja ymmärrät realiteetit ja todellisuuden. Maailma on pullollaan syyttäjiä mutta niin vähän puolustajia.

        Hyvää yötä kaillle ja nukkukaa hyvin.

    • Turvamies

      Hyvää huomenta kaikille. Hieman väsyneenä tähän aamun lähden sillä koiranpentu rymysi viimeyönnä ja oppi nyt hyppäämään sänkyyn, jota emme tule sallimaan.

      Jäi eilen kertomatta, että kurssikaverini Eeva soitti. Ollaan pidetty aiemmin paljonkin yhteyttä sillä keskustelimme aimmin paljon saman ikäisten poikiemme elämästä. Välillä huolestuneena heidän alkoholin käytöstään. Eeva ei tiennyt poikani kuolemasta ja piti sitten kertoa hänelle puhelimessa tämän kesän tapahtumat.

      Välillä en meinannut pystyä puhumaan sillä itkulle ja ikävälle en mahtanut mitään. Eeva oli todella järkyttynyt ja voimaton lohduttamaan mutta hänelle oli hyvä puhua. Olen ollut jotenkin väsynyt käymään tätä asiaa uudelleen läpi mutta nyt se luotettavan hyvän ystävän kanssa tuntui ihan hyvälle. Ehkä tätä tapahtuma pitää käydä pienin välein jonkun kanssa läpi ja siten purkaa sitä mitä mitä sisällään kantaa jokaikinen päivä vaikka päivät olisivatkin hieman parempia.

      Tämä palsta on tuntunut hyvälle. Huomaan välillä odottavani mitä teille kuuluu ja miten tänään voitte? Aina ei tarvitse olla erityistä sanomaa mutta se, että kulkee palanmatkaa toisen rinnalla niillä voimilla mitä on niin sinä kai sen salaisuus. Minulle se on tuottanut parempaa mieltä. Kiitos teille.

      Voimia päiväänne ja päivän tuleviin haasteisiin. Emme tiedä tänäänkään hetkeä jolloin saatamme tahtomattamme joutua syöksymään surun syöveriin mutta päivä päivältä olemme vahvempia kestämään sen.

      • pirstaleita

        Huomenta kaikille!
        Poikani taivasmatkalle lähdöstä tulee kuluneeksi viisi vuotta joulun alla.
        Miehen pois nukkuminen, vaikean sairauden jälkeen, toi taas kaikki tuntemukset pintaan.
        On hyvä ollut seurata tätä keskustelua. Teillä kaikilla tuntuu olevan samanlaisia tunteita, joita itse kävin läpi pojan lähdön jälkeen.
        Silloin en kyennyt kirjoittamaan, sanat olivat ikäänkuin hukassa.
        Nyt olen alkanut kirjoittamaan, ensin tapahtumat ja lisännyt sitten niitä tunteita, mitä kävin läpi. Kirjoitus on ikuisuusprojekti, mutta helpotti sekasortoista mieltäni, kun sain molemmat tapahtumat tavallaan jäsenneltyä, (huono sana, mutten keksinyt muuta,) päässäni. Enää ei olo tunnu niin kaaottiselta .
        Tämä on hyvä keskustelu kaikille meille ja antaa voimaa, kun tietää ettei kulje yksin.

      • Viola

        Hei taas kaikille ! Vietän vapaapäivää täällä yksikseni. Taikka en ihan niinkään. Otin vain pienen lepotauon siivouksen välillä. Minulla on projekti käynnissä. Yritän päästä eroon mahdollisimman paljosta ylimääräisestä tavarasta, mitä kotiin on kertynyt vuosien varrella. Yritän ottaa huone kerrallaan. Tiedätte, että siinä jää monesti joku tavara käteen ja muistot valtaavat mielen. Eilen löysin yhdestä laatikosta pojan lapsuuden -ja nuoruudenaikaisia mitaleita pussillisen. Hän harrasti aktiivisesti uintia ja monet olivat ne kilpailut ja matkat joita yhdessä teimme hänen kanssaan. Niitä ei voi mihinkään tietenkään hävittää. Muistoja monesta muustakin läheisestä ja sukulaisesta, niitä vain ei voi hävittää ja taas ne saa pistää kaappien kätköihin. Kirjoitin eilen moniin tavaroihin pienen tekstin, kenelle ne ovat kuuluneet. Hyvä päästä kuitenkin eroon turhista tavaroista ja papereista.
        Ihanalta kuulostaa tuo uusi koiranpentu. Tuo rotukin on sellainen aktiivinen, että sen kanssa aika kuluu. Pentuna koirasta on kyllä aika lailla töitä, mutta aika nopeasti tuo hankalin vaihe menee ohi. Säännöistä ei kannata lipsua, muuten koira kyllä tekee mitä tahtoo. Taitaviakin ne ovat hämäämään isäntää. Minä en antanut pojan koiran olla sohvalla, eikä se ollutkaan minun nähteni, mutta yksin ollessaan tiedän, että se oli sen lempipaikka. Edellisenä talvena, kun poikani oli isänsä kanssa Lapissa, niin koira oli minulla. Se oli kuten kerroin jo vanha koira ja piti ääntä nukkuessaan, se oli kuitenkin harvemmin meillä ja häiritsi nukahtamistani. Iltaisin se jäi nukkumaan omalle paikalleen ja minä suljin makuuhuoneen oven, että saisin nukkua rauhassa. Joka ikinen aamu se oli silti makuuhuoneen matolla nukkumassa. Poikani sanoi, että se nukkui aina hänen vieressään lattialla ja kaipasi seuraa.

        En minäkään enää kovin mielelläni puhu kenenkään kanssa pojastani, en ainakaan oma-aloitteisesti. Monet eivät tiedä, että poikani on kuollut. Hänhän ei asunut enää vuosiin kotikaupungissaan. Parasta on ollut täällä kirjoittaa, kun kaikki te jaatte samaa asiaa. Nyt kun on kulunut jo lähes vuosi poikani kuolemasta, niin se on varmaan monen mielestä riittävä aika suremiseen. Oikeastaan en voi käsittää, että aika on kulunut kuitenkin niin nopeasti. Eilen, kun pikkuveli puhui veljestään,niin sanoin itsekkin hänelle, että vuoden olemme pärjäneet, kyllä me selvitään eteenpäinkin. Pakko sanoa toiselle, hän on nuori ja hänellä on lupa ajatella itseään. Hänen ja muun perheen, lapsenlapsien takia on tämä selviytymisvelvollisuus. Velvollisuudelta se monesti vieläkin tuntuu, vaikka välillä elämä tuntuu ihan mukavaltakin.

      • Viola
        pirstaleita kirjoitti:

        Huomenta kaikille!
        Poikani taivasmatkalle lähdöstä tulee kuluneeksi viisi vuotta joulun alla.
        Miehen pois nukkuminen, vaikean sairauden jälkeen, toi taas kaikki tuntemukset pintaan.
        On hyvä ollut seurata tätä keskustelua. Teillä kaikilla tuntuu olevan samanlaisia tunteita, joita itse kävin läpi pojan lähdön jälkeen.
        Silloin en kyennyt kirjoittamaan, sanat olivat ikäänkuin hukassa.
        Nyt olen alkanut kirjoittamaan, ensin tapahtumat ja lisännyt sitten niitä tunteita, mitä kävin läpi. Kirjoitus on ikuisuusprojekti, mutta helpotti sekasortoista mieltäni, kun sain molemmat tapahtumat tavallaan jäsenneltyä, (huono sana, mutten keksinyt muuta,) päässäni. Enää ei olo tunnu niin kaaottiselta .
        Tämä on hyvä keskustelu kaikille meille ja antaa voimaa, kun tietää ettei kulje yksin.

        Kiitos itsellesi. Olet kulkenut jo pitkän matkan poikasi lähdön jälkeen. Olen niin pahoillani, että olet joutunut jo toisen suuren surun kohtaamaan. Monesti sitä miettii, että mitä jos ei ikinä olisi kohdannut ketään, jota rakastaa, ei ikinä saanut lapsia, elämä olisi olisi ollut ehkä paljon helpompaa. Ei olisi tarvinnut kokea tätä menettämisen tuskaa. Mutta sittenkin, olisiko se ollut elämää? Kai jossain on päätetty, että me juuri tarvitsemme nämä vaikeat kokemukset elämäämme. Toisaalta saimme myös nämä ihanat lapsemme. Tiedämme kaikki, että vaikka jo olemme saaneet kokea raskaan surun, niin emme ole turvassa uusilta suruilta. Onneksi emme tiedä etukäteen mitään.Päivä kerrallaan vain.
        Voimia sinulle ja kaikille muille.

      • Turvamies
        pirstaleita kirjoitti:

        Huomenta kaikille!
        Poikani taivasmatkalle lähdöstä tulee kuluneeksi viisi vuotta joulun alla.
        Miehen pois nukkuminen, vaikean sairauden jälkeen, toi taas kaikki tuntemukset pintaan.
        On hyvä ollut seurata tätä keskustelua. Teillä kaikilla tuntuu olevan samanlaisia tunteita, joita itse kävin läpi pojan lähdön jälkeen.
        Silloin en kyennyt kirjoittamaan, sanat olivat ikäänkuin hukassa.
        Nyt olen alkanut kirjoittamaan, ensin tapahtumat ja lisännyt sitten niitä tunteita, mitä kävin läpi. Kirjoitus on ikuisuusprojekti, mutta helpotti sekasortoista mieltäni, kun sain molemmat tapahtumat tavallaan jäsenneltyä, (huono sana, mutten keksinyt muuta,) päässäni. Enää ei olo tunnu niin kaaottiselta .
        Tämä on hyvä keskustelu kaikille meille ja antaa voimaa, kun tietää ettei kulje yksin.

        Hei Pirstaleita. Mukava, että olet lukenut kirjoituksiamme ja vielä mukavampaa, että osallistut myös kirjoittamiseen. Arvostan suuresti kokemusten vaihtoa sillä siitä aina oppii ja siinä voi elää mukana. Elää etenkin samoja asioita ja tuntoja mitä itsekkin on kokenut ja jäänyt kokematta. Jos milloin niin nyt on ollut ihanaa kulkea rinnallanne tätä elämää tässä muodossa. En varmaan muutoin olisi voinut muutoin tuntojani näin hyvin purkaa kuin tällä palstalla. En voi kertoa läheisilleni itkuistani ja kalvavasta ikävästä sillä en halua vidä heitä mukanani niihin tuntoihin. Heilläkin on oma taakkansa kannettavana ja siinä on aivan tarpeeksi.

        Uskon, että sinullakin on vielä paljon jaettavaa meille muille joten odottelen kirjoituksiasi ja ajatuksiasi. Meitä yhdistää sekin, että lapsemme ovat olleet jo ns. aikuisia miehiä. Aikuisia ja aikuisia?

        Niitä voimahalauksia teille kaiklle tähän iltaan.

      • Pirstaleita
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Pirstaleita. Mukava, että olet lukenut kirjoituksiamme ja vielä mukavampaa, että osallistut myös kirjoittamiseen. Arvostan suuresti kokemusten vaihtoa sillä siitä aina oppii ja siinä voi elää mukana. Elää etenkin samoja asioita ja tuntoja mitä itsekkin on kokenut ja jäänyt kokematta. Jos milloin niin nyt on ollut ihanaa kulkea rinnallanne tätä elämää tässä muodossa. En varmaan muutoin olisi voinut muutoin tuntojani näin hyvin purkaa kuin tällä palstalla. En voi kertoa läheisilleni itkuistani ja kalvavasta ikävästä sillä en halua vidä heitä mukanani niihin tuntoihin. Heilläkin on oma taakkansa kannettavana ja siinä on aivan tarpeeksi.

        Uskon, että sinullakin on vielä paljon jaettavaa meille muille joten odottelen kirjoituksiasi ja ajatuksiasi. Meitä yhdistää sekin, että lapsemme ovat olleet jo ns. aikuisia miehiä. Aikuisia ja aikuisia?

        Niitä voimahalauksia teille kaiklle tähän iltaan.

        Juuri tuollaisia tuntemuksia oli itsellänikin, ettei voinut omaisille kertoa omasta pahasta olostaan, koska heilläkin oli varmasti yhtä kamalaa. Eikä liioin ystäviäkään halunnut itkettää. Ehkä siksi nyt miehen lähdettyä pojan luokse, tuli taas kaikki tunteet niin voimakkaina ja hukuttavina, että ajattelin, etten selviä enää.
        Pää oli täysin sekaisin, ajatukset kulki loputonta ympyrää, siksi tuo kirjoittaminen, josta mainitsin oli minulle parasta terapiaa, sai ainakin ajatukset selkiintymään.
        Vanhempi poika ja pois nukkuneen pojan poika antavat voimaa, pitävät kiinni täällä.
        He ovat joutuneet myös kantamaan yhtä suuren taakan, poika oikeastaan vielä isomman, kun on joutunut kantamaan myös huolta minun jaksamisestani. Onneksi hänellä on ihana avovaimo, joka kannatteli meitä molempia miehen lähdön jälkeen, ja tukee poikaa.
        Pojanpoika on vielä pieni ekaluokkalainen, ja jo joutunut kokemaan kaksi menetystä. Hän muistuttaa isäänsä eleiltään ja olemukseltaan. Toisaalta lohduttavaa, mutta myös tuskallista. Enää en joudu menemään ulos itkemään, kun hän on luonani, niin kuin tein ensimmäisinä vuosina pojan lähdettyä. En itkenyt hänen nähtensä, ettei olisi pelästynyt ja luullut omaksi syykseen. Kerron hänelle joskus myöhemmin, kun kasvaa ensin isommaksi.
        Isoäitini, paljon kokenut, jota arvostin suuresti, sanoi, ettei lapset kasva koskaan aikuisiksi vanhempien silmissä. Tuo pitää minun mielestäni paikkansa. Olivatpa lapset minkä ikäisiä tahansa, aina he ovat meidän lapsia.
        Rauhallista yötä!

      • Pirstaleita
        Viola kirjoitti:

        Hei taas kaikille ! Vietän vapaapäivää täällä yksikseni. Taikka en ihan niinkään. Otin vain pienen lepotauon siivouksen välillä. Minulla on projekti käynnissä. Yritän päästä eroon mahdollisimman paljosta ylimääräisestä tavarasta, mitä kotiin on kertynyt vuosien varrella. Yritän ottaa huone kerrallaan. Tiedätte, että siinä jää monesti joku tavara käteen ja muistot valtaavat mielen. Eilen löysin yhdestä laatikosta pojan lapsuuden -ja nuoruudenaikaisia mitaleita pussillisen. Hän harrasti aktiivisesti uintia ja monet olivat ne kilpailut ja matkat joita yhdessä teimme hänen kanssaan. Niitä ei voi mihinkään tietenkään hävittää. Muistoja monesta muustakin läheisestä ja sukulaisesta, niitä vain ei voi hävittää ja taas ne saa pistää kaappien kätköihin. Kirjoitin eilen moniin tavaroihin pienen tekstin, kenelle ne ovat kuuluneet. Hyvä päästä kuitenkin eroon turhista tavaroista ja papereista.
        Ihanalta kuulostaa tuo uusi koiranpentu. Tuo rotukin on sellainen aktiivinen, että sen kanssa aika kuluu. Pentuna koirasta on kyllä aika lailla töitä, mutta aika nopeasti tuo hankalin vaihe menee ohi. Säännöistä ei kannata lipsua, muuten koira kyllä tekee mitä tahtoo. Taitaviakin ne ovat hämäämään isäntää. Minä en antanut pojan koiran olla sohvalla, eikä se ollutkaan minun nähteni, mutta yksin ollessaan tiedän, että se oli sen lempipaikka. Edellisenä talvena, kun poikani oli isänsä kanssa Lapissa, niin koira oli minulla. Se oli kuten kerroin jo vanha koira ja piti ääntä nukkuessaan, se oli kuitenkin harvemmin meillä ja häiritsi nukahtamistani. Iltaisin se jäi nukkumaan omalle paikalleen ja minä suljin makuuhuoneen oven, että saisin nukkua rauhassa. Joka ikinen aamu se oli silti makuuhuoneen matolla nukkumassa. Poikani sanoi, että se nukkui aina hänen vieressään lattialla ja kaipasi seuraa.

        En minäkään enää kovin mielelläni puhu kenenkään kanssa pojastani, en ainakaan oma-aloitteisesti. Monet eivät tiedä, että poikani on kuollut. Hänhän ei asunut enää vuosiin kotikaupungissaan. Parasta on ollut täällä kirjoittaa, kun kaikki te jaatte samaa asiaa. Nyt kun on kulunut jo lähes vuosi poikani kuolemasta, niin se on varmaan monen mielestä riittävä aika suremiseen. Oikeastaan en voi käsittää, että aika on kulunut kuitenkin niin nopeasti. Eilen, kun pikkuveli puhui veljestään,niin sanoin itsekkin hänelle, että vuoden olemme pärjäneet, kyllä me selvitään eteenpäinkin. Pakko sanoa toiselle, hän on nuori ja hänellä on lupa ajatella itseään. Hänen ja muun perheen, lapsenlapsien takia on tämä selviytymisvelvollisuus. Velvollisuudelta se monesti vieläkin tuntuu, vaikka välillä elämä tuntuu ihan mukavaltakin.

        Kiitos aiemmasta vastauksesta!
        Yritin itsekkin siivoilla pojan tavaroita silloin, ehkä noin vuoden kuluttua. En kyennyt heittämään mitään pois. Edelleenkin on kaksi pahvilaatikkoa, joita en voi "penkoa". Vaatteita olen säästänyt, esim. pojan takin, josta hän piti ja loppuaikoina käytti autoremonteissa. Eihän se enää tuoksu pojalta, mutta on kuitenkin lohduttavaa ajatella niin, kun ikävä valtaa mielen. Miehen vaatteet sain siirrettyä alakertaan kauhean itkun saattelemana, mitään en kuitenkaan heittänyt pois. Ehkä sitten joskus.
        Kahden kaapin tyhjennys kesti kaksi päivää, muistelin milloin mies oli saanut minkäkin vaatteen ja paruin välillä ääneen.
        "Jäljellä on vain muistot ja jokainen niistä satuttaa yksitellen".(Luin jostakin poikani pois menon jälkeen.)
        Tein mieheni elämästä valokuvin taulun muistotilaisuuteen, ja nyt ajattelin tehdä pojastakin sellaisen. Sekin on eräänlaista surutyötä. Ajattelin antaa sellaisen myös pojanpojalle isästään. Tulee varmasti aika, jolloin hän haluaa kuulla isästään, joten taulu ja kirjoitelmani olisivat tarpeen hänelle.
        Tiedän, etten itkuitta selviä kummastakaan, mutta uskon taulun teon ja kirjoittamisen pojasta ja hänen elämästään, helpottavan ikävääni.
        Suremisen aika on juuri niin pitkä kuin sinä haluat surra, sillä mitä muut ajattelevat ei ole merkitystä. Tunteet ovat jokaisella ihmisellä omanlaiset, eikä niiden määrää, tai aikarajaa voi määritellä, tai sulkea johonkin raamiin.
        Keskustelin näistä asioista lääkärini kanssa, jonka mielestä olin masentunut ja tarvitsin lääkitystä, mutta sain hänet uskomaan, että osittain käsittelemättömästä ja uudesta surusta on kysymys.
        Suru muuttuu ajan kanssa ikäväksi, joka ei enää luhista alleen. Itselläni jäi pojan jälkeen surun käsittely vaillinaiseksi, joten nyt miehen pois menon jälkeen sekin vyöryi päälleni taas uudelleen.
        Yritä muuttaa tuo velvollisuuden tunne tarpeellisuudeksi. Kuinka perheestäsi on mukavaa kun huolehdit heistä. Arjessa on paljon pieniä asioita jotka ei toimisi ilman sinun panostasi. Ja ne lapsenlapset, kuinka mukavaa heistä on tulla mummilaan, kun mummi pitää heistä huolen, juttelee heidän kanssaan ja neuvoo tarvittaessa.
        Sinä olet tarpellinen heille monessakin mielessä. Tiedän kokemuksesta, ettei tuo tunteen muuttaminen ole helppoa, mutta itselläni pienet pyynnöt, esim. poikani oli menossa syntymäpäiville, jotka oli naamiaiset ja pyysi minua valmistamaan asun itselleen, ja jouluksi, jonka kokoonnumme kaikki viettämään hänen luonaan, tekemään perunalaatikon, tai pojanpoika soittaa koulusta päästyään, voiko tulla luokseni, ovat minulle suuria asiota ja koen olevani heille tärkeä ja tarpeellinen.
        Rauhallista yötä tarpeellinen ystävä!

      • Turvamies
        Pirstaleita kirjoitti:

        Juuri tuollaisia tuntemuksia oli itsellänikin, ettei voinut omaisille kertoa omasta pahasta olostaan, koska heilläkin oli varmasti yhtä kamalaa. Eikä liioin ystäviäkään halunnut itkettää. Ehkä siksi nyt miehen lähdettyä pojan luokse, tuli taas kaikki tunteet niin voimakkaina ja hukuttavina, että ajattelin, etten selviä enää.
        Pää oli täysin sekaisin, ajatukset kulki loputonta ympyrää, siksi tuo kirjoittaminen, josta mainitsin oli minulle parasta terapiaa, sai ainakin ajatukset selkiintymään.
        Vanhempi poika ja pois nukkuneen pojan poika antavat voimaa, pitävät kiinni täällä.
        He ovat joutuneet myös kantamaan yhtä suuren taakan, poika oikeastaan vielä isomman, kun on joutunut kantamaan myös huolta minun jaksamisestani. Onneksi hänellä on ihana avovaimo, joka kannatteli meitä molempia miehen lähdön jälkeen, ja tukee poikaa.
        Pojanpoika on vielä pieni ekaluokkalainen, ja jo joutunut kokemaan kaksi menetystä. Hän muistuttaa isäänsä eleiltään ja olemukseltaan. Toisaalta lohduttavaa, mutta myös tuskallista. Enää en joudu menemään ulos itkemään, kun hän on luonani, niin kuin tein ensimmäisinä vuosina pojan lähdettyä. En itkenyt hänen nähtensä, ettei olisi pelästynyt ja luullut omaksi syykseen. Kerron hänelle joskus myöhemmin, kun kasvaa ensin isommaksi.
        Isoäitini, paljon kokenut, jota arvostin suuresti, sanoi, ettei lapset kasva koskaan aikuisiksi vanhempien silmissä. Tuo pitää minun mielestäni paikkansa. Olivatpa lapset minkä ikäisiä tahansa, aina he ovat meidän lapsia.
        Rauhallista yötä!

        Pirstaleita. Sinä olit ensimmäisten joukossa esittämässä osanottosi suruuni kun kirjoitin tälle palstalle. Otit osaa myös kertomalla omasta kohtalostasi jossa on varmasti kantamista. Haluan kiittää sinua vieläkin, että olet olemassa ja palstalla mukana. Kiitos sinulle.

        Meillä jokaisella on sitä surun kuormaa kannettavana mutta koetetaan löytää toisistamme kaikkea mikä antaa voimaa kantaa surua. Joskus jonkun pelkkä läsnäolo on siihen riittävää.

        Itsestä huolehtiminen on jokin keino kasvattaa voimia. Siinä on se ihmeellisyys, että kun itse voi hyvin niin ympäristökin voi paremmin. Meillä on vaarana jokapäivä pudota surun syövereihin mutta koetetaan yhdessä pysyä pinnalla.

        Kertokaapa kaikki muutkin, että mitä hyvää on ollut tässä päivässä? Minulla edelleen riemun aiheena on tuo koiranpentu, joka juoksuttaa minua yöllä ja päivällä. Se on niin kamalan hellyydenkipeä. Haluaa nukkua jatkuvasti sylissä. Mitähän siitä tulee kun painaa 35-40kg?

        Voimia päiväänne!

      • Viola
        Pirstaleita kirjoitti:

        Kiitos aiemmasta vastauksesta!
        Yritin itsekkin siivoilla pojan tavaroita silloin, ehkä noin vuoden kuluttua. En kyennyt heittämään mitään pois. Edelleenkin on kaksi pahvilaatikkoa, joita en voi "penkoa". Vaatteita olen säästänyt, esim. pojan takin, josta hän piti ja loppuaikoina käytti autoremonteissa. Eihän se enää tuoksu pojalta, mutta on kuitenkin lohduttavaa ajatella niin, kun ikävä valtaa mielen. Miehen vaatteet sain siirrettyä alakertaan kauhean itkun saattelemana, mitään en kuitenkaan heittänyt pois. Ehkä sitten joskus.
        Kahden kaapin tyhjennys kesti kaksi päivää, muistelin milloin mies oli saanut minkäkin vaatteen ja paruin välillä ääneen.
        "Jäljellä on vain muistot ja jokainen niistä satuttaa yksitellen".(Luin jostakin poikani pois menon jälkeen.)
        Tein mieheni elämästä valokuvin taulun muistotilaisuuteen, ja nyt ajattelin tehdä pojastakin sellaisen. Sekin on eräänlaista surutyötä. Ajattelin antaa sellaisen myös pojanpojalle isästään. Tulee varmasti aika, jolloin hän haluaa kuulla isästään, joten taulu ja kirjoitelmani olisivat tarpeen hänelle.
        Tiedän, etten itkuitta selviä kummastakaan, mutta uskon taulun teon ja kirjoittamisen pojasta ja hänen elämästään, helpottavan ikävääni.
        Suremisen aika on juuri niin pitkä kuin sinä haluat surra, sillä mitä muut ajattelevat ei ole merkitystä. Tunteet ovat jokaisella ihmisellä omanlaiset, eikä niiden määrää, tai aikarajaa voi määritellä, tai sulkea johonkin raamiin.
        Keskustelin näistä asioista lääkärini kanssa, jonka mielestä olin masentunut ja tarvitsin lääkitystä, mutta sain hänet uskomaan, että osittain käsittelemättömästä ja uudesta surusta on kysymys.
        Suru muuttuu ajan kanssa ikäväksi, joka ei enää luhista alleen. Itselläni jäi pojan jälkeen surun käsittely vaillinaiseksi, joten nyt miehen pois menon jälkeen sekin vyöryi päälleni taas uudelleen.
        Yritä muuttaa tuo velvollisuuden tunne tarpeellisuudeksi. Kuinka perheestäsi on mukavaa kun huolehdit heistä. Arjessa on paljon pieniä asioita jotka ei toimisi ilman sinun panostasi. Ja ne lapsenlapset, kuinka mukavaa heistä on tulla mummilaan, kun mummi pitää heistä huolen, juttelee heidän kanssaan ja neuvoo tarvittaessa.
        Sinä olet tarpellinen heille monessakin mielessä. Tiedän kokemuksesta, ettei tuo tunteen muuttaminen ole helppoa, mutta itselläni pienet pyynnöt, esim. poikani oli menossa syntymäpäiville, jotka oli naamiaiset ja pyysi minua valmistamaan asun itselleen, ja jouluksi, jonka kokoonnumme kaikki viettämään hänen luonaan, tekemään perunalaatikon, tai pojanpoika soittaa koulusta päästyään, voiko tulla luokseni, ovat minulle suuria asiota ja koen olevani heille tärkeä ja tarpeellinen.
        Rauhallista yötä tarpeellinen ystävä!

        Kiitos sinulle vielä Pirstaleita. Olemme täällä jo joissakin aikaisemmissa ketjuissa kohdanneet. Kohta vuodenhan olen täällä aika tiiviisti pysytellyt. Itse en ole vielä oikein pystynyt katselemaan poikani kuvia, paitsi nyt yhtä kuvaa, jonka hänen ystävänsä lähetti hiljattain. Se oli otettu hänen työpaikallaan vain muutama päivä ennen hänen kuolemaansa. Kuva oli minulle iloinen yllätys.Kun veljeni poika kuoli 5 kk ennen poikaani (moottoripyöräonnettomuus ulkomailla) kokosi veljeni kuvia pojastaan ihan pienestä koko hänen elämänsä ajalta (28 v) ja teki ne filmiksi, jota näytettiin siinä siunaustilaisuuden jälkeisessä muistotilaisuudessa .Veljeni teki sitä surutyötään. Hänelle kävi myös aika kummallinen asia valmistellessan poikansa hautajaisia. Hän oli valinnut esitettäväksi kaksi musiikkikappaletta siellä muistotilaisuudessa, Sing me o Song ja Forever Angel.
        Hänen poikansa ei asunut enää kotona, vaan toisella paikkakunnalla, mutta hänellä oli vielä kotitalossa vanha huoneensa. Veljeni tarvitsi tilaisuutta varten DVD soitinta ja sellaisia oli kaksi kappaletta pojan huoneessa. Hän otti vain yhden, mikä ensin tuli käsiin ja hämmästyi aika tavalla, kun sen sisällä oli levy, jonka poika oli siihen jättänyt ja levyllä juuri nämä kappaleet. Poika ei ollut käynyt kotona varmaan puoleen vuoteen.

        Tänään on ollut taas sellainen parempi päivä. Meitä on sellainen "entiset työtoverit" joukko, jotka tapaamme säännöllisesti kerran kuussa ja siellä tunnen olevani ihan tavallinen. Ensimmäisen kerran jälkeen kukaan ei ole ottanut puheeksi poikani kuolemaa, eivät he aihetta välttelekkään, varmaan voisin puhua,jos haluaisin, mutta en tunne, että heidän kanssaan haluan sitä puida. Juttelemme kyllä joskus perheistämme ja lapsenlapsistamme. Tapaaminen antaa minulle kyllä hyvää mieltä.
        Tuo joulun tulo on aika kummallista. Olen koko syksyn pelännyt sitä. Nythän olemme päättäneet matkustaa pois jouluksi ja ajattelin vielä viikko sitten, että edes adventtikynttlöitä en laita, Kuitenkin minulla on nyt ikkunoissa kaksi kynttelikköä. Mieheni pani vielä ulos kuuseen valosarjan. Vähän kuitenkin haluaa valoja pimeään. Ajattelin, että lapsenlapsi ilahtuu niistä myös.
        Kävin eilen sisareni kanssa kahvilla vasta-avatussa tai oikeastaan uusitussa kahviossa, jossa omistaja vaihtunut. Nykyinen omistaja menetti poikansa pari vuotta sitten vain 16 vuotiaana. Juttelin hänen kanssaan kesällä ja hänkin kertoi tunteista, että millään ei oikeastaan ole mitään väliä enää. Hän on nyt kuitenkin jaksanut ryhtyä yksityisyrittäjäksi ja tehnyt kahviosta tosi kauniin ja viihtyisän. Josakin kummasta ne voimat vain alkavat löytyä. Lohduttavaa minullekkin.

        Tänne on hyvä kirjoitella, vaikka nyt ei niin erityistä olisi tehnyt tai tapahtunut. Mukava kuulla teistä aina.

        Hyvää ja rauhallista iltaa teille. Ulkona satelee hiljakseen lunta ainakin täällä meillä Pohjanmaalla.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Viola kirjoitti:

        Kiitos sinulle vielä Pirstaleita. Olemme täällä jo joissakin aikaisemmissa ketjuissa kohdanneet. Kohta vuodenhan olen täällä aika tiiviisti pysytellyt. Itse en ole vielä oikein pystynyt katselemaan poikani kuvia, paitsi nyt yhtä kuvaa, jonka hänen ystävänsä lähetti hiljattain. Se oli otettu hänen työpaikallaan vain muutama päivä ennen hänen kuolemaansa. Kuva oli minulle iloinen yllätys.Kun veljeni poika kuoli 5 kk ennen poikaani (moottoripyöräonnettomuus ulkomailla) kokosi veljeni kuvia pojastaan ihan pienestä koko hänen elämänsä ajalta (28 v) ja teki ne filmiksi, jota näytettiin siinä siunaustilaisuuden jälkeisessä muistotilaisuudessa .Veljeni teki sitä surutyötään. Hänelle kävi myös aika kummallinen asia valmistellessan poikansa hautajaisia. Hän oli valinnut esitettäväksi kaksi musiikkikappaletta siellä muistotilaisuudessa, Sing me o Song ja Forever Angel.
        Hänen poikansa ei asunut enää kotona, vaan toisella paikkakunnalla, mutta hänellä oli vielä kotitalossa vanha huoneensa. Veljeni tarvitsi tilaisuutta varten DVD soitinta ja sellaisia oli kaksi kappaletta pojan huoneessa. Hän otti vain yhden, mikä ensin tuli käsiin ja hämmästyi aika tavalla, kun sen sisällä oli levy, jonka poika oli siihen jättänyt ja levyllä juuri nämä kappaleet. Poika ei ollut käynyt kotona varmaan puoleen vuoteen.

        Tänään on ollut taas sellainen parempi päivä. Meitä on sellainen "entiset työtoverit" joukko, jotka tapaamme säännöllisesti kerran kuussa ja siellä tunnen olevani ihan tavallinen. Ensimmäisen kerran jälkeen kukaan ei ole ottanut puheeksi poikani kuolemaa, eivät he aihetta välttelekkään, varmaan voisin puhua,jos haluaisin, mutta en tunne, että heidän kanssaan haluan sitä puida. Juttelemme kyllä joskus perheistämme ja lapsenlapsistamme. Tapaaminen antaa minulle kyllä hyvää mieltä.
        Tuo joulun tulo on aika kummallista. Olen koko syksyn pelännyt sitä. Nythän olemme päättäneet matkustaa pois jouluksi ja ajattelin vielä viikko sitten, että edes adventtikynttlöitä en laita, Kuitenkin minulla on nyt ikkunoissa kaksi kynttelikköä. Mieheni pani vielä ulos kuuseen valosarjan. Vähän kuitenkin haluaa valoja pimeään. Ajattelin, että lapsenlapsi ilahtuu niistä myös.
        Kävin eilen sisareni kanssa kahvilla vasta-avatussa tai oikeastaan uusitussa kahviossa, jossa omistaja vaihtunut. Nykyinen omistaja menetti poikansa pari vuotta sitten vain 16 vuotiaana. Juttelin hänen kanssaan kesällä ja hänkin kertoi tunteista, että millään ei oikeastaan ole mitään väliä enää. Hän on nyt kuitenkin jaksanut ryhtyä yksityisyrittäjäksi ja tehnyt kahviosta tosi kauniin ja viihtyisän. Josakin kummasta ne voimat vain alkavat löytyä. Lohduttavaa minullekkin.

        Tänne on hyvä kirjoitella, vaikka nyt ei niin erityistä olisi tehnyt tai tapahtunut. Mukava kuulla teistä aina.

        Hyvää ja rauhallista iltaa teille. Ulkona satelee hiljakseen lunta ainakin täällä meillä Pohjanmaalla.

        täälläkin.Myös mie mietin tulevaa joulua ja tuntuu että kumpa voisi vain nukkua yli sen yli.Tulee kuluneeksi kahdeksan kuukautta poikani poismenosta ja nyt tuntuu hetkittäin että kyllä tästä voi vissiin selvitäkin vaikka pitkä matka on vielä siihen että voin sanoa eläväni enkä vain ole.Pieni joulu innostus tarttui kun terassia lakaisin lumesta ja muistin kun poikani sanoi aina että laitathan taas terassin kauniiksi,oli sitten kesänalku tai joulu.Niinpä sain siitä voimaa ja laitoin vähän valoja ja kynttilöitä,innostuin taiteilemaan ikkunanlaudoille valkeasta silkistä lumikinosten tapaisia harjanteita.Pienen hetken tunsin sitä joulun odotuksen iloa joka on nyt hukassa.Minulla ei ole vielä voimia siihen että pystyisin katselemaan valokuvia,enhän kykene ottamaan esille joulukoristeitakaan joissa on suurin osa poikani koulussa tekemiä.Rakkaita muistoja mutta niin kipeää tekeviä.Lauantaina itsenäisyyspäivänä käyn viemässä kynttilät poikani ja vanhempieni haudoille.Isäni kuoli itsenäisyyspäivänä ja monesti mietin äitiäni joka isäni kuoleman jälkeen suri niin kauan kunnes heikkenevä muisti armahti hänet.Onko myös minun osani se?Sitä vastaan ainakin taistelen sillä kuten poikani uskovainen ystävä sanoi minulle että Jumalalla on sinulle vielä paljon iloisiakin asioita annettavanaan.Tämä samainen ystävä puhui myös muistotilaisuudessa että hän ei voi eikä osaa surra ystäväänsä sillä Jumala on ilmoittanut että ystävälläni on kaikki hyvin nyt,paremmin kuin kellään täällä maanpäällä.Niitä sanoja muistelen kun on ikävä ja elämä tuntuu tarkoituksettomalta.Rauhallista loppuiltaa kaikille teille,nukkukaa levollisesti,huomenna on jälleen uusi päivä.

    • Turvamies

      Hei kaikille. Täällä Etelä-Savossa sataa märkää lunta. Kävin koiran kanssa lumitöissä sille varalle, että aamulla sitä olisi satanut paljon ja jos tulee pakkasta niin olisiko sitten vaikeaa huomenna kolata. Käydään vielä yöllä kahden maissa pennun kanssa tarkastamassa tilanne sillä pentu tarvitsee käydä yölläkin ulkona. Pentu viihtyy ulkona ja lumessa. koira tuntuu siltäkin kannalta kivalle, että poikani toivoi vielä keväällä sen hankkimista mutta silloin päädyttiin siihen, ettei sitä voida hoitaa koiran tarpeiden mukaisesti. Nyt on tilanne ihan toinen ja hoitamiseen onnistuu.

      Myös minun päivä on ollut ihan kiva. Kerta uskon henkimaailman olemassa oloon siinä missä Australiankin niin mietin tänään, että tietääkö tai näkeekö poikani koiran? Olisiko mitenkään mahdollista, että sielläkin voitaisiin riemuita meidän hyvästä olosta? Se selviää varmasti minullekin aikanaan ja nyt sillä oikealla vastauksella ei ole niin väliä.

      Tämä yhteys on upea. Olette monet sanoneet, että muistatte meitä muitakin iltarukouksissanne. Niin minäkin teen illalla ja joskus päivälläkin. Sekin tuntuu sellaiselle yhteydelle tai ainakin yhdessä ololle. Ehkäpä poikammekin ovat tutustuneet toisiinsa ja ovat samoin yhtä?

      Isän kätteen! Näin sanoo yksi ystäväni kun tapaamisen jälkeen erotaan tai lopetetaan puhelu. Kuulostaa jollakin tapaa erikoiselle mutta kun sitä ajattelee niin hyvinkin hyvälle se kuulostaa. Siispä Isän kätteen ja hyvää yötä teille kaikille ja nukkukaa hyvin.

    • poikansa menettänyt äiti

      Tänään on veljeni pojan lakkiaispäivä. Kaksi ja puoli vuotta sitten olin poikani kanssa veljeni vanhemman pojan lakkiaisissa. Miten jaksan tämän päivän? Muistot tulevat mieleeni. Onkohan siellä poikani muusikkoystävät, en ole kysynyt veljeltäni. Ehkä parempi niin, etten vielä tiedä. En tiedä kestänkö, jos poikani muusikkoystävät esiintyvät.

      Poikani kuolemansuru on edelleen pinnassa, vaikka poikani kuolemasta tulee vuosi ja yhdeksän kuukautta. Tunnen itseni taas niin masentuneeksi. Mikään ei tunnu miltään, en ole laittanut edes jouluvaloja ikkunoihin. Pitäisi yrittää muiden lasteni vuoksi.

      Tässä taannoin puhuin teini-ikäisen tyttäreni kanssa ja kysyin häneltä, että onko hän onnellinen? Tyttäreni vastasi, ettei hän voi tuntea olevansa ihan onnellinen. Kysyin, että miksi. Tyttäreni sanoi, että suree isoa veljeään, eikä sen vuoksi tunne olevansa onnellinen. Siinä sitten puhuttiin, että elämää täytyy jatkaa eteenpäin ja ettei isoveli siitä pahastuisi, vaikka sisko olisi onnellinen.

      Ehkä en ole ihan sisäänpäin kääntynyt suruuni, koska puhun ajoittain lasteni kanssa, että miten he jaksavat ja surevat isoa veljeään. Isältäni, joka oli erittäin läheinen poikani kanssa, asuivat kilometrin päässä toisistään, kysyin, että ajatteleeko hän tyttärenpoikaansa. Isäni kertoi, että ajattelee, mutta ei ihan joka päivä. Olen miettinyt, että aika on armollinen läheisen kuoleman suremisen kanssa, mutta voiko minulle tulla aika, vuosien päästä, että en ajattele poikaani päivittäin? Voinko ajan kanssa unohtaa poikani niin, etten ajattele häntä joka päivä? Ajatteletteko te joka päivä menettämäänne läheistä?

      Luen päivittäin tätä palstaa ja saan lohdutusta suruuni, kun luen teidän kirjoituksianne. Niin on samanlaisia mietteitä ja tuntemuksia minullakin. Voimia teille...

      • Pirstaleita

        Kyllä sinullekin koittaa aika jolloin poikasi ajatteleminen ei tee enää niin kipeää.
        Itselläni on vahva usko ja tunne siihen, että pois nukkuneet läheisemme kulkevat kuitenkin rinnallamme, se antaa lohtua.
        Olen toivottanut lähimmille hyvät yöt ajatuksin, siitä asti kun vanhempi poika muutti kotoa ja olen kertonut heille, että iltaisin ennen nukkumaan menoa ajattelen heitä, olivatpa he missä tahansa. Niinpä nytkin toivotan hyvät yöt myös molemmille pois nukkuneille.
        Jokainen tuntemamme ihminen jättää meihin jotakin, pois nukkuneet kulkevat sydämissämme vaikkemme joka hetki heitä ajattelisikaan.
        Voimahalaus kaikille

      • Viola

        Tervehdys kaikille !
        Kyllä tuollaiset juhlapäivät suvun kesken ovat vaikeita, ne herättävät niin paljon muistoja, jotka tekevät vain surulliseksi. Itse ei halua järjestää mitään juhlatilaisuuksia enää. Siivosin keittiön kaappeja ja mietin tässä juuri, että mitä teen kaikella määrällä astioita, parilla hienolla arabian sarjalla, joita aikaisemmin innoissani keräsin ja joilla katoin joulupöydänkin silloin iloisina aikoina, kun kutsuin sukulaisia jouluaterialle.Yhtä hyvin voisin viedä ne kirpputorille, en varmaan koskaan enää tule tarvitsemaan niin montaa lautasta ja kahvikupitkin ihan turhaan vievät tilaa kaapeissa. En halua valmistella juhlia enää, enkä liioin mielelläni osallistua mihinkään juhlaan.

        Pikkuveljestä olen ollut eniten huolissani, hänelle veljen poismeno oli todella kova paikka. Hän on muutenkin sellainen yksinäinen susi ja veli oli hänelle myös ystävä. Syksyllä tuntui, että asiat menevät taas eteenpäin, hän viihtyi koulussaan ja muuta. Sitten tuli sellainen notkahdus tässä lokakuussa ja hän ei oikein saanut keskityttyä mihinkään tekemiseensä. Nyt hän itsekkin sanoo päässeensä omien sanojensa mukaan kuopasta ylös taas. Olemme kaikki sanoneet hänelle, että hänellä on oikeus ajatella itseään ja olla onnellinen. Hänen takiaan olen yrittänyt tehdä asioita mahdollisimman normaalin oloisesti. Voinkin juuri nyt aika hyvin. Surukin tuntuu menevän jaksoissa. Ihan kuin välillä pitäisi ottaa lepoa siitä. Tosin itken kyllä aika helposti, tulee sellainen haikea olo välillä, varsinkin joku musiikki voi laukaista olon.
        En tiedä, voinko koskaan olla edes yhtä päivää ajattelematta poikaani. Koko ajan hän vielä kulkee ajatuksissani jotenkin ja vaikka mikä voi tuoda hänet voimakkaasti mieleeni. Voi kyllä sanoa, että hän on sydämessäni koko ajan mukanani. Sanon minäkin hänen kuvalleen (pienelle kirjahyllyllä) hyvää yötä joka ilta. Minulla palaa siinä tavallisesti kynttilä vieressä ja puhallan sen sammuksiin samalla.

        Hyvää päivää teille kaikille, voimia sinne juhliin sinulle poikansa menettänyt äiti. Voi olla, että sittenkin on ihan hyvä olla toisten seurassa, vaikka sitten välillä hammasta purren ja itku lähellä.

      • Pirstaleita
        Viola kirjoitti:

        Tervehdys kaikille !
        Kyllä tuollaiset juhlapäivät suvun kesken ovat vaikeita, ne herättävät niin paljon muistoja, jotka tekevät vain surulliseksi. Itse ei halua järjestää mitään juhlatilaisuuksia enää. Siivosin keittiön kaappeja ja mietin tässä juuri, että mitä teen kaikella määrällä astioita, parilla hienolla arabian sarjalla, joita aikaisemmin innoissani keräsin ja joilla katoin joulupöydänkin silloin iloisina aikoina, kun kutsuin sukulaisia jouluaterialle.Yhtä hyvin voisin viedä ne kirpputorille, en varmaan koskaan enää tule tarvitsemaan niin montaa lautasta ja kahvikupitkin ihan turhaan vievät tilaa kaapeissa. En halua valmistella juhlia enää, enkä liioin mielelläni osallistua mihinkään juhlaan.

        Pikkuveljestä olen ollut eniten huolissani, hänelle veljen poismeno oli todella kova paikka. Hän on muutenkin sellainen yksinäinen susi ja veli oli hänelle myös ystävä. Syksyllä tuntui, että asiat menevät taas eteenpäin, hän viihtyi koulussaan ja muuta. Sitten tuli sellainen notkahdus tässä lokakuussa ja hän ei oikein saanut keskityttyä mihinkään tekemiseensä. Nyt hän itsekkin sanoo päässeensä omien sanojensa mukaan kuopasta ylös taas. Olemme kaikki sanoneet hänelle, että hänellä on oikeus ajatella itseään ja olla onnellinen. Hänen takiaan olen yrittänyt tehdä asioita mahdollisimman normaalin oloisesti. Voinkin juuri nyt aika hyvin. Surukin tuntuu menevän jaksoissa. Ihan kuin välillä pitäisi ottaa lepoa siitä. Tosin itken kyllä aika helposti, tulee sellainen haikea olo välillä, varsinkin joku musiikki voi laukaista olon.
        En tiedä, voinko koskaan olla edes yhtä päivää ajattelematta poikaani. Koko ajan hän vielä kulkee ajatuksissani jotenkin ja vaikka mikä voi tuoda hänet voimakkaasti mieleeni. Voi kyllä sanoa, että hän on sydämessäni koko ajan mukanani. Sanon minäkin hänen kuvalleen (pienelle kirjahyllyllä) hyvää yötä joka ilta. Minulla palaa siinä tavallisesti kynttilä vieressä ja puhallan sen sammuksiin samalla.

        Hyvää päivää teille kaikille, voimia sinne juhliin sinulle poikansa menettänyt äiti. Voi olla, että sittenkin on ihan hyvä olla toisten seurassa, vaikka sitten välillä hammasta purren ja itku lähellä.

        Kyllä ne juhlapäivät tuntuvat vaikeilta ja haikeilta. En tiedä hulluko olen, mutta ajattelen, että pois nukkuneet ovat myös läsnä.
        Älä vie astioitasi kirpputorille, vaan siirrä johonkin talteen. Tulee vielä aika jolloin voit kaivaa ne uudelleen esiin ja käyttää niitä.
        En tiedä minkä ikäinen poikasi on, mutta lapset ja nuoret käsittelevät suruaan hieman eri tavalla, kuin me aikuiset. He käsittelevät pienempinä annoksina surua, jos psykologeihin on uskominen. Tästä voi johtua lapselle/nuorelle syviäkin notkahduksia. Olen huomannut pojanpojallani myös tällaisia notkahduksia, mutta häntä on auttanut kun jutellaan asiosta, vaikka välillä itketään molemmat. Joskus kun häntä surettaa, katsomme valokuvia isistä ja papasta ja muistelemme. Pian hän on taas mummon oma kultapossu, iloinen pojanviikari.
        Omassa ikuisuusprojektissani kirjoitin suremisesta, että sureva voi nauraa ja itkeä sisäänpäin samaan aikaan . Siltä minusta on ainakin tuntunut.
        Hyvää päivän jatkoa

      • poikansa menettänyt äiti
        Viola kirjoitti:

        Tervehdys kaikille !
        Kyllä tuollaiset juhlapäivät suvun kesken ovat vaikeita, ne herättävät niin paljon muistoja, jotka tekevät vain surulliseksi. Itse ei halua järjestää mitään juhlatilaisuuksia enää. Siivosin keittiön kaappeja ja mietin tässä juuri, että mitä teen kaikella määrällä astioita, parilla hienolla arabian sarjalla, joita aikaisemmin innoissani keräsin ja joilla katoin joulupöydänkin silloin iloisina aikoina, kun kutsuin sukulaisia jouluaterialle.Yhtä hyvin voisin viedä ne kirpputorille, en varmaan koskaan enää tule tarvitsemaan niin montaa lautasta ja kahvikupitkin ihan turhaan vievät tilaa kaapeissa. En halua valmistella juhlia enää, enkä liioin mielelläni osallistua mihinkään juhlaan.

        Pikkuveljestä olen ollut eniten huolissani, hänelle veljen poismeno oli todella kova paikka. Hän on muutenkin sellainen yksinäinen susi ja veli oli hänelle myös ystävä. Syksyllä tuntui, että asiat menevät taas eteenpäin, hän viihtyi koulussaan ja muuta. Sitten tuli sellainen notkahdus tässä lokakuussa ja hän ei oikein saanut keskityttyä mihinkään tekemiseensä. Nyt hän itsekkin sanoo päässeensä omien sanojensa mukaan kuopasta ylös taas. Olemme kaikki sanoneet hänelle, että hänellä on oikeus ajatella itseään ja olla onnellinen. Hänen takiaan olen yrittänyt tehdä asioita mahdollisimman normaalin oloisesti. Voinkin juuri nyt aika hyvin. Surukin tuntuu menevän jaksoissa. Ihan kuin välillä pitäisi ottaa lepoa siitä. Tosin itken kyllä aika helposti, tulee sellainen haikea olo välillä, varsinkin joku musiikki voi laukaista olon.
        En tiedä, voinko koskaan olla edes yhtä päivää ajattelematta poikaani. Koko ajan hän vielä kulkee ajatuksissani jotenkin ja vaikka mikä voi tuoda hänet voimakkaasti mieleeni. Voi kyllä sanoa, että hän on sydämessäni koko ajan mukanani. Sanon minäkin hänen kuvalleen (pienelle kirjahyllyllä) hyvää yötä joka ilta. Minulla palaa siinä tavallisesti kynttilä vieressä ja puhallan sen sammuksiin samalla.

        Hyvää päivää teille kaikille, voimia sinne juhliin sinulle poikansa menettänyt äiti. Voi olla, että sittenkin on ihan hyvä olla toisten seurassa, vaikka sitten välillä hammasta purren ja itku lähellä.

        Yo-juhlissa käytiin...kahdella autolla. Mieheni tuli töistä omallaan ja minä omallani ja otin lapset koulusta kyytiin. Oli mukava tavata sukulaisia. Poikaanikin muisteltiin. Ei se ollutkaan niin vaikeaa.

        Mieheni lähti nuorimmaiseni kanssa kotiin aikaisemmin autolla. Poikkesin omalla autollani tyttäreni kanssa viemässä kynttilän poikani haudalle. Takaisin autoon tullessamme autoa käynnistäessäni radiosta rupesi kuulumaan Lumiukko-elokuvan tunnusmelodia: Walking in the Air. Kylmät väreet nousi - pojallani oli tapana joka joulu soittaa uruillamme: Walking in the Air. Itkimme tyttäreni kanssa ja ajelimme kotiin...

      • Turvamies
        poikansa menettänyt äiti kirjoitti:

        Yo-juhlissa käytiin...kahdella autolla. Mieheni tuli töistä omallaan ja minä omallani ja otin lapset koulusta kyytiin. Oli mukava tavata sukulaisia. Poikaanikin muisteltiin. Ei se ollutkaan niin vaikeaa.

        Mieheni lähti nuorimmaiseni kanssa kotiin aikaisemmin autolla. Poikkesin omalla autollani tyttäreni kanssa viemässä kynttilän poikani haudalle. Takaisin autoon tullessamme autoa käynnistäessäni radiosta rupesi kuulumaan Lumiukko-elokuvan tunnusmelodia: Walking in the Air. Kylmät väreet nousi - pojallani oli tapana joka joulu soittaa uruillamme: Walking in the Air. Itkimme tyttäreni kanssa ja ajelimme kotiin...

        Hyvää huomenta ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. On mukava kuulla sinustakin Poikansa menettänyt äiti niin kuin teistä kaikista muistakin. Kävin aamulla lipunnostossa koiran pennun kanssa ja kivasti Elmo katselikin komeasti korkeuksiin kun lippu nousi salkoon. Kaikki muistuttavat kaikesta sillä samalla tunsin osan myös sitä tunnetta kun laitoin lippua keäkuussa puolitankoon.

        Elämä on täynnä asioita mitkä muistuttavat pojastani ja missään en ole suojassa muistoilta ja tapahtumilta mitkä aiheuttavat kamalan ikävän ja kaipauksen. Olenkin koettanut ennakolta varautua kaikkeen mihin voin. Yksi on se sama mikä teillä muillakin, Joulun aika. Siihen on koetettava jollakin tapaa varautua!

        Minulla ei ole selkeää vastausta itselleni, että kuinka voisin näissä tilanteissa toimia siten, että muistan ilolla poikaani ja koetan jatkaa normaalia arkea. Aina se suru ja ikävä meinaa ottaa ottensa ja viedä minulta kokopäivän.

        Työ ja koiranpentu ottavat nyt väkisin aikaani ja huomaan sen ainakin vähentävän sitä aikaa missä minun olisi helpompi jäädä omiin mietteisiin. Siispä edelleen huomaan tekemisen olevan yksi ratkaisu helpottaa oloa.

        Kun kirjoitin aloituksen tälle palstalle niin todellakin halusin tietää, että mitä te muut teette ja miten elätte minäkin päivänä seuraten sitten siinä samalla omaa arkeani.

        Tuntui niin hyvälle kuulla kävelyistänne, kirjoituksistanne, avantouinnista, lukemisesta, siivoamisesta ja vaikka mistä. Kaikkeen tekemiseen tarvitaan kuitenkin voimaa ja eripäivinä niitä on eritavalla käytettävissä.

        Sairaalassa olessani itkin uaseasti sänkynilaidalla ja en meinannut saada ajatuksiani mitenkään irti ikävästä ja kaipuusta. Piti välillä oikein taistella itsensä kanssa ja koettaa väkisin ajatella jotain muuta. Tajusin samalla olevani heikossa kunnossa ja erittäin väsynyt.

        Lähdetään tähän päivään yhteisillä voimilla mitä itsekullakin meillä on käytettävissä. Kootaan ne ajatuksina suureksi voimaksi.

        Isän kätteen!

      • Turvamies
        poikansa menettänyt äiti kirjoitti:

        Yo-juhlissa käytiin...kahdella autolla. Mieheni tuli töistä omallaan ja minä omallani ja otin lapset koulusta kyytiin. Oli mukava tavata sukulaisia. Poikaanikin muisteltiin. Ei se ollutkaan niin vaikeaa.

        Mieheni lähti nuorimmaiseni kanssa kotiin aikaisemmin autolla. Poikkesin omalla autollani tyttäreni kanssa viemässä kynttilän poikani haudalle. Takaisin autoon tullessamme autoa käynnistäessäni radiosta rupesi kuulumaan Lumiukko-elokuvan tunnusmelodia: Walking in the Air. Kylmät väreet nousi - pojallani oli tapana joka joulu soittaa uruillamme: Walking in the Air. Itkimme tyttäreni kanssa ja ajelimme kotiin...

        Myös meidän lapsilla ja vielä nuorenakin on ollut tapana katsoa Lumiukko. Se on aina kuulunut Jouluun. Minusta se on ollut aina enempi surullinen kuin iloinen mutta siinähän kiteytyy samalla myös ihmisen elinkaari.

        En minäkään pysty nyt sitä musiikkia kuuntelemaan vaikka aika kova jätkä muutoin olekin.

      • Kyyneleitä silmät täynnä
        Turvamies kirjoitti:

        Myös meidän lapsilla ja vielä nuorenakin on ollut tapana katsoa Lumiukko. Se on aina kuulunut Jouluun. Minusta se on ollut aina enempi surullinen kuin iloinen mutta siinähän kiteytyy samalla myös ihmisen elinkaari.

        En minäkään pysty nyt sitä musiikkia kuuntelemaan vaikka aika kova jätkä muutoin olekin.

        olo on rauhallinen.jopa olen pienen hetken onnellinen.Eilen illalla vein kynttilän isäni haudalle,isäni kuolemasta tuli kaksikymmentä vuotta täyteen joten itsenäisyyspäivääni on liittynyt suru ja kaipaus.Samalla sytytin kynttilän poikani haudalle,itkien ja jutellen hänelle mutta samalla tuli voimakas tunne siitä että hän on aivan lähellä.Sormia heitti palelemasta ja oloni oli rauhallinen.Ensimmäisen kerran pystyin lähtemään pois,pysähtymättä ja katsomatta taakseni.Tämän halusin kertoa teille,jospa se lohduttaisi teitäkin ja antaisi voimaa.Olen lähdössä nyt töihin ja vaikka kiireinen päivä tuleekin niin jaksan,tämän päivän mie jaksan,ehkä huomisenkin.Toivotan teille rauhallista sunnuntaipäivää,meille jota ikävä pitää kädestä kiinni.

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä kirjoitti:

        olo on rauhallinen.jopa olen pienen hetken onnellinen.Eilen illalla vein kynttilän isäni haudalle,isäni kuolemasta tuli kaksikymmentä vuotta täyteen joten itsenäisyyspäivääni on liittynyt suru ja kaipaus.Samalla sytytin kynttilän poikani haudalle,itkien ja jutellen hänelle mutta samalla tuli voimakas tunne siitä että hän on aivan lähellä.Sormia heitti palelemasta ja oloni oli rauhallinen.Ensimmäisen kerran pystyin lähtemään pois,pysähtymättä ja katsomatta taakseni.Tämän halusin kertoa teille,jospa se lohduttaisi teitäkin ja antaisi voimaa.Olen lähdössä nyt töihin ja vaikka kiireinen päivä tuleekin niin jaksan,tämän päivän mie jaksan,ehkä huomisenkin.Toivotan teille rauhallista sunnuntaipäivää,meille jota ikävä pitää kädestä kiinni.

        Voi Kyyneleitä silmät täynnä, kuinka hyvältä tuntuu, että edes hetkittäin voi olla jopa onnellinen. Se antaa voimaa jaksaa ne surun syöverit sitten, kun niitä taas tulee.
        Minullakin on tuo vaikeus lähteä pois poikani haudalta. Hänen hautansa näkyy vielä hautausmaan portilta. Sinne usein jään katselemaan valoa hänen haudaltaan ja sieltä vielä kuiskaan jäähyväiset hänelle.
        Kiitos myös teille kaikille muille Pirstaleita, Turvamies, Poikansa menettänyt äiti ja muut, kun olette jaksaneet kirjoittaa ja aina teidän ajatuksista olen saanut jotain uutta näkökulmaa omaan ja perheeni selviytymiseen.
        Sattui silmääni, että joku täällä surupalstalla, ei ehkä tässä ketjussa, kertoi, että hän ja hänen miehensä näkevät aina eläimiä käydessään hautausmaalla ja hän ajatteli ne merkiksi tuolta toiselta puolelta. Tässä yhtenä päivänä, kun kävin poikani haudalla, tai olen kertonutkin varmaan, että minulla on siellä viisi läheisteni hautaa, joilla käyn, niin ensimmäisella haudalla tuli viereeni ihan pieni kissanpentu, joka surasi minua joka haudalle, tai se oikeastaan meni edelläni juuri sinne minne olin menossa. Ihmettelin, kun se oli niin pieni, että mistä se oli kotoisin. Lähtiessäni pois se seurasi minua portille asti ja jäi siihen pää kallellaan katselemaan. Muutama sata metriä hautausmaasta on vanhoja puutaloja ja sieltä se tietysti oli loogisesti ajatellen kotoisin, mutta meillä oli juttutuokio ja sillä hetkellä se oli minulle kovin lohduttava ja mielelläni ajattelisin, että se oli lähetetty siihen varta vasten minulle lohdutukseksi.

        Nyt suunnistan sinne talviuintiin taas.

        Rauhallista sunnuntaipäivää teille kaikille, koettakaahan taas jaksaa.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Voi Kyyneleitä silmät täynnä, kuinka hyvältä tuntuu, että edes hetkittäin voi olla jopa onnellinen. Se antaa voimaa jaksaa ne surun syöverit sitten, kun niitä taas tulee.
        Minullakin on tuo vaikeus lähteä pois poikani haudalta. Hänen hautansa näkyy vielä hautausmaan portilta. Sinne usein jään katselemaan valoa hänen haudaltaan ja sieltä vielä kuiskaan jäähyväiset hänelle.
        Kiitos myös teille kaikille muille Pirstaleita, Turvamies, Poikansa menettänyt äiti ja muut, kun olette jaksaneet kirjoittaa ja aina teidän ajatuksista olen saanut jotain uutta näkökulmaa omaan ja perheeni selviytymiseen.
        Sattui silmääni, että joku täällä surupalstalla, ei ehkä tässä ketjussa, kertoi, että hän ja hänen miehensä näkevät aina eläimiä käydessään hautausmaalla ja hän ajatteli ne merkiksi tuolta toiselta puolelta. Tässä yhtenä päivänä, kun kävin poikani haudalla, tai olen kertonutkin varmaan, että minulla on siellä viisi läheisteni hautaa, joilla käyn, niin ensimmäisella haudalla tuli viereeni ihan pieni kissanpentu, joka surasi minua joka haudalle, tai se oikeastaan meni edelläni juuri sinne minne olin menossa. Ihmettelin, kun se oli niin pieni, että mistä se oli kotoisin. Lähtiessäni pois se seurasi minua portille asti ja jäi siihen pää kallellaan katselemaan. Muutama sata metriä hautausmaasta on vanhoja puutaloja ja sieltä se tietysti oli loogisesti ajatellen kotoisin, mutta meillä oli juttutuokio ja sillä hetkellä se oli minulle kovin lohduttava ja mielelläni ajattelisin, että se oli lähetetty siihen varta vasten minulle lohdutukseksi.

        Nyt suunnistan sinne talviuintiin taas.

        Rauhallista sunnuntaipäivää teille kaikille, koettakaahan taas jaksaa.

        Hei kaikille. Luin aamulla viestinne ja iloitsin kun puhuitte onnellisuudestanne. Itse olen karttanut koko sanaa ja tuntuu todella luvattomalle olla onnellinen vaikka niin todellisuudessa asiat olisivatkin. Kun nyt puhuitte onnellisuudesta niin se sai minutkin miettimään päivällä sitä omalla kohdalla ja niin vaan vahingoissa huomasinkin olevani onnellinen. Oli niin kiva kun molemmat tytöt olivat luonamme eilisen päivän. Tänään lapsuuden ystäväni kävi kylässä, toinen ystävä soitti ja sanoi, ettei ole halunnut häiritä minua tänä raskaana aikana mutta on rukoillut päivittäin puolestani, puolison ja koiranpennun kanssa on hyvä elää, sisko soitti, saunottiin, viimeinen vuosi pojan kanssa... Kyllä minäkin olen onnellinen. Elämässäni on paljon onnellisuutta mutta niin harvoin huomaan sitä tai uskon sen kuuluvan elämääni. Kiitos teille, että muistutitte onnellisuuden olevan olemassa.

        Hyvää yötä teille kaikille ja antakaa onnelisuuden tulla elämäänne. Se ei ole kaukana vaan kulkee meissä. Se ei tule kenkään mukana. Se on vaan välillä piilossa.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei kaikille. Luin aamulla viestinne ja iloitsin kun puhuitte onnellisuudestanne. Itse olen karttanut koko sanaa ja tuntuu todella luvattomalle olla onnellinen vaikka niin todellisuudessa asiat olisivatkin. Kun nyt puhuitte onnellisuudesta niin se sai minutkin miettimään päivällä sitä omalla kohdalla ja niin vaan vahingoissa huomasinkin olevani onnellinen. Oli niin kiva kun molemmat tytöt olivat luonamme eilisen päivän. Tänään lapsuuden ystäväni kävi kylässä, toinen ystävä soitti ja sanoi, ettei ole halunnut häiritä minua tänä raskaana aikana mutta on rukoillut päivittäin puolestani, puolison ja koiranpennun kanssa on hyvä elää, sisko soitti, saunottiin, viimeinen vuosi pojan kanssa... Kyllä minäkin olen onnellinen. Elämässäni on paljon onnellisuutta mutta niin harvoin huomaan sitä tai uskon sen kuuluvan elämääni. Kiitos teille, että muistutitte onnellisuuden olevan olemassa.

        Hyvää yötä teille kaikille ja antakaa onnelisuuden tulla elämäänne. Se ei ole kaukana vaan kulkee meissä. Se ei tule kenkään mukana. Se on vaan välillä piilossa.

        Hei teille kaikille! Jatkan vielä tuota onnellisuusasiaa. Välillä tosiaan iskee melkein huono omatunto, jos tuntee, että elämä onkin hetken taas ihanaa. Toisaalta uskon, että poikani haluaisi sanoa minulle, että elä sinä äiti vain elämäsi loppuun täysillä, minä olen turvassa täällä ja tavataan sitten kun sinä myös tulet tänne.
        Mietin juuri eilen, että voin kuitenkin melkoisen hyvin, tai jos joku olisi sanonut minulle viime joulun aikaan, että voin näinkin hyvin vuoden kuluttua, en olisi millään voinut uskoa. En tarkoita, että en tuntisi kehossani ja mielessäni kaikenlaisia tunteita vieläkin vähän laidasta laitaan, mutta olen tottunut niihin jo, hyväksyn ne. Se on vain niin, että koska hän siis poikani oli minulle rakas, niin hän tulee kulkemaan mukanani aina. Siitä huolimatta voin olla välillä onnellinen, jopa onnellisempi kuin ennen poikani kuolemaa. Tarkoitan, että pystyn iloitsemaan ja huomaamaan paljon pienemmät onnen aiheet kuin aikaisemmin.
        Sain myös muistutuksen tästä, että jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen, iloineen ja murheineen. Lapsuuden ystäväni, joka oli minua muutamaa vuotta nuorempi kuoli eilen. Hänellä oli aivokasvain ja vietti jo lähes vuoden liikuntakyvyttömänä vuodeosastolla. Liian varhain hänkin lähti ihmisen näkökulmasta katsottuna. Lepää rauhassa ystäväni.

        Kohta on vuosi kulunut poikani kuolemasta, vajaan kahden viikon kuluttua. Koska hän kuoli juuri vuoden lopulla, niin tämä vuosi 2008 on ollut suruvuosi. Vuosi 2009 alkaa tavallaan uutena erilaisena vuotena siinä mielessä, että perheemme on tehnyt jo kokonaisen vuoden asioita, joissa vanhin poikamme ei enää ole ollut mukana. Hän ei ole niissä muistoissa osallisena. Tämä joulu on erilainen, erilainen nyt siksikin, että vietämme sen poissa kotoa, mutta ehkä ensi jouluna sitten teemme kotona hieman erilaisen joulun, aloitamme jonkun uudenlaisen tradition, jos siis saamme olla yhdessä me loput perheestäni.

        Ulkona on pimeää, vaikka on vasta iltapäivä. Joulukuun päivä on niin lyhyt. Sytytän aina paljon kynttilöitä sisälle ja ulos, kynttilän valo on niin rauhoittava.

    • Turvamies

      Hei kaikille. Olin eilen työmatkalla Helsingissä. Pyysin hyvän ystäväni mukaan edestakaiselle matkalle ja hän lähti. Mietin useasti itseäni kun ajan yksin autolla pitkiä matkoja. Niissä yksinäisissä aatoksissa on sitten hyvin helppo ryhtyä suremaan tai ikävöimään mutta nyt juteltiin ihan mukavia ja parannettiin monelta osin maailmaa.

      Tänään olen tehnyt töitä kotoakäsin ja samalla hoitanut koiranpentua. Yöt ovat olleet raskaita niin kuin monessa muussakin lapsiperheessä. Koira on tuonut paljon iloa ja jonkinlaista vireyttä elämään. Tämä pimeys kuitenkin rassaa ja kaipaan valoa sekä aurinkoa.

      Huomaan, että näinä päivinä on ollut helpompi kantaa surun taakkaa. Ehkä olen saanut hiukkasen myös nöyryyttä hyväksyä elämäni menevän näin. Siitähän sitä paljon painetta itselle syntyy kun en tahdo pakonkaan edessä nöyrtyä elämän tilanteeseeni, että rakas poikani on kuollut. Vieläkin tuntuu vaikealle kirjoittaa "kuollut". Sitä ei oikein välillä meinaa todeksi uskoa.

      Unohdan välillä senkin, että minunkin vuoroni tulee vielä. Kun hyvä ystävä tai muutoin läheinen kuolee on se aina muistutus elämän lyhykäisyydestä tai siitä, että omakin vuoro voi tulla päivänä kuin päivänä. On totta niin kuin Viola sanoit, että pitäsi koettaa elää tätä päivää siten, että se saattaisi olla viimeinen. Ei kuitenkaan ihan niin kuin "viimeistä päivää" hulvattomassa ja välinpitämättömässä elämässä.

      Kerrohan Viola koska lähdet matkalle ja laitteletko sieltä kuulumisiasi meille muille? Mitähän muille kuuluu?

      • Viola

        Täällä vielä yölamppu palaa. Tänään minulla on todella ikävä poikaani. Jotkut päivät ovat vain sellaisia. Yhtenä päivänä elämä tuntuu valoisaltakin jo ja sitten sitä taas tipahtaa todellisuuteen.
        Kävin tuolla Ruotsin surusivustoilla. Siellä monet vanhemmat ovat tehneet lapsilleen omia surusivustoja ja löysin sieltä itselleni tekstin, jossa on omia ajatuksiani myös ja joka sopii päivän tunnelmaani. Olen kääntänyt sen ruotsista suomeksi ja ei se nyt ihan runomittaan sovi, mutta lainaan sitä tekstiä tähän.

        Mitä Miljoonat auttaisivat

        Vaikka miljoona kyyneltä vuodatttaisin, en kuitenkaan sinua takaisin saisi

        Vaikka miljoona ajatusta sinulle lähettäisin, et kuitenkaan luokseni palata voisi

        Vaikka miljoona halausta sinulle antaa haluaisin, en kuitenkaan sinua enää elossa nähdä saisi

        Nyt olet luona enkelten

        Lähden Joulumatkalleni vasta 21.12 ja ehkäpä sieltä löytyy mahdeollisuus lähettää teille terveisiä.

        Joka tapauksessa halauksia teille kaikille, jotka tätä samaa surua sisällänne kannatte ja hyvää yötä ystäväni

      • Kyyneleitä silmät täynnä
        Viola kirjoitti:

        Täällä vielä yölamppu palaa. Tänään minulla on todella ikävä poikaani. Jotkut päivät ovat vain sellaisia. Yhtenä päivänä elämä tuntuu valoisaltakin jo ja sitten sitä taas tipahtaa todellisuuteen.
        Kävin tuolla Ruotsin surusivustoilla. Siellä monet vanhemmat ovat tehneet lapsilleen omia surusivustoja ja löysin sieltä itselleni tekstin, jossa on omia ajatuksiani myös ja joka sopii päivän tunnelmaani. Olen kääntänyt sen ruotsista suomeksi ja ei se nyt ihan runomittaan sovi, mutta lainaan sitä tekstiä tähän.

        Mitä Miljoonat auttaisivat

        Vaikka miljoona kyyneltä vuodatttaisin, en kuitenkaan sinua takaisin saisi

        Vaikka miljoona ajatusta sinulle lähettäisin, et kuitenkaan luokseni palata voisi

        Vaikka miljoona halausta sinulle antaa haluaisin, en kuitenkaan sinua enää elossa nähdä saisi

        Nyt olet luona enkelten

        Lähden Joulumatkalleni vasta 21.12 ja ehkäpä sieltä löytyy mahdeollisuus lähettää teille terveisiä.

        Joka tapauksessa halauksia teille kaikille, jotka tätä samaa surua sisällänne kannatte ja hyvää yötä ystäväni

        jälleen kova mutta nyt tiedän että vähitellen tulee enemmän niitä hyviä päiviä jos niitä voi hyviksi sanoa mutta ainakin siedettäviä.Kerroinhan viimeksi että yhden hetken ajan tunsin itseni jopa onnelliseksi.Alkuviikko menikin siinä tunteessa että poikani on ihan lähelläni mutta nyt taas olen itkenyt lähes koko illan.Halusin vain ilmoittaa teille että täällä yhä sinnitellään,itkun kanssa mutta eteenpäin kuitenkin.Huomenna on työpäivä ja aamuneljältä ylösnousu,nukkukaa hyvin ja noustaan uuteen päivään uteliaana ja täynnä voimaa.Hyvää yötä ystävät.

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä kirjoitti:

        jälleen kova mutta nyt tiedän että vähitellen tulee enemmän niitä hyviä päiviä jos niitä voi hyviksi sanoa mutta ainakin siedettäviä.Kerroinhan viimeksi että yhden hetken ajan tunsin itseni jopa onnelliseksi.Alkuviikko menikin siinä tunteessa että poikani on ihan lähelläni mutta nyt taas olen itkenyt lähes koko illan.Halusin vain ilmoittaa teille että täällä yhä sinnitellään,itkun kanssa mutta eteenpäin kuitenkin.Huomenna on työpäivä ja aamuneljältä ylösnousu,nukkukaa hyvin ja noustaan uuteen päivään uteliaana ja täynnä voimaa.Hyvää yötä ystävät.

        Hyvä yötä sinulle myös. Minullakin on ollut taas vaikeampaa, luulen, että tuo kuoleman vuosipäivän lähestyminen saa ajatukset pyörimään kovin viime joulun tapahtumissa.Pelottaa oikein iltaisin mennä nukkumaan. Olen nukkunut huonommin viime öinä. Vieläkin välillä tulee mietittyä ja kuviteltua, että entäpä jos saisi käännettyä aikaa taakseppäin, olisinko silti voinut tehdä jotakin toisin, niin tätä surua ei olisi tapahtunut. Aivan kuten eräs isä kirjoitti, jonka poika kuoli toista vuotta sitten, että hänen elämänsä on nyt

        raskasta syyllisyydentunnetta
        paljon ikävää
        ja sanoinkuvaamattoman paljon surua

        Onneksi jokainen päivä ei ole enää tällainen, välillä voi jopa tuntea onnea, niinkuin kirjoitit kyyneleitä silmät täynnä.

        Nämä kuoleman vuosipäivät ja pojan syntymäpäivät tulevat varmaan aina olemaan vaikeita, mutta selvittävähän niistäkin on.

        Hyvää iltaa ja yötä teille kaikille ystäville, koetetaan jaksaa

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hyvä yötä sinulle myös. Minullakin on ollut taas vaikeampaa, luulen, että tuo kuoleman vuosipäivän lähestyminen saa ajatukset pyörimään kovin viime joulun tapahtumissa.Pelottaa oikein iltaisin mennä nukkumaan. Olen nukkunut huonommin viime öinä. Vieläkin välillä tulee mietittyä ja kuviteltua, että entäpä jos saisi käännettyä aikaa taakseppäin, olisinko silti voinut tehdä jotakin toisin, niin tätä surua ei olisi tapahtunut. Aivan kuten eräs isä kirjoitti, jonka poika kuoli toista vuotta sitten, että hänen elämänsä on nyt

        raskasta syyllisyydentunnetta
        paljon ikävää
        ja sanoinkuvaamattoman paljon surua

        Onneksi jokainen päivä ei ole enää tällainen, välillä voi jopa tuntea onnea, niinkuin kirjoitit kyyneleitä silmät täynnä.

        Nämä kuoleman vuosipäivät ja pojan syntymäpäivät tulevat varmaan aina olemaan vaikeita, mutta selvittävähän niistäkin on.

        Hyvää iltaa ja yötä teille kaikille ystäville, koetetaan jaksaa

        Hei kaikille. Palasin tänään työmatkalta ja mukanani tuli uudet atk-laitteet jotka hieman vielä temppuilevat. Olen kirjoittanut teille aiemminkin siitä kuinka vaikeaa on matkustaa yksin 4-5h matkoja, jolloin väkisinkin ajattelen sen ajan elämääni ja kaikkea siihen liittyvää. En tullut tänäänkään kotiin ilman itkua ja ikävää.

        Tänään huomasin alkavani tuntemaan suurta syyllisyyden tunnetta siitä, etten eroni yhteydessä ollut tarpeeksi selvillä poikani tekemisistä. Olisiko minun pitänyt enempi tietää alkoholin käytöstä vaikka siitä niin monet kerrat keskusteltiin kuin mies-miehelle ja yhteisymmärrykseen tultiin.

        En tiedä! Syyllisyyskin on vain yksi tunne joka tulee ja menee muiden tunteiden tavoin. Sitä ei minulle tuo tai minusta vie kukaan muu kuin minä itse. Minussa se on sama kuin se onnellisuus. Se on minussa aina, on vain hetki tai aika kun päästän sen irti tai vedän sen itseeni.

        Kun taas koetan käsitellä asioita järjellä, enkä tunteella niin huomaan kyllä tehneeni paljon asioita oikein vaikka aina jää parantamisenkin varaan. Eikä kaikki ole todellakaan minusta kiinni vaan jokaisella ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihinsa. Lisäksi on otettava huomioon vielä Luojankin tahto.

        Silti olen tänään rypenyt syyllisyydessä. Syyllisyyskään ei tuo poikaani takaisin ja elämän on jatkuttava niin pitkälle kuin sen on tarkoitus.

        Oli niin mukava saada tämä uusi kone auki ja lukea kirjoituksianne tuntemuksistanne. Saan siitä ihmeellistä voimaa jatkaa tämän susrutyön kanssa joka ei tässä elämässäni lopu.

        Voimia iltaanne rakkaat ystävät.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei kaikille. Palasin tänään työmatkalta ja mukanani tuli uudet atk-laitteet jotka hieman vielä temppuilevat. Olen kirjoittanut teille aiemminkin siitä kuinka vaikeaa on matkustaa yksin 4-5h matkoja, jolloin väkisinkin ajattelen sen ajan elämääni ja kaikkea siihen liittyvää. En tullut tänäänkään kotiin ilman itkua ja ikävää.

        Tänään huomasin alkavani tuntemaan suurta syyllisyyden tunnetta siitä, etten eroni yhteydessä ollut tarpeeksi selvillä poikani tekemisistä. Olisiko minun pitänyt enempi tietää alkoholin käytöstä vaikka siitä niin monet kerrat keskusteltiin kuin mies-miehelle ja yhteisymmärrykseen tultiin.

        En tiedä! Syyllisyyskin on vain yksi tunne joka tulee ja menee muiden tunteiden tavoin. Sitä ei minulle tuo tai minusta vie kukaan muu kuin minä itse. Minussa se on sama kuin se onnellisuus. Se on minussa aina, on vain hetki tai aika kun päästän sen irti tai vedän sen itseeni.

        Kun taas koetan käsitellä asioita järjellä, enkä tunteella niin huomaan kyllä tehneeni paljon asioita oikein vaikka aina jää parantamisenkin varaan. Eikä kaikki ole todellakaan minusta kiinni vaan jokaisella ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihinsa. Lisäksi on otettava huomioon vielä Luojankin tahto.

        Silti olen tänään rypenyt syyllisyydessä. Syyllisyyskään ei tuo poikaani takaisin ja elämän on jatkuttava niin pitkälle kuin sen on tarkoitus.

        Oli niin mukava saada tämä uusi kone auki ja lukea kirjoituksianne tuntemuksistanne. Saan siitä ihmeellistä voimaa jatkaa tämän susrutyön kanssa joka ei tässä elämässäni lopu.

        Voimia iltaanne rakkaat ystävät.

        Hei kaikille ! Hyvä, että pääsit taas palstalle Turvamies ja kirjoitit kuulumisiasi. Ymmärrän hyvin, että yksin ajaessasi ajatuksesi kulkevat raskaina. Mieheni ajaa paljon työssään yksikseen myöskin pitkiä matkoja ja hän kertoo ihan samaa.

        Tämän kuluneen vuoden aikana olen niin sataan kertaan mennyt läpi poikani lapsuuden ja nuoruuden aikaa ja kyllä sieltä löytyy paljon, mitä olisin voinut tehdä toisin, olla varmaan paljon parempi äiti hänelle. Olen miettinyt, että olinko liian ankara äiti, vaadinko liikaa. Rakastinko tarpeeksi ? Olin kovin nuori hänen syntyessään ja en varmasti oikein valmis äidiksi vielä silloin.
        Monia asioita olen myöskin tehnyt oikein, koska tiedän, että hän luotti minuun, kun oikein kiperä paikka tuli.Eräs hänen kollegansa sanoi minulle, että hän ei olisi valinnut ammattiaankaan, jos ei olisi saanut itse rakkautta ja halunnut auttaa muita olis silloin alussa hheti hänen kuolemansa jälkeen, kun itkin ja tunsin suuren suurta syyllisyyttä vähän kaikesta.

        Se on vain surullista, että ne asiat, mitkä tunnemme tehneemme väärin lapsiamme kohtaan,niitä emme enää voi korjata täällä elämässä, se tuntuu niin inhottavan lopulliselta.

        Vähän iloisemmasta asiasta vielä. Täällä meidän seudullamme vietetään tätä Lucian päivää ja lapsenlapsemme, kohta 4 v ja poika tuli meille valontuojaksi tänään ja lauloi oikein reippaasti . Tein hänelle viime vuonna sellaisen tähtipojan asun, mutta hän halusi paperisen hatun tilalle kynttiläkruunun niinkuin Lucialla ja kävihän se hyvin pojallekkin. He olivat äidin kanssa leiponeen Luciapullia ja niitä sitten saimme kaikki maistella.
        Hyvää Lucian päivän iltaa teille kaikille, tuokoon hän teille kaikille valoa ja lohtua

      • poikansa menettänyt äiti
        Viola kirjoitti:

        Hei kaikille ! Hyvä, että pääsit taas palstalle Turvamies ja kirjoitit kuulumisiasi. Ymmärrän hyvin, että yksin ajaessasi ajatuksesi kulkevat raskaina. Mieheni ajaa paljon työssään yksikseen myöskin pitkiä matkoja ja hän kertoo ihan samaa.

        Tämän kuluneen vuoden aikana olen niin sataan kertaan mennyt läpi poikani lapsuuden ja nuoruuden aikaa ja kyllä sieltä löytyy paljon, mitä olisin voinut tehdä toisin, olla varmaan paljon parempi äiti hänelle. Olen miettinyt, että olinko liian ankara äiti, vaadinko liikaa. Rakastinko tarpeeksi ? Olin kovin nuori hänen syntyessään ja en varmasti oikein valmis äidiksi vielä silloin.
        Monia asioita olen myöskin tehnyt oikein, koska tiedän, että hän luotti minuun, kun oikein kiperä paikka tuli.Eräs hänen kollegansa sanoi minulle, että hän ei olisi valinnut ammattiaankaan, jos ei olisi saanut itse rakkautta ja halunnut auttaa muita olis silloin alussa hheti hänen kuolemansa jälkeen, kun itkin ja tunsin suuren suurta syyllisyyttä vähän kaikesta.

        Se on vain surullista, että ne asiat, mitkä tunnemme tehneemme väärin lapsiamme kohtaan,niitä emme enää voi korjata täällä elämässä, se tuntuu niin inhottavan lopulliselta.

        Vähän iloisemmasta asiasta vielä. Täällä meidän seudullamme vietetään tätä Lucian päivää ja lapsenlapsemme, kohta 4 v ja poika tuli meille valontuojaksi tänään ja lauloi oikein reippaasti . Tein hänelle viime vuonna sellaisen tähtipojan asun, mutta hän halusi paperisen hatun tilalle kynttiläkruunun niinkuin Lucialla ja kävihän se hyvin pojallekkin. He olivat äidin kanssa leiponeen Luciapullia ja niitä sitten saimme kaikki maistella.
        Hyvää Lucian päivän iltaa teille kaikille, tuokoon hän teille kaikille valoa ja lohtua

        Valoa ja lohtua toivon minäkin teille! Tämä päivä on ollut niin raskas. Olen itkenyt välillä ihan lohduttomasti ikävääni. Mieli on ollut tämän päivän niin maassa. Olen myös lukenut kirjoittamaani päiväkirjaa poikani kuoleman jälkeen. Syyllisyydentuntoni eli mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta poikani vielä eläisi, ei kuitenkaan enää vaivaa niin paljon. On vain niin suunnattoman ikävä poikaani. Joulu lähestyy ja pitäisi ostaa teini-ikäisille lapsilleni joululahjoja. Varhaisteini poikani odottaa vielä joulua kovasti. Hän laitteli tänään lumilyhtyjä, muutama päivä sitten laiteltiin yhteistuumin jouluvaloja ikkunaan. Jospa huomenna olisi vähän parempi päivä...lähden tästä yösaunaan, ehkä se vähän helpottaa...

      • Viola
        poikansa menettänyt äiti kirjoitti:

        Valoa ja lohtua toivon minäkin teille! Tämä päivä on ollut niin raskas. Olen itkenyt välillä ihan lohduttomasti ikävääni. Mieli on ollut tämän päivän niin maassa. Olen myös lukenut kirjoittamaani päiväkirjaa poikani kuoleman jälkeen. Syyllisyydentuntoni eli mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta poikani vielä eläisi, ei kuitenkaan enää vaivaa niin paljon. On vain niin suunnattoman ikävä poikaani. Joulu lähestyy ja pitäisi ostaa teini-ikäisille lapsilleni joululahjoja. Varhaisteini poikani odottaa vielä joulua kovasti. Hän laitteli tänään lumilyhtyjä, muutama päivä sitten laiteltiin yhteistuumin jouluvaloja ikkunaan. Jospa huomenna olisi vähän parempi päivä...lähden tästä yösaunaan, ehkä se vähän helpottaa...

        Toivon, että sinulla Poikansa menettänyt äiti on tänään ollut helpompi päivä. Toivon sinulle voimia laittaa joulua toisten lastesi kanssa. Ihanaa, että jaksat kuitenkin lasten kanssa tehdä jouluvalmisteluja, vaikka ymmärrän, että se vaatii sinulta enemmän voimavaroja kuin ennen. On vaikea saada joulun ilo takaisin, kun ei voi enää joulua valmistella kuten aikaisemmin.
        Minähän en tänä vuonna vietä joulua kotona,mutta kuitenkin olen pikkuhiljaa ottanut esille joitakin joulukoristeita, vaikka olin päättänyt, että en mitään laita esille.
        Tämän viikonlopun on keskimmäisen lapsemme perhe ollut luonamme ja laitoin hieman joulun tuntua kynttilöin ja vähän jouluruokaakin. Lähtivät hetki sitten ja olemme mieheni kanssa aika poikki. Lapsenlapsi on energinen ja leikkejä on keksitty. Laitoin häntä varten esille jouluseimen ja olen lukenut ja kertonut hänelle tarinaa ensimmäisestä jouluyöstä ja sen tapahtumista. Sekin toi mieleeni niin vanhimman poikani, kun hänelle ostin aikoinaan kirjan tuosta tallin joulusta ja luimme sitä aina joulun aikaan- Meillä oli aina tapana ottaa joulunajaksi esille jouluiset lastenkirjat, ne samat aina ja lukea niitä. Nyt minulla on lapsenlapselle esillä niitä kirjoja. Se tässä onkin aika vaikeaa, kun lähes kaikesta mitä teen, niin tulee vanhin poika mieleen. Pieni potkukelkka, jonka myös vintin kätköistä otimme esille on kuulunut vanhimmalle pojallemme. Muistan, kun ostimme sen hänelle hänen yksivuotislahjakseen. Hän oli niin pieni, mutta käveli kyllä. Nyt lapsenlapseni voi käyttää sitä.
        Tämä päivä on mennyt hyvin, kun on ollut koko ajan tekemistä ja perhe ympärillä. Ne yksinäiset hetket ovat pahimpia ja yön tunnit,jos uni ei tule.
        Toivon, että teillä kaikilla on ollut hyvä tai edes siedettävä päivä. Kiitos teille, kun jaksatte jakaa näitä ajatuksia ja mietteitä

    • Turvamies

      Hyvää aamupäivää kaikille. Olen siivonnut työhuoneessani olevia papereita. Paperipinot ovat olleet keväästä asti huoneessani. Osan arkistoin ja osa meni hävitykseen. Papereiden joukossa oli myös poikani perunkirja, kuolintodistus, kuolemansyyn raportti, ym. mikä liittyi siihen hirmuiseen aikaan kesäkuussa. Nopeasti siirsin paperit yhden laatikon alimmaiseksi lukematta niitä sen enempää.

      Ei tästä elämästä selviä mitenkään, etteikö joku asia, esine tai muisto tuo niitä kauhunhetkiä mieleen. En kuitenkaan antanut valtaa surun syöverille vaan pakenin paikalta mikä tarkoitti sitä, etten alkanut selaamaan ko. papereita. Niiden tutkiminen olisi saanut aikaan minussa katkeruuden, vihan, ikävän, syyllisyyden, surun...

      Voi kumpa osaisin siivota myös mieltäni samoin kuin papereitani. Kaikki tarpeellinen arkistoon ja tarpeeton hävitykseen.

      Vahvaa voimaa teidänkin päiväänne!

      • Viola

        Oli kuin minulle kirjoitettu tämä. Olen samoin kuin sinä piilottanut nuo mainitsemasi paperit jonnekkin laatikon kätköihin. Koko ajan joku uusi juttu nostaa koko viime joulun kauheuden eteemme, asiat joita on vain pakko hoitaa. Saimme nyt vasta pojan asunnon myytyä ja siellä on vielä jotain tavaraa, mikä pitää saada sieltä pois. Katselimme molemmat toinen toisiamme mieheni kanssa, että kumpi sinne lähtee, kun yhtäaikaa emme pääse. Asunnon pitää olla tällä viikolla tyhjä. En kerta kaikkiaan pysty menemään sinne enää. Onneksi eräs sukulaisemme lupasi hoitaa asian puolestamme. Jotenkin emme kestä enää lisää muistoja, jotka tuovat vain tuskaa. Saisi edes näille käytännön asioille vihdoin pisteen.
        Tämä mielen arkisto on kyllä sellainen juttu, jota emme helpolla taida saada järjestykseen.Eräs isä, joka on menettänyt myös poikansa, sanoikin, että voi kun keksittäisiin sellainen lobotomia, joka veisi edes osan pois tästä tunteiden sekamelskasta.

        Nuo kaikki tunteet, jotka mainitset, täyttävät niin helposti mielen vieläkin ajoittain.

    • Turvamies

      Hei. Ajan paljon työmatkoja ja auto on minulle eräälainen koti jossa mietin omiani ja toisten murheita. Harvemmin iloja. Nykyinen autoni alkaa olla jo paljon ajettu ja vanha (2003). Eilen se sitten päätti, ettei enää käynnisty ja jouduin soittamaan hinausauton. Sain autoliikkeeltä tilapäisautoksi ja koeajettavaksi uudehdon (2007) ja tekniikaltaan aivan upean auton. Olen monta vuotta haaveillut automaattivaihteistolla olevaa autoa ja nyt olisi mahdollisuus tehdä vaihto.

      Mutta, mutta. Ollaan puhuttu monta kertaa siitä hyvästä mikä meitä voi joskus elämässä kohdata. On niin vaikeaa ostaa ihana auto kun se olisi jotain hyvää itselle. Tulee mieleen se kun joku teistä puhui jäätelön syönninkin olleen vaikeaa niin on auton ostokin. Aina sitä vaan palaa tunteineen samaan ansaan vaikka tietää todellisuuden.

      Välillä tuntuu siltäkin, että "kerranhan täällä eletään" ja pitäisi löytää rohkeutta erinäiseen hyvään kun sitä on tarjolla mutta tunteidenkahleet kulkevat vaan mukana. Mietin sitäkin, että voi kun poika olisi ollut iloinen tästä autosta. Hän mielellään lainasi omaani ja minustakin oli mukavaa kun hän sillä ajeli.

      Tyttäret pelkäävät ja inhoavat Joulun tuloa. Ei olla paljoa puhuttu asiasta mutta he pelkäävät varmaan sitä ikävää mitä veljen poissaoleminen tuottaa. Ovathan he saaneet viettää elämänsä kaikki Joulut yhdessä. Eipä minullakaan ole rohkaisun sanoja vaikka itse olenkin varautunut viettämään Joulun ihan kuin muunkin viikonlopun. Elikkä aika arkisesti. Olen jo valmiiksi koettanut valjastaa itseäni siihen, etten tee Joulusta surun juhlaa. En vielä tiedä, että onnistunko mutta kerron siitä Joulun jälkeen.

      Olisipa ihanaa lähteä matkalle niin kuin Viola tekee miehensä kanssa. Uskon, että se on erinomainen vaihtoehto myös mielelle.

      Voimia iltapäiväänne!

      • Viola

        Hei teille ! Olen yrittänyt välttää kaikenlaista jouluun liittyvää, ihan helppoa se ei ole. Eilen olin kuitenkin meidän kaupungin jumpparyhmien joulujuhlassa ja se tuntui ihan mukavalta. Söimme joulupuuroa ja joimme torttukahvit. Joululaulujakin laulettiin ja kaupungin Lucia kävi meitä tervehtimässä kynttilöineen ja lauluineen. Ihan hyvä aamuhetki ja ihan tarpeeksi joulua minulle.
        Todennäköisesti kestäisin kyllä joulun kotimaassakin, mutta ei siitä tietenkään enää tulisi samanlaista kuin edellisisitä jouluistamme. Poikamme ei työnsä takia viettänyt kaikkia joulujaan enää kanssamme, mutta hän oli kuitenkin olemassa ja siinä on vissi ero tähän tämän päivän tilanteeseen. Hän oli viime jouluna jo poissa, mutta siitä joulusta en oikeastaan muista mitään, jotenkin koko viime talvi on pyyhkiytynyt muististani. Muistan vain sen hirveän olon, kuin olisi ollut lasikuvussa, en elänyt ja sittenkin jouduin elämään.
        Vieläkin elämä on kuin kipuaisi yläs kapeaa liukasta tietä jostakin syvältä, ylhäällä näkyy valoa, mutta helposti tipahtaa alaspäin, enää ei ihan siihen tahmeaan mössöön, jota siellä alhaalla oli aluksi.
        Olimme toissapäivänä mieheni kanssa kaupassa ja siellä kuulin, kun kaksi naista, toinen jo aika vanha, keskustelivat lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja kertoivat, että se ja se on niin vanha ja tekee sitä tai tätä. Sellaisia keskusteluja joita minäkin vielä vuosi sitten pystyin käymään tuttujen kanssa. Ikinä en voi varmaan enää niin huolettoman näköisenä puhua lasteni tekemisistä tai suunnitelmista, en edes elossaolevien lasteni. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Teki kyllä kipeää. Illalla katselimme Tv:tä ja kerroin huomioni miehelleni, niin hän sanoi, että oli ajatellut juuri samaa päivällä, oli myös huomioinut ne naiset, vaikka teimme molemmat omia ostoksiamme.
        Ymmärrän hyvin tuon kahtiajakoisuuden Turvamies, mitä tunnet nyt esim. uuden auton hankintaa suunnitellessasi. Tunne, että ei oikestaan voisi suoda itselleen mitään enää, johtuu kai jonkinlaisesta syyllisyydestä siitä, että vielä itse elän, kun asiat menivät väärinpäin. Lapsenihan pitäisi elää vielä jälkeenikin. Toisaalta myös siitä, että oikeastaan mitkään tavarat eivät hirveästi merkitse enää mitään, ei oikeastaan halua enää mitään. Ennen ainakin minulla oli kaikenlaisia suunnitelmia ja projekteja,mutta ne eivät tunnu enä tärkeiltä.
        Teet melkein mitä vain, olet missä vain, hankit mitä vain, niin kaikessa on se alakulon sävy. Mikään ei ole täydellistä enää, jotain on poissa, kummallista, enhän edes puhunut joka päivä poikani kanssa, mutta tiesin, että hän oli olemassa. Vaikka hän asuisi maapallon toisella puolella ja vaikka hän ei enää ottaisi yhteyttäkään minuun, jos tietäisin, että hän on elossa kuitenkin, niin se ei olisi tällaista.
        Joka tapauksessa, me elämme, meidän elämällämme on joku tarkoitus vielä, emme voi jättää elämättä kenties kymmeniä vuosia vielä elämäämme. Ehjäksi kaikki ei enää tule, se ei ole mahdollista, siinä mielessä tämä menetys on kuin elinkautinen tuomio, mutta omaa suhtautumistamme siihen voimme muuttaa. Pyydän joka päivä voimaa ylhäältä, luotan siihen, että minua kannatellaan. Sitä samaa voimaa pyydän teille, olette ajatuksissani.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hei teille ! Olen yrittänyt välttää kaikenlaista jouluun liittyvää, ihan helppoa se ei ole. Eilen olin kuitenkin meidän kaupungin jumpparyhmien joulujuhlassa ja se tuntui ihan mukavalta. Söimme joulupuuroa ja joimme torttukahvit. Joululaulujakin laulettiin ja kaupungin Lucia kävi meitä tervehtimässä kynttilöineen ja lauluineen. Ihan hyvä aamuhetki ja ihan tarpeeksi joulua minulle.
        Todennäköisesti kestäisin kyllä joulun kotimaassakin, mutta ei siitä tietenkään enää tulisi samanlaista kuin edellisisitä jouluistamme. Poikamme ei työnsä takia viettänyt kaikkia joulujaan enää kanssamme, mutta hän oli kuitenkin olemassa ja siinä on vissi ero tähän tämän päivän tilanteeseen. Hän oli viime jouluna jo poissa, mutta siitä joulusta en oikeastaan muista mitään, jotenkin koko viime talvi on pyyhkiytynyt muististani. Muistan vain sen hirveän olon, kuin olisi ollut lasikuvussa, en elänyt ja sittenkin jouduin elämään.
        Vieläkin elämä on kuin kipuaisi yläs kapeaa liukasta tietä jostakin syvältä, ylhäällä näkyy valoa, mutta helposti tipahtaa alaspäin, enää ei ihan siihen tahmeaan mössöön, jota siellä alhaalla oli aluksi.
        Olimme toissapäivänä mieheni kanssa kaupassa ja siellä kuulin, kun kaksi naista, toinen jo aika vanha, keskustelivat lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja kertoivat, että se ja se on niin vanha ja tekee sitä tai tätä. Sellaisia keskusteluja joita minäkin vielä vuosi sitten pystyin käymään tuttujen kanssa. Ikinä en voi varmaan enää niin huolettoman näköisenä puhua lasteni tekemisistä tai suunnitelmista, en edes elossaolevien lasteni. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Teki kyllä kipeää. Illalla katselimme Tv:tä ja kerroin huomioni miehelleni, niin hän sanoi, että oli ajatellut juuri samaa päivällä, oli myös huomioinut ne naiset, vaikka teimme molemmat omia ostoksiamme.
        Ymmärrän hyvin tuon kahtiajakoisuuden Turvamies, mitä tunnet nyt esim. uuden auton hankintaa suunnitellessasi. Tunne, että ei oikestaan voisi suoda itselleen mitään enää, johtuu kai jonkinlaisesta syyllisyydestä siitä, että vielä itse elän, kun asiat menivät väärinpäin. Lapsenihan pitäisi elää vielä jälkeenikin. Toisaalta myös siitä, että oikeastaan mitkään tavarat eivät hirveästi merkitse enää mitään, ei oikeastaan halua enää mitään. Ennen ainakin minulla oli kaikenlaisia suunnitelmia ja projekteja,mutta ne eivät tunnu enä tärkeiltä.
        Teet melkein mitä vain, olet missä vain, hankit mitä vain, niin kaikessa on se alakulon sävy. Mikään ei ole täydellistä enää, jotain on poissa, kummallista, enhän edes puhunut joka päivä poikani kanssa, mutta tiesin, että hän oli olemassa. Vaikka hän asuisi maapallon toisella puolella ja vaikka hän ei enää ottaisi yhteyttäkään minuun, jos tietäisin, että hän on elossa kuitenkin, niin se ei olisi tällaista.
        Joka tapauksessa, me elämme, meidän elämällämme on joku tarkoitus vielä, emme voi jättää elämättä kenties kymmeniä vuosia vielä elämäämme. Ehjäksi kaikki ei enää tule, se ei ole mahdollista, siinä mielessä tämä menetys on kuin elinkautinen tuomio, mutta omaa suhtautumistamme siihen voimme muuttaa. Pyydän joka päivä voimaa ylhäältä, luotan siihen, että minua kannatellaan. Sitä samaa voimaa pyydän teille, olette ajatuksissani.

        Hei Viola ja kaikki muut palstalle kirjoittajat sekä sitä lukevat. Ei päivää, etteikö jokin muistuta pojan kuolemasta. Meillä on nyt sanomalehtiä lattioilla koiranpennun takia. Kun eilen kävelin olohuoneessa niin mustalla pohjalla isoin valkoisin kirjaimin luki: POIKA KUOLI! Nämä hetket ja asiat ovat kuin nyrkin iskuja sielussa. Käänsin lehden ja esille tuli ralliautoilija Juha Knakkusen kasvot. On jotenkin parempi, että Juha paistattelee siinä kunnes pikkukoiran pissi osuu kohdalle.

        On tietenkin hyvä, että osaa luovia ja paeta kun tarve sitä vaatii vaikka välillä on vaan mentävä rohkeasti eteenpäin tuli sitten vastaan mitä vaan. On varmaan koetettava alkaa myös kestämään sillä kaikki muistuttaa kaikesta ja mieleni on erityisen herkimmillään muistamaan tämän kamalan asian jonka se on kohdannut.

        Tulee mieleen yksi juttu kalastajasta, joka oli koko ikänsä liikkunut vesialueella mikä oli kuuluisa kivistä ja karikoistaan. Joku sanoi hänelle, että sinä se varmaan tiedät ja tunnet alueen kaikki kivet ja karikot? Kalastaja vastasi, että en tunne karikoita ja kiviä mutta tiedän ne väylät missä niitä ei ole.

        Tässä olisi hyvä vinkki minunkin koettaa ottaa mallia kalastajasta.

        Voimia päiväänne ja niin kuin hyvä ystäväni sanoo: Isän kätteen!

    • Turvamies

      Hei kaikille. Eilen kävi nuohooja nuohoomassa kaksi savupiippuamme. Kyselin tältä minulle tuntemattomalta nuohoojalta, että missä se viimevuotinen nuohooja on? Hän sanoi, että - se lopetti nuohoukset päättäen itse elämänsä. Elämän päättyminen. Se on ollut minunkin ajatusten teemana vaikka en ole sitä omalle kohdalle niinkään ajatellut.

      Viimevuonna tilasin nuohoojan ja sovittiin aika milloin olisin kotona. Nuohooja ei sitten tullutkaan sovittuna aikana. Soitin hänelle uudelleen ja samlla minusta kuvastui hieman närkästynyt olotila turhasta odottelusta. Hän pahoitteli tilannetta ja kertoi jonkun palokoulutuksen vieneen nuohousaikani mutta lupasi sitten tulla viikonlopulla. Ja hän tulikin. Nuohosi piiput ja avusti minua alakerran uunille tulevan hormin valinnoissa. Vaikutti erittäin ammattitaitoiselle ja innokkaalle nuohoojamestarille.

      Kun tuli maksun aika niin hän sanoi, ettei ota minkäänlaista korvausta koska olin odottanut häntä
      ensimmäisellä kerralla aivan turhaan. En suostunut tähän sillä palkka kuuluu sille joka työt tekee. Hän kuitenkin tahtoi antaa jonkinlaisen alennuksen.

      Jotenkin tuosta nuohoojasta jäi hyvä ja reipas mieli. Nyt häntä ei sitten enää olekkaan olemassa.
      Lyhyessäkin tuttavuudessa hän tuntui reilulle, oikeudenmukaiselle ja reippaalle kaverille.

      Mietin illalla tämänkin hetken kohtaamista ja sen päättymistä. Harmittelin, että olinkin hänelle nyreissäni. Mietin sitäkin mikä on saanut hänet lopettamaan elämän kun oli vielä nuorikin ja voimissaan? Kysymyksiini ei ole vastauksia. Lämmöllä ja kunnioituksella muistelen tuota nuohoojaa, jonka sain elämässäni tavata ja tuntea vain hetken. Iltarukouksissani pyysin tälle nuohoojallekin armoa. Sitä armoa mitä me jokainen tarvitsemme jokainen päivä.

      Ai niin. Tänään sitten rohkenin käydä tekemässä ne autokaupat. Miten teidän päivänne on mennyt?

      • Viola

        Koskettava kertomus ,samalla niin surullinen. Jonkun äidin ja isän lapsi hänkin, joidenkin, jotka surevat häntä, kuten mekin omiamme. Olikohan nuohoojasi sellainen kiltti, tunnollinen, toisia ajatteleva. Nykyään tuntuu, että pitäisi omata niin kovat kyynärpäät, että täällä selviäisi.
        Tulin juuri entiseltä työpaikaltani, lähin entinen työtoverini ja kollegani kutsui minut joululounaalle. Luojan kiitos, että minun ei tarvitse olla enää siinä rahan maailmassa. Heillä ei ole siellä todellakaan helpot oltavat etenkään, kun talous nyt menee alamäkeä ja meidän paikakuntamme eritoten tulee kokemaan kovia aikoja massairtisanomisten takia.
        Muistan vielä hyvin edellisen laman aiheuttamat monet traagiset kohtalot, joiden kanssa jouduin tekemisiin. Jotkut heistä eivät jaksaneet vaikeuksiensa keskellä.
        Tuosta nuohoustyöstä vielä.
        Kaikilla on omat tekemisensä ja kiireensä ja työntekijöitäkin on monenlaisia. Joskus todella ärsyttää, kun asiat eivät tule hoidettua. Ei ole aina helppo tietää, mistä syystä joku ei tulekkaan sovittuna aikana ja silloin saattaa ärsyyntyä, onhan se luonnollista. Sinä sait selvityksen asioille ja sovitte kuitenkin asian hyvin.
        Rukouksin voimme saattaa matkaan läheisemme ja ne, jotka kenties olemme vain ohimennen elämässämme kohdanneet ja ovat jättäneet meihin jäljen, toivoen, että he saisivat rauhan ja ikuinen valo loistaisi heille.

        Kävin tänään tuulisella hautausmaalla sytyttämässä kynttilän poikani haudalle. Mietin, mitä veisin hänen haudalleen, kun nyt vuosi alkaa olla täynnä. Eräs työtoverini (entinen) kysyi tnään, että onko siitä nyt kaksi vuotta, kun poikani kuoli ? Hänestä siitä oli jo niin kauan,kun niin paljon on tapahtunut sen jälkeen. Minullakin on kummallinen tunne. Jotenkin ajattelen, että onko jo vuosi kulunut, toisaalta voi miten kauan siitä on, kun näin poikani viimeksi. Miten aika voi olla samalla kertaa niin pitkä ja niin lyhyt ?
        Mietin, teetäisinkö haudalle ruusuista sydämenmuotoisen kukkalaitteen vuosipäiväksi vai veisinkö sen vasta kevättalvella hänen syntymäpäivänään ja laittaisin haudalle vaikka jotain jouluista.
        Joulusta vielä. Eräs tuttavani, joka menetti poikansa 8 vuotiaana ampumaonnettomuudessa jo n 18 v sitten, oli lähettänyt minulle terveisiä ja kertonut, että olin ollut hänen ajatuksissaan paljon. Hän kertoi, että meni vuosia pojan kuoleman jälkeen, että hän ei voinut iloita lainkaan joulusta, laittoi sen vain toisten takia. Jollakin tapaa on tuntunut hyvältä, kun ei ole tarvinnut pakottaa itseään mihinkään jouluvalmisteluihin. Lahja lapsenlapselle, siinä kaikki.

        Hyvää illanjatkoa teille, jaksamista teille kaikille.

    • Turvamies

      Hyvää huomenta kaikille. Joulu vaan lähenee ja ei yhtään tunnu Joululle. Ehkä hyvä niin sillä meillä suomessa Jouluun liittyy niin paljon haikeutta ja surumielisyyttä vaikka kaiken hössötyksemme taustalla onkin Vapahtajamme syntymäjuhla. Nyt pitäisi iloita ja riemuita mutta kaikki siihen ei vaan pysty. Tänä Jouluna en minäkään siihen riemuun kykene ja koetankin antaa mennä sen ohi mitä nopeimmiten sillä nyt on se ensimmäinen Joulu ilman poikaa.

      Monet ovat vähän varoitelleet murheen mielestä mutta koetan varautua siihen ennakkoon. Joulu tulee mutta koetan pitää mielessäni senkin, että Joulu myös menee ja taas arjen puurtamiset koittavat.

      Ikävä ja suru ei katso aikaa ja paikkaa. Ei sitäkään onko juhalpyhä vaiko mikä. Suru ja ikävä kuuluvat elämään samoin missä riemu ja ilokin. En ole ainut tässä maailmassa joka on saanut osakseen kantaa niitä kaikkia.

      Nyt tehtäväni on edelleen jatkaa miettimistä, että MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA? Uskon, etten ole vielä kaikkea kokeillut tai kuullut teidän toisen kokemuksista. Elämäni rakentuu nyt pienen, pienistä palasista sillä mitään suurta en kerralla pysty rakentamaan.

      Joulu ei ole minulle päätepiste kokeilla kestävyyttäni surussa. Se on vain asia joka on ohitettava luottaen tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen luottamista täytyy nyt koettaa oikein opetella sillä se tuntuu kadonneen minusta ihan kokonaan. Ei tarvitse rakentaa tulevaisuuteen mutta jonkinlainen luottamus täytyy perustukseseksi mieleen asettaa.

      Edelleen teroitan itselleni ajatusta, ettei Joulua vietetä minun suuren suruni muistojuhlaksi vaan se on Vapahtajamme syntymäjuhla. Häneen luotan, että kuolemanjälkeinen elämä ja olotila jossakin muodossa jatkuu ja näen kaikki rakkainpani.

      Vapahtajan suurta johdatusta teidänkin jokaiseen hetkeen. Lähdetään luottavaisella mielellä ohittamaan Joulua.

      • Viola

        Iltaa teille kanssakulkijat !

        Joulumatkani lähestyy, huomenna lähdemme matkaan ja jo puolenyön aikaan, jos aikataulu pitää, olemme perillä siellä.

        Poikani kuolemasta on nyt vuosi ja vaikka kuinka ajattelen ja uskon jälleennäkemiseen, niin se ei poista tosiasiaa, että on mieletön ikävä poikaani.
        Välillä vielä iskevät itsesyytöksetkin,vaikka en misssään nimessä olisi voinut
        olla vastuussa kaikista tapahtumista ja olosuhteista, kun poikani kuoli. Aikuinen ihminen elää elämäänsä, päättää itse, eikä siinä paljon äitiä tai isää kuunnella.

        Taas yksi päivä lähempänä häntä, niin ajattelen joka ilta.
        Meille lapsemme menettäneille tämä aika erossa lapsestamme tuntuu elinkautiselta tuomiolta, pitkältä ja raskaalta, mutta elämä on kuitenkin vain lyhyt tuokio ikuisuuden rinnalla.


        Takki on hieman tyhjä juuri nyt, mutta yritän päästä koneelle siellä etelässä myös. Jos en pääse,niin palaan tänne sivuille taas ensi vuoden puolella.

        Kiitos teille kaikille, jotka olette jakamassa tätä yhteistä suruamme. Tunnen teidän jokaisen surun omakseni, koska nyt voin sanoa, että tiedän miltä teistä tuntuu.
        Koettakaa tehdä joulustanne vain sellainen, mihin voimanne nyt riittävät. Voimiemme tarvitsee riittää vain tähän päivään, huomiseen niiden ei tarvitsekkaan riittää, siihen saamme uudet voimat.

        Rauhallista Joulua teille kaikille. Katson jouluaattoiltana siellä etelässä tummalle taivaalle, toivottavasti tähdet loistavat ja muistan teitä.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Iltaa teille kanssakulkijat !

        Joulumatkani lähestyy, huomenna lähdemme matkaan ja jo puolenyön aikaan, jos aikataulu pitää, olemme perillä siellä.

        Poikani kuolemasta on nyt vuosi ja vaikka kuinka ajattelen ja uskon jälleennäkemiseen, niin se ei poista tosiasiaa, että on mieletön ikävä poikaani.
        Välillä vielä iskevät itsesyytöksetkin,vaikka en misssään nimessä olisi voinut
        olla vastuussa kaikista tapahtumista ja olosuhteista, kun poikani kuoli. Aikuinen ihminen elää elämäänsä, päättää itse, eikä siinä paljon äitiä tai isää kuunnella.

        Taas yksi päivä lähempänä häntä, niin ajattelen joka ilta.
        Meille lapsemme menettäneille tämä aika erossa lapsestamme tuntuu elinkautiselta tuomiolta, pitkältä ja raskaalta, mutta elämä on kuitenkin vain lyhyt tuokio ikuisuuden rinnalla.


        Takki on hieman tyhjä juuri nyt, mutta yritän päästä koneelle siellä etelässä myös. Jos en pääse,niin palaan tänne sivuille taas ensi vuoden puolella.

        Kiitos teille kaikille, jotka olette jakamassa tätä yhteistä suruamme. Tunnen teidän jokaisen surun omakseni, koska nyt voin sanoa, että tiedän miltä teistä tuntuu.
        Koettakaa tehdä joulustanne vain sellainen, mihin voimanne nyt riittävät. Voimiemme tarvitsee riittää vain tähän päivään, huomiseen niiden ei tarvitsekkaan riittää, siihen saamme uudet voimat.

        Rauhallista Joulua teille kaikille. Katson jouluaattoiltana siellä etelässä tummalle taivaalle, toivottavasti tähdet loistavat ja muistan teitä.

        Hei Viola. Hyvää Joulua sinulle, miehellesi ja lapsillesi. Kiitos, että olet olemassa ja olen saanut lukea niin monta minuakin lohduttavaa viestiä. Hyvää matkaa myös ja koeta nauttia erilaisesta ympäristöstä. Ehkäpä se erilaisuus antaa jotain uutta myös ajatuksiin.

        Aina ei kaikki lohduta mutta niin monesta viestistä saan sitä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Yhtenkuuluvaisuudentunne on myös jotain mikä auttaa surussa. Se ehkä auttaa paremmin jaksamaan elää tätä päivää.

        Myös minulla on ollut tänään ihan kamala ikävä poikaani. Tänäänkin se on tuntunut uskomattomalle. Ajoin tänään sen paikan ohitse missä poikani kuoli. Ajoin nopeasti sillä en halunnut katsella sitä, silti näin sen mielessäni juuri sellaisena kuin se tapahtui. Ikään kuin filminä vaikka en sinä hetkenä ollutkaan paikalla. Sitä filmiä en halua nähdä!

        Ensiviikolla on vielä tehtävä työmatka Turkuun ja sitten kai sitä asetutaan vaan olemaan.

        Hyvää iltaa teille kaikille ja Isän kätteen. Vaikkei nettiyhteys toimisikaan niin muistan teitä kaikkia iltarukousyhteydellä.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola. Hyvää Joulua sinulle, miehellesi ja lapsillesi. Kiitos, että olet olemassa ja olen saanut lukea niin monta minuakin lohduttavaa viestiä. Hyvää matkaa myös ja koeta nauttia erilaisesta ympäristöstä. Ehkäpä se erilaisuus antaa jotain uutta myös ajatuksiin.

        Aina ei kaikki lohduta mutta niin monesta viestistä saan sitä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Yhtenkuuluvaisuudentunne on myös jotain mikä auttaa surussa. Se ehkä auttaa paremmin jaksamaan elää tätä päivää.

        Myös minulla on ollut tänään ihan kamala ikävä poikaani. Tänäänkin se on tuntunut uskomattomalle. Ajoin tänään sen paikan ohitse missä poikani kuoli. Ajoin nopeasti sillä en halunnut katsella sitä, silti näin sen mielessäni juuri sellaisena kuin se tapahtui. Ikään kuin filminä vaikka en sinä hetkenä ollutkaan paikalla. Sitä filmiä en halua nähdä!

        Ensiviikolla on vielä tehtävä työmatka Turkuun ja sitten kai sitä asetutaan vaan olemaan.

        Hyvää iltaa teille kaikille ja Isän kätteen. Vaikkei nettiyhteys toimisikaan niin muistan teitä kaikkia iltarukousyhteydellä.

        kiitän Taivaan isää siitä että olen jaksanut kaikesta huolimatta kahdeksan kuukautta kulkea kivikkoista tietä,kiitän että aina on löytynyt syy nousta aamulla ylös,kiitän siitä että sain pitää lapseni 24 vuotta,siitäkin kiitän että tämä suru on vahvistanut minua,kiitän että olen oppinut erottamaan turhan ja epäoleellisen,kiitän että pieni ilontunne ja naurukin palaa hetkittäin elämään,kiitän että minulla on vielä tyttö joka pitää minua pystyssä kun omat voimat ei riitä,kiitän että te ystävät,Turvamies,Viola,Särkynyt sydän ja kaikki muut joiden sydämmessä asuu suuri suru, olette tulleet avukseni kun olen murtunut.

        Toivotan teille kaikille Rauhallista Joulua ja iloa sydämmeen siitä että tänäkin jouluna saamme toivoa siitä että tapamme rakkaamme vielä.

      • Pirstaleita
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        kiitän Taivaan isää siitä että olen jaksanut kaikesta huolimatta kahdeksan kuukautta kulkea kivikkoista tietä,kiitän että aina on löytynyt syy nousta aamulla ylös,kiitän siitä että sain pitää lapseni 24 vuotta,siitäkin kiitän että tämä suru on vahvistanut minua,kiitän että olen oppinut erottamaan turhan ja epäoleellisen,kiitän että pieni ilontunne ja naurukin palaa hetkittäin elämään,kiitän että minulla on vielä tyttö joka pitää minua pystyssä kun omat voimat ei riitä,kiitän että te ystävät,Turvamies,Viola,Särkynyt sydän ja kaikki muut joiden sydämmessä asuu suuri suru, olette tulleet avukseni kun olen murtunut.

        Toivotan teille kaikille Rauhallista Joulua ja iloa sydämmeen siitä että tänäkin jouluna saamme toivoa siitä että tapamme rakkaamme vielä.

        Hyvää ja Rauhallista Joulua, erityisesti Turvamies, Viola, Kyyneleitä silmät täynnä, Surusydän ja Poikansa menettänyt. Ja kaikille mullekin joiden elämän suru on kietonut tummaan vaippaansa. Toivon kaikille, että tuo surun vaippa haalenisi ja sen puristus helpottaisi.

      • Turvamies
        Pirstaleita kirjoitti:

        Hyvää ja Rauhallista Joulua, erityisesti Turvamies, Viola, Kyyneleitä silmät täynnä, Surusydän ja Poikansa menettänyt. Ja kaikille mullekin joiden elämän suru on kietonut tummaan vaippaansa. Toivon kaikille, että tuo surun vaippa haalenisi ja sen puristus helpottaisi.

        Hyvää Joulua teille kaikille. Niin kuin aiemmin kerroin koetan ohittaa tämän Joulun sitä sen suuremmin huomioimatta. Ehkä koetan säästää itseäni surun syöveriin syöksymiseltä. En käynyt eilen, enkä tänään poikani haudallakaan sillä tiedän hänen olevan lähelläni jokapaikassa. Jotenkin tuntui siltä, että jos nyt Jouluna menen haudalle saa se minut niin murheelliseksi, etten sitten jaksaisi toisten seurassa olla suuremmin surematta.

        Voimia teille kaikille ja jos Viola pystyy lukemaan postin niin hänelle ja hänen miehelleen ihanaa lomaa siellä jossakin.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää Joulua teille kaikille. Niin kuin aiemmin kerroin koetan ohittaa tämän Joulun sitä sen suuremmin huomioimatta. Ehkä koetan säästää itseäni surun syöveriin syöksymiseltä. En käynyt eilen, enkä tänään poikani haudallakaan sillä tiedän hänen olevan lähelläni jokapaikassa. Jotenkin tuntui siltä, että jos nyt Jouluna menen haudalle saa se minut niin murheelliseksi, etten sitten jaksaisi toisten seurassa olla suuremmin surematta.

        Voimia teille kaikille ja jos Viola pystyy lukemaan postin niin hänelle ja hänen miehelleen ihanaa lomaa siellä jossakin.

        Kiitos ! Paasin hetkeksi koneelle lukemaan. Joulu on ohi ja se meni taalla eteleassa ihan huomaamaamatta. On aurinkoa ja lampoa riittaa. Sain joululahjaksi minialtani kirjan, jonka on kirjoittanut viveca saestam tsunamikatastrofista selvinnyt hñn menetti siella aviomiehensa ja kaksi kolmesta lapsestaan. Hanen terapeuttinsa oli antanut hanelle evaaksi intiaanien kasityksen elamasta ja kuolemasta He ajattelevat etta ei ole valia elaako ihminen 5 10 20 50 ai 80 vuotta aika ei merkitse mitaan paaasia etta olemme olleet maan paalla ja sielumme elaa edelleen. Jotenkin lohduttavaa. Koettakaa jaksaa. Kirjoitan toisella kertaa enemman, mieheni odottelee minua tuolla hotellin ulkopuolella.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Kiitos ! Paasin hetkeksi koneelle lukemaan. Joulu on ohi ja se meni taalla eteleassa ihan huomaamaamatta. On aurinkoa ja lampoa riittaa. Sain joululahjaksi minialtani kirjan, jonka on kirjoittanut viveca saestam tsunamikatastrofista selvinnyt hñn menetti siella aviomiehensa ja kaksi kolmesta lapsestaan. Hanen terapeuttinsa oli antanut hanelle evaaksi intiaanien kasityksen elamasta ja kuolemasta He ajattelevat etta ei ole valia elaako ihminen 5 10 20 50 ai 80 vuotta aika ei merkitse mitaan paaasia etta olemme olleet maan paalla ja sielumme elaa edelleen. Jotenkin lohduttavaa. Koettakaa jaksaa. Kirjoitan toisella kertaa enemman, mieheni odottelee minua tuolla hotellin ulkopuolella.

        Hei kaikille. Joulu meni todella nopeasti ja vaatimattomasti ohitse. Huomasin, että mitä enemmän sen viettoon latautuu niin sitä herkemmin on mahdollisuus vaipua myös surun syövereihin.

        Kävin eilen poikani haudalle laittamassa kynttilän ja se tuntyui hyvälle vaikka ikävä häntä on ihan hirmuinen. Monet ihanat hetket hänen kanssaan pulpahtelevat mieleeni vaikken erityisesti mitään yrittäisi muistellakaan.

        Koiranpentu on todela piristänyt elämääni. Käymme yölläkin n. parin tunnin välein ulkona ja aamulla vähän pidemmällä lenkillä. Koira on vienyt huomattavasti aikaani miettimästä tätä maailman menoa ja omaa elämää.

        Olen monesti miettinyt elämässäni ja Jumala käsitteessäni aikaa. Olenkin sanonut, että Jumalan aika on ihan eri aika kuin meidän ihmisten ja ettei Jumala mittaa aikaansa sekunteina tai tunteina. Eikä hänellä ole kelloa niin kuin ihmisillä (tätä en tiedä varmaksi).

        Kun monet miettivät, läheisensä kuolin hetkellä aikaa, että ehtikö hän kääntyä Jumalan puoleen niin tässä kohtaa tuntuu lohduttavalle, että meille oleva "silmänräpäys" voikin olla Jumalalle paljon pidempi aika. Ja estääkö mikään edesmennyttä keskustelemasta Jumalansa kanssa rajan tuollakin puolella. Usko, että intiaaneilla on viisautta tämän käsitteen kanssa sillä he jos ketkä rakensivat elämänsä tarpeet luonnosta, ei rahasta ja vallasta.

        On paljon asioita mitä emme tiedä mutta minä ainakin saan uskoa ja luottaa niihin. Se turva piileekin siinä, että uskoo sellaiseen mitä kukaan ei voi todistaa oikeaksi tai vääräksi. On vain minun oma valinta kumpaanko luottamukseni asetan. Joskus siihen ei tarvita järkeilyä. Sydämen ääni antaa suuntaa siinäkin.

        Hyvää lomaa Violalle ja hänen miehelleen. Ihana, että saatte olla auringossa ja lämmössä.

        Hyvää loppuvuotta ja luottavaista mieltä teille kaikille sekä Isän kätteen!

    • Turvamies

      Hei kaikille ja hyvää alkavaa vuotta 2009. Vaihdoin puhelinta ja asettelin siihen uusia asetuksia tietokoneen kautta. Kone tarjosi päivitystaä ja minä hyväksyin sen mutta en huomannut tehdä sitä ennen varmuuskopiota kalenterista, osoitteistosta, enkä tekstiviesteistä.

      Suureksi pettymykseksi huomasin, että kaikki poikani lähettämät tekstiviestit ovat häipyneet bittien mustaanaukkoon. Kyllä harmitti!

      Koetin lohduttaa itseäni, että kaikella on tarkoituksensa vaikken oikein sitä määritystä oikein käsitäkkään kunnolla, enkä aina halua sitä mieltääkkään.

      Elämä tuntuu niin monelta osin riisumiselta ja kaikki häviää aikanaan. Kaikki on vain lainassa ja aika sekä mieleni kulkevat siinä yhtälössä eritahtia.

      Konkreettinen häviää tahallaan ja tahtomatta mutta muistot säilyvät. Voimia teille tulevaan vuoteen ja koetetaan nyt uusilla voimilla kasvattaa itseämme kestämään kantamaan surumme.

      Kertokaa mitä teille kuulu ja miten olette jaksaneet.

      • Viola

        Hyvää Uutta Vuotta teille kaikille !
        Kotona jälleen matkamme jälkeen !
        Meillä oli oikein onnistunut loma, olisin kyllä ilomielin jäänyt vaikka koko talveksi sinne lämpöön. Jalat ovat kyllä nyt hellinä. Olimme perjantaina vaelluksella Mascassa siellä raviinilla ja lenkki oli minulle kyllä oikein koitos, kun reitin vaikeusaste oli minulle hiukan liikaa. Maisemat olivat kuitenkin upeat, siis jos uskalsi katsella ympärilleen pelkäämättä putoavansa raviinin pohjalle.

        Luin koneessa tullessani loppuun kirjan josta kerroin eli kirjailijan nimi on Malin Sävstam ja kirjan nimi on suomennettuna Kun Elämä pysähtyy (när livet stannar). En tiedä onko sitä käännetty suomeksi. Hän menetti Tsunamissa miehensä ja kaksi lapsistaan.
        Hänkin kertoo, että miestään hän voi ajatella lämmöllä ja kaipauksella, mutta jos hän ajattelee lapsiaan, on suru ollut aivan fyysinen kipu. Sitä ei käsitä.Kirjassa oli paljon ajatuksia, mitä itse olen vuoden aikana ajatellut. Hän kertoo, miten suru muutti hänet aivan erilaiseksi ihmiseksi. Samoin voin sanoa itsestäni, en ole enää samanlainen ihminen kuin vuosi sitten.

        Kun tulin tänään kotiin, niin olin saanut paljon joulutervehdyksiä. Yksi kortti oli poikani työtovereilta ja hänen esimiehensä oli kirjoittanut siihen oman kirjoituksensa ja iloitsin kortista todella. Poikaani ei ole unohdettu, eikä perhettämme ole unohdettu.

        Minulla on vielä tallella poikani tekstiviestejä. Tuolla Teneriffalla selasin jotain äänityksiä puhelimestani ja yhtäkkiä kuulin poikani äänen yhdestä pätkästä.Eihän niitä ikuisuutta voi puhelimessa pitää, joten voi olla parempi, kun vahingossa poistuvat, kun muuten ei oikein raski poistaa.

        Hyvää yötä teille

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hyvää Uutta Vuotta teille kaikille !
        Kotona jälleen matkamme jälkeen !
        Meillä oli oikein onnistunut loma, olisin kyllä ilomielin jäänyt vaikka koko talveksi sinne lämpöön. Jalat ovat kyllä nyt hellinä. Olimme perjantaina vaelluksella Mascassa siellä raviinilla ja lenkki oli minulle kyllä oikein koitos, kun reitin vaikeusaste oli minulle hiukan liikaa. Maisemat olivat kuitenkin upeat, siis jos uskalsi katsella ympärilleen pelkäämättä putoavansa raviinin pohjalle.

        Luin koneessa tullessani loppuun kirjan josta kerroin eli kirjailijan nimi on Malin Sävstam ja kirjan nimi on suomennettuna Kun Elämä pysähtyy (när livet stannar). En tiedä onko sitä käännetty suomeksi. Hän menetti Tsunamissa miehensä ja kaksi lapsistaan.
        Hänkin kertoo, että miestään hän voi ajatella lämmöllä ja kaipauksella, mutta jos hän ajattelee lapsiaan, on suru ollut aivan fyysinen kipu. Sitä ei käsitä.Kirjassa oli paljon ajatuksia, mitä itse olen vuoden aikana ajatellut. Hän kertoo, miten suru muutti hänet aivan erilaiseksi ihmiseksi. Samoin voin sanoa itsestäni, en ole enää samanlainen ihminen kuin vuosi sitten.

        Kun tulin tänään kotiin, niin olin saanut paljon joulutervehdyksiä. Yksi kortti oli poikani työtovereilta ja hänen esimiehensä oli kirjoittanut siihen oman kirjoituksensa ja iloitsin kortista todella. Poikaani ei ole unohdettu, eikä perhettämme ole unohdettu.

        Minulla on vielä tallella poikani tekstiviestejä. Tuolla Teneriffalla selasin jotain äänityksiä puhelimestani ja yhtäkkiä kuulin poikani äänen yhdestä pätkästä.Eihän niitä ikuisuutta voi puhelimessa pitää, joten voi olla parempi, kun vahingossa poistuvat, kun muuten ei oikein raski poistaa.

        Hyvää yötä teille

        Hyvää huomenta kaikille ja Violalle tervetuloa suomeen ja kotiin. Tervetuloa myös palstalle. Huomaan, että vaikka Violakin on minulle täysin tuntematon ihminen niin olen kaivannut häntä ja hänen ajatuksiaan. Täysin tuntematon? Tuntuu ihmeelliselle sillä Viola tuntuu samalla erityisen läheiselle niin kuin te muutkin jotak elätte samoissa ajatuksissa.

        Tuntuu hyvälle, että sinulla Viola on ollut hyvä loma. Tuon kuuleminen tuntuu hyvälle minusta vaikken itse ole lomalla ollutkaan. Olemme samaistuneet surussa mutta samaistuminen myös myönteisissä ja mukavissa asioissa on yhtä suurta.

        Tekstiviestien häviäminen harmittaa vieläkin mutta samalla se tuntuu myös siltä, että syvimmät muistot tunteet rakentuvat mieleen vaikka esineet ja viestitkin ovat rakkaita. Kun viestit häviävät, tuhkakupit tyhjenevät, vaatteet laitetaan laatikkoon... se tuntuu välillä siltä kuin samalla hautaisi myös muistoja ja että, pienimmissäkin asioissa mitkä liittyvät poikaani on minun roikuttava "kynsin ja hampain" kiinni, etten vain menettäisi osaa hänestä. Eihän se näinkään voi olla.

        Poikani kuoleman yhteydessä sain ystävältäni kirjan, jota hän on itse ollut omaltaosaltaan kirjoittamassa. Kirja on Suomen ev.-lut. kirkon Kirkkohallituksen julkaisu ja se kertoo surusta ja surutyöstä Tsunamin suhteen. En ole vielä sitä lukenut mutta nyt kun Viola kirjoitit Tsunamista niin mielenkiintoni palasi tuohon vielä lukemattomaan kirjaan jonka otan luettavakseni.Sain kirjan kesällä ja jotenkin mieleni oli niin musta ja synkkä, etten halunnut ja pystynyt lukemaan sitä. Tuntui, että en halua välittää kenekään toisen surusta. Huomaan, että surussakin voi kasvaa.

        Jos haluaa säilyttää puhelimen viestit ym. tiedot niin ne kannattaa tallentaa tietokoneen muistiin. Minäkin tiesin tämän mutta unohdin sen ennen päivitystä. Ehkä minulle viestien häviäminen on todellakin sitä riisumista kaikesta näkyvästä ympärilläni mikä muistuttaa pojastani. Mielessäni hän säilyy ikuisesti.

        Hyvää päivää teille kaikille ja kirjoittakaa ajatuksistanne.

      • poikansa menettänyt äiti
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta kaikille ja Violalle tervetuloa suomeen ja kotiin. Tervetuloa myös palstalle. Huomaan, että vaikka Violakin on minulle täysin tuntematon ihminen niin olen kaivannut häntä ja hänen ajatuksiaan. Täysin tuntematon? Tuntuu ihmeelliselle sillä Viola tuntuu samalla erityisen läheiselle niin kuin te muutkin jotak elätte samoissa ajatuksissa.

        Tuntuu hyvälle, että sinulla Viola on ollut hyvä loma. Tuon kuuleminen tuntuu hyvälle minusta vaikken itse ole lomalla ollutkaan. Olemme samaistuneet surussa mutta samaistuminen myös myönteisissä ja mukavissa asioissa on yhtä suurta.

        Tekstiviestien häviäminen harmittaa vieläkin mutta samalla se tuntuu myös siltä, että syvimmät muistot tunteet rakentuvat mieleen vaikka esineet ja viestitkin ovat rakkaita. Kun viestit häviävät, tuhkakupit tyhjenevät, vaatteet laitetaan laatikkoon... se tuntuu välillä siltä kuin samalla hautaisi myös muistoja ja että, pienimmissäkin asioissa mitkä liittyvät poikaani on minun roikuttava "kynsin ja hampain" kiinni, etten vain menettäisi osaa hänestä. Eihän se näinkään voi olla.

        Poikani kuoleman yhteydessä sain ystävältäni kirjan, jota hän on itse ollut omaltaosaltaan kirjoittamassa. Kirja on Suomen ev.-lut. kirkon Kirkkohallituksen julkaisu ja se kertoo surusta ja surutyöstä Tsunamin suhteen. En ole vielä sitä lukenut mutta nyt kun Viola kirjoitit Tsunamista niin mielenkiintoni palasi tuohon vielä lukemattomaan kirjaan jonka otan luettavakseni.Sain kirjan kesällä ja jotenkin mieleni oli niin musta ja synkkä, etten halunnut ja pystynyt lukemaan sitä. Tuntui, että en halua välittää kenekään toisen surusta. Huomaan, että surussakin voi kasvaa.

        Jos haluaa säilyttää puhelimen viestit ym. tiedot niin ne kannattaa tallentaa tietokoneen muistiin. Minäkin tiesin tämän mutta unohdin sen ennen päivitystä. Ehkä minulle viestien häviäminen on todellakin sitä riisumista kaikesta näkyvästä ympärilläni mikä muistuttaa pojastani. Mielessäni hän säilyy ikuisesti.

        Hyvää päivää teille kaikille ja kirjoittakaa ajatuksistanne.

        Hyvää Uutta Vuotta 2009!

        Joulu tuli ja meni samoin uuden vuoden aatto. Niistä selvittiin. Ikävä on kova poikaani ja se tuntuu välillä fyysisenä kipunakin. En vieläkään ymmärrä todella poikani menetystä. Voiko sitä koskaan täysin ymmärtää?

        Myös minulla on tallessa toisessa puhelimessa poikani viestit ja puhelutiedot. Puhuimme puhelimessa edellisenä iltana ennen poikani kuolemaa. Hankin toisen puhelimen, jotta voisin säilyttää puhelutiedot ja viestit edelleen vanhassa puhelimessani. Myös tyttäreni ja nuorempi poikani on säilyttänyt puhelimissaan puhelutiedot.

        Poikani oli oman leipätyönsä ohella myös muusikko. Löysin poikani kuoleman jälkeen hänen uruistaan hänen nauhoittamiaan soitantoja. Toissa kesänä kuuntelin yhä uudelleen ja uudelleen poikani nauhoittamaa omaa soitantaa: "Oi niitä aikoja".

        Annoin tyttäreni ja nuoremman poikani soitella uruilla ja jotenkin he saivat nauhoitetut soitannat häipymään. Harmitti ja olin suoraan sanottuna vihainen.

        Elämää on jatkettava eteenpäin ja muistot, poikani esineet on jossain vaiheessa käytävä läpi, mitä säilyttää ja mitä laittaa eteenpäin. Konkreettisin muisto pojastani on hänen kissansa, joka jäi meille.

        En enää puhele pojastani läheisteni kanssa päivittäin. Joulun aikaan olin puhelinyhteydessä teini-ikäisen poikansa vuosi sitten menettäneen isän kanssa. Puhuin hänelle pojastani ja siitä, etten enää juttele läheisteni kanssa poikani menetyksestä päivittäin. Kerroin tälle isälle, että haluan säästää läheisiäni. Tämä isä sanoi, että lapsen menettäminen on varmaan äidille vaikeampaa kuin isälle. Tämä isä koki niin, että hänen vaimonsa lapsen menettämisen suru oli vaikeampi kuin hänen surunsa. Lopetimme puhelun ja jonkun ajan kuluttua tämä isä soitti uudelleen ja sanoi, että minun kannattaisi mennä kriisiapuun keskustelemaan, koska tuntuu siltä kuin olisin jäänyt suruni kanssa "paikalleen". Yritin selittää tälle isälle, että joulun aika on niin vaikea, että ehkä sen takia puhuin tämän isän kanssa pojastani ja että olen käynyt kriisiavussa heti poikani menettämisen jälkeen. Lopetimme puhelun. Pian tuli tekstiviesti, että "pahoitinko mieltäni". Vastasin, etten.

        Mikä on suruaika? Poikani menetyksestä on vuosi ja yhdeksän kuukautta. Onko se jo aika, jolloin kovin lapsen menettämisen suru ja tuska on takana? En piehtaroi surussani, mutta aika ajoin tulee vain niin valtavan ikävä ja se ikävä ja kyyneleet polttavat.

        Koen saavani tukea lukiessani kirjoittamianne ajatuksia ja kokemuksia lomistanne ja tekemisistänne. Elämän asioita tarkastelee lapsen menettämisen surun myötä eri tavalla. Toivon, että uusi vuosi tuo mukanaan uusia positiivisia asioita ja kokemuksia.

      • Turvamies
        poikansa menettänyt äiti kirjoitti:

        Hyvää Uutta Vuotta 2009!

        Joulu tuli ja meni samoin uuden vuoden aatto. Niistä selvittiin. Ikävä on kova poikaani ja se tuntuu välillä fyysisenä kipunakin. En vieläkään ymmärrä todella poikani menetystä. Voiko sitä koskaan täysin ymmärtää?

        Myös minulla on tallessa toisessa puhelimessa poikani viestit ja puhelutiedot. Puhuimme puhelimessa edellisenä iltana ennen poikani kuolemaa. Hankin toisen puhelimen, jotta voisin säilyttää puhelutiedot ja viestit edelleen vanhassa puhelimessani. Myös tyttäreni ja nuorempi poikani on säilyttänyt puhelimissaan puhelutiedot.

        Poikani oli oman leipätyönsä ohella myös muusikko. Löysin poikani kuoleman jälkeen hänen uruistaan hänen nauhoittamiaan soitantoja. Toissa kesänä kuuntelin yhä uudelleen ja uudelleen poikani nauhoittamaa omaa soitantaa: "Oi niitä aikoja".

        Annoin tyttäreni ja nuoremman poikani soitella uruilla ja jotenkin he saivat nauhoitetut soitannat häipymään. Harmitti ja olin suoraan sanottuna vihainen.

        Elämää on jatkettava eteenpäin ja muistot, poikani esineet on jossain vaiheessa käytävä läpi, mitä säilyttää ja mitä laittaa eteenpäin. Konkreettisin muisto pojastani on hänen kissansa, joka jäi meille.

        En enää puhele pojastani läheisteni kanssa päivittäin. Joulun aikaan olin puhelinyhteydessä teini-ikäisen poikansa vuosi sitten menettäneen isän kanssa. Puhuin hänelle pojastani ja siitä, etten enää juttele läheisteni kanssa poikani menetyksestä päivittäin. Kerroin tälle isälle, että haluan säästää läheisiäni. Tämä isä sanoi, että lapsen menettäminen on varmaan äidille vaikeampaa kuin isälle. Tämä isä koki niin, että hänen vaimonsa lapsen menettämisen suru oli vaikeampi kuin hänen surunsa. Lopetimme puhelun ja jonkun ajan kuluttua tämä isä soitti uudelleen ja sanoi, että minun kannattaisi mennä kriisiapuun keskustelemaan, koska tuntuu siltä kuin olisin jäänyt suruni kanssa "paikalleen". Yritin selittää tälle isälle, että joulun aika on niin vaikea, että ehkä sen takia puhuin tämän isän kanssa pojastani ja että olen käynyt kriisiavussa heti poikani menettämisen jälkeen. Lopetimme puhelun. Pian tuli tekstiviesti, että "pahoitinko mieltäni". Vastasin, etten.

        Mikä on suruaika? Poikani menetyksestä on vuosi ja yhdeksän kuukautta. Onko se jo aika, jolloin kovin lapsen menettämisen suru ja tuska on takana? En piehtaroi surussani, mutta aika ajoin tulee vain niin valtavan ikävä ja se ikävä ja kyyneleet polttavat.

        Koen saavani tukea lukiessani kirjoittamianne ajatuksia ja kokemuksia lomistanne ja tekemisistänne. Elämän asioita tarkastelee lapsen menettämisen surun myötä eri tavalla. Toivon, että uusi vuosi tuo mukanaan uusia positiivisia asioita ja kokemuksia.

        Hei poikansa menettänyt äiti. Kyllä on mukava kuulla sinustakin. Kirjoitin edellisessä, että olen kaivannut Violaa mutta kyllä tuntui hyvälle myös sinun kirjoituksesi. Mielestäni suruaika kestää saman verran mitä elämäni kestää. On vain erinlaisia päivä jolloin suren enemmän ja toisina päivina taas vähemmän. Ikävä ja ikävöintikin vaihtelee. Mielialaan vaikuttaa muistot, hetket, musiikki, esineet ja jopa tupkan natsat joista aiemmin kirjoitin.

        Monet sanovat, että aikakin auttaa surussa ja kyllä se on todettava, että aika ei poista surua mutta jotenkin sitä ajassa vahvemmaksi tulee.Elikkä auttaa jotenkin.

        Kirjoita vaan lisää tuntemuksistasi sillä luen niitä mieluusti. Minua surussa on auttanut parhaiten vertaistuki mitä saan teiltä. En minäkään jaksa oikein puhua tästä surustani enää läheisteni ja ystävieni kanssa. Tämä on myös eräänlaista kanssa elämistä missä jokainen saamme tutkia itseämme ja kehitystämme surutaakan kantamisessa.

        Hyvää iltaa sinulle ja vahvaa voimaa elämiseesi.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei poikansa menettänyt äiti. Kyllä on mukava kuulla sinustakin. Kirjoitin edellisessä, että olen kaivannut Violaa mutta kyllä tuntui hyvälle myös sinun kirjoituksesi. Mielestäni suruaika kestää saman verran mitä elämäni kestää. On vain erinlaisia päivä jolloin suren enemmän ja toisina päivina taas vähemmän. Ikävä ja ikävöintikin vaihtelee. Mielialaan vaikuttaa muistot, hetket, musiikki, esineet ja jopa tupkan natsat joista aiemmin kirjoitin.

        Monet sanovat, että aikakin auttaa surussa ja kyllä se on todettava, että aika ei poista surua mutta jotenkin sitä ajassa vahvemmaksi tulee.Elikkä auttaa jotenkin.

        Kirjoita vaan lisää tuntemuksistasi sillä luen niitä mieluusti. Minua surussa on auttanut parhaiten vertaistuki mitä saan teiltä. En minäkään jaksa oikein puhua tästä surustani enää läheisteni ja ystävieni kanssa. Tämä on myös eräänlaista kanssa elämistä missä jokainen saamme tutkia itseämme ja kehitystämme surutaakan kantamisessa.

        Hyvää iltaa sinulle ja vahvaa voimaa elämiseesi.

        ilmoittaa jotakin itsestäni että täällä yhä sinnitellään eteenpäin,joskus paremmin,joskus huonommin mutta eteenpäin kuitenkin.Työ on vienyt rutkasti energiaa mutta nyt jo helpottaa.Olen ehtinyt käydä lukemassa kirjoituksianne ja kummasti niistä saa voimaa ja toivoa.Toivotan kaikille uskoa ja voimaa tälle vuodelle ja kun vapaani alkavat niin kerron teille miten jouluni meni ja minkälaisten ajatusten kanssa silloin painin. Rauhaisaa loppuiltaa kaikille.

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        ilmoittaa jotakin itsestäni että täällä yhä sinnitellään eteenpäin,joskus paremmin,joskus huonommin mutta eteenpäin kuitenkin.Työ on vienyt rutkasti energiaa mutta nyt jo helpottaa.Olen ehtinyt käydä lukemassa kirjoituksianne ja kummasti niistä saa voimaa ja toivoa.Toivotan kaikille uskoa ja voimaa tälle vuodelle ja kun vapaani alkavat niin kerron teille miten jouluni meni ja minkälaisten ajatusten kanssa silloin painin. Rauhaisaa loppuiltaa kaikille.

        Veimme eilen nuorimmaisemme takaisin Turkuun ja istuimme näin ollen lähes koko päivän autossa.
        Paluumatkalla pyrytti paikka paikoin sankasti lunta. Mieheni ajoi ja isuin suurimman osan ajasta omiin ajatuksiini vaipuneena hiljaa hänen vieressään. Olemme huomanneet, että kun jompikumpi meistä avaa suunsa, niin sanomme monesti aivan samat sanat. Olemmekohan olleet liian kauan yhdessä, niin että luemme jo toistemme ajatuksia. Vanhuutta varmaan.
        Miehelleni tämä pojan kuolema on ollut aivan yhtä rankkaa kuin minulle,niin uskon. Hän vain kanavoi suruaan eri tavoin kuin minä. Työhön, metsätöihin, nyt hän taitaa päästä taas hiihtämään. Puhumme keskenämme kyllä paljon pojastamme. Muiden ihmisten kanssa emme juurikaan, ainakaan enää.

        Oli ihmeellistä olla poissa, kaukana kotoa tuo joulunaika. Vähän kuin olisi ollut jossakin epätodellisessa, satumaailmassa. Poka oli mielessäni sielläkin, mutta suru oli ikäänkuin kauempana. Jo viimeisenä lomapäivänä, kun ajattelin kotiinpaluuta, niin kipu iski taas. Ensimmäisenä päivänä kotona itku oli herkässä, kun näin taas kaikki, mikä muistutti pojasta. Perjantaina sisareni mies tuo vielä viimeiset tavarat, mitkä tyhjensimme poikamme asunnosta. Miten vähän käsin kosketeltavaa ihmisestä loppujen lopuksi jää jäljelle, kokonaisesta ihmisen elämästä jää jäljelle muutamia tavaroita ja tuon tavaran perässä suurin osa ihmisistä juoksee käsittämättä, mikä on tärkeintä elämässä. Ikävä, että ymmärrämme asioiden tärkeysjärjestyksen useimmiten vasta kun se on liian myöhäistä.
        Yksi vuosi poikani kuoleman jälkeen ja minä olen yhä elossa. Samanlaiseksi kuin ennen en enää tule, elämä ei tule enää entisenlaisekseen, mutta uskon, että voin elää hyvää elämää kuitenkin. Olen paljon miettinyt elämää, elämän tarkoitusta, mitä järkeä on edes yrittää ja miten tällaisen menetyksen jälkeen enää edes uskaltaisi kääntää katseensa elämään. Jossakin vaiheessa vuotta tajusin, että tämä tapahtuma on hyväksyttävä, että tämä tapahtui minulle, meille, ei jollekkin muulle, en voi elää ajattelemalla vain mennytta ja menetettyä tai pelätä tulevaisuutta, minun elämäni, perheeni elämä on tässä ja nyt ja se on hyväksyttävä.

        Ikävöin poikaani vieläkin,niin että joskus se tuntuu ihan ahdistavana kipuna ja painona rinnassani, välillä se on poissa ja on helpompia päiviä.

        Laitan tähän loppuun Alf Henriksonin ajatuksen kuolemasta ja surusta.

        Joskus aika ikäänkuin hidastuu hetkeksi ja jotakin aivan odottamatonta tapahtuu.

        Maailma muuttuu joka päivä, mutta joskus se ei koskaan enää tule entiselleen.

        Näin meidän kaikkien elämälle kävi, mutta yritämme löytää elämällemme tarkoitusta kuitenkin,kaikki yritämme mennä omalla tavallamme eteenpäin ja jaamme kokemaamme toinen toisillemme.

        Hyvää päivää teille ystävät

      • Viola
        Viola kirjoitti:

        Veimme eilen nuorimmaisemme takaisin Turkuun ja istuimme näin ollen lähes koko päivän autossa.
        Paluumatkalla pyrytti paikka paikoin sankasti lunta. Mieheni ajoi ja isuin suurimman osan ajasta omiin ajatuksiini vaipuneena hiljaa hänen vieressään. Olemme huomanneet, että kun jompikumpi meistä avaa suunsa, niin sanomme monesti aivan samat sanat. Olemmekohan olleet liian kauan yhdessä, niin että luemme jo toistemme ajatuksia. Vanhuutta varmaan.
        Miehelleni tämä pojan kuolema on ollut aivan yhtä rankkaa kuin minulle,niin uskon. Hän vain kanavoi suruaan eri tavoin kuin minä. Työhön, metsätöihin, nyt hän taitaa päästä taas hiihtämään. Puhumme keskenämme kyllä paljon pojastamme. Muiden ihmisten kanssa emme juurikaan, ainakaan enää.

        Oli ihmeellistä olla poissa, kaukana kotoa tuo joulunaika. Vähän kuin olisi ollut jossakin epätodellisessa, satumaailmassa. Poka oli mielessäni sielläkin, mutta suru oli ikäänkuin kauempana. Jo viimeisenä lomapäivänä, kun ajattelin kotiinpaluuta, niin kipu iski taas. Ensimmäisenä päivänä kotona itku oli herkässä, kun näin taas kaikki, mikä muistutti pojasta. Perjantaina sisareni mies tuo vielä viimeiset tavarat, mitkä tyhjensimme poikamme asunnosta. Miten vähän käsin kosketeltavaa ihmisestä loppujen lopuksi jää jäljelle, kokonaisesta ihmisen elämästä jää jäljelle muutamia tavaroita ja tuon tavaran perässä suurin osa ihmisistä juoksee käsittämättä, mikä on tärkeintä elämässä. Ikävä, että ymmärrämme asioiden tärkeysjärjestyksen useimmiten vasta kun se on liian myöhäistä.
        Yksi vuosi poikani kuoleman jälkeen ja minä olen yhä elossa. Samanlaiseksi kuin ennen en enää tule, elämä ei tule enää entisenlaisekseen, mutta uskon, että voin elää hyvää elämää kuitenkin. Olen paljon miettinyt elämää, elämän tarkoitusta, mitä järkeä on edes yrittää ja miten tällaisen menetyksen jälkeen enää edes uskaltaisi kääntää katseensa elämään. Jossakin vaiheessa vuotta tajusin, että tämä tapahtuma on hyväksyttävä, että tämä tapahtui minulle, meille, ei jollekkin muulle, en voi elää ajattelemalla vain mennytta ja menetettyä tai pelätä tulevaisuutta, minun elämäni, perheeni elämä on tässä ja nyt ja se on hyväksyttävä.

        Ikävöin poikaani vieläkin,niin että joskus se tuntuu ihan ahdistavana kipuna ja painona rinnassani, välillä se on poissa ja on helpompia päiviä.

        Laitan tähän loppuun Alf Henriksonin ajatuksen kuolemasta ja surusta.

        Joskus aika ikäänkuin hidastuu hetkeksi ja jotakin aivan odottamatonta tapahtuu.

        Maailma muuttuu joka päivä, mutta joskus se ei koskaan enää tule entiselleen.

        Näin meidän kaikkien elämälle kävi, mutta yritämme löytää elämällemme tarkoitusta kuitenkin,kaikki yritämme mennä omalla tavallamme eteenpäin ja jaamme kokemaamme toinen toisillemme.

        Hyvää päivää teille ystävät

        Iltaa teille kaikille !
        Kotona ovat taas päivät lähteneet vierimään. Eilen oli aika hyvä päivä. Tapaamme kerran kuussa joukko entisiä työtovereita. Kutsumme itseämme senioreiksi, jotkut ovat jo eläkkeellä, toiset nuorempia, mutta kuitenkaan ei kukaan enää aivan nuori. Useimmiten vain juomme kahvia ja juttelemme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ei mitään kovin henkilökohtaisia asioita.Tunnen aina virkistyneeni, kun tulen sieltä.
        Illalla kävin vielä avannossa, nyt se tuntuu joltain, kun pakkasta alkaa olla reilusti.
        Tuo avannossa kipristeleminen saa minut ainakin tuntemaan, että olen elossa. Kun olin pahimmin lamassa silloin heti poikani kuoleman jälkeen, niin kokeilin kaikenlaista vyöhyketerapiaa, hierontaa, kävin jalkahoidossa, kasvohoidossa. Ihan kuin olisin halunnut aivan, että joku huolehtii ja tunnen toisen kosketuksen.Olen joskus kuullut, kun joku, joka on menettänyt pienen lapsen on kertonut, että syli jäi tyhjäksi. Menetti sen fyysisen läheisyyden ja kosketuksen, mitä lapselta saa paljon. Minulla ei ollut kysymys pienen lapsen menetyksestä, mutta liittyisikö se kuitenkin jotenkin siihen samaan, se näkymätön side, joka liitti minut lapseeni katkesi lopullisesti.

        Tänään iltapäivällä jo melkein pimeässä kävin sytyttämässä kynttilän pojan haudalle ja vein vähän kukkia sinne. Sisareni kertoi, että siellä paloi jouluaattona hänen käydessään 13 kynttilää. Tuntui hyvältä, että muutkin kuin oma perhe muistavat hänet.Pojan kouluaikaisia tovereita ei paljon enää kyllä asu täällä paikkakunnallamme, lähes kaikki ovat muuttaneet ruuhkasuomeen.
        Kotona ollessani poltan paljon kynttilöitä, ne ovat niin rauhoittavia.
        Hyvää ja rauhallista viikonloppua teile kaikille

    • Turvamies

      Hei kaikille. Se mistä nyt kirjoitan ei ihan kuulu aiheeseen -Mikä on auttanut surussa? Poikani ehti ennen kuolemaansa ottaa oman asunnon jota kalustimme yhdessä. Laitoin kotoa astioita, lakanoita ym. jotta pojan uusi koti olisi toimiva ja siinä olisi hyvä aloitella itsenäistä elämää.

      Entinen vaimoni joka oli muuttanut vuosi sitten ulkomaille tuli välittömästi suomeen saatuaan tiedon pojan kuolemasta. Hän jäi tilapäisesti asumaan pojan asuntoon siksi aikaa kun saimme hautaukseen liittyviä asioita hoidettavaksi. Kävinpä vielä siivoamassa asunnon ennen hänen tuloaan, jotta hänenkin olisi helpompi siihen asettua suuressa surussa.

      X-vaimo ei jäänyt paikkakunnalle vaan muutti syksyllä pojan entisestä asunnosta. Samalla hän tyhjensi pojan asunnon ottaen itselleen / hallintaasa kaiken mitä asunnossa oli. Hän ei edes ilmoittanut asiasta mitään. Elikkä toisena vanhempana ja ainoana toisena perikunnan jäsenenä minut sivuutettiin tässä tilanteessa aivan kokonaan.

      Se tuntui todella pahelle sillä vaikkei siellä mitään kovin arvokasta ollutkaan niin olisin minäkin halunnut sieltä jotain muistoksi ottaa.

      X-vaimoni on hoitanut kuolinpesän asioita ja kyselinkin häneltä, että hakisimmeko jotain hautausavustusta sillä pojalta jäi vain velkaa. Hän sanoi hoitavansa asian. Nyt kun olen puolenvuoden päästä hautajaisista kysellyt häneltä, että mikä tilanne niin hän on vastannut, että asia on edeleen vakuutusyhtiön käsiteltävänä. Mistään muusta hautausavustuksesta hän ei puhunut yhtään mitään.

      Koska liikennevakuutus ei maksa näissä tapauksissa ja muuta vakuutusta ei ollut ryhdyin itse selvittämään asiaa. Sainkin sos. toimistosta selville, että jo puolivuotta sitten on pojalleni myönnetty hautausavustus sos. toimistosta josta x-vaimoni on sen hakenut ja ohjannut omalle tililleen.

      Kyllä tuntuu pahalle selvitellä tällaisia asioita ja tässä yhteydessä. En olisi uskonut, että vielä tämäkin asia saa seuraa poikani kuolemalle. Tunnen oikeuteni erittäin hyvin ja edellämainittu kuolinpesän sekä asioiden hoitaminen antaa vahvasti syytä epäillä suuresta epäluottamuksesta kuin keskiverto luottamuksesta. Näille asioille on olemassa myös rikosnimikkeet kavallus ja petos.

      Hassua oli vielä se kun kerroin x-vaimiolleni nyt tietäväni asioiden todellisen ja tämänhetkisen tilanteen hän suuttui minulle ja koki syvästi loukkaantuneensa ja vaatipa siinä ohessa vielä jonkinlaista kunnioitusta sillä hän on kuolleen pojan äiti.

      Varsin monet joutuvat tahtomattaan surunkin keskellä monenlaisiin pyörityksiin ja ikäviin tilanteisiin kuolemaan liittyen. Monelle jää vuosiksi ja loppuelämäksi perintöriidat lisätaakaksi ja samalla siinä menee sisarus ja muut läheiset suhteet lopullisesti romukoppaan.

      Loukkaantumiset ja riidat nousevat ensiarvoisen tärkeäksi tai ainakin tärkeämmäksi kuin suru ja vainaja ikäänkuin siinä läheisen menetyksessä ei olisikaan vielä ihan tarpeeksi. Me ihmiset olemme tällaisia ja epärehellisyys/epäoikeus on yksi hyvä keino saavuttaa paljon pahaa laajemmaltikkin.

      Edelleen pohdin sitä, että -Mikä on auttanut surussa? Viola kertoi tunteiden osoittamisesta ja siinä yhteydessä huomasin, että kuinka paljon nykyisin enemmän halaan tyttäriäni ja kuinka paljon "lepertelenkään" koiranpenulle ja rutistelen sitä mennen tullen. Vastavuoroisesti saan itsekin paljon huomiota ja huolempitoa avovaimoltani ja läheisiltäni. Myös se hellyys ja sen osoittaminen on osa hyvinvointia ja kehitystä surun kantamisessa. Itse olen tuntenut olevani aivan lukossa osoittaa hellyyttä ja lähestymistä kanssaeläjiin. Ehkä tuo koira on avannut sitä aika paljon. Näin ainakin uskon.

      Voimia päiväänne oli sitten ongelmat mitä hyvänsä niin eteenpäin mennään.

      • Viola

        Ehdinkin jo miettiä, että onko tapahtunut jotakin, kun ei ole mitään pitään aikaan kuulunut Turvamiehestä, eikä muista.

        Jos sinua Turvamies yhtään lohduttaa, niin jouduimme juuri samanlaisen ryöstön ja vääryyden kohteeksi, kun poikamme koti tyhjennettiin hänen ex-puolisonsa taholta. Keskimmäinen lapsemme on sitä mieltä, että asiasta pitäisi nostaa oikeusjuttu, mutta emme enää jaksa mieheni kanssa.
        Ymmärrän sinua todella, kaiken surun lisäksi vielä täytyy kestää muutakin, joka tuntuu niin suurelta vääryydeltä. Pojan asunto on nyt myyty ja muutamia hänen henkilökohtaisia tavaroitaan ja papereitaan saimme sieltä. Niitä en ole oikein vielä voinut edes mennä läpi. Hänen tut-
        tu musta reppunsa, joka hänellä oli aina mukana kotona käydessään. Sitä on niin vaikea katsoa, kun hän itse on poissa.
        Vaikea sanoa, milloin kannattaa hakea oikeuttaan, joskus se vaatii liikaa voimavaroja ja on pois omasta jaksamisesta.

        Päivät ovat tulleet ehkä hieman helpommiksi. Vaikuttaisiko se, että ainakin meillä on ollut lunta ja valoisampaa. Tänään tosin lumi on taas sulamassa. Kävin eilen hiihtämässä ja ajattelin oikein aloittaa tosissani kuntoilemaan, mutta katsotaan nyt, pysyykö lumi maassa.

        Hyvää illanjatkoa teille kaikille ja voimia päiviinne

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Ehdinkin jo miettiä, että onko tapahtunut jotakin, kun ei ole mitään pitään aikaan kuulunut Turvamiehestä, eikä muista.

        Jos sinua Turvamies yhtään lohduttaa, niin jouduimme juuri samanlaisen ryöstön ja vääryyden kohteeksi, kun poikamme koti tyhjennettiin hänen ex-puolisonsa taholta. Keskimmäinen lapsemme on sitä mieltä, että asiasta pitäisi nostaa oikeusjuttu, mutta emme enää jaksa mieheni kanssa.
        Ymmärrän sinua todella, kaiken surun lisäksi vielä täytyy kestää muutakin, joka tuntuu niin suurelta vääryydeltä. Pojan asunto on nyt myyty ja muutamia hänen henkilökohtaisia tavaroitaan ja papereitaan saimme sieltä. Niitä en ole oikein vielä voinut edes mennä läpi. Hänen tut-
        tu musta reppunsa, joka hänellä oli aina mukana kotona käydessään. Sitä on niin vaikea katsoa, kun hän itse on poissa.
        Vaikea sanoa, milloin kannattaa hakea oikeuttaan, joskus se vaatii liikaa voimavaroja ja on pois omasta jaksamisesta.

        Päivät ovat tulleet ehkä hieman helpommiksi. Vaikuttaisiko se, että ainakin meillä on ollut lunta ja valoisampaa. Tänään tosin lumi on taas sulamassa. Kävin eilen hiihtämässä ja ajattelin oikein aloittaa tosissani kuntoilemaan, mutta katsotaan nyt, pysyykö lumi maassa.

        Hyvää illanjatkoa teille kaikille ja voimia päiviinne

        Hei Viola. Tuntuu todella pahalle sinunkin tapauksesi mutta samaistuminen taas jotenkin hyvälle. Se on sellaista myötätuntoa jota vain kokenut voi ymmärtää. Poikani kuolema on minua suurempi asia ja minua ei voi loukata kukaan mutta oikeuksiani voi loukata kuka vaan.

        Viimeisimpiin yhteisiin vuosiimme x-vaimoni kanssa kuului samanlainen "venkuilu" ja monessa väärydessä hän vain piti itseään oikeutettuna kun hänellä oli niin hyvä syy kenekään oikeuksista piittaamatta. Toivotaan, että hänkin löytää elämässään edes jossakin vaiheessa rehellisyyden.

        Kyllä tällaisista tapauksista voisi hyvinkin tehdä rikosilmoituksen. Kavallus on yleisensyyttäjäm alainen juttu ja menee varmasti oikeuskäsittelyyn. Suoraan omalle tilille kuolinpesänvarojen siirtäminen on rikoksena petos ja sekin menisi oikeudessa keikkuen. Olenkin miettinyt, että jos annan asian lakimiehelleni avoimella valtakirjalla niin minun ei tarvitse muuta kuin odotella oikeuden päätöksiä jotka uskon voittavani.

        "Auta Herra etten toisten taakkaa suuremmaksi tee" laulaa Samuli Edelman Virsiä levyllään. Harkitsen asiaa ja sen eteenpäin viemistä joka riippuu vähän vastapuolen asenteestakin.

        Todellakin olen ollut jonkin aikaa ns. sanaton vaikka ajatuksia olisi ollut paljonkin kirjoitettavaksi. Tämä jälkiselvittely on ollut pääaiheena pahoine tunteineen, joka on esiintynyt jopa unissa. Eikä tämä x-vaimon toiminta uutta minulle ole mutta en uskonut hänen mitenkään toimivan tässä tilanteessa näin epäluotettavasti.

        Minä olen polttanut tupakkaa ja sikareita. Jo kertaalleen paranneet keuhkot alkavat olla taas sairaantuntuiset. Pitäsi pystyä lopettamaan sauhuttelu ja päästä aloittamaan kuntoilu. En ole puoleen vuoteen tehnyt mitään kuntoillakseni. Tosin nyt olemme tehneet pieniä kävelylenkkejä koiran kanssa.

        Minäkin tahdon hiihtämään kunhan vesisade loppuu ja keli kääntyy pakkaselle. Nyt on todella liukasta ja loskasta.

        Nukkukaa hyvin ja turvallisesti sillä rehellisellä mielellä nukuttaa aina paremmin kuin epärehellisellä.

      • Kyyneleitä silmät täynnä
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola. Tuntuu todella pahalle sinunkin tapauksesi mutta samaistuminen taas jotenkin hyvälle. Se on sellaista myötätuntoa jota vain kokenut voi ymmärtää. Poikani kuolema on minua suurempi asia ja minua ei voi loukata kukaan mutta oikeuksiani voi loukata kuka vaan.

        Viimeisimpiin yhteisiin vuosiimme x-vaimoni kanssa kuului samanlainen "venkuilu" ja monessa väärydessä hän vain piti itseään oikeutettuna kun hänellä oli niin hyvä syy kenekään oikeuksista piittaamatta. Toivotaan, että hänkin löytää elämässään edes jossakin vaiheessa rehellisyyden.

        Kyllä tällaisista tapauksista voisi hyvinkin tehdä rikosilmoituksen. Kavallus on yleisensyyttäjäm alainen juttu ja menee varmasti oikeuskäsittelyyn. Suoraan omalle tilille kuolinpesänvarojen siirtäminen on rikoksena petos ja sekin menisi oikeudessa keikkuen. Olenkin miettinyt, että jos annan asian lakimiehelleni avoimella valtakirjalla niin minun ei tarvitse muuta kuin odotella oikeuden päätöksiä jotka uskon voittavani.

        "Auta Herra etten toisten taakkaa suuremmaksi tee" laulaa Samuli Edelman Virsiä levyllään. Harkitsen asiaa ja sen eteenpäin viemistä joka riippuu vähän vastapuolen asenteestakin.

        Todellakin olen ollut jonkin aikaa ns. sanaton vaikka ajatuksia olisi ollut paljonkin kirjoitettavaksi. Tämä jälkiselvittely on ollut pääaiheena pahoine tunteineen, joka on esiintynyt jopa unissa. Eikä tämä x-vaimon toiminta uutta minulle ole mutta en uskonut hänen mitenkään toimivan tässä tilanteessa näin epäluotettavasti.

        Minä olen polttanut tupakkaa ja sikareita. Jo kertaalleen paranneet keuhkot alkavat olla taas sairaantuntuiset. Pitäsi pystyä lopettamaan sauhuttelu ja päästä aloittamaan kuntoilu. En ole puoleen vuoteen tehnyt mitään kuntoillakseni. Tosin nyt olemme tehneet pieniä kävelylenkkejä koiran kanssa.

        Minäkin tahdon hiihtämään kunhan vesisade loppuu ja keli kääntyy pakkaselle. Nyt on todella liukasta ja loskasta.

        Nukkukaa hyvin ja turvallisesti sillä rehellisellä mielellä nukuttaa aina paremmin kuin epärehellisellä.

        paljon pahuutta sydämmessään.Tälläiselta mie onnekseni säästyin.Siskoni hoiti kaiken alkaen hautajaisjärjestelyistä päättyen pesänselvitykseen.Hienotunteisesti,välillä tarvittaessa mielipidettäni kysellen.Siitä voin olla onnellinen.Myöskin kaikki muut mahdolliset asiat mitä on nyt jälkeenpäin tullut esille ,on hän ne ottanut hoitaakseen.Olen jo aikaisemmin kertonut täällä omasta vihasta ja katkeruudesta poikani isää kohtaan joka vasta kuoleman jälkeen muisti että hänellä oli poika eikä vain kaukana asuva ihminen jolle oli helppo luvata kaikenlaista.Jotenkin jäi silloin sellainen tunne että jotenkin kavahditte sitä minun vihaa ja katkeruutta.Itse koin ja koen yhä että mulla on oikeus siihen ja voin sanoa että paljon työtä se vaatii että saan sen kaiken purettua ulos itsestäni.Olen käynyt puhumassa ammatti-ihmiselle ja hänen sanojaan lainaten"vaatii paljon voimia selvittää ja lopulta antaa anteeksi mutta kymmenkertaisesti asiat kertautuvat pojan isälle".On äärettömän ikävää että olette joutuneet kohtaamaan kaiken päälle tuollaisia asioita mutta jos olisi käynyt minun kohdalle niin taistelisin.Kyseessä on selvä rikos,pesän kavallus enkä pysty mitenkään ymmärtämään miten ihminen kykenee tuollaiseen.Itse pidän tuollaista jopa häpäisynä,suru tekosyynä ahneudelle.Ei minunkaan pojalta jäänyt mitään arvokasta,kaikki tavarat olivat jo muutenkin kodissani koska hän asui luonani muutaman kuukauden ennen poismenoa.Muistot jäljellä,sydämmessä ja niissä monissa pikkutavaroissa joita on ensimmäiseltä luokalta asti.Hänen isänsä ei edes pyytänyt mitään muistoksi,oletin että haluaisi kun hänellä ei niitä muistojakaan ole.Nyt on ollut paljon hyviä päiviä,ei kuitenkaan yhtään sellaista ettenkö olisi antanut itkun tulla.Olen käynyt jo pilkillä silloin kun sää on ollut lauha ja kuinka nautinkaan olla luonnossa.Edes se että jään työttömäksi tämän kuun lopussa työnantajieni lopetettua yrityksen,ei kovin suuresti liikauta,olenhan kokenut jo pahimman mitä voin kohdata tässä elämässä.Eteenpäin mennään ystävät,vietetään hyvä ilta.

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä kirjoitti:

        paljon pahuutta sydämmessään.Tälläiselta mie onnekseni säästyin.Siskoni hoiti kaiken alkaen hautajaisjärjestelyistä päättyen pesänselvitykseen.Hienotunteisesti,välillä tarvittaessa mielipidettäni kysellen.Siitä voin olla onnellinen.Myöskin kaikki muut mahdolliset asiat mitä on nyt jälkeenpäin tullut esille ,on hän ne ottanut hoitaakseen.Olen jo aikaisemmin kertonut täällä omasta vihasta ja katkeruudesta poikani isää kohtaan joka vasta kuoleman jälkeen muisti että hänellä oli poika eikä vain kaukana asuva ihminen jolle oli helppo luvata kaikenlaista.Jotenkin jäi silloin sellainen tunne että jotenkin kavahditte sitä minun vihaa ja katkeruutta.Itse koin ja koen yhä että mulla on oikeus siihen ja voin sanoa että paljon työtä se vaatii että saan sen kaiken purettua ulos itsestäni.Olen käynyt puhumassa ammatti-ihmiselle ja hänen sanojaan lainaten"vaatii paljon voimia selvittää ja lopulta antaa anteeksi mutta kymmenkertaisesti asiat kertautuvat pojan isälle".On äärettömän ikävää että olette joutuneet kohtaamaan kaiken päälle tuollaisia asioita mutta jos olisi käynyt minun kohdalle niin taistelisin.Kyseessä on selvä rikos,pesän kavallus enkä pysty mitenkään ymmärtämään miten ihminen kykenee tuollaiseen.Itse pidän tuollaista jopa häpäisynä,suru tekosyynä ahneudelle.Ei minunkaan pojalta jäänyt mitään arvokasta,kaikki tavarat olivat jo muutenkin kodissani koska hän asui luonani muutaman kuukauden ennen poismenoa.Muistot jäljellä,sydämmessä ja niissä monissa pikkutavaroissa joita on ensimmäiseltä luokalta asti.Hänen isänsä ei edes pyytänyt mitään muistoksi,oletin että haluaisi kun hänellä ei niitä muistojakaan ole.Nyt on ollut paljon hyviä päiviä,ei kuitenkaan yhtään sellaista ettenkö olisi antanut itkun tulla.Olen käynyt jo pilkillä silloin kun sää on ollut lauha ja kuinka nautinkaan olla luonnossa.Edes se että jään työttömäksi tämän kuun lopussa työnantajieni lopetettua yrityksen,ei kovin suuresti liikauta,olenhan kokenut jo pahimman mitä voin kohdata tässä elämässä.Eteenpäin mennään ystävät,vietetään hyvä ilta.

        On meitä ihmisiä tosiaan niin monenlaisia.
        En varmaankaan kauhistunut vihantunteitasi, kun kerroit lapsesi isästä, sinulla on varmasti syysi ja oikeutesi niihin ja muihinkin tunteisiin, mitä kuvaamasi käyttäytyminen synnyttää . Itse jouduin samaisen poikani exän tulilinjalle ja välillä tuntui, että lyhistyn lopullisesti. Sisareni esim. sanoo minulle vihaavansa häntä. Keskimmäinen lapseni samoin. Itse yritän vain unohtaa hänet, en usko, että koskaan voin antaa hänelle sisimmässäni anteeksi,mutta jos jään vihaamaan häntä, niin pelkään vihan syövän voimiani, joita tarvitsen välttämättä muuhun. Yritän vain unohtaa hänet.Olen vaihtanut puhelinnumeroni ja sähköpostiosoitteeni. Olen nyt saanut olla rauhassa pari kuukautta.
        Ihana, että saat iloa pilkillä olosta, se onkin rauhoittavaa, luonnossa oleminen onkin se, joka antaa tosi paljon lohtua. Siellä voi raikkaassa ilmassa ajatella omiaan, katsella pilviä, eilen hiihtolenkillä näin taivaalla vain yhden pilven ja se oli ihan enkelin näköinen minusta. Kuntokin on kohentunut aika lailla ainakin vuoden takaiseen tilanteeseen.

        Teneriffalla, missä olin jouluna, kävin muuten kyllä lääkärissä. Aloin yskiä ja tiesin, että saan varmaan keuhkoputkentulehduksen ja päätin käydä lääkärissä. Siellä oli helppo päästä lääkäriin, oli suomalainen hoitaja ja sain alta aikayksikön antibiottikuurin ja yskänlääkettä, yskäkin meni sillä parissa päivässä. Mikähän lie tehokuuri ollut. Lääkkeet maksoivat yhteensä 5,10 e eli tosi paljon halvempaa kuin Suomessa.

        Meillä on mieheni kohdalla vähän samanlainen tilanne, kuin sinulla. YT-neuvottelut käynnissä ja odotellaan lopputuloksia.Mieheni ei ole lainkaan hermostunut, vaikka työpaikka on todella vaakalaudalla nyt. Meilläkin on puhuttu samoin, että mitä tässä enää hermoilee, pahin on tapahtunut, muut asiat pitävät huolen itsestään.

        Lämpöisiä ajatuksia teille ja hyvää illanjatkoa

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        On meitä ihmisiä tosiaan niin monenlaisia.
        En varmaankaan kauhistunut vihantunteitasi, kun kerroit lapsesi isästä, sinulla on varmasti syysi ja oikeutesi niihin ja muihinkin tunteisiin, mitä kuvaamasi käyttäytyminen synnyttää . Itse jouduin samaisen poikani exän tulilinjalle ja välillä tuntui, että lyhistyn lopullisesti. Sisareni esim. sanoo minulle vihaavansa häntä. Keskimmäinen lapseni samoin. Itse yritän vain unohtaa hänet, en usko, että koskaan voin antaa hänelle sisimmässäni anteeksi,mutta jos jään vihaamaan häntä, niin pelkään vihan syövän voimiani, joita tarvitsen välttämättä muuhun. Yritän vain unohtaa hänet.Olen vaihtanut puhelinnumeroni ja sähköpostiosoitteeni. Olen nyt saanut olla rauhassa pari kuukautta.
        Ihana, että saat iloa pilkillä olosta, se onkin rauhoittavaa, luonnossa oleminen onkin se, joka antaa tosi paljon lohtua. Siellä voi raikkaassa ilmassa ajatella omiaan, katsella pilviä, eilen hiihtolenkillä näin taivaalla vain yhden pilven ja se oli ihan enkelin näköinen minusta. Kuntokin on kohentunut aika lailla ainakin vuoden takaiseen tilanteeseen.

        Teneriffalla, missä olin jouluna, kävin muuten kyllä lääkärissä. Aloin yskiä ja tiesin, että saan varmaan keuhkoputkentulehduksen ja päätin käydä lääkärissä. Siellä oli helppo päästä lääkäriin, oli suomalainen hoitaja ja sain alta aikayksikön antibiottikuurin ja yskänlääkettä, yskäkin meni sillä parissa päivässä. Mikähän lie tehokuuri ollut. Lääkkeet maksoivat yhteensä 5,10 e eli tosi paljon halvempaa kuin Suomessa.

        Meillä on mieheni kohdalla vähän samanlainen tilanne, kuin sinulla. YT-neuvottelut käynnissä ja odotellaan lopputuloksia.Mieheni ei ole lainkaan hermostunut, vaikka työpaikka on todella vaakalaudalla nyt. Meilläkin on puhuttu samoin, että mitä tässä enää hermoilee, pahin on tapahtunut, muut asiat pitävät huolen itsestään.

        Lämpöisiä ajatuksia teille ja hyvää illanjatkoa

        Hyvää alkavaa päivää teille kaikille. Työpaikan menettäminen luo varmasti turvattomuutta tulevaisuuteen sillä taloudellinen tilanne hallitsee niin moneltaosin elämäämme. Olin reilun vuoden työttömänä 90-luvun alussa ja se oli kamalaa lainojen ja talossa ilmenneen pakollisen mittavan remontin takia. Sekin aika on nyt takanapäin ja olen saanut olla monta vuotta töissä vaikkakin nyt mennään vain vuosi kerrallaan.

        Monet asiat nivoutuvat aikaan jos elää saa. On mahdollista, että ne jotka eivät nyt ymmärrä epärehellisyyttään tai käytöstään niin ehkäpä he sen ymmärryksen vielä saavuttavat vaikka myöhästyvätkin niin paljosta. Epärehellisyys kalvaa aina mukana. Ehkäpä työttömyys onkin ovi johonkin muuhun jonne ei muutoin olisi tullut lähdettyä mikäli entinen työpaikka olisi ollut tallella. Kaikki kuuluu elämään ja kaikki on mahdollista. Myös kaikki hyvä mikä elämään kuuluu!

        Huomaan, että minulle on monta kertaa käynyt niin kuin edellä kirjoitan. Olen ollut niin katkera ja pettynyt työttömyyteeni mutta jos niin ei olisi tapahtunut niin en olisi nykyisessä ammatissani. Vaikka ne ajat ovat olleet vaikeita ja käsittämättömiä niin paljon parempaan olen saanut. Tuskan kautta olen saanut kasvaa ja kehittyä. Kuka haluaisi tuskaa kehittyäkseen? Niin se vaan ainakin minun kohdallani menee.

        Ikävä on poikaa ja elämä ilman häntä tuntuu käsittämättömälle. Jos häntä ei olisi koskaan ollut niin ei olisi ikävää. Aika mahdollisti meille yhteisen elämän. Vuosi on lyhyt aika mutta saimme elää sen yhdessä. Sen muiston siitä ajasta poika jätti minulle perinnöksi. Se oli ihana vuosi. Sain aikaa olla hänen kanssaan.

        Olen niin kiitollinen, että olen löytänyt teidät juuri tässä ajassa ja olemme saaneet myötäelämistä elää ajatustemme ja tapahtumiemme kanssa. Meitä kaikkia on juuri tässä ajassa kohdannut lähes samat asiat. Uskon, että silläkin on jokin tarkoitus elämässämme. Ehkä sekin valaistuu joskus.

        "On aika heittää kiviä, on aika niitä kerätä"

        Voimia teille tänään ja uskotaan, että ihan kaikesta huolimatta meitä viedään eteenpäin.

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä kirjoitti:

        paljon pahuutta sydämmessään.Tälläiselta mie onnekseni säästyin.Siskoni hoiti kaiken alkaen hautajaisjärjestelyistä päättyen pesänselvitykseen.Hienotunteisesti,välillä tarvittaessa mielipidettäni kysellen.Siitä voin olla onnellinen.Myöskin kaikki muut mahdolliset asiat mitä on nyt jälkeenpäin tullut esille ,on hän ne ottanut hoitaakseen.Olen jo aikaisemmin kertonut täällä omasta vihasta ja katkeruudesta poikani isää kohtaan joka vasta kuoleman jälkeen muisti että hänellä oli poika eikä vain kaukana asuva ihminen jolle oli helppo luvata kaikenlaista.Jotenkin jäi silloin sellainen tunne että jotenkin kavahditte sitä minun vihaa ja katkeruutta.Itse koin ja koen yhä että mulla on oikeus siihen ja voin sanoa että paljon työtä se vaatii että saan sen kaiken purettua ulos itsestäni.Olen käynyt puhumassa ammatti-ihmiselle ja hänen sanojaan lainaten"vaatii paljon voimia selvittää ja lopulta antaa anteeksi mutta kymmenkertaisesti asiat kertautuvat pojan isälle".On äärettömän ikävää että olette joutuneet kohtaamaan kaiken päälle tuollaisia asioita mutta jos olisi käynyt minun kohdalle niin taistelisin.Kyseessä on selvä rikos,pesän kavallus enkä pysty mitenkään ymmärtämään miten ihminen kykenee tuollaiseen.Itse pidän tuollaista jopa häpäisynä,suru tekosyynä ahneudelle.Ei minunkaan pojalta jäänyt mitään arvokasta,kaikki tavarat olivat jo muutenkin kodissani koska hän asui luonani muutaman kuukauden ennen poismenoa.Muistot jäljellä,sydämmessä ja niissä monissa pikkutavaroissa joita on ensimmäiseltä luokalta asti.Hänen isänsä ei edes pyytänyt mitään muistoksi,oletin että haluaisi kun hänellä ei niitä muistojakaan ole.Nyt on ollut paljon hyviä päiviä,ei kuitenkaan yhtään sellaista ettenkö olisi antanut itkun tulla.Olen käynyt jo pilkillä silloin kun sää on ollut lauha ja kuinka nautinkaan olla luonnossa.Edes se että jään työttömäksi tämän kuun lopussa työnantajieni lopetettua yrityksen,ei kovin suuresti liikauta,olenhan kokenut jo pahimman mitä voin kohdata tässä elämässä.Eteenpäin mennään ystävät,vietetään hyvä ilta.

        Iltaa teille !

        Lukiessani näitä tekstejämme, pisti silmääni tuo, että sinä Kyyneleitä Silmät täynnä sait pitää poikaasi luonasi viimeiset kuukaudet, samoin sinä Turvamies olit viimeisen vuoden lähellä poikaasi. Meillähän myös kävi niin, että poika työskenteli viimeisenä vuonaan puoli vuotta kotipaikkakunnallamme, lähellä meitä ,enkä moneen vuoteen ollut saanut niin paljon yhteistä aikaa hänen kanssaan.

        Annettiinko meille aikaa lastemme kanssa, että niistä muistoista saisimme voimaa koko loppuelämäksemme ?

        Oman lapsen kuoleman yhteydessä oli kyllä hirvittävää joutua vielä selvittelemään pesän asiat ym. odottamattomat, mitä sitten eteen tuli.

        Totta, mitä kirjoitit Turvamies työstä ja työttömyydestä, epävarmuudesta. Mieheni ei ole vielä vuosiin eläkeiässä, mutta jo sen ikäinen, että johonkin putkeen pääsee. Muistan niin hyvin tuon viimeisen lama-ajan, olinhan rahoitusalalla, jota myös irtisanomiset kovasti koettelivat. Lisäksi työssäni näin työttömäksi joutuneita ja miten se romutti monien unelmat. Meidän paikkakuntaamme lama tosin kohteli aika hellästi, mutta nyt tulee olemaan todella vaikea aika, irtisanomisia ja lomautuksia on nyt jo paljon.



        Laitan tähän runon, jonka luin äskettäin, itse olen jo kauan yrittänyt elää vain päivän kerrallaan, enempää en olisi jaksanutkaan.

        Tämä päivä on merkillinen päivä
        Se on sinun
        Eilinen on mennyt jo käsistäsi, sillä ei enää ole muuta sisältöä kuin se, minkä annoit sille.

        Huomispäivästä et tiedä vielä mitään.
        Tämä päivä sitävastoin sinulla on ja se on ainoa mistä juuri nyt voit olla varma.

        Sen voit täyttää, millä haluat, käytä sitä.

        Tänään voit ilahduttaa toista ihmistä.
        Tänään voit auttaa jotain toista.
        Tämän päivän voit elää niin,että joku muu ehkä voi kiittää siitä, että olet olemassa

        Tämä päivä on merkityksellinen päivä. Se on sinun.

        voimia teille

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Iltaa teille !

        Lukiessani näitä tekstejämme, pisti silmääni tuo, että sinä Kyyneleitä Silmät täynnä sait pitää poikaasi luonasi viimeiset kuukaudet, samoin sinä Turvamies olit viimeisen vuoden lähellä poikaasi. Meillähän myös kävi niin, että poika työskenteli viimeisenä vuonaan puoli vuotta kotipaikkakunnallamme, lähellä meitä ,enkä moneen vuoteen ollut saanut niin paljon yhteistä aikaa hänen kanssaan.

        Annettiinko meille aikaa lastemme kanssa, että niistä muistoista saisimme voimaa koko loppuelämäksemme ?

        Oman lapsen kuoleman yhteydessä oli kyllä hirvittävää joutua vielä selvittelemään pesän asiat ym. odottamattomat, mitä sitten eteen tuli.

        Totta, mitä kirjoitit Turvamies työstä ja työttömyydestä, epävarmuudesta. Mieheni ei ole vielä vuosiin eläkeiässä, mutta jo sen ikäinen, että johonkin putkeen pääsee. Muistan niin hyvin tuon viimeisen lama-ajan, olinhan rahoitusalalla, jota myös irtisanomiset kovasti koettelivat. Lisäksi työssäni näin työttömäksi joutuneita ja miten se romutti monien unelmat. Meidän paikkakuntaamme lama tosin kohteli aika hellästi, mutta nyt tulee olemaan todella vaikea aika, irtisanomisia ja lomautuksia on nyt jo paljon.



        Laitan tähän runon, jonka luin äskettäin, itse olen jo kauan yrittänyt elää vain päivän kerrallaan, enempää en olisi jaksanutkaan.

        Tämä päivä on merkillinen päivä
        Se on sinun
        Eilinen on mennyt jo käsistäsi, sillä ei enää ole muuta sisältöä kuin se, minkä annoit sille.

        Huomispäivästä et tiedä vielä mitään.
        Tämä päivä sitävastoin sinulla on ja se on ainoa mistä juuri nyt voit olla varma.

        Sen voit täyttää, millä haluat, käytä sitä.

        Tänään voit ilahduttaa toista ihmistä.
        Tänään voit auttaa jotain toista.
        Tämän päivän voit elää niin,että joku muu ehkä voi kiittää siitä, että olet olemassa

        Tämä päivä on merkityksellinen päivä. Se on sinun.

        voimia teille

        Hei kaikki näkymättömät ystäväni

        Erikoista, että on ystäviä jotka ovat näkymättömiä.

        Kiitos Violalle kauniista runosta jossa on elämän viisautta enempi kuin välillä kykenemme ja jaksamme ymmärtää. Tämä päivä on todellakin se tärkein päivä.

        Lumet ovat melkein sulaneet. Tänään olin koiran kanssa paljon ulkona ja sainkin monta hommaa tehtyä mitä en syksyllä ennen lumien tuloa voinut toipumiseni takia tehdä.

        Paikkapaikoin nurmikolla oli pieniä sinisiä muovikuulia joita poikani ampuili pienempänä kuulapysyyllään. Silloin en pitänyt siitä, että kuulia oli ympäri pihaa ja monesti "mätkätin" pojalle, että ne pitää kerätä pois. Tässäkin on nyt toinen aika. Nyt ne muistuttivat hänen leikeistään ja ne pienet siniset muovikuulut näyttivät niin hyvälle.

        Aikaa olen miettinyt myös minä siinä näkökulmassa, että sain olla pojan kanssa hänen viimeisen vuotensa. Niin paljon yhteistä aikaa ei ehkä olisi ollut jos pojan äiti ei olisi muuttanut ulkomaille pojan ollessa vielä ns. alaikäinen. Vastaus:Kyllä meille annnettiin aikaa. Ainakin minä koen sen ennalta suunnittelemattomana tapahtumana elämässäni.

        Työskentelin tänään myös autokatoksessa autoa puhdistaen. Ihmettelin vieläkin sitä valkoista höyhentä minkä sieltä syksyllä löysin. Ei näkynyt nyt höyheniä. Muutama kuivunut puunlehti mutta se höyhen on edelleen tallella lasipurkissa.

        Kävin tänään myös pojan haudalla. Laitoin kynttilän palamaan ja kuuntelin sisintäni. Nyt jotenkin tuntui paremmalle vaikka ikävä kouri syvältä. Ikään kuin hän ei olisi ollut siellä. Ehkä ei olekkaan? Vain tuhka. Ehkä hän onkin lähelläni olenpa sitten missä milloinkin.

        Voimia päiväänne

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei kaikki näkymättömät ystäväni

        Erikoista, että on ystäviä jotka ovat näkymättömiä.

        Kiitos Violalle kauniista runosta jossa on elämän viisautta enempi kuin välillä kykenemme ja jaksamme ymmärtää. Tämä päivä on todellakin se tärkein päivä.

        Lumet ovat melkein sulaneet. Tänään olin koiran kanssa paljon ulkona ja sainkin monta hommaa tehtyä mitä en syksyllä ennen lumien tuloa voinut toipumiseni takia tehdä.

        Paikkapaikoin nurmikolla oli pieniä sinisiä muovikuulia joita poikani ampuili pienempänä kuulapysyyllään. Silloin en pitänyt siitä, että kuulia oli ympäri pihaa ja monesti "mätkätin" pojalle, että ne pitää kerätä pois. Tässäkin on nyt toinen aika. Nyt ne muistuttivat hänen leikeistään ja ne pienet siniset muovikuulut näyttivät niin hyvälle.

        Aikaa olen miettinyt myös minä siinä näkökulmassa, että sain olla pojan kanssa hänen viimeisen vuotensa. Niin paljon yhteistä aikaa ei ehkä olisi ollut jos pojan äiti ei olisi muuttanut ulkomaille pojan ollessa vielä ns. alaikäinen. Vastaus:Kyllä meille annnettiin aikaa. Ainakin minä koen sen ennalta suunnittelemattomana tapahtumana elämässäni.

        Työskentelin tänään myös autokatoksessa autoa puhdistaen. Ihmettelin vieläkin sitä valkoista höyhentä minkä sieltä syksyllä löysin. Ei näkynyt nyt höyheniä. Muutama kuivunut puunlehti mutta se höyhen on edelleen tallella lasipurkissa.

        Kävin tänään myös pojan haudalla. Laitoin kynttilän palamaan ja kuuntelin sisintäni. Nyt jotenkin tuntui paremmalle vaikka ikävä kouri syvältä. Ikään kuin hän ei olisi ollut siellä. Ehkä ei olekkaan? Vain tuhka. Ehkä hän onkin lähelläni olenpa sitten missä milloinkin.

        Voimia päiväänne

        Hyvää alkavaa viikonloppua

        Näkymättömiä ystäviä te olette. Ajattelen teita kaikkia usein, mietin, miten teillä menee.

        Meillä on tullut täällä vähän lunta ja pakkastakin on - 15 . Hieman liian kylmä hiihtää.

        Kävin tänään vähän ostoksilla kaupungilla ja törmäsin pariin tuttuun,jotka aika hienolla tavalla esittivät vielä surunvalittelut. Henkilö, joka on muuttanut täältä vuosia sitten Lappiin ja oli käymässä nyt täällä omaisensa hautajaisissa ja oli kuullut meidän asiasta vasta nyt, sekä eräs vanha työtoverini. Onneksi he eivät kysyneet, että miten voin. Se on minusta niin typerä kysymys, johon en osaa vastata. Miten sitä nyt voisi sanoa voivansa hyvin ja voiko sitä nyt sanoa huonostikkaan voivansa. Sitä mutisee vain jotakin yhdentekevää, "päivä kerrallaan tai muuta".

        Minäkin kävin poikani haudalla tänään. Ei minusta tunnu, että poikani on siellä. Haluan kuitenkin, että hänen haudallaan palaa koko ajan kynttilä. Tuntuu paremmalta ajatella, että se valaisee hänen sielunsa matkaa siellä jossakin.
        Kävin samalla veljeni haudalla, hän olisi täyttänyt tänään 62 v, mutta hänen matkansa katkesi jo 11 v sitten. Syöpä vei hänet. Hän oli merikapteeni ammatiltaan ja ajattelen aina, että siellä he nyt ovat jossakin yhdessä poikani ja veljeni, jotka molemmat rakastivat merta.

        Pojalleni tapaan jutella haudalla. Tänään sanoin, että kyllä sinä nyt varmasti luistelet jossakin meren jäällä, jollakin toisella tasolla, kun on niin ihana talvipäivä ja meren jäät täälläkin alkavat jäätyä. Poikani harrasti retkiluistelua. Miehelläni on nyt hänen luistimensa, joita aikoo huomenna lähteä kokeilemaan.

        Keskeytin tämän kirjoittamisen, kun katsoin välillä Yle Teemalta ohjelmaa vaellukselta Espanjassa Pyhän Jaakobin vaellusreitiltä sieltä Santiago de Compostela reitiltä, joka on n 750 km pitkä. Se on ollut mieheni ja minun haaveena jo pitkään ja kävimme syksyllä työväenopistossa jopa kuuntelemassa luennoitsijaa, joka kertoi reitistä, varusteista ym. Ihmisillä, jotka siellä vaeltavat, on syynsä kaikilla, miksi ovat sinne lähteneet. Monet ovat kokeneet menetyksiä ja kriisejä elämässään ja hakevat uudenlaista rauhaa itsensä kanssa ja myös hengellistä vahvistusta.

        Ei ihmeempiä tänään. Yhden pienen pienen höyhenen läysin taas puserostani. Pieni valkoinen höyhen. Olen käännellyt takkejani nurin ja miettinyt, että mistä se on peräisin. Parempi ajatella vain, että viesti pojaltani, ainakin se saa minut hymyilemään.

        Hyvää viikonloppua teille

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hyvää alkavaa viikonloppua

        Näkymättömiä ystäviä te olette. Ajattelen teita kaikkia usein, mietin, miten teillä menee.

        Meillä on tullut täällä vähän lunta ja pakkastakin on - 15 . Hieman liian kylmä hiihtää.

        Kävin tänään vähän ostoksilla kaupungilla ja törmäsin pariin tuttuun,jotka aika hienolla tavalla esittivät vielä surunvalittelut. Henkilö, joka on muuttanut täältä vuosia sitten Lappiin ja oli käymässä nyt täällä omaisensa hautajaisissa ja oli kuullut meidän asiasta vasta nyt, sekä eräs vanha työtoverini. Onneksi he eivät kysyneet, että miten voin. Se on minusta niin typerä kysymys, johon en osaa vastata. Miten sitä nyt voisi sanoa voivansa hyvin ja voiko sitä nyt sanoa huonostikkaan voivansa. Sitä mutisee vain jotakin yhdentekevää, "päivä kerrallaan tai muuta".

        Minäkin kävin poikani haudalla tänään. Ei minusta tunnu, että poikani on siellä. Haluan kuitenkin, että hänen haudallaan palaa koko ajan kynttilä. Tuntuu paremmalta ajatella, että se valaisee hänen sielunsa matkaa siellä jossakin.
        Kävin samalla veljeni haudalla, hän olisi täyttänyt tänään 62 v, mutta hänen matkansa katkesi jo 11 v sitten. Syöpä vei hänet. Hän oli merikapteeni ammatiltaan ja ajattelen aina, että siellä he nyt ovat jossakin yhdessä poikani ja veljeni, jotka molemmat rakastivat merta.

        Pojalleni tapaan jutella haudalla. Tänään sanoin, että kyllä sinä nyt varmasti luistelet jossakin meren jäällä, jollakin toisella tasolla, kun on niin ihana talvipäivä ja meren jäät täälläkin alkavat jäätyä. Poikani harrasti retkiluistelua. Miehelläni on nyt hänen luistimensa, joita aikoo huomenna lähteä kokeilemaan.

        Keskeytin tämän kirjoittamisen, kun katsoin välillä Yle Teemalta ohjelmaa vaellukselta Espanjassa Pyhän Jaakobin vaellusreitiltä sieltä Santiago de Compostela reitiltä, joka on n 750 km pitkä. Se on ollut mieheni ja minun haaveena jo pitkään ja kävimme syksyllä työväenopistossa jopa kuuntelemassa luennoitsijaa, joka kertoi reitistä, varusteista ym. Ihmisillä, jotka siellä vaeltavat, on syynsä kaikilla, miksi ovat sinne lähteneet. Monet ovat kokeneet menetyksiä ja kriisejä elämässään ja hakevat uudenlaista rauhaa itsensä kanssa ja myös hengellistä vahvistusta.

        Ei ihmeempiä tänään. Yhden pienen pienen höyhenen läysin taas puserostani. Pieni valkoinen höyhen. Olen käännellyt takkejani nurin ja miettinyt, että mistä se on peräisin. Parempi ajatella vain, että viesti pojaltani, ainakin se saa minut hymyilemään.

        Hyvää viikonloppua teille

        Hyvää iltaa kaikki näkymättömät

        Olen ollut koko viikonlopun aika väsynyt. Lääkekuuri poskiontelotulehdukseen ja yölliset koiran pissatukset väsyttävät.

        Meillä on talon alakerta remontissa. On ollut pitkään sillä ko. kerrokselle ei ole oikein ollut erityisemmin käyttöä. Olen laatoittanut yhden suurimman huoneen pikkuseinän koristekivillä ja kohta se seinät ja katto alkaa olla maalattu.
        Laitamme alakertaan vielä yhden makuuhuoneen , keittiön ja suihkuhuoneen sekä (ehkä) pienen kuntosalin.

        Olen montakertaa miettinyt alakerran huoneiston tarvetta mutta eräänlaisena haaveena on siitä tehdä paikka missä voisi kokoontua mukavalla porukalla jonkin teeman pohjalta. Ehkäpä vaikka teemalla: Mikä on auttanut surussa? Tilan tarkoituksena on myös mahdollisuus majoittaa vieraita.

        Remontti jäi syksyllä kesken kun sairastuin mutta nyt sitä taas meinataan jatkaa aina kun siihen aikaa on.

        Viola kertoi pyhiinvaellusmatkasta Santiago de Compostela. Mekin kiinnostuttiin siitä ja katsoimme sitä tallennettuna lähetyksenä. Ollaan muutoinkin haaveiltu jonkinlaisesta vaellusmatkasta suomessa. Pieni Karhunkierros tms.

        Viimeyönä näin paljon unia pojastani. Unessa laitoin ruokaa. Liedellä paistinpannulla valmistin jotain ja apupöydällä oli astia missä oli oliviiöljyä, jossa oli kaprisia. Vaikka astia oli apupöydällä se kiehui siinä. Ihmettelin unessa, että miten se voi kiehua kun se ei ole edes liedellä. Poika tuli ja kysyi, että mitä valmistat ja mitä tuossa astiassa on? Sanoin, että Kapriksia ja öljyä, jonka lisään kohta paistinpannulle.

        Unet ovat joskus ihmeellisiä. Näen paljon unia laivoista ja vedestä. Useasti matkaan laivojen mukana tai ohjaan niitä. Ennen pojan kuolemaa näin unta pienestä laivasta joka ikäänkuin juuttui kanavaan ja yhtä-äkkiä kanavassa ei enää ollutkaan vettä. Laiva makasi kanavan pohjalla kyljellään ja keulakin oli kääntynyt tulosuuntain päin.

        Vaikka näen paljon unia niin en tee niistä mitään enteitä tulevaan tai menneisyyteen. Uskon, että uneni hoitavat minua jollakin tapaa ja järjestelevät aivotoimintaa. Mielenkiintosia kuitenkin. Joskus muistan ne selvästi ja joskus niistä on vain häivähdys.

        Meillä on lampien jäänpaksuus n. 40cm. Lumet sulivat ja vesi jäätyi jäänpäälle, joten jäät ovat nyt erityisen tasaiset. Olemme kävelleet niiden kautta maastolenkkejä. Koirakin nauttii kun saa juosta vapaana.

        Paljon on tänäänkin tapahtunut. Tytär kävi avomiehensä kanssa, remonttia, ulkonaoloa... Poika käy välillä mielessä ja suunnaton ikävä ja kaipaus iskee kaiken tekemisenkin keskellä. Mietin tänäänkin, että -Mikä on auttanut surussa? Ja vastaan siihen itselleni: Tekeminen, tapaamiset ja itsestä huolehtiminen. Lisäksi tämä kirjoittaminen, jossa voin purkaa tuntojani teille jotka koette samoin.

        Hyvää loppuviikkoa ja alkavaa viikkoa. Pitäkää hyvä huoli itsestänne.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää iltaa kaikki näkymättömät

        Olen ollut koko viikonlopun aika väsynyt. Lääkekuuri poskiontelotulehdukseen ja yölliset koiran pissatukset väsyttävät.

        Meillä on talon alakerta remontissa. On ollut pitkään sillä ko. kerrokselle ei ole oikein ollut erityisemmin käyttöä. Olen laatoittanut yhden suurimman huoneen pikkuseinän koristekivillä ja kohta se seinät ja katto alkaa olla maalattu.
        Laitamme alakertaan vielä yhden makuuhuoneen , keittiön ja suihkuhuoneen sekä (ehkä) pienen kuntosalin.

        Olen montakertaa miettinyt alakerran huoneiston tarvetta mutta eräänlaisena haaveena on siitä tehdä paikka missä voisi kokoontua mukavalla porukalla jonkin teeman pohjalta. Ehkäpä vaikka teemalla: Mikä on auttanut surussa? Tilan tarkoituksena on myös mahdollisuus majoittaa vieraita.

        Remontti jäi syksyllä kesken kun sairastuin mutta nyt sitä taas meinataan jatkaa aina kun siihen aikaa on.

        Viola kertoi pyhiinvaellusmatkasta Santiago de Compostela. Mekin kiinnostuttiin siitä ja katsoimme sitä tallennettuna lähetyksenä. Ollaan muutoinkin haaveiltu jonkinlaisesta vaellusmatkasta suomessa. Pieni Karhunkierros tms.

        Viimeyönä näin paljon unia pojastani. Unessa laitoin ruokaa. Liedellä paistinpannulla valmistin jotain ja apupöydällä oli astia missä oli oliviiöljyä, jossa oli kaprisia. Vaikka astia oli apupöydällä se kiehui siinä. Ihmettelin unessa, että miten se voi kiehua kun se ei ole edes liedellä. Poika tuli ja kysyi, että mitä valmistat ja mitä tuossa astiassa on? Sanoin, että Kapriksia ja öljyä, jonka lisään kohta paistinpannulle.

        Unet ovat joskus ihmeellisiä. Näen paljon unia laivoista ja vedestä. Useasti matkaan laivojen mukana tai ohjaan niitä. Ennen pojan kuolemaa näin unta pienestä laivasta joka ikäänkuin juuttui kanavaan ja yhtä-äkkiä kanavassa ei enää ollutkaan vettä. Laiva makasi kanavan pohjalla kyljellään ja keulakin oli kääntynyt tulosuuntain päin.

        Vaikka näen paljon unia niin en tee niistä mitään enteitä tulevaan tai menneisyyteen. Uskon, että uneni hoitavat minua jollakin tapaa ja järjestelevät aivotoimintaa. Mielenkiintosia kuitenkin. Joskus muistan ne selvästi ja joskus niistä on vain häivähdys.

        Meillä on lampien jäänpaksuus n. 40cm. Lumet sulivat ja vesi jäätyi jäänpäälle, joten jäät ovat nyt erityisen tasaiset. Olemme kävelleet niiden kautta maastolenkkejä. Koirakin nauttii kun saa juosta vapaana.

        Paljon on tänäänkin tapahtunut. Tytär kävi avomiehensä kanssa, remonttia, ulkonaoloa... Poika käy välillä mielessä ja suunnaton ikävä ja kaipaus iskee kaiken tekemisenkin keskellä. Mietin tänäänkin, että -Mikä on auttanut surussa? Ja vastaan siihen itselleni: Tekeminen, tapaamiset ja itsestä huolehtiminen. Lisäksi tämä kirjoittaminen, jossa voin purkaa tuntojani teille jotka koette samoin.

        Hyvää loppuviikkoa ja alkavaa viikkoa. Pitäkää hyvä huoli itsestänne.

        Iltaa teille ! Katsoin jatkoa tuohon Santiago de Compostela vaellukseen, tuli juuri, jos satuitte katsomaan. Kun siinä eräs ryhmäläinen kertoi menettäneensä samana vuonna kolmen kuukauden välein vaimonsa ja poikansa, niin aloin itkeä aivan hillittömästi. Kosketti niin syvältä. Välillä hiipii niin katkeria ajatuksia omaan mieleen, kun ajattelee, että miksi meille kävi näin. Te tiedätte, mitä ajattelen. Kaikki ympärillä näyttävät onnellisislta, ovat täydellisiä perheitä jne. Totta kai tiedän, että kaikilla on murheensa ja surunsa, mutta monia toisten vaikeuksia aina vertaa tähän pojan kuolemaan. Tuntuu, kuin mitkään surut eivät vetäisi sille vertaa. Toisaalta olen sanonut miehelleni monesti, kun olemme esim. matkoilla ja näemme hymyileviä ihmisiä ympärillämme, että mistä me voimme tietää, mitä monille tässäkin joukossa on tapahtunut, mitä ovat saaneet kestää. Todennäkäisyys on suuri, että joku muukin on menettänyt lapsensa. Ei varmaan meidänkään päältämme näy, että kannamme tätä surun mustaa möykkyä sisällämme.

        Jos vain jotenkin saamme järjestymään, niin haluaisin kyllä lähteä tuollaiselle vaellusmatkalle.

        Tuo Pieni Karhunkierros on kyllä mukava vaellusreitti. Olemme kulkeneet sen kahdesti. Viime kesänä elokuussa olimme Kuusamossa keskimmäisen poikamme perheen kanssa ja vaelsimme sen. Edellisestä kerrasta oli kulunut muutama vuosi.
        Viime vuonna olin kaksi kertaa Kuusamossa. Maaliskuussa olimme siellä hiihtämässä. Olin aivan huonossa fyysisessä kunnossa, tuskin sain tavaroita kasaan matkaa varten. Ikinä emme ole pakanneet niin huonosti. Hiihdin paljon yksiksenikin, itkin ja mietin. Mieheni oli siellä edellisenä vuonna juuri tämän vanhimman poikamme kanssa hiihtämässä ja hänellä olivat muistot pinnassa. Ulkoilma ja liikunta, ympäristonvaihdos auttoivat meitä kuitenkin saamaan hieman taas otetta elämäämme ja töihimme.

        Teillä on siellä Turvamies jo ihanat jäät kulkea. Meren jäät täällä ovat aika arveluttavat. Emme ole vielä uskaltautuneet käymään mökilläkään.

        Minäkin näen paljon unia, viime aikoina vain sekavia, pelottavia unia. En tiedä miksi. Poikaani en niissä unissa ole nähnyt.

        Mitä terveyteen tulee, niin
        onneksi yskä häipyi siellä matkalla, eikä ole tullut takaisin. Olen tänä talvena saanut olla ihan ok kunnossa. Liekö avantouinnin ansiota,jotkut väittävät sen pitävän terveempänä.

        Kävin nyt illansuussa mieheni kanssa poikamme haudalla. Joka kerta yhtä epätodellista. Seisomme siellä lapsemme haudalla ja niin tulemme tekemään loppuelämämme.

        Kaikkea hyvää kaikille, pitäkää huolta itsestänne ja läheisistänne

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Iltaa teille ! Katsoin jatkoa tuohon Santiago de Compostela vaellukseen, tuli juuri, jos satuitte katsomaan. Kun siinä eräs ryhmäläinen kertoi menettäneensä samana vuonna kolmen kuukauden välein vaimonsa ja poikansa, niin aloin itkeä aivan hillittömästi. Kosketti niin syvältä. Välillä hiipii niin katkeria ajatuksia omaan mieleen, kun ajattelee, että miksi meille kävi näin. Te tiedätte, mitä ajattelen. Kaikki ympärillä näyttävät onnellisislta, ovat täydellisiä perheitä jne. Totta kai tiedän, että kaikilla on murheensa ja surunsa, mutta monia toisten vaikeuksia aina vertaa tähän pojan kuolemaan. Tuntuu, kuin mitkään surut eivät vetäisi sille vertaa. Toisaalta olen sanonut miehelleni monesti, kun olemme esim. matkoilla ja näemme hymyileviä ihmisiä ympärillämme, että mistä me voimme tietää, mitä monille tässäkin joukossa on tapahtunut, mitä ovat saaneet kestää. Todennäkäisyys on suuri, että joku muukin on menettänyt lapsensa. Ei varmaan meidänkään päältämme näy, että kannamme tätä surun mustaa möykkyä sisällämme.

        Jos vain jotenkin saamme järjestymään, niin haluaisin kyllä lähteä tuollaiselle vaellusmatkalle.

        Tuo Pieni Karhunkierros on kyllä mukava vaellusreitti. Olemme kulkeneet sen kahdesti. Viime kesänä elokuussa olimme Kuusamossa keskimmäisen poikamme perheen kanssa ja vaelsimme sen. Edellisestä kerrasta oli kulunut muutama vuosi.
        Viime vuonna olin kaksi kertaa Kuusamossa. Maaliskuussa olimme siellä hiihtämässä. Olin aivan huonossa fyysisessä kunnossa, tuskin sain tavaroita kasaan matkaa varten. Ikinä emme ole pakanneet niin huonosti. Hiihdin paljon yksiksenikin, itkin ja mietin. Mieheni oli siellä edellisenä vuonna juuri tämän vanhimman poikamme kanssa hiihtämässä ja hänellä olivat muistot pinnassa. Ulkoilma ja liikunta, ympäristonvaihdos auttoivat meitä kuitenkin saamaan hieman taas otetta elämäämme ja töihimme.

        Teillä on siellä Turvamies jo ihanat jäät kulkea. Meren jäät täällä ovat aika arveluttavat. Emme ole vielä uskaltautuneet käymään mökilläkään.

        Minäkin näen paljon unia, viime aikoina vain sekavia, pelottavia unia. En tiedä miksi. Poikaani en niissä unissa ole nähnyt.

        Mitä terveyteen tulee, niin
        onneksi yskä häipyi siellä matkalla, eikä ole tullut takaisin. Olen tänä talvena saanut olla ihan ok kunnossa. Liekö avantouinnin ansiota,jotkut väittävät sen pitävän terveempänä.

        Kävin nyt illansuussa mieheni kanssa poikamme haudalla. Joka kerta yhtä epätodellista. Seisomme siellä lapsemme haudalla ja niin tulemme tekemään loppuelämämme.

        Kaikkea hyvää kaikille, pitäkää huolta itsestänne ja läheisistänne

        Hyvää alkavaa päivää kaikille

        Surussa ja ikävässä tunteet vaihtelevat päivittäin ja jopa hetkittäin. Taas saan samaistua Violan tunteeseen sillä eilen illalla ulkona ollessani tunsin syvää katkeruutta siitä, että miksi juuri minä ja me jouduimme kohtaamaan pojan mentyksen? Miksi juuri hän ei saanut elää elämäänsä vanhuuteen saakka?

        Välillä jotenkin ymmärrän nämä kysymykset ja nöyrryn tilanteeseen mutta välillä vaan meinaa viha ja katkeruus nousta esille. Olen nämä tunteet niin monta kertaa kokenut ja tiedän, että näihin kysymyksiin ei tässä elämässäni ole vastauksia, eivätkä ne johda mihinkään muuhun kuin pahaan olotilaan.

        Siispä on taisteltava miettimästä näitä ja pinnistely arjen tapahtumiin on tuottoisampaa. Minäkin olen miettinyt ja jopa kadehtinut niitä "onnellisia" ihmisiä joita joskus kohtaan. On kuitenkin selvää, että niin kuolema kuin monet vaikeudetkin kuuluvat vääjäämättä jokaisen elämään ja kukaan ei välty murhemieleltä.

        On ihmisiä joilla ajoittain voi mennä hyvin mutta eiköhän jokaisella ole murheensa kanettavana. Toiset tosin osaavat näytellä parempaa ja salata murheensa vaikka sisikunta olisi myrskyn vallassa. Jonkinlainen avoimuus tunteidensa kanssa saattaa kuitenkin tuoda helpotusta sillä jäähän siitä jo ponnistelu ja pinnistely näyttelemisen suhteen.

        Minäkin koetan taistella oman kuntoni suhteen. Olen tavallaan vieläkin toipilaana vakavasta sairaudestani ja edelleen lääkekuurilla poskiontelojen takia. Silti poltan tupakkaa ja sikareita joihin olen tullut taas täysin riippuvaiseksi.

        Nyt pitäsi pystyä lopettamaan tupakanpoltto ja panostamaan kuntoiluun. Ennen poikani kuolemaa kuntoilin säännöllisesti ja olinkin hyvässä kunnossa mutta sitten kun kaikki romahti, romahti myös oma minä. On niin hullua ajatella, että juuri vakavan keuhkosairauden yhteydessä aloitan tupakanpolton kun en ole polttanut muutoinkaan yli kahteenkymmeneen vuoteen. Moni varmaan ihmettelee sitä mutta minulle itsellenikin se on jonkinlainen mysteeri. En ole sen haittavaikutuksia miettinyt, olen vaan polttanut.
        Yksi ystäväni totesikin, että vaikuttaa itsetuholta.

        En haluaisi olla tässä suhteessa itsetuhoinen vaikka niin huomaan tässä toimivankin. Yritän saada jostakin aloittaa paremman elämän itseni suhteen. En vain nyt keksi, että miten vaikka haaveita on riittämiin.

        Niinhän se kuitenkin, että JOS MIKÄÄN EI MUUTU, NIIN MIKÄÄN EI MUUTU!

        Vahvaa voimaa päiväänne

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää alkavaa päivää kaikille

        Surussa ja ikävässä tunteet vaihtelevat päivittäin ja jopa hetkittäin. Taas saan samaistua Violan tunteeseen sillä eilen illalla ulkona ollessani tunsin syvää katkeruutta siitä, että miksi juuri minä ja me jouduimme kohtaamaan pojan mentyksen? Miksi juuri hän ei saanut elää elämäänsä vanhuuteen saakka?

        Välillä jotenkin ymmärrän nämä kysymykset ja nöyrryn tilanteeseen mutta välillä vaan meinaa viha ja katkeruus nousta esille. Olen nämä tunteet niin monta kertaa kokenut ja tiedän, että näihin kysymyksiin ei tässä elämässäni ole vastauksia, eivätkä ne johda mihinkään muuhun kuin pahaan olotilaan.

        Siispä on taisteltava miettimästä näitä ja pinnistely arjen tapahtumiin on tuottoisampaa. Minäkin olen miettinyt ja jopa kadehtinut niitä "onnellisia" ihmisiä joita joskus kohtaan. On kuitenkin selvää, että niin kuolema kuin monet vaikeudetkin kuuluvat vääjäämättä jokaisen elämään ja kukaan ei välty murhemieleltä.

        On ihmisiä joilla ajoittain voi mennä hyvin mutta eiköhän jokaisella ole murheensa kanettavana. Toiset tosin osaavat näytellä parempaa ja salata murheensa vaikka sisikunta olisi myrskyn vallassa. Jonkinlainen avoimuus tunteidensa kanssa saattaa kuitenkin tuoda helpotusta sillä jäähän siitä jo ponnistelu ja pinnistely näyttelemisen suhteen.

        Minäkin koetan taistella oman kuntoni suhteen. Olen tavallaan vieläkin toipilaana vakavasta sairaudestani ja edelleen lääkekuurilla poskiontelojen takia. Silti poltan tupakkaa ja sikareita joihin olen tullut taas täysin riippuvaiseksi.

        Nyt pitäsi pystyä lopettamaan tupakanpoltto ja panostamaan kuntoiluun. Ennen poikani kuolemaa kuntoilin säännöllisesti ja olinkin hyvässä kunnossa mutta sitten kun kaikki romahti, romahti myös oma minä. On niin hullua ajatella, että juuri vakavan keuhkosairauden yhteydessä aloitan tupakanpolton kun en ole polttanut muutoinkaan yli kahteenkymmeneen vuoteen. Moni varmaan ihmettelee sitä mutta minulle itsellenikin se on jonkinlainen mysteeri. En ole sen haittavaikutuksia miettinyt, olen vaan polttanut.
        Yksi ystäväni totesikin, että vaikuttaa itsetuholta.

        En haluaisi olla tässä suhteessa itsetuhoinen vaikka niin huomaan tässä toimivankin. Yritän saada jostakin aloittaa paremman elämän itseni suhteen. En vain nyt keksi, että miten vaikka haaveita on riittämiin.

        Niinhän se kuitenkin, että JOS MIKÄÄN EI MUUTU, NIIN MIKÄÄN EI MUUTU!

        Vahvaa voimaa päiväänne

        Olen lukenut kaikkia hienoja kirjoituksia siitä, miten eri surun vaiheet etenevät. Suruvaiheet eivät kuitenkaan kulje niin loogisessa järjestyksessä. Itse olen välillä vähän kaikissa vaiheissa. Välillä vielä koen vihantunteita, olen kateellinen toisille, vihainenkin. Vaihe, joka olisi pitänyt sivuuttaa jo.
        Nyt olen jossakin vielä tämän asian käsittelyvaiheen ja asian hyväksymisen ja uudenlaiseen elämääni orientoitumisen vaiheessa, eli yritän mennä elämässäni eteenpäin ja näen uusia mahdollsuuksia siinä. Näin on varmasti kirjoituksestasi päätellen sinulla Tuvamies ja muillakin täällä kirjottavilla ja lukevilla.

        Mietin tuota, kun kirjoitit tupakoinnin aloittamiseta uudelleen, jonka hyvin tiedät itsellesi vahingolliseksi.Alussa, kun kohtaa näin suuren ja musertavan surun, ei omalla terveydellä ole väliä. Sitä ei jaksa ajatella. Itse en ole koskaan polttanut, joten se ei ollut minulle mitenkään luonnollinen tapa lievittää oloani. Jos olisin, olisin varmaan päätynyt siihen uudelleen. Ystäväni joka menetti tyttärensä jo vuosia sitten, alkoi juoda ja seuraukset olivat aika huonot tietysti. Terveys siinä meni. Kyllä hänkin tiesi seuraukset, mutta ei ollut riittävästi voimaa hoitaa itseään.

        Minulla on ollut enemmän aikaa nyt ajatella itseäni ja liikunta on kyllä kuulunut aina elämääni. Kolme kuukautta poikani kuoleman jälkeen olin tosi huonossa kunnossa, ihme miten hyväkin kunto nopeasti romahtaa ja huomasin sitten, että kun kunto liikunnan myötä nousi, niin minulla ei ollut muutenkaan aivan niin hirveän paha olo.
        Olen ajatellut elämääni, ratkaisujani, lapsiani, mietinyt millainen äiti olin, olisiko pitänyt toimia niin tai näin. Millaiset arvot minulla on ollut, miten ne ovat muuttuneet. Poikani eli ihan erilaista elämää kuin minä. Hänellä oli paljon enemmän mahdollisuuksia kuin minulla aikoinaan. Monista asioista olimme eri mieltä, mutta nyt voin ajatella,että hän oli monessa asiassa oikeassa. Minä suoritin otsa rypyssä tätä elämää ja uskoin, että niin kuuluu tehdä.

        Tupakoinnista vielä. Isäni kuoli 53 v syöpään sairastettuaan sitä ennen jo useita vuosia. Hän oli kova tupakkamies, alkanut jo nuorena polttaa ja sellaisia kovia merkkejä, Marlboroa ja varmaan sota-aikana tupakkaa ilman filtteriä. Hänelle sanottiin, että syöpä (ei keuhkosyöpä)johtui tupakasta ja hän lopetti tupakanpolton kuin seinään. Monesti olen sanonut, että olisi polttanut vain loppuun asti,mutta hän eli toivossa, että parantuisi.

        Toivon, että pääset tupakanpoltosta kuitenkin eroon, itsesi ja perheesi hyväksi.

    • Turvamies

      Hyvää sunnuntaipäivää näkymättömät ystävät

      Edelleenkin koetan etsiä elämääni apuja kestää surua ja loputonta ikävää sekä hyväksyntää, ettei poikaani ole enää. Monet näillä palstoilla miettivät ja etsivät aivan samoja asioita joihin ei ehkä löydy vastauksia milloinkaan.

      Itse koen, että on vain elettävä, eikä odotettava jotain vuoden- tai kahdenvuoden helpotusta. Itse en usko sellaista "merkkipaalua" kohtaavani milloinkaan. Ja jos aikamääritteet tuntuvat omituisille niin päivä-kerrallaan auttaa siinä. Olen joskus joutunut elämään myös tunti- kerrallaan. Päivä-kerrallaan on siitä hyvä, ettei eilistä tai huomista voi elää mitenkään. On vain ajatukset, jotka seikkailevat eilisessä ja huomisessa.

      Olin loppuviikon työmatkalla Helsingissä ja yövyin Katajanokan entisessä vankilassa. Entiset vankisellit olivat nyt tyylikkäitä ja viihtyisiä hotellihuoneita. Tosin kaksi- tai kolmekertaa suurempia mitä ne ennen olivat. Mietin siinä leveällä parisängyllä nukkumaan mennessä, että mitä on vangin mielessä liikkunut kun on samalla paikalla nukkumaan ryhtynyt? Mitä mietteitä on ollut hänen vanhemmillaan kun on tienneet lapsensa olevan vankilassa? Lainrikkojilla ja muilla elämänsä sivuteillä kulkevillakin on tai on ollut vanhemmat, jotka ovat mahdollisesti ylikaiken rakastaneet lastansa. Ei heidän tekojaan, vaan lasta joka on ollut joskus ihana pienokainen. Pahojen tekojen taakka on ollut useasti myös vanhempien raskas taakka ja häpeä heidänkin elämässään. Syvää surua ja suurta kaipausta sellainenkin elämä tuottaa vaikka lapsi olisi elossa.

      Ei voida tietää tulevaisuuteen miten tai mitä kenekin elämässä on ja olisi ollut. Tiedossa on vain menneisyys ja tämä päivä.

      Näin viikolla unta pojastani. Hän oli n. 2-3 vuotias. Rakentelin hänelle jotain puusta. en muista mitä mutta kaikki tuntui niin luonnolliselle, enkä ihmetellyt yhtään hänen olemassa oloaan. Ihana uni kun sen saattoi kokea niin aitona ja todellisena. En ehkä osaisi valveilla olessa edes niin hyvin kuvitella tai muistella sitä miltä se nyt unessa näytti.

      Oma hyvinvointi vähän huolestuttaa. Kunto on huono ja sikareiden polttaminen vain huonontaa sitä. Tuntuu, että olen vajonnut johonkin olotilaan mistä on vaikea kivuta sporttisempaan rytmiin. Ehkä se johtuu siitäkin, että sairastumisen myötä peruskunto romahti ja vieläkin elän jonkinlaista toipumisaikaa.

      Tyttäreni ovat pitäneet paljon yhteyttä ja olenkin saanut tavata heitä lähes joka viikonloppu ja välillä viikollakin. Se on minulle rikkautta ja rakkautta. Hekin kantavat samaa surun ja ikävän taakkaa. Olen kiitollinen ja iloinen puolisostani joka ymmärtää minua vaikka en välttämättä kerrokkaan hänelle kuinka murtunut välillä olen. Hän vaistoaa sen.

      Monet asiat elämässäni voisivat olla vielä ja jopa montakertaa huonomminkin. Surusta ja ikävästä huolimatta minun on mahdollista olla onnellinen ja kiitollinen vaikka välillä en siihen oikein pysty. Myrkytetty mieli syö tilan onnellisuudesta ja kiitollisuudesta hyvin helposti.

      Mietitääkö tänään yhdessä, että mistä meillä on mahdollisuus olla onnellinen ja kiitollinen?

      Voimia päiväänne ja "Isän kätteen"

      • Viola

        Hyvää iltaa kaikille !

        En usko, että koskaan tulen hyväksymään sitä, että poikani kuoli ennen minua, ajattelinhan, että kehdosta siihen asti, kunnes itse täältä siirryn ikuisuuteen, niin saisin hänet pitää.

        Pakko on hyväksyä se, että nyt elämäni on tällaista, olen haavoitettu loppuelämäkseni. Poika kulkee ajatuksissani aina, nyt vielä 13 kk jälkeenkin koko ajan ainakin jossakin taustalla. Hän vain on siellä. Välillä elän sen kanssa paremmin, taas välillä huonommin. Muut ympärilläni tuskin huomaavat. He luulevat, että olen sama kuin ennen poikani kuolemaa,päässyt jo suruni yli, en ole, en koskaan enää ole samanlainen kuin ennen. Voin nauraa ja jutella, mutta en ole enää sama.

        Elämä elää itsekseen, ei ole mitään syytä enää suunnitella hirveästi mitään. Elä nyt . Emme tiedä mitään, emme aavista mitään, mitä voi tapahtua silmänräpäyksessä. Sitä elämää, joka minulla oli ennen poikani kuolemaa, en saa enää takaisin. Sitä ei enää ole. On vain tämä päivä, josta on tehtävä paras mahdollinen.

        Olen miettinyt, kuten näillä palstoilla monet muut omalta kohdaltaan, että mitä pahaa juuri minä olen tehnyt, kun minua näin rangaistaan. Elämässäni on ollut muitakin vaikeita asioita, uskoin vaikeuksien riittävän jo, mutta ei, nyt minut piti oikein iskeä maan tasalle. Olen kuitenkin päätynyt siihen, että ei se minusta johdu,ei se ollut tarkoitettu rangaistukseksi minulle, eikä kenellekkään.Näin oli vain tarkoitettu tapahtuvaksi.

        Monet asiat elämässä ovat vielä hyvin minullakin, niistä täytyy tehdä se hyvä, mikä auttaa jaksamaan. Loppujen lopuksihan meidän kaikkien elämä on niin häviävän lyhyt aika. Toivo jälleennäkemisestä antaa minulle eniten voimaa. Välillä näen myös unta pojastani, tosin aika harvoin, mutta ne lohduttavat.

        Siunausta teille kaikille

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hyvää iltaa kaikille !

        En usko, että koskaan tulen hyväksymään sitä, että poikani kuoli ennen minua, ajattelinhan, että kehdosta siihen asti, kunnes itse täältä siirryn ikuisuuteen, niin saisin hänet pitää.

        Pakko on hyväksyä se, että nyt elämäni on tällaista, olen haavoitettu loppuelämäkseni. Poika kulkee ajatuksissani aina, nyt vielä 13 kk jälkeenkin koko ajan ainakin jossakin taustalla. Hän vain on siellä. Välillä elän sen kanssa paremmin, taas välillä huonommin. Muut ympärilläni tuskin huomaavat. He luulevat, että olen sama kuin ennen poikani kuolemaa,päässyt jo suruni yli, en ole, en koskaan enää ole samanlainen kuin ennen. Voin nauraa ja jutella, mutta en ole enää sama.

        Elämä elää itsekseen, ei ole mitään syytä enää suunnitella hirveästi mitään. Elä nyt . Emme tiedä mitään, emme aavista mitään, mitä voi tapahtua silmänräpäyksessä. Sitä elämää, joka minulla oli ennen poikani kuolemaa, en saa enää takaisin. Sitä ei enää ole. On vain tämä päivä, josta on tehtävä paras mahdollinen.

        Olen miettinyt, kuten näillä palstoilla monet muut omalta kohdaltaan, että mitä pahaa juuri minä olen tehnyt, kun minua näin rangaistaan. Elämässäni on ollut muitakin vaikeita asioita, uskoin vaikeuksien riittävän jo, mutta ei, nyt minut piti oikein iskeä maan tasalle. Olen kuitenkin päätynyt siihen, että ei se minusta johdu,ei se ollut tarkoitettu rangaistukseksi minulle, eikä kenellekkään.Näin oli vain tarkoitettu tapahtuvaksi.

        Monet asiat elämässä ovat vielä hyvin minullakin, niistä täytyy tehdä se hyvä, mikä auttaa jaksamaan. Loppujen lopuksihan meidän kaikkien elämä on niin häviävän lyhyt aika. Toivo jälleennäkemisestä antaa minulle eniten voimaa. Välillä näen myös unta pojastani, tosin aika harvoin, mutta ne lohduttavat.

        Siunausta teille kaikille

        Hyvää huomenta näkymättömät ystävät jotka kirjoitatte ja nekin jotka vain luette kirjoituksiani.

        Viikonlopulla radiossa soi Jari Sillanpään uusi kappale Taivas tietää. Kappaleen sanat ovat ainakin minua todella koskettavat vaikka en nyt muista ihan tarkkaan, että miten ne menee. "Taivas tietää... viimeyönä unta näin, että sylissä sain pitää sua..."

        Kuullessani nuo sanat purskahdin itkemään sillä muistiini palasi muutaman vuoden takainen tapahtuma. Olin silloin juuri eronnut ja muuttanut kotoa pois. Poika asui silloin äitinsä kanssa ollen n. 15-16 vuotias.

        Oli kevät ja koulujen loppu. Poika soitti minulle humalassa ja kertoi, että taida iskä tietääkkään kuinka monta kertaa hän on jo juopotellut. Kyselin, että missä hän on ja sain paikan selville. Puhelun päättymisen jälkeen minulle tuli hyvin huolestunut olo pojan voinnista ja yritin soittaa hänelle tavoittamatta häntä jolloin huolestuin vielä enemmän. Sitten soitin hänen kaverilleen, joka myös hyvin vahvassa humalatilassa sanoi poikani olevan vähän "huonossa hapessa". Tämä tarkoittanee nuorten kielellä vahvaa humala tilaa.

        Hyppäsin yöllä Tampereella autoon ja ajoin n.280km poikaa etsimään. Löysin hänet yhdestä talosta nukkumasta. Joku tyttö oli siellä selvinpäin poikaa valvomassa ja muu isäntäväki oli jossakin matkoilla.

        Nappasin pojan syliini ja kannoin autoon. Vein hänet asunnolleni. Peittelin sänkyyn. Koko yön istuin sängyn vieressä lattialla silitellen hänen vaaleita hiuksiaan ja valvoin, että jos oksentaa tai voi muutoin pahoin. Se yö oli minulle jotenkin hyvin merkittävä yö jo silloin. Oli niin ihana silitellä häntä ja pitää turvassa.

        Aamulla poika sanoi, että kiitos iskä, että hait minut sieltä. Tapahtumasta ei sen jälken puhuttu koskaan vaikkain alkoholin käytöstä kyllä.

        Harvoin on tilaisuus silitellä nuorta poikaa kovin pitkään vaikka useasti hieroin hänen hartioitaan ja selkää. Joskus ajelin koneella toistemme hiuksia ja nauroimme yhdessä parturin taidoillemme. Pojan kampauksina käytimme irokeesia ja millin sänkeä. Sain silittää pitkään hänen hiuksiaan kun hän oli arkussa ennen kannen sulkemista.

        Olen sulkenut lukuisia kertoja arkun kansia. Arkun reunassa on uaseasti pieni pitsireunus sen sisäpuolella ja kun kansi on paikoillaan kiinnitetään se neljällä ristiruuvilla. Ruuvit menevät sen pitsiverhoilun läpi pureutuen arkun reunaan painaen kannen kiinni. Joskus se pitsi verhoilu tarttuu ruuvin kierteeseen ja alkaa rullautumaan ruuvin ympärille. Niin kävi nyttenkin ja jouduin vetämään ruuvin ylös. Ruuvin mukana, ruuvin reiästä tuli n. 7cm pätkä tuota valkeaa pitsireunusta, jonka jälkeen ruuvi ruuvautui normaalisti paikalleen. Tuo pitsin pätkä kädessäni istuin autossa kuljettaessamme poikaa paikkakuntamme hautausmaan ruumishuoneelle. Se matka oli elämäni kamalinmatka mutta se pitsinpätkä kädessäni tuntui jotenkin lämpöiselle kädessäni.

        En tiedä miksi halusin kertoa tämän juuri nyt. Ehkä se oli vain purkausta johon nuo muistikuvat toivat laulun sanoista. Jotenkin tuntuu, että kun saa jonkin sisällään olevan muiston kertoa on se myös samalla hoitoa surutyössä, sillä olenhan kokoajan kerännyt kokemuksianne ja tuntojanne koettan vahvistaa omiani.

        Me emme tiedä vastauksia ja tarkoituksia moniin kysymyksiimme. Ehkäpä Taivas tietää.

        Voimia päiväänne

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta näkymättömät ystävät jotka kirjoitatte ja nekin jotka vain luette kirjoituksiani.

        Viikonlopulla radiossa soi Jari Sillanpään uusi kappale Taivas tietää. Kappaleen sanat ovat ainakin minua todella koskettavat vaikka en nyt muista ihan tarkkaan, että miten ne menee. "Taivas tietää... viimeyönä unta näin, että sylissä sain pitää sua..."

        Kuullessani nuo sanat purskahdin itkemään sillä muistiini palasi muutaman vuoden takainen tapahtuma. Olin silloin juuri eronnut ja muuttanut kotoa pois. Poika asui silloin äitinsä kanssa ollen n. 15-16 vuotias.

        Oli kevät ja koulujen loppu. Poika soitti minulle humalassa ja kertoi, että taida iskä tietääkkään kuinka monta kertaa hän on jo juopotellut. Kyselin, että missä hän on ja sain paikan selville. Puhelun päättymisen jälkeen minulle tuli hyvin huolestunut olo pojan voinnista ja yritin soittaa hänelle tavoittamatta häntä jolloin huolestuin vielä enemmän. Sitten soitin hänen kaverilleen, joka myös hyvin vahvassa humalatilassa sanoi poikani olevan vähän "huonossa hapessa". Tämä tarkoittanee nuorten kielellä vahvaa humala tilaa.

        Hyppäsin yöllä Tampereella autoon ja ajoin n.280km poikaa etsimään. Löysin hänet yhdestä talosta nukkumasta. Joku tyttö oli siellä selvinpäin poikaa valvomassa ja muu isäntäväki oli jossakin matkoilla.

        Nappasin pojan syliini ja kannoin autoon. Vein hänet asunnolleni. Peittelin sänkyyn. Koko yön istuin sängyn vieressä lattialla silitellen hänen vaaleita hiuksiaan ja valvoin, että jos oksentaa tai voi muutoin pahoin. Se yö oli minulle jotenkin hyvin merkittävä yö jo silloin. Oli niin ihana silitellä häntä ja pitää turvassa.

        Aamulla poika sanoi, että kiitos iskä, että hait minut sieltä. Tapahtumasta ei sen jälken puhuttu koskaan vaikkain alkoholin käytöstä kyllä.

        Harvoin on tilaisuus silitellä nuorta poikaa kovin pitkään vaikka useasti hieroin hänen hartioitaan ja selkää. Joskus ajelin koneella toistemme hiuksia ja nauroimme yhdessä parturin taidoillemme. Pojan kampauksina käytimme irokeesia ja millin sänkeä. Sain silittää pitkään hänen hiuksiaan kun hän oli arkussa ennen kannen sulkemista.

        Olen sulkenut lukuisia kertoja arkun kansia. Arkun reunassa on uaseasti pieni pitsireunus sen sisäpuolella ja kun kansi on paikoillaan kiinnitetään se neljällä ristiruuvilla. Ruuvit menevät sen pitsiverhoilun läpi pureutuen arkun reunaan painaen kannen kiinni. Joskus se pitsi verhoilu tarttuu ruuvin kierteeseen ja alkaa rullautumaan ruuvin ympärille. Niin kävi nyttenkin ja jouduin vetämään ruuvin ylös. Ruuvin mukana, ruuvin reiästä tuli n. 7cm pätkä tuota valkeaa pitsireunusta, jonka jälkeen ruuvi ruuvautui normaalisti paikalleen. Tuo pitsin pätkä kädessäni istuin autossa kuljettaessamme poikaa paikkakuntamme hautausmaan ruumishuoneelle. Se matka oli elämäni kamalinmatka mutta se pitsinpätkä kädessäni tuntui jotenkin lämpöiselle kädessäni.

        En tiedä miksi halusin kertoa tämän juuri nyt. Ehkä se oli vain purkausta johon nuo muistikuvat toivat laulun sanoista. Jotenkin tuntuu, että kun saa jonkin sisällään olevan muiston kertoa on se myös samalla hoitoa surutyössä, sillä olenhan kokoajan kerännyt kokemuksianne ja tuntojanne koettan vahvistaa omiani.

        Me emme tiedä vastauksia ja tarkoituksia moniin kysymyksiimme. Ehkäpä Taivas tietää.

        Voimia päiväänne

        Iltaa taas !Taas yksi päivä illassa.

        Kuten Turvamies kerroit, niin mistä ja milloin tahansa voi yhtäkkiä nousta jokin muisto mieleen, joka liittyy siihen lapseen, jonka kanssa emme enää tätä elämää voi jakaa. Lapsemme olivat aikuisia ja muistoja on paljon.

        Välillä muistot tuovat niin hirveän kaipauksen. Monta kertaa puhun itsekseni kotona, kysyn poikani kuvalta, että miksi, miksi sinun piti lähteä ja itken yksikseni.

        Näin on vain elettävä, tämä on elinikäinen olotila, vamma,jos niin haluaa sanoa, tai näkymätön haava, joka ei parane. Minulla on vuotta nuorempi veli, joka joutui aivoverenvuodon seurauksenan. 4 v sitten pyörätuoliin. Hän oli aktiivinen, hänellä oli oma yritys. Hän rakensi omaa kesämökkiä ja harrasti purjehdusta. Hänen elämänsä pysähtyi. Nyt hän on taistellut itseään elämään,mutta on kuitenkin riippuvainen toisista ihmisistä. Ajattelen usein, että olemme nyt molemmat siipirikkoja omalla tavallamme.

        Lapsemme elävät sydämessessämme ja muistoissamme

        Sisareni oli tehnyt ohjelmalehtisen poikani hautajaisiin, se tehtiin molemmilla kotimaisilla kielillä ja siinä oli runo,josta pappi sitten lainasi puhuessaan meille. Hän tuli hyvin lähelle meitä vanhempia ja tosiaan puhui juuri meille.

        Farväl är ej för alltid
        Farväl är inte slut
        I våra tankar finns du,
        där finns du alltid kvar

        eli suomeksi: näkemiin ei ole ainiaaksi
        näkemiin ei ole lopullista

        olet ajatuksissamme,
        niissä olet aina olemassa

        Rauhallisia unia teille kaikille !

    • Turvamies

      Hyvää huomenta näkymättömät kanssaeläjät

      Kävin aamulla lukemassa ja kirjoittamassa sivulle 1. missä ÄITI kirjoittaa syyllisyydentunnosta ja kostosta. Se sama tunne on käynyt monta kertaa myös minun mielessäni mutta vääjäämättä täytyy todeta, ettei se johda yhtään mihinkään. Ei edes elossa olevien lasteni suhteen!

      On kuitenkin huomattava, että kuulumme nyt siihen joukkoon ihmisiä, jotka ovat tässä elämän tilanteessa. Vielä on paljon ihmisiä jotka joutuvat kokemaan saman ajattelematta sitä "salaman iskua", joka pysäyttää onnellisimmankin ja ihanimmankin elämän.

      Se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö elämästä enää voisi tulla onnellista ja ihanaa vaikka elämämme on lopullisesti muuttunut lapsen kuoleman suhteen siksi mitä se on elämässämme. Onnellisuus ja ihanuus ei mielestäni tule tai mene kenekään mukana. Se on tunne minussa ja erinäiset elämän tilanteet saavat sen kaikkoamaan tai tulemaan esille.

      Suru ja ikävä on nyt kannettava. On itkettävä, huudettava ja kieriä tunnemyrskyissä mutta elämäni jatkuu kunnes se loppuu. ja kun se loppuu niin toivon olevani poikani luona.

      Siksi olenkin koettanut kaivaa elämästäni sitä voimaa millä nämä vaikeudet voisi kestää ja vahvistua. Se ei tarkoita sitä, että unohtaisin rakkaan poikani vaan, että hän eläisi edelleen minussa ja olisi jokaikinen päivä mukanani.

      Minulla on vastuu isänä myös muista lapsistani ja lähesistäni. Hekin kantavat samaa surun taakkaa. En saa käpertyä omaan suruuni vaan minun on tuettava myös heitä. Siksi omien voimien tarve on erityisen tärkeää.

      Tälle palstalle on tullut aivan ihania kirjoituksia joista olen saanut PALJON VOIMAA ja KOKEMUKSIA. Pyysin myös nim. merk. äitiä tulemaan palstalle ja lukemaan sekä kirjoittamaan sillä uskon, että hänelläkin on meille muille paljon annettavaa. Hän on yksi meistä.

      Isän kätteen päivänne!

      • Viola

        Hyvää uutta päivää teille kaikille !

        Patricia Tudor-Sandell on psykologi ja kirjailija, joka on kirjoittanut monta kirjaa, jotka käsittelevät ihmisen kriisej ja suruja ja miten ihminen voi olla onnellinen ja kiitollinen elämästään vielä niiden jälkeenkin.Kirjoja on käännetty myös suomeksi ja ainakin meidän kirjastostamme hänen kirjojaan voi lainata.

        Meistä varmaan kaikki, ehkä eri vaiheissa, käymme läpi samantapaisia tuntoja, olemmehan kokeneet saman menetyksen. Katsoin eilen jotakin filmiä, siinä koulua käyvä poika yritti soittaa kännykällä isälleen. Hänellä oli hätätilanne. Isä oli työpaikallaan parin kollegan kanssa jossakin palaverissa. Hän katosi puhelinta, sulki sen ja sanoi "Se oli vain poikani" jatketaan. Mietin, että teinkö näin joskus, kun poikani soitti. Ajattelinko, että ehdin ottaa häneen yhteyttä myöhemmin?

        Tudor-Sandell kirjoitta "saavutusten, kaikenlaisten elämysten ja kulutuksen tavoittelu
        estää meitä tuntemasta kiitollisuutta siitä omasta elämästämme, joka meillä on tai estää metä kohtaamasta toisiamme ihan oikeasti".

        Kriisi voi auttaa meitä ymmärtämään elämän lahjan, mutta ei tarvita onnettomuutta voidakseen elää kiitollisena. Jo ennen poikani kuolemaa olin kohdannut elämässäni asioita, jotka olivat pysähdyttäneet minua. Kun poikani kuoli, olin tosi katkera. Mietin, että kuinka paljon minua pitää jalostaa, en kai ole sen pahempi kuin muutkaan. Juuri tuo, mistä kirjoitat Turvamies ja mistä minäkin aikaisemmin jo varmaan monta kertaa olen kirjoittanut. Muu, jäljellä oleva perhe on pitänyt pinnalla. Pikkuhiljaa olen alkanut myös elää oman itseni takia. Tänä aamuna ajattelin, että on ihana herätä perjantai-aamuun. On vapaata. Mieheni lähti aikaisin työhön. Saan tehdä mitä tahdon. Join aamukahvin ja luin aamulehden ja nautin hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä.

        Olen joskus kirjoittanut, että olen ollut huolissani nuorimmaisen lapseni jaksamisesta. Hän on surrut veljeään syvästi. Nyt iloitsen siitä, että hän soitti illalla iloisena. Oli ollut Turun lähiställä lautailemassa jonkun kanssa. Hän käy keskustelemassa papin kanssa vieläkin viikoittain veljen kuolemasta.

        Minusta on ihan mahdoton sanoa,mikä eniten auttaisi tai on auttanut minua surussani, surulla ei minusta ole aikataulua tai sääntökirjaa, vaikka joku niin väittäisi. Välillä suru on jossakin pinnan alla, varmaan se voi koteloitua kauaksikin aikaa, ihan yhtäkkiä äkkiarvaamatta se kuristava tunne iskee. Esim eilen, kun olin matkalla hautausmaalle. Pyöräilin sinne päin ja ostin matkalla pari ruusua. Ennen hautausmaan porttia yhtäkkiä tuli taas se tunne ja kyyneleet silmiin. Paniikki, tämä ei voi olla totta. Sytytin poikani haudalle kaksi kynttilää ja toista kynttilää sytyttäessäni ajattelin teitä täällä ja teidän lapsianne ja lähetin terveiseni myös heille. Toivottavasti lapsemme ovat tavanneet. Lähtiessäni hautausmaalta olin taas rauhallinen.

        Päivä kerrallaan menen eteenpäin, onhan sekin ihme. Me kaikki täällä menemme päivä kerrallaan kuitenkin eteenpäin. Ok. välillä on huonompia hetkiä.Monet ihmiset ovat todella välittäviä ja aitoja, sitten on niitä,joita en enää välitä tavata, tuskastun sellaiseen tyhjänpäiväiseen valitukseen, siis minusta tuntuu, että he valittavat turhasta ja heidän arvomaailmansa on ihan sekaisin.

        Pitääkö kertoa vielä, että ehkä sittenkin olen alkanut jo vähän toipua. Olen aikaisemmin kunnostanut huonekaluja ja kerännyt vanhoja astioita, vähän vanhoja leluja ym. Poikani tapasi joskus tuoda minulle tuliaisiksi myös joitain esineitä. Hänen kuolemansa jälkeen tuntui, että kaikki tuollainen menetti täydellisesti merkityksensä ja ajatelin jo lahjottaa kaiken pois. Nyt pikkuhiljaa olen taas alkanut katsella niitä uusin silmin ja kiinnostunut esim. esineiden kunnostamisesta. Tosin en enää aio hirveästi lisätä kokelmaa.Jonkun täytyy ne sitten kuoltuani hävittää jonnekkin ja minusta on niin traagista katsella kirpputoreilla olevia tavaroita, joista ihan varmasti monet ovat kuuluneet joillekkin jo kuolleille henkilöille. Eiväthän he niitä tarvitse enää tietenkään, mutta monet ovat tehneet työtä niiden eteen ja ne ovat olleet heille rakkaita.

        Hyvää päivää teille kanssaeläjät!

      • Kirjailijan nimi meni väärin
        Viola kirjoitti:

        Hyvää uutta päivää teille kaikille !

        Patricia Tudor-Sandell on psykologi ja kirjailija, joka on kirjoittanut monta kirjaa, jotka käsittelevät ihmisen kriisej ja suruja ja miten ihminen voi olla onnellinen ja kiitollinen elämästään vielä niiden jälkeenkin.Kirjoja on käännetty myös suomeksi ja ainakin meidän kirjastostamme hänen kirjojaan voi lainata.

        Meistä varmaan kaikki, ehkä eri vaiheissa, käymme läpi samantapaisia tuntoja, olemmehan kokeneet saman menetyksen. Katsoin eilen jotakin filmiä, siinä koulua käyvä poika yritti soittaa kännykällä isälleen. Hänellä oli hätätilanne. Isä oli työpaikallaan parin kollegan kanssa jossakin palaverissa. Hän katosi puhelinta, sulki sen ja sanoi "Se oli vain poikani" jatketaan. Mietin, että teinkö näin joskus, kun poikani soitti. Ajattelinko, että ehdin ottaa häneen yhteyttä myöhemmin?

        Tudor-Sandell kirjoitta "saavutusten, kaikenlaisten elämysten ja kulutuksen tavoittelu
        estää meitä tuntemasta kiitollisuutta siitä omasta elämästämme, joka meillä on tai estää metä kohtaamasta toisiamme ihan oikeasti".

        Kriisi voi auttaa meitä ymmärtämään elämän lahjan, mutta ei tarvita onnettomuutta voidakseen elää kiitollisena. Jo ennen poikani kuolemaa olin kohdannut elämässäni asioita, jotka olivat pysähdyttäneet minua. Kun poikani kuoli, olin tosi katkera. Mietin, että kuinka paljon minua pitää jalostaa, en kai ole sen pahempi kuin muutkaan. Juuri tuo, mistä kirjoitat Turvamies ja mistä minäkin aikaisemmin jo varmaan monta kertaa olen kirjoittanut. Muu, jäljellä oleva perhe on pitänyt pinnalla. Pikkuhiljaa olen alkanut myös elää oman itseni takia. Tänä aamuna ajattelin, että on ihana herätä perjantai-aamuun. On vapaata. Mieheni lähti aikaisin työhön. Saan tehdä mitä tahdon. Join aamukahvin ja luin aamulehden ja nautin hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä.

        Olen joskus kirjoittanut, että olen ollut huolissani nuorimmaisen lapseni jaksamisesta. Hän on surrut veljeään syvästi. Nyt iloitsen siitä, että hän soitti illalla iloisena. Oli ollut Turun lähiställä lautailemassa jonkun kanssa. Hän käy keskustelemassa papin kanssa vieläkin viikoittain veljen kuolemasta.

        Minusta on ihan mahdoton sanoa,mikä eniten auttaisi tai on auttanut minua surussani, surulla ei minusta ole aikataulua tai sääntökirjaa, vaikka joku niin väittäisi. Välillä suru on jossakin pinnan alla, varmaan se voi koteloitua kauaksikin aikaa, ihan yhtäkkiä äkkiarvaamatta se kuristava tunne iskee. Esim eilen, kun olin matkalla hautausmaalle. Pyöräilin sinne päin ja ostin matkalla pari ruusua. Ennen hautausmaan porttia yhtäkkiä tuli taas se tunne ja kyyneleet silmiin. Paniikki, tämä ei voi olla totta. Sytytin poikani haudalle kaksi kynttilää ja toista kynttilää sytyttäessäni ajattelin teitä täällä ja teidän lapsianne ja lähetin terveiseni myös heille. Toivottavasti lapsemme ovat tavanneet. Lähtiessäni hautausmaalta olin taas rauhallinen.

        Päivä kerrallaan menen eteenpäin, onhan sekin ihme. Me kaikki täällä menemme päivä kerrallaan kuitenkin eteenpäin. Ok. välillä on huonompia hetkiä.Monet ihmiset ovat todella välittäviä ja aitoja, sitten on niitä,joita en enää välitä tavata, tuskastun sellaiseen tyhjänpäiväiseen valitukseen, siis minusta tuntuu, että he valittavat turhasta ja heidän arvomaailmansa on ihan sekaisin.

        Pitääkö kertoa vielä, että ehkä sittenkin olen alkanut jo vähän toipua. Olen aikaisemmin kunnostanut huonekaluja ja kerännyt vanhoja astioita, vähän vanhoja leluja ym. Poikani tapasi joskus tuoda minulle tuliaisiksi myös joitain esineitä. Hänen kuolemansa jälkeen tuntui, että kaikki tuollainen menetti täydellisesti merkityksensä ja ajatelin jo lahjottaa kaiken pois. Nyt pikkuhiljaa olen taas alkanut katsella niitä uusin silmin ja kiinnostunut esim. esineiden kunnostamisesta. Tosin en enää aio hirveästi lisätä kokelmaa.Jonkun täytyy ne sitten kuoltuani hävittää jonnekkin ja minusta on niin traagista katsella kirpputoreilla olevia tavaroita, joista ihan varmasti monet ovat kuuluneet joillekkin jo kuolleille henkilöille. Eiväthän he niitä tarvitse enää tietenkään, mutta monet ovat tehneet työtä niiden eteen ja ne ovat olleet heille rakkaita.

        Hyvää päivää teille kanssaeläjät!

        Kirjailin nimi on Patricia Tudor-Sandahl

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hyvää uutta päivää teille kaikille !

        Patricia Tudor-Sandell on psykologi ja kirjailija, joka on kirjoittanut monta kirjaa, jotka käsittelevät ihmisen kriisej ja suruja ja miten ihminen voi olla onnellinen ja kiitollinen elämästään vielä niiden jälkeenkin.Kirjoja on käännetty myös suomeksi ja ainakin meidän kirjastostamme hänen kirjojaan voi lainata.

        Meistä varmaan kaikki, ehkä eri vaiheissa, käymme läpi samantapaisia tuntoja, olemmehan kokeneet saman menetyksen. Katsoin eilen jotakin filmiä, siinä koulua käyvä poika yritti soittaa kännykällä isälleen. Hänellä oli hätätilanne. Isä oli työpaikallaan parin kollegan kanssa jossakin palaverissa. Hän katosi puhelinta, sulki sen ja sanoi "Se oli vain poikani" jatketaan. Mietin, että teinkö näin joskus, kun poikani soitti. Ajattelinko, että ehdin ottaa häneen yhteyttä myöhemmin?

        Tudor-Sandell kirjoitta "saavutusten, kaikenlaisten elämysten ja kulutuksen tavoittelu
        estää meitä tuntemasta kiitollisuutta siitä omasta elämästämme, joka meillä on tai estää metä kohtaamasta toisiamme ihan oikeasti".

        Kriisi voi auttaa meitä ymmärtämään elämän lahjan, mutta ei tarvita onnettomuutta voidakseen elää kiitollisena. Jo ennen poikani kuolemaa olin kohdannut elämässäni asioita, jotka olivat pysähdyttäneet minua. Kun poikani kuoli, olin tosi katkera. Mietin, että kuinka paljon minua pitää jalostaa, en kai ole sen pahempi kuin muutkaan. Juuri tuo, mistä kirjoitat Turvamies ja mistä minäkin aikaisemmin jo varmaan monta kertaa olen kirjoittanut. Muu, jäljellä oleva perhe on pitänyt pinnalla. Pikkuhiljaa olen alkanut myös elää oman itseni takia. Tänä aamuna ajattelin, että on ihana herätä perjantai-aamuun. On vapaata. Mieheni lähti aikaisin työhön. Saan tehdä mitä tahdon. Join aamukahvin ja luin aamulehden ja nautin hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä.

        Olen joskus kirjoittanut, että olen ollut huolissani nuorimmaisen lapseni jaksamisesta. Hän on surrut veljeään syvästi. Nyt iloitsen siitä, että hän soitti illalla iloisena. Oli ollut Turun lähiställä lautailemassa jonkun kanssa. Hän käy keskustelemassa papin kanssa vieläkin viikoittain veljen kuolemasta.

        Minusta on ihan mahdoton sanoa,mikä eniten auttaisi tai on auttanut minua surussani, surulla ei minusta ole aikataulua tai sääntökirjaa, vaikka joku niin väittäisi. Välillä suru on jossakin pinnan alla, varmaan se voi koteloitua kauaksikin aikaa, ihan yhtäkkiä äkkiarvaamatta se kuristava tunne iskee. Esim eilen, kun olin matkalla hautausmaalle. Pyöräilin sinne päin ja ostin matkalla pari ruusua. Ennen hautausmaan porttia yhtäkkiä tuli taas se tunne ja kyyneleet silmiin. Paniikki, tämä ei voi olla totta. Sytytin poikani haudalle kaksi kynttilää ja toista kynttilää sytyttäessäni ajattelin teitä täällä ja teidän lapsianne ja lähetin terveiseni myös heille. Toivottavasti lapsemme ovat tavanneet. Lähtiessäni hautausmaalta olin taas rauhallinen.

        Päivä kerrallaan menen eteenpäin, onhan sekin ihme. Me kaikki täällä menemme päivä kerrallaan kuitenkin eteenpäin. Ok. välillä on huonompia hetkiä.Monet ihmiset ovat todella välittäviä ja aitoja, sitten on niitä,joita en enää välitä tavata, tuskastun sellaiseen tyhjänpäiväiseen valitukseen, siis minusta tuntuu, että he valittavat turhasta ja heidän arvomaailmansa on ihan sekaisin.

        Pitääkö kertoa vielä, että ehkä sittenkin olen alkanut jo vähän toipua. Olen aikaisemmin kunnostanut huonekaluja ja kerännyt vanhoja astioita, vähän vanhoja leluja ym. Poikani tapasi joskus tuoda minulle tuliaisiksi myös joitain esineitä. Hänen kuolemansa jälkeen tuntui, että kaikki tuollainen menetti täydellisesti merkityksensä ja ajatelin jo lahjottaa kaiken pois. Nyt pikkuhiljaa olen taas alkanut katsella niitä uusin silmin ja kiinnostunut esim. esineiden kunnostamisesta. Tosin en enää aio hirveästi lisätä kokelmaa.Jonkun täytyy ne sitten kuoltuani hävittää jonnekkin ja minusta on niin traagista katsella kirpputoreilla olevia tavaroita, joista ihan varmasti monet ovat kuuluneet joillekkin jo kuolleille henkilöille. Eiväthän he niitä tarvitse enää tietenkään, mutta monet ovat tehneet työtä niiden eteen ja ne ovat olleet heille rakkaita.

        Hyvää päivää teille kanssaeläjät!

        Hei Viola ja muut palstaa lukevat

        Suuri kiitos sinulle, että sytytit kynttiän myös meille ja edesmenneille lapsillemme.

        Olin tänään työmatkalla ajaen 550km. Taas oli autossa aikaa ajatella. Huomaan, että nämä automatkat ovat minulle aika rankkoja sillä mietin ajatukseni ovat vain pojassani ja hänen kuolemaansa liittyvissä asioissa. 6-8h tätä ajatustyötä syö kyllä Turvamiestä. Mietin myös sitä, että en ole käynyt poikani haudalla vähään aikaan ja juuri kynttilän sinne olisin halunnut tänään sytyttää. Sinä Viola teit sen tänään puolestani. Se tuntuu nyt todella hyvälle ja uskon sen valon loistavan sieltäkin käsin pojalleni.

        Mietin matkalla sitäkin, että minulla on halu uskoa Jumalaan mutta miksi en saa Hänestä mitään irti. Saako hän minusta? Onko katkeruuteni ja ikäväni kaiken esteenä? Minäkin haluan jalostua mutta kun tuntuu välillä siltä, että kaikki voimat on poissa kehitykselle.

        Joku kirjoitti jollakin palstalla, ettei ole superuskova ja siksiköhän on joutunut elämässään tähän onnettomaan tilanteeseen? Minäkin mietin, että johtuuko elämän tilanteeni todellakin siitä samasta asiasta. Sitten minulle tuli mieleen, että isossakirjassa jossakin kohtaa on mainintoja siitä, että Jumala rakastaa niitä erityisesti jotka ovat alhaisia, heikkoja, sairaita ja onnettomia. Sillä ei ylhäiset, vahvat, terveet ja onnelliset tarvitse parantajaa tai lohduttajaa.

        Voisinko minäkin kuulua tähän ns. huonompaan ryhmään ja saada siten olla suuremmassa rakkaudessa? Näinä surun mustina päivinä en ymmärrä rakkaudesta tai armosta sen enempää kuin sika tuulimyllystä. Toivon kuitenkin, että olisin se jalostuskelpoinen ja että elämälläni olisi jokin merkitys.

        Voia iltaanne ja viikonlopulle

    • Turvamies

      Hyvää huomenta itselleni

      Huomaan, että tämä palsta ei enää kiinnosta kirjoittajia sen kummein kuin lukijoitakaan. Ehkäpä se onkin tullut tiensä päähän ja nyt on aika lopettaa tämä.

      Kun kirjoitin tänne 10.10.2008 olin paljon heikompi kantamaan suruani kuin nyt. Olen saanut paljon kirjoituksistanne. Niissä on ollut myötäelämistä ja paljon kokemuksia joihin on ollut helppo samaistua. Minusta tuntuu, että sain elää tätä aikaa teidän rinnallanne jollakin tapaa turvallisesti.

      Useasti heti aamulla ensimmäiseksi avasin yhteyden ja luin illalla kirjoitetut viestit. Tuntui, että surussa on jokin paikka missä voi tavata toisia, jotka elävät samassa tilanteessa. Tällainen yhteys on ollut minulle tärkeä sillä surun pyörittäminen perheen ja läheisten kesken on erityisen raskasta ja jossakin mielessä se ei ole kehittävää.

      Toivotan teille kaikille oikein hyvää elämää ja väkevää voimaa kantaa surunne elämänne loppuun saakka.

      Kiitos, että kuljitte rinnallani

      • Viola

        Olen käynyt lähes päivittäin kurkkaamassa, että olisiko joltakin viestiä, mutta olen ollut jotenkin sellaisessa mielentilassa viime päivinä, että en ole oikein pystynyt edes kirjoittamaan.Välillä tuntuu, että vain on olemassa ja ajelehtii päivästä toiseen. Olemme vasta saamassa poikani kuolinpesän asiat päätökseen.En haluaisi miettiä mitään sellaiseen liittyvää enää. Mitään yksityiskohtia en voi täällä avoimesti kertoa, mutta erään ihmisen taholta olen joutunut loukkausten kohteeksi. Yritän jättää ne omaan arvoonsa, mutta välillä kuitenkin pahoitan mieleni.

        Viime päivinä olen taas miettinyt suhdettani tuohon taivaan herraan. Miksi aina vain annetaan lisää kestettävää, eikö mikään kärsimys riitä. Rukoilen, mutta kuuleeko hän? Onko hän jossakin?Onko mitän ylipäätänsä missään?

        Poikani kuolemasta on kulumassa nyt 14:s kuukausi, olen kirjoittanut täällä paljon ja itsestäni tuntuu, että alan toistaa itse itseäni. Teidän muiden kirjoituksista olen saanut paljon lohtua ja ajatuksia. Sinä Turvamies olet kertonut näistä kipeistä tunteista, mitkä liittyvät lapsesi menetykseen. Kaikkeen olen voinut samaistua.Paljosta olen saanut lohtua. Itse omalta osaltani tarvitsen kyllä vieläkin vertaistukea. En ole käynyt keskustelemassa ulkopuolisen ammattiauttajan kanssa poikani kuolemasta. Kävin kyllä sellaisen surukurssin ihan silloin alussa. Se liittyi siihen kriisiapuun, mitä saimme silloin. Olen lueskellut muitakin keskustelujen aloituksia tällä surupalstalla, mutta viime aikoina en ole kirjoitellut niihin.

        Poikani kuolema on kuin kivi sydämessäni, aluksi sen särmät tuntuivat rikkovan sen, pikkuhiljaa särmät ovat muuttuneet vähän pyöreämmiksi, vähemmän kipeää tuottaviksi, mutta kivi on siellä ja se on tullut sinne jäädäkseen. Sen painon tulen tuntemaan aina elämäni loppuun asti. Kipua voi helpottaa, oppia elämään sen kanssa, niin ettei kiven paino muserra kokonaan. Meillä joilla on muita lapsia, niin heidän takiaan on se elämisen velvollisuus. Myös itsemme takia, koska tämä on meidän elämämme myös.

        Omalta osaltani en välittäisi vaikka elämäni päättyisi tänä päivänä, olisin valmis lähtemään. Muu perheeni tarvitsee minua,joten toivon sittenkin itselleni voimia ja elinpäiviä vielä. Olen terve onneksi. Äitini tapasi sanoa, että, kun ihminen saa olla terveenä niin paljon muuta jaksaa kantaa. Äitini saattoi myös hautaan poikansa/veljeni ennen omaa lähtöään täältä.

        Emme itse tiedä päiviemme määrää onneksi. Veljeni lapsuudentoverin kuolinilmoitus on tämän päivän lehdessämme. Hän oli vain pari vuotta minua vanhempi, syöpä vei hänet muutamassa viikossa siitä, kun hänen sairautensa havaittiin.

        Keskustellaan tässä otsikossa tai avataan uusi jollakin muulla otsikolla, kirjoitellaan, kun joku aloitus tuntuu sopivalta. Kirjoitetaan, kun siltä tuntuu. Joku lukee sen, ehkä ei pysty vastaamaan ainakaan sillä hetkellä, mutta tiedämme ainakin, että on muitakin samassa elämäntilanteessa olevia. Kirjoittaminen auttaa itseäämme. Kirjoitettuna tekstinä tunteemme selkiytyvät itsellemmekin.Ehkä itsekkin näkee uuden näkökulman vaikeaan tilanteeseensa. Tulee uusia äitiä ja isiä, jotka joutuvat kokemaan tämän saman kauhean shokin, elämän täydellisen pysähtymisen hetkeksi. Valitettavasti heidän elämänsä pakotetaan uusille raiteille. Voi olla, että, kun tämä keskustelumme on jo täällä 7:llä sivulla, niin monikaan ei enää läydä tänne.

        Toivottavasti kuullaan vielä. Täällä minä ainakin olen ja usein käyn ainakin lukemassa ja lähettämässä ajatuksin voimia kaikille.

        Voimaa talvipäiväänne

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Olen käynyt lähes päivittäin kurkkaamassa, että olisiko joltakin viestiä, mutta olen ollut jotenkin sellaisessa mielentilassa viime päivinä, että en ole oikein pystynyt edes kirjoittamaan.Välillä tuntuu, että vain on olemassa ja ajelehtii päivästä toiseen. Olemme vasta saamassa poikani kuolinpesän asiat päätökseen.En haluaisi miettiä mitään sellaiseen liittyvää enää. Mitään yksityiskohtia en voi täällä avoimesti kertoa, mutta erään ihmisen taholta olen joutunut loukkausten kohteeksi. Yritän jättää ne omaan arvoonsa, mutta välillä kuitenkin pahoitan mieleni.

        Viime päivinä olen taas miettinyt suhdettani tuohon taivaan herraan. Miksi aina vain annetaan lisää kestettävää, eikö mikään kärsimys riitä. Rukoilen, mutta kuuleeko hän? Onko hän jossakin?Onko mitän ylipäätänsä missään?

        Poikani kuolemasta on kulumassa nyt 14:s kuukausi, olen kirjoittanut täällä paljon ja itsestäni tuntuu, että alan toistaa itse itseäni. Teidän muiden kirjoituksista olen saanut paljon lohtua ja ajatuksia. Sinä Turvamies olet kertonut näistä kipeistä tunteista, mitkä liittyvät lapsesi menetykseen. Kaikkeen olen voinut samaistua.Paljosta olen saanut lohtua. Itse omalta osaltani tarvitsen kyllä vieläkin vertaistukea. En ole käynyt keskustelemassa ulkopuolisen ammattiauttajan kanssa poikani kuolemasta. Kävin kyllä sellaisen surukurssin ihan silloin alussa. Se liittyi siihen kriisiapuun, mitä saimme silloin. Olen lueskellut muitakin keskustelujen aloituksia tällä surupalstalla, mutta viime aikoina en ole kirjoitellut niihin.

        Poikani kuolema on kuin kivi sydämessäni, aluksi sen särmät tuntuivat rikkovan sen, pikkuhiljaa särmät ovat muuttuneet vähän pyöreämmiksi, vähemmän kipeää tuottaviksi, mutta kivi on siellä ja se on tullut sinne jäädäkseen. Sen painon tulen tuntemaan aina elämäni loppuun asti. Kipua voi helpottaa, oppia elämään sen kanssa, niin ettei kiven paino muserra kokonaan. Meillä joilla on muita lapsia, niin heidän takiaan on se elämisen velvollisuus. Myös itsemme takia, koska tämä on meidän elämämme myös.

        Omalta osaltani en välittäisi vaikka elämäni päättyisi tänä päivänä, olisin valmis lähtemään. Muu perheeni tarvitsee minua,joten toivon sittenkin itselleni voimia ja elinpäiviä vielä. Olen terve onneksi. Äitini tapasi sanoa, että, kun ihminen saa olla terveenä niin paljon muuta jaksaa kantaa. Äitini saattoi myös hautaan poikansa/veljeni ennen omaa lähtöään täältä.

        Emme itse tiedä päiviemme määrää onneksi. Veljeni lapsuudentoverin kuolinilmoitus on tämän päivän lehdessämme. Hän oli vain pari vuotta minua vanhempi, syöpä vei hänet muutamassa viikossa siitä, kun hänen sairautensa havaittiin.

        Keskustellaan tässä otsikossa tai avataan uusi jollakin muulla otsikolla, kirjoitellaan, kun joku aloitus tuntuu sopivalta. Kirjoitetaan, kun siltä tuntuu. Joku lukee sen, ehkä ei pysty vastaamaan ainakaan sillä hetkellä, mutta tiedämme ainakin, että on muitakin samassa elämäntilanteessa olevia. Kirjoittaminen auttaa itseäämme. Kirjoitettuna tekstinä tunteemme selkiytyvät itsellemmekin.Ehkä itsekkin näkee uuden näkökulman vaikeaan tilanteeseensa. Tulee uusia äitiä ja isiä, jotka joutuvat kokemaan tämän saman kauhean shokin, elämän täydellisen pysähtymisen hetkeksi. Valitettavasti heidän elämänsä pakotetaan uusille raiteille. Voi olla, että, kun tämä keskustelumme on jo täällä 7:llä sivulla, niin monikaan ei enää läydä tänne.

        Toivottavasti kuullaan vielä. Täällä minä ainakin olen ja usein käyn ainakin lukemassa ja lähettämässä ajatuksin voimia kaikille.

        Voimaa talvipäiväänne

        Aamupäivää Viola

        Myös minulla on aikoja, ettei ole mitään, mitä tunnoistani voisin tai osaisin kirjoittaa. Ehkäpä samat olotilat vaivaat heitäkin, jotka ovat viimeksi kirjoittaneet pitkästä aikaa sitten. Huomioitavaa on myös se, että varsin moni käy lukemassa kirjoituksiamme joita nyt on jo vajaa seitsämän tuhatta. Ehkäpä kirjoituksemme ovat olleet sitä vertaistukea heillekin.

        Minulle kirjoittamisesta on ollut apua purkaa sitä ahdinkoa mikä sisälläni myllää. Koen myös sen, että olen saanut paljon konkreettisia keinoja helpottaa arkipäivää. En toki ole kaikkia keinoja kokeillut mutta jotain mielihyvää sekin, että te muutkin haette itsellenne sopivaa keinoa lievittää suruanne.

        Usko horjuu minullakin ja ikäänkuin odottelen sitä päivää milloin kaikki olisi hyvin ja ihanasti. Elämä kuitenkin jatkaa omaa rataansa ja sen arkipäivään kuuluu epäonnistumiset, murheet, vahingot, ilot, onnet, lottovoitot ja ihan kaikki piittaamatta suuresta surusta. Useasti minäkin kysyn: - eikö olisi jo tarpeeksi ja kuuleeko Hän?

        Nyt varmaan kystyään luottamusta. Luottamusta siihen, että meitä on jo saatettu kuulla. Ehkä olemmekin vain osa jotain suurta suunnitelmaa ja lopullinen arvoitus ratkeaa joskus myöhemmin joten ei nyt väliaikan pidä luulakkaan olevan maalissa. Tiemme vain on tällainen. Paljosta on myös kiittäminen. Tällä palstalla on ollut minun surussani suuri merkitys.

        On selvä, ettei monista yksityiskohdista voi kirjoittaa ja niistä voisi olla hyvä puhua vähän pienemmissä piireissä. Myös niissä kokemustenvaihto on vertaistukea ja jo elettyjen kokemusten vaihtoa.

        Jatketaan vaan kirjoittelua. Tämä palsta on ollut siitä hyvä, että sen asiasisältö on pysynyt niin hyvässä linjassa ilman mitään "vääntöjä" kenekään kanssa. Olemme olleet niin tasavertaisia ajatuksissamme ja monesti myös asioissamme.

        Harmillisia ne kuolinpesän asiat joissa minäkin olen joutunut vaikeisiin tilanteisiin. Monet asiat eivät selviä välttämättä nyt heti mutta kuitenkin ajallaan. Nekin ovat niitä "virstanpylväitä" kun ne on ohitettu. Voisimpa sinua jotenkin auttaa tai tukea. On kuitenkin olemassa mahdollisuus tavoittaa minut muutoinkin kuin tällä palstalla.

        Voimia päivääsi Viola ja ne kaikki jotka palstaa lukevat

      • Anseliga68
        Turvamies kirjoitti:

        Aamupäivää Viola

        Myös minulla on aikoja, ettei ole mitään, mitä tunnoistani voisin tai osaisin kirjoittaa. Ehkäpä samat olotilat vaivaat heitäkin, jotka ovat viimeksi kirjoittaneet pitkästä aikaa sitten. Huomioitavaa on myös se, että varsin moni käy lukemassa kirjoituksiamme joita nyt on jo vajaa seitsämän tuhatta. Ehkäpä kirjoituksemme ovat olleet sitä vertaistukea heillekin.

        Minulle kirjoittamisesta on ollut apua purkaa sitä ahdinkoa mikä sisälläni myllää. Koen myös sen, että olen saanut paljon konkreettisia keinoja helpottaa arkipäivää. En toki ole kaikkia keinoja kokeillut mutta jotain mielihyvää sekin, että te muutkin haette itsellenne sopivaa keinoa lievittää suruanne.

        Usko horjuu minullakin ja ikäänkuin odottelen sitä päivää milloin kaikki olisi hyvin ja ihanasti. Elämä kuitenkin jatkaa omaa rataansa ja sen arkipäivään kuuluu epäonnistumiset, murheet, vahingot, ilot, onnet, lottovoitot ja ihan kaikki piittaamatta suuresta surusta. Useasti minäkin kysyn: - eikö olisi jo tarpeeksi ja kuuleeko Hän?

        Nyt varmaan kystyään luottamusta. Luottamusta siihen, että meitä on jo saatettu kuulla. Ehkä olemmekin vain osa jotain suurta suunnitelmaa ja lopullinen arvoitus ratkeaa joskus myöhemmin joten ei nyt väliaikan pidä luulakkaan olevan maalissa. Tiemme vain on tällainen. Paljosta on myös kiittäminen. Tällä palstalla on ollut minun surussani suuri merkitys.

        On selvä, ettei monista yksityiskohdista voi kirjoittaa ja niistä voisi olla hyvä puhua vähän pienemmissä piireissä. Myös niissä kokemustenvaihto on vertaistukea ja jo elettyjen kokemusten vaihtoa.

        Jatketaan vaan kirjoittelua. Tämä palsta on ollut siitä hyvä, että sen asiasisältö on pysynyt niin hyvässä linjassa ilman mitään "vääntöjä" kenekään kanssa. Olemme olleet niin tasavertaisia ajatuksissamme ja monesti myös asioissamme.

        Harmillisia ne kuolinpesän asiat joissa minäkin olen joutunut vaikeisiin tilanteisiin. Monet asiat eivät selviä välttämättä nyt heti mutta kuitenkin ajallaan. Nekin ovat niitä "virstanpylväitä" kun ne on ohitettu. Voisimpa sinua jotenkin auttaa tai tukea. On kuitenkin olemassa mahdollisuus tavoittaa minut muutoinkin kuin tällä palstalla.

        Voimia päivääsi Viola ja ne kaikki jotka palstaa lukevat

        tältä palstalta,olen saanut hirveesti tukea omaan elämääni juuri tästä ketjusta.

        Menetin 8v-sitten oman mieheni,ja olen edelleen aivan maassa!

      • Turvamies
        Anseliga68 kirjoitti:

        tältä palstalta,olen saanut hirveesti tukea omaan elämääni juuri tästä ketjusta.

        Menetin 8v-sitten oman mieheni,ja olen edelleen aivan maassa!

        Hyvää huomenta kaikki palstaa seuranneet

        Tervetuloa Anseliga68 tälle palstalle kirjoittamaan. Elän ja olen mukanasi surussasi.

        Kahdeksan vuotta on pitkä aika surussasi ja edelleen olet aivan maassa. Todistat sitä, että läheisen menetys kulkee mukana koko elämäsi ajan mutta sen tarkoitus ei ole se, että olet aivan maassa. Samoin uskon sen surun kulkevan myös minun mukanani. Siksipä en pyrikkään siitä eroon vaan etsin voimia kantaa sen mikä osakseni on tullut.

        Minulle rakas veljen tyttäreni menetti miehensä 38-vuotiaana, miehen sairastuen syöpään. Muutama vuosi kuolemasta hän löysi mukavan ja ihanan miehen, jonka kanssa on nyt avioitunut. Elämä jatkuu ja suru säilyy. Uuden puolison kautta hänen elämään on tullut sitä vireyttä mistä meidän jokaisen pitäisi elämässämme saad nauttia. En tarkoita sitä, että mikään tai kukaan voisi korvata ketään mutta elämän laatu ja arki muuttuu parempaan kun on toinen ihminen rinnalla. Minä menetin lapseni, eikä sille paikalle tule toista poikaa mutta elämän laatua voin aina koettaa parantaa. Heti poikani kuoleman jälkeen muutti naisystäväni luokseni asumaan ja nyt hän on avopuolisoni, jonka kanssa jaa elämäni suruineni ja iloineni.

        Kerro Anseliga68 itsestäsi ja tunteistasi. Etsitään yhdessä keinoja parantaa meidän kaikkien elämää. Parantaa elämää siten, että jaksamme surumme kantaa. Itse olen saanut tältä palstalta paljon ns. uutta ajateltavaa. Kaikkea ei pidä jättää ajatusten varaan vaan osaa pitää lähteä kokeilemaan ja toteuttamaan elämässä. Ne on askelia eteenpäin.

        Eilen kävin hiihtämässä. Kaksi pientä kierrosta lammenjäällä teki ihmeitä ajatusmaailmassani. Kunto ei kohentunut mutta se pieni kipinä sen kohoamisesta jäi kytemään. Ja jos jonkun saa kytemään niin ajanmyötä sen saa vielä roihuamaan.
        Pienet kipinät tarvitsevat myös uskoa ja luottamusta. Mustassa surussa usko ja luottamus tukahtuu, eikä kipinöintiä synny. Kun meistä joku kulkee askeleenkin eteenpäin, auttaa se meitä muita uskomaan ja luottamaan myös oman elämän suhteen.

        Pystyään palstalla ja kuullaan toisistamme. Aina ei ole kerrottavaa mutta on hyvä jos on luettavaa. Joskus kirjoitan tai luen jonkun toisen vain päivän tapahtumista mutta aina jotain merkittävää ajateltavaa olen saanut. Ne on niitä pieniä kipinöitä. Kaikista ei lähde roihua mutta etsitään jokainen omia, jotka sopivat parhaiten.

        Voimai päiväänne ja antakaa kuulua itsestänne

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta kaikki palstaa seuranneet

        Tervetuloa Anseliga68 tälle palstalle kirjoittamaan. Elän ja olen mukanasi surussasi.

        Kahdeksan vuotta on pitkä aika surussasi ja edelleen olet aivan maassa. Todistat sitä, että läheisen menetys kulkee mukana koko elämäsi ajan mutta sen tarkoitus ei ole se, että olet aivan maassa. Samoin uskon sen surun kulkevan myös minun mukanani. Siksipä en pyrikkään siitä eroon vaan etsin voimia kantaa sen mikä osakseni on tullut.

        Minulle rakas veljen tyttäreni menetti miehensä 38-vuotiaana, miehen sairastuen syöpään. Muutama vuosi kuolemasta hän löysi mukavan ja ihanan miehen, jonka kanssa on nyt avioitunut. Elämä jatkuu ja suru säilyy. Uuden puolison kautta hänen elämään on tullut sitä vireyttä mistä meidän jokaisen pitäisi elämässämme saad nauttia. En tarkoita sitä, että mikään tai kukaan voisi korvata ketään mutta elämän laatu ja arki muuttuu parempaan kun on toinen ihminen rinnalla. Minä menetin lapseni, eikä sille paikalle tule toista poikaa mutta elämän laatua voin aina koettaa parantaa. Heti poikani kuoleman jälkeen muutti naisystäväni luokseni asumaan ja nyt hän on avopuolisoni, jonka kanssa jaa elämäni suruineni ja iloineni.

        Kerro Anseliga68 itsestäsi ja tunteistasi. Etsitään yhdessä keinoja parantaa meidän kaikkien elämää. Parantaa elämää siten, että jaksamme surumme kantaa. Itse olen saanut tältä palstalta paljon ns. uutta ajateltavaa. Kaikkea ei pidä jättää ajatusten varaan vaan osaa pitää lähteä kokeilemaan ja toteuttamaan elämässä. Ne on askelia eteenpäin.

        Eilen kävin hiihtämässä. Kaksi pientä kierrosta lammenjäällä teki ihmeitä ajatusmaailmassani. Kunto ei kohentunut mutta se pieni kipinä sen kohoamisesta jäi kytemään. Ja jos jonkun saa kytemään niin ajanmyötä sen saa vielä roihuamaan.
        Pienet kipinät tarvitsevat myös uskoa ja luottamusta. Mustassa surussa usko ja luottamus tukahtuu, eikä kipinöintiä synny. Kun meistä joku kulkee askeleenkin eteenpäin, auttaa se meitä muita uskomaan ja luottamaan myös oman elämän suhteen.

        Pystyään palstalla ja kuullaan toisistamme. Aina ei ole kerrottavaa mutta on hyvä jos on luettavaa. Joskus kirjoitan tai luen jonkun toisen vain päivän tapahtumista mutta aina jotain merkittävää ajateltavaa olen saanut. Ne on niitä pieniä kipinöitä. Kaikista ei lähde roihua mutta etsitään jokainen omia, jotka sopivat parhaiten.

        Voimai päiväänne ja antakaa kuulua itsestänne

        Hyvää huomenta täältäkin kaikille ketjua seuranneille

        Myötäelän surussasi Anseliga68 ja olen iloinen siitä, että olet löytänyt lohtua täältä ja, että tiedän sinun olevan täällä kanssamme.


        Hiihtolenkki järven jäällä kuulostaa hyvältä.
        Meillä ei järviä täällä ole ihan lähellä, muta viime sunnuntaina uskaltauduimme meren jäälle ja hiihdimme mökille katsomaan, että paikat olivat kunnossa. Syksyllä vesi oli niin korkealla, että ei tiennyt oikein, mitä vahinkoa oli tehnyt mökille tai panimmeko soutuveneen tarpeeksi korkealle talvisäilöön. Kaikki oli ok. Poikamme kajakki siellä vain muistutti, että melojaa ei enää ole.

        Kirjoitit Turvamies, että pitäisi lähteä kokeilemaan uutta elämässään, uskaltaa. Tätä olen miettinyt juuri viime päivinä. Mitä uutta uskaltaisin aloittaa. Ideoita on paljon, mutta ne eivät toteudu, jos niille ei tee jotakin. Jos rohkeus puuttuu, niin uuden aloittaminen ei onnistu.Tuhlattua aikaa ei saa takaisin ja minulla ei ole enää niin paljon aikaa tuhlattavaksi.



        Poikamme kuolinpesän asiat joista kirjoitin, ovat masentaneet minua. Henkilö,josta kirjoitin, samoin. Nyt alan taas päästä vähän pinnalle. Pitäisi muistaa ohjetta Rakasta ihmisiä, jotka kohtelevat sinua hyvin, unohda muut. Joskus on niin keskittynyt siihen, että kuka on oikeassa ja kuka väärässä, että unohtaa mikä on oikein ja mikä väärin.

        Joskus sitä vain haluaisi lyhistyä sohvalle ja jäädä sinne, mutta jotenkin sieltä on aina tähän asti noussut. Pakottaa itsensä ajattelemaan positiivisesti. Raskainta mitä voi kantaa taakkanaan on haluttomuus mihinkään. Kukaan ei ole sanonut, että elämä on helppoa,mutta on se elämisen arvoista kuitenkin.

        Meille on syntynyt viime yönä toinen lapsenlapsi, pieni poika. Lähden sinne nyt hoitamaan, että tuore isä pääsee töihin.

        Voimia päiväänne

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hyvää huomenta täältäkin kaikille ketjua seuranneille

        Myötäelän surussasi Anseliga68 ja olen iloinen siitä, että olet löytänyt lohtua täältä ja, että tiedän sinun olevan täällä kanssamme.


        Hiihtolenkki järven jäällä kuulostaa hyvältä.
        Meillä ei järviä täällä ole ihan lähellä, muta viime sunnuntaina uskaltauduimme meren jäälle ja hiihdimme mökille katsomaan, että paikat olivat kunnossa. Syksyllä vesi oli niin korkealla, että ei tiennyt oikein, mitä vahinkoa oli tehnyt mökille tai panimmeko soutuveneen tarpeeksi korkealle talvisäilöön. Kaikki oli ok. Poikamme kajakki siellä vain muistutti, että melojaa ei enää ole.

        Kirjoitit Turvamies, että pitäisi lähteä kokeilemaan uutta elämässään, uskaltaa. Tätä olen miettinyt juuri viime päivinä. Mitä uutta uskaltaisin aloittaa. Ideoita on paljon, mutta ne eivät toteudu, jos niille ei tee jotakin. Jos rohkeus puuttuu, niin uuden aloittaminen ei onnistu.Tuhlattua aikaa ei saa takaisin ja minulla ei ole enää niin paljon aikaa tuhlattavaksi.



        Poikamme kuolinpesän asiat joista kirjoitin, ovat masentaneet minua. Henkilö,josta kirjoitin, samoin. Nyt alan taas päästä vähän pinnalle. Pitäisi muistaa ohjetta Rakasta ihmisiä, jotka kohtelevat sinua hyvin, unohda muut. Joskus on niin keskittynyt siihen, että kuka on oikeassa ja kuka väärässä, että unohtaa mikä on oikein ja mikä väärin.

        Joskus sitä vain haluaisi lyhistyä sohvalle ja jäädä sinne, mutta jotenkin sieltä on aina tähän asti noussut. Pakottaa itsensä ajattelemaan positiivisesti. Raskainta mitä voi kantaa taakkanaan on haluttomuus mihinkään. Kukaan ei ole sanonut, että elämä on helppoa,mutta on se elämisen arvoista kuitenkin.

        Meille on syntynyt viime yönä toinen lapsenlapsi, pieni poika. Lähden sinne nyt hoitamaan, että tuore isä pääsee töihin.

        Voimia päiväänne

        Hei Viola ja kaikki muut

        Onnittelut pienestä poikalapsesta. Pienet lapset ovat aina elämän alku ja ihanuus. Näin sinunkin elämään tulee jotain uutta ihan tahtomattasi. Osaa pitää hakea elämään mutta osa tulee hakemattakin. Iloitsen täällä suuresti kanssasi vauvasta.

        Yhteistä Viola sekin, että rannassamme on myös minun poikani kanootti ja vene. Veneen hän sai mummoltaan keväällä. Hän ei ehtinyt sillä kertaakaan soutelemaan.

        Suru lamaannuttaa ja se vie rohkeuden uuden yrittämiseen. Yrittäminen saattaa lamaantua entisestään jos ensimmäinen kerta ei tuota tulosta. Kirjoitin joskus siitä talvisodan hengestä, ettei tuleen saa jäädä makaamaan. Voi kuvitella sotilaan joka makaa ristitulessa eikä kykene peloiltaan liikkumaan. Jos makaa paikallaan niin siihen sitten jää mutta jos saa kerättyä rohkeutta edetä kiivaastakin tulesta huolimatta voi saavutta turvallisemman aseman.

        Kirjoitellaan uusista ideoista millä voisi elämän laatua parantaa. jotkut ideat voi olla toisille tuttuja ja vanhoja mutta taas toisille aivan uusia ja kokemattomia. Avannossa olen käynyt ja siitä tulee ihana olo. Nyttenkin naapurin rannassa on valmis avanto mutta tälläkertaa rohkeus puuttuu siihen. Joku kirjoitti pilkillä käynnistä. Se on hieno harrastus ja ihmeellisen hyvä aivoille. Myös saaduista kaloista tehty ruoka on hyväksi aivoille. Itse olen kokenut hyväolontunnetta myös öljyvärimaalauksesta. Tosin nyt se on jäänyt remontin teon takia. Remontin tekeminen tuottaan myös mielihyvää. Rakentelen koristekivistä kahta seinää ja toissapäivänä sain yhdelle seinälle tehtyä pieniä hyllyjä tuikkukynttilöitä varten. Ei tarvitse olla taiteilija sillä taiteellista suojaa saa myös omaperäinen tuote. Siihen pystyy jokainen ja monien lähialueilla on Seutuopistoja mistä saa opetusta.

        Tekeminen auttaa surussa toipumiseen ja sen muknaan pitämiseen.

      • poikansa menettänyt äiti
        Viola kirjoitti:

        Hyvää huomenta täältäkin kaikille ketjua seuranneille

        Myötäelän surussasi Anseliga68 ja olen iloinen siitä, että olet löytänyt lohtua täältä ja, että tiedän sinun olevan täällä kanssamme.


        Hiihtolenkki järven jäällä kuulostaa hyvältä.
        Meillä ei järviä täällä ole ihan lähellä, muta viime sunnuntaina uskaltauduimme meren jäälle ja hiihdimme mökille katsomaan, että paikat olivat kunnossa. Syksyllä vesi oli niin korkealla, että ei tiennyt oikein, mitä vahinkoa oli tehnyt mökille tai panimmeko soutuveneen tarpeeksi korkealle talvisäilöön. Kaikki oli ok. Poikamme kajakki siellä vain muistutti, että melojaa ei enää ole.

        Kirjoitit Turvamies, että pitäisi lähteä kokeilemaan uutta elämässään, uskaltaa. Tätä olen miettinyt juuri viime päivinä. Mitä uutta uskaltaisin aloittaa. Ideoita on paljon, mutta ne eivät toteudu, jos niille ei tee jotakin. Jos rohkeus puuttuu, niin uuden aloittaminen ei onnistu.Tuhlattua aikaa ei saa takaisin ja minulla ei ole enää niin paljon aikaa tuhlattavaksi.



        Poikamme kuolinpesän asiat joista kirjoitin, ovat masentaneet minua. Henkilö,josta kirjoitin, samoin. Nyt alan taas päästä vähän pinnalle. Pitäisi muistaa ohjetta Rakasta ihmisiä, jotka kohtelevat sinua hyvin, unohda muut. Joskus on niin keskittynyt siihen, että kuka on oikeassa ja kuka väärässä, että unohtaa mikä on oikein ja mikä väärin.

        Joskus sitä vain haluaisi lyhistyä sohvalle ja jäädä sinne, mutta jotenkin sieltä on aina tähän asti noussut. Pakottaa itsensä ajattelemaan positiivisesti. Raskainta mitä voi kantaa taakkanaan on haluttomuus mihinkään. Kukaan ei ole sanonut, että elämä on helppoa,mutta on se elämisen arvoista kuitenkin.

        Meille on syntynyt viime yönä toinen lapsenlapsi, pieni poika. Lähden sinne nyt hoitamaan, että tuore isä pääsee töihin.

        Voimia päiväänne

        Hiljaiseloa olen minäkin viettänyt. En ole jaksanut kirjoittaa, vaikka vierailen lähes päivittäin lukemassa kirjoituksianne tällä palstalla. Saan lohtua ja voimaa päivääni lukemalla palstaa. Kirjoitellaan, kun jaksetaan.

        Aamulla istuimme mieheni kanssa aamukahvilla. Lapset olivat lähdössä kouluun. Istuimme hiljaa mietteissämme. Kyselin mieheltäni, mitä hän miettii. Niin olivat erilaisia ajatuksemme. Mieheni ajatteli uusia keittiön kaapiston ovia, miten hän niitä asentaa. Minun mietteet olivat pojassani. Muistelin, kun olimme mieheni, poikani ja minä jääkiekkopeliä katsomassa ja sen jälkeen pizzalla. Poikani oli tuolloin 11-vuotias. Ei mene montakaan hetkeä päivässä, ettenkö poikaani ajattelisi.

        Piristystä päivääni tuo ratsastuslenkki lumisessa metsässä. Ajatukseni ovat keskittyneet ratsastamiseen ja lumiseen luontoon. Ratsastus tuo mielenrauhaa ja tavallaan lepoa. Eläinten kanssa työskenteleminen on myös mieltä rauhoittavaa.

        Uusi asia elämässäni on harrastukseni muuttuminen työkseni. Joku kysyi minulta, että miten olen uskaltanut ryhtyä yrittäjäksi. Sanoin, että elämässäni lapsen menettäminen on elämää suurempi suru. Sen rinnalla rahan tai omaisuuden menettäminen ei tunnu miltään. Lapsen menettämisen myötä kohtasin elämän rajallisuuden. Emme elä täällä ikuisesti. Miksi en tekisi loppuelämässäni sitä, mistä olen haaveillut?

        Olen miettinyt elämää, elämän arvoja, elämän rajallisuutta ja elämää kuoleman jälkeen. Onko teillä lapsen/läheisen menettäneet tunne siitä, että olette saaneet lapsen/läheisen menettämisen jälkeen tuntemuksen/tiedon siitä, mitä elämä on? Tunnen olevani eri aaltopituudella ystävieni kanssa, jotka eivät ole kokeneet lapsen/läheisen menettämistä. Heidän ajatuksensa ovat jotenkin niin pinnallisia ja tavoitteet elämässä materiaalisia. Eivätkä ystäväni huomaa, miten hyvin asiat heillä ovat. En sano, että katsoisin ystäviäni ns. ylempää, mutta katson elämää eri silmillä kuin he. Olen lapsen menettämisen myötä saanut "tiedon". Lapseni kuoleman jälkeen olin katkera ja vihainen henkilölle, jonka luona lapseni kuoli. Jos joku jollain tavalla mainitsikin henkilön nimen, vihani kuohahti. Vihaan ja katkeruuteen oli aihetta. En sen enempää siitä puhu. Olen jälkeenpäin huomannut, että se viha ja katkeruus syö sisintäni. En enää ajattele henkilöä. Haluan täyttää elämäni hyvillä asioilla. Elämässäni tärkeintä on läheiset ihmissuhteet.

        Voimia päiväänne Anseliga68, Turvamies, Viola ja muut palstalle kirjoittavat ja palstaa lukevat.

      • Turvamies
        poikansa menettänyt äiti kirjoitti:

        Hiljaiseloa olen minäkin viettänyt. En ole jaksanut kirjoittaa, vaikka vierailen lähes päivittäin lukemassa kirjoituksianne tällä palstalla. Saan lohtua ja voimaa päivääni lukemalla palstaa. Kirjoitellaan, kun jaksetaan.

        Aamulla istuimme mieheni kanssa aamukahvilla. Lapset olivat lähdössä kouluun. Istuimme hiljaa mietteissämme. Kyselin mieheltäni, mitä hän miettii. Niin olivat erilaisia ajatuksemme. Mieheni ajatteli uusia keittiön kaapiston ovia, miten hän niitä asentaa. Minun mietteet olivat pojassani. Muistelin, kun olimme mieheni, poikani ja minä jääkiekkopeliä katsomassa ja sen jälkeen pizzalla. Poikani oli tuolloin 11-vuotias. Ei mene montakaan hetkeä päivässä, ettenkö poikaani ajattelisi.

        Piristystä päivääni tuo ratsastuslenkki lumisessa metsässä. Ajatukseni ovat keskittyneet ratsastamiseen ja lumiseen luontoon. Ratsastus tuo mielenrauhaa ja tavallaan lepoa. Eläinten kanssa työskenteleminen on myös mieltä rauhoittavaa.

        Uusi asia elämässäni on harrastukseni muuttuminen työkseni. Joku kysyi minulta, että miten olen uskaltanut ryhtyä yrittäjäksi. Sanoin, että elämässäni lapsen menettäminen on elämää suurempi suru. Sen rinnalla rahan tai omaisuuden menettäminen ei tunnu miltään. Lapsen menettämisen myötä kohtasin elämän rajallisuuden. Emme elä täällä ikuisesti. Miksi en tekisi loppuelämässäni sitä, mistä olen haaveillut?

        Olen miettinyt elämää, elämän arvoja, elämän rajallisuutta ja elämää kuoleman jälkeen. Onko teillä lapsen/läheisen menettäneet tunne siitä, että olette saaneet lapsen/läheisen menettämisen jälkeen tuntemuksen/tiedon siitä, mitä elämä on? Tunnen olevani eri aaltopituudella ystävieni kanssa, jotka eivät ole kokeneet lapsen/läheisen menettämistä. Heidän ajatuksensa ovat jotenkin niin pinnallisia ja tavoitteet elämässä materiaalisia. Eivätkä ystäväni huomaa, miten hyvin asiat heillä ovat. En sano, että katsoisin ystäviäni ns. ylempää, mutta katson elämää eri silmillä kuin he. Olen lapsen menettämisen myötä saanut "tiedon". Lapseni kuoleman jälkeen olin katkera ja vihainen henkilölle, jonka luona lapseni kuoli. Jos joku jollain tavalla mainitsikin henkilön nimen, vihani kuohahti. Vihaan ja katkeruuteen oli aihetta. En sen enempää siitä puhu. Olen jälkeenpäin huomannut, että se viha ja katkeruus syö sisintäni. En enää ajattele henkilöä. Haluan täyttää elämäni hyvillä asioilla. Elämässäni tärkeintä on läheiset ihmissuhteet.

        Voimia päiväänne Anseliga68, Turvamies, Viola ja muut palstalle kirjoittavat ja palstaa lukevat.

        Hei Poikansa menettänyt äiti. Kiva kuulla sinustakin ja sain paljon kirjoituksestasi.

        Tuli mieleen nuo miehesi ajatukset keittiön kaappien asennuksesta. Juuri sellaisia on miesten ajatukset sillä itse elän paljon niissäkin maailmoissa. Remonttihommissa käyn paljon ajatus työtä asennuksen, tekniikan ja toimivuuden suhteen. Värit ja tyylikkyys on sitten minulle ihan sama. Vaimoni ajattelee näitä kahta viimeisintä.

        Uskon, että surussakin on omat näkemyserot ajatuksissa miesten ja naisten välillä. Eroja on myös siinä, onko edesmennyt lapsi vaiko puoliso vai joku muu läheinen. Suru on kuitenkin yhtä musta ja raskas kantaa.

        Tänään päivällä kun käytin koiraa ulkona tuli vastaan palvelukodin asukas Anni. Hoitaja työnsi häntä pyörätuolissa. Anni täytti viikonlopulla 90-vuotta. Anni ilahtui suuresti nähdessään koirani ja kutsui koiraa nimeltä Ramu. Anni näki siinä vanhan koiransa. Se kauan sitten kuollut koira oli nyt ilmielävänä hänen silmissään.

        En voinut korjata ja kertoa Annille koiran oikeaa nimeä sillä tuo koiran jälleennäkeminen oli Annille niin ihana hetki. Siinä hetkessä oli oikeasti elivät ihanat vanhat muistot.

        Jatkoin matkaa iloisena sillä tämä hetki oli vanhukselle niin todellinen jonka koirani pystyi hänelle tuottamaan. Minäkin jatkoin matkaa hyvin iloisena.

        Kirjoitat samoista tunteista miten ajatusmaailmasi on muuttunut lapsesi kuoleman jälkeen. Minäkin huomaan itsessäni suurta muutosta. Monet arjen vahingot, rikkoutumiset, epäonnistumiset eivät tunnu juurikaan missään. Suhtaudun asioihin paljon rauhallisemmin ja maltillisemmin. Monesta asiasta ajattelen, että kyllä ne vielä korjautuu ja hoituu.

        Minua kyllä suututti tuo x-vaimoni toiminta kuolinpesän suhteen. Siinä olisi ollut aihetta rikosilmoitukseen ja sitä kautta sanktioihin. Mutta joku kumma sisiäinen ääni sanoi: - etten suuremmaksi toisten taakkaa tee. Sen virren 509 n sanoin. X-vaimoni ei ehkä ajattele samoin virren 509 suhteen mutta on pojan äiti ja kantaa myös suurta surua sisällään.

        Sanot upeasti, että emme elä täällä ikuisesti miksi emme tekisi sitä mitä loppuelänmällemme olemme haaveilleet? Tuosta lauseesta sain minäkin "kipinää" alkaa totetuttaa loppuelämääni joillakin muutoksilla.

        Hienoa, että ratsastat ja että ratsastus tuottaa mielihyvää sekä työtä. Minäkin pidän työstäni vaikka välillä joudun matkustamaan. Huomenna ajan vielä Raumalle ja sitten ylihuomenna kotiin jatkamaan remonttia.

        Hyvää yötä ja nukkukaa levollisesti

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Poikansa menettänyt äiti. Kiva kuulla sinustakin ja sain paljon kirjoituksestasi.

        Tuli mieleen nuo miehesi ajatukset keittiön kaappien asennuksesta. Juuri sellaisia on miesten ajatukset sillä itse elän paljon niissäkin maailmoissa. Remonttihommissa käyn paljon ajatus työtä asennuksen, tekniikan ja toimivuuden suhteen. Värit ja tyylikkyys on sitten minulle ihan sama. Vaimoni ajattelee näitä kahta viimeisintä.

        Uskon, että surussakin on omat näkemyserot ajatuksissa miesten ja naisten välillä. Eroja on myös siinä, onko edesmennyt lapsi vaiko puoliso vai joku muu läheinen. Suru on kuitenkin yhtä musta ja raskas kantaa.

        Tänään päivällä kun käytin koiraa ulkona tuli vastaan palvelukodin asukas Anni. Hoitaja työnsi häntä pyörätuolissa. Anni täytti viikonlopulla 90-vuotta. Anni ilahtui suuresti nähdessään koirani ja kutsui koiraa nimeltä Ramu. Anni näki siinä vanhan koiransa. Se kauan sitten kuollut koira oli nyt ilmielävänä hänen silmissään.

        En voinut korjata ja kertoa Annille koiran oikeaa nimeä sillä tuo koiran jälleennäkeminen oli Annille niin ihana hetki. Siinä hetkessä oli oikeasti elivät ihanat vanhat muistot.

        Jatkoin matkaa iloisena sillä tämä hetki oli vanhukselle niin todellinen jonka koirani pystyi hänelle tuottamaan. Minäkin jatkoin matkaa hyvin iloisena.

        Kirjoitat samoista tunteista miten ajatusmaailmasi on muuttunut lapsesi kuoleman jälkeen. Minäkin huomaan itsessäni suurta muutosta. Monet arjen vahingot, rikkoutumiset, epäonnistumiset eivät tunnu juurikaan missään. Suhtaudun asioihin paljon rauhallisemmin ja maltillisemmin. Monesta asiasta ajattelen, että kyllä ne vielä korjautuu ja hoituu.

        Minua kyllä suututti tuo x-vaimoni toiminta kuolinpesän suhteen. Siinä olisi ollut aihetta rikosilmoitukseen ja sitä kautta sanktioihin. Mutta joku kumma sisiäinen ääni sanoi: - etten suuremmaksi toisten taakkaa tee. Sen virren 509 n sanoin. X-vaimoni ei ehkä ajattele samoin virren 509 suhteen mutta on pojan äiti ja kantaa myös suurta surua sisällään.

        Sanot upeasti, että emme elä täällä ikuisesti miksi emme tekisi sitä mitä loppuelänmällemme olemme haaveilleet? Tuosta lauseesta sain minäkin "kipinää" alkaa totetuttaa loppuelämääni joillakin muutoksilla.

        Hienoa, että ratsastat ja että ratsastus tuottaa mielihyvää sekä työtä. Minäkin pidän työstäni vaikka välillä joudun matkustamaan. Huomenna ajan vielä Raumalle ja sitten ylihuomenna kotiin jatkamaan remonttia.

        Hyvää yötä ja nukkukaa levollisesti

        päivittäin lukemassa mutta kirjoittaminen on jäänyt kun olen töiden jälkeen mennyt kunnostamaan sitä vanhaa kirjoituspöytää jota entisöin.Siihen on uponnut aikaa,kymmeniä työtunteja ja nyt se on vetimiä vaille valmis.Olen nyt joskus jopa onnellinenkin ja yhä enemmän olen varma siitä että poikani on jossain lähellä.Yhä useammin uniini ovat tulleet vanhempani,poikani ja jopa yli kolmekymmentä vuotta sitten kuollut koirani.Unissa he kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja mie elän niissä unissa heidän kanssaan ja aina on kesä.Toissayönä poikani tuli unessa luokseni ja sanoi että istutetaan äiti kukkia.Niinpä istutimme valkeita päivänkakkaroita ja sinisiä lemmikkejä kauniiseen ryhmään.Poikani oli unessani kaunis ja posket punersivat ja hiukset kimmelsivät auringossa.Herättyäni tunsin suurta iloa ja tuli tunne että hän on lähellä,koko ajan ihan lähellä.Kesällä istutan haudalle nämä kukat juuri niin kuin hän unessa ne laittoi.Muistan kun ihan alussa kyselin miksei lapseni tule edes uniini,silloin pyydettiin että odottaisin ihan rauhassa kunnes mieleni on siihen valmis.Joku sanoi että joku suojelee vielä sillä surun ollessa suurimmillaan olisi vielä pahempaa herätä todellisuuteen.
        Kohta olisi poikani syntymäpäivä ja tiedän että se on taas yksi niistä asioista jotka ovat vaikeita ,samoin huhtikuussa kun tulee vuosi täyteen kuolemasta.Raskaita päiviä ja raskaita ajatuksia.Kipeää kuitenkin tekee joka päivä ja jotenkin se kipu on ilon hetkissäkin mukana.Monesti olen miettinyt että jos joutuisin vaikka onnettomuuteen ja kun aina sanotaan että pitäis taistella niin tekisinkö sitä?Jos taisteleminen olisi ainut keino jäädä elämään niin taistelisinko?Olisiko halu tavata lapsensa vielä suurempi?Kaikkea hyvää päiväänne!

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        päivittäin lukemassa mutta kirjoittaminen on jäänyt kun olen töiden jälkeen mennyt kunnostamaan sitä vanhaa kirjoituspöytää jota entisöin.Siihen on uponnut aikaa,kymmeniä työtunteja ja nyt se on vetimiä vaille valmis.Olen nyt joskus jopa onnellinenkin ja yhä enemmän olen varma siitä että poikani on jossain lähellä.Yhä useammin uniini ovat tulleet vanhempani,poikani ja jopa yli kolmekymmentä vuotta sitten kuollut koirani.Unissa he kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja mie elän niissä unissa heidän kanssaan ja aina on kesä.Toissayönä poikani tuli unessa luokseni ja sanoi että istutetaan äiti kukkia.Niinpä istutimme valkeita päivänkakkaroita ja sinisiä lemmikkejä kauniiseen ryhmään.Poikani oli unessani kaunis ja posket punersivat ja hiukset kimmelsivät auringossa.Herättyäni tunsin suurta iloa ja tuli tunne että hän on lähellä,koko ajan ihan lähellä.Kesällä istutan haudalle nämä kukat juuri niin kuin hän unessa ne laittoi.Muistan kun ihan alussa kyselin miksei lapseni tule edes uniini,silloin pyydettiin että odottaisin ihan rauhassa kunnes mieleni on siihen valmis.Joku sanoi että joku suojelee vielä sillä surun ollessa suurimmillaan olisi vielä pahempaa herätä todellisuuteen.
        Kohta olisi poikani syntymäpäivä ja tiedän että se on taas yksi niistä asioista jotka ovat vaikeita ,samoin huhtikuussa kun tulee vuosi täyteen kuolemasta.Raskaita päiviä ja raskaita ajatuksia.Kipeää kuitenkin tekee joka päivä ja jotenkin se kipu on ilon hetkissäkin mukana.Monesti olen miettinyt että jos joutuisin vaikka onnettomuuteen ja kun aina sanotaan että pitäis taistella niin tekisinkö sitä?Jos taisteleminen olisi ainut keino jäädä elämään niin taistelisinko?Olisiko halu tavata lapsensa vielä suurempi?Kaikkea hyvää päiväänne!

        Voi kuinka mukava on lukea teidän kaikkien kirjoituksia. Niin paljon sellaista tekemistä ja kokemuksia, jotka auttavat meitä kutakin jaksamaan. Kuten Kyyneleitä silmät täynnä kirjoitta, miin joskus voi jo olla ihan onnellinenkin välillä.Ihania unia. itse en ole vielä montaa unta pojastani nähnyt, paitsi, että minäkin olen nähnyt unen, missä hän on kauniina ja ruskettuneena ihanassa aurinkoisessa paikassa.


        Nyt on pakko mennä, työt odottavat, mutta voimia päiväänne

      • Anseliga68
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta kaikki palstaa seuranneet

        Tervetuloa Anseliga68 tälle palstalle kirjoittamaan. Elän ja olen mukanasi surussasi.

        Kahdeksan vuotta on pitkä aika surussasi ja edelleen olet aivan maassa. Todistat sitä, että läheisen menetys kulkee mukana koko elämäsi ajan mutta sen tarkoitus ei ole se, että olet aivan maassa. Samoin uskon sen surun kulkevan myös minun mukanani. Siksipä en pyrikkään siitä eroon vaan etsin voimia kantaa sen mikä osakseni on tullut.

        Minulle rakas veljen tyttäreni menetti miehensä 38-vuotiaana, miehen sairastuen syöpään. Muutama vuosi kuolemasta hän löysi mukavan ja ihanan miehen, jonka kanssa on nyt avioitunut. Elämä jatkuu ja suru säilyy. Uuden puolison kautta hänen elämään on tullut sitä vireyttä mistä meidän jokaisen pitäisi elämässämme saad nauttia. En tarkoita sitä, että mikään tai kukaan voisi korvata ketään mutta elämän laatu ja arki muuttuu parempaan kun on toinen ihminen rinnalla. Minä menetin lapseni, eikä sille paikalle tule toista poikaa mutta elämän laatua voin aina koettaa parantaa. Heti poikani kuoleman jälkeen muutti naisystäväni luokseni asumaan ja nyt hän on avopuolisoni, jonka kanssa jaa elämäni suruineni ja iloineni.

        Kerro Anseliga68 itsestäsi ja tunteistasi. Etsitään yhdessä keinoja parantaa meidän kaikkien elämää. Parantaa elämää siten, että jaksamme surumme kantaa. Itse olen saanut tältä palstalta paljon ns. uutta ajateltavaa. Kaikkea ei pidä jättää ajatusten varaan vaan osaa pitää lähteä kokeilemaan ja toteuttamaan elämässä. Ne on askelia eteenpäin.

        Eilen kävin hiihtämässä. Kaksi pientä kierrosta lammenjäällä teki ihmeitä ajatusmaailmassani. Kunto ei kohentunut mutta se pieni kipinä sen kohoamisesta jäi kytemään. Ja jos jonkun saa kytemään niin ajanmyötä sen saa vielä roihuamaan.
        Pienet kipinät tarvitsevat myös uskoa ja luottamusta. Mustassa surussa usko ja luottamus tukahtuu, eikä kipinöintiä synny. Kun meistä joku kulkee askeleenkin eteenpäin, auttaa se meitä muita uskomaan ja luottamaan myös oman elämän suhteen.

        Pystyään palstalla ja kuullaan toisistamme. Aina ei ole kerrottavaa mutta on hyvä jos on luettavaa. Joskus kirjoitan tai luen jonkun toisen vain päivän tapahtumista mutta aina jotain merkittävää ajateltavaa olen saanut. Ne on niitä pieniä kipinöitä. Kaikista ei lähde roihua mutta etsitään jokainen omia, jotka sopivat parhaiten.

        Voimai päiväänne ja antakaa kuulua itsestänne

        Kiitos tervetulo toivotuksista,tähän ketjuun.
        Olen tosi huono kirjoittamaan ajatuksiani ja
        oikeistaan en nyt jaksakaan.

      • Turvamies
        Anseliga68 kirjoitti:

        Kiitos tervetulo toivotuksista,tähän ketjuun.
        Olen tosi huono kirjoittamaan ajatuksiani ja
        oikeistaan en nyt jaksakaan.

        Iltaa Aseliga68, Viola, Poikansa menettänyt äiti, Kyyneleitä silmät täynnä ja kaikki muut näkymättömät kanssaeläjät

        Tulin tänään työmatkalta kotiin. Olin viimeyön töissä ja parinpäivän matkalle kertyi 850km. Pidin välillä taukoja ajomatkasta pysähtyen huoltoasemille. Niissä oli paljon nuoria. Jotkut nuoret pojat näyttivät joltakin osin omaltapojaltani ja kuvittelin välillä näkeväni hänestä edes pienen vilauksen ja välillä siltä tuntuikin. Suuri ikävä ja kaipuu valtasi mieleni taas jälleen mieleni.

        On erinäisisä aikoja joskus jaksaa kirjoittaa ja joskus lukea. Joskus ei kumpaakaan. Olen kuitenkin iloinen, että Anseliga68 kirjoit jotain. Se on merkki mukana olostasi. Kun aika on parempi niin kirjoittanet enempi. Tärkeintä, että olet mukana ja olet yksi osa tätä palstaa. Minäkin olen huono kirjoittaja mutta kirjoitan silti. Toivon, että jotkut ovat sitten minua parempia lukemaan kirjoituksiani saaden niistä ymmärryksen ja tarkoitukseni.

        Oli myös mukava kuulla teistä muistakin. Pöydän entisöinti on varmasti erittäin hyvää ja jopa terapeuttista tekemistä. Siinä on kiinni jossakin ja edistyminen tuottaa vääjäämättä mielihyvää.

        Olen hieman väsynyt ja vetäydyn nukkumaan. Viimeyönä kun pääsin töistä kolmelta niin ennen nukkumista siinä lyhyessä ja sanomattomassa iltarukouksessani muistin teitä kaikkia tai oikeastaan meitä. Meitä ketkä olemme tällä palstalla suruissamme ja ikävissämme. Ehkäpä rukoukseni kuullaan ja ehkäpä siinäkin olemme yhtä. Toivon ja uskon, että edesmenneet läheisemmekin ovat yhtä. Näin emme me ja he ole yksin.

        Hyvää yötä teille, nukkukaa turvallisesti ja nähkää ihania unia.

      • Anseliga68
        Turvamies kirjoitti:

        Iltaa Aseliga68, Viola, Poikansa menettänyt äiti, Kyyneleitä silmät täynnä ja kaikki muut näkymättömät kanssaeläjät

        Tulin tänään työmatkalta kotiin. Olin viimeyön töissä ja parinpäivän matkalle kertyi 850km. Pidin välillä taukoja ajomatkasta pysähtyen huoltoasemille. Niissä oli paljon nuoria. Jotkut nuoret pojat näyttivät joltakin osin omaltapojaltani ja kuvittelin välillä näkeväni hänestä edes pienen vilauksen ja välillä siltä tuntuikin. Suuri ikävä ja kaipuu valtasi mieleni taas jälleen mieleni.

        On erinäisisä aikoja joskus jaksaa kirjoittaa ja joskus lukea. Joskus ei kumpaakaan. Olen kuitenkin iloinen, että Anseliga68 kirjoit jotain. Se on merkki mukana olostasi. Kun aika on parempi niin kirjoittanet enempi. Tärkeintä, että olet mukana ja olet yksi osa tätä palstaa. Minäkin olen huono kirjoittaja mutta kirjoitan silti. Toivon, että jotkut ovat sitten minua parempia lukemaan kirjoituksiani saaden niistä ymmärryksen ja tarkoitukseni.

        Oli myös mukava kuulla teistä muistakin. Pöydän entisöinti on varmasti erittäin hyvää ja jopa terapeuttista tekemistä. Siinä on kiinni jossakin ja edistyminen tuottaa vääjäämättä mielihyvää.

        Olen hieman väsynyt ja vetäydyn nukkumaan. Viimeyönä kun pääsin töistä kolmelta niin ennen nukkumista siinä lyhyessä ja sanomattomassa iltarukouksessani muistin teitä kaikkia tai oikeastaan meitä. Meitä ketkä olemme tällä palstalla suruissamme ja ikävissämme. Ehkäpä rukoukseni kuullaan ja ehkäpä siinäkin olemme yhtä. Toivon ja uskon, että edesmenneet läheisemmekin ovat yhtä. Näin emme me ja he ole yksin.

        Hyvää yötä teille, nukkukaa turvallisesti ja nähkää ihania unia.

        saisin vähän nostetta tähän kaipaukseen menemällä
        katsomaan kansallis oopperaan iloista leskeä, tässä jonkun ajan päästä.

      • Turvamies
        Anseliga68 kirjoitti:

        saisin vähän nostetta tähän kaipaukseen menemällä
        katsomaan kansallis oopperaan iloista leskeä, tässä jonkun ajan päästä.

        Hei Anseliga68 ja kaikki muut

        Nostetta. Juuri sitä nostetta tarvitsemme jokainen ajoittain. Olen iloinen, että menet oopperaan ja näytösaihe vaikuttaa mukavalle.

        Välillä tuntuu että, minunkin elämässäni on sitä nostetta mutta niin herkästi se sitten aina muuttuu murheeksi ja epätoivoksi. Elämme aikaa jossa sinne nosteen huipulle on mahdotonta päästäkkään mutta jos saamme elämäämme niitä pieniä nosteita aina johonkin väliin niin aina se meitä vahvistaa.

        Monet ovat kirjoittaneet onnesta. Minäkin tunnen välillä sen olotilan mutta on niin vaikea sitä suustaan päästää tai kirjoittaa. Ikään kuin minussa olisi joku kielto, etten saa tunnustaa sen olemmassa oloa vaikka siltä tuntuisikin.

        Tämä "kielto tai luvattomuus" vaikuttaa myös läheisiini tunteideni pidättyvyydellä.
        Tässkin asiassa on jotenkin koetettava mennä eteenpäin. Tekemätön aika ei auta minua ainakaan. Aika saattaa olla jopa haitaksi ja hyvin pian omaksun sen epäonnen kuuluvan lopullisesti elämääni. Silloin on vaikeaa tunnustaa sitä todellista onnea mikä elämässäni saattaisi ollakin.

        Ilot ja nautinnot eivät muuta tilannetta rakkaan menetyksen suhteen. Hän on mennyt ja minä tulen perästä. Ilot ja nautinnot auttavat minua jaksamaan maaliin saakka.

        Ihanaa näytöstä sinulle Anseliga68 ja hyvää iltaa kaikille

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Anseliga68 ja kaikki muut

        Nostetta. Juuri sitä nostetta tarvitsemme jokainen ajoittain. Olen iloinen, että menet oopperaan ja näytösaihe vaikuttaa mukavalle.

        Välillä tuntuu että, minunkin elämässäni on sitä nostetta mutta niin herkästi se sitten aina muuttuu murheeksi ja epätoivoksi. Elämme aikaa jossa sinne nosteen huipulle on mahdotonta päästäkkään mutta jos saamme elämäämme niitä pieniä nosteita aina johonkin väliin niin aina se meitä vahvistaa.

        Monet ovat kirjoittaneet onnesta. Minäkin tunnen välillä sen olotilan mutta on niin vaikea sitä suustaan päästää tai kirjoittaa. Ikään kuin minussa olisi joku kielto, etten saa tunnustaa sen olemmassa oloa vaikka siltä tuntuisikin.

        Tämä "kielto tai luvattomuus" vaikuttaa myös läheisiini tunteideni pidättyvyydellä.
        Tässkin asiassa on jotenkin koetettava mennä eteenpäin. Tekemätön aika ei auta minua ainakaan. Aika saattaa olla jopa haitaksi ja hyvin pian omaksun sen epäonnen kuuluvan lopullisesti elämääni. Silloin on vaikeaa tunnustaa sitä todellista onnea mikä elämässäni saattaisi ollakin.

        Ilot ja nautinnot eivät muuta tilannetta rakkaan menetyksen suhteen. Hän on mennyt ja minä tulen perästä. Ilot ja nautinnot auttavat minua jaksamaan maaliin saakka.

        Ihanaa näytöstä sinulle Anseliga68 ja hyvää iltaa kaikille

        Hyvää iltaa teille kaikille. Kiitos sinulle Turvamies siitä, että liitit meidät ajatuksiisi ja rukouksesi piiriin. Ajatuksissa ja rukouksissa on energiaa ja uskon ihan oikeasti, että vaikka emme tiedä aina, niin monien kanssaihmiseten ajatukset ovat auttaneet meitä kaikkia surussamme.
        Viikonloppu on mennyt hiljakseen. Eilen kävin avannossa ja se on aina yhtä ihanaa. Meillä on niin hyvä sauna ja siellä on mukava istua uintikertojen välillä. Viimeisen kerran jälkeen en käy enää saunassa, että jää se kylmän veden anatama hyvä olo jäljelle.
        Tänään on ollut sitten vain lumitöitä ja lenkki lumisateessa.

        Olen ollut kyllä vähän alamaissa viime aikoina. Välillä katkeruus nostaa päätään ja kovasti. Mieheni on vaikea tajuta, miksi olen niin "lyhytpinnainen". Naapuri on keksinyt kilpailuttaa meidän sähkönjakajan ja hän kyseli eilen ja tänään, että tulemmeko mukaan kimppaan ja paljonko meillä menee sähköä vuodessa. No,jos säästämme n. 130 e vuodessa, onko sillä nyt niin paljon merkitystä ? Tähän asiaan on nyt pantu päiväkausia. Olisipa murheet tuota luokkaa. Tietysti,jos ajattelee, että kaikki asiat alkavat olla ihan samantekeviä, ei kai sekään ole hyvä.
        On vielä vähän iltatöitä, kun minulla on vähän opiskeluja kesken. Jotakin pitää yrittää.

        Vaelletaan eteenpäin, olette ajatuksissani

    • Turvamies

      Hei kaikille

      Tulin tänään illalla työmatkalta kotiin. Jouduin ajamaan poikkeuksellisesti tietä jossa poikani kuoli. Olen vältellyt ajamista ko. tiellä, eikä minulla muutoinkaan ole siihen suuntaan menoja tai tuloja.

      Tunnen tien erittäin hyvin ja muistan ko. paikan aivan tarkasti. Nyt ajaessani tuntui, etten haluaisi ko. paikkaa nähdä mutta tiesin sen tulevan kohta näkyviin.

      Samaan aikaan huomasin puhuvani pojalleni: - iskä tässä hei. Rakastan sinua aina. Tule niin nähdään unissa. Sitten aloin odottamaan onnettomuuspaikan kohtaamista. Sitä ei sitten tullutkaan ja ryhdyin tarkentamaan sijaintijani ja huomasinkin ajaneeni paikan ohitse huomaamatta sitä vaikka odotin sen tulevan kohta näkyviin.

      En tiedä, että oliko ohiajaminen huomaamatta paikkaa omaa huolimattomuuttani vaiko mitä se oli mutta menin paikan ohi huomaamatta siitä yhtään mitään. Se tuntui jonkinlaiselle pelastukselle ajatusmaailmassa.

      Kohta menen nukkumaan ja edelleenkin muistan teitä kaikkia iltarukouksissani. Nukkukaa turvallisesti ja nähkää unia rakkaistanne.

      • Turvamies

        Hei minulle ja kaikille

        Tänään on ollut erityisen kova ikävä poikaa. On jotenkin vaikeaa ollut keskittyä töiden tekemisiin sillä poika on mielessä lähes kokoajan.

        Mietin päivällä tuota "-poika" sanaa, että kuinka paljon käytänkään sitä kun juttelen koiralle. Muutoin elämässäni onkin vaikea puhua pojasta.

        Tällaisena päivänä tulee taas ne samat kysymykset mieleen, että MIKSI! Miksi hänen piti kuolla? Katkeruus ja jonkinlainen epätoivokin koettaa nostaa päätään.

        No. Nämä on vain tunteita ja ne tulee ja menee mutta nyt tuntuu tältä.

        Koettakaa te muut jaksaa pysyä pirteänä.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei minulle ja kaikille

        Tänään on ollut erityisen kova ikävä poikaa. On jotenkin vaikeaa ollut keskittyä töiden tekemisiin sillä poika on mielessä lähes kokoajan.

        Mietin päivällä tuota "-poika" sanaa, että kuinka paljon käytänkään sitä kun juttelen koiralle. Muutoin elämässäni onkin vaikea puhua pojasta.

        Tällaisena päivänä tulee taas ne samat kysymykset mieleen, että MIKSI! Miksi hänen piti kuolla? Katkeruus ja jonkinlainen epätoivokin koettaa nostaa päätään.

        No. Nämä on vain tunteita ja ne tulee ja menee mutta nyt tuntuu tältä.

        Koettakaa te muut jaksaa pysyä pirteänä.

        tiedä miten pysyä tässä elämässä kiinni.Tänään myös minulla on ollut vaikeaa.Olen itkeskellyt ja miettinyt myös kysymyksiä joihin ei ole vastauksia.Ei niitä vastauksia ole,välillä yritän kaksinpuhelua Jumalan kanssa,hetkittäin jotain tajuan mutta en siltikään pysty mitään ymmärtämään.Suru ja ikävä on nyt suuri.Poikaa on niin ikävä,suunnaton ikävä on poikaa.Tämäkin päivä menee kyllä ohi,uni suo unohduksen.Huomenna voi olla vielä murheellisempaa tai sitten helpompaa.Jaksakaa ystävät!

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei minulle ja kaikille

        Tänään on ollut erityisen kova ikävä poikaa. On jotenkin vaikeaa ollut keskittyä töiden tekemisiin sillä poika on mielessä lähes kokoajan.

        Mietin päivällä tuota "-poika" sanaa, että kuinka paljon käytänkään sitä kun juttelen koiralle. Muutoin elämässäni onkin vaikea puhua pojasta.

        Tällaisena päivänä tulee taas ne samat kysymykset mieleen, että MIKSI! Miksi hänen piti kuolla? Katkeruus ja jonkinlainen epätoivokin koettaa nostaa päätään.

        No. Nämä on vain tunteita ja ne tulee ja menee mutta nyt tuntuu tältä.

        Koettakaa te muut jaksaa pysyä pirteänä.

        Hei teille kaikille

        Kuuntelin hetken Lynda Randlen kappaletta God on the mountain , God on tehe monountain is still God in the valley , välillä ei jaksaisi uskoa tuohon.

        Siellä laaksossa ei ole niin helppo uskoa Jumalan olemasaoloon. Noita laaksopäiviä tulee vielä aika paljon. Silloin minulla poika ja hänen kuolemansa pyörii jatkuvasti ajatuksissa.
        Mietin tänään, että uskaltaisinko vielä soittaa sille poikani avaavalle lääkärille, kun siinä avausraportissa oli asioita,jotka jäivät mietityttämään. Ajattelin niitä heti sen saavuttua, mutta en silloin saanut soitettua.

        Tänään on ollut aurinkoista ja se tosin hieman, ihan hieman helpottaa. Viime talvena joulun jälkeen satoi ja oli synkkää, kesälläkin satoi. Se sopi hyvin minulle .Synkkä ilma sopi hyvin mielialaani, taivaskin itki poikaani. Viime talvesta en muista paljon mitään. Se meni niin sumussa. Nyt en enää halua mustaa ja synkkää. Tänään poikani haudalla käydessäni, sanoin hänelle, että kyllä nyt olisit nauttinut jäällä luistelemisesta.

        Tavatessani ihmisiä he välillä heittävät jonkun kommentin liittyen poikani kuolemaan. Ihan typeriltä kliseilta olen välttynyt. Yksi jonka olen kuullut aika monta kertaa on se, että ei poikasi olisi toivonut sinun surevan häntä, hän olisi toivonut, että jatkat elämääsi. Jatkanhan minä. Kyllä poikani olisi ymmärtänyt, että suren . En minä poikaani sure, vaan sitä, että hän on kuollut. Emmehän me voi koskaan unohtaa lapsiamme. Kukaan, joka ei ole menettänyt lastaan, ei täysin voi ymmärtää, mitä käymme läpi. Tuo Miksi-kysymys nousee tämän tästä mielen pohjalta, vaikka tietää, että siihen ei saa vastausta.
        Nyt, kun toinen lapsenlapsemme syntyi, niin siihen iloon sekoittuu juuri tämä, että vanhimman poikani ikätoverit saavat lapsia, heille tapahtuu kaikenlaista, mutta minun pojaltani on kaikki ohi. Tiedän, häneltä ei puutu mitään, hänellä on hyvä olla, mutta minulta puuttuu poikani.

        Tällaisissa mietteissä tänään. Välillä on hyviä hetkiä ja niistä pitää sitten nauttia. (oppia nauttimaan, antaa itselle lupa nauttia).

        Hyvää illanjatkoa ja rauhallista tulevaa yötä teille kaikille lasta, puolisoa, ketä tahansa läheistä ja rakasta sureville

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hei teille kaikille

        Kuuntelin hetken Lynda Randlen kappaletta God on the mountain , God on tehe monountain is still God in the valley , välillä ei jaksaisi uskoa tuohon.

        Siellä laaksossa ei ole niin helppo uskoa Jumalan olemasaoloon. Noita laaksopäiviä tulee vielä aika paljon. Silloin minulla poika ja hänen kuolemansa pyörii jatkuvasti ajatuksissa.
        Mietin tänään, että uskaltaisinko vielä soittaa sille poikani avaavalle lääkärille, kun siinä avausraportissa oli asioita,jotka jäivät mietityttämään. Ajattelin niitä heti sen saavuttua, mutta en silloin saanut soitettua.

        Tänään on ollut aurinkoista ja se tosin hieman, ihan hieman helpottaa. Viime talvena joulun jälkeen satoi ja oli synkkää, kesälläkin satoi. Se sopi hyvin minulle .Synkkä ilma sopi hyvin mielialaani, taivaskin itki poikaani. Viime talvesta en muista paljon mitään. Se meni niin sumussa. Nyt en enää halua mustaa ja synkkää. Tänään poikani haudalla käydessäni, sanoin hänelle, että kyllä nyt olisit nauttinut jäällä luistelemisesta.

        Tavatessani ihmisiä he välillä heittävät jonkun kommentin liittyen poikani kuolemaan. Ihan typeriltä kliseilta olen välttynyt. Yksi jonka olen kuullut aika monta kertaa on se, että ei poikasi olisi toivonut sinun surevan häntä, hän olisi toivonut, että jatkat elämääsi. Jatkanhan minä. Kyllä poikani olisi ymmärtänyt, että suren . En minä poikaani sure, vaan sitä, että hän on kuollut. Emmehän me voi koskaan unohtaa lapsiamme. Kukaan, joka ei ole menettänyt lastaan, ei täysin voi ymmärtää, mitä käymme läpi. Tuo Miksi-kysymys nousee tämän tästä mielen pohjalta, vaikka tietää, että siihen ei saa vastausta.
        Nyt, kun toinen lapsenlapsemme syntyi, niin siihen iloon sekoittuu juuri tämä, että vanhimman poikani ikätoverit saavat lapsia, heille tapahtuu kaikenlaista, mutta minun pojaltani on kaikki ohi. Tiedän, häneltä ei puutu mitään, hänellä on hyvä olla, mutta minulta puuttuu poikani.

        Tällaisissa mietteissä tänään. Välillä on hyviä hetkiä ja niistä pitää sitten nauttia. (oppia nauttimaan, antaa itselle lupa nauttia).

        Hyvää illanjatkoa ja rauhallista tulevaa yötä teille kaikille lasta, puolisoa, ketä tahansa läheistä ja rakasta sureville

        Hyvää loppuiltaa ystävät ja myötäeläjät

        Tämä päivä tuntuu olevan meillä kaikilla vaikea päivä mutta onhan niitä ollut parempiakin.
        Olemme kuitenkin taas yhtä ja kannamme taas omia taakkojamme mutta samoja silti.

        Kaikki päivät eivät kuitenkaan ole samanlaisia sillä jokin arjen asia vie meitä välillä väkisinkin surusta ja ikävästä toisaalle mutta ei koskaan irti niin kauan kuin elämme.

        Tällaisena tyhjänä päivänä vailla vastauksia, vailla lohdutusta ja vailla poikaa tai läheistä on meidän uskottava johonkin meitä suurempaan voimaan.

        Tänä iltana kannan erityisesti iltarukoukseni teille jotta saisitte voimaa elää.

        Nukkukaa hyvin ja Isän kätteen

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää loppuiltaa ystävät ja myötäeläjät

        Tämä päivä tuntuu olevan meillä kaikilla vaikea päivä mutta onhan niitä ollut parempiakin.
        Olemme kuitenkin taas yhtä ja kannamme taas omia taakkojamme mutta samoja silti.

        Kaikki päivät eivät kuitenkaan ole samanlaisia sillä jokin arjen asia vie meitä välillä väkisinkin surusta ja ikävästä toisaalle mutta ei koskaan irti niin kauan kuin elämme.

        Tällaisena tyhjänä päivänä vailla vastauksia, vailla lohdutusta ja vailla poikaa tai läheistä on meidän uskottava johonkin meitä suurempaan voimaan.

        Tänä iltana kannan erityisesti iltarukoukseni teille jotta saisitte voimaa elää.

        Nukkukaa hyvin ja Isän kätteen

        Hyvää alkavaa päivää myötäeläjät

        Huomaan, että päiväänkin voi koettaa lähteä tietyllä tavalla. Tiedän, että tänäänkin mieleni voi olla aivan maassa tai voin jotenkin koettaa tehdä siitä vahvemman kuin eilisestä.

        Siispä koetan luottaa siihen minua korkeampaan voimaan rukouksella. Se on eräänlainen hiljentyminen ja samalla luottamuksen osoitus. Minun ja Korkeamman voiman välinen keskustelu. Samalla myös tieto minulle, että poikani on Korkeamman voiman luona täysin turvassa.

        Koetan tänään olla tuhlaamatta voimiani miettimään kysymyksiä joihin ei eilen ja nyt ole vastauksia. Mietin Violaa kun hän mietti kysymyksiä patologille. Ne voi olla selventäviä ja niissä voi olla vastauksia joihinkin asioihin. Itse sivuutin ne asiakirjat nopeasti läpilukasemalla ja hautasin paperit laatikon pohjalle alinmaiseksi. En ole myös halunnut lukea poliisin tekemää tutkimusta sillä tiedän tapahtumien kulun täysin tarkasti. Huomaan, että ko. papereiden lukeminen ei tuo minulle mitään vastauksia mitä en tietäisi ja lukeminen veisi vain miettimään sitä "oravanpyörää" tapahtumasta mikä ei johda mihinkään.

        Teen tänään töitä ja loppuviikon koetan pitää vapaata tehden remonttia. Se on jotain missä ajatukset joutuvat olemaan mukana työnteossa.

        Meillä on aivan upeat mahdollisuudet hiihtää. Lammelle on matkaa n. 100m ja sitä kiertää latukoneella tehty perinteinen- ja luistelulatu.
        Eilinen eletty päivä oli vaikea ja vei voimat tarttua mihinkään. Olisi tuntunut hyvälle vain surra mutta puolisoni patisteli hiihtämään. Kolme kierrosta lammen jäällä luistelusuksilla koiran juostessa rinnalla teki ihmeellisen hyvää niin kropalle kuin aivoillekin. Se oli samalla myös surun purkamista. Joskus purkamiseen tarvitaan myös fyysistä purkautumista, joka auttaa myös ajatausmaailman tervehtymiseen.

        Vahvaa voimaa päiväänne ja koettakaa keksiä keinoja millä voitte suruanne purkaa. Kertokaa kaikesta mikä on helpottanut oloanne.

      • Anseliga68
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää alkavaa päivää myötäeläjät

        Huomaan, että päiväänkin voi koettaa lähteä tietyllä tavalla. Tiedän, että tänäänkin mieleni voi olla aivan maassa tai voin jotenkin koettaa tehdä siitä vahvemman kuin eilisestä.

        Siispä koetan luottaa siihen minua korkeampaan voimaan rukouksella. Se on eräänlainen hiljentyminen ja samalla luottamuksen osoitus. Minun ja Korkeamman voiman välinen keskustelu. Samalla myös tieto minulle, että poikani on Korkeamman voiman luona täysin turvassa.

        Koetan tänään olla tuhlaamatta voimiani miettimään kysymyksiä joihin ei eilen ja nyt ole vastauksia. Mietin Violaa kun hän mietti kysymyksiä patologille. Ne voi olla selventäviä ja niissä voi olla vastauksia joihinkin asioihin. Itse sivuutin ne asiakirjat nopeasti läpilukasemalla ja hautasin paperit laatikon pohjalle alinmaiseksi. En ole myös halunnut lukea poliisin tekemää tutkimusta sillä tiedän tapahtumien kulun täysin tarkasti. Huomaan, että ko. papereiden lukeminen ei tuo minulle mitään vastauksia mitä en tietäisi ja lukeminen veisi vain miettimään sitä "oravanpyörää" tapahtumasta mikä ei johda mihinkään.

        Teen tänään töitä ja loppuviikon koetan pitää vapaata tehden remonttia. Se on jotain missä ajatukset joutuvat olemaan mukana työnteossa.

        Meillä on aivan upeat mahdollisuudet hiihtää. Lammelle on matkaa n. 100m ja sitä kiertää latukoneella tehty perinteinen- ja luistelulatu.
        Eilinen eletty päivä oli vaikea ja vei voimat tarttua mihinkään. Olisi tuntunut hyvälle vain surra mutta puolisoni patisteli hiihtämään. Kolme kierrosta lammen jäällä luistelusuksilla koiran juostessa rinnalla teki ihmeellisen hyvää niin kropalle kuin aivoillekin. Se oli samalla myös surun purkamista. Joskus purkamiseen tarvitaan myös fyysistä purkautumista, joka auttaa myös ajatausmaailman tervehtymiseen.

        Vahvaa voimaa päiväänne ja koettakaa keksiä keinoja millä voitte suruanne purkaa. Kertokaa kaikesta mikä on helpottanut oloanne.

        Huomenta täältä myös kaikille!

        Eilen kävi luonani hyvä ystäväni ja toi minulle
        pienen runokirjan jonka nimi on:Kun menetät
        jonkun,jota rakastat.

        Rakkaan kuoleman hyväksyminen vaatii aikaa ja
        tuhansia kyyneleitä.
        Minun kohdallani suru on ollut valloilaan
        pitkään.Tiedän ja tajuan ettei ikuisesti voi
        surra,vaan surun on muututtava kaipaukseksi
        ja kaipuun kiitokseksi,siitä mitä saimme
        yhdessä jakaa.

        Nyt lähden lenkille, tuonne auringonpaisteeseen.

        ps.turvamies,on hienoa lukea miehen näkökulmia
        surun kohtaamisessa.

        Mukavaa alkavaa kevättä kaikille!

      • Turvamies
        Anseliga68 kirjoitti:

        Huomenta täältä myös kaikille!

        Eilen kävi luonani hyvä ystäväni ja toi minulle
        pienen runokirjan jonka nimi on:Kun menetät
        jonkun,jota rakastat.

        Rakkaan kuoleman hyväksyminen vaatii aikaa ja
        tuhansia kyyneleitä.
        Minun kohdallani suru on ollut valloilaan
        pitkään.Tiedän ja tajuan ettei ikuisesti voi
        surra,vaan surun on muututtava kaipaukseksi
        ja kaipuun kiitokseksi,siitä mitä saimme
        yhdessä jakaa.

        Nyt lähden lenkille, tuonne auringonpaisteeseen.

        ps.turvamies,on hienoa lukea miehen näkökulmia
        surun kohtaamisessa.

        Mukavaa alkavaa kevättä kaikille!

        Hei Anseliga68

        Kiva, että kirjoitit. kuvasit siinä tuntojasi joiden kanssa olet taistellut pitkään. Yhdessä olemme vahvempia ja koetetaan sitä kautta mennä kaikki eteenpäin omilla voimillamme mitä minäkin päivänä on käytettävissä.

        Miten se sinun ooppera-reissu meni? Saitko siitä mitään ajateltavaa? Mukavaa, että menet lenkille ja aurinko paistaa. Aurinko on minulle jotenkin voimaa antava ja se vaikuttaa hyvin voimakkaasti mieleeni. Sekin on mukava ajatus: Aurinko paistaa aina. Joskus vain pilvet estävät sen näkemistä mutta aina aurinko on paikallaan. Joskus pitäsi koettaa sitä samaa soveltaa myös omaan elämään. Jotkut asiat ovat aina paikallaan mutta itse en vain jostakin syystä näe sitä.

        Kävin laittamassa meidän luistelusukset ns. lentokuntoon ja testaamme niitä tänään lammen laduilla, että lentävätkö vaiko ei. Ostin myös vaimolleni pipon (huom! sopii takin väreihin), vaikka itse en ajattele värejä vaan sitä, että miten pitää tuulta ja hengittääkö.

        Pysy palstalla Anseliga68

        Voimia kaikkien päivään

      • Viola
        Anseliga68 kirjoitti:

        Huomenta täältä myös kaikille!

        Eilen kävi luonani hyvä ystäväni ja toi minulle
        pienen runokirjan jonka nimi on:Kun menetät
        jonkun,jota rakastat.

        Rakkaan kuoleman hyväksyminen vaatii aikaa ja
        tuhansia kyyneleitä.
        Minun kohdallani suru on ollut valloilaan
        pitkään.Tiedän ja tajuan ettei ikuisesti voi
        surra,vaan surun on muututtava kaipaukseksi
        ja kaipuun kiitokseksi,siitä mitä saimme
        yhdessä jakaa.

        Nyt lähden lenkille, tuonne auringonpaisteeseen.

        ps.turvamies,on hienoa lukea miehen näkökulmia
        surun kohtaamisessa.

        Mukavaa alkavaa kevättä kaikille!

        Hei teille Anseliga68 ja Turvamies sekä kaikki te muut näkymättömät ystävät

        Auringonpaisteistä täälläkin. En tosin vielä ole saanut lähdettyä ulos, tarkoitus on kyllä tehdä vielä kävelylenkki ainakin.

        Mietin vielä tuota soittoa patologille. Minäkin pistin patologin lausunnon, luettuani sen, nopeasti pois näkyvistäni. Minua vaivaa siinä kuten kerroin ,muutamat kohdat, mutta toisaalta en haluaisi enää nostaa noita kipeitä asioita pintaan. Eihän mikään tuo poikaani takaisin.

        Eilen oli kyllä tosi huono päivä. Olen ollut muutenkin niin ärtyvä viime aikoina. Esimerkkinä eilen ,meillä on ollut sellainen epäselvyys Elisan kanssa laajakaistasta. Siihen on tehty muutosta, mutta laskutus toimii aina vain virheelliseti. Sain melkein sellaisen primitiivireaktion eilen puhelimessa, tuollaisista asioista ei jaksaisi enää millään vääntää. Miten sitä voikin olla niin huonot hermot nykyään.

        No, ehkä tämä päivä on parempi

        Ajatella, että jonakin aamuna vielä voisi herätä toiveikkaana ja uskoa, että jotakin ihanaa ja hauskaa tapahtuu. Hauskaa, joka ihan oikeasti taas tuntuu hauskalta. Ettei siellä taustalla ole sitä harmaata möhkälettä Sitä harmaata varjoa. Että voisi katsoa eteenpäin. Onko se vain toiveajattelua ?

        Kiitos, että teille voi kirjoittaa, vaikka kaikki päviät eivät aina ole niin hyviä.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hei teille Anseliga68 ja Turvamies sekä kaikki te muut näkymättömät ystävät

        Auringonpaisteistä täälläkin. En tosin vielä ole saanut lähdettyä ulos, tarkoitus on kyllä tehdä vielä kävelylenkki ainakin.

        Mietin vielä tuota soittoa patologille. Minäkin pistin patologin lausunnon, luettuani sen, nopeasti pois näkyvistäni. Minua vaivaa siinä kuten kerroin ,muutamat kohdat, mutta toisaalta en haluaisi enää nostaa noita kipeitä asioita pintaan. Eihän mikään tuo poikaani takaisin.

        Eilen oli kyllä tosi huono päivä. Olen ollut muutenkin niin ärtyvä viime aikoina. Esimerkkinä eilen ,meillä on ollut sellainen epäselvyys Elisan kanssa laajakaistasta. Siihen on tehty muutosta, mutta laskutus toimii aina vain virheelliseti. Sain melkein sellaisen primitiivireaktion eilen puhelimessa, tuollaisista asioista ei jaksaisi enää millään vääntää. Miten sitä voikin olla niin huonot hermot nykyään.

        No, ehkä tämä päivä on parempi

        Ajatella, että jonakin aamuna vielä voisi herätä toiveikkaana ja uskoa, että jotakin ihanaa ja hauskaa tapahtuu. Hauskaa, joka ihan oikeasti taas tuntuu hauskalta. Ettei siellä taustalla ole sitä harmaata möhkälettä Sitä harmaata varjoa. Että voisi katsoa eteenpäin. Onko se vain toiveajattelua ?

        Kiitos, että teille voi kirjoittaa, vaikka kaikki päviät eivät aina ole niin hyviä.

        Hei Viola

        Täällä ei näy aurinkoa mutta mieli on parempi kuin eilen. Elämässä tulee tahtomattaan "vääntöä" joistakin asioista ja niiden selvittäminen tuntuu joskus työläälle ja epätoiselle sekä raskaalle. Pitäisi olla siihenkin voimaa, jotta jaksaa vääntää.

        Minulla vähän samoja ongelmia pankki-luottokortti yhteyksissä. Tilillä on (sattumalta) rahaa ja nostorajat on ok niin en voikkaan välillä maksaa pankkikortilla vaan minun on maksettava ne luotolla. Olen jo yhden kerran päässyt pankkiin jonottamaan ja korttia rukattu koneella ja nyt sen taas pitäisi toimia mutta ei vaan toimi. Kohta alan taas vääntämään pankin suuntaan.

        Voitko kertoa tälläpalstalla mikä launossa sinua mietityttää?

        On ihanaa, että uskallat kirjoittaa sanat IHANAA ja HAUSKAA sekä jollakin tapaa toteuttaa niitä elämääsi. Itse vierastan niitä mutta kun sinä kirjoiat ne niin ehkäpä minäkin uskallan niitä pikkuhiljaa elämässäni toteuttaa.

        Tänään menen hiihtämään ja illalla vanhimman tyttären kanssa elokuviin.

      • poikansa menettänyt äiti
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola

        Täällä ei näy aurinkoa mutta mieli on parempi kuin eilen. Elämässä tulee tahtomattaan "vääntöä" joistakin asioista ja niiden selvittäminen tuntuu joskus työläälle ja epätoiselle sekä raskaalle. Pitäisi olla siihenkin voimaa, jotta jaksaa vääntää.

        Minulla vähän samoja ongelmia pankki-luottokortti yhteyksissä. Tilillä on (sattumalta) rahaa ja nostorajat on ok niin en voikkaan välillä maksaa pankkikortilla vaan minun on maksettava ne luotolla. Olen jo yhden kerran päässyt pankkiin jonottamaan ja korttia rukattu koneella ja nyt sen taas pitäisi toimia mutta ei vaan toimi. Kohta alan taas vääntämään pankin suuntaan.

        Voitko kertoa tälläpalstalla mikä launossa sinua mietityttää?

        On ihanaa, että uskallat kirjoittaa sanat IHANAA ja HAUSKAA sekä jollakin tapaa toteuttaa niitä elämääsi. Itse vierastan niitä mutta kun sinä kirjoiat ne niin ehkäpä minäkin uskallan niitä pikkuhiljaa elämässäni toteuttaa.

        Tänään menen hiihtämään ja illalla vanhimman tyttären kanssa elokuviin.

        Tänään on ollut kaunis aurinkoinen päivä. Hepatkin nauttivat tarhassa ja makoilivat lumihangessa. Ulos en ole ehtinyt muuta kuin hevosia ruokkimaan ja koiraa käyttämään. Kirjallisia töitä on tekemisiin asti.

        Turvamies, kerroit käyttäväsi paljon poika-sanaa. Myös minä käytän poika-sanaa. Yhtä hevostani kutsun "paksuksi pojaksi" ja toista "isoksi pojaksi" ja yhtä hevostani "mustaksi pojaksi" - niin näitä hevosia on useampia.

        Menettämästäni pojasta puhuessani puhun poikavainajastani. Olen "hätkähdyttänyt" asiakkaitani sanomalla esimerkiksi, että työtuolini on poikavainajani. En sitten tiedä onko "suruprosessissani" vaihe, että puhun ystävilleni poikavainajastani ja muistelen yhteisiä lomareissuja. Matkustelimme paljon ulkomailla poikani ollessa "pieni". Ne lomien muistot kantavat.

        Piti aikaisemmin kertoa sunnuntaistani, mutta en ole töiltäni ehtinyt. Lähdin hevosellani metsään ratsastamaan. Lunta satoi ja tuuli. Ehkäpä tunsin vähän vapautuvani, kun laukkasin hevosellani lumisessa metsässä tuulen vinkuessa korvissani ja veden noustessa silmiini. Se olisi voinut olla hauskaakin, mutta ihanaa- ja hauskaa-sanaa en käytä. Voiko elämä olla sitten hauskaa ja ihanaa? Ehkä se on tällä hetkellä siedettävää, mutta vieläkin, vaikka pian tulee kaksi vuotta poikani kuolemasta, koen olevani välillä pohjalla surussani.

        Hyvää iltaa teille palstalla kävijät ja kirjoittajat.

    • Turvamies

      Hyvää huomenta kaikille

      Ihana aamu. Muutama aste pakkasta, linnut laulaa... Alkaa tuntua jo jotenkin keväiselle. Tänään olen vapaapäivällä ja meinaan koettaa tehdä kotona joitakin pieniä remontti hommia.

      Luonto, sää, vuodenaika, lämpötila vaikuttaa monella tapaa tunteisiini ja kaikesta sen tarjoamasta hyvästä pitäisi osata nauttia. Sää ja luonto on asioita joihin en pysty mitenkään vaikuttamaan ja ne ovat tarjolla niin onnellisille kuin surussa vaeltavillekin.

      Olisikin tärkeää tarttua kaikkeen hyvään mikä on tarjolla. Useasti torjun tarjotun tai minulla on jotain muuta meneillään. Kun eilen luin poikansa menettäneen äidin kirjoitusta metsässä ratsastamisesta, näin hänet ja hevosen mielikuvituksissani. Toisen hyvä ei tuota minulle kateutta vaan hyvää mieltä. Osaan nauttia ja iloita siitä jos teistä jokin on saanut jotain lohdutusta ja nautintoa. Sitä on jotenkin niin mukana, että voi iloita toisen hyvästä. Samoinhan me varmaankin suremme myös toistemme surua ja huonoja päiviä sillä sehän on sitä kanssaelämistä.

      Kanssaeläminen on minulle ollut suurta tukea surussani.

      Voimia päiväänne ja Isän kätteen

      • Viola

        Hyvää huomenta täältäkin !

        Minäkin olen iltapäivään asti vapaana. Aurinko paistoi ihanasti hetki sitten, mutta nyt näyttää pilviseltä. Paljon valoisampaa on jo ja lunta täällä meilläkin enemmän kuin vuosiin.

        Meillä alkaa mieheni kanssa jo lähestyä mahdollisuus niihin vapaavuosiin elämässä. Mieheni on vielä kokopäiväisesti työssä, vaikka on hieman vanhempi kuin minä. Hänet oli kutsuttu eilen TELA:n järjestämään tiedotustilaisuuteen, mikä koski hänen ikäisensä mahdollisuutta siirtyä varhaiseläkkeelle. Lähdin mukaan seuraksi ja kuuntelemaan. Sain sieltä itsekkin vähän tietoa, kun omalla allallani on tavallisuudesta poikkeavat eläke-ehdot.

        Tilaisuudessa oli satoja ihmisiä, mutta yksikään käsi ei noussut, kun vetäjä kysyi, että aikooko joku työskennellä 68-vuotiaaksi. Meidän paikkakunnallamme sitä paitsi aika hyödytön kysymys, kun ihmisiä tällä hetkellä joutuu paljon työttömäksi ja työnantaja taas haluaa, että vanhimmasta päästä vapaaehtoisesti lähdettäisiin

        Kysyit Turvamies tuosta pokani avauspöytäkirjasta, siitä mikä siinä minua vaivaa.
        Poikani kuolinsyy jäi jotenkin epäselväksi. Minulle on kerrottu, etä esim. äkillinen verenpaineenlasku ei näy avauksessa. Hän oli saanut kipulääkettä sairaalassa ollessaan. Kipulääkket myös kotiin. Ei läytynyt muita lääkkeitä. Ei alkoholia. Päänseudulla vammoja, jotka sinällään eivät olisi aiheuttaneet kuolemaa.
        Avauksessa ei selitetty, miten hän sai nämä vammat . Oletan, että hän on kaatunt ja lyönyt päänsä. Millä tavalla hän on voinut kaatua ? Onko hän menettänyt tajuntansa heti ? Onko kärsinyt kauan?
        Näitä pyöritän välillä päässäni, vaikka tiedän, että se on ihan hyödytöntä.Kiusaan vain itseäni.

        Nuorin poikamme tulee huomenna hiihtolomalle tänne meille ja miehenikin on lomalla ensi viikon. Toivottavasti on kaunista. Olemme suunnitelleet käyvämme mökillä. Meiltä n 5 km päässä on sellainen luistelurata 4 km pitkä vahvistettu jäätie rannasta. Sinne aiomme mennä luistelemaan. Kävin oikein terotuttamassa vanhat luistimeni. Mieheni luistelee poikamme retkiluistimilla, niillä ,jotka häneltä jäivät.
        Nuorin poikamme haluaa mennä lautailemaan myös ja ajattelin kokeilla laskettelusuksilla itsekkin taas. Siitä on varmaan 8 v, kun viimeksi laskettelin. Lapsenlapsi on alkanut lasketella ja jospa mummo uskaltautuisi sinne mäkeen hänen kanssaan.

        Hyvää talvipäivää ja jaksamista tänän

      • Pirstaleita
        Viola kirjoitti:

        Hyvää huomenta täältäkin !

        Minäkin olen iltapäivään asti vapaana. Aurinko paistoi ihanasti hetki sitten, mutta nyt näyttää pilviseltä. Paljon valoisampaa on jo ja lunta täällä meilläkin enemmän kuin vuosiin.

        Meillä alkaa mieheni kanssa jo lähestyä mahdollisuus niihin vapaavuosiin elämässä. Mieheni on vielä kokopäiväisesti työssä, vaikka on hieman vanhempi kuin minä. Hänet oli kutsuttu eilen TELA:n järjestämään tiedotustilaisuuteen, mikä koski hänen ikäisensä mahdollisuutta siirtyä varhaiseläkkeelle. Lähdin mukaan seuraksi ja kuuntelemaan. Sain sieltä itsekkin vähän tietoa, kun omalla allallani on tavallisuudesta poikkeavat eläke-ehdot.

        Tilaisuudessa oli satoja ihmisiä, mutta yksikään käsi ei noussut, kun vetäjä kysyi, että aikooko joku työskennellä 68-vuotiaaksi. Meidän paikkakunnallamme sitä paitsi aika hyödytön kysymys, kun ihmisiä tällä hetkellä joutuu paljon työttömäksi ja työnantaja taas haluaa, että vanhimmasta päästä vapaaehtoisesti lähdettäisiin

        Kysyit Turvamies tuosta pokani avauspöytäkirjasta, siitä mikä siinä minua vaivaa.
        Poikani kuolinsyy jäi jotenkin epäselväksi. Minulle on kerrottu, etä esim. äkillinen verenpaineenlasku ei näy avauksessa. Hän oli saanut kipulääkettä sairaalassa ollessaan. Kipulääkket myös kotiin. Ei läytynyt muita lääkkeitä. Ei alkoholia. Päänseudulla vammoja, jotka sinällään eivät olisi aiheuttaneet kuolemaa.
        Avauksessa ei selitetty, miten hän sai nämä vammat . Oletan, että hän on kaatunt ja lyönyt päänsä. Millä tavalla hän on voinut kaatua ? Onko hän menettänyt tajuntansa heti ? Onko kärsinyt kauan?
        Näitä pyöritän välillä päässäni, vaikka tiedän, että se on ihan hyödytöntä.Kiusaan vain itseäni.

        Nuorin poikamme tulee huomenna hiihtolomalle tänne meille ja miehenikin on lomalla ensi viikon. Toivottavasti on kaunista. Olemme suunnitelleet käyvämme mökillä. Meiltä n 5 km päässä on sellainen luistelurata 4 km pitkä vahvistettu jäätie rannasta. Sinne aiomme mennä luistelemaan. Kävin oikein terotuttamassa vanhat luistimeni. Mieheni luistelee poikamme retkiluistimilla, niillä ,jotka häneltä jäivät.
        Nuorin poikamme haluaa mennä lautailemaan myös ja ajattelin kokeilla laskettelusuksilla itsekkin taas. Siitä on varmaan 8 v, kun viimeksi laskettelin. Lapsenlapsi on alkanut lasketella ja jospa mummo uskaltautuisi sinne mäkeen hänen kanssaan.

        Hyvää talvipäivää ja jaksamista tänän

        Olen taustaillut kyllä koko ajan, mutta en ole jaksanut kirjoittaa.
        Kun luin edellis iltaisia kirjoituksianne, itku tuli pitkästä aikaa kunnolla. Olen yrittänyt pitää surun taka-alalla, puskenut töissä ja remontissa, hammasta purren, näyttämättä tunteitani muille. Tiesin kyllä, että maksun aika tulee. Nyt se tuli teidän tekstienne avulla.Tuntuu taas kevyemmältä, kun patoutumat tulivat ulos.
        Meillä on myös tehty pakollista remonttia, ja voimat on mennyt siihen. Kyllähän se mukavaa on, kun paikat tulee kuntoon, mutten oikein jaksa/osaa iloita siitä, vaikka miehenkin kanssa suunniteltiin näitä remontteja, vielä silloin, kun kaikki oli hyvin.
        Viola, nuo kysymykset joita pyörittelet mielessäsi, ovat tuttuja myös minulle. Mietin silloin poikani pois menon jälkeen, tuliko kuolema lempeästi, huomaamattomasti, vai tajusiko poikani lähtevänsä, oliko yrittänyt taistella vastaan, sattuiko häneen? Aikani niitä pyöriteltyäni, tein itseni kanssa sopimuksen, että odotan vastauksia siihen asti, kunnes tapaan hänet toisella puolella. Vaikka kyllä ne kysymykset tulevat vieläkin välillä kiusaamaan.
        Kauniita kevättalven päiviä ja jaksamisia.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Pirstaleita kirjoitti:

        Olen taustaillut kyllä koko ajan, mutta en ole jaksanut kirjoittaa.
        Kun luin edellis iltaisia kirjoituksianne, itku tuli pitkästä aikaa kunnolla. Olen yrittänyt pitää surun taka-alalla, puskenut töissä ja remontissa, hammasta purren, näyttämättä tunteitani muille. Tiesin kyllä, että maksun aika tulee. Nyt se tuli teidän tekstienne avulla.Tuntuu taas kevyemmältä, kun patoutumat tulivat ulos.
        Meillä on myös tehty pakollista remonttia, ja voimat on mennyt siihen. Kyllähän se mukavaa on, kun paikat tulee kuntoon, mutten oikein jaksa/osaa iloita siitä, vaikka miehenkin kanssa suunniteltiin näitä remontteja, vielä silloin, kun kaikki oli hyvin.
        Viola, nuo kysymykset joita pyörittelet mielessäsi, ovat tuttuja myös minulle. Mietin silloin poikani pois menon jälkeen, tuliko kuolema lempeästi, huomaamattomasti, vai tajusiko poikani lähtevänsä, oliko yrittänyt taistella vastaan, sattuiko häneen? Aikani niitä pyöriteltyäni, tein itseni kanssa sopimuksen, että odotan vastauksia siihen asti, kunnes tapaan hänet toisella puolella. Vaikka kyllä ne kysymykset tulevat vieläkin välillä kiusaamaan.
        Kauniita kevättalven päiviä ja jaksamisia.

        pohjoisesta jossa on nyt kaunis neljän asteen pakkaspäivä.Kaksi vaikeaa päivää on takana ja taas tuntuu että voimia löytyy eteenpäin.Kaipa sitä oloa helpottaa kun saa itkeä välillä pois asioita jotka ovat jääneet tukkeeksi sydämmeen.Nyt olen sitten työtön mutta se ei minua masenna,saanhan istua pilkillä vaikka aamusta iltaan ja miettiä asioita luonnon hiljaisuudessa.Kun joku monestikin kysyy miten jaksat istua jäällä niin tapanani on vastata eetei ole varaa psykiatriin joten olen valinnut tämän rutkasti halvemman vaihtoehdon.Pilkille menin silloinkin kun poikani kuoli,itkin koko ajan mutta kuitenkin pois lähtiessä pieni osa surua jäi jäälle joksikin aikaa. Ei haittaa vaikka saalista ei aina tulisikaan,olen vain niin luonto ja eräihminen että sinne on päästävä.Nyt on myöskin valmistunut entisöimäni kirjoituspöytä josta tuli todella upea,vahinko vain että se tulee siskolleni joka sai sen iso-isältämme kymmeniä vuosia sitten.No,ei haittaa sillä tunnen iloa siitä että voin antaa sitä muille ja olen tietysti ihan pikkuisen ylpeäkin työstä josta tuli ihana.Nyt sitten seuraava kohde on kivääri joka pitäisi puuosaltaan ehostaa.Mietin että kun välillä oli entisöintihommien puute niin siksikö jäi aikaa miettiä asioita joille ei voi mitään.Tartuttuani nyt uuteen hommaan on mielikin ollut virkeämpi ja löytyy tarmoa aloittaa tekemään asioita jotka ovat jääneet tekemättä.Silti se suru on aina taustalla aivan kuin hakkaisi kaiken muun läpi itsensä.Mietin monesti että kuinka paljon meiltä vaaditaankin tästä selviytymiseen eikä ole edes sekään varmaa miten tästä selviytyy.Kun tulee tunne että jaksanko sittenkään niin pakotan itseni ajattelemaan teitä ystävät,ajattelen että te olette mukana ja tunnette ihan samoin,käytte läpi yhä uudelleen samoja asioita,samoja kysymyksiä ja taas noustaan ylös.Minulle on muodostunut mielessäni kaikista teistä jonkinlainen kuva ja olisi mielenkiintoista joskus tietää kuinka hyvin ne vastaisivat todellisuutta.Kuten Turvamies kuvitteli erään äidin ratsastamassa niin myös minun mielikuvitukseni on kehitellyt omat kasvot teille.Sunnuntain lehdestä näin erään poikani ystävän kuolinilmoituksen ja tunsin pakottavaa tarvetta ottaa yhteyttä hänen vanhempiin mutta en tunne heitä joten rukoilen heillekkin voimia iltarukouksessa.Siellä he nyt tapaavat toisensa ja heillä on asiat paremmin kuin kenelläkään meistä täällä maanpäällä,näin sanoi poikani parhain ystävä eilen kun kerroin hänelle tästä.Auringon paistetta vaikka pilvenkin raosta teille tähän päivään.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        pohjoisesta jossa on nyt kaunis neljän asteen pakkaspäivä.Kaksi vaikeaa päivää on takana ja taas tuntuu että voimia löytyy eteenpäin.Kaipa sitä oloa helpottaa kun saa itkeä välillä pois asioita jotka ovat jääneet tukkeeksi sydämmeen.Nyt olen sitten työtön mutta se ei minua masenna,saanhan istua pilkillä vaikka aamusta iltaan ja miettiä asioita luonnon hiljaisuudessa.Kun joku monestikin kysyy miten jaksat istua jäällä niin tapanani on vastata eetei ole varaa psykiatriin joten olen valinnut tämän rutkasti halvemman vaihtoehdon.Pilkille menin silloinkin kun poikani kuoli,itkin koko ajan mutta kuitenkin pois lähtiessä pieni osa surua jäi jäälle joksikin aikaa. Ei haittaa vaikka saalista ei aina tulisikaan,olen vain niin luonto ja eräihminen että sinne on päästävä.Nyt on myöskin valmistunut entisöimäni kirjoituspöytä josta tuli todella upea,vahinko vain että se tulee siskolleni joka sai sen iso-isältämme kymmeniä vuosia sitten.No,ei haittaa sillä tunnen iloa siitä että voin antaa sitä muille ja olen tietysti ihan pikkuisen ylpeäkin työstä josta tuli ihana.Nyt sitten seuraava kohde on kivääri joka pitäisi puuosaltaan ehostaa.Mietin että kun välillä oli entisöintihommien puute niin siksikö jäi aikaa miettiä asioita joille ei voi mitään.Tartuttuani nyt uuteen hommaan on mielikin ollut virkeämpi ja löytyy tarmoa aloittaa tekemään asioita jotka ovat jääneet tekemättä.Silti se suru on aina taustalla aivan kuin hakkaisi kaiken muun läpi itsensä.Mietin monesti että kuinka paljon meiltä vaaditaankin tästä selviytymiseen eikä ole edes sekään varmaa miten tästä selviytyy.Kun tulee tunne että jaksanko sittenkään niin pakotan itseni ajattelemaan teitä ystävät,ajattelen että te olette mukana ja tunnette ihan samoin,käytte läpi yhä uudelleen samoja asioita,samoja kysymyksiä ja taas noustaan ylös.Minulle on muodostunut mielessäni kaikista teistä jonkinlainen kuva ja olisi mielenkiintoista joskus tietää kuinka hyvin ne vastaisivat todellisuutta.Kuten Turvamies kuvitteli erään äidin ratsastamassa niin myös minun mielikuvitukseni on kehitellyt omat kasvot teille.Sunnuntain lehdestä näin erään poikani ystävän kuolinilmoituksen ja tunsin pakottavaa tarvetta ottaa yhteyttä hänen vanhempiin mutta en tunne heitä joten rukoilen heillekkin voimia iltarukouksessa.Siellä he nyt tapaavat toisensa ja heillä on asiat paremmin kuin kenelläkään meistä täällä maanpäällä,näin sanoi poikani parhain ystävä eilen kun kerroin hänelle tästä.Auringon paistetta vaikka pilvenkin raosta teille tähän päivään.

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä

        Jo aiemmin kun kerroit olevasi pilkillä, eräretkillä ja kunnostamassa sitä pöytää tai vaikkapa itkiessäsi kuvittelin sinut mielessäni. Mielikuva erinäisistä tilanteista tulee väkisinkin asioista mitä ei voi nähdä tai muutoin kokea.

        Olen kaivannut sinua palstalle ja olikin nyt mukava kun kirjoit. Niin sitä mennään yhdessä välillä ylös ja välillä alas tunne-elämässämme. Elämän arki ja aktiviteet antavat voimaa. Minäkin tykkään entisöidä huonekaluja, olenmpa joskus kaiverrellut aseenperiäkin omalla tekniikallani.

        Kaikkien kokemukset olen tarkasti käynyt läpi ja jos joku on kertonut nauttivansa ja iloitsevansa jostakin, olen napannut siitä oman osuuteni iloitsemalla kanssanne. Samoin on myös surun kanssa. Kun joku kertoo itkeneensä niin elän siinäkin mukana. En välttämättä toimien aina samioin kuin te mutta ajatukseni ja mietteeni ovat olleet mukananne.

        Voimia sinulle ja tule välillä kirjoittamaan

      • Turvamies
        Pirstaleita kirjoitti:

        Olen taustaillut kyllä koko ajan, mutta en ole jaksanut kirjoittaa.
        Kun luin edellis iltaisia kirjoituksianne, itku tuli pitkästä aikaa kunnolla. Olen yrittänyt pitää surun taka-alalla, puskenut töissä ja remontissa, hammasta purren, näyttämättä tunteitani muille. Tiesin kyllä, että maksun aika tulee. Nyt se tuli teidän tekstienne avulla.Tuntuu taas kevyemmältä, kun patoutumat tulivat ulos.
        Meillä on myös tehty pakollista remonttia, ja voimat on mennyt siihen. Kyllähän se mukavaa on, kun paikat tulee kuntoon, mutten oikein jaksa/osaa iloita siitä, vaikka miehenkin kanssa suunniteltiin näitä remontteja, vielä silloin, kun kaikki oli hyvin.
        Viola, nuo kysymykset joita pyörittelet mielessäsi, ovat tuttuja myös minulle. Mietin silloin poikani pois menon jälkeen, tuliko kuolema lempeästi, huomaamattomasti, vai tajusiko poikani lähtevänsä, oliko yrittänyt taistella vastaan, sattuiko häneen? Aikani niitä pyöriteltyäni, tein itseni kanssa sopimuksen, että odotan vastauksia siihen asti, kunnes tapaan hänet toisella puolella. Vaikka kyllä ne kysymykset tulevat vieläkin välillä kiusaamaan.
        Kauniita kevättalven päiviä ja jaksamisia.

        Hei Pirstaleita

        Eilen mietin sinua, että miten sinulla menee ja tänään sainkin kuulla sinusta. Olen muistanut myös sinuakin rukouksissani.

        Joskus onkin hyvä mennä eteenpäin vaikka hammastapurren ja sitten on taas hyvä löysätä. Samoin on myös minulla. On asioita jotka on pakko hoitaa tai niistä on pakko suoriutua vaikka surun raskas taakka painaa niin ettei eteenpäin meinaa päästä. Näissä tilanteissa punnitaan myös fyysistä kuntoa, olenko syönyt hyvin, olenko levännyt hyvin ja miten muuten voin? Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja moneen asiaan voin itsekin vaikuttaa.

        Upea tuo sopimuksesi itsesi kanssa saada vastaukset rajan tuolla puolen ja olla siellä sitten pojan kanssa. Näin minäkin ajatteln vaikka sorrun välillä epätoivoisena miettimään kysymyksiä mihin ei ole vastauksia. Olen kokenut senkin jo niin montakertaa, että enköhän ala jo pikkuhiljaa uskomaan, ettei ne kysymykset johda mihinkään. Katkera mieli sitä teettää.

        Pysy mukana ja kerro itsestäsi

        Isän kätteen

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hyvää huomenta täältäkin !

        Minäkin olen iltapäivään asti vapaana. Aurinko paistoi ihanasti hetki sitten, mutta nyt näyttää pilviseltä. Paljon valoisampaa on jo ja lunta täällä meilläkin enemmän kuin vuosiin.

        Meillä alkaa mieheni kanssa jo lähestyä mahdollisuus niihin vapaavuosiin elämässä. Mieheni on vielä kokopäiväisesti työssä, vaikka on hieman vanhempi kuin minä. Hänet oli kutsuttu eilen TELA:n järjestämään tiedotustilaisuuteen, mikä koski hänen ikäisensä mahdollisuutta siirtyä varhaiseläkkeelle. Lähdin mukaan seuraksi ja kuuntelemaan. Sain sieltä itsekkin vähän tietoa, kun omalla allallani on tavallisuudesta poikkeavat eläke-ehdot.

        Tilaisuudessa oli satoja ihmisiä, mutta yksikään käsi ei noussut, kun vetäjä kysyi, että aikooko joku työskennellä 68-vuotiaaksi. Meidän paikkakunnallamme sitä paitsi aika hyödytön kysymys, kun ihmisiä tällä hetkellä joutuu paljon työttömäksi ja työnantaja taas haluaa, että vanhimmasta päästä vapaaehtoisesti lähdettäisiin

        Kysyit Turvamies tuosta pokani avauspöytäkirjasta, siitä mikä siinä minua vaivaa.
        Poikani kuolinsyy jäi jotenkin epäselväksi. Minulle on kerrottu, etä esim. äkillinen verenpaineenlasku ei näy avauksessa. Hän oli saanut kipulääkettä sairaalassa ollessaan. Kipulääkket myös kotiin. Ei läytynyt muita lääkkeitä. Ei alkoholia. Päänseudulla vammoja, jotka sinällään eivät olisi aiheuttaneet kuolemaa.
        Avauksessa ei selitetty, miten hän sai nämä vammat . Oletan, että hän on kaatunt ja lyönyt päänsä. Millä tavalla hän on voinut kaatua ? Onko hän menettänyt tajuntansa heti ? Onko kärsinyt kauan?
        Näitä pyöritän välillä päässäni, vaikka tiedän, että se on ihan hyödytöntä.Kiusaan vain itseäni.

        Nuorin poikamme tulee huomenna hiihtolomalle tänne meille ja miehenikin on lomalla ensi viikon. Toivottavasti on kaunista. Olemme suunnitelleet käyvämme mökillä. Meiltä n 5 km päässä on sellainen luistelurata 4 km pitkä vahvistettu jäätie rannasta. Sinne aiomme mennä luistelemaan. Kävin oikein terotuttamassa vanhat luistimeni. Mieheni luistelee poikamme retkiluistimilla, niillä ,jotka häneltä jäivät.
        Nuorin poikamme haluaa mennä lautailemaan myös ja ajattelin kokeilla laskettelusuksilla itsekkin taas. Siitä on varmaan 8 v, kun viimeksi laskettelin. Lapsenlapsi on alkanut lasketella ja jospa mummo uskaltautuisi sinne mäkeen hänen kanssaan.

        Hyvää talvipäivää ja jaksamista tänän

        Hei Viola

        Palaan siihen avauspöytäkirjaan

        En tiedä tai muista poikasi tapauksesta sen tarkempaa mitä olet kertonut mutta jotain haluan sinulle kertoa. Voi olla tuttuakin mutta kirjoitan kuitenkin.

        En oikein usko, että äkillistä verenpaineenlaskua voisikaan todeta patologisesti. Kun sydän pysähtyy tai toiminta heikkenee aiheuttaa se vääjäämättä äkillisen paineenlaskun. Paineenlasku aiheuttaa myös tajuttomuuden.

        Pään seudulla vammoja? Onko poliisi tutkinut mitenkään kuoleman tapausta? Jos on niin poliisi tutkinnassa pitäsi olla maininta vammoista sekä tutkinta mahdollisista vammojen aiheuttajasta. Patologi sitten vertaa vammojen laatua poliisin tekemään tutkimukseen.

        Kuka näki hänet viimeksi tai kuka hänet löysi? Nämä pitäisi näkyä poliisin kuolemansyyntutkinnassa. Onko heitä kuultu ja mitä kertovat? Jos tutkinta on suoritettu hatarasti niin siitä vastaa tutkinnanjohtaja elikkä joku komisario tason poliisipäällystöön kuuluva.

        Pään alueen vammat voivat tehdä tajuttomuutta ja usein silloin ihminen ei tunne mitään. Ei edes kipua. Mistä kaatuminen on voinut aiheutua?

        Jos tunnet tarvetta tutkia asiaa ihan omanmielen takia niin rohkaisen sinua tutkimaan. Poliisin tehtävä on tehdä kuolemansyyntutkinta ja jos jotain henkilöä ei olla kuultu tai myöhemmin havaitaan mikä voi asian tarkentaa tai täydentää, on se otettava huomioon kuolemansyyntutkinnassa.

        Itse jäin miettimään nuita päänalueen vammoja. Näkikö tai kuuliko kukaan mitään? Kuka (myös ambulanssin henkilökunta) löysi ja missä asennossa? Oliko lähistöllä mitään mikä voisi aiheuttaa vammojen syntymistä?

        Jos asia tuntuu sinusta vaikealle voit valtuuttaa jonkun tekemään sen puolestasi. Jos se tuntuu muutoinkin vaikelle niin jätä asia sikseen mutta jos se vaivaa sinua niin etene rohkeasti eteenpäin. Selvität sen minkä pystyt ja et sen enempää.

        Tärkeintä on, että kaikki on selvää ja siltäosin kunnossa kuin vain voi tässä tilanteessa olla.

        Voimia Viola! Tämä on raskas ja vaikea asia.

      • Pirstaleita
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Pirstaleita

        Eilen mietin sinua, että miten sinulla menee ja tänään sainkin kuulla sinusta. Olen muistanut myös sinuakin rukouksissani.

        Joskus onkin hyvä mennä eteenpäin vaikka hammastapurren ja sitten on taas hyvä löysätä. Samoin on myös minulla. On asioita jotka on pakko hoitaa tai niistä on pakko suoriutua vaikka surun raskas taakka painaa niin ettei eteenpäin meinaa päästä. Näissä tilanteissa punnitaan myös fyysistä kuntoa, olenko syönyt hyvin, olenko levännyt hyvin ja miten muuten voin? Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja moneen asiaan voin itsekin vaikuttaa.

        Upea tuo sopimuksesi itsesi kanssa saada vastaukset rajan tuolla puolen ja olla siellä sitten pojan kanssa. Näin minäkin ajatteln vaikka sorrun välillä epätoivoisena miettimään kysymyksiä mihin ei ole vastauksia. Olen kokenut senkin jo niin montakertaa, että enköhän ala jo pikkuhiljaa uskomaan, ettei ne kysymykset johda mihinkään. Katkera mieli sitä teettää.

        Pysy mukana ja kerro itsestäsi

        Isän kätteen

        sanoistasi Turvamies.Edellis iltana, kun tulin kotiin töistä kävellen, oli pilvetön taivas ja tähdet loistivat kirkkaasti. Mietin, minkä tähden te olette valinneet, jos olette, lapsenne tähdeksi. Pojalleni valitsin ennen kirkkaimman tähden minkä näin ja ajattelin, että siellä hän valaisee matkaani. Nykyään etsin Orionin vyön, siinä on kolme tähteä suorassa linjassa, appeni, mieheni ja poikani, kolme sukupolvea, minulle rakkaita. Onhan siellä tähdissä muitakin edesmenneitä, elämääni kuuluneita, tärkeitä ihmisiä, mutta heille en ole nimennyt omaa tähteä. On lohdullista katsella taivaalle tähtiä ja ajatella heidän siellä tuikkivan meille.
        Tänään en nähnyt tähtiä, mutta oli muuten kaunista. Pakkasta oli kymmenkunta astetta ja lunta tuli hiljalleen. Puut kimmeltelivät katulampun valossa, kuin niissä olisi ollut tuhansia tähtiä. Tuli tunne, että luonto halusi näyttää kauneuttaan lohduksi, juuri kun tarvitsin sitä.
        Voimia päiviinne

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola

        Palaan siihen avauspöytäkirjaan

        En tiedä tai muista poikasi tapauksesta sen tarkempaa mitä olet kertonut mutta jotain haluan sinulle kertoa. Voi olla tuttuakin mutta kirjoitan kuitenkin.

        En oikein usko, että äkillistä verenpaineenlaskua voisikaan todeta patologisesti. Kun sydän pysähtyy tai toiminta heikkenee aiheuttaa se vääjäämättä äkillisen paineenlaskun. Paineenlasku aiheuttaa myös tajuttomuuden.

        Pään seudulla vammoja? Onko poliisi tutkinut mitenkään kuoleman tapausta? Jos on niin poliisi tutkinnassa pitäsi olla maininta vammoista sekä tutkinta mahdollisista vammojen aiheuttajasta. Patologi sitten vertaa vammojen laatua poliisin tekemään tutkimukseen.

        Kuka näki hänet viimeksi tai kuka hänet löysi? Nämä pitäisi näkyä poliisin kuolemansyyntutkinnassa. Onko heitä kuultu ja mitä kertovat? Jos tutkinta on suoritettu hatarasti niin siitä vastaa tutkinnanjohtaja elikkä joku komisario tason poliisipäällystöön kuuluva.

        Pään alueen vammat voivat tehdä tajuttomuutta ja usein silloin ihminen ei tunne mitään. Ei edes kipua. Mistä kaatuminen on voinut aiheutua?

        Jos tunnet tarvetta tutkia asiaa ihan omanmielen takia niin rohkaisen sinua tutkimaan. Poliisin tehtävä on tehdä kuolemansyyntutkinta ja jos jotain henkilöä ei olla kuultu tai myöhemmin havaitaan mikä voi asian tarkentaa tai täydentää, on se otettava huomioon kuolemansyyntutkinnassa.

        Itse jäin miettimään nuita päänalueen vammoja. Näkikö tai kuuliko kukaan mitään? Kuka (myös ambulanssin henkilökunta) löysi ja missä asennossa? Oliko lähistöllä mitään mikä voisi aiheuttaa vammojen syntymistä?

        Jos asia tuntuu sinusta vaikealle voit valtuuttaa jonkun tekemään sen puolestasi. Jos se tuntuu muutoinkin vaikelle niin jätä asia sikseen mutta jos se vaivaa sinua niin etene rohkeasti eteenpäin. Selvität sen minkä pystyt ja et sen enempää.

        Tärkeintä on, että kaikki on selvää ja siltäosin kunnossa kuin vain voi tässä tilanteessa olla.

        Voimia Viola! Tämä on raskas ja vaikea asia.

        Kiitos sinulle Turvamies, että jaksoit antaa minulle lisävalaistusta päässäni pyöriviin kysymyksiin. Arvostan todella välittämistäsi.

        Haluaisin tehdä vielä omia lisäselvityksiä asioihin, soittaa patologille ym. Kysymys on myös siitä, että uskaltaako. Nythän olen jo hieman tuudittautunut kuvitelmiini siitä, että poikani ei tarvinnut kovin kärsiä. Mitä, jos saankin vielä sellaista lisävalaistusta, jota en jaksa kestää enää. Jospa se tarkempi tieto vain tekee olon tuskallisemmaksi.Tämä minun on päätettävä itse tietenkin.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Kiitos sinulle Turvamies, että jaksoit antaa minulle lisävalaistusta päässäni pyöriviin kysymyksiin. Arvostan todella välittämistäsi.

        Haluaisin tehdä vielä omia lisäselvityksiä asioihin, soittaa patologille ym. Kysymys on myös siitä, että uskaltaako. Nythän olen jo hieman tuudittautunut kuvitelmiini siitä, että poikani ei tarvinnut kovin kärsiä. Mitä, jos saankin vielä sellaista lisävalaistusta, jota en jaksa kestää enää. Jospa se tarkempi tieto vain tekee olon tuskallisemmaksi.Tämä minun on päätettävä itse tietenkin.

        Hei Viola

        Eipä kiittelemisiä. Auttaisin enempikin jos vain se olisi jotenkin mahdollista.

        Älähän hättäile asioiden tiedustelusta. Uskon, että kyspyst ratkaisuhin näinkin vaikeissa asioissa. Se rohkeus ja kiinnostus tulee tai sitten se hiipuu.

        Teetpä sitten kummin hyvänsä on se oikea päätös. Kun ihmnen harkitsee jossakin hetkessä jonkun päätöksen tekoa ei hän ole niin tyhmä että valitsisi huonomman vaihtoehdon.

        Voimia viikonlopullesi

    • Turvamies

      Kevät aamua mielikuvitus ystäväni

      Olette näkymättömiä mutta usein mielikuvituksissani. Samoin kuin poikani jota en voi elämässäni nähdä mutta hän on päivittäin mielikuvituksissani sekä kuvissa. Ehkäpä joku päivä voin nähdä tai tavata teidätkin.

      Teen talon alakerrassa remonttia. Sinne pitäisi valmistua vajaa sataneliötä oleskelutilaa. Tosin se valmistuu rahatilanteen mukaan ja siinä aikataulussa mitä milloinkin huvittaa ja on mahdollisuus tehdä. Olenkin miettinyt sen käyttötarkoitusta ja useasti haaveillut siellä istuvani hyvien ja rakkaitten ystävien kanssa. Tänään pidän vapaapäivää ja menen alakertaan töihin.

      Eilen kävin nuoremman tyttäreni kanssa hakemassa vauvan sängyn, istuimen ja kantokopan sukulaisiltamme. Vaikka silloin tällöin olemmekin kahden niin eilinen yhteinen aika eilen oli erityisen tärkeä keskustelujemme kannalle. Emme ole juurikaan keskustellut pojan / veljen kuolemasta. Tytär kertoi, ettei oikein pysty tai kykene itkemään mutta surun taakka tuntuu nyt raskaalta kantaa raskauden ohessa. Sovimme, että hän ottaa yhteyttä neuvolaan ja yrittää saada sitä kautta apuja ammattiauttajalle.

      Tähdet. Useasti katselemme taivaan tähtiä kun kaipaamme edesmenneitämme. Se pieni valo kaukaisuudesta vastaa katseeseemme ja luo sitä kautta jonkin laisen yhteyden sinne minne emme voi mennä katsomaan mitä siellä oikein on. Meillä on vapaus ajatella ja kuvitella surussamme kaiken mahdollisen ja tuntemattoman.

      Kesäkuussa poikani kuoleman yhteydessä kävi naapurin eläkkeelä oleva rovasti vaimonsa kanssa meillä. Epätoivoisena itkin ja kysyin häneltä, että missä poikani nyt on? Hän vastasi heti, että -henkimaailmassa. No, missä se henkimaailma sitten on kysyin? Rovasti vastasi, että -kaikkialla, se voi olla hyvinkin lähellämme meitä. Elämän- ja kuolemanrajaa eroittaa hyvin ohut "verho".

      Katselen mielelläni kaukaisuuteen ja näen poikani siellä. Välillä taas tunnen poikani olevan aivan vieressäni ja lähellä. Toivon todellakin sen henkimaailman olevan kaikkialla. Monet intiaaniheimot uskovat henkien olemasa oloon ja että ne liikkuvat tuulten mukana. Mielikuvilla onkin suuri merkitys elämässämme.

      Mielikuvissani koetan nähdä teidät kaikki ja elää sitä kautta tätä yhteistä aikaa mukananne.

      Voimia päiväänne ja Isän kätteen

    • poikansa menettänyt äiti

      Minua surussa auttanut läheinen on kuolemassa. Enää en voi häntä tavata, eikä hän enää aina jaksa puhua puhelimessa. Muistan toissa kesänä, kun poikani kuolemasta oli kulunut vasta vähän aikaa, puhuimme kuolemasta, surusta ja kuoleman jälkeisestä elämästä. Läheiseni tiesi tuolloin, ettei hän elä enää kauan. Silti, hän jaksoi lohduttaa ja puhua kanssani. Läheiseni veli, joka ei ole uskovainen, oli sanonut, että Jumalan armo on kuin meri. Siihen luotan. Uskon, että poikani on toisella puolen saanut rauhan.

      Olen ollut niin pohjalla surussani, että olenko osannut lohduttaa läheistäni? Onko keskustelumme tuoneet hänelle kuitenkin lohdutusta, vaikka keskustelumme ovat pääasiassa koskeneet poikavainajaani ja suruani. Olen sanonut läheiselleni, etten sure poikani kuolemaa itseni vuoksi, vaan suren poikavainajani elämätöntä elämää. Toisaalta onhan hänkin surrut poikani kuolemaa, koska poikavainajani oli hänellekin läheinen. Miten voisin häntä lohduttaa, jos voin vielä tavata häntä tai ainakin puhua hänen kanssaan puhelimessa? Poikavainajani kuolemasta tulee pian kaksi vuotta. Sekin on päivä, jota pelkään. Olen taas pohjalla surussani ja suren läheiseni tulevaa kuolemaa.

      Lapsen/läheisen kuolemansurun keskellä jokainen päivä on erilainen. Voimia tulevaan päiväänne.

      Eilen illalla asiakkaani sanoi, että ilta on jo saapunut ja olemme taas päivää lähempänä eläkeikää. Ajattelin mielessäni, että olen ajatellut ja asian ilmaissut toisella tavalla, että olemme taas päivää lähempänä kuolemaa...

      • Turvamies

        Hei Poikansa menettänyt äiti ja kaikki muut myötäeläjät

        Kiitollsina saamme olla läheisillemme jotka jaksavat kulkea rinnallamme ja jotenkin koettaa ymmärtää sitä surun taakkamme kantamista. Aina kun kulkee palanmatkaa toisen rinnalla oli sitten asia tai aihe mikä hyvänsä niin ne on niitä elämän helmiä siihen elämän helminauhaan. Ystäväsi on se sinun helmi ja varmasti muistat hänet ikuisesti.

        Jos hän ei enää jaksa puhua puhelimeen mutta jaksaa kuunnella niin kerro vielä hänelle kuinka tärkeä ihminen hän on ollut rinnallasi.

        Joskus määritelmä uskovainen on niin laaja tai suppea mutta sellaiseksi minäkin itseni luokittelen. Minulle se on minun ja Jumalan välinen asia ja jos Jumala totee minut häneen uskovaksi niin silloin olen uskovainen. Varmasti monet ihmiset haluaisivat sitä määritelmää kohdallani muuksi muuttaa.

        Hassua, että nekin ihmiset jotka itse sanovat, etteivät usko Jumalaan joskus todistavat Jumalan olemassa olon. Muistan kerran yhdellä työmaalla kun työkaverini sanoi yhdestä henkilöstä, että - tuota ei voi pelastaa muu kuin uskoon tulo.

        Jumalan armo on minulle valtava käsite. Meri voisi sitä kuvata hyvinkin. Itse uaseasti ajatten sen suuruutta siten, ettei ihmisjärki kykene sen suuruutta ja määrää edes arvioimaan. Siksi se onkin mahdollista aivan kaikille. Tähän armoon haluan liittää ystäväni ja rakkainpani sekä itseni.

        Minäkin olen monesti ajatellut illalla, että taas olen päivän lähempänä poikaani. Joskus oma kuolemattomuus unohtuu ja elämän meno ja vauhti vie tuntuman kuoleman olemassa olosta joka on periaatteessa kokoajan läsnä. Joka päivä kuolema kohtaa lukuisan määrän ihmisiä ja kukaan ei aina tietä milloin on kenekin vuoro lähteä.

        Mukav akuulla sinustakin Poikansa menttänyt äiti. Pysy mukana.

        Muistetaan ystääväsi rukouksin ja toivotaan, että sinne minne hän meneekin tapaa hän kaikki rakkaimpamme.

        Isän kätteen

      • Viola

        Iltapäivää teille ystävät


        Minäkin uskon, että henkimaailma on ihan lähellämme. Lapsemme ovat meitä lähellä ja tapaamme jälleen. Siitä huolimatta minut joskus valtaa sellainen lapsellinen viha, että tekisi mieli olla kuin 3-vuotias. Polkea jalkaa ja huutaa. Minä haluan poikani tänne, minä haluan, että näen hänet. Haluaisin syyllisen, kuka se sitten olisi, Jumala, poikani, sairaanhoito, minä itse. Yhä edelleen perheessä, joka nyt asuu kanssani on entinen määrä jäseniä. Mieheni ja minä ja välillä nuorin poikamme. Mutta kuitenkaan se ei ole sama asia. Sain vanhimpaan poikaamme yhteyden halutessani, tiesin, että hän on olemassa, vaikka en joka päivä häntä nähnytkään.

        Oletteko ajatelleet kuinka omituista on myös se, että joinakin päivinä sitä voi ihan rauhassa keskustella jonkun tutun kanssa tästä kuolleesta lapsesta. Ihan kuin poikani olisi elävä, kun puhun hänestä jonkun kanssa, joka on tuntenut hänet. Joinakin päivinä voin katsella hänen tavaroitaan, jopa kuvia hänestä. Toisina päivinä se on ihan mahdotonta. Samanlaista, kun käy haudalla. Useimmiten en haluaisi mennä sinne. En haluaisi, että minulla on siellä hautausmaalla hauta, jossa lukee poikani nimi. Toisaalta haluan, että siellä palaa kynttilä koko ajan. Tuleeko se olemaan tällaista koko loppuelämäni ? Onhan se luonnollista toisaalta, enhän synnyttänyt poikaani haudatakseni hänet.

        Kaiken keskellä sitä kuitenkin vain elää eteenpäin. Me kaikki täällä kuvaamme paljon asioita,jotka ovat auttaneet meitä jaksamaan. Kenellä mikäkin keino, omia ja toisten keinoja voi kokeilla. Itse luen paljon. Luin ennen kaikenlaista, paljon erilaisia rikos- ja poliisijuttuja myös. Nyt en enää . Omassa elämässäni sattui jo sellaista, että lisäjännitystä en kaipaa. Kirjamakuni on muuttunut. Eniten luen erilaisia kertomuksia ihmisten elämänkokemuksista, elämän selviytymistarinoita. Minusta tuntuu, että huomioin sellaisia asioita nykyään, joihin en ennen kiinnittänyt niin suurta huomiota. Minäkin katselen tähtiä, lumen kimallusta, pikkulintuja lintulaudalla, pilviä.

        Uskon, että ystäväsi ,poikansa menettänyt äiti, on saanut lohtua sinun läsnäolostasi. Te olette auttaneet toinen toistanne. Hänen ajatuksensa ovat olleet myös lähestyvässä kuolemassa, vaikka ihan tarkkaa päiväähän ei kukaan meistä tiedä. Sinulla on ollut onni saada olla hänen kanssaan ja hänellä sinun.

        Hyvää illanjatkoa teille kaikille

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Viola kirjoitti:

        Iltapäivää teille ystävät


        Minäkin uskon, että henkimaailma on ihan lähellämme. Lapsemme ovat meitä lähellä ja tapaamme jälleen. Siitä huolimatta minut joskus valtaa sellainen lapsellinen viha, että tekisi mieli olla kuin 3-vuotias. Polkea jalkaa ja huutaa. Minä haluan poikani tänne, minä haluan, että näen hänet. Haluaisin syyllisen, kuka se sitten olisi, Jumala, poikani, sairaanhoito, minä itse. Yhä edelleen perheessä, joka nyt asuu kanssani on entinen määrä jäseniä. Mieheni ja minä ja välillä nuorin poikamme. Mutta kuitenkaan se ei ole sama asia. Sain vanhimpaan poikaamme yhteyden halutessani, tiesin, että hän on olemassa, vaikka en joka päivä häntä nähnytkään.

        Oletteko ajatelleet kuinka omituista on myös se, että joinakin päivinä sitä voi ihan rauhassa keskustella jonkun tutun kanssa tästä kuolleesta lapsesta. Ihan kuin poikani olisi elävä, kun puhun hänestä jonkun kanssa, joka on tuntenut hänet. Joinakin päivinä voin katsella hänen tavaroitaan, jopa kuvia hänestä. Toisina päivinä se on ihan mahdotonta. Samanlaista, kun käy haudalla. Useimmiten en haluaisi mennä sinne. En haluaisi, että minulla on siellä hautausmaalla hauta, jossa lukee poikani nimi. Toisaalta haluan, että siellä palaa kynttilä koko ajan. Tuleeko se olemaan tällaista koko loppuelämäni ? Onhan se luonnollista toisaalta, enhän synnyttänyt poikaani haudatakseni hänet.

        Kaiken keskellä sitä kuitenkin vain elää eteenpäin. Me kaikki täällä kuvaamme paljon asioita,jotka ovat auttaneet meitä jaksamaan. Kenellä mikäkin keino, omia ja toisten keinoja voi kokeilla. Itse luen paljon. Luin ennen kaikenlaista, paljon erilaisia rikos- ja poliisijuttuja myös. Nyt en enää . Omassa elämässäni sattui jo sellaista, että lisäjännitystä en kaipaa. Kirjamakuni on muuttunut. Eniten luen erilaisia kertomuksia ihmisten elämänkokemuksista, elämän selviytymistarinoita. Minusta tuntuu, että huomioin sellaisia asioita nykyään, joihin en ennen kiinnittänyt niin suurta huomiota. Minäkin katselen tähtiä, lumen kimallusta, pikkulintuja lintulaudalla, pilviä.

        Uskon, että ystäväsi ,poikansa menettänyt äiti, on saanut lohtua sinun läsnäolostasi. Te olette auttaneet toinen toistanne. Hänen ajatuksensa ovat olleet myös lähestyvässä kuolemassa, vaikka ihan tarkkaa päiväähän ei kukaan meistä tiedä. Sinulla on ollut onni saada olla hänen kanssaan ja hänellä sinun.

        Hyvää illanjatkoa teille kaikille

        Jotta edes pikkuisen voin jakaa sitä hetkellistä ilon tunnetta teillekkin niin kerron erään tapahtuman joka putkahti mieleeni kun kävelin tänään joen vierellä kulkevaa tietä.Siellä jossakin lämpesi rantasauna tai ainakin piipusta tullut savunhaju oli rantasaunasta tuttu.Yhtäkkiä muistin kun lähdin käymään lapsuuskodissa ja houkuttelin poikaani ja hänen kaveriaan mukaani.Ihme kyllä he lähtivät,nuo tietokoneajan kasvatit jotka saivat ajan kulumaan tekemällä musiikkia nettiin yms josta en itse ymmärtänyt mitään.Kerroin heille että voitaisiin lämmittää rantasauna,olihan kesä ja oli vielä lämmin iltakin.Perillä mummolassa kävin laittamassa saunan laäpiämään,kannoin vedet pataan ja odotin niin kauan että pystyin lisäämään lisää puita uuniin sekä laittamaan saaveihin valmiiksi lämpimät vedet.Pojat lähtivät pyyhkeet olalla kohti saunaa ja eipä kauan mennyt kun tuli soitto ja kysymys kuului:Miten äiti täällä toimitaan?Pojat kaiketi etsivät suihkua joten sanoin vain että maljat korvaa suihkun.Meni muutama tunti,käväisin välillä salaa katsomassa mitä pojat touhuaa kun niin monta tuntia oli jo kulunut.No,siellähän ne istui laiturilla ja kävivät välillä uimassa.Lopulta tuli sitten toinen soitto ja nyt kysymys kuului:Miten tämä kiuas lähtee pois päältä? Menin täysin sanattomaksi ja pystyin sanomaan vain että etsiskelkää jotain nappia seiniltä.Nauroimme äitini kanssa koko illan tätä juttua ja monta kertaa vielä jälkeenkinpäin.
        Tänään se tuli mieleeni ja hymyilin itsekseni kun haistelin sitä tuttua savuntuoksua.Minulla on tälläinenkin muisto,ajattelin ja tunsin iloa.
        Hyvää loppuiltaa meille .

      • poikansa menettänyt äiti
        Viola kirjoitti:

        Iltapäivää teille ystävät


        Minäkin uskon, että henkimaailma on ihan lähellämme. Lapsemme ovat meitä lähellä ja tapaamme jälleen. Siitä huolimatta minut joskus valtaa sellainen lapsellinen viha, että tekisi mieli olla kuin 3-vuotias. Polkea jalkaa ja huutaa. Minä haluan poikani tänne, minä haluan, että näen hänet. Haluaisin syyllisen, kuka se sitten olisi, Jumala, poikani, sairaanhoito, minä itse. Yhä edelleen perheessä, joka nyt asuu kanssani on entinen määrä jäseniä. Mieheni ja minä ja välillä nuorin poikamme. Mutta kuitenkaan se ei ole sama asia. Sain vanhimpaan poikaamme yhteyden halutessani, tiesin, että hän on olemassa, vaikka en joka päivä häntä nähnytkään.

        Oletteko ajatelleet kuinka omituista on myös se, että joinakin päivinä sitä voi ihan rauhassa keskustella jonkun tutun kanssa tästä kuolleesta lapsesta. Ihan kuin poikani olisi elävä, kun puhun hänestä jonkun kanssa, joka on tuntenut hänet. Joinakin päivinä voin katsella hänen tavaroitaan, jopa kuvia hänestä. Toisina päivinä se on ihan mahdotonta. Samanlaista, kun käy haudalla. Useimmiten en haluaisi mennä sinne. En haluaisi, että minulla on siellä hautausmaalla hauta, jossa lukee poikani nimi. Toisaalta haluan, että siellä palaa kynttilä koko ajan. Tuleeko se olemaan tällaista koko loppuelämäni ? Onhan se luonnollista toisaalta, enhän synnyttänyt poikaani haudatakseni hänet.

        Kaiken keskellä sitä kuitenkin vain elää eteenpäin. Me kaikki täällä kuvaamme paljon asioita,jotka ovat auttaneet meitä jaksamaan. Kenellä mikäkin keino, omia ja toisten keinoja voi kokeilla. Itse luen paljon. Luin ennen kaikenlaista, paljon erilaisia rikos- ja poliisijuttuja myös. Nyt en enää . Omassa elämässäni sattui jo sellaista, että lisäjännitystä en kaipaa. Kirjamakuni on muuttunut. Eniten luen erilaisia kertomuksia ihmisten elämänkokemuksista, elämän selviytymistarinoita. Minusta tuntuu, että huomioin sellaisia asioita nykyään, joihin en ennen kiinnittänyt niin suurta huomiota. Minäkin katselen tähtiä, lumen kimallusta, pikkulintuja lintulaudalla, pilviä.

        Uskon, että ystäväsi ,poikansa menettänyt äiti, on saanut lohtua sinun läsnäolostasi. Te olette auttaneet toinen toistanne. Hänen ajatuksensa ovat olleet myös lähestyvässä kuolemassa, vaikka ihan tarkkaa päiväähän ei kukaan meistä tiedä. Sinulla on ollut onni saada olla hänen kanssaan ja hänellä sinun.

        Hyvää illanjatkoa teille kaikille

        Turvamies ja Viola. Itkin, kun luin kirjoittamaanne. Soitan läheiselleni ja kerron, että hän on lohduttanut minua surussani. Hänen kanssaan on ollut niin helppo puhua. Eilen viestitin hänen miehensä kautta terveiseni. Ehkä saan vielä puhua hänen kanssaan, ennen hänen poismenoaan. Tunnen sydämessäni, että hän tietää, että ajattelen häntä.

        Tänään taas sain unohtaa hetkeksi suruni. Kävin asiakkaani kanssa metsässä ratsastamassa. Ei tuullut yhtään. Meidät otti vastaan hiljainen ja luminen metsä, jonka hiljaisuuden hetkittäin rikkoi hevosten kavioiden kopse ja pärskähtely. Istut mukavasti satulassa, ohjaat hevosta ja mukaudut hevosen rytmikkäisiin liikkeisiin. Samalla kuitenkin voit aistia luonnon äänet ja lumisen metsän hiljaisuuden ja kauneuden. Ajatuksesi ovat keskittyneet ratsastamiseen ja voit hetkeksi unohtaa surusi ja murheesi... En taida ikinä luopua hevosistani, vaikka ajattelin sitä vaihtoehtoa vakavasti poikani kuoleman jälkeen.

        Myös minulla on mielikuvia teistä palstalle kirjoittajat. Voin hyvin kuvitella Turvamiehen hiihtämässä koiransa kanssa, Violan hoitavan lapsenlastaan sekä Kyyneleitä silmät täynnä istuvan pilkillä. Mielekäs tekeminen on voimaa antavaa.

        Hyvää iltaa...

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Jotta edes pikkuisen voin jakaa sitä hetkellistä ilon tunnetta teillekkin niin kerron erään tapahtuman joka putkahti mieleeni kun kävelin tänään joen vierellä kulkevaa tietä.Siellä jossakin lämpesi rantasauna tai ainakin piipusta tullut savunhaju oli rantasaunasta tuttu.Yhtäkkiä muistin kun lähdin käymään lapsuuskodissa ja houkuttelin poikaani ja hänen kaveriaan mukaani.Ihme kyllä he lähtivät,nuo tietokoneajan kasvatit jotka saivat ajan kulumaan tekemällä musiikkia nettiin yms josta en itse ymmärtänyt mitään.Kerroin heille että voitaisiin lämmittää rantasauna,olihan kesä ja oli vielä lämmin iltakin.Perillä mummolassa kävin laittamassa saunan laäpiämään,kannoin vedet pataan ja odotin niin kauan että pystyin lisäämään lisää puita uuniin sekä laittamaan saaveihin valmiiksi lämpimät vedet.Pojat lähtivät pyyhkeet olalla kohti saunaa ja eipä kauan mennyt kun tuli soitto ja kysymys kuului:Miten äiti täällä toimitaan?Pojat kaiketi etsivät suihkua joten sanoin vain että maljat korvaa suihkun.Meni muutama tunti,käväisin välillä salaa katsomassa mitä pojat touhuaa kun niin monta tuntia oli jo kulunut.No,siellähän ne istui laiturilla ja kävivät välillä uimassa.Lopulta tuli sitten toinen soitto ja nyt kysymys kuului:Miten tämä kiuas lähtee pois päältä? Menin täysin sanattomaksi ja pystyin sanomaan vain että etsiskelkää jotain nappia seiniltä.Nauroimme äitini kanssa koko illan tätä juttua ja monta kertaa vielä jälkeenkinpäin.
        Tänään se tuli mieleeni ja hymyilin itsekseni kun haistelin sitä tuttua savuntuoksua.Minulla on tälläinenkin muisto,ajattelin ja tunsin iloa.
        Hyvää loppuiltaa meille .

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä

        Hienoa, että jaoit muistosi meidän muidenkin kanssa. On se jännä miten voikaan asioita kuvitella mielessään. Minäkin ikään kuin näin tuon saunan, pojat uimassa ja tapahtuman minkä kirjoitit. Jopa piipuista lähtevä savun tuoksun voi muistin kautta aistia.

        Samalla tavalla "näen" välillä jonkun teistä kävelevän ulkona kyyneleet silmistä virraten, jonkun haudalla sytyttämässä kynttilää tai maaten lamaantuneena sohvalle kyynelten tulviessa ikävää ja surua.

        Elämäni on muuttunut suuresti pojan kuoleman myötä ja uskon, että paljon vielä se muuttuukin. Olen kuitenkin iloinen, että olen löytänyt kirjoitukseni kautta kaikki teidät. Olen saanut elää tätä aikaa teidän tuntojenne kanssa. Tämä on tutustuttanut minut itseeni siten etten surun mustisssa aalloissa luule itseäni mitenkään erikoiseksi tai poikkeukseksi sillä tekin tunnette ja toimitte samoin.

        Ihanaa, että olette olemassa

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä

        Hienoa, että jaoit muistosi meidän muidenkin kanssa. On se jännä miten voikaan asioita kuvitella mielessään. Minäkin ikään kuin näin tuon saunan, pojat uimassa ja tapahtuman minkä kirjoitit. Jopa piipuista lähtevä savun tuoksun voi muistin kautta aistia.

        Samalla tavalla "näen" välillä jonkun teistä kävelevän ulkona kyyneleet silmistä virraten, jonkun haudalla sytyttämässä kynttilää tai maaten lamaantuneena sohvalle kyynelten tulviessa ikävää ja surua.

        Elämäni on muuttunut suuresti pojan kuoleman myötä ja uskon, että paljon vielä se muuttuukin. Olen kuitenkin iloinen, että olen löytänyt kirjoitukseni kautta kaikki teidät. Olen saanut elää tätä aikaa teidän tuntojenne kanssa. Tämä on tutustuttanut minut itseeni siten etten surun mustisssa aalloissa luule itseäni mitenkään erikoiseksi tai poikkeukseksi sillä tekin tunnette ja toimitte samoin.

        Ihanaa, että olette olemassa

        Kiitos,että kerroit muistosi meille Kyyneleitä silmät täynnä

        Ihana muisto. Minäkin aivan näin mielessäni sen rantasaunan, tunsin savun tuoksunkin ja koko tapahtumanketjun. Muistot aivan yhtäkkiä nousevat jostakin.

        Elän aina mukana teidän tapahtumissanne, kun kerrotte tekemisistänne, näen jäällä istuvan pilkkijän, järvellä hiihtävän miehen koirineen, lumisessa metsässä ratsastajan, kiiltävän kirjoituspöydän, teatterin, minne Angeliga68 kertoi olevansa menossa, kaiken näen sisälläni, mistä kerrotte.

        Kaikkien teidän hyvissä ja huonoissa päivissänne elän täysillä, koska voin niihin niin täysillä samaistua.

        Toivotan teille kaikille oikein hyvää ystävänpäivää ja lähetän teille jokaiselle halauksen. Voimia ja Jumalan siunausta päiväänne

    • Turvamies

      Armorikasta Ystävänpäivää

      Saarnamies, erämies ja runoilija edesmennyt Erkki Leminen on tehnyt paljon kaunniita runoja. Uskon, että monet tai kaikki ovat osa hänen omaa elämäänsä. Tänä aamuna ja Ystävänpäivänä haluan lähettää teille kaikille surussa eläville ja elämän iloja etsijöille Erkin runon.

      Joskus valvon yksikseni
      vaivojeni vuoksi
      joskus uni ohitseni
      muista syistä juoksi.

      Joskus ilo rannoillensa
      venhollansa noutaa
      joskus murhe mustissansa
      mielen veessä soutaa.

      Usein armolupaukset
      uskallusta antaa
      aina toivon huokaukset
      yli vuorten kantaa.

      Kohta aamu valkenee
      ja valo varjot voittaa
      kohta sumu hälvenee
      ja uusi päivä koittaa.

      Erkki Leminen

      Kiitos teille, että olette ja elätte mukanani
      t. Turvamies

      • Kyyneleitä silmät täynnä.

        myöhästyneet ystävänpäivä toivotukset teille ystäväni.Flunssa iski rajuna perjantai-iltana ja kuume nousi lähelle neljääkymmentä astetta.Lauantaina tunsin oloni vähän paremmaksi joten kävin hoitamassa entisille työnantajille erään tilaustarjoilun.Olin sen luvannut hoitaa jo aikoja sitten kun minua siihen pyydettiin.Tilaisuus oli kodassa jossa ainoa lämpö tulee koivuhalkoja polttamalla keskellä kotaa olevassa tulipaikassa.Tilaisuus piti alkaa puoli kuudelta mutta väki tulikin vasta seitsemältä.Muuten pysyin lämpimänä mutta varpaita alkoi palelemaan.Kotiin päästyäni nousi kuume heti ja oloa ei parantanut se että maatessa mietin poikaani ja taas itkin ikävää.Lopulta olen nukahtanut ja heräsin kun aurinko paistoi ihanasti ulkona.Nyt on pirteämpi mieli ja on kai jonkinlaista eheytymistä sekin ettei jokakerta ala itkettämään kun tulee muistoja mieleen.Tasan viikon päästä poikani täyttäisi kaksikymmentäviisi vuotta.Sekin päivä on elettävä sillä niitä syntymäpäiviä tulee eteen niin kauan kun itsekin elän.Koskaan en ole niin väsynyt ettenkö jaksaisi jutella Jumalan kanssa,eilen kiitin siitä että minulla on teidät.Lähetän teille noita upeita auringonsäteitä sylikaupalla vaikka te siellä etelämpänä olette varmaan nauttineet niistä jo kauemmin.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        myöhästyneet ystävänpäivä toivotukset teille ystäväni.Flunssa iski rajuna perjantai-iltana ja kuume nousi lähelle neljääkymmentä astetta.Lauantaina tunsin oloni vähän paremmaksi joten kävin hoitamassa entisille työnantajille erään tilaustarjoilun.Olin sen luvannut hoitaa jo aikoja sitten kun minua siihen pyydettiin.Tilaisuus oli kodassa jossa ainoa lämpö tulee koivuhalkoja polttamalla keskellä kotaa olevassa tulipaikassa.Tilaisuus piti alkaa puoli kuudelta mutta väki tulikin vasta seitsemältä.Muuten pysyin lämpimänä mutta varpaita alkoi palelemaan.Kotiin päästyäni nousi kuume heti ja oloa ei parantanut se että maatessa mietin poikaani ja taas itkin ikävää.Lopulta olen nukahtanut ja heräsin kun aurinko paistoi ihanasti ulkona.Nyt on pirteämpi mieli ja on kai jonkinlaista eheytymistä sekin ettei jokakerta ala itkettämään kun tulee muistoja mieleen.Tasan viikon päästä poikani täyttäisi kaksikymmentäviisi vuotta.Sekin päivä on elettävä sillä niitä syntymäpäiviä tulee eteen niin kauan kun itsekin elän.Koskaan en ole niin väsynyt ettenkö jaksaisi jutella Jumalan kanssa,eilen kiitin siitä että minulla on teidät.Lähetän teille noita upeita auringonsäteitä sylikaupalla vaikka te siellä etelämpänä olette varmaan nauttineet niistä jo kauemmin.

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä ja kaikki muut

        Kiitos että kerroit tapahtumistasi. Mielessäni näin sinut siellä kodassa ja hyvin kuvittelin senkin kuinka varpaitasi paleli.

        Huomaatko, että kun sairastuu tai voimat vähenee on silloin altis taipumaan surun syövereihin? Onkin tärkeää koettaa huolehtia kunnostaaan. Minä olen aina ärsyyntynyt kun on nälkä. Ärsyyntyneenä mieleni valtaa helposti katkeramieli.

        Hienoa, että sanot koettaa jaksavasi jutella Jumalan kanssa. Samoin minäkin teen sillä minusta se on yhteys sinne tuonpuoleiseen ja sen yhteyden haluan pitää niin itseni kuin muidenkin takia.

        Meillä ei tänään auringonsäteitä ole näkynyt ja pakkastakin on n. 7-9 astetta. Kävimme kuitenkin lammenjäällä hiihtämässä. Koira juoksee upeasti rinnalla. Koira on vielä niin pieni, ettei sitä voi yksin päiväksi jättää joten ensiviikolla lähdemme taas työmatkalle yhdessä. Välillä koira on turvavöissä auton takapenkillä mutta joskus otan sen vöihin etupenkille. Siinä se sitten pitää päätänsä lähellä minua ja on todella seurana sillä niin kuin usaeasti olen kertonut ovat pitkät automatkat minulle aika rankkoja. Rankkoja siksi, että alan mietttimään niin paljon itseäni, poikaani, läheisiäni ja silloin useinmiten rankin ikävä iskee.

        Kiitos sinulle Kyyneleitä silmät täynnä kun kerroit tapahtumistasi. Jotenki kertomuksesi vahvisti uskoani ja sitä, että minäkin juttelen Jumalalle.

        Isän kätteen teille kaikille

    • Turvamies

      Hyvää alkavaa aamua kaikille

      Olen pitänyt aina edesmenneen Erkki Lemisen runoista. Olenkin lainannut niitä joitakin tälle palstalle.

      Erkki oli paljon saarna- ja puhuja matkoilla. joskus hänelle kertyi vuodessa matkapäiviä 259. Hän oli paljon poissa kotoa ja hän joissakin runoissaan on kuvannut kaipuuta lapsiinsa. Yhdessäkin runossa on maininta, että kuinka hän olisi halunnutkaan mennä poikiensa kanssa saunaan kun oli matkoilla.

      Minä ja poikani saunottiin usein yhdessä. Kumma, että saunan lämmmössä ja levossa keskustelut sujuvat jotenkin leppoisammin. Presidentti Kekkonenkin käytti paljon saunaa tärkeille ja arvokkaille neuvotteluille.

      Pojan kanssa puhuttiin tulevaisuuden suunnitelmista. Kerroin joskus hänelle omista nuoruuden hölmöilystäni. Naurettiin makeasti ja nautittiin löylyistä. Joskus varovasti koetin varoitella alkoholin ja liikenteen vaaroista. Joskus vaan oltiin hiljaa yhdessä.

      Huomaan kuinka tärkeää on saada viettää yhteistä aikaa. Ja nyt kun poikaa ei ole tuntuu jokainen erossa ollut hetki suurelle menetykselle elämässäni. Tosin eihän se yhteinen aika ole aina edes mahdollista mutta siltä se nyt kuitenkin tuntuu.

      Tuntui todella pahalle ja kamalalle lukea sivun 1. kirjoitusta missä äiti kertoo, ettei rakasta elossa olevaa lastaan ja että lapsi on tullut maailmaan ei-toivottuna. Minä joka rakastan poikaani, iloitsin ja riemuitsin hänen syntymästään, nautin hänen kanssaan olosta ja nyt ikävöin hänen poissaoloaan tuntuu kirjoituksen rakkaudettomuus suurelle valtavalle hukkaukselle ja ymmärtämättömyydelle.

      En kuietenkaan halua moittia kirjoittajaa vaan arvostan hänen rehellisyyttään. Eikä minun tehtäväni ole punnita toisten rakkautta tai rakkaudettomuutta. Kaikkiin asioihin on olemassa taustansa ja syynsä ilman syyllisiä. Toivon kuitenkin, että vielä tämän pojan eläessä hän saisi tuntea rakkautta elämässään.

      Olen kiitollinen siitä, että kerroin pojalleni useasti rakastavani häntä ja että hän oli minulle erittäin tärkeä. Samaa haluan viestittää tyttärillenikin ja muille läheisilleni.

      Kohta lähden työmatkalle ja palaan huomenna kotiin mikäli sellainen on elämässäni tarkoitus.

      Toivon, että teidänkin elämällä on tänään tarkoitus. Aina emme elä ajassa jossa tarkoitus ja sen merkitys olisivat samassa aikataulussa. Tämänpäivän tarkoituksen merkitys voi olla vielä tulevaisuudessa.

      Isän kätteen

      • Turvamies

        Hei

        Löysin Erkki Lemisen runon sarjasta Matkaan lähtenyt.

        ON LÄHDETTÄVÄ

        On lähdettävä
        kun on matkaan pantu
        ja minä menen.
        Maisemat vaihtuvat.
        Lauantai saunojen savut
        nousevat kaikkialla ilmaan.

        Oi Herra,
        minäkin olisin mennyt
        poikieni kanssa aunaan.

        Erkki Leminen (Kootut: Runoja ja mietteitä)

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Hei

        Löysin Erkki Lemisen runon sarjasta Matkaan lähtenyt.

        ON LÄHDETTÄVÄ

        On lähdettävä
        kun on matkaan pantu
        ja minä menen.
        Maisemat vaihtuvat.
        Lauantai saunojen savut
        nousevat kaikkialla ilmaan.

        Oi Herra,
        minäkin olisin mennyt
        poikieni kanssa aunaan.

        Erkki Leminen (Kootut: Runoja ja mietteitä)

        Hyvää huomenta Tampereelta

        Tänään pääsen kotimatkalle

        Eilen minulle jäi aikaa käydä kaupungilla. Näin paljon nuoria ja siellä täällä olin näkevinäni vilauksen pojastani. Joillakin oli lähes samanlainen vaatetus. Katselin myös nuorten vaatekauppoja muistelin, että kuinka niistä silloin tällöin ostin jotain pojalleni. Nyt ostin vanhimmalle tyttärelleni vyön.

        Ei tässä elämässä pääse mihinkään ettei joku asia toisi poikaa mieleen mutta hassuinta on se, että joku asia voi tuntua melekin aidolle.

        Sitä samaahan se yksi vanha mummokin koki kun näki koirassani vanhan koiransa.

        Tänä aamuna ajattelin remonttia ja kuinka siitä huoneistosta pitikään tulla pojalleni asunto. Teen sinne ns. asuntoa vieläkin mutta en enää pojalleni.

        Tällaiset tunnelmat aamulla tuntuvat saavan minut ikävän ja kaipuun otteeseen. On vain jotenkin koetettava kasata itsensä ja ryhdyttävä miettimään päivän askareita.

        Voimia päivänne ja Isän kätteen

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta Tampereelta

        Tänään pääsen kotimatkalle

        Eilen minulle jäi aikaa käydä kaupungilla. Näin paljon nuoria ja siellä täällä olin näkevinäni vilauksen pojastani. Joillakin oli lähes samanlainen vaatetus. Katselin myös nuorten vaatekauppoja muistelin, että kuinka niistä silloin tällöin ostin jotain pojalleni. Nyt ostin vanhimmalle tyttärelleni vyön.

        Ei tässä elämässä pääse mihinkään ettei joku asia toisi poikaa mieleen mutta hassuinta on se, että joku asia voi tuntua melekin aidolle.

        Sitä samaahan se yksi vanha mummokin koki kun näki koirassani vanhan koiransa.

        Tänä aamuna ajattelin remonttia ja kuinka siitä huoneistosta pitikään tulla pojalleni asunto. Teen sinne ns. asuntoa vieläkin mutta en enää pojalleni.

        Tällaiset tunnelmat aamulla tuntuvat saavan minut ikävän ja kaipuun otteeseen. On vain jotenkin koetettava kasata itsensä ja ryhdyttävä miettimään päivän askareita.

        Voimia päivänne ja Isän kätteen

        Hyvää iltapäivää teille kaikille.

        Nyt on sitten oikein kunnon talvi täällä Pohjanlahden rannikollakin. On lunta ja pakkasta. Aurinko paistaa, mutta eihän se vielä oikein lämmitä. Ajattelin tänään kesää, kun tein ruokaa ja otin pakastimesta persiljaa ja haistelin sen tuoksua. Minulla on pieni lasikasvihuone pihassa, josta olen ollut jo monta vuotta innoissani, lukuunottamatta ehkä viime kesää, vaikka kasvatin siellä silloinkin tomaatteja ja yrttejä. Yrtit onnistuivat, tomaatit eivät oikein ehtineet kypsyä, kun kesä oli niin sateinenkin.
        Pikkuisen olen jo nyt alkanut katsella siemenpusseja sillä silmällä ja hankkinutkin jo jotakin. Toisaalta talvikin on ihana.

        Lapsenlapseni sanoi viime pyhänä, että kyllä talvi on mukava, kun voi hiihtää ja luistella ja nyt myös lasketella (uusi taito), mutta kyllä kesä on mukavampi vielä, kun silloin voi kalastaa. Hän on 4-v ja en ole innokkaampaa kalastajaa koskaan nähnyt. Hän voi istua vaikka kuinka kauan ongella. Mökillä ahvenet on paistettava, paitsi pienet sintit, jotka annetaan toisen mummon kissalle. Huono syömään muuten,mutta kala maistuu. Hän sopiikin mökille oikein hyvin, kun mökkimme on pieni kalastajamökki vanhalla kalastuspaikalla. Lapsuudenmökkini, jonne kalastajat tulivat saalineen vielä 60-luvun lopulla.

        Eräs kiinalainen sananlasku sanoo : jos haluat tulla onnelliseksi päivän ajaksi, niin mene kalaan, jos haluat olla onnellinen koko elämäsi, anna pois kaikki mitä et tarvitse . Ajattelen sinua Kyyneleitä silmät täynnä, siellä pilkillä saat lohtua surussasi, voin ymmärtää sen niin hyvin.
        Olemme täällä puhuneet onnesta,onnen tunteista. ilosta, tyytyväisyydestä. Voimmeko enää edes tuntea tai puhua näistä tunteista.
        Kaikkien meidän kertomukset todistavat siitä, että olemme herkistyneet tuntemaan ja huomaamaan paljon pienempiä asioita kuin ennen ja tavallaan siten iloitsemaan paljon vähemmästä varmaan kuin ennen lastemme tai läheisemme kuolemaa.
        Ennen en katsellut juuri tähtikirkkaalle taivaalle, en katsellut pilvien kulkua,en taivaankannen värejä, näin ne tietysti, mutta en kokenut niitä samalla tavalla kuin nykyään.
        Onni ei meille kenellekkään ole pysyvä, se voidaan ottaa pois milloin tahansa.
        Elämänilo on meillä kaikilla sisällämme. Monissa kirjoituksista huomaan, että kaikki pieni on otetava käyttöön, että löytäisi elämänilon,että jaksaisi elää, kun elämä tuntuu pysähtyneen kokonaan.

        Olemme viettäneet täällä meillä vähän aikaistettua laskiastiistaita, kun nyt nuorimmainen on tällä viikolla kotona. Teimme yhdessä nekkuja eilen illalla, oikein tuli lapsuus mieleen, kun haimme lunta vatiin ja panimme paperitötteröitä siihen pystyyn. Hyviä nekkuja tuli. Tänään leivoimme laskiaispullia.

        Turvamies oli laitanut meille ihanan runon. Kiitos siitä.

        Minäkin etsin monesti lohduttavia runoja. Tämän läysin eilen, englanniksi kylläkin

        Tears

        If tears could build o stairway, and memories were a lane,
        I would bring you home again.
        I would walk right up to heaven, to bring you home again.
        No farewell words were spoken
        no time to say goodbye
        you were gone before i knew it, and only God knows why.
        My heart still aches in sadness and secret tears still flow.
        what it meant to lose you,
        no one will ever know

        ----- Anonomus----

        Hyvää loppupäivää teille kaikille

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hyvää iltapäivää teille kaikille.

        Nyt on sitten oikein kunnon talvi täällä Pohjanlahden rannikollakin. On lunta ja pakkasta. Aurinko paistaa, mutta eihän se vielä oikein lämmitä. Ajattelin tänään kesää, kun tein ruokaa ja otin pakastimesta persiljaa ja haistelin sen tuoksua. Minulla on pieni lasikasvihuone pihassa, josta olen ollut jo monta vuotta innoissani, lukuunottamatta ehkä viime kesää, vaikka kasvatin siellä silloinkin tomaatteja ja yrttejä. Yrtit onnistuivat, tomaatit eivät oikein ehtineet kypsyä, kun kesä oli niin sateinenkin.
        Pikkuisen olen jo nyt alkanut katsella siemenpusseja sillä silmällä ja hankkinutkin jo jotakin. Toisaalta talvikin on ihana.

        Lapsenlapseni sanoi viime pyhänä, että kyllä talvi on mukava, kun voi hiihtää ja luistella ja nyt myös lasketella (uusi taito), mutta kyllä kesä on mukavampi vielä, kun silloin voi kalastaa. Hän on 4-v ja en ole innokkaampaa kalastajaa koskaan nähnyt. Hän voi istua vaikka kuinka kauan ongella. Mökillä ahvenet on paistettava, paitsi pienet sintit, jotka annetaan toisen mummon kissalle. Huono syömään muuten,mutta kala maistuu. Hän sopiikin mökille oikein hyvin, kun mökkimme on pieni kalastajamökki vanhalla kalastuspaikalla. Lapsuudenmökkini, jonne kalastajat tulivat saalineen vielä 60-luvun lopulla.

        Eräs kiinalainen sananlasku sanoo : jos haluat tulla onnelliseksi päivän ajaksi, niin mene kalaan, jos haluat olla onnellinen koko elämäsi, anna pois kaikki mitä et tarvitse . Ajattelen sinua Kyyneleitä silmät täynnä, siellä pilkillä saat lohtua surussasi, voin ymmärtää sen niin hyvin.
        Olemme täällä puhuneet onnesta,onnen tunteista. ilosta, tyytyväisyydestä. Voimmeko enää edes tuntea tai puhua näistä tunteista.
        Kaikkien meidän kertomukset todistavat siitä, että olemme herkistyneet tuntemaan ja huomaamaan paljon pienempiä asioita kuin ennen ja tavallaan siten iloitsemaan paljon vähemmästä varmaan kuin ennen lastemme tai läheisemme kuolemaa.
        Ennen en katsellut juuri tähtikirkkaalle taivaalle, en katsellut pilvien kulkua,en taivaankannen värejä, näin ne tietysti, mutta en kokenut niitä samalla tavalla kuin nykyään.
        Onni ei meille kenellekkään ole pysyvä, se voidaan ottaa pois milloin tahansa.
        Elämänilo on meillä kaikilla sisällämme. Monissa kirjoituksista huomaan, että kaikki pieni on otetava käyttöön, että löytäisi elämänilon,että jaksaisi elää, kun elämä tuntuu pysähtyneen kokonaan.

        Olemme viettäneet täällä meillä vähän aikaistettua laskiastiistaita, kun nyt nuorimmainen on tällä viikolla kotona. Teimme yhdessä nekkuja eilen illalla, oikein tuli lapsuus mieleen, kun haimme lunta vatiin ja panimme paperitötteröitä siihen pystyyn. Hyviä nekkuja tuli. Tänään leivoimme laskiaispullia.

        Turvamies oli laitanut meille ihanan runon. Kiitos siitä.

        Minäkin etsin monesti lohduttavia runoja. Tämän läysin eilen, englanniksi kylläkin

        Tears

        If tears could build o stairway, and memories were a lane,
        I would bring you home again.
        I would walk right up to heaven, to bring you home again.
        No farewell words were spoken
        no time to say goodbye
        you were gone before i knew it, and only God knows why.
        My heart still aches in sadness and secret tears still flow.
        what it meant to lose you,
        no one will ever know

        ----- Anonomus----

        Hyvää loppupäivää teille kaikille

        Rauhallista iltaa kaikille

        Nyt olen taas kotona mutta huomanna pitää vielä tehdä päivän reissu Jyväskylään. Vanhin tyttäreni on vielä sairaslomalla ja saattaa lähteä mukaan seuraksi. Pidän työstäni mutta pitkät ajomatkat ovat todella rankkoja ja silloin usein vaivun syviin ajatuksiin.

        Laitan teille illan päätteeksi vielä Erkki Lemisen runon Olen pyrkinut. Siinä on jotain johon pystyn helposti samaistumaan itsessänikin.

        OLEN PYRKINUT

        Olen pyrkinyt,
        olen toivonut, tahtonut, pyytänyt
        olen yrittänyt -

        olen vaatinut, syyttänyt, tuominnut,
        olen sydäntäni käskenyt:
        sen on oltava tuollainen
        eikä tällainen.

        Olen ylemmäksi tahtonut,
        olen kiivennyt,
        olen pudonnut,
        olen huutanut, itkenyt, rukoillut
        ja joskus kiroillut.

        Olen tässä nyt.
        Olen tällainen enkä tuollainen -
        olen alhainen.

        Olen hiljainen
        ja kuulen läheltä kuiskauksen:
        "Ole sellainen, ole ainostaan ihminen.
        Minä tunnen ihmisen,
        olen lähellä alhaisen."

        Saan tuntea jälleen rakkauden,
        minä, tällainen.
        Olen aivan hiljainen.

        Erkki Leminen (Kootut Runoja ja Mietteitä)

        Nukkukaa levollisesti, nähkää ihania unia. Muistan teitä kaikkia iltarukouksissani niin kuin tein eilenkin hotellin sängyllä ennen nukahtamistani.

    • Turvamies

      Hei Anseliga68 ja kaikki muut

      Miltä se oopperanäytös Iloinenleski tuntui? Entä te muut, mitä kokemuksia tänään olette saaneet?

      • poikansa menettänyt äiti

        kuoli tänään. Olemme perheeni kanssa katselleet kuvia, muistelleet, itkeneet, polttaneet kynttilöitä. Surun lomassa koitan vielä tehdä töitä.

        Tänään istuin tietokoneella, tein töitä, ajattelin kuolevaa läheistäni kovasti. Poskiani kuumotti. Iltapäivällä menin olohuoneeseen katsomaan, mitä lapseni ja mieheni tekevät (kaikki sairaana, kuumeessa). He katselivat kuvaamiamme vanhoja videoita. Istahdin katsomaan, kunnes tunsin, että voimani vähenivät, kuumotti ja tuntui, että valahdan tuoliltani. Samassa tuli viesti puhelimeeni. Läheiseni oli kuollut.

        En enää ehtinyt puhua hänen kanssaan puhelimessa. Hän ei enää jaksanut sairaalaan vajaa viikko sitten joutumisen jälkeen. Vielä eilen puhuin läheiseni miehen kanssa puhelimessa. Sanoin miehelle, että kertoo läheiselleni, että ajattelemme perheeni kanssa häntä kovasti. Toissapäivänä soitin läheiseni miehelle ja kerroin, että kuinka läheiseni on tukenut minua surussani. Hän totesi, että läheiseni oli viimeisen muutaman vuoden aikana menettänyt kuolemalle useamman läheisen, joten hän osaa sen vuoksi tukea.

        Menetin ystäväni, tukijani. Lapsilleni sanoin, että läheiseni pääsi kivuistaan ja meni poikani luokse. Ikävä on suuri.

      • Anseliga68

        iloiseen leskeen 27.2!

      • Turvamies
        poikansa menettänyt äiti kirjoitti:

        kuoli tänään. Olemme perheeni kanssa katselleet kuvia, muistelleet, itkeneet, polttaneet kynttilöitä. Surun lomassa koitan vielä tehdä töitä.

        Tänään istuin tietokoneella, tein töitä, ajattelin kuolevaa läheistäni kovasti. Poskiani kuumotti. Iltapäivällä menin olohuoneeseen katsomaan, mitä lapseni ja mieheni tekevät (kaikki sairaana, kuumeessa). He katselivat kuvaamiamme vanhoja videoita. Istahdin katsomaan, kunnes tunsin, että voimani vähenivät, kuumotti ja tuntui, että valahdan tuoliltani. Samassa tuli viesti puhelimeeni. Läheiseni oli kuollut.

        En enää ehtinyt puhua hänen kanssaan puhelimessa. Hän ei enää jaksanut sairaalaan vajaa viikko sitten joutumisen jälkeen. Vielä eilen puhuin läheiseni miehen kanssa puhelimessa. Sanoin miehelle, että kertoo läheiselleni, että ajattelemme perheeni kanssa häntä kovasti. Toissapäivänä soitin läheiseni miehelle ja kerroin, että kuinka läheiseni on tukenut minua surussani. Hän totesi, että läheiseni oli viimeisen muutaman vuoden aikana menettänyt kuolemalle useamman läheisen, joten hän osaa sen vuoksi tukea.

        Menetin ystäväni, tukijani. Lapsilleni sanoin, että läheiseni pääsi kivuistaan ja meni poikani luokse. Ikävä on suuri.

        Hei Poikansa menettänyt äiti

        Haluan todella ottaa osaa suruusi ja elää siinä myötä sekä tuntea menetystä rakkaan läheisen ihmisen kuolemassa. Muistakaamme häntä jokainen joka tällä palstalla on.

        Toivotan sinulle ja perheellesi voimia sekä kiitän sinua, että aiemmin kerroit meille ystävästäsi ja erityisesti siitä kuinka hän tuki sinua ja perhettäsi surussasi. Hänestä tuli todella se helmi elämäsi helminauhaan. Hänen kaltaisten tukijoiden merkitys on suurta ja arvokasta. Sellainen onni ei osu kaikkien surevien kohdalle. Sinä olit sen suhteen onnekas.

        Nyt hän on lastemme ja läheisemme luona.

      • Viola
        Anseliga68 kirjoitti:

        iloiseen leskeen 27.2!

        Istun täällä vielä hereillä. Yleensä en valvo näin myähään, mutta tänään olen ollut niin monessa paikassa ja jumppakin kesti yhdeksään, joten olen vielä ihan virkeä.

        Sinulle Poikansa menetänyt äiti. Otan osaa ystäväsi poismenon vuoksi.Hän on nyt siellä jossakin, samassa paikassa missä lapsesi, kuten kerroit muulle perheellesi. Olen iloinen puolestasi, siitä, että sinulla oli ystävä, jonka kanssa sait jakaa kipeitäkin asioita. Ystävät ovat arvokkaita. Teidän oli nyt valitettavasti aika erota, mutta sinulle jäi hyvät muistot hänestä.

        Itselläni on ollut ns. parempi päivä tänään. Sain eilen ystävän tyttäreltä kutsun sellaiseen, minulle hemmotteluhoitoon meidän ammatikoululle, missä tyttö on valmistumassa kosmetologiksi ja tarvitsi ammattitutkintoaan varten asiakkaan, eli minut. Olen ollut aikaisemmin kerran jo hänen asiakkaanaan. Mikäs sen ihanampaa minulle. Meillä oli sitten vielä iltapäivällä sellainen "vanhat tyätoverit" tapaaminen ja illalla olin jumpassani, joten voi sanoa, että olen käyttänyt päivän vain hemmotellen itseäni. Mies ja poika ovat saaneet selvitä päivän keskenään. No, on heidänkin aikansa kulunut kuulemma, joten ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa.

        Muut ovat jo vetäytyneet yöpuulle, joten kaipa tästä on yritettävä lähteä nukkumaan.

        Öitä teille kaikille, nukkukaa hyvin ystävät

      • poikansa menettänyt äiti
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Poikansa menettänyt äiti

        Haluan todella ottaa osaa suruusi ja elää siinä myötä sekä tuntea menetystä rakkaan läheisen ihmisen kuolemassa. Muistakaamme häntä jokainen joka tällä palstalla on.

        Toivotan sinulle ja perheellesi voimia sekä kiitän sinua, että aiemmin kerroit meille ystävästäsi ja erityisesti siitä kuinka hän tuki sinua ja perhettäsi surussasi. Hänestä tuli todella se helmi elämäsi helminauhaan. Hänen kaltaisten tukijoiden merkitys on suurta ja arvokasta. Sellainen onni ei osu kaikkien surevien kohdalle. Sinä olit sen suhteen onnekas.

        Nyt hän on lastemme ja läheisemme luona.

        poismenosta on sanaton. En jaksa tällä hetkellä kirjoittaa. Kiitos Teille Viola ja Turvamies lohdutuksesta.

      • Turvamies
        poikansa menettänyt äiti kirjoitti:

        poismenosta on sanaton. En jaksa tällä hetkellä kirjoittaa. Kiitos Teille Viola ja Turvamies lohdutuksesta.

        Hei Poikansa menttänyt äiti

        On selvää, ettet pysty kirjoittamaan ja olet sanaton. Näin se suru satuttaa.

        Ole niin kuin hyvälle ja sopivalle tuntuu. Olen vakuuttunut, että rakkaan ystävän menetys nostaa myös poikasi surun aivan äärimilleen.

        Minulla ei ole lohdutuksen sanoja, ei aika määriä eikä vastauksia, ei yhtään mitään miten voisin oloasi helpottaa edes pisaraakaan.

        Olen kuitenkin näkymätön ystäväsi ja olet mielessäni. Voin vain rukoilla sinulle voimia ja sen teen. Elän tässäkin mukansi niin kuin kaikessa muussakin mitä olet kirjoittanut.

        Isän kätteen

      • Turvamies
        Anseliga68 kirjoitti:

        iloiseen leskeen 27.2!

        Hei Anseliga68

        Hyvä, että olet mukana palstalla. Aurinko paistaa täällä ja pikkulinnut laulaa. Joskus inhosin lintujen äänekästä sirkutusta mutta ajat ovat muuttuneet senkin suhteen ja nyt niitä kuuntelisi vaikka kuinka kauan. Lintujen ääni on jotain elämän ääntä. Toivon sinullekin, että näet ja koet niitä "elämän ääniä" eripuolella ja eripaikoissa. Voimia päivääsi.

      • Anseliga68
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Anseliga68

        Hyvä, että olet mukana palstalla. Aurinko paistaa täällä ja pikkulinnut laulaa. Joskus inhosin lintujen äänekästä sirkutusta mutta ajat ovat muuttuneet senkin suhteen ja nyt niitä kuuntelisi vaikka kuinka kauan. Lintujen ääni on jotain elämän ääntä. Toivon sinullekin, että näet ja koet niitä "elämän ääniä" eripuolella ja eripaikoissa. Voimia päivääsi.

        onko tämä minun ketjuni?Te muut olette menettäneet lapsenne minä puolisoni.Koen jotenkin ulkopuoliseksi itseni.

      • Viola
        Anseliga68 kirjoitti:

        onko tämä minun ketjuni?Te muut olette menettäneet lapsenne minä puolisoni.Koen jotenkin ulkopuoliseksi itseni.

        Hei Anseliga68 ja kaikki te muut

        Minusta ei ole merkitystä sillä surussamme, olemmeko menettäneet lapsen, puolison tai muun rakkaan. Ehkä on enemmän sattumaa, että meitä monia tässä ketjussa yhdistää juuri lapsen kuolema. Enemmänkin olen ollut hämmästynyt siitä, etä meitä on todella niin monta. Aluksihan luuli, että on yksin maailmassa,että kukaan muu ei ole menettänyt lastaan. Nuoren ihmisen kuolema on kuitenkin epätavallisempaa.
        Eilen keskustelin surusta erään henkilön kanssa. Aviomies menetti tammikuussa vaimonsa syöpään n. kolme viikkoa siitä kun oli saanut tietää syövästä. Heillä ei ollut lapsia. Aviomiehen shokki ja suru on totaalinen. Miten tästä eteenpäin, hän kysyy ?

        Minulla on vielä puoliso rinnallani. Mietin jo nyt, että miten selviän,jos hän lähtee ennen minua. Tapasimme nuoruuden päivinä ja yhteistä matkaa on kuljettu kohta 36 v. On ollut hyvää ja huonoa aikaa, mutta yhteen on kasvettu. Hän on kaikkeni. Lapsenikin ovat kaikkeni, en tiedä miten sitä voisi selittää. Niinkuin sanonta kuuluu, puoliso viedään rinnalta, lapset sydämestä.

        Yritän sanoa sinulle, että teemana tässä on miten jatkaa elämää surusta huolimatta. Toipua emme voi koskaan, mutta voimme kuitenkin jatkaa elämäämme erilaisilla keinoilla. Siinä mielessä selvitä surusta huolimatta. En koskaan voisi toipua mieheni kuolemastakaan. Rakkauden hinta on suru, sen olemme todenneet niin monta kertaa tässä ketjussa. Rakkauden kohde on sitten aviopuoliso, lapsi, kuka tahansa läheinen.
        Toivon, että olet täällä mukanamme. Kerro omista kokemuksistasi, jos sinusta tuntuu siltä. Itse olen lukenut kaikenlaisia kirjoja, erilaisista suruista ja menetyksistä, läheskään kaikki eivät ole käsitelleet nimenomaisesti lapsen kuolemaa, vaan yleensä surun kanssa elämistä.

        Poikansa menettäneelle äidille Turvamies sanoi ne sanat, joita ajattelin. Jokainen uusi suru tuo varmasti pintaan taas sen shokin ja avuttomuuden tunteen, mitä tunsit silloin, kun poikasi kuoli. Näin uskon sen tapahtuvan. Koeta jaksaa, ajattelen sinua.

        Olen kertonut teille, että jätin työni n. puoli vuotta poikani kuoleman jälkeen ja olen nyt tehnyt kaikenlaista, ehkä toisten ihmisten mielestä en mitään "hienoa". Joidenkin ihmisten on tätä ollut vaikea käsittää. Minulle aivan sama, mitä ajattelevat. Minun oli pakko mennä tämä suruni pohjia myöten, minun entisellä tyäpaikallani ei ainakaan hyväksytty sitä, että olisin uhrannut aikaa suremiselle. Ei voinut jäädä tunteisiin. Eilen eräs ihminen ihmeteli, että mitä ihmettä sinä muka teet ja miten saat aikasi kulumaan. Yritin selittää, että en ole enää sama ihminen kuin silloin, minun elämäni pysähtyi totaalisesti, minut pakotettiin ajattelemaan sitä, miten voin edes jatkaa. En enää viihdy kaikkien ihmisten seurassa, eihän minulla ole enää mitään puhuttavaa heidän kanssaan, en voi keskustella sellaista asioista, mitkä heidän mielestään ovat elintärkeitä ja mahtavia.

        Hyvää päivänjatkoa kaikille, täällä satelee hiljakseen lunta, pakkanen on lauhtunut, aurinkokin hieman pilkistelee.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hei Anseliga68 ja kaikki te muut

        Minusta ei ole merkitystä sillä surussamme, olemmeko menettäneet lapsen, puolison tai muun rakkaan. Ehkä on enemmän sattumaa, että meitä monia tässä ketjussa yhdistää juuri lapsen kuolema. Enemmänkin olen ollut hämmästynyt siitä, etä meitä on todella niin monta. Aluksihan luuli, että on yksin maailmassa,että kukaan muu ei ole menettänyt lastaan. Nuoren ihmisen kuolema on kuitenkin epätavallisempaa.
        Eilen keskustelin surusta erään henkilön kanssa. Aviomies menetti tammikuussa vaimonsa syöpään n. kolme viikkoa siitä kun oli saanut tietää syövästä. Heillä ei ollut lapsia. Aviomiehen shokki ja suru on totaalinen. Miten tästä eteenpäin, hän kysyy ?

        Minulla on vielä puoliso rinnallani. Mietin jo nyt, että miten selviän,jos hän lähtee ennen minua. Tapasimme nuoruuden päivinä ja yhteistä matkaa on kuljettu kohta 36 v. On ollut hyvää ja huonoa aikaa, mutta yhteen on kasvettu. Hän on kaikkeni. Lapsenikin ovat kaikkeni, en tiedä miten sitä voisi selittää. Niinkuin sanonta kuuluu, puoliso viedään rinnalta, lapset sydämestä.

        Yritän sanoa sinulle, että teemana tässä on miten jatkaa elämää surusta huolimatta. Toipua emme voi koskaan, mutta voimme kuitenkin jatkaa elämäämme erilaisilla keinoilla. Siinä mielessä selvitä surusta huolimatta. En koskaan voisi toipua mieheni kuolemastakaan. Rakkauden hinta on suru, sen olemme todenneet niin monta kertaa tässä ketjussa. Rakkauden kohde on sitten aviopuoliso, lapsi, kuka tahansa läheinen.
        Toivon, että olet täällä mukanamme. Kerro omista kokemuksistasi, jos sinusta tuntuu siltä. Itse olen lukenut kaikenlaisia kirjoja, erilaisista suruista ja menetyksistä, läheskään kaikki eivät ole käsitelleet nimenomaisesti lapsen kuolemaa, vaan yleensä surun kanssa elämistä.

        Poikansa menettäneelle äidille Turvamies sanoi ne sanat, joita ajattelin. Jokainen uusi suru tuo varmasti pintaan taas sen shokin ja avuttomuuden tunteen, mitä tunsit silloin, kun poikasi kuoli. Näin uskon sen tapahtuvan. Koeta jaksaa, ajattelen sinua.

        Olen kertonut teille, että jätin työni n. puoli vuotta poikani kuoleman jälkeen ja olen nyt tehnyt kaikenlaista, ehkä toisten ihmisten mielestä en mitään "hienoa". Joidenkin ihmisten on tätä ollut vaikea käsittää. Minulle aivan sama, mitä ajattelevat. Minun oli pakko mennä tämä suruni pohjia myöten, minun entisellä tyäpaikallani ei ainakaan hyväksytty sitä, että olisin uhrannut aikaa suremiselle. Ei voinut jäädä tunteisiin. Eilen eräs ihminen ihmeteli, että mitä ihmettä sinä muka teet ja miten saat aikasi kulumaan. Yritin selittää, että en ole enää sama ihminen kuin silloin, minun elämäni pysähtyi totaalisesti, minut pakotettiin ajattelemaan sitä, miten voin edes jatkaa. En enää viihdy kaikkien ihmisten seurassa, eihän minulla ole enää mitään puhuttavaa heidän kanssaan, en voi keskustella sellaista asioista, mitkä heidän mielestään ovat elintärkeitä ja mahtavia.

        Hyvää päivänjatkoa kaikille, täällä satelee hiljakseen lunta, pakkanen on lauhtunut, aurinkokin hieman pilkistelee.

        Iltaa näkymättömät ystäväni

        Ihailen Viola sinua sillä sinussa on voimaa toteuttaa itseäsi vaikkakin kannat surun raskasta taakkaa ja monet asiat tuntuvat vaikeille. Jotenkin saan tekemisistäsi innostusta alkaa myös toteuttamaan haaveitani. Tänään tympi ja oli vaikeaa lähteä kolaamaan lunta. Koiranpentu juoksenteli seuranani, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Mietin siinä lunta lykkiessäni Poikansa menttänyttä äitiä surussaan, Violaa, Anseliga68 ja teitä muitakin keistä ei ole vähään aikaan kuulunut mitään. Näin teistä jokaisesta jonkinlaisen mielikuvan. Mietin poikaani ja tyttäriäni sekä puolisosani.

        Kohta huomasinkin lumentyöntämisen olevan ihan hauskaa ja mukavaa. Tunsin jopa kiitollista mieltä. Ajattelin, että minulla on kuitenkin niin monet asiat hyvin. On vain jokin näkymätön jarru tunnustaa niiden olevan hyvin. On jotenkin niin vaikea tunnustaa sitä "onnea" ääneen tai kirjoittaa siitä.

        Kävimme iltapäivällä lammen jällä hiihtämässä. Tyttäret kävivät kylässä. Pakkailemme varusteita sillä huomenna lähdemme pohjoiseen. Teen joitakin työtehtäviä mutta muutoin vietämme talvilomaa. Ajamme mahdollisesti Norjan kautta Utsjoelle ja sieltä takaisin seuraavana viikonlopulla.
        Olette mukanani matkallakin ja luen viestejänne ja jos mahdollista niin kirjoitan kuulumisiani.

        Iltarukoukseksi teille kaikille kirjoitan Anne Soukkalahden runon:

        Joskus tuntuu,
        että sanat loppuvat.

        On vain tämä hetki tässä,
        odotus tulevasta,
        kiitollisuus menneestä.
        Kuin rajalla uuden ja vanhan,
        elämän ja kuoleman.

        Kaikki Sinun käsissäsi Luojani,
        hiljaa.

        Anne Soukkalahti

    • Turvamies

      Hyvää alkavaa aamua teille kaikille

      Koiran kanssa aamulla ulkona ollessani mietin, että kuinka herkästi koira oppii samoille ja totutuille tavoille. Joku tilanne saa koirassa aikaan samat reaktiot mihin se on jossakin toisessa asiassa tottunut. Samoin on ihminenkin. Totutut tavat saattavat kulkea pysyvästi läpi elämän.

      Mietin sitä, että kasvaako suruni totutuksi tavaksi? Tarkoitan sitä, että kun kohtaan lähelläni surua ja murhetta saako se minut oman suruni syövereihin? Ainakin monet tilanteet ovat muistuttaneet minua siitä niin syvästi, että olen kyllä alkanut murehtimaan omaani. Riittää kun katsoo lehdestä kolaripaikan autonromua.

      En varmaan selviä elämästäni etteikö tiedotusvälineissä olisi autonromun kuvia ja lööppejä. Ne eivät ehkä lopu koskaan. Paraneeko tilanteeni itsestään ajanmyötä vai miten voin koettaa vahvistaa itseäni? Onko vaan käytävä asioita niin montakertaa läpi, että oppii sen kanssa elämään?

      Ihanaa kun aamu valkenee jo niin aikaisin ja illatkin ovat valoisia. Minuan mieleen vaikuttaa paljon valo vaikka viihdyn kyllä pimeässäkin. Tänään ennen matkalle lähtöä käyn viemässä kynttilän pojan haudalle. Vien valoa sinnekin ja kerron kuinka paljon rakastankaan häntä.

      Isän kätteen päivänne

      • Viola

        Kiitos sinulle Turvamies sanoistasi.

        Kun sanoin itseni irti työstäni, niin mietin tosi tarkkaan, että mitä olen tekemässä. Sanotaan, että suuria ratkaisuja elämänsä suhteen ei pitäisi tehdä kriisissä. Omalta kohdaltani olin harkinnut asiaa jo ennen poikani kuolemaa, mutta en vain olisi uskaltanut toteuttaa sitä. On helppo jäädä siihen, mikä oli kuitenkin tuttua ja turvallista.

        Arjessa jaksamisesta:

        Poikani naisystävän sanat minulle, kun kysyin häneltä, että miten hänellä on mennyt olivat "arki auttaa jaksamaan".
        Niin se on ollut omalta kohdaltanikin. Aluksi oli niin äärettömän raskasta nousta aamuisin sängystä edes. Pakotin itseni nousemaan ja kun aikaa oli vähän kulunut, opin, että on parempi nousta sieltä heti herättyään, tavallisten arkiaskareiden tekeminen helpotti mieltä.

        Poikani kuoltua sain kahdelta ystävältäni lahjaksi pienen kirjan "sinua ajatellen, surun hetkellä", siinä on paljon ajatuksia, jotka ovat lohduttaneet minua ja antaneet toivoa.

        Olemme kirjoittaneet myös tuosta vaikeasta aiheesta ,ilosta, kiitollisuudesta siitä hyvästä, mikä meillä on vielä jäljellä elämässämme. Kiitollisuus on myös oma valintamme. Ilo ei synnytä kiitollisuutta, kiitollisuudesta syntyy iloa. Yksi ajatus mainitsemastani kirjasta :

        Linnut laulavat myrskyn jälkeen, miksi eivät ihmiset saisi iloita siitä, mikä heillä vielä on ?

        On meillä vielä myös se, jota minä kutsun velvollisuudeksi elää vielä, se muu perhe. Heidän takiaankin on yritettävä saada pidettyä arkielämä mahdollisimman totuttuna ja tavallisena. Itsekkin jaksaa paremmin, kun tekee niitä totuttuja tavallisia asioita.Joka päivä ei jaksa yhtä paljon, mutta silloin riittää vähempi.

        Olen käynyt paljon talviuinnissa tänäkin talvena. Paikallislehdessämme oli toissapäivänä juttu tuosta meidän uintipaikastamme. Joku "viisas" oli tutkinut talviuinnin hyviä puolia ja tullut tulokseen, että se on hyvä reumaatikoille ja sitten se saa ihmisen kehossa erittymään "onnellisuushormooneja". Ainakin se antaa hyvän ja rentouttavan olon.

        Emme voi välttyä suru-uutisilta ja tuttu tunne on minullekkin, että, kun näen nuoren ihmisen kuolleen onnettomuudessa tai muuten äkillisesti, niin kyllä heti pyyntö ja huokaus tuonne ylös, että läheiset saisivat sieltä voimia kestää tiedon aiheuttaman shokin.Senkin asian kanssa on meidän elettävä, että oma menetyksemme on heti pinnalla ja koskee, kun näemme suru-uutisia. Se on vaikeaa.

        Kerroit käyneesi Turvamies poikasi haudalla ennen matkaasi. Siitä tuli mieleeni, että itse kävin haudalla eilen illalla. Sytytin kynttilät, mutta vein sinne sellaisen jääkoristeen. Ostin tulppaaneja ja panin pienen kimpun ylösalaisin veteen ämpäriin ja jäädytin sen ulkona kokonaan. Siis vähän samalla tavalla kuin jäälyhty. Siitä tuli hieno. Pienessä astiassa jäädytin vain yhden kukan ja panin sen koristeen veljeni pojan haudalle.

        Toivotan teille Turvamies oikein hyvää ja rentouttavaa lomaa siellä pohjoisessa.

        Kaikille ystäville hyvää päivänjatkoa, koettakaa jaksaa



        F

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Viola kirjoitti:

        Kiitos sinulle Turvamies sanoistasi.

        Kun sanoin itseni irti työstäni, niin mietin tosi tarkkaan, että mitä olen tekemässä. Sanotaan, että suuria ratkaisuja elämänsä suhteen ei pitäisi tehdä kriisissä. Omalta kohdaltani olin harkinnut asiaa jo ennen poikani kuolemaa, mutta en vain olisi uskaltanut toteuttaa sitä. On helppo jäädä siihen, mikä oli kuitenkin tuttua ja turvallista.

        Arjessa jaksamisesta:

        Poikani naisystävän sanat minulle, kun kysyin häneltä, että miten hänellä on mennyt olivat "arki auttaa jaksamaan".
        Niin se on ollut omalta kohdaltanikin. Aluksi oli niin äärettömän raskasta nousta aamuisin sängystä edes. Pakotin itseni nousemaan ja kun aikaa oli vähän kulunut, opin, että on parempi nousta sieltä heti herättyään, tavallisten arkiaskareiden tekeminen helpotti mieltä.

        Poikani kuoltua sain kahdelta ystävältäni lahjaksi pienen kirjan "sinua ajatellen, surun hetkellä", siinä on paljon ajatuksia, jotka ovat lohduttaneet minua ja antaneet toivoa.

        Olemme kirjoittaneet myös tuosta vaikeasta aiheesta ,ilosta, kiitollisuudesta siitä hyvästä, mikä meillä on vielä jäljellä elämässämme. Kiitollisuus on myös oma valintamme. Ilo ei synnytä kiitollisuutta, kiitollisuudesta syntyy iloa. Yksi ajatus mainitsemastani kirjasta :

        Linnut laulavat myrskyn jälkeen, miksi eivät ihmiset saisi iloita siitä, mikä heillä vielä on ?

        On meillä vielä myös se, jota minä kutsun velvollisuudeksi elää vielä, se muu perhe. Heidän takiaankin on yritettävä saada pidettyä arkielämä mahdollisimman totuttuna ja tavallisena. Itsekkin jaksaa paremmin, kun tekee niitä totuttuja tavallisia asioita.Joka päivä ei jaksa yhtä paljon, mutta silloin riittää vähempi.

        Olen käynyt paljon talviuinnissa tänäkin talvena. Paikallislehdessämme oli toissapäivänä juttu tuosta meidän uintipaikastamme. Joku "viisas" oli tutkinut talviuinnin hyviä puolia ja tullut tulokseen, että se on hyvä reumaatikoille ja sitten se saa ihmisen kehossa erittymään "onnellisuushormooneja". Ainakin se antaa hyvän ja rentouttavan olon.

        Emme voi välttyä suru-uutisilta ja tuttu tunne on minullekkin, että, kun näen nuoren ihmisen kuolleen onnettomuudessa tai muuten äkillisesti, niin kyllä heti pyyntö ja huokaus tuonne ylös, että läheiset saisivat sieltä voimia kestää tiedon aiheuttaman shokin.Senkin asian kanssa on meidän elettävä, että oma menetyksemme on heti pinnalla ja koskee, kun näemme suru-uutisia. Se on vaikeaa.

        Kerroit käyneesi Turvamies poikasi haudalla ennen matkaasi. Siitä tuli mieleeni, että itse kävin haudalla eilen illalla. Sytytin kynttilät, mutta vein sinne sellaisen jääkoristeen. Ostin tulppaaneja ja panin pienen kimpun ylösalaisin veteen ämpäriin ja jäädytin sen ulkona kokonaan. Siis vähän samalla tavalla kuin jäälyhty. Siitä tuli hieno. Pienessä astiassa jäädytin vain yhden kukan ja panin sen koristeen veljeni pojan haudalle.

        Toivotan teille Turvamies oikein hyvää ja rentouttavaa lomaa siellä pohjoisessa.

        Kaikille ystäville hyvää päivänjatkoa, koettakaa jaksaa



        F

        elän yhä uudelleen ja uudelleen niitä hetkiä kun poikani syntyi kaksikymmentäviisivuotta sitten.Tulee mieleen asioita joita olin jo unohtanut.Ne tekevät kipeää.Kuten sekin kun poikani meni kuuden ikäisenä uimaan vaikka jäälautat seilasivat vielä järvellä.Sanoi vain että olenhan syntynyt jäämeren rannalla ,ei minua kylmyys pelota.Tämä päivä on surullinen,minulla on suunnaton ikävä.On vaikea koota ajatuksia jo tämän kirjoittamiseen.Siksi laitan tähän runon jonka laitoin myös poikani kuolinilmoitukseen.En saa mielen päälle tämän kauniin runon tekijää mutta toivon että tekin saatte tästä lohtua.

        Tein kaarnalaivaan purjeen
        sanoista rakkauden.
        Puhalsin sielullain tuulen
        tähän rantaan hiljaiseen.
        Ja kun hitaasti erkanemme
        minä ja venhoni pien,
        mietin
        kohtaammeko sinut kerran,
        näemmekö toisemme viel.
        Vie kaarnalaiva,viethän
        nämä terveiset hänelle,
        joka toiselta rannalta rakastaa,
        eikä tulla voi lähelle.

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        elän yhä uudelleen ja uudelleen niitä hetkiä kun poikani syntyi kaksikymmentäviisivuotta sitten.Tulee mieleen asioita joita olin jo unohtanut.Ne tekevät kipeää.Kuten sekin kun poikani meni kuuden ikäisenä uimaan vaikka jäälautat seilasivat vielä järvellä.Sanoi vain että olenhan syntynyt jäämeren rannalla ,ei minua kylmyys pelota.Tämä päivä on surullinen,minulla on suunnaton ikävä.On vaikea koota ajatuksia jo tämän kirjoittamiseen.Siksi laitan tähän runon jonka laitoin myös poikani kuolinilmoitukseen.En saa mielen päälle tämän kauniin runon tekijää mutta toivon että tekin saatte tästä lohtua.

        Tein kaarnalaivaan purjeen
        sanoista rakkauden.
        Puhalsin sielullain tuulen
        tähän rantaan hiljaiseen.
        Ja kun hitaasti erkanemme
        minä ja venhoni pien,
        mietin
        kohtaammeko sinut kerran,
        näemmekö toisemme viel.
        Vie kaarnalaiva,viethän
        nämä terveiset hänelle,
        joka toiselta rannalta rakastaa,
        eikä tulla voi lähelle.

        Halaisin sinua Kyyneleitä silmät täynnä, jos voisin. Niin samanlaisissa ajatuksissa kuljemme tänä päivänä. Minullekkin on noussut viime aikoina mieleen muistoja poikani syntymästä ja vauva-ajoista. Katselen hänelle hankittuja leluja ja lastenkirjoja, joilla lapsenlapsi nyt leikkii. Säästin niitä ajatellen poikani tulevia lapsia. Päivät kuolinpäivän ympärillä ovat vaikeita. Nyt on kulunut tasan 1 v ja 2 kk hänen kuolemastaan. Välillä ei millään usko, että tämä on totta, että tämä mitä ei pitänyt tapahtua, on tosiaankin tapahtunut. Eilen illalla makasin kauan valveilla ja oli taas niin pohjaton ikävä. Rukoilin, että hän saisi tulla edes unessa luokseni, mutta ei. En ole pitkään aikaan nähnyt hänestä unta, kuitenkin ajattelen häntä lähes jatkuvasti.

        Kiitos sinulle Kyyneleitä silmät täynnä runostasi. Se on niin koskettava.

        Rakastimme poikiamme ja jossain he tietävät sen.
        Jossakin me kohtaamme taas.



        Voimia teille kaikille päiväänne, joka ainakin täällä pohjanmaalla on tänään lumipyryinen ja tuulinen.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Viola kirjoitti:

        Halaisin sinua Kyyneleitä silmät täynnä, jos voisin. Niin samanlaisissa ajatuksissa kuljemme tänä päivänä. Minullekkin on noussut viime aikoina mieleen muistoja poikani syntymästä ja vauva-ajoista. Katselen hänelle hankittuja leluja ja lastenkirjoja, joilla lapsenlapsi nyt leikkii. Säästin niitä ajatellen poikani tulevia lapsia. Päivät kuolinpäivän ympärillä ovat vaikeita. Nyt on kulunut tasan 1 v ja 2 kk hänen kuolemastaan. Välillä ei millään usko, että tämä on totta, että tämä mitä ei pitänyt tapahtua, on tosiaankin tapahtunut. Eilen illalla makasin kauan valveilla ja oli taas niin pohjaton ikävä. Rukoilin, että hän saisi tulla edes unessa luokseni, mutta ei. En ole pitkään aikaan nähnyt hänestä unta, kuitenkin ajattelen häntä lähes jatkuvasti.

        Kiitos sinulle Kyyneleitä silmät täynnä runostasi. Se on niin koskettava.

        Rakastimme poikiamme ja jossain he tietävät sen.
        Jossakin me kohtaamme taas.



        Voimia teille kaikille päiväänne, joka ainakin täällä pohjanmaalla on tänään lumipyryinen ja tuulinen.

        sanoistasi!Niistä sain taas voimaa juuri silloin kun taas luulin olevani yksin tämän ikävän kanssa.Hassua että välillä sitä luulee että on ainut mailmassa jolta on lähtenyt lapsi,silloin varsinkin kun on käpertynyt ikävästä ja surusta.Edellisen yön valvoin kolmeen asti,yritin kirjoittaa tänne mutta en pystynyt siihenkään.Tänään kävin haudalla,edellisyön lumipyräkkä oli tuiskuttanut polut umpeen eikä hautakiviä näkynyt montakaan.Sytytin kynttilän lyhdyn sisälle ja samalla juttelin kuinka minulla on ikävä.Yhä vahvemmin tunnen haudalla sen että siellä on vain maallinen keho,tuolla jossakin,jopa ehkä vain ohuen verhon takana on se josta me emme tiedä mitään ja se paikka on täynnä rakkautta.Käyn siellä myös puheluja Jumalan kanssa ja tänään sanoin että en vieläkään ymmärrä miksi otit lapseni pois.Sanoin myös että opeta minua ymmärtämään edes jotta olisi helpompi elää suruni kanssa.Poikani ystävä sanoi että Jumala kuulee aina,vastaa aina,jos ei heti niin joskus kuitenkin,pitää vain kuunnella häntä.Myös mie rukoilen illalla että näkisin poikani unessa,nyt en ole pitkiin aikoihin nähnyt kuin hyvin sekavia unia.Pilkkimään en ole päässyt kun milloin on niin pakkasta tai niinkuin nyt että tosi kylmä tuulenvinkka menee luihin ja ytimiin.Huomenna ajattelin käydä ihan tuossa lähellä jokirannassa.Siellä on laavukin jossa voi käydä käsiä lämmittelemässä ja syömässä eväitä.Kaipaan jo kovasti jäälle kun tiedän sen vaikutuksen mielialaan.Tänään oli kuitenkin raskas ja surullinen päivä ja vuorokausikin on jo vaihtunut joten yritän saada unenpäästä kiinni.Olette rukouksissani.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        sanoistasi!Niistä sain taas voimaa juuri silloin kun taas luulin olevani yksin tämän ikävän kanssa.Hassua että välillä sitä luulee että on ainut mailmassa jolta on lähtenyt lapsi,silloin varsinkin kun on käpertynyt ikävästä ja surusta.Edellisen yön valvoin kolmeen asti,yritin kirjoittaa tänne mutta en pystynyt siihenkään.Tänään kävin haudalla,edellisyön lumipyräkkä oli tuiskuttanut polut umpeen eikä hautakiviä näkynyt montakaan.Sytytin kynttilän lyhdyn sisälle ja samalla juttelin kuinka minulla on ikävä.Yhä vahvemmin tunnen haudalla sen että siellä on vain maallinen keho,tuolla jossakin,jopa ehkä vain ohuen verhon takana on se josta me emme tiedä mitään ja se paikka on täynnä rakkautta.Käyn siellä myös puheluja Jumalan kanssa ja tänään sanoin että en vieläkään ymmärrä miksi otit lapseni pois.Sanoin myös että opeta minua ymmärtämään edes jotta olisi helpompi elää suruni kanssa.Poikani ystävä sanoi että Jumala kuulee aina,vastaa aina,jos ei heti niin joskus kuitenkin,pitää vain kuunnella häntä.Myös mie rukoilen illalla että näkisin poikani unessa,nyt en ole pitkiin aikoihin nähnyt kuin hyvin sekavia unia.Pilkkimään en ole päässyt kun milloin on niin pakkasta tai niinkuin nyt että tosi kylmä tuulenvinkka menee luihin ja ytimiin.Huomenna ajattelin käydä ihan tuossa lähellä jokirannassa.Siellä on laavukin jossa voi käydä käsiä lämmittelemässä ja syömässä eväitä.Kaipaan jo kovasti jäälle kun tiedän sen vaikutuksen mielialaan.Tänään oli kuitenkin raskas ja surullinen päivä ja vuorokausikin on jo vaihtunut joten yritän saada unenpäästä kiinni.Olette rukouksissani.

        Terveiset Rovaniemeltä

        Eilen kävin vaimoni työkaverin luona jonka poika kuoli viimesyksynä Perhon rajussa kolarissa. Samassa kolarissa kuoli myös kaksi muuta henkilöä. Tästä oli viimeviikolla valmistunut poliisitutkinta josta jotain jukaistiin lehdissäkin.

        Olin ollut tämän pojan isään puhelin ja tekstiviesti yhteydessä mutta nyt tapasin hänet ihan oikeasti. Keskustelimme kuinka poikamme olivat kutakuinkin samanlaisia ja kuinka olimme käyneet samoja isä-poka keskusteluja poikiemme kanssa. Varoittaneet samoista asioista ym. mutta sama oli kuolemakin pojillamme. Välillä kyyneleet virtasivat ja puhuminen keskeytyi kun kurkkuun tuli niin isopala ettei oikein voinut edes hengittää.

        Pidämme jatkossa yhteyttä ja nyt kun olemme tavanneet on yhteydenpito entistäkin helpompaa. Lupasimme toisillemme, että kun se romahduspäivä tai -yö iskee niin soitamme toisillemme oli sitten yö tai päivä. Näin koetamme turvata sitä mikä välillä tulee tahtomattamme.

        Puhuimme myös elämän onnellisuudesta ja siitä, että meillä on puolisot ja lapset lähellämme joiden kanssa elämä jatkuu. Vanhemman ja perheen vastuu on edelleen tehtävämme vaikka koskisi kuinka.

        Huomenna jatkamme kohti pohjoista ja luen sekä kirjoitan kun koneelle pääsen.

        Voimia näkymättömät ystäväni teille. Romahduspäiviä tulee mutta niin tulee hyviäkin päiviä. Olen muistanut teitä rukouksissani ja muistan edelleen.

        Isän kätteen

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Terveiset Rovaniemeltä

        Eilen kävin vaimoni työkaverin luona jonka poika kuoli viimesyksynä Perhon rajussa kolarissa. Samassa kolarissa kuoli myös kaksi muuta henkilöä. Tästä oli viimeviikolla valmistunut poliisitutkinta josta jotain jukaistiin lehdissäkin.

        Olin ollut tämän pojan isään puhelin ja tekstiviesti yhteydessä mutta nyt tapasin hänet ihan oikeasti. Keskustelimme kuinka poikamme olivat kutakuinkin samanlaisia ja kuinka olimme käyneet samoja isä-poka keskusteluja poikiemme kanssa. Varoittaneet samoista asioista ym. mutta sama oli kuolemakin pojillamme. Välillä kyyneleet virtasivat ja puhuminen keskeytyi kun kurkkuun tuli niin isopala ettei oikein voinut edes hengittää.

        Pidämme jatkossa yhteyttä ja nyt kun olemme tavanneet on yhteydenpito entistäkin helpompaa. Lupasimme toisillemme, että kun se romahduspäivä tai -yö iskee niin soitamme toisillemme oli sitten yö tai päivä. Näin koetamme turvata sitä mikä välillä tulee tahtomattamme.

        Puhuimme myös elämän onnellisuudesta ja siitä, että meillä on puolisot ja lapset lähellämme joiden kanssa elämä jatkuu. Vanhemman ja perheen vastuu on edelleen tehtävämme vaikka koskisi kuinka.

        Huomenna jatkamme kohti pohjoista ja luen sekä kirjoitan kun koneelle pääsen.

        Voimia näkymättömät ystäväni teille. Romahduspäiviä tulee mutta niin tulee hyviäkin päiviä. Olen muistanut teitä rukouksissani ja muistan edelleen.

        Isän kätteen

        lukea että olit turvamies täällä kotikaupungissani Rovaniemellä.Viivyitkö pitkään ja ehditkö ollenkaan tutustumaan kaupunkiin?Olisin mielelläni tavannut sinut,olisi ollut mielenkiintoista todeta josko mielikuvani sinusta olisivat osuneet ollenkaan toisiinsa.Minulla on mennyt pikkuisen päivärytmi sekaisin,valvon yhä vaikka nousen ylös normaaliin aikaan.Nyt toivottavasti tämän lyhytkestoisen työttömyyden aikana saan tehtyä ainakin kevätsiivouksen.Aloittanut olen jo mutta ikkunoiden pesu on vielä edessäpäin.Hyvällä omallatunnolla siirrän sitä hommaa,onhan sääkin pakkasen puolella joten ulkoapäin ei ainakaan vielä kannata pestä.Tänään on ollut helpompi päivä vaikka ajattelen poikaa vähän väliä mutta kuitenkin voin jo naurahtaa yksikseni kun muistuu mieleen joku mukava lausahdus.Jotenkin minua häiritsi tänään se puhelujen tulva kun jokaisessa puhelussa mainittiin kuinka minulla eilen oli varmasti raskas päivä kun oli poikani syntymäpäivä.Itse en ottanut sitä puheeksi mutta olisin halunnut kyllä sanoa että miksi ette soittaneet eilen,pyytäneet vaikka kylään tai tulleet itse käymään.Suruni on se jota monenkin on vaikea kohdata,varsinkin sisarrusteni vaikka ovatkin tehneet kaikkensa että selviän tästä.Kello on jo reippaasti uuden päivän puolella.Kävin terassilla ja näyttää siltä ettei vieläkään pääse pilkille.Tuuli yltyy ja loputkin lumet lentävät puidenoksilta.Hyvää yötä kaikille,nukkukaa hyvin.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        lukea että olit turvamies täällä kotikaupungissani Rovaniemellä.Viivyitkö pitkään ja ehditkö ollenkaan tutustumaan kaupunkiin?Olisin mielelläni tavannut sinut,olisi ollut mielenkiintoista todeta josko mielikuvani sinusta olisivat osuneet ollenkaan toisiinsa.Minulla on mennyt pikkuisen päivärytmi sekaisin,valvon yhä vaikka nousen ylös normaaliin aikaan.Nyt toivottavasti tämän lyhytkestoisen työttömyyden aikana saan tehtyä ainakin kevätsiivouksen.Aloittanut olen jo mutta ikkunoiden pesu on vielä edessäpäin.Hyvällä omallatunnolla siirrän sitä hommaa,onhan sääkin pakkasen puolella joten ulkoapäin ei ainakaan vielä kannata pestä.Tänään on ollut helpompi päivä vaikka ajattelen poikaa vähän väliä mutta kuitenkin voin jo naurahtaa yksikseni kun muistuu mieleen joku mukava lausahdus.Jotenkin minua häiritsi tänään se puhelujen tulva kun jokaisessa puhelussa mainittiin kuinka minulla eilen oli varmasti raskas päivä kun oli poikani syntymäpäivä.Itse en ottanut sitä puheeksi mutta olisin halunnut kyllä sanoa että miksi ette soittaneet eilen,pyytäneet vaikka kylään tai tulleet itse käymään.Suruni on se jota monenkin on vaikea kohdata,varsinkin sisarrusteni vaikka ovatkin tehneet kaikkensa että selviän tästä.Kello on jo reippaasti uuden päivän puolella.Kävin terassilla ja näyttää siltä ettei vieläkään pääse pilkille.Tuuli yltyy ja loputkin lumet lentävät puidenoksilta.Hyvää yötä kaikille,nukkukaa hyvin.

        Hyvää huomenta Kyyneleitä silmät täynnä ja kaikki muut

        Minäkin olin mielelläni tavannut sinut. Matkaamme nyt kohti Leviä ja Utsjokea. Palaamme kuitenkin loppuviikosta takaisin Rovaniemen kautta. Päivää en osaa nyt ihan tarkalleen sanoa. Jos on mahdollista tapaamiseen niin käytän mielelläni aikaa siihen.
        Miten voin olla sinuun yhteydessä?

        Voimia päiväänne ja Isän kätteen

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta Kyyneleitä silmät täynnä ja kaikki muut

        Minäkin olin mielelläni tavannut sinut. Matkaamme nyt kohti Leviä ja Utsjokea. Palaamme kuitenkin loppuviikosta takaisin Rovaniemen kautta. Päivää en osaa nyt ihan tarkalleen sanoa. Jos on mahdollista tapaamiseen niin käytän mielelläni aikaa siihen.
        Miten voin olla sinuun yhteydessä?

        Voimia päiväänne ja Isän kätteen

        Hyvää laskiaistiistaita teille kaikille !

        Tein eilen pikamatkan Turkuun ja pitkä junassa istuminen tuntuu vähän vieläkin. Aamulla kuitenkin aloitin heti noita kotitöitä, viime viikolla ei oikein viitsinyt olla niin tarkkana siisteistä, kun nuorimmainen oli kotona ja lapsenlapsikin kävi leikkimässä.
        Hyvä kuitenkin tehdä näitä "Martan töitä", ajatukset pysyvät tavallisissa asioissa ja mielikin on rauhallinen.

        Nyt, kun poikani kuolemasta on kulunut yli vuosi, tarkalleen 1v 2 kk , niin tuntuu, kuin olisin tässä surussani tullut johonkin uuteen vaiheeseen. Suru ei ole vähentynyt, vieläkin joinakin päivinä kaipaan poikaani niin, että se tunne on tukehduttaa minut, mutta jotenkin olen kuitenkin tullut itse vahvemmaksi ja siedän surua paremmin. Luen myös ruotsinkielisiä tekstejä ja ajattelin erästä runonsäettä runosta jonka nimi on Gryningen (Sarastus) "Kun vaikea ei pääty, vaan sen oppii kantamaan". Siihen on kai pyrittävä, vahvistuttava, että opimme meitä kohdanneen surun kantamaan.

        Toivotan teille Kyyneleitä silmät täynnä ja Turvamies, samoinkuin kaikille muille, aurinkoista laskiasipäivää.

        Ulkona on nyt mitä ihanin talvisää.Täälläpäin tavataan laskiasena polttaa kokkoja (joulukuuset mm. poltetaan niissä ) ja aiomme lähteä illalla katselemaan yhtä sellaista.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta Kyyneleitä silmät täynnä ja kaikki muut

        Minäkin olin mielelläni tavannut sinut. Matkaamme nyt kohti Leviä ja Utsjokea. Palaamme kuitenkin loppuviikosta takaisin Rovaniemen kautta. Päivää en osaa nyt ihan tarkalleen sanoa. Jos on mahdollista tapaamiseen niin käytän mielelläni aikaa siihen.
        Miten voin olla sinuun yhteydessä?

        Voimia päiväänne ja Isän kätteen

        Meitä kaikkia taitaa aurinko nyt ilostuttaa.Miekin kerään pilkkikamppeita tarkoituksena käväistä tuossa joen jäällä.Joka vuosi meitä on ne samat siellä,tietysti muitakin mutta kun tapamme niin aina on sama tervehdys:niin se on vuosi taas kulunut!Mitä kenenkin vuoteen on mahtunut niin niistä ei puhuta,emme ole niin tuttuja mutta aina tervehditään kuitenkin.Jos jotain siellä ei näy niin silloin mietitään että onkohan jotain sattunut. Lähden Turvamies perjantai-iltapäivällä käymään Torniossa ja palaan lauantai-iltapäivällä.Jos vain suinkin aikatauluusi sopii niin olisi ilo tavata.Aurinkoista ja mukavaa päivää kaikille.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Meitä kaikkia taitaa aurinko nyt ilostuttaa.Miekin kerään pilkkikamppeita tarkoituksena käväistä tuossa joen jäällä.Joka vuosi meitä on ne samat siellä,tietysti muitakin mutta kun tapamme niin aina on sama tervehdys:niin se on vuosi taas kulunut!Mitä kenenkin vuoteen on mahtunut niin niistä ei puhuta,emme ole niin tuttuja mutta aina tervehditään kuitenkin.Jos jotain siellä ei näy niin silloin mietitään että onkohan jotain sattunut. Lähden Turvamies perjantai-iltapäivällä käymään Torniossa ja palaan lauantai-iltapäivällä.Jos vain suinkin aikatauluusi sopii niin olisi ilo tavata.Aurinkoista ja mukavaa päivää kaikille.

        Hei. Olemme nyt Levillä ja toivomme huomenna pääsevän Utsjoelle. Torstaina koetamme olla Roissa tai Tornio-Kemi suunnalla. Jos emme tapaa Roissa niin sitten Torniossa perjantaina. Kuinka saan sinuun yhteyden? Puhelimella, s-postilla vaiko miten? Tänään Levillä upea ilma. Aurinko paistoi ja kävelimme koiran kanssa ulkona. Elämä tuntuu todella ihanalle. Välillä taas tuntuu, että näen kokoajan vilahduksia pojastani nuorten joukossa. Välillä muistikuva hänen naurusta on mielikuvissani ja sitten todellisuus "lyö" vasten kasvoja, ettei häntä ole enää koskaan! Tämä tuntuu loputtomalle ympyrälle. Vahvaa voimaa iltaanne ja Isän kätteen. Olette kaikki mielessäni.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei. Olemme nyt Levillä ja toivomme huomenna pääsevän Utsjoelle. Torstaina koetamme olla Roissa tai Tornio-Kemi suunnalla. Jos emme tapaa Roissa niin sitten Torniossa perjantaina. Kuinka saan sinuun yhteyden? Puhelimella, s-postilla vaiko miten? Tänään Levillä upea ilma. Aurinko paistoi ja kävelimme koiran kanssa ulkona. Elämä tuntuu todella ihanalle. Välillä taas tuntuu, että näen kokoajan vilahduksia pojastani nuorten joukossa. Välillä muistikuva hänen naurusta on mielikuvissani ja sitten todellisuus "lyö" vasten kasvoja, ettei häntä ole enää koskaan! Tämä tuntuu loputtomalle ympyrälle. Vahvaa voimaa iltaanne ja Isän kätteen. Olette kaikki mielessäni.

        Onpa aurinkoinen päivä ja terassilla yksi aste lämmintä kun aurinko paistaa siihen suoraan.Näin pojastani unta,en selvää mutta unessa hän oli kuitenkin.Jo tuollaisestakin tulee iloisempi mieli.Kävin eilen pilkillä,kalaa ei tullut mutta siltikin nautin siitä kaikesta.Sormia alkoi kuitenkin palelemaan mutta pari tuntia jaksoin sinnitellä.Ketään muita ei ollut mutta laavulla kävi porukkaa tulistelemassa.
        En taida turvamies saada sinuun muuten yhteyttä kuin laittamalla rohkeasti tänne puhelinnumeroni tai sähköpostiosoitteeni ellei sinulla ole muuta konstia.Aurinkoista päivää kaikille.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei. Olemme nyt Levillä ja toivomme huomenna pääsevän Utsjoelle. Torstaina koetamme olla Roissa tai Tornio-Kemi suunnalla. Jos emme tapaa Roissa niin sitten Torniossa perjantaina. Kuinka saan sinuun yhteyden? Puhelimella, s-postilla vaiko miten? Tänään Levillä upea ilma. Aurinko paistoi ja kävelimme koiran kanssa ulkona. Elämä tuntuu todella ihanalle. Välillä taas tuntuu, että näen kokoajan vilahduksia pojastani nuorten joukossa. Välillä muistikuva hänen naurusta on mielikuvissani ja sitten todellisuus "lyö" vasten kasvoja, ettei häntä ole enää koskaan! Tämä tuntuu loputtomalle ympyrälle. Vahvaa voimaa iltaanne ja Isän kätteen. Olette kaikki mielessäni.

        päivää rakkaat ystävät.Ikkunoiden pesu on käynnissä vaikka olisihan tuon ehtinyt myöhemminkin.Ajattelen kuitenkin että eipähän ole kotihommia rästissä sitten kuin istun aktiivisesti jäällä.Eilen käväisin mutta vaikka aurinko paistoi ja vähän lämmittikin niin sormia alkoi paleltaan. Parisen tuntia kärvistelin kunnes lähdin pois.Tulee se vielä aika jolloin avokäsin voi olla ja päähinekin on liikaa.En taida turvamies muuten saada sinuun yhteyttä kuin laittamalla tänne puh.numeroni tai sähköpostiosoitteeni.Mitä mieltä itse olet? Aurinkoista ja mukavaa päivää teille kaikille!

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        päivää rakkaat ystävät.Ikkunoiden pesu on käynnissä vaikka olisihan tuon ehtinyt myöhemminkin.Ajattelen kuitenkin että eipähän ole kotihommia rästissä sitten kuin istun aktiivisesti jäällä.Eilen käväisin mutta vaikka aurinko paistoi ja vähän lämmittikin niin sormia alkoi paleltaan. Parisen tuntia kärvistelin kunnes lähdin pois.Tulee se vielä aika jolloin avokäsin voi olla ja päähinekin on liikaa.En taida turvamies muuten saada sinuun yhteyttä kuin laittamalla tänne puh.numeroni tai sähköpostiosoitteeni.Mitä mieltä itse olet? Aurinkoista ja mukavaa päivää teille kaikille!

        kirjoittamani oli näemmä ilmestynyt vaikka tuli ilmoitus että palvelu tilapäisesti poissa käytöstä.No,samat asiat pätee edelleen.

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        kirjoittamani oli näemmä ilmestynyt vaikka tuli ilmoitus että palvelu tilapäisesti poissa käytöstä.No,samat asiat pätee edelleen.

        Hei! Kuulostaa ihanalta tuo jäällä istuminen ja kalastaminen Kyyneleitä silmät täynnä. Yhtenä vuonna ostimmekin jo pilkkimisvälineet ja muutaman kerran kokeilimme. Nyt viime vuosina ovat täällä olleet nuo meren jäät niin heikkoja, etten ole oikein uskaltautunut jäille.
        Mökkinaapurimme kalastaa kyllä koko talven. Ei kyllä pilkillä, mutta hänellä on sellaisia haukikoukkuja, en ole niin hirveän perehtynyt asiaan.
        Mukava myös tuo, että siellä tapaat muita, jotka harrastavat samaa. Se on niinkuin se minun talviuintini. Joitakin uimareista tunnen hieman paremmin, joitakin en ollenkaan lähemmin, vaikka olemme usein nähneet, siitä huolimatta jonkun sanan useimpien kanssa voi vaihtaa. Kaikki yleensä tervehtivät tullessaan saunaan ja sieltä poistuessaan. Siellä ei tarvitse selitellä mitään kenellekkään.

        Tänään on kyllä tosi hieno päivä. En ole ollut ulkona vielä muuta kuin sen verran, että verannalta loin lumet. Ajattelin, että lähtisimme hiihtämään, kun mies tulee töistä, mutta hän linnoittautui nyt TV:n ääreen katselemaan hiihtoa, parisprinttiä.

        Minäkin olen saanut jonkinlaisen siivousvimman, ikkunoihin en vielä ole koskenut, mutta komerot ovat saaneet kyytiä. Aurinko ja valo tuntuvat tekevän ihmeitä myös mielelle.

        Hyvää aurinkoisa päivää kaikille

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Onpa aurinkoinen päivä ja terassilla yksi aste lämmintä kun aurinko paistaa siihen suoraan.Näin pojastani unta,en selvää mutta unessa hän oli kuitenkin.Jo tuollaisestakin tulee iloisempi mieli.Kävin eilen pilkillä,kalaa ei tullut mutta siltikin nautin siitä kaikesta.Sormia alkoi kuitenkin palelemaan mutta pari tuntia jaksoin sinnitellä.Ketään muita ei ollut mutta laavulla kävi porukkaa tulistelemassa.
        En taida turvamies saada sinuun muuten yhteyttä kuin laittamalla rohkeasti tänne puhelinnumeroni tai sähköpostiosoitteeni ellei sinulla ole muuta konstia.Aurinkoista päivää kaikille.

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä

        Jos sähköposti osoitteesi on [email protected] niin älä laita sitä tälle palstalle. Jos se on jokin muu niin voin ottaa siihen kyllä yhteyttä ja antaa sitäkautta numeroni. Puhelinumerosi laittaminen on sitten oman harkintasi mukaan.

        Olemme nyt Saariselällä ja palaamme kohti etelää Roin kautta. Yksi vaihtoehto olisi sopia tapaaminen jonnekin kaupaungille. Jos toimimme näin niin voin antaa automme tuntomerkkejä tai rekisterin kirjaimet.

        En vielä tiedä mitä aikoja olemme Roissa mutta veikkaan, että puolenpäivän tai heti iltapäivän puolella.

        Minulla on mukana avovaimoni ja pieni musta ihana Labratorinnoutaja koira.

        Odotan tapaamista

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hei! Kuulostaa ihanalta tuo jäällä istuminen ja kalastaminen Kyyneleitä silmät täynnä. Yhtenä vuonna ostimmekin jo pilkkimisvälineet ja muutaman kerran kokeilimme. Nyt viime vuosina ovat täällä olleet nuo meren jäät niin heikkoja, etten ole oikein uskaltautunut jäille.
        Mökkinaapurimme kalastaa kyllä koko talven. Ei kyllä pilkillä, mutta hänellä on sellaisia haukikoukkuja, en ole niin hirveän perehtynyt asiaan.
        Mukava myös tuo, että siellä tapaat muita, jotka harrastavat samaa. Se on niinkuin se minun talviuintini. Joitakin uimareista tunnen hieman paremmin, joitakin en ollenkaan lähemmin, vaikka olemme usein nähneet, siitä huolimatta jonkun sanan useimpien kanssa voi vaihtaa. Kaikki yleensä tervehtivät tullessaan saunaan ja sieltä poistuessaan. Siellä ei tarvitse selitellä mitään kenellekkään.

        Tänään on kyllä tosi hieno päivä. En ole ollut ulkona vielä muuta kuin sen verran, että verannalta loin lumet. Ajattelin, että lähtisimme hiihtämään, kun mies tulee töistä, mutta hän linnoittautui nyt TV:n ääreen katselemaan hiihtoa, parisprinttiä.

        Minäkin olen saanut jonkinlaisen siivousvimman, ikkunoihin en vielä ole koskenut, mutta komerot ovat saaneet kyytiä. Aurinko ja valo tuntuvat tekevän ihmeitä myös mielelle.

        Hyvää aurinkoisa päivää kaikille

        Hei Viola ja kaikki muut palstalla olijat

        Lähdimme aamulla Leviltä ja ajoimme Utsjoelle josta sitten illaksi tulimme Saariselälle. Ajomatkat ovat pitkiä mutta nyt minulla on mukana vaimoni ja koirani joten en vaivu yksinäisyyteen ja suruihini niin kuin yksin ajellessani.

        Tänään kävin kaupassa ja katselin tyttärille jotain tulijaisia kun huomasinkin etsiväni jotain tulijaista pojalleni. Taas se sama hullu tunne, että toimin toisin kuin mitä todellisuus on. Poikaa ei enää ole. Ei enää milloinkaan! Nämä harhat vaivaavat useasti. Muistan kun sisikoni kuoli yli kynmmenvuotta sitten kävi minulla monta vuotta kuoleman jälkeen tunne, että pitäisi soittaa hänelle ja siinä samalla sitten tajusin, ettei häntä enää ole, eikä hänelle voi soittaa. Useasti sitten soitankin hänen tyttärilleen ja kyselen kuulumisisä ja samalla kerroin kuinka kova ikävä minulla on siskoani.

        Säät ovat olleet suotuisat. Aurinko on paistanut ja mukavaa on ollut.

        Voimia teille kaikille ja nukkukaa hyvin.

        Isän kätteen

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola ja kaikki muut palstalla olijat

        Lähdimme aamulla Leviltä ja ajoimme Utsjoelle josta sitten illaksi tulimme Saariselälle. Ajomatkat ovat pitkiä mutta nyt minulla on mukana vaimoni ja koirani joten en vaivu yksinäisyyteen ja suruihini niin kuin yksin ajellessani.

        Tänään kävin kaupassa ja katselin tyttärille jotain tulijaisia kun huomasinkin etsiväni jotain tulijaista pojalleni. Taas se sama hullu tunne, että toimin toisin kuin mitä todellisuus on. Poikaa ei enää ole. Ei enää milloinkaan! Nämä harhat vaivaavat useasti. Muistan kun sisikoni kuoli yli kynmmenvuotta sitten kävi minulla monta vuotta kuoleman jälkeen tunne, että pitäisi soittaa hänelle ja siinä samalla sitten tajusin, ettei häntä enää ole, eikä hänelle voi soittaa. Useasti sitten soitankin hänen tyttärilleen ja kyselen kuulumisisä ja samalla kerroin kuinka kova ikävä minulla on siskoani.

        Säät ovat olleet suotuisat. Aurinko on paistanut ja mukavaa on ollut.

        Voimia teille kaikille ja nukkukaa hyvin.

        Isän kätteen

        Huomenta ja hyvää uutta päivää !

        Emme ole koskaan lomalleet Saariselällä asti, vaikka monesti olemme aikoneet. Levillä sitävastoin olemme olleet useamman kerran.

        Ylläksellä olemme olleet eniten. Siellä vietimme lapsiemme kanssa monet hiihtolomat ja pääsiäisen ajat. Mieheni kuuluu sellaisiin firmansa urheilijoihin, joilla on maja siellä ja lomaileminen oli meille edullista. Lapsilla oli aina seuraa myös. Vanhin poikamme oli kova hiihtämään ja muistan ne monet hiihtoreissut hänen kanssaan siellä. Hän hiihti aina kaukana edellämme ja pelkäsin hänen eksyvän, mutta hän odoteli aina meitä hitaita risteyksissä.

        Turvamies, kuvasit hyvin tuota epätodellista tunnetta, vieläkään ei oikein joka tasolla käsitä, että yksi on joukosta poissa. Minusta tuntuu, että minun ainakin on ollut vaikea tajuta, että poika on lopullisesti poissa. Ehkä siitä syystä, että hän asui niin kaukana meistä ja oli asunut omillaan jo pitkästi toistakymmentä vuotta. Toisinaan tuntuu kuin hän olisi vain pitkällä matkalla.
        Huomaan minäkin, että tulee eteen koko ajan tilanteita, joissa havahdun siihen, että poikani on tosiaan kuollut, en voi saada häneen täällä enää yhteyttä.
        Eilen illalla, kun olin nukahtamaisillani, kuulin ulkoa mopon äänen ja muistin niin selvästi, miten hänen ollessan n. 15 v odotin iltaisin sängyssä sitä samaa ääntä. Pojallani oli sellainen pieni mopo ja kun kuulin sen kääntyvän pihaamme, niin tiesin, että poika on turvallisesti kotona ja voin nukkua.
        Olin eilen mieheni kanssa luistelemassa tuolla meren jäällä, jossa on sellainen aurattu luistelurata. Luistelin mieheni takana. Yhtäkkiä tajusin, kuinka samanlainen liikehdintä miehelläni ja pojallamme oli.

        Poika elää koko ajan mukana kaiksessa mitä teen, välillä voimakkaammin, välillä vain jossakin surumielisenä häivähdyksenä. Usein on alakuloinen olo, mutta se ei ole minusta niin vaarallista. Sen tunteen kanssa selviää.

        Hyvää matkanjatkoa sinulle Turvamies, sinulle Kyyneleitä silmät täynnä sinne pilkille, tai mitä teetkin tänään ,aurinkoista päivää, ja kaikille teille muille palstalaisille samoin

        Voimia päiväänne

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        kirjoittamani oli näemmä ilmestynyt vaikka tuli ilmoitus että palvelu tilapäisesti poissa käytöstä.No,samat asiat pätee edelleen.

        Hei

        Olen nyt Roissa. Lähdemme jatkamaan vielä tänään matkaa Ouluun. Jos kohta ilmoitat missä näen sinut tai saan yhteyden niin vastaan sinulle.

        Voit tietysti ilmoittaa vaikka kadun niin tulen sopivana ajankohta ko. kadulle. Meillä on musta auto. Kaksi ensimmäistä kirjaita on MI-.

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Hei

        Olen nyt Roissa. Lähdemme jatkamaan vielä tänään matkaa Ouluun. Jos kohta ilmoitat missä näen sinut tai saan yhteyden niin vastaan sinulle.

        Voit tietysti ilmoittaa vaikka kadun niin tulen sopivana ajankohta ko. kadulle. Meillä on musta auto. Kaksi ensimmäistä kirjaita on MI-.

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä

        Jäit edelleen näkymättömäksi ystäväkseni sillä jatkamme nyt matkaa. Tärkeintä, että olet edelleen ystäväni ja kuljet tätä elämänmatkaa rinnallani yhteisissä suruissamme.

        Voimia elämääsi ja Isän kätteen.

        Tulemme kesällä uudelleen Roihin.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä

        Jäit edelleen näkymättömäksi ystäväkseni sillä jatkamme nyt matkaa. Tärkeintä, että olet edelleen ystäväni ja kuljet tätä elämänmatkaa rinnallani yhteisissä suruissamme.

        Voimia elämääsi ja Isän kätteen.

        Tulemme kesällä uudelleen Roihin.

        Olin juuri silloin kaupungilla kun laitoit tänne viestin.Lähdin karkuun putkimiehiä kun asunnossani varaaja alkoi vuotamaan vettä.Nyt eletään ämpäreihin talteenotetulla vedellä kun huomenna tulee uusi varaaja.Nyt sitä huomaa kuinka tärkeä asia on vesi vaikka lapsuudessani vesi kannettiin kaivosta ja äitini virutti avannossa pyykit.Ihan varmasti tavataan kesällä ja jos teillä vain aikaa on niin voitaisiin käydä minun vuokrajärvellä kalassa.Siellä sielu ja ruumis lepää.Kirjoitan myöhemmin illalla lisää kun tyttö vaatii konetta nyt itselleen.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Olin juuri silloin kaupungilla kun laitoit tänne viestin.Lähdin karkuun putkimiehiä kun asunnossani varaaja alkoi vuotamaan vettä.Nyt eletään ämpäreihin talteenotetulla vedellä kun huomenna tulee uusi varaaja.Nyt sitä huomaa kuinka tärkeä asia on vesi vaikka lapsuudessani vesi kannettiin kaivosta ja äitini virutti avannossa pyykit.Ihan varmasti tavataan kesällä ja jos teillä vain aikaa on niin voitaisiin käydä minun vuokrajärvellä kalassa.Siellä sielu ja ruumis lepää.Kirjoitan myöhemmin illalla lisää kun tyttö vaatii konetta nyt itselleen.

        on alkanut.Te varmaan jo olette unten mailla ja pohjoisen reissaajatkin päässeet turvallisesti kotiin.Olisi ollut mukava tavata mutta kaipa tällä sitten oli jokin tarkoitus niinkuin on pakko uskoa että kaikilla on jokin tarkoitus.Minulle on jäänyt tämä yökukkuminen päälle,jollainlailla tuntuu pelottavalle mennä nukkumaan kun tiedän ettei uni tule heti ja silloin sitä alkaa miettimään ja ikävä lyö kasvoille.Olisit turvamies ollut ensimmäinen lapsensa menettänyt jonka olisin tavannut.Kokea se että tuossa vieressä on ihminen joka tuntee täsmälleen samoin nyt,kaksi toisilleen vierasta ihmistä joita yhdistää suurin suru minkä voi elämässä kohdata.Uskon että se olisi antanut lohtua meille molemmille.Katsoin tänään telkkarista teho-osaston ja siitä jäi mieleen kun lääkäri oli menettänyt lapsensa ja sanoi että kun menettää vanhempansa niin on orpo,kun menettää puolisonsa on leski,kun menettää lapsensa niin mikä silloin on?Sitä olen miettinyt,mielessäni keksinyt synonyymiä mutta ei vain tule vastinetta sille.Puoliso viedään rinnalta,lapsi sydämmestä.Itse elän puolittaista elämää,on iloakin mutta ikävä on aina,ilonkin takana on ikävä ja kaipaus.Se on aina mukana.Tyttäreni sanoi minulle tänään että sie äiti olet itseesi uupunut.Tarkoitti kun koko ajan kehitän jotain tekemistä ettei vain jäisi tyhjää hetkeä.Yritin selittää että se on minun selviytymiskeino,saan ajatukset välillä muualle ja sillätavoin voin levätä.Tänään kyllä on riittänyt hommia keksimättäkin kun olen repinyt eteisen ja varaajakomeron muovimattoa irti.Hyvin se irtosi,olihan vesi jo liottanut liimat pois.Nyt siellä hurisee puhallin ,saas nähdä onko isompia vaurioita syntynyt.Hyvä juttu on se että tämä menee taloyhtiön piikkiin,väärässä paikassa säästetty kun ei ole aikanaan vaihdettu,ikäähän on jo kolmekymmentävuotta näillä varaajilla.Huomenna lähden Tornioon jahka ensin saan siivottua putkimiesten jäljiltä paikat ellei sitten käy niin että revitäänkin koko eteinen hajalle.Siskoni tulee pienen poikansa kanssa lauantaina mukanani tänne meille hiihtoloman viettoon.Kuljetaan pilkillä yhdessä ja kun tuo vesselikin viihtyy tosi hyvin jäällä.
        Nukkukaa oikein hyvin,toivotaan että huomenna tai siis tänäänkin aurinko paistaisi sydämmeen asti.

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        on alkanut.Te varmaan jo olette unten mailla ja pohjoisen reissaajatkin päässeet turvallisesti kotiin.Olisi ollut mukava tavata mutta kaipa tällä sitten oli jokin tarkoitus niinkuin on pakko uskoa että kaikilla on jokin tarkoitus.Minulle on jäänyt tämä yökukkuminen päälle,jollainlailla tuntuu pelottavalle mennä nukkumaan kun tiedän ettei uni tule heti ja silloin sitä alkaa miettimään ja ikävä lyö kasvoille.Olisit turvamies ollut ensimmäinen lapsensa menettänyt jonka olisin tavannut.Kokea se että tuossa vieressä on ihminen joka tuntee täsmälleen samoin nyt,kaksi toisilleen vierasta ihmistä joita yhdistää suurin suru minkä voi elämässä kohdata.Uskon että se olisi antanut lohtua meille molemmille.Katsoin tänään telkkarista teho-osaston ja siitä jäi mieleen kun lääkäri oli menettänyt lapsensa ja sanoi että kun menettää vanhempansa niin on orpo,kun menettää puolisonsa on leski,kun menettää lapsensa niin mikä silloin on?Sitä olen miettinyt,mielessäni keksinyt synonyymiä mutta ei vain tule vastinetta sille.Puoliso viedään rinnalta,lapsi sydämmestä.Itse elän puolittaista elämää,on iloakin mutta ikävä on aina,ilonkin takana on ikävä ja kaipaus.Se on aina mukana.Tyttäreni sanoi minulle tänään että sie äiti olet itseesi uupunut.Tarkoitti kun koko ajan kehitän jotain tekemistä ettei vain jäisi tyhjää hetkeä.Yritin selittää että se on minun selviytymiskeino,saan ajatukset välillä muualle ja sillätavoin voin levätä.Tänään kyllä on riittänyt hommia keksimättäkin kun olen repinyt eteisen ja varaajakomeron muovimattoa irti.Hyvin se irtosi,olihan vesi jo liottanut liimat pois.Nyt siellä hurisee puhallin ,saas nähdä onko isompia vaurioita syntynyt.Hyvä juttu on se että tämä menee taloyhtiön piikkiin,väärässä paikassa säästetty kun ei ole aikanaan vaihdettu,ikäähän on jo kolmekymmentävuotta näillä varaajilla.Huomenna lähden Tornioon jahka ensin saan siivottua putkimiesten jäljiltä paikat ellei sitten käy niin että revitäänkin koko eteinen hajalle.Siskoni tulee pienen poikansa kanssa lauantaina mukanani tänne meille hiihtoloman viettoon.Kuljetaan pilkillä yhdessä ja kun tuo vesselikin viihtyy tosi hyvin jäällä.
        Nukkukaa oikein hyvin,toivotaan että huomenna tai siis tänäänkin aurinko paistaisi sydämmeen asti.

        Huomenta kaikille, tai päivähän se jo kohta on.

        Olen tehnyt tässä jo jonkun tunnin töitäni. Ei tarvitsisi aloittaa niin aikaisin, mutta mies lähtee jo varhain töihinsä enkä minäkään sitten enää unta saa.
        Illat ovat ongelmallisia minullekkin. Mies menee ajoissa nukkumaan, mutta jos minä menen hänen kanssaan samaan aikaan, niin siellä saa sitten pyöriä valveilla tuntitolkuulla. Pelottaa minuakin kaikki ne ajatukset, mitä silloin päässäni pyörittelen.

        Eilen kävin taas avannossa ja se aina jotenkin rentouttaa, niin että unikin tulee paremmin.

        Aika mielenkintoinen kysymys tuo, että mitä me nyt olemme nimeltämme, me jotka olemme menettäneet lapsemme. Tässä aivan lähistölläni asuva äiti pitää kuolleen tyttärensä muistoksi bloggia ja kutsuu itseään siinä änglamammaksi (enkeliäidiksi). Ajattelen, että minä olen yhden enkelilapsen äiti ja kahden täällä vielä kanssani olevan lapsen äiti.
        Pitää vielä kertoa, että eilen kun olin uimassa, niin siellä oli toinen äiti saunassa ja hän kertoi aikuisista lapsistaan. Hän ei todennäköisesti tiedä, että poikani on kuollut. Hän kertoi talostaan ja miten hänen pojalleenhan se sitten jää, kun heistä aika jättää. Poika nyt 29 v. En sanonut mitään, mutta arvaatte varmaan,miltä tuntui ja mitä ajattelin. " Suunnittele sinä vain, kaikki suunnitelmasi voivat silmänräpäyksessä muuttua". Sitä mahdollisuutta, että voisi menettää lapsensa, ei kukaan ota huomioon. Minä en suunnittele enää niin kauheasti mitään.

        Kyyneleitä silmät täynnä
        Toivottavasti saatte sisaresi kanssa hyvät pilkki-ilmat ja saatte viettää mukavia päiviä yhdessä. Se pieni kaveri pitää kyllä tehokkaasti ajatukset tässä hetkessä.

        Turvamies on toivottavasti palannut turvallisesti kotimaisemiin ja saanut kerättyä uusia voimavaroja arkeen.

        Pikkuhiljaa mennään eteenpäin, koetetaan iloita siitä, mikä on hyvin vielä meidän jokaisen elämässä,

        Voimia teille kaikille, jotka täällä lukevat tai kirjoittavat

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Viola kirjoitti:

        Huomenta kaikille, tai päivähän se jo kohta on.

        Olen tehnyt tässä jo jonkun tunnin töitäni. Ei tarvitsisi aloittaa niin aikaisin, mutta mies lähtee jo varhain töihinsä enkä minäkään sitten enää unta saa.
        Illat ovat ongelmallisia minullekkin. Mies menee ajoissa nukkumaan, mutta jos minä menen hänen kanssaan samaan aikaan, niin siellä saa sitten pyöriä valveilla tuntitolkuulla. Pelottaa minuakin kaikki ne ajatukset, mitä silloin päässäni pyörittelen.

        Eilen kävin taas avannossa ja se aina jotenkin rentouttaa, niin että unikin tulee paremmin.

        Aika mielenkintoinen kysymys tuo, että mitä me nyt olemme nimeltämme, me jotka olemme menettäneet lapsemme. Tässä aivan lähistölläni asuva äiti pitää kuolleen tyttärensä muistoksi bloggia ja kutsuu itseään siinä änglamammaksi (enkeliäidiksi). Ajattelen, että minä olen yhden enkelilapsen äiti ja kahden täällä vielä kanssani olevan lapsen äiti.
        Pitää vielä kertoa, että eilen kun olin uimassa, niin siellä oli toinen äiti saunassa ja hän kertoi aikuisista lapsistaan. Hän ei todennäköisesti tiedä, että poikani on kuollut. Hän kertoi talostaan ja miten hänen pojalleenhan se sitten jää, kun heistä aika jättää. Poika nyt 29 v. En sanonut mitään, mutta arvaatte varmaan,miltä tuntui ja mitä ajattelin. " Suunnittele sinä vain, kaikki suunnitelmasi voivat silmänräpäyksessä muuttua". Sitä mahdollisuutta, että voisi menettää lapsensa, ei kukaan ota huomioon. Minä en suunnittele enää niin kauheasti mitään.

        Kyyneleitä silmät täynnä
        Toivottavasti saatte sisaresi kanssa hyvät pilkki-ilmat ja saatte viettää mukavia päiviä yhdessä. Se pieni kaveri pitää kyllä tehokkaasti ajatukset tässä hetkessä.

        Turvamies on toivottavasti palannut turvallisesti kotimaisemiin ja saanut kerättyä uusia voimavaroja arkeen.

        Pikkuhiljaa mennään eteenpäin, koetetaan iloita siitä, mikä on hyvin vielä meidän jokaisen elämässä,

        Voimia teille kaikille, jotka täällä lukevat tai kirjoittavat

        Niinhän siinä kävi että lattiat joudutaan osittain repimään auki.Kosteutta oli tyttären huoneessa ja isomman eteisen lattian alla.On sitten se varaaja vuotanut hiljalleen jo pitemmän aikaa.Eipä tuohonkaan osaa suhtautua mitenkään kummoisemmin,on korjattavissa kun taas asia jonka haluaisin korjaantuvan ei korjaannu koskaan.Pakotin itseni nousemaan ylös aikaisin jotta uni tulisi helpommin illalla.Sekin taas riippuu siitä millainen mielentila on sitten iltasella.Meille näyttää tapahtuvan yhtäaikaa tapahtumia missä joudumme vastatusten elämän perimmäisten kysymysten äärelle. Miekin olin kuulolla kun eräs nainen joka on saanut elää ,käytän sanontaa pelkkää elämän pintaa,keskusteli kuolemasta muille sanoen että minä ainakin ajattelen että kun ihminen kuolee niin se todellakin kuolee,se on luonnollinen asia ja elämä jatkuu tavallisesti muiden osalta.Hänellä itsellään on kaksi murrosikäistä lasta ja lähipiirissäkään ei ole tapahtunut mitään murhetta tms.Kuuntelin aikani ja lähtiessäni en voinut olla sanomatta että toivon ettet koskaan joudu kulkemaan lapsesi arkun perässä ja toivon myös ettet muista niitä sanoja mitä äsken sanoit.Minua on aina loukannut joidenkin ihmisten kevytmielinen suhtautuminen kuolemaan,käytetään kaikenlaisia nimityksiä hautajaisista ja kaikesta mikä liittyy kuolemaan.Kuitenkin jokainen tietää mikä tuska ja suru siihen liittyy,pitäisi ainakin tietää.Pojan kuoleman jälkeen minusta on tullut paljon herkempi,ikäänkuin aistisin asioita syvällisemmin.Enkeliäiti on sopiva nimi meille joilla on lapsi enää muistoissa ja sydämmessä,äiti on äiti ja isä on isä aina vaikka lapsi ei olekkaan enää luonamme.Lupasin hakea tyttären koulöusta ja sen jälkeen lähdetään ajamaan rajakaupunkiin.Se on kyllä totta että pikkuvesseli vie kyllä ajatukset muualle.Onni että viihtyy luonnossa ja eräs hyvä esimerkki oli kun viime keväänä räntäsateessa istuimme pilkillä,vähänväliä käytiin tulilla lämmittelemässä mutta poika vain telmusi rannalla ja keräsi jos minkänäköistä karahkaa nuotioon.Kotiin tullessa äitinsä riisui poikaa ja kysyi miksei poika ole puhunut mitään vaikka kengät olivat loskumärät.Poju vain tuumas että en mie kehdannu valittaa kun meillä oli niin mukavaa.Aurinkoista ja mukavaa viikonloppua ystävät.

    • Turvamies

      Hyvää yötä näkymättömät enkeliäidit ja muut enkeliystäväni. Ajoimme tänä aamuna Oulusta Vuokattiin. Hiidimme järven Aurinkoladulla luistellen. Koira osaa juosta välissämme tai perässämme irti seuraten upeasti aivan kannoilla. Tuntui upealle hiihtää vaikka monet muistot tulvivat mieleeni juuri täältä kun olin täällä poikani kanssa. Katsoin rannalla olevaa paikkaa missä olimme silloin matkailuautossa yötä. Muistot tulvivat mieleen ja samalla voi tuntea tyhjyyden ja sen, ettei menneeseen voi palata mitenkään. On vain tämäpäivä ja ehkä tulevaisuus. Tämä päivä on ollut hyvä ja mukava. Huomenna matkaamme kotiin jonne on vielä matkaa n. 200km. Pesen pyykit ja sunnuntaina onkin lähdettävä Tampereelle koulunpenkille. Olisin halunnut tavata Roissa Enkeliäidin mutta nyt se meni näin. Olen ajatellut, että jos saisin alakerran remontin kesäksi kuntoon niin kutsuisin teidät aktiivikirjoittajat yhteiseen tapaamiseen. Se on vielä ajatuspohjalla mutta kyllä meistä viikonlopun seminaariin olisi ainesta itkuinemme ja nauruimme. Mitä mieltä olisitte sellaisesta seminaarista? Nukkukaa nyt hyvin, nähkää kauniita unia, lukekaa iltarukoukset ja luottakaa huomiseen. Isän kätteen.

      • Turvamies

        Hei näkymättömät ystäväni

        Olemme nyt kotona pohjoisen reisultamme. Matkaa taittui 2528km.

        Ajomatkan aikana huomasin etäältä kun vasemmalta puolen eteeni kääntyi musta auto. Samanlainen kuin pojallani oli. Ihan vaitomaisesti kiihdytin auton perään nähdäkseni auton ja elin taas hetken ikään kuin poikani olisi kääntyt eteeni. Eihän se auto kuitenkaan poikani ollut sillä se millä poikani ajoi leikkautui kahtia puun ympärille.

        Tyttäreni olivat äitinsä kanssa myös viikonlopulla kylpylämatkalla. Siellä ei kaikki ollut mennyt hyvin ja vanhinmalle tyttärelleni oli tullut hankauksia muiden kanssa. Keskustelin asiasta hänen nyt kanssaan ja hän sanoi, että jos veli eläisi niin näin ei tapahtuisi. Niin? On vaikeaa sanoa tapahtuisiko vaiko ei mutta se on selvää, että hän oirehtii sitä surua mitä me jokainen kannamme sisällämme.

        Kävin nyt illalla ennen saunaa puolisoni ja koiran kanssa kävelemässä. Veimme pojan haudalle kynttilän. Nyt kun olimme kotoa poissa 8 päivää niin kotiin on ihana tulla vaikka ikävä meinaa iskeä ajatuksiin. Ikävä ja suru ehkä siksikin, että tyttärillä on niin kova ikävä ja lapsille on niin vaikea lohdutusta antaa.

        Koetan lohduttaa itseäni sillä, että elämme tätä aikaa ja kun aika päättyy niin olen poikani luona. Tulee aika jolloin olemme kaikki rajan tuolla puolen. Myös te rakkaat kirjoittajat ja lukijat. Meidän tehtävä on nyt elää tämä aika. Elää siten, että jaksamme kantaa sen mikä on annettu kannettavaksi. Suru muuttaa tämän loppuelämämme täydellisesti. Emme ole enää milloinkaan samoja isiä, äitejä, puolisoita, siskoja, veljiä, sukulaisia ja ystäviä. Tämä kaikki kuitenkin kuuluu vääjäämättä elämään. Se on sääntö eikä mikään poikkeus kohdallamme. Kaikki jotuvat kohtaamaan surun ja kuoleman.

        Huomenna matkaan Tampereelle pariksi viikoksi opiskelemaan mutta seuraan ja osallistun sieltäkäsin kirjoitteluumme.

        Minäkin kävin sinulla yksi kirjoittamassa äidille joka on menttänyt poikansa. Ilokseni huomasin, että te sivun 8:n enkelit olitte olleet toivottamassa äitiä palstallemme. Siitä tuli hyvä mieli ja tunne, että olemme jotenkin muokkaantuneet samaksi porukaksi ja nyt meillä on mahdollisuus toivottaa kanssa sisaret ja veljet mukaamme. Toivotaan, että hän tulee kirjoittamaan.

        Kaipaan teidän muidenkin kuulumisia ja kokemuksia. On jotenkin turvallista ja lohduttavaa elää rinnan.

        Älä kulje edelläni, en ehkä seuraa.
        Älä kulje perässäni, en ehkä johda.
        Kulje rinnallani - ole ystäväni.

        Albert Camus

    • Viola

      Iltaa te kaikki näkymättömät ystäväni !

      Heräsin aamulla ihananaan auringonpaisteeseen, lumi kimalteli hangilla ja oli oikein sellainen retkeilypäivä. Ei,kun sukset jalkaan ja hiihtoladulle. Teimme oikein päiväretken, eväiden kanssa. Makkaranpaistoa ja eväsvoileipiä taukotuvassa välillä.

      Jumala antoi meille elämän, mitä sillä teemme, riippuu itsestämme.

      Ajattelen teitä kaikka. Hyvää yötä, nukkukaa hyvin

      • Turvamies

        Iltaa kaikille ja terveiset Tampereelta. Olen nyt pariviikkoa koulunpenkillä. Olin täällä viime kesäkuussa kun tyttäreni soitti ja kertoi pojan kuolleen. Se on elämäni kamalin puhelin soitto. Ajoin kotiin n. 250km aivan shokissa. Täällä olen taas, enkä tiedä mitä aina missäkin tapahtuu. Olen varmaan elänyt elämää missä paikalla ollessani olen olut ikään kuin turvamies mutta kaikki ei kuitenkaan ole minusta kiinni. Minuakin "riisutaan" vaikka kuinka kieltäytyisin. Minua on nyt "riisuttu". Paljon on omaa tahtoa viety ja nöyryyttä tilalle tullut. Siitä olen elämälle maksanut kovimman hinnan. Nukuin päivän päätteeksi pitkät päiväunet mikä on hyvin poikkeuksellista. Huomaan miten väsynyt olenkaan. Koetan saada nyt opiskelun pohella kuntoiltua ja samalla saada tuon tupakan ja sikareiden polton loppumaan. Harmittaa sekin ja se tuo minulle huonoa omaatuntoja. Maistuu vain niin hyvälle ja olen aivan koukussa siihen. Siis riippuvainen. Mitä teille muille kuuluu? Anseliga68 miltä pidit oopperasta ja mitä tuntoja esitys antoi? En saanut kannettavalla tietokoneella yhteyttä joten olen välillä netissä kännykälläni jolla kirjoittaminen on hankalampaa. Voimia teidänkin väsymyksiin ja luottamusta elämään. Isän kätteen.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Iltaa kaikille ja terveiset Tampereelta. Olen nyt pariviikkoa koulunpenkillä. Olin täällä viime kesäkuussa kun tyttäreni soitti ja kertoi pojan kuolleen. Se on elämäni kamalin puhelin soitto. Ajoin kotiin n. 250km aivan shokissa. Täällä olen taas, enkä tiedä mitä aina missäkin tapahtuu. Olen varmaan elänyt elämää missä paikalla ollessani olen olut ikään kuin turvamies mutta kaikki ei kuitenkaan ole minusta kiinni. Minuakin "riisutaan" vaikka kuinka kieltäytyisin. Minua on nyt "riisuttu". Paljon on omaa tahtoa viety ja nöyryyttä tilalle tullut. Siitä olen elämälle maksanut kovimman hinnan. Nukuin päivän päätteeksi pitkät päiväunet mikä on hyvin poikkeuksellista. Huomaan miten väsynyt olenkaan. Koetan saada nyt opiskelun pohella kuntoiltua ja samalla saada tuon tupakan ja sikareiden polton loppumaan. Harmittaa sekin ja se tuo minulle huonoa omaatuntoja. Maistuu vain niin hyvälle ja olen aivan koukussa siihen. Siis riippuvainen. Mitä teille muille kuuluu? Anseliga68 miltä pidit oopperasta ja mitä tuntoja esitys antoi? En saanut kannettavalla tietokoneella yhteyttä joten olen välillä netissä kännykälläni jolla kirjoittaminen on hankalampaa. Voimia teidänkin väsymyksiin ja luottamusta elämään. Isän kätteen.

        Sunnuntaina rakas enoni nukkui pois lyhyen sairastelun jälkeen.Enoni oli munulle läheinen,viime keväänä kun olin pilkillä kotijärvellä ja itkin yksinäni jäällä,niin eno soitti minulle ja pyysi tulemaan kahville mökilleen.Tiesin että jos en lähtisi niin hän tulee hakemaan minut.Saavuttuani mökille enoni piti minua sylissään johon sitten itkultani nukahdin.Nyt on eno poissa,siellä missä hänenkin rakkaimpansa ovat.En päässyt enoa katsomaan sairaalaan koska hän oli teho-osastolla ja vain oma perhe sai olla siellä.Asumme vain muutaman kilometrin päässä toisistamme joten voin olla kummi-tädille avuksi varsinkin sitten kun hautajaiset ovat ohi ja tulee hiljaisuus.Eilen olimme pilkillä,aurinko lämmitti ihanasti mutta heti kun se alkoi painua mailleen tuntui että pakkasta on jo liikaa.Siskoni ja poikansa ovat tämän viikon luonamme,välistä tuntuu että tuo poika pitäisi laittaa joksikin aikaa katiskaan että rauhoittuis.Ei edes väsy ja ajattelinkin että jos aikuinen telmuais aamusta alkaen noin niin sippi olisi ennen puoltapäivää.Hyvää yötä ystävät.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Sunnuntaina rakas enoni nukkui pois lyhyen sairastelun jälkeen.Enoni oli munulle läheinen,viime keväänä kun olin pilkillä kotijärvellä ja itkin yksinäni jäällä,niin eno soitti minulle ja pyysi tulemaan kahville mökilleen.Tiesin että jos en lähtisi niin hän tulee hakemaan minut.Saavuttuani mökille enoni piti minua sylissään johon sitten itkultani nukahdin.Nyt on eno poissa,siellä missä hänenkin rakkaimpansa ovat.En päässyt enoa katsomaan sairaalaan koska hän oli teho-osastolla ja vain oma perhe sai olla siellä.Asumme vain muutaman kilometrin päässä toisistamme joten voin olla kummi-tädille avuksi varsinkin sitten kun hautajaiset ovat ohi ja tulee hiljaisuus.Eilen olimme pilkillä,aurinko lämmitti ihanasti mutta heti kun se alkoi painua mailleen tuntui että pakkasta on jo liikaa.Siskoni ja poikansa ovat tämän viikon luonamme,välistä tuntuu että tuo poika pitäisi laittaa joksikin aikaa katiskaan että rauhoittuis.Ei edes väsy ja ajattelinkin että jos aikuinen telmuais aamusta alkaen noin niin sippi olisi ennen puoltapäivää.Hyvää yötä ystävät.

        Hyvää yötä kaikille. Sinulle Kyyneleitä silmät täynnä osanottoni suruuri ja kaunis muisto rakkaalle enollesi. Surusi hetkellä oli enosi se helmi siihen elämän helminauhaasi. On arvostettavaa ja kiitollista, että sinulla oli eno joka oli rakas. Joskus lähisukulaiset voivat olla etäänpiä kuin hyvät ystävät. Minäkin olen eno siskovainajani tyttärille. Tunnen, että he pitävät minusta ja minulla on halua heitä auttaa vaikeuksissa. Suruni aikana lähettää nuorempi tyttö säännöllisesti viestejä tai soitta -missä eno menee, ne alkaa näin. Hyvä enosi on nyt poikiemme luona. Muistetaan häntä, läheisiämme, lapsiamme ja palstalla olijoita yhdessä tänä iltana iltarukouksimme ketkä meistä niitä päivänsä päätteeksi lukevatkin. Minulle se on myös yhteys tuonpuoleiseen. Nukkukaa kaikki hyvin ja turvallisella mielellä.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää yötä kaikille. Sinulle Kyyneleitä silmät täynnä osanottoni suruuri ja kaunis muisto rakkaalle enollesi. Surusi hetkellä oli enosi se helmi siihen elämän helminauhaasi. On arvostettavaa ja kiitollista, että sinulla oli eno joka oli rakas. Joskus lähisukulaiset voivat olla etäänpiä kuin hyvät ystävät. Minäkin olen eno siskovainajani tyttärille. Tunnen, että he pitävät minusta ja minulla on halua heitä auttaa vaikeuksissa. Suruni aikana lähettää nuorempi tyttö säännöllisesti viestejä tai soitta -missä eno menee, ne alkaa näin. Hyvä enosi on nyt poikiemme luona. Muistetaan häntä, läheisiämme, lapsiamme ja palstalla olijoita yhdessä tänä iltana iltarukouksimme ketkä meistä niitä päivänsä päätteeksi lukevatkin. Minulle se on myös yhteys tuonpuoleiseen. Nukkukaa kaikki hyvin ja turvallisella mielellä.

        Surunvalittelut myös minulta sinulle Kyyneleitä silmät täynnä. Niin me lähdemme täältä yksi toisensa jälkeen, joudumme luopumaan heistä, jotka ovat meille tärkeitä ja läheisiä.

        Olen niin nuhainen ja nuutunut, että en jaksa kirjoittaa enempää. Olen tuntenut jo pari päivää, että nuha on tuloillaan, mutta en ole antanut periksi. Tänään sitten oikein kunnolla iski päälle, kun tulin kurssiltani. Yritän pitää yllä huonoa englannin kielen taitoani.
        Toisena päivänä sitten enemmän. Hyvää yötä teille, nukkukaa hyvin

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Surunvalittelut myös minulta sinulle Kyyneleitä silmät täynnä. Niin me lähdemme täältä yksi toisensa jälkeen, joudumme luopumaan heistä, jotka ovat meille tärkeitä ja läheisiä.

        Olen niin nuhainen ja nuutunut, että en jaksa kirjoittaa enempää. Olen tuntenut jo pari päivää, että nuha on tuloillaan, mutta en ole antanut periksi. Tänään sitten oikein kunnolla iski päälle, kun tulin kurssiltani. Yritän pitää yllä huonoa englannin kielen taitoani.
        Toisena päivänä sitten enemmän. Hyvää yötä teille, nukkukaa hyvin

        Hyvää huomenta teille kaikille Tampereelta

        Nukuin viiemyönä hyvin. Näin unta pojastani. Vahasimme yhdessä hänen autoaan ja siinä hän oli paikalla silmissäni ihan itsenään. Oli hienoa herätä harmaaseen ja pilviseen aamuun sillä olin saanut hetken olla hänen kanssaan.

        Eilen illalla iltarukouksiani lukien muistin Kyyneleitä silmät täynnä olevan enoa toivoen että hän tapaisi rajan tuollapuolen myös poikamme. En tiedä, enkä tunne tuonpuoleisen asioita mutta toivoa minulla on aina mahdollisuus.

        Elämässäni tulee vielä vastaan luopumisia. Ne eivät päättyneet poikani kuolemaan. Suru kuitenkin vie aina mukanaan ja muistuttaa omastani mutta silloinhan minä voin sydämestäni sanoa, että - otan osaa jos se koskettaa jotakuta toista. suru on niin syvä ja musta tunne, että vain sen kokemalla voi tietää, että miltä toisesta tuntuu. Samoin on ikävä ja kaipuu.

        Lähden kohta opiskelemaan mutta sitä ennen haluan toivottaa Violalle paranemista, Kyyneleitä silmät täynnä vahvaa voimaa kantaa surua ja teille muille kaikille luottavaista päivää. Suru aaltoilee välillä korkealle mutta tulee niitä tyynempiäkin hetkiä.

        Isän kätteen

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta teille kaikille Tampereelta

        Nukuin viiemyönä hyvin. Näin unta pojastani. Vahasimme yhdessä hänen autoaan ja siinä hän oli paikalla silmissäni ihan itsenään. Oli hienoa herätä harmaaseen ja pilviseen aamuun sillä olin saanut hetken olla hänen kanssaan.

        Eilen illalla iltarukouksiani lukien muistin Kyyneleitä silmät täynnä olevan enoa toivoen että hän tapaisi rajan tuollapuolen myös poikamme. En tiedä, enkä tunne tuonpuoleisen asioita mutta toivoa minulla on aina mahdollisuus.

        Elämässäni tulee vielä vastaan luopumisia. Ne eivät päättyneet poikani kuolemaan. Suru kuitenkin vie aina mukanaan ja muistuttaa omastani mutta silloinhan minä voin sydämestäni sanoa, että - otan osaa jos se koskettaa jotakuta toista. suru on niin syvä ja musta tunne, että vain sen kokemalla voi tietää, että miltä toisesta tuntuu. Samoin on ikävä ja kaipuu.

        Lähden kohta opiskelemaan mutta sitä ennen haluan toivottaa Violalle paranemista, Kyyneleitä silmät täynnä vahvaa voimaa kantaa surua ja teille muille kaikille luottavaista päivää. Suru aaltoilee välillä korkealle mutta tulee niitä tyynempiäkin hetkiä.

        Isän kätteen

        Iltaa teille ystävät !

        Kiitos toivotuksista parantua Turvamies ! Pikkuisen on jo parempi olo kuin eilen.

        Ihana uni sinulla. Sait pojan luoksesi edes hetkeksi. Minä en ole nähnyt pitkään aikaan unta pojastani, vaikka joka ilta sitä toivon.

        Elämä ilman yhtä lasta on elämä, jota meistä kukaan ei olisi halunut elää. Eräs henkilö kysyi minulta äskettäin, että kuinka monta lasta minulla on. Se on aina vaikea kysymys. Minulla on mielestäni yhä edelleen kolme lasta, vaikka yksi on enkelinä. En kuitenkaan halua selittää kaikille vieraillekkin, että yksi lapsistani on kuollut. Vastasin kysyjälle, että minulla on kaksi lasta. Tuntui kuin olisin jotenkin pettänyt vanhimman lapseni.

        Minäkin ajattelin eilen sinua Kyyneleitä silmät täynnä ja toivotin enollesi hyvää matkaa.

        Hyvää yötä teille kaikille, levollista unta

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta teille kaikille Tampereelta

        Nukuin viiemyönä hyvin. Näin unta pojastani. Vahasimme yhdessä hänen autoaan ja siinä hän oli paikalla silmissäni ihan itsenään. Oli hienoa herätä harmaaseen ja pilviseen aamuun sillä olin saanut hetken olla hänen kanssaan.

        Eilen illalla iltarukouksiani lukien muistin Kyyneleitä silmät täynnä olevan enoa toivoen että hän tapaisi rajan tuollapuolen myös poikamme. En tiedä, enkä tunne tuonpuoleisen asioita mutta toivoa minulla on aina mahdollisuus.

        Elämässäni tulee vielä vastaan luopumisia. Ne eivät päättyneet poikani kuolemaan. Suru kuitenkin vie aina mukanaan ja muistuttaa omastani mutta silloinhan minä voin sydämestäni sanoa, että - otan osaa jos se koskettaa jotakuta toista. suru on niin syvä ja musta tunne, että vain sen kokemalla voi tietää, että miltä toisesta tuntuu. Samoin on ikävä ja kaipuu.

        Lähden kohta opiskelemaan mutta sitä ennen haluan toivottaa Violalle paranemista, Kyyneleitä silmät täynnä vahvaa voimaa kantaa surua ja teille muille kaikille luottavaista päivää. Suru aaltoilee välillä korkealle mutta tulee niitä tyynempiäkin hetkiä.

        Isän kätteen

        Terveiset Tampereelta. Tänään on ollut kamalan kova ikävä poikaa. En tiedä, että miksi mieleni on juuri tänään niin paljon hänessä ja kaikessa menneessä niin kovin kiinni. Johtuiko se viimeöisestä unesta vaiko siitä, että olen kotoa poissa. Ikävä kourii sisintääni ja taas huomaan miettiväni kysymystä -miksi hänen täytyi kuolla? Olen käynyt tämän asian jo monta kertaa mutta en vain tänään saa muuta mieleen. Tämä päivä alkaa olla kohta eletty ja hiljennyn iltarukoukseen muistaen teitä kaikkia näkymättömiä enkeli-ystäviäni. Muistan myös teitä jotka vain luette palstaa. Teilläkin on varmaan omat murheenne kannettavananne. Iloitsen siitä, että olette kuitenkin palstalla mukana. Hyvää yötä kaikille murheen murtamille sydämille ja nukkukaa hyvin.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Terveiset Tampereelta. Tänään on ollut kamalan kova ikävä poikaa. En tiedä, että miksi mieleni on juuri tänään niin paljon hänessä ja kaikessa menneessä niin kovin kiinni. Johtuiko se viimeöisestä unesta vaiko siitä, että olen kotoa poissa. Ikävä kourii sisintääni ja taas huomaan miettiväni kysymystä -miksi hänen täytyi kuolla? Olen käynyt tämän asian jo monta kertaa mutta en vain tänään saa muuta mieleen. Tämä päivä alkaa olla kohta eletty ja hiljennyn iltarukoukseen muistaen teitä kaikkia näkymättömiä enkeli-ystäviäni. Muistan myös teitä jotka vain luette palstaa. Teilläkin on varmaan omat murheenne kannettavananne. Iloitsen siitä, että olette kuitenkin palstalla mukana. Hyvää yötä kaikille murheen murtamille sydämille ja nukkukaa hyvin.

        Aika hyvässä kunnossa olen jo tänään. Tunsin jo viime viikolla, että nenä oli tukossa. Talossamme on sellainen ns. säilytysullakko. Sisältä johtavat taitettavat rappuset sinne. Kävin siellä viime viikolla ja etsin esiin poikien vanhoja legopalikoita lapsenlapselle. Nuorimmaisemme oli aivan intohimoinen legojen tekijä ja sellaisia koottavia pakkauksia tuli ostettua hänelle paljon. Laatikoita, joissa on kaikki palat jäljellä oli muutama ja otin ne alas, kun lapsenlapsikin tykkää niitä nyt tehdä.

        Vintillä oli tietenkin myös pölyä ja pölyallerginen kun olen, niin seurauksena oli tukkoinen nenä ja parin päivän päästä myös sain flunssan.

        Nuo miksi-kysymykset ovat pyörineet minunkin päässäni nyt öisin, kun olen nukknut aika huonosti. Niistä kai ei pääse eroon ennenkuin poistuu täältä itse. Mietin joskus, että voiko sellainen dementia iskeä, että lopuksi unohtaa oman lapsensa kuolleen ja kysymyksetkin unohtuvat. Voisi olla armahdus sekin. Välillä kysymykset vähenevät, samoin kaikenlainen itsensä syytteleminen, sitten ne yhtäkkiä taas ovat päässä. Pakko yrittää tehdä muuta. Siksi kai sitä touhuaa kaikenlaista, niinkuin Kyyneleitä silmät täynnä, kertoi myös tekevänsä.

        Kun olimme joulun aikaan matkalla, mietin aika vähän näitä miksi-kysymyksiä Jotenkin olin kuin jossakin toisessa maailmassa. Kun tulin kotiin,niin ne taas tulivat voimakkaina. Täällä kotona kaikki muistuttaa minua pojasta, kaikkialla minne vain katson, on jotakin mikä muistuttaa hänestä. Joskus vain haluaisi lähteä jonnekkin, mennä vain kauas ja irti kaikesta. Vaikka loppujen lopuksi, ei sitä irti omasta elämästään pääse. Muistot, hyvät ja huonot, kulkevat mukanamme.
        Kohta ollaan kuitenkin kesässä. Toivon, että voin asua ainakin muutaman viikon saaressa kesällä. Minulle siellä olo on elämänlaatua kaikessa yksinkertaisuudessaan. Siellä olen viettänyt lapsuuden onnelliset kesät ja aikuisena sieltä on haettu voimia. Siellä on meri ja avara taivas. Lokit kirkuvat ja jokainen kivi ja kallio on tuttu. Niitä ei ole kukaan voinut siirtää. Mökitkin ovat pääosiltaan samoja, vanhoja kalastajamökkejä. Miljöö on säilynyt aika muuttumattomana. Oikeastaan en ole viettänyt lapsuudessani ainoastaan kesiä saaressa, vaan asuimme saaaressa, kun synnyin, vasta, kun olin n. 4 v muutimme mantereelle.
        Uskon, että tänä kesänä siellä on jo viime kesää helpompi olla taas.

        Nyt on kuitenkin vielä talvi, kevättä jo tosin ilmassa. Keittiön ikkunalaudalla on purkkeja, joihin ensimmäiset yrtit kylvin viime viikolla ja tänä aamuna huomasin, että ensimmäiset versot olivat nousseet mullan pinnalle.
        Mekin nousemme aina uudestaan ja uudestaan, vaikka välillä murhemieli yrittää nujertaa.

        Voimia teidän kaikkien päivään ja opiskeluintoa sinulle Turvamies

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Aika hyvässä kunnossa olen jo tänään. Tunsin jo viime viikolla, että nenä oli tukossa. Talossamme on sellainen ns. säilytysullakko. Sisältä johtavat taitettavat rappuset sinne. Kävin siellä viime viikolla ja etsin esiin poikien vanhoja legopalikoita lapsenlapselle. Nuorimmaisemme oli aivan intohimoinen legojen tekijä ja sellaisia koottavia pakkauksia tuli ostettua hänelle paljon. Laatikoita, joissa on kaikki palat jäljellä oli muutama ja otin ne alas, kun lapsenlapsikin tykkää niitä nyt tehdä.

        Vintillä oli tietenkin myös pölyä ja pölyallerginen kun olen, niin seurauksena oli tukkoinen nenä ja parin päivän päästä myös sain flunssan.

        Nuo miksi-kysymykset ovat pyörineet minunkin päässäni nyt öisin, kun olen nukknut aika huonosti. Niistä kai ei pääse eroon ennenkuin poistuu täältä itse. Mietin joskus, että voiko sellainen dementia iskeä, että lopuksi unohtaa oman lapsensa kuolleen ja kysymyksetkin unohtuvat. Voisi olla armahdus sekin. Välillä kysymykset vähenevät, samoin kaikenlainen itsensä syytteleminen, sitten ne yhtäkkiä taas ovat päässä. Pakko yrittää tehdä muuta. Siksi kai sitä touhuaa kaikenlaista, niinkuin Kyyneleitä silmät täynnä, kertoi myös tekevänsä.

        Kun olimme joulun aikaan matkalla, mietin aika vähän näitä miksi-kysymyksiä Jotenkin olin kuin jossakin toisessa maailmassa. Kun tulin kotiin,niin ne taas tulivat voimakkaina. Täällä kotona kaikki muistuttaa minua pojasta, kaikkialla minne vain katson, on jotakin mikä muistuttaa hänestä. Joskus vain haluaisi lähteä jonnekkin, mennä vain kauas ja irti kaikesta. Vaikka loppujen lopuksi, ei sitä irti omasta elämästään pääse. Muistot, hyvät ja huonot, kulkevat mukanamme.
        Kohta ollaan kuitenkin kesässä. Toivon, että voin asua ainakin muutaman viikon saaressa kesällä. Minulle siellä olo on elämänlaatua kaikessa yksinkertaisuudessaan. Siellä olen viettänyt lapsuuden onnelliset kesät ja aikuisena sieltä on haettu voimia. Siellä on meri ja avara taivas. Lokit kirkuvat ja jokainen kivi ja kallio on tuttu. Niitä ei ole kukaan voinut siirtää. Mökitkin ovat pääosiltaan samoja, vanhoja kalastajamökkejä. Miljöö on säilynyt aika muuttumattomana. Oikeastaan en ole viettänyt lapsuudessani ainoastaan kesiä saaressa, vaan asuimme saaaressa, kun synnyin, vasta, kun olin n. 4 v muutimme mantereelle.
        Uskon, että tänä kesänä siellä on jo viime kesää helpompi olla taas.

        Nyt on kuitenkin vielä talvi, kevättä jo tosin ilmassa. Keittiön ikkunalaudalla on purkkeja, joihin ensimmäiset yrtit kylvin viime viikolla ja tänä aamuna huomasin, että ensimmäiset versot olivat nousseet mullan pinnalle.
        Mekin nousemme aina uudestaan ja uudestaan, vaikka välillä murhemieli yrittää nujertaa.

        Voimia teidän kaikkien päivään ja opiskeluintoa sinulle Turvamies

        Hei Viola ja kaikki muut. Tänään oli kuivat luennot ja ymmärtäminen oli heikohkoa. Kävin päivän päätteeksi kuntosalilla sitten kesäkuun jälkeen. Tein ihan kevyesti ja hyvälle tuntui. Hyvälle tuntui myös polttaa tupakka urheilun jälkeen. En ole enää tänään miettinyt, että MIKSI? Tänään olen jaksanut mennä tämänpäivän ilman kyselyjä mutta tiedän senkin päivän vielä tulevan uudelleen jolloin atuksiini ei mahdu muuta kuin kysymys MIKSI? Loppuviikko alkaa häämöttämään ja odotan kotiin pääsyä vaikka sunnuntaina on taas palattava Tampereelle opinahjoon. Voimia iltaanne ja Isän kätteen. Luen vielä palstaa ennen kuin menen nukkumaan.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola ja kaikki muut. Tänään oli kuivat luennot ja ymmärtäminen oli heikohkoa. Kävin päivän päätteeksi kuntosalilla sitten kesäkuun jälkeen. Tein ihan kevyesti ja hyvälle tuntui. Hyvälle tuntui myös polttaa tupakka urheilun jälkeen. En ole enää tänään miettinyt, että MIKSI? Tänään olen jaksanut mennä tämänpäivän ilman kyselyjä mutta tiedän senkin päivän vielä tulevan uudelleen jolloin atuksiini ei mahdu muuta kuin kysymys MIKSI? Loppuviikko alkaa häämöttämään ja odotan kotiin pääsyä vaikka sunnuntaina on taas palattava Tampereelle opinahjoon. Voimia iltaanne ja Isän kätteen. Luen vielä palstaa ennen kuin menen nukkumaan.

        Istuminen kurssilla ja luentojen kuunteleminen on tosiaan aika rankkaa. Nykyään minulla on lisäksi ihan selvästi aika paljon keskittymisvaikeuksia. Ajatukseni vain lähtevät harhailemaan omille teilleen.

        Alussa, kun poikani kuoli, niin itkin varmaan joka päivä, milloin mistäkin asiasta. Nyt en ole pitkään aikaan itkenyt. Tänään kuitenkin kuuntelin musiikkia, jota eräs äiti oli laittanut lapsensa muistosivuille ja silloin tuli juuri se puristava tunne, IKÄVÄ !!, itkin ja itkin. Kuitenkin itkeminen helpottaa, jälkeenpäin on parempi olo. Hieman olen jo pystynyt katselemaan kuvia pojastani, vaikka sekin on kuin itsensä kiduttamista toisaalta.
        Käänsin erään runon, joka sopi tämän päivän tunnelmaani, ei ole enää runomitassa kyllä

        Lohdutus

        Lohdutus sinulle, joka on jäänyt vielä tänne, on
        toivo sydämessä

        Huolimatta vuodattamistasi kyynelistä on taivaan oma lupaus, että kerran taas tapaamme sen, jota täällä olemme rakastaneet.


        Kun askeleesi ovat vaienneet, niin niiden kaiku on vielä jäljellä
        Kun silmäsi ovat sulkeutuneet, niin kaikki muistot ovat vielä jäljellä
        Kätkemme ne sydämeen ja otamme ne silloin tällöin esille

        Näin tulet aina olemaan luonamme

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Istuminen kurssilla ja luentojen kuunteleminen on tosiaan aika rankkaa. Nykyään minulla on lisäksi ihan selvästi aika paljon keskittymisvaikeuksia. Ajatukseni vain lähtevät harhailemaan omille teilleen.

        Alussa, kun poikani kuoli, niin itkin varmaan joka päivä, milloin mistäkin asiasta. Nyt en ole pitkään aikaan itkenyt. Tänään kuitenkin kuuntelin musiikkia, jota eräs äiti oli laittanut lapsensa muistosivuille ja silloin tuli juuri se puristava tunne, IKÄVÄ !!, itkin ja itkin. Kuitenkin itkeminen helpottaa, jälkeenpäin on parempi olo. Hieman olen jo pystynyt katselemaan kuvia pojastani, vaikka sekin on kuin itsensä kiduttamista toisaalta.
        Käänsin erään runon, joka sopi tämän päivän tunnelmaani, ei ole enää runomitassa kyllä

        Lohdutus

        Lohdutus sinulle, joka on jäänyt vielä tänne, on
        toivo sydämessä

        Huolimatta vuodattamistasi kyynelistä on taivaan oma lupaus, että kerran taas tapaamme sen, jota täällä olemme rakastaneet.


        Kun askeleesi ovat vaienneet, niin niiden kaiku on vielä jäljellä
        Kun silmäsi ovat sulkeutuneet, niin kaikki muistot ovat vielä jäljellä
        Kätkemme ne sydämeen ja otamme ne silloin tällöin esille

        Näin tulet aina olemaan luonamme

        Käppikset lähtivät olusille. Jäin yksin asuntolaan. En jaksanut lähteä heidän mukaansa sillä olen väsynyt, eikä mieleni ole muutoinkaan menotuulella. Musiikki vaikuttaa myös minun mielialaani. Poikani kuoleman jälkeen en voinut kuunnella yhtään mitään. Autostakin suljin heti radion muutoin sen ollessa aina päällä. Vetäydyn nukkumaan. Muistan teitä kaikkia rukouksissani. Myöskin niitä jotka vain lukevat palstaa. Hyvää yötä ja nukkukaa turvallisesti.

      • Kyyneleitä silmät täynnä
        Viola kirjoitti:

        Istuminen kurssilla ja luentojen kuunteleminen on tosiaan aika rankkaa. Nykyään minulla on lisäksi ihan selvästi aika paljon keskittymisvaikeuksia. Ajatukseni vain lähtevät harhailemaan omille teilleen.

        Alussa, kun poikani kuoli, niin itkin varmaan joka päivä, milloin mistäkin asiasta. Nyt en ole pitkään aikaan itkenyt. Tänään kuitenkin kuuntelin musiikkia, jota eräs äiti oli laittanut lapsensa muistosivuille ja silloin tuli juuri se puristava tunne, IKÄVÄ !!, itkin ja itkin. Kuitenkin itkeminen helpottaa, jälkeenpäin on parempi olo. Hieman olen jo pystynyt katselemaan kuvia pojastani, vaikka sekin on kuin itsensä kiduttamista toisaalta.
        Käänsin erään runon, joka sopi tämän päivän tunnelmaani, ei ole enää runomitassa kyllä

        Lohdutus

        Lohdutus sinulle, joka on jäänyt vielä tänne, on
        toivo sydämessä

        Huolimatta vuodattamistasi kyynelistä on taivaan oma lupaus, että kerran taas tapaamme sen, jota täällä olemme rakastaneet.


        Kun askeleesi ovat vaienneet, niin niiden kaiku on vielä jäljellä
        Kun silmäsi ovat sulkeutuneet, niin kaikki muistot ovat vielä jäljellä
        Kätkemme ne sydämeen ja otamme ne silloin tällöin esille

        Näin tulet aina olemaan luonamme

        minun kirjoitus jota kirjoitin yli tunnin.Juuri kun painoin lähetä niin katkesi nettiyhteys.Huomenna sitten uusi yritys.Hyvää yötä kaikille1

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä kirjoitti:

        minun kirjoitus jota kirjoitin yli tunnin.Juuri kun painoin lähetä niin katkesi nettiyhteys.Huomenna sitten uusi yritys.Hyvää yötä kaikille1

        Hyvää huomenta kaikille

        Nukuin yöni hyvin. Mietin aamulla sitä mitä Viola kertoi kun häneltä kysytään, että montako lasta hänellä on. Olen itse joskus pohtinut samaa. Tuntuisi oudolle ja pahalle poistaa yksi lapsi joukosta ikään kuin hänelle annetulle elämälle ei olisi mitään merkitystä. Siispä kysyttäessä sanon: - kolke joista yksi on siirtynyt elämän- ja kuolemanrajan taakse. Koen, että minulla on edelleen hänet vaikka hän on siellä. Hän on minun ikuisesti!

        Odotan kuulla, että miten voit Kyyneleitä silmät täynnä.

        Lähden kohta tunnille mutta lukaisen välillä tunnillakin sähköposteja ja nettiä kännykälläni.

        Vahvaa voimaa päiväänne ja luottakaa itseänne Korkeampaan voimaan. Siinä voimakentässä on vain pysyminen.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta kaikille

        Nukuin yöni hyvin. Mietin aamulla sitä mitä Viola kertoi kun häneltä kysytään, että montako lasta hänellä on. Olen itse joskus pohtinut samaa. Tuntuisi oudolle ja pahalle poistaa yksi lapsi joukosta ikään kuin hänelle annetulle elämälle ei olisi mitään merkitystä. Siispä kysyttäessä sanon: - kolke joista yksi on siirtynyt elämän- ja kuolemanrajan taakse. Koen, että minulla on edelleen hänet vaikka hän on siellä. Hän on minun ikuisesti!

        Odotan kuulla, että miten voit Kyyneleitä silmät täynnä.

        Lähden kohta tunnille mutta lukaisen välillä tunnillakin sähköposteja ja nettiä kännykälläni.

        Vahvaa voimaa päiväänne ja luottakaa itseänne Korkeampaan voimaan. Siinä voimakentässä on vain pysyminen.

        Iltapäivää teille ystävät !

        Eilen oli surullisempi päivä, tänään jo taas parempi. Tulin hetki sitten sieltä meidän "entiset työtoverit" tai seniorit treffeiltämme, joka meillä on kerran kuukaudessa. On niin mukava tavata heitä Kun kaikki olimme kokopäivätyössä, niin vaikka olimme yhdessä päivät, ei ollut juuri aikaa vaihtaa muita ajatuksia kuin mitä työhön liittyi.

        Tämän meidän ketjun aiheena on miettiä sitä, mikä meitä kutakin auttaa tässä surussa, tässä meidän elämäntilanteessamme jaksamaan.

        Minulla on kieltämättä usein ollut, on melkein päivittäin ajatus, että jospa itsekkin saisi lähteä. Ajatus tulee juuri silloin, kun ikävä iskee, syylliset ajatukset aika ajoin. Katkeruus, kateus siitä, että tuntuu kuin olisi tavallaan varastettu osa omasta elämästä. Sitähän esim. haaveilee, että pitkän työrupeaman jälkeen saisi viettää edes muutaman vuoden suhteellisen terveenä, tehden asioita, joita haluaa tehdä, Muutaman vuoden kuluttua siihen olisi ollut mahdollisuus, nyt se ei enää tunnu samalta odotukselta.
        Toisaalta kuitenkin on paljon enemmän hyviä asioita, jotka pitävät minut tässä elämässä. Niiden asioiden takia haluan elää.

        Ne asiat voivat olla ihan pieniä, joita ei aina ajattele. Iloitsen siemenistä, jotka itävät nyt ikkunalaudallani. Tulppaanikimpusta pöydälläni. Takkatulesta.Linnuista ikkunani takana lintulaudalla. Lapsenlapsen leikeistä ja naurusta.Iloitsemisen ja elämisen arvoisia asioita on vaikka kuinka paljon. Niihin kiinnittää paljon enemmän huomiota nykyään, koska ne antavat voimaa elää.

        Mietin vielä tuota kysymystä lasten lukumäärästä nyt. Kysyin mieheltäni, että mitä hän vastaa, jos kysytään. Hän sanoo, että hänellä on kolme lasta. Niin minullakin tietysti.

        Luulen, että miehet jättäisivät kyselyt muutenkin tähän kysymykseen. Monet kyselevät naiset ovat sellaisia, että heidän täytyy saada sitten tämän kysymyksen jälkeen oikein meriselostukset. Kuinka vanhoja lapsia sinulla on, missä asuvat, mitä tekevät, onko heillä lapsia ym. ym. Nämä jatkokysymykset ovat niitä vaikeita minulle. Jos kerron vaikka kampaajalla, että poikani on kuollut, niin tulee heti vaivautunut hiljaisuus. Sitten varovainen kysymys, että mihin hän kuoli ? Sekin hetki on sitten minulle vain surullista. Pitää aina miettiä vähän, missä ja kenelle avautuu, kun kaikille ei halua kertoa kaikkea.

        Olen lähdössä nyt avantoon. Kunto on jo ihan hyvä ja tapasin tänään siellä kahveilla entisen esimieheni, hänkin käy talviuinnissa ja hän väitti, että se kylmä vesi vie nuhan kyllä mennessän. Uskotaan.

        Hyvää illanjatkoa kaikille

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Viola kirjoitti:

        Iltapäivää teille ystävät !

        Eilen oli surullisempi päivä, tänään jo taas parempi. Tulin hetki sitten sieltä meidän "entiset työtoverit" tai seniorit treffeiltämme, joka meillä on kerran kuukaudessa. On niin mukava tavata heitä Kun kaikki olimme kokopäivätyössä, niin vaikka olimme yhdessä päivät, ei ollut juuri aikaa vaihtaa muita ajatuksia kuin mitä työhön liittyi.

        Tämän meidän ketjun aiheena on miettiä sitä, mikä meitä kutakin auttaa tässä surussa, tässä meidän elämäntilanteessamme jaksamaan.

        Minulla on kieltämättä usein ollut, on melkein päivittäin ajatus, että jospa itsekkin saisi lähteä. Ajatus tulee juuri silloin, kun ikävä iskee, syylliset ajatukset aika ajoin. Katkeruus, kateus siitä, että tuntuu kuin olisi tavallaan varastettu osa omasta elämästä. Sitähän esim. haaveilee, että pitkän työrupeaman jälkeen saisi viettää edes muutaman vuoden suhteellisen terveenä, tehden asioita, joita haluaa tehdä, Muutaman vuoden kuluttua siihen olisi ollut mahdollisuus, nyt se ei enää tunnu samalta odotukselta.
        Toisaalta kuitenkin on paljon enemmän hyviä asioita, jotka pitävät minut tässä elämässä. Niiden asioiden takia haluan elää.

        Ne asiat voivat olla ihan pieniä, joita ei aina ajattele. Iloitsen siemenistä, jotka itävät nyt ikkunalaudallani. Tulppaanikimpusta pöydälläni. Takkatulesta.Linnuista ikkunani takana lintulaudalla. Lapsenlapsen leikeistä ja naurusta.Iloitsemisen ja elämisen arvoisia asioita on vaikka kuinka paljon. Niihin kiinnittää paljon enemmän huomiota nykyään, koska ne antavat voimaa elää.

        Mietin vielä tuota kysymystä lasten lukumäärästä nyt. Kysyin mieheltäni, että mitä hän vastaa, jos kysytään. Hän sanoo, että hänellä on kolme lasta. Niin minullakin tietysti.

        Luulen, että miehet jättäisivät kyselyt muutenkin tähän kysymykseen. Monet kyselevät naiset ovat sellaisia, että heidän täytyy saada sitten tämän kysymyksen jälkeen oikein meriselostukset. Kuinka vanhoja lapsia sinulla on, missä asuvat, mitä tekevät, onko heillä lapsia ym. ym. Nämä jatkokysymykset ovat niitä vaikeita minulle. Jos kerron vaikka kampaajalla, että poikani on kuollut, niin tulee heti vaivautunut hiljaisuus. Sitten varovainen kysymys, että mihin hän kuoli ? Sekin hetki on sitten minulle vain surullista. Pitää aina miettiä vähän, missä ja kenelle avautuu, kun kaikille ei halua kertoa kaikkea.

        Olen lähdössä nyt avantoon. Kunto on jo ihan hyvä ja tapasin tänään siellä kahveilla entisen esimieheni, hänkin käy talviuinnissa ja hän väitti, että se kylmä vesi vie nuhan kyllä mennessän. Uskotaan.

        Hyvää illanjatkoa kaikille

        Tänään oli ja on surullinen päivä.Kummitätini kysyi eilen haluaisinko tulla sairaalan kappelille vielä katsomaan enoa ja saattamaan sitten siunauskappeliin odottamaan hautajaisia.Tietysti halusin mennä vaikka jälkeenpäin ajattelin että miten selviän siitä,olinhan vajaa vuosi sitten siellä pukemassa poikaani ja vielä viimeisen kerran silittelemässä hänen hiuksiaan ja kasvojaan.Mietin kuinka minusta on tukea kun itsekkin seison horjuvilla jaloilla.Kuitenkin pidin kutsua niin arvokkaana asiana että ei tullut mieleenkään edes keksiä mitään tekosyitä vaikka ajatus oli mielessä.Siellä oli kaunis lyhyt hartaushetki,kuiskasin enolle kuinka tärkeä hän oli ja on yhä minulle.Saattomatkalla tuli yhtäkkiä kaikki ne omat muistot mieleen samasta päivästä ja ikävä iski voimalla.Ajoin ja itkin kunnes taas kappelin pihalla kokosin itseni ajatellen että minä olen nyt voimakkaampi kuin vuosi sitten,nyt voin antaa sitä samaa voimaa enon läheisille.Haluaisin enon hautajaisissa pitää muistopuheen jonka aloittaisin sanoilla: Mie en eno koskaan kehdannut polttaa tupakkaa sinun nähden.Totuushan oli se ettemme koskaan kehdanneet tupakoida enon nähden,ei siihen mitään erityistä syytä ollut,eno oli kyllä täysin absolutisti eikä koskaan tupakoinut mutta oli niitä muitakin täysraittiita joiden nähden tupakoimme mutta enolla oli vain meihin sellainen vaikutus ettemme kehdanneet.Eilen päivällä kummitätini soiton jälkeen mieli alkoi mennä taas niille tutuille uomille ja yllättäen tulin rautakaupasta tapettirullat kainalossa.Tapetoin illalla makuuhuoneen ja se työ vei ajatukset muualle.Siskoni joka on nyt hiihtolomavieraana ihmetteli minun energisyyttä mutta en vain sanonut syytä miksi teen koko ajan jotakin.Minä sanon aina jos minulta kysytään kuinka monta lasta minulla on että kaksi lasta,poika ja tyttö.Jos sitten joku kyselee enemmän niin voin sanoa että poika on vaaleahiuksinen enkeli taivaassa.Olemme yhä lastemme vanhempia vaikka lapsi olisikin kuollut,olemme äitejä ja isiä.Kiitos Viola runoista joita laitat tänne,olen niitä kopsannut omaan suru-kirjaan jonka alun tiedän mutta loppu on avoin.Myös Turvamiehelle kiitokset runoista ja siitä että kaipailet minua palstalle.Kaikki nämä lämmittää mieltä ja saa tuntemaan vahvaa yhteenkuuluvaisuutta eikä Turva-miehen idea tapaamisesta ole huono,sitä kannattaa miettiä ja uskon että tapaamiseemme liittyy jopa vähän enemmän naurua kuin itkua.Nyt jatkan kotihommien tekemistä,pilkkikausi on avattu ja jäällä ajatuksia selkiytetty.Hyvää illan jatkoa meille ystävät.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Tänään oli ja on surullinen päivä.Kummitätini kysyi eilen haluaisinko tulla sairaalan kappelille vielä katsomaan enoa ja saattamaan sitten siunauskappeliin odottamaan hautajaisia.Tietysti halusin mennä vaikka jälkeenpäin ajattelin että miten selviän siitä,olinhan vajaa vuosi sitten siellä pukemassa poikaani ja vielä viimeisen kerran silittelemässä hänen hiuksiaan ja kasvojaan.Mietin kuinka minusta on tukea kun itsekkin seison horjuvilla jaloilla.Kuitenkin pidin kutsua niin arvokkaana asiana että ei tullut mieleenkään edes keksiä mitään tekosyitä vaikka ajatus oli mielessä.Siellä oli kaunis lyhyt hartaushetki,kuiskasin enolle kuinka tärkeä hän oli ja on yhä minulle.Saattomatkalla tuli yhtäkkiä kaikki ne omat muistot mieleen samasta päivästä ja ikävä iski voimalla.Ajoin ja itkin kunnes taas kappelin pihalla kokosin itseni ajatellen että minä olen nyt voimakkaampi kuin vuosi sitten,nyt voin antaa sitä samaa voimaa enon läheisille.Haluaisin enon hautajaisissa pitää muistopuheen jonka aloittaisin sanoilla: Mie en eno koskaan kehdannut polttaa tupakkaa sinun nähden.Totuushan oli se ettemme koskaan kehdanneet tupakoida enon nähden,ei siihen mitään erityistä syytä ollut,eno oli kyllä täysin absolutisti eikä koskaan tupakoinut mutta oli niitä muitakin täysraittiita joiden nähden tupakoimme mutta enolla oli vain meihin sellainen vaikutus ettemme kehdanneet.Eilen päivällä kummitätini soiton jälkeen mieli alkoi mennä taas niille tutuille uomille ja yllättäen tulin rautakaupasta tapettirullat kainalossa.Tapetoin illalla makuuhuoneen ja se työ vei ajatukset muualle.Siskoni joka on nyt hiihtolomavieraana ihmetteli minun energisyyttä mutta en vain sanonut syytä miksi teen koko ajan jotakin.Minä sanon aina jos minulta kysytään kuinka monta lasta minulla on että kaksi lasta,poika ja tyttö.Jos sitten joku kyselee enemmän niin voin sanoa että poika on vaaleahiuksinen enkeli taivaassa.Olemme yhä lastemme vanhempia vaikka lapsi olisikin kuollut,olemme äitejä ja isiä.Kiitos Viola runoista joita laitat tänne,olen niitä kopsannut omaan suru-kirjaan jonka alun tiedän mutta loppu on avoin.Myös Turvamiehelle kiitokset runoista ja siitä että kaipailet minua palstalle.Kaikki nämä lämmittää mieltä ja saa tuntemaan vahvaa yhteenkuuluvaisuutta eikä Turva-miehen idea tapaamisesta ole huono,sitä kannattaa miettiä ja uskon että tapaamiseemme liittyy jopa vähän enemmän naurua kuin itkua.Nyt jatkan kotihommien tekemistä,pilkkikausi on avattu ja jäällä ajatuksia selkiytetty.Hyvää illan jatkoa meille ystävät.

        Rauhaa iltaa ystävät. Minä kyllä saan lohtua teistä ja kirjoituksistanne. Elän todellakin mielikuvituksissani tapahtumienne mukana. Ajattelinkin Kyyneleitä silmät täynnä ystävääni kuinka rakkaan enon kuolema viekään hänet poikansa kuoleman muistoihin. Kun kerroit surustasi huolimatta olevan jotenkin vahvempi, osoittaa se sitä, että menet eteenpäin. Pienin askelin vahvistumme ja kannamme raskaan surun taakkaa vahvemmin. Ikävä ja kaipuu imaisee meidät välillä kysymysten äärelle mutta jo seuraava päivä voi olla taas helpompi. Minun surussani te olette ne ainoat ihmiset joille rohkenen kirjoittaa tunnoistani. Läheisilleni en kestä sitä tehdä sillä he kaikki säälivät minua. Teidän kanssa en tunne sääliä vaan yhdenvertaisuutta ja täydellistä myötätuntoa. Aina kun kerrotte tekemisistänne: tapetointia, uintia, pilkkimistä, ystävien tapaamista. . . Vahvistaa ja kannustaa se minuakin tekemään, etten jäisi "tuleen makaamaan".Mukava, että ajattelette lastenne lukumään samoin. Tänään oli pitkät ja kuivahkot luennot. Huomenna lähden ilolla kotiin. Näen puolisoni, tyttäreni ja koirani. Lumitöitä ja hiihtoa ohjelmassa. Voimia iltaanne ja ollaan yhtä iltarukouksissamme.

      • Elämää surevan kanssa
        Turvamies kirjoitti:

        Rauhaa iltaa ystävät. Minä kyllä saan lohtua teistä ja kirjoituksistanne. Elän todellakin mielikuvituksissani tapahtumienne mukana. Ajattelinkin Kyyneleitä silmät täynnä ystävääni kuinka rakkaan enon kuolema viekään hänet poikansa kuoleman muistoihin. Kun kerroit surustasi huolimatta olevan jotenkin vahvempi, osoittaa se sitä, että menet eteenpäin. Pienin askelin vahvistumme ja kannamme raskaan surun taakkaa vahvemmin. Ikävä ja kaipuu imaisee meidät välillä kysymysten äärelle mutta jo seuraava päivä voi olla taas helpompi. Minun surussani te olette ne ainoat ihmiset joille rohkenen kirjoittaa tunnoistani. Läheisilleni en kestä sitä tehdä sillä he kaikki säälivät minua. Teidän kanssa en tunne sääliä vaan yhdenvertaisuutta ja täydellistä myötätuntoa. Aina kun kerrotte tekemisistänne: tapetointia, uintia, pilkkimistä, ystävien tapaamista. . . Vahvistaa ja kannustaa se minuakin tekemään, etten jäisi "tuleen makaamaan".Mukava, että ajattelette lastenne lukumään samoin. Tänään oli pitkät ja kuivahkot luennot. Huomenna lähden ilolla kotiin. Näen puolisoni, tyttäreni ja koirani. Lumitöitä ja hiihtoa ohjelmassa. Voimia iltaanne ja ollaan yhtä iltarukouksissamme.

        Olen satunnaisesti vieraillut tällä palstalla, siksi koska miesystäväni on menettänyt lapsensa ja olen usein miettinyt etten osaa tai pysty häntä tarpeeksi tukemaan surussaan.
        Kirjoitit, ettet aina läheisillesi kerro tuntemuksistasi, koska he säälivät sinua. Uskon että oma mieheni myös "pimittää" minulta omia tunteitaan. Kuitenkin haluaisin että juuri minä saisin jakaa sitä tuskaa ja murhetta jota mieheni kokee. Mutta ehkä se on kuitenkin niin, että sitä säästää läheisiään ja haluaa elää niin normaalia elämää kuin suinkin mahdollista.

        Kirjoituksistasi pääsin kuitenkin tavallaan lähemmäksi miestäni ja hänen tunteitaan sekä tapaansa suhtautua asioihin. En tarkoita, että kaikki ajattelisivat ja toimisivat samoin, mutta jotain tuttua löysin teksteistäsi.
        Hyvää kevättä sinulle Turvamies ja muille palstan kirjoittajille ja voikaa hyvin :)

      • Turvamies
        Elämää surevan kanssa kirjoitti:

        Olen satunnaisesti vieraillut tällä palstalla, siksi koska miesystäväni on menettänyt lapsensa ja olen usein miettinyt etten osaa tai pysty häntä tarpeeksi tukemaan surussaan.
        Kirjoitit, ettet aina läheisillesi kerro tuntemuksistasi, koska he säälivät sinua. Uskon että oma mieheni myös "pimittää" minulta omia tunteitaan. Kuitenkin haluaisin että juuri minä saisin jakaa sitä tuskaa ja murhetta jota mieheni kokee. Mutta ehkä se on kuitenkin niin, että sitä säästää läheisiään ja haluaa elää niin normaalia elämää kuin suinkin mahdollista.

        Kirjoituksistasi pääsin kuitenkin tavallaan lähemmäksi miestäni ja hänen tunteitaan sekä tapaansa suhtautua asioihin. En tarkoita, että kaikki ajattelisivat ja toimisivat samoin, mutta jotain tuttua löysin teksteistäsi.
        Hyvää kevättä sinulle Turvamies ja muille palstan kirjoittajille ja voikaa hyvin :)

        Hei sinulle joka luit koko ketjun

        Olet tervetullut lukemaan ja kirjoittamaan jatkossakin. Minullakin miehenä ja isänä on varmasti muitakin patoutumia käytöksessäni joita sitten surussani pidättelen. Useasti ihan läheiset ihmiset kuuluvat jotenkin "suojeltaviin" ja heille en soisi yhtään lisätaakkaa. Perhepiirissä muutoinkin asian käsittely menee vain surun pelkkään potemiseen. Palstalla olevien ystävien kanssa on jotenkin helpompi jakaa tunteensa ja jopa arkensa. Täällä olevat ystäväni oavt anataneet minulle palajon ja jo pelkkä tunne siitä, että he tietävät tunteeni merkitsee minulle paljon. Pysy mukana sillä sinunkin kokemuksesi ovat meille erittäin tärkeitä ja surua voi katsoa niin monelta kantilta.

        Hyvää kevättä sinullekin

      • Elämää surevan kanssa
        Turvamies kirjoitti:

        Hei sinulle joka luit koko ketjun

        Olet tervetullut lukemaan ja kirjoittamaan jatkossakin. Minullakin miehenä ja isänä on varmasti muitakin patoutumia käytöksessäni joita sitten surussani pidättelen. Useasti ihan läheiset ihmiset kuuluvat jotenkin "suojeltaviin" ja heille en soisi yhtään lisätaakkaa. Perhepiirissä muutoinkin asian käsittely menee vain surun pelkkään potemiseen. Palstalla olevien ystävien kanssa on jotenkin helpompi jakaa tunteensa ja jopa arkensa. Täällä olevat ystäväni oavt anataneet minulle palajon ja jo pelkkä tunne siitä, että he tietävät tunteeni merkitsee minulle paljon. Pysy mukana sillä sinunkin kokemuksesi ovat meille erittäin tärkeitä ja surua voi katsoa niin monelta kantilta.

        Hyvää kevättä sinullekin

        Kiitos vastauksestasi. Olen mukana jatkossakin lukemassa ja ehkä kommentoimassa tässä ketjussa :)

      • Turvamies
        Elämää surevan kanssa kirjoitti:

        Olen satunnaisesti vieraillut tällä palstalla, siksi koska miesystäväni on menettänyt lapsensa ja olen usein miettinyt etten osaa tai pysty häntä tarpeeksi tukemaan surussaan.
        Kirjoitit, ettet aina läheisillesi kerro tuntemuksistasi, koska he säälivät sinua. Uskon että oma mieheni myös "pimittää" minulta omia tunteitaan. Kuitenkin haluaisin että juuri minä saisin jakaa sitä tuskaa ja murhetta jota mieheni kokee. Mutta ehkä se on kuitenkin niin, että sitä säästää läheisiään ja haluaa elää niin normaalia elämää kuin suinkin mahdollista.

        Kirjoituksistasi pääsin kuitenkin tavallaan lähemmäksi miestäni ja hänen tunteitaan sekä tapaansa suhtautua asioihin. En tarkoita, että kaikki ajattelisivat ja toimisivat samoin, mutta jotain tuttua löysin teksteistäsi.
        Hyvää kevättä sinulle Turvamies ja muille palstan kirjoittajille ja voikaa hyvin :)

        Hei

        Palasin kirjoitukseesi. Olen niin monesti suruni myötä miettinyt myös läheisiäni (tyttäriäni ja avovaimoani joka ei ole poikani äiti). Puolisoni haluaa varmasti tukea minua surussani ja elää sen asian kanssa mutta haluan suojella häntä kaikelta tältä ja siksi käyn hänen tyttärieni kanssa hyvin vähän tätä asiaa heidän kanssaan. Tuntuu, että tässä on ihan tarpeeksi kun mylvii itse sen asian kanssa, eikä minusta ole heille avuksi. Nuoret, puolisot, sisaret, vanhemmat, ystävät, läheiset ja sukulaiset surevat kukin omalla tavallaan samaa suruaan peilaten sijaisntiinsa nähden. Olenkin koettanut muistuttaa itseni siitä, että jonkun on oltava heikossakin tilanteessa se turvamies jonka täytyy pitää asiat kasassa ja hallinnassa. Turvallisessa olotilassa on toistenkin helpompi olla. Minun ei auta romahtaa, sillä repaleisenakin minun tehtäväni isänä ja vanhempana on vain pidettävä paikkani vaikka se tehtävä tuntuisi kuinka voimattomalle ja kipeälle.

        Minulle on tärkeää puolisoni läsnäolo, tieto halusta auttaa ja tukea. siinä on se parastuki. tiedän myös senkin, että jos vain haluan tässä asiassa voin kääntyä hänen puoleen milloin vain. se on juuri sitä turvallisen olotilan olemassa oloa.

        Näkymättömät ystäväni tällä palstalla antvat minulle vertaistukea ja ymmärrystä itseäni kohtaan. Välillä luulen olevani erityisasemassa, ainut elämän lyömä, ei minulle pitänyt näin tapahtua. Minä ja minulle. Kun luen kanssasisarteni kirjoituksia vaikkapa arkipäivän tapahtumista huomaan ja pikkuhiljaa tajuan, etten ole yksin ja ainutkertainen. Siinäkin minua riisutaan perusitsekkyydestäni ja saan olla elämässä toistenkin tunteita. Lintujenkin on helpompi lentää suuressa parvessa kuin yksinään. Niin minunkin.

    • Turvamies

      Hyvää alkavaa aamua ja erityisesti hyvää naistenpäivää kanssasisareni!

      Heräsin aamulla itkuuni. Näin unta, että näin unta. Unessa poikani oli pieni ja juoksenteli tapansa mukaan alasti sisällä. Hän istui käsivarrelleni jonka kohotin pääni korkeudelle. Hyväilin poskillani hänen sileää ihoaan ja lapsen pyöristyneitä käsivarsia. Poikaa nauratti sekä kutitti hiukseni ja parransänkeni hänen ihollaan. Se tuntui niin hyvälle, että tunsin valtavan puristuksen rinnassani ja purskahdin itkuun. Heräsin siihen, että itken ja kasvoni ovat märät kyyneleistä.

      Nousin ylös sängystä ja menin keittiöön vieläkin puristava pakahduksen tunteen mylviessä sisimmässäni ja silmäni ollessa märät. En tietenkään halunnut näyttää tätä tilannetta puhumattakaan, että kertoisin siitä lähimmäisilleni vaikka en pelkää mitään häpeän tuntoja. Teille tämä tunne on helppo kertoa. Nämä tunteet eivät ole erityisiä minulle sillä kanssasisareni tällä palstalla tuntevat ja kokevat aivan samoin.

      Muiden jäädessä nukkumaan lähdin koiran kanssa ulos. Kävimme poikani haudalla ja sytytimme kynttilän. Koko seutu oli aivan hiljainen, ainoastaan lintujen laulu kuului. Tikkakin koputteli peltejä rummutuksillaan. Tulomatkalla tapasin äidin joka syksyllä menetti poikansa. Pojat olivat ystäviä keskenään ja tämä poika oli tyttäreni luokkatoveri ala- ja ylä-asteen ajan.

      Halasin äitiä ja toivotin hänelle hyvää naistenpäivää. Siinä sitten itkimme aamuitkut yhdessä ja ihmettelimme edelleen, että miksi? Hän sanoi myös kertaavansa tapahtumaketjua, että miten olisi voinut muutoin toimia tai olisiko joku muu voinut toimia toisin, ettei näin olisi tapahtunut.

      Hänen poikansa oli kuolemaa edeltävänä iltana kaatunut ravintolassa lyöden päänsä, jonka jälkeen oli mennyt omalle asunnolleen. Oli sitten nukahtanut kuolemaansa. Kun poika ei vastannut puhelimeen oli tämä äiti mennyt pojan asunnolle ja löytänyt poikansa kuolleena. Hän sanoo nyt useasti menevänsä töihin pojan haudan kautta sytyttäen sinne kynttilän.

      Puhuttiin myös niistä "hulluista" tunteista, että silmilläni näen pojan olevan jossakin, korvillani kuulen hänen autonsa äänen tai oven avautuvan, unessa ihollani tunnen hänen ihonsa ja monet asiat kertautuvat muistissani.Arki ja arjen tapahtumat pitävät minua kuitenkin elämässä kiinni ja ne päivät ovat helpompia.

      Nyt lähdemme hiihtämään koiran kanssa. Pakkasta on -3 astetta ja aivan tyyni keli. Tosin aurinkoa ei näy mytta tiedän sen olevan uskollisesti paikallaan.

      En näe teitäkään rakkaat ystävät mutta tiedän teidän olevan uskollisesti omalla paikallaan.

      Voimia päiväänne ja Isän kätteen

      • Viola

        Kiitos naistenpäiväntoivotuksista Turvamies

        En ole nähnyt unta pojastani aikoihin. Aamulla, kun tein joitain askareita keittiössä yksikseni, totesinkin ääneen, että "etpä ole edes unessa käynyt luonani".

        Teimme eilen mieheni kanssa pitkän hiihtolenkin n. 20 km latu, jonka varrella on monta pientä taukotupaa. Hieman kuin Lapissa hiihtelisi,nyt kun luntakin on vielä reilusti. Mies lähti aamulla hiihtelemään saman reitin yksikseen ja ei ole vielä palannut.
        Eilen oli niin kaunis auringonpaiste, tänään taas pilvistä.

        Olen miettinyt paljon mieheni kohtaloa. Tiedän, että hänelle tämä suru on ollut yhtä musertavan raskas kuin minulle, mutta hän ei siitä paljon puhu. Kysyin eilen illalla, että kantaako hän yhä poikaa paljon mukanaan ajatuksissaan. "Koko ajan" hän vastasi.
        Juttelemm kyllä keskenämme, mutta kumpikaan meistä ei oikein halua näyttää toiselle niitä kaikkein vaikeimpia hetkiä. Olen kiitollinen siitä, että minulla on tämä kanava purkaa niitä raskaimpiakin tuntoja.

        Me molemmat mieheni kanssa koetamme elää niin normaalisti kuin mahdollista, huolimatta siitä, että jouduimme luopumaan suuresta osasta elämäämme. Meillä on vielä kaksi lasta ja nyt kaksi lastenlasta. Olemme terveitä toistaiseksi, paljon hyvää vielä jäljellä.

        Luin josktakin seuraavan tekstin:

        Elämässä on merkkejä ja vivahteita, joita et ehkä huomaa, ennenkuin peset silmäsi kyynelillä

        On saatava surra sitä, jota kaipaa, mutta ei saa
        unohtaa iloita siitä, mitä on vielä jäljellä.

        Hyvää sunnuntaita ja naistenpäivää minultakin

    • Anseliga68

      Hei!

      Iloinen leski oli aivan upea kaikilta osin.Kannataa mennä katsomaan vaikka ette leskiä ole!
      Olen tutustunut nyt tässä lähiaikoina erääseen minua nuorempaan leskirouvaan,häneltä kuoli puoliso 4kk sitten ja jäi 3 alaikäistä lasta.
      Olimme myös yhdessä katsomassa tuota iloista leskeä ja olemme muutenkin tavaneet aina välillä.
      On ollut helpottavaa jakaa kokemuksia saman menetyksen kokeneen kanssa.
      Olen 40v ja edeleen hukassa surun ja kaipuun kanssa,ikävä viiltää sydämen pohjassa.
      Meillä oli mieheni kanssa niin hyvä elämä etten tajua miksi hänen piti kuolla vakavan sairauden seurauksena.Hänen paikaansa ei tule kukaan korvaamaan.

      Päivän jatkoja!

      • Turvamies

        Hei Anseliga68

        Hienoa, että jaoit kokemuksesi meidän muidenkin kanssa esityksestä. Olenkin odottanut viestiäsi ja haluaisin kuulla jatkossakin, että miten sinulla menee ja miten voimistut kantaa surusi. Hienoa, että olet löytänyt ystävän jonka kanssa voitte jakaa elämäntilanetta. Samaistumisen kautta on syvällä tunteessa. Pysy palstalla!

      • Anseliga68
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Anseliga68

        Hienoa, että jaoit kokemuksesi meidän muidenkin kanssa esityksestä. Olenkin odottanut viestiäsi ja haluaisin kuulla jatkossakin, että miten sinulla menee ja miten voimistut kantaa surusi. Hienoa, että olet löytänyt ystävän jonka kanssa voitte jakaa elämäntilanetta. Samaistumisen kautta on syvällä tunteessa. Pysy palstalla!

        Kiitos turvamies!
        Yritän pysyä palstalla ja joskus jotain kommentoida!
        Mukavaa viikkoa kaikille!

        Kun ympärillä on pimeää,palaan
        muistoissani taaksepäin.
        Etsin sydämestäni muiston
        auringon lämmittämästä ihosta,
        valosta meren yllä,hymystä kasvoilla
        ja yritän taas jaksaa huomiseen.

    • Turvamies

      Turvamies lähtee taas illalla koti Nääsvilleä elikkä Tamperetta opiskelemaan viikoksi. On ollut ihanaa olla kotona. Se mitä kerroin aamuisesta itkustani mihin heräsin haluan tarkentaa, että en itkenyt surusta ja kaipuusta vaan ilosta nähdä ja tuntea se pieni poika joka oli omani. Se tuntui niin aidolle, että reagoin siihen oikeasti. En yleensä itke ilosta tai elämässäni ei niin suuria iloja ole. Vaikka luenkin postejanne ja vastailen niihin niin haluan nyt toivottaa teille hyvää ja vahvaa viikkoa. Muistetaan toisiamme iltarukouksissa. Voikaa hyvin ja Isän kätteen!

    • Turvamies

      Huomenta kaikille

      Monet kerrat saunoin poikani kanssa kotona. Eilen saunoin yksikseni koulun saunassa ja mietin niitä yhteisiä aikoja. Joskus suunnittelimme tulevaisuutta. Mietin eilen, että mitä kaikkea hänkin olisi voinut kokea vielä elämässään. Tulin katkeraksi ajatellessani, että mitä kaikkea hän ei saanut kokea elämässään.

      En miettinyt sitä, että jos uskon hänen olevan jossain tallessa, niin mitä hän voikaan kokea siellä rajan tuolla puolen. Tuskin sielläkään on kaikki on pysähtynyt paikalleen.

      Välillä minusta tuntuu, että se olen minä joka on pysähtynyt paikalleen. Pysähtynyt suremaan ja ikävöimään. Annan sitten siinä sivussa elämän lipua sinne minne on mennäkseen. Lähellä olevat ihmisetkin ovat ikäänkuin ajelehtivassa aluksessa jossa minä olen kapteeni. Kaikki odottaa jotain. Jotain mikä muuttaisi elämän kulun ohjattuun ja hallituun suuntaan. Päämäärän tietäminen on joskus tärkeää vaikkei sinne koskaan pääsisikään.

      Reipasta ja turvallista mieltä teille kaillle tänään.

      • Viola

        Huomenta !

        Minusta on myös surullista ajatella kaikkea sitä, mitä poikani menettää.Yksi hänen kouluaikaisista tovereistaan on saanut lapsen, se oli lehdessä. Poikani ei koskaan saanut tulla isäksi.Hän, joka todella rakasti lapsia. Hänestä olisi tullut niin hyvä isä On niin monia muita hyviä asioita, mitä hän ei saa enää kokea. Tulen surulliseksi ja katkeraksi myös, ajatellessani sitä.
        Toisaalta ajattelen, että hän ehkä ei menetäkkään mitään. Hän tekee ehkä yhä edelleen monia asioita, joista eläessään piti.

        Viime yönä heräsin sellaiseen kummalliseen sekavaan uneen, näen samaa unta usein, jotain pelottavaa on tapahtumassa, olen myöhästymäisilläni junasta. En ole oikein varma oliko vanhin poikani unessa, nuorimmainen oli kylläkin. Heräsin tunteeseen, että huoneessa on joku. Olen todennäköisesti nyt tavallista stressantumeempi. Olen ajatellut niin paljon poikaani, hänen syntymäänsä, kaikkia muistoja hänestä. Puhun hänelle usein ääneen tai mielessäni. Hän oli maaliskuun lapsi, ensimmäinen lapseni. Kohta on hänen syntymäpäivänsä. Olen ajatellut teettää ruusuista sydämen muotoisen asetelman ja viedä sen haudalle. Oikein sisintä riistää, kun ajattelee, että mitään muuta ei enää hänelle voi tehdä.

        Luonto on kuitenkin järjestänyt asiat hyvin. Menemme surussamme ylöspäin askel askeleelta, ei tasaisesti, välillä putoamme alaspäin, mutta pikkuhiljaa kuitenkin valoon päin. Välillä on helpompaa, mieli ja ruumis saa levätä, sitten taas tulee niitä vaikeampia hetkiä. Välillä sitä tosiaan vain lipuu eteenpäin, kuten sanot Turvamies. Sitä vain elää eteenpäin.


        Suren lastani. Minulla on hänestä muistot, monenlaisia muistoja. Sekin on jotakin, hän on ollut olemassa ja olen siitä kiitollinen. En kuitenkaan odottanut saavani pitää hänestä vain muistoja, minä oletin hänen elävän täällä meidän kanssamme.
        Olinko onnellisempi silloin, kun hän oli täällä. En tiedä, onnea ei ajattele, kuin hetkittäin. En tiennyt, että tällaista tuskaa, mitä olen kokenut viimeisen vuoden aikana, voi olla olemassa. Kaikesta huolimatta elän eteenpäin.
        Katselin eilen ohjelmaa tv:stä, jossa oman ikäisiäni naisia haastateltiin. Vaihdevuosista, vanhempien sairaudesta,kuolemasta, lasten poismuuttamisesta, yksinäisyydestä. Suurimman osan niistä asioista olen kokenut jo. Niistä olisin selvinnyt ja olen selvinnyt. Ne kuuluvat elämään luonnollisina. Sanoin miehelleni, että miksi tuollaisista asioista tehdään noin iso numero . Olenko menettämässä todellisuudentajuni ? Tuleeko minusta jotenkin kyyninen. Olisin onnellinen, jos saisin puida tuollaisia "tavallisia" suruja. Peilaan kaikkia murheita ja suruja nykyään poikani kuolemaan. En tarkoita, etteikö vanhempieni sairaudet ja kuolema (molemmat kuolivat syöpään), olisi olleet kauheita ja surin ja suren heitä vieläkin, mutta he olivat kuitenkin saaneet jo pekemmän elämän. Poikani kuolemaa on niin äärettämän vaikea hyväksyä.

        Voimia ja hyvää päivää kaikille

      • sydän syrjällään
        Viola kirjoitti:

        Huomenta !

        Minusta on myös surullista ajatella kaikkea sitä, mitä poikani menettää.Yksi hänen kouluaikaisista tovereistaan on saanut lapsen, se oli lehdessä. Poikani ei koskaan saanut tulla isäksi.Hän, joka todella rakasti lapsia. Hänestä olisi tullut niin hyvä isä On niin monia muita hyviä asioita, mitä hän ei saa enää kokea. Tulen surulliseksi ja katkeraksi myös, ajatellessani sitä.
        Toisaalta ajattelen, että hän ehkä ei menetäkkään mitään. Hän tekee ehkä yhä edelleen monia asioita, joista eläessään piti.

        Viime yönä heräsin sellaiseen kummalliseen sekavaan uneen, näen samaa unta usein, jotain pelottavaa on tapahtumassa, olen myöhästymäisilläni junasta. En ole oikein varma oliko vanhin poikani unessa, nuorimmainen oli kylläkin. Heräsin tunteeseen, että huoneessa on joku. Olen todennäköisesti nyt tavallista stressantumeempi. Olen ajatellut niin paljon poikaani, hänen syntymäänsä, kaikkia muistoja hänestä. Puhun hänelle usein ääneen tai mielessäni. Hän oli maaliskuun lapsi, ensimmäinen lapseni. Kohta on hänen syntymäpäivänsä. Olen ajatellut teettää ruusuista sydämen muotoisen asetelman ja viedä sen haudalle. Oikein sisintä riistää, kun ajattelee, että mitään muuta ei enää hänelle voi tehdä.

        Luonto on kuitenkin järjestänyt asiat hyvin. Menemme surussamme ylöspäin askel askeleelta, ei tasaisesti, välillä putoamme alaspäin, mutta pikkuhiljaa kuitenkin valoon päin. Välillä on helpompaa, mieli ja ruumis saa levätä, sitten taas tulee niitä vaikeampia hetkiä. Välillä sitä tosiaan vain lipuu eteenpäin, kuten sanot Turvamies. Sitä vain elää eteenpäin.


        Suren lastani. Minulla on hänestä muistot, monenlaisia muistoja. Sekin on jotakin, hän on ollut olemassa ja olen siitä kiitollinen. En kuitenkaan odottanut saavani pitää hänestä vain muistoja, minä oletin hänen elävän täällä meidän kanssamme.
        Olinko onnellisempi silloin, kun hän oli täällä. En tiedä, onnea ei ajattele, kuin hetkittäin. En tiennyt, että tällaista tuskaa, mitä olen kokenut viimeisen vuoden aikana, voi olla olemassa. Kaikesta huolimatta elän eteenpäin.
        Katselin eilen ohjelmaa tv:stä, jossa oman ikäisiäni naisia haastateltiin. Vaihdevuosista, vanhempien sairaudesta,kuolemasta, lasten poismuuttamisesta, yksinäisyydestä. Suurimman osan niistä asioista olen kokenut jo. Niistä olisin selvinnyt ja olen selvinnyt. Ne kuuluvat elämään luonnollisina. Sanoin miehelleni, että miksi tuollaisista asioista tehdään noin iso numero . Olenko menettämässä todellisuudentajuni ? Tuleeko minusta jotenkin kyyninen. Olisin onnellinen, jos saisin puida tuollaisia "tavallisia" suruja. Peilaan kaikkia murheita ja suruja nykyään poikani kuolemaan. En tarkoita, etteikö vanhempieni sairaudet ja kuolema (molemmat kuolivat syöpään), olisi olleet kauheita ja surin ja suren heitä vieläkin, mutta he olivat kuitenkin saaneet jo pekemmän elämän. Poikani kuolemaa on niin äärettämän vaikea hyväksyä.

        Voimia ja hyvää päivää kaikille

        Halusin vain toivottaa teille kaikille voimaa tähänkin päivään ja kertoa kuinka ainutlaatuinen ketju teillä on. Käyn päivittäin tarkastamassa,onko uusia kirjotuksia. Ihana kun ei ole "riitely/provo-häiriköitä" eksynyt tähän ketjuun.
        Minun ajatukset on niin sekasi ikävästä,että en osaa vielä itte kirjotella tänne,mutta saan voimaa teidän kirjotuksistanne.

      • Viola
        sydän syrjällään kirjoitti:

        Halusin vain toivottaa teille kaikille voimaa tähänkin päivään ja kertoa kuinka ainutlaatuinen ketju teillä on. Käyn päivittäin tarkastamassa,onko uusia kirjotuksia. Ihana kun ei ole "riitely/provo-häiriköitä" eksynyt tähän ketjuun.
        Minun ajatukset on niin sekasi ikävästä,että en osaa vielä itte kirjotella tänne,mutta saan voimaa teidän kirjotuksistanne.

        Tuntuu hyvältä tietää, että olet täällä Sydän Syrjällään. Voimme näin hieman yrittää keventää toistemme surun tietä. Ainakaan emme tunne olevamme niin yksin.Tiedämme, että joku toinenkin, jossakin päin Suomea yrittää selvitä hetkestä toiseen, päivästä toiseen, kun koko elämä tuntuu menneen raiteiltaan.

        Minusta on monesti niin hyvä lukea toisten kirjoituksia. Usein, kun joku toinen kirjoittaa, ajattelen, että voi,juuri noin olen ajatellut, mutta en olisi osannut sitä ajatusta ja tunnetta noin hyvin muotoilla. Joitakin asioita joku kuvailee aivan eri näkökulmasta kuin itse olisin osannut edes ajatella. Niistä kirjoituksista saa niin paljon lohtua.

        Tänään kävin haudalla. Vein vähän kukkia ja sytytin kynttilän.
        Viivyin kauan siellä kierrellen hautausmaata.
        Kotimatkalla kävin tilaamassa sen sydämenmuotoisen kukkalaitteen, punaisia ja valkoisia ruusuja.

        Toivotan kaikille hyvää yötä, ajattelen teitä

      • Äippä

        Siitä on neljä kuukautta kun 19 vuotias poikamme kuoli tulipalossa.Olen vasta nyt palannut töihin masennuslääkityksen avulla.Koko talvi on ollut perheellemme helvettiä,tuska ja kaipaus on mieletön. Tapahtumaa on mahdoton ymmärtää.Palon sytyttänyt nuori ei ole ottanut mitään yhteyttä eikä ilmeisesti kadu tekoaan.
        Menetys on suuri. Äitinä tuntuu kuin sydän olisi revitty irti,oma rakas lapseni on kuollut enkä voi ymmärtää miksi.Voimia kaikille en näköjään ole yksin suruni kanssa.

      • Turvamies
        Äippä kirjoitti:

        Siitä on neljä kuukautta kun 19 vuotias poikamme kuoli tulipalossa.Olen vasta nyt palannut töihin masennuslääkityksen avulla.Koko talvi on ollut perheellemme helvettiä,tuska ja kaipaus on mieletön. Tapahtumaa on mahdoton ymmärtää.Palon sytyttänyt nuori ei ole ottanut mitään yhteyttä eikä ilmeisesti kadu tekoaan.
        Menetys on suuri. Äitinä tuntuu kuin sydän olisi revitty irti,oma rakas lapseni on kuollut enkä voi ymmärtää miksi.Voimia kaikille en näköjään ole yksin suruni kanssa.

        Hei Äippä. Kumpa pystyisin sinua lohduttamaan. Tapahtuman saada tapahtumattomaksi, syylliset saamaan kiinni ja antamaan vastauksen kysymykseesi -miksi? Olen paininut ja painin samassa sarjassa kanssasi ja ottelulle ei ole annettu aikarajaa. On vain oteltava. Välillä oltava alimmaisena vasten mattoa täysin lyötynä mutta taas välillä vääntäen päällimmäiseksi. Ottelu vaan jatkuu. Nyt ei ole vaihtoehtoja tarjolla. On vain oteltava. On kerättävä voimia, jotta jaksaa ja kykenee ottelemaan. Elämä ei ole enää entisensä kun tähän otteluun jouduimme. Minä, sinä ja kanssasisaremme tällä palstalla olemme kuitenkin samaa joukkuetta. Joukkueena luomme päivittäin toistemme arjen kokemuksista ja tuntemuksista taktiikkaa vastustajaamme vastaan joka on suru ja loputon ikävä. Kukaan meistä ei halunnut tähän mittelöön, meidät laitettiin. Iloitsen, että tulit palstalle sillä sinäkin vahvistat joukkuettamme vaikka olisit kuinka repaleinen ja lyöty. Niin me muutkin olemme. Meissä on kuitenkin jotain voimaa jota useat ovat kirjoituksissaan todenneet. Sitä voimaa on vaikea kuvata mutta voimaa se on. Näin itse sen koen. Tervetuloa palstalle. Ole osa sitä. Nuku hyvin.

      • Turvamies
        sydän syrjällään kirjoitti:

        Halusin vain toivottaa teille kaikille voimaa tähänkin päivään ja kertoa kuinka ainutlaatuinen ketju teillä on. Käyn päivittäin tarkastamassa,onko uusia kirjotuksia. Ihana kun ei ole "riitely/provo-häiriköitä" eksynyt tähän ketjuun.
        Minun ajatukset on niin sekasi ikävästä,että en osaa vielä itte kirjotella tänne,mutta saan voimaa teidän kirjotuksistanne.

        Hyvää iltaa Sydän syrjällään. Tervetuloa kirjoittamaan. Sinäkin todistat, että olet saanut kirjoituksistamme lohtua. Harvoin kirjoitan lohduttaakseni ketään sillä lohduttajaksi koen itseni täysin kyvyttömäksi. Enempi kirjoitan omista tunteistani tai päivän tapahtumista. Minäkin olen palstalla saantipuolella sillä saan enempi kuin pystyn antamaan. Pelkkä kuuleminen toisten voinnista on muodostunut tärkeäksi. Nyttenkin kaipaan muutamaa palstalla olijaa jotka eivät vähään aikaan ole osallistuneet kirjoittamiseen. Välillä käy jopa huolen ajatukset heidän päivästää. Siksi jokainen teistä on minulle erittäin tärkeä ihminen vaikken muutoin tunne tai ole koskaan nähnyt. Suru ja ikävä on se vahva side joka yhdistää meidät. Toivotaan, että saamme vielä muitakin siteitä. Luottamusta ja turvaa me jokainen tarvitsemme elämällemme ja jokainen hakee sitä tavallaan ja keinoillaan. Ollaan saatu paljon tietoa kun keskustellaan keskenämme.Ilon ja hyvinvoinninkin voi jakaa täällä toisten kanssa. Ja silloin kun se puuttuu kokonaan omasta elämästä, tuo sen elämään joku toinen kokemuksillaan. Näin pääsemme osalliseksi sellaisesta mihin aina välillä emme itse pysty tai jaksa. Ole tervetullut palstalle ja ole yksi meistä näkymättömiä ystäviä. Nuku hyvin.

      • äitpä
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Äippä. Kumpa pystyisin sinua lohduttamaan. Tapahtuman saada tapahtumattomaksi, syylliset saamaan kiinni ja antamaan vastauksen kysymykseesi -miksi? Olen paininut ja painin samassa sarjassa kanssasi ja ottelulle ei ole annettu aikarajaa. On vain oteltava. Välillä oltava alimmaisena vasten mattoa täysin lyötynä mutta taas välillä vääntäen päällimmäiseksi. Ottelu vaan jatkuu. Nyt ei ole vaihtoehtoja tarjolla. On vain oteltava. On kerättävä voimia, jotta jaksaa ja kykenee ottelemaan. Elämä ei ole enää entisensä kun tähän otteluun jouduimme. Minä, sinä ja kanssasisaremme tällä palstalla olemme kuitenkin samaa joukkuetta. Joukkueena luomme päivittäin toistemme arjen kokemuksista ja tuntemuksista taktiikkaa vastustajaamme vastaan joka on suru ja loputon ikävä. Kukaan meistä ei halunnut tähän mittelöön, meidät laitettiin. Iloitsen, että tulit palstalle sillä sinäkin vahvistat joukkuettamme vaikka olisit kuinka repaleinen ja lyöty. Niin me muutkin olemme. Meissä on kuitenkin jotain voimaa jota useat ovat kirjoituksissaan todenneet. Sitä voimaa on vaikea kuvata mutta voimaa se on. Näin itse sen koen. Tervetuloa palstalle. Ole osa sitä. Nuku hyvin.

        tääl on niin paljon luettavaa, ettei jaksa keskittyy, ku on toi lukihärökin aika raju.
        ehkä hissun kissun, ei jaksa oikee mitää muutakaa. kiitos kutsusta kuiten.

      • Turvamies
        äitpä kirjoitti:

        tääl on niin paljon luettavaa, ettei jaksa keskittyy, ku on toi lukihärökin aika raju.
        ehkä hissun kissun, ei jaksa oikee mitää muutakaa. kiitos kutsusta kuiten.

        Hyvää alkavaa päivää sinulle äitpä ja kaikille muille

        Luet sitten kun siihen on oikea aika ja innostus. Tärkeää on, että pysyt mukana. Oli kiva kun kirjoitit jotain aamuksi. Minunkin oli kiva tulla palstalle kun olit sinne jo aamulla kirjoittanut. Voimavarat vaihtelevat ja ovat välillä vähissä mutta tulee niitä parempiakin päiviä. Meillä jokaisella on erinlaisia häiriöitä mutta mennään niillä eteenpäin jokainen mitä kenelläkin on.

        Olen koululla edelleen ja viikko alkaa kääntyä lopuilleen. kaipaan kotiin vaikka opiskelu tuntuu välillä ihan hyvälle ja onhan sekin jotain ajatellen tulevaisuutta vaikken tulevaisuuteen osaa tähdätä mitenkään.

        Tänään on taas harmaa päivä mutta vielä tulee aurinkoakin. Se on omalla paikallaan valaisemassa mutta pilvet ovat vain sen edessä jotta en nyt näe sitä. Omalla paikallaan kuintenkin.

        Ikävöin poikaani heti aamusta ja edelleen se uskomaton tunne valtaa, että ei tämä voi olla totta. Totta se kuitenkin on. Olen koettanut karistaa tuota tuota tunnetta kiitollisuudella. Miettiä asioita mistä minulla on tänäkin aamuna kiittäminen. Niitä löytyy todella paljon kun vain itseni siihen mielentilaan asetan. Joskus siihen mielentilaan täytyy todella painia sillä suru vastustajana on todella minua vahvempi.

        Sitten minulla on myös toinen minua vahvempi voima. se on se minun Jumalani jonka puoleen voi kääntyä rukouksin ja ajatuksin. Minusta ei ole himo-uskovaiseksi mutta uskon siihen omalla tavallani ja keskustelen Hänen kanssaan omalla tavallani. Usein vain iltaisin pyydän Häntä pitämään huolta pojastani ja meistä muista. Ennen nukahtamista se tuottaa minulle mielenrauhaa ja onhan se jonkinlainen päätös päivän tapahtumille.

        Nyt voimia kaikkein päivään ja Isän kätteen

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää alkavaa päivää sinulle äitpä ja kaikille muille

        Luet sitten kun siihen on oikea aika ja innostus. Tärkeää on, että pysyt mukana. Oli kiva kun kirjoitit jotain aamuksi. Minunkin oli kiva tulla palstalle kun olit sinne jo aamulla kirjoittanut. Voimavarat vaihtelevat ja ovat välillä vähissä mutta tulee niitä parempiakin päiviä. Meillä jokaisella on erinlaisia häiriöitä mutta mennään niillä eteenpäin jokainen mitä kenelläkin on.

        Olen koululla edelleen ja viikko alkaa kääntyä lopuilleen. kaipaan kotiin vaikka opiskelu tuntuu välillä ihan hyvälle ja onhan sekin jotain ajatellen tulevaisuutta vaikken tulevaisuuteen osaa tähdätä mitenkään.

        Tänään on taas harmaa päivä mutta vielä tulee aurinkoakin. Se on omalla paikallaan valaisemassa mutta pilvet ovat vain sen edessä jotta en nyt näe sitä. Omalla paikallaan kuintenkin.

        Ikävöin poikaani heti aamusta ja edelleen se uskomaton tunne valtaa, että ei tämä voi olla totta. Totta se kuitenkin on. Olen koettanut karistaa tuota tuota tunnetta kiitollisuudella. Miettiä asioita mistä minulla on tänäkin aamuna kiittäminen. Niitä löytyy todella paljon kun vain itseni siihen mielentilaan asetan. Joskus siihen mielentilaan täytyy todella painia sillä suru vastustajana on todella minua vahvempi.

        Sitten minulla on myös toinen minua vahvempi voima. se on se minun Jumalani jonka puoleen voi kääntyä rukouksin ja ajatuksin. Minusta ei ole himo-uskovaiseksi mutta uskon siihen omalla tavallani ja keskustelen Hänen kanssaan omalla tavallani. Usein vain iltaisin pyydän Häntä pitämään huolta pojastani ja meistä muista. Ennen nukahtamista se tuottaa minulle mielenrauhaa ja onhan se jonkinlainen päätös päivän tapahtumille.

        Nyt voimia kaikkein päivään ja Isän kätteen

        Huomenta kaikille ! Sinulle tänään erityisesti Äitpä. Otan osaa sinun suruusi.

        Tänään oli vaikea nousta. Lumisateinen , harmaa aamu. Poika oli heti mielessäni herätessä.

        Rukoilemisesta on minullekkin tullut se kantava voima. Tunnen vahvasti, että joku vahvempi kulkee vierelläni. Johonkin on pakko uskoa,muuten ei jaksaisi.
        Yritän sopeutua poikani poismenoon, hyväksyä sitä en voi. Voinko koskaan, vielä on ainakin liian aikaista. Olen hyvilläni siitä, että pystyn ylipäätään elämään ja toimimaan.

        Tulin oikeastaan vain lukemaan sähköpostini, mutta piti kuitenkin käydä kurkistamassa tänne.



        Hyvää alkavaa päivää teille ystävät

      • äitpä
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää alkavaa päivää sinulle äitpä ja kaikille muille

        Luet sitten kun siihen on oikea aika ja innostus. Tärkeää on, että pysyt mukana. Oli kiva kun kirjoitit jotain aamuksi. Minunkin oli kiva tulla palstalle kun olit sinne jo aamulla kirjoittanut. Voimavarat vaihtelevat ja ovat välillä vähissä mutta tulee niitä parempiakin päiviä. Meillä jokaisella on erinlaisia häiriöitä mutta mennään niillä eteenpäin jokainen mitä kenelläkin on.

        Olen koululla edelleen ja viikko alkaa kääntyä lopuilleen. kaipaan kotiin vaikka opiskelu tuntuu välillä ihan hyvälle ja onhan sekin jotain ajatellen tulevaisuutta vaikken tulevaisuuteen osaa tähdätä mitenkään.

        Tänään on taas harmaa päivä mutta vielä tulee aurinkoakin. Se on omalla paikallaan valaisemassa mutta pilvet ovat vain sen edessä jotta en nyt näe sitä. Omalla paikallaan kuintenkin.

        Ikävöin poikaani heti aamusta ja edelleen se uskomaton tunne valtaa, että ei tämä voi olla totta. Totta se kuitenkin on. Olen koettanut karistaa tuota tuota tunnetta kiitollisuudella. Miettiä asioita mistä minulla on tänäkin aamuna kiittäminen. Niitä löytyy todella paljon kun vain itseni siihen mielentilaan asetan. Joskus siihen mielentilaan täytyy todella painia sillä suru vastustajana on todella minua vahvempi.

        Sitten minulla on myös toinen minua vahvempi voima. se on se minun Jumalani jonka puoleen voi kääntyä rukouksin ja ajatuksin. Minusta ei ole himo-uskovaiseksi mutta uskon siihen omalla tavallani ja keskustelen Hänen kanssaan omalla tavallani. Usein vain iltaisin pyydän Häntä pitämään huolta pojastani ja meistä muista. Ennen nukahtamista se tuottaa minulle mielenrauhaa ja onhan se jonkinlainen päätös päivän tapahtumille.

        Nyt voimia kaikkein päivään ja Isän kätteen

        kirjotin jo tonne "masentaako lapsen kuolema" osioon, miten juuri nyt on

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        äitpä kirjoitti:

        kirjotin jo tonne "masentaako lapsen kuolema" osioon, miten juuri nyt on

        mentävä eteenpäin tässä elämäntilanteessa.Monta päivää olen taas miettinyt ja kysellyt,miksi ja miksi?Välillä olen käynyt pilkillä jotta edes vähän aikaa saan levätä asioilta joihin ei saa vastauksia.Eräs ihminen sanoi minulle että sinun täytyy olla voimakas ihminen.Sanoin etten ole,olen yksi monista jotka taistelevat eteenpäin.On vain pakko,vain yksi vaihtoehto mikä veisi tämän surun pois mutta saisi aikaan surua muille.Tiedän erään äidin jonka poika heittäytyi virtaan ja äiti meni samana päivänä samassa paikassa poikansa perään.Ratkaisu jota kukaan ei osannut odottaa eikä siihen varautua.Miekin olin kuiskinut pojalleni että tulen sinun luoksesi kohta,itse en sitä muista,mutta sen muistan kun joku toisti koko ajan että sinulla on tyttö,sie et lähde.Olin totaalisesti shokissa silloin ja siksi en kai muista kaikkea tapahtumapaikalta enkä ole kysynyt niistä keneltäkään.Äitpä,elät elämäsi raskainta aikaa,aivan kuten mekin elämme nyt mutta saat voimaa,niitä tulee jostakin vaikka sekunniksi kerrallaan.Minun kohdalla elämä on jatkunut yksitoista kuukautta,uusi ajanlasku alkoi poikani kuolemasta.
        Nyt on ollut vaikeita päiviä,vein siskoni takaisin Tornioon ja ikävä tuli molemminpuolin.Hänen poikansa,ekaluokkalainen kysyi minulta matkalla että onko sulla vielä kova ikävä sinun poikaa ja tuleeko sulla vielä vesisade silmiin? Ihanasti sanottu tuo vesisade silmiin.Vastasin että on mulla aina ikävä mutta sie olet helpottanut sitä kun olet ollut minun luona.Poika totesi että mehän voidaan nyt sitten mesettää toisillemme kun mullakin tulee sinua ikävä.Sanoin että jos soitellaan kun en osaa mesettää johon poika vastasi että mie opetan sinua kun ollaan kotona.Tuollaiset hetket antavat voimaa itselle,kun pieni villi nassikka yhtäkkiä muistaa että mulla on ikävä ja suru ja ennenkaikkea muistaa poikani.
        Nyt alan tapetoimaan keittiötä jotta saan muuta ajateltavaa ja ehkä käyn vielä illasta pilkillä jos aurinko tulisi esiin,nyt sitä ei näy ja pakkasta on kymmenen astetta.Voikaa ystävät hyvin ja minunkin puolesta tervetuloa palstalle Äitpä.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        mentävä eteenpäin tässä elämäntilanteessa.Monta päivää olen taas miettinyt ja kysellyt,miksi ja miksi?Välillä olen käynyt pilkillä jotta edes vähän aikaa saan levätä asioilta joihin ei saa vastauksia.Eräs ihminen sanoi minulle että sinun täytyy olla voimakas ihminen.Sanoin etten ole,olen yksi monista jotka taistelevat eteenpäin.On vain pakko,vain yksi vaihtoehto mikä veisi tämän surun pois mutta saisi aikaan surua muille.Tiedän erään äidin jonka poika heittäytyi virtaan ja äiti meni samana päivänä samassa paikassa poikansa perään.Ratkaisu jota kukaan ei osannut odottaa eikä siihen varautua.Miekin olin kuiskinut pojalleni että tulen sinun luoksesi kohta,itse en sitä muista,mutta sen muistan kun joku toisti koko ajan että sinulla on tyttö,sie et lähde.Olin totaalisesti shokissa silloin ja siksi en kai muista kaikkea tapahtumapaikalta enkä ole kysynyt niistä keneltäkään.Äitpä,elät elämäsi raskainta aikaa,aivan kuten mekin elämme nyt mutta saat voimaa,niitä tulee jostakin vaikka sekunniksi kerrallaan.Minun kohdalla elämä on jatkunut yksitoista kuukautta,uusi ajanlasku alkoi poikani kuolemasta.
        Nyt on ollut vaikeita päiviä,vein siskoni takaisin Tornioon ja ikävä tuli molemminpuolin.Hänen poikansa,ekaluokkalainen kysyi minulta matkalla että onko sulla vielä kova ikävä sinun poikaa ja tuleeko sulla vielä vesisade silmiin? Ihanasti sanottu tuo vesisade silmiin.Vastasin että on mulla aina ikävä mutta sie olet helpottanut sitä kun olet ollut minun luona.Poika totesi että mehän voidaan nyt sitten mesettää toisillemme kun mullakin tulee sinua ikävä.Sanoin että jos soitellaan kun en osaa mesettää johon poika vastasi että mie opetan sinua kun ollaan kotona.Tuollaiset hetket antavat voimaa itselle,kun pieni villi nassikka yhtäkkiä muistaa että mulla on ikävä ja suru ja ennenkaikkea muistaa poikani.
        Nyt alan tapetoimaan keittiötä jotta saan muuta ajateltavaa ja ehkä käyn vielä illasta pilkillä jos aurinko tulisi esiin,nyt sitä ei näy ja pakkasta on kymmenen astetta.Voikaa ystävät hyvin ja minunkin puolesta tervetuloa palstalle Äitpä.

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä

        Oli kiva kuulla sinusta. Olenkin miettinyt, että miten olet jaksellut. Kirjoituksesi piristi minua. Siinä oli sitä tulevaisuutta mitä emme suru ja kyyneleiden täyttämillä silmillämme ja mielellämme emme näe. Tapetointikin on tulevaisuutta. Minäkin meinaan tämänviikon koulun jälkeen jäädä viikoksi lomalle ja tehdä remonttia. Varasin viikolle myös niska-hartia hierontoja. Useasti reagoin surussani niska-hartia säryllä sekä migreenillä. Nyt koetan kuntouttaa itseäni. Vieläkun saisin lopetettua tuon sikarin- ja tupakanpolton. Myönteistä päivää sinulle ja kaikille muille.

      • äitpä
        Viola kirjoitti:

        Huomenta kaikille ! Sinulle tänään erityisesti Äitpä. Otan osaa sinun suruusi.

        Tänään oli vaikea nousta. Lumisateinen , harmaa aamu. Poika oli heti mielessäni herätessä.

        Rukoilemisesta on minullekkin tullut se kantava voima. Tunnen vahvasti, että joku vahvempi kulkee vierelläni. Johonkin on pakko uskoa,muuten ei jaksaisi.
        Yritän sopeutua poikani poismenoon, hyväksyä sitä en voi. Voinko koskaan, vielä on ainakin liian aikaista. Olen hyvilläni siitä, että pystyn ylipäätään elämään ja toimimaan.

        Tulin oikeastaan vain lukemaan sähköpostini, mutta piti kuitenkin käydä kurkistamassa tänne.



        Hyvää alkavaa päivää teille ystävät

        en mä tiiä mihin kohtaan sitä pitää kirjoittaa, joten tässä mennään.
        nyt on niin paha olla, et meinaa tukehtua. eteenpäin ei näy tietä, ei edes tunnin päähän. en tiedä mite nyt näin tuntuu heti aamulla ja näin pahalle. tuntuu et kaikki on pois ympäriltäni, ettei oo ketään, eikä ookaan. mä oon niin yksin kuin olla ja voi, niin yksin, et ihan sama vaikka ei olis ollenkaan. en sääli itseäni, sitä tää ei oo, vaan haluan pois tilanteesta keinolla millä hyvänsä. kyyneleet tulee aivan nauhana ja miksi mä oon laittanut nimimerkin äitpä, enhän mä oo enää mikään äitpä, mul ei oo lasta enää, mä oon niin huono

      • Turvamies
        äitpä kirjoitti:

        en mä tiiä mihin kohtaan sitä pitää kirjoittaa, joten tässä mennään.
        nyt on niin paha olla, et meinaa tukehtua. eteenpäin ei näy tietä, ei edes tunnin päähän. en tiedä mite nyt näin tuntuu heti aamulla ja näin pahalle. tuntuu et kaikki on pois ympäriltäni, ettei oo ketään, eikä ookaan. mä oon niin yksin kuin olla ja voi, niin yksin, et ihan sama vaikka ei olis ollenkaan. en sääli itseäni, sitä tää ei oo, vaan haluan pois tilanteesta keinolla millä hyvänsä. kyyneleet tulee aivan nauhana ja miksi mä oon laittanut nimimerkin äitpä, enhän mä oo enää mikään äitpä, mul ei oo lasta enää, mä oon niin huono

        Huomenta Äitpä

        Nimimerkksi voit aina vaihtaa mutta elämän tilannettasi et. Muistan hyvin nuo tunteet mistä kirjoitat omalla kohdallani. Surun tunne ei ollut minullakaan pelkästään henkistä vaan myös fyysistä. Joten se kamalin hetki on vieläkin muistissani ja voin hyvin samaistua ihan tällähetkellä sinuun.

        En pysty edelleenkään sinua auttamaan mutta tiedä, että elän täällä Tampereella ajatuksissani kanssasi. Rukoilen sinulle voimaa kestää ja että tuo pahinolotila lievittyisi. Sinulla on meidät kaikki samaan elämäntilanteeseen joutuneet ja saat tätäkautta meihin yhteyden. Olisi tietenkin hyvä jos sinulla olisi joku fyysinenkin ihminen lähelläsi. Seurakunnilla on siihen koulutettuja ihmisiä.

        Minua neuvottiin alkuaikoina luottamaan siihen, että se kamala olotila vielä helpottaa. En uskonut niihin puheisiin vaan tyydyin siihen tilaan ja oletinkin sen kestävän lopun elämääni. Ei se kuitenkaan niin mennyt vaan jonkinlainen helpotus tulee aikanaan. Sitten alkaa olla enemmän näkemystä käsitellä asiaa. Toivon, että jaksat ajatella asiaa LUOTA.

        Meidän kakkien lapset ovat jossakin rajan tuolla puolen. Toivottavasti ovat siellä yhtä. Ollaan mekin tällä puolen rajaa yhtä.

        Voimai päivääsi ja niin kuin sanoin. Olet ajatuksissani. Isän kätteen!

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Huomenta Äitpä

        Nimimerkksi voit aina vaihtaa mutta elämän tilannettasi et. Muistan hyvin nuo tunteet mistä kirjoitat omalla kohdallani. Surun tunne ei ollut minullakaan pelkästään henkistä vaan myös fyysistä. Joten se kamalin hetki on vieläkin muistissani ja voin hyvin samaistua ihan tällähetkellä sinuun.

        En pysty edelleenkään sinua auttamaan mutta tiedä, että elän täällä Tampereella ajatuksissani kanssasi. Rukoilen sinulle voimaa kestää ja että tuo pahinolotila lievittyisi. Sinulla on meidät kaikki samaan elämäntilanteeseen joutuneet ja saat tätäkautta meihin yhteyden. Olisi tietenkin hyvä jos sinulla olisi joku fyysinenkin ihminen lähelläsi. Seurakunnilla on siihen koulutettuja ihmisiä.

        Minua neuvottiin alkuaikoina luottamaan siihen, että se kamala olotila vielä helpottaa. En uskonut niihin puheisiin vaan tyydyin siihen tilaan ja oletinkin sen kestävän lopun elämääni. Ei se kuitenkaan niin mennyt vaan jonkinlainen helpotus tulee aikanaan. Sitten alkaa olla enemmän näkemystä käsitellä asiaa. Toivon, että jaksat ajatella asiaa LUOTA.

        Meidän kakkien lapset ovat jossakin rajan tuolla puolen. Toivottavasti ovat siellä yhtä. Ollaan mekin tällä puolen rajaa yhtä.

        Voimai päivääsi ja niin kuin sanoin. Olet ajatuksissani. Isän kätteen!

        Lähetän sinulle täältä ajatuksissani voimahalauksen Äitpä.Olet toki äiti yhä. Sitä ei mikään sinulta pois ota. Olet synnyttänyt lapsesi, hän on ollut olemassa ja on vieläkin, hän tietää, että rakastat häntä yhä.

        Minua on lohduttanut se ajatus, jonka olen lukenut ja kuullut. Tärkeintä ei ole se, kuinka kauan meistä kukin täällä maan päällä on, vaan tärkeintä on se, että yleensä olemme olleet täällä. Sielumme, tai miksi sitä kukin meistä kutsummekin, se meidän todellinen minämme, siirtyy vain toiselle tasolle. Jokainen meistä vuorollamme siirrymme sinne. Jokainen eletty päivä vähentää numeroita edessämme. Tämä elämä on myös oma elämämme ja voimme myös itse päättää , kuinka sen käytämme.

        Minulla ei ollut poikani kuoleman aikaan joulukuussa 2007 vähäisintäkään halua jatkaa omaa elämääni. Tunsin todella fyysistä kipua ja sairastinkin alussa paljon. Aamuisin ei millään tahtonut päästä ylös. Millään ei oikeastaan olisi ollut mitään väliä. Minulla on kuitenkin elämisen velvollisuus, muu perheeni En olisi voinut tehdä heille niin pahaa, että olisin toteuttanut ajatukseni lähteä täältä, vaikka se oli aluksi päällimmäisenä ajatuksenani.Olen päättänyt katsoa tämän elämäni loppuun. En pelkää kyllä kuolemaa, kun se tulee, olen valmis lähtemään. Tiedän, että sinä päivänä lapseni on minua vastassa. Siihen asti yritän elää ja iloita asioista, jotka vielä ovat elämässäni hyvin.


        Poikani sanoi minulle syksyllä ennen kuolemaansa "äiti, sinä olet niin vahva ihminen". Omasta mielestäni en ole kovinkaan vahva ja vahvakin voi murtua. Olen miettinyt hänen sanojaan. Jostakin kummasta niitä voimia vain löytyy, aluksi hetkeen kerrallaan. Usko minua Äitpä, jostakin niitä tulee ja pikkuhiljaa olo muuttuu paremmaksi. Kai se sitten on niin, että tätä menetystä oppii ajan kanssa paremmin kestämään. Kipua oppii kestämään ja se ei tee koko aikaa yhtä kipeää.Tiedät, että täällä on meitä monta, joka miettivät samoja asioita kuin sinäkin. Emme voineet suojella lapsiamme elämän tuulilta ja se tuntuu pahalta. Heidän kuolemansa ei ollut meidän vallassamme, siitä päätti joku muu.

        Voimia päivääsi Äitpä ja voimia kaikkien teidän muidenkin päivään

      • poikansa menettänyt äiti
        Turvamies kirjoitti:

        Huomenta Äitpä

        Nimimerkksi voit aina vaihtaa mutta elämän tilannettasi et. Muistan hyvin nuo tunteet mistä kirjoitat omalla kohdallani. Surun tunne ei ollut minullakaan pelkästään henkistä vaan myös fyysistä. Joten se kamalin hetki on vieläkin muistissani ja voin hyvin samaistua ihan tällähetkellä sinuun.

        En pysty edelleenkään sinua auttamaan mutta tiedä, että elän täällä Tampereella ajatuksissani kanssasi. Rukoilen sinulle voimaa kestää ja että tuo pahinolotila lievittyisi. Sinulla on meidät kaikki samaan elämäntilanteeseen joutuneet ja saat tätäkautta meihin yhteyden. Olisi tietenkin hyvä jos sinulla olisi joku fyysinenkin ihminen lähelläsi. Seurakunnilla on siihen koulutettuja ihmisiä.

        Minua neuvottiin alkuaikoina luottamaan siihen, että se kamala olotila vielä helpottaa. En uskonut niihin puheisiin vaan tyydyin siihen tilaan ja oletinkin sen kestävän lopun elämääni. Ei se kuitenkaan niin mennyt vaan jonkinlainen helpotus tulee aikanaan. Sitten alkaa olla enemmän näkemystä käsitellä asiaa. Toivon, että jaksat ajatella asiaa LUOTA.

        Meidän kakkien lapset ovat jossakin rajan tuolla puolen. Toivottavasti ovat siellä yhtä. Ollaan mekin tällä puolen rajaa yhtä.

        Voimai päivääsi ja niin kuin sanoin. Olet ajatuksissani. Isän kätteen!

        Olotila tekee aaltoliikettä. Juuri, kun luulit vähän helpottavan, on tuskatila taas äärimmillään. Olen niin pohjalla, kun vain voi olla. Ajattelen poikaani ja vasta kuollutta läheistäni. Hautajaiset ovat ylihuomenna. Miten jaksan. Itsesyytökset poikani kuoleman osalta ovat taas palanneet. Miksi en tehnyt sitä. Jos olisin niin tehnyt, olisiko poikani vielä tässä elämässä. Poikani kuolemasta tulee pian kaksi vuotta. Helpotusta ei tällä hetkellä löydy, ehkä hautajaisten jälkeen. Niin kuin appeni sanoi minulle poikani siunaustilaisuuden jälkeen: "Nyt se helpottaa." Tiedän, että se oli yritystä lohduttaa, vai eivätkö ihmiset, jotka eivät ole lastaan menettäneet, ymmärrä, että oman lapsen kuolema on elämää suurempi suru. Sen voi käsittää vain sen kokenut. Voiko sitä edes käsittää. En vieläkään täysin ole ymmärtänyt menetystäni. Ymmärrän hyvin enoani, jonka pojan kuolemasta tulee kaksikymmentä vuotta. Hän sanoi minulle, että ei jaksa tulla poikani hautajaisiin, koska se repii taas kaikki haavat auki.

        Vaikka en ole kirjoitellutkaan, olen lukenut melkein päivittäin kirjoituksianne. Toivon teille helpompia päiviä surussanne.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä

        Oli kiva kuulla sinusta. Olenkin miettinyt, että miten olet jaksellut. Kirjoituksesi piristi minua. Siinä oli sitä tulevaisuutta mitä emme suru ja kyyneleiden täyttämillä silmillämme ja mielellämme emme näe. Tapetointikin on tulevaisuutta. Minäkin meinaan tämänviikon koulun jälkeen jäädä viikoksi lomalle ja tehdä remonttia. Varasin viikolle myös niska-hartia hierontoja. Useasti reagoin surussani niska-hartia säryllä sekä migreenillä. Nyt koetan kuntouttaa itseäni. Vieläkun saisin lopetettua tuon sikarin- ja tupakanpolton. Myönteistä päivää sinulle ja kaikille muille.

        Huomenta ystävät.Yöllä heräsin yhtäkkiä jota en tavallisesti tee ja syy siihen oli niinkin kummallinen että kynteni oli revennyt ja olin raapaissut sillä itseäni käteen.Nousin ylös saksia hakemaan ja yhtäkkiä kuulin sanat ettei varpusenkaan höyhen tipahda Jumalan sitä näkemättä.Ne sanat tuli päähäni jostain ja nyt aamulla kun olen asiaa miettinyt niin muistan missä olen nuo sanat joskus lukenut.Kaksikymmentä vuotta sitten kyyditsin äitini kupparille ja odotellessani häntä oli tämän kuppaajan seinällä pieni taulu jossa oli tuo lause.Olin tyystin unohtanut jo tuon lauseen mutta viime yönä se jotenkin muistui mieleen.Tunsin suurta rauhaa ja pystyin katsomaan poikani kuvaa ilman että ihan fyysinen kipu olisi sydämmessä.Tänään kuvan katsominen on yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin mutta mieleni on kuitenkin seesteinen.
        Huomenna enoni siunataan ja tiedän että se on minulle vaikea päivä.Elän varmasti uudelleen oman poikani hautajaiset.Rukoilen ja pyydän voimaa jotta muistaisin että hyvästelen enoni,poikani on jo mennyt edeltä.Olen puhunut asiasta sisarteni kanssa mutta he ovat sitä mieltä että en voi olla menemättä.He eivät tietenkään pysty ajattelemaan asiaa minun kannaltani,kuten eivät pysty edes kuvittelemaan minun ikävääni.Eipä heitä voi siitä syyttää,kukaan joka ei ole kokenut samaa ei siihen pysty.Jätin enolle jäähyväiset jo silloin kun sairaalan kappelissa oli lyhyt hartaushetki jolloin tunsin selvästi sen että enoni on siellä missä on myös poikani.Monet asiat ovat muuttuneet siitä kun itse olisin vain silloin halunnut jäädä poikani viereen ikiajoiksi.Silloin en ymmärtänyt että siinä on vain maallinen keho,en vielä tajunnut enkä nähnyt sitä mitä näen ja tunnen nyt.Huomasin nyt etten ole elämässäni joutunut tekemääm milloinkaan vaikeita päätöksiä,kaikki on mennyt jotenkin loogisesti mutta nyt olen sellaisen edessä.Neuvokaa rakkaat ystävät minua sillä en haluaisi loukata kummi-tätiäni,hänkään ei ymmärtäisi pois jääntiäni.Jos aikaa olisi mennyt vaikka pari vuotta se olisi helpompaa,nyt ei ole vielä kulunut vuottakaan.Onko tämäkin sitten se tilanne jossa pitää vain kerätä kaikki voiman rippeet jotta olisi taas vahvistunut pikkuisen ja menisi voimakkaampana kohti tulevaa?
        Aurinko jo pilkahtelee joten lähden pilkille muutamaksi tunniksi vaikka tapetit odottaa yhä tekijäänsä.Aurinkoa ja voimaa päiväänne!

    • Turvamies

      Hei kaikille

      Olen ruokatauolla. Ajatukseni ovat olleet yhtä teidän kanssanne sillä olen välillä (luennolla) lukenut kännykälläni kirjoituksianne ja elänyt mukana niissä.

      "Rakkaus on kuolemaa väkevämpi" (edesmennyt Martti Lindqvist on näin todennut omassa surussaan kun menetti rakkaan puolisonsa)

      • Turvamies

        Hyvää alkavaa päivää kaikille

        Kurssi alkaa olla lopuillaan. Lopputentti on vielä aamulla ja luentojen jälkeen kotimatkalle. Kyllä kotiin on ihana lähteä. Aamut ovat minulle vaikeita. Kesällä ja syksyllä vielä aamuisin heräsin todellisuuteen ja useasti vetäyduin työhuoneeseeni itkemään vaikka en ole koskaan mikään itkupilli ollut. Tuntui vaan niin hirveälle herätä todellisuuteen. Unessa sain sain olla hetken epätodellisuudessa. Aika on kuitenkin kohdallani tehnyt jotain ja jaksan lähteä päivään vähän paremmin. Ainakin ilman itkua. Voin myös itse paljon vaikuttaa itse päiväni alkuun. Elikkä koetan vaan sinnikkäästi lähteä reippaasti kantamaan surureppuani mikä osakseni on annettu.

        Vahvaa voimaa päiväänne. Olette mielessäni.

      • poikansa menettänyt äiti
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää alkavaa päivää kaikille

        Kurssi alkaa olla lopuillaan. Lopputentti on vielä aamulla ja luentojen jälkeen kotimatkalle. Kyllä kotiin on ihana lähteä. Aamut ovat minulle vaikeita. Kesällä ja syksyllä vielä aamuisin heräsin todellisuuteen ja useasti vetäyduin työhuoneeseeni itkemään vaikka en ole koskaan mikään itkupilli ollut. Tuntui vaan niin hirveälle herätä todellisuuteen. Unessa sain sain olla hetken epätodellisuudessa. Aika on kuitenkin kohdallani tehnyt jotain ja jaksan lähteä päivään vähän paremmin. Ainakin ilman itkua. Voin myös itse paljon vaikuttaa itse päiväni alkuun. Elikkä koetan vaan sinnikkäästi lähteä reippaasti kantamaan surureppuani mikä osakseni on annettu.

        Vahvaa voimaa päiväänne. Olette mielessäni.

        Huomenna on läheiseni hautajaiset. Katselin netistä muistolauseita kukkalaitteeseen. Löysin muistolauseen, joka kosketti. "Surun läpi on kuljettava, että voisi jatkaa elämää, että voisi ymmärtää elämää enemmän."

        Yritin pohtia, mitä tuo lause tarkoittaa. Voiko elämää ymmärtää enemmän lapsen kuolemansurun jälkeen? Voiko surun kääntää nurinniskoin ja kääntää surun ikäänkuin voimakseen? Lapsen kuolemansurun kanssa eläminen on vuoristorataa, välillä pohjalla ja välillä pinnalla. Olen ollut surussa pohjamudissa läheiseni kuoleman jälkeen, mutta ehkä tästä noustaan taas. Suruni on vielä alkuvaiheessa, enkä voi sanoa, että toinen vuosi olisi ollut helpompi kuin ensimmäinen. Menetyksen alkaa vasta nyt ymmärtämään. Voiko elämää ymmärtää enemmän, kun elämän arvot muuttuvat surun myötä. Käännänkö suruni voimakseni, koska elämäni arvot ovat muuttuneet. Pohdin elämää ja arvoja, enkä aina ymmärrä, miksi ihmiset valittavat pienistä murheista, eivätkä huomaa, kuinka hyvin heillä ovat asiat. Olen joskus vihaisena ajatellut itsekseni, että odotahan, kyllä sinäkin kohtaat jossain vaiheessa läheisen menetyksen ja silloin pienet murheet eivät satuta. Olen pelästynyt näitä vihan ajatuksia, mutta ehkä ne kuuluvat tähän surun kanssa kamppailuun.

        Vieläkin tietyt päivät vuodenaikana ovat päiviä, jolloin en halua sopia päiville mitään. Yritykseeni on tulossa työharjoittelija. Yritin ensiksi sopia hänen työharjoittelun alkamispäiväksi päivän, jolloin tulee kaksi vuotta poikani kuolemasta. En voi, en tiedä, miten suren. Työharjoittelija tulee viikkoa myöhemmin. Samoin olisin ilmoittautunut kursseille, mutta en halua ilmoittautua, koska kurssin alkamispäivä on poikani hautajaispäivä.

        Voimia teille lapsensa menettäneille.

    • Anseliga68

      Poistun tästä ketjusta,koen olevani ulkopuolinen,
      kuulun jonnekki leskien palstalle!

      Sinulle turvamies ja Viola lämpöiset kiitokset ja hyvää jatkoa!

      T: Anseliga68

      • Turvamies

        Hei Anseliga68

        Kiitos, että olit mukana. Lapsen kuolema meille vanhemmille on erityinen asia samoin kuin puolisolle puolison menetys. Myös tyttäreni kokevat surun erinlaisena veljensä kuoleman suhteen.

        Surun tuska ja ikävä on kutakuinkin sama mutta käsittelemme asioita eritavoin. Älä hylkää meitä kokonaan vaan tule välillä käymään palstalla ja etsi itsellesi sopivia foorumeita missä on hyvä keskustella. Olisi kuitenkin mukava jos kävisit joskus kertomassa miten elämäsi on edennyt.

        Haluan toivottaa sinulle kaikkea hyvää elämääsi ja voimia kantaa surusi.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Anseliga68

        Kiitos, että olit mukana. Lapsen kuolema meille vanhemmille on erityinen asia samoin kuin puolisolle puolison menetys. Myös tyttäreni kokevat surun erinlaisena veljensä kuoleman suhteen.

        Surun tuska ja ikävä on kutakuinkin sama mutta käsittelemme asioita eritavoin. Älä hylkää meitä kokonaan vaan tule välillä käymään palstalla ja etsi itsellesi sopivia foorumeita missä on hyvä keskustella. Olisi kuitenkin mukava jos kävisit joskus kertomassa miten elämäsi on edennyt.

        Haluan toivottaa sinulle kaikkea hyvää elämääsi ja voimia kantaa surusi.

        Kiitos sinulle Anseliga68 kauniista sanoistasi ja mukanaolosta tällä foorumilla. Mielellään pidämme sinut täällä ja kuulemme sinusta ja siitä miten pääset surussasi ja elämässäsi eteenpäin, miten löydät keinoja selviämiseen.

        Toivon sinulle paljon voimia ja lähetän täältä lämpimän halauksen sinulle

      • Pirstaleita

        Minäkin olen leski.(Inhottava sana tuo leski.)
        Menetin noin viisi vuotta sitten kuopukseni tapaturmaisesti ja viime syksyn korvalla mieheni syövälle.
        Suru läheisen poismenosta on meitä kaikkia yhdistävä tekijä.
        Lapsen menettäminen, raatelee elämän vereslihalle vuosiksi ja hävittää tulevaisuuden. Jättää paljon avoimia kysymyksiä, itsesyytöksiä.Lapsen myötä
        joutuu hautaamaan samalla myös ison osan itsestään.
        Yhtäkkisen kuoleman tajuaminen vei pitkän aikaa, ja vielläkin on joskus tunne, että elän painajaisunta, kun herään, on kaikki taas hyvin.
        Poikani kuoli juuri joulun kynnyksellä, vasta kolmantena jouluna todella tajusin, että hän puuttuu fyysisesti. Nyt kuitenkin ajattelen, että he, poikani ja mieheni ovat kyllä läsnä, vaikken voi heitä nähdä, mutta tunne heidän läheisyydestään lohduttaa.
        Puolison menetys jättää yksin, ei ole enää ketään jakamassa arkea. Ei ketään johon turvautua.
        Omassa tapauksessani miehen syöpä oli jo laajalle levinnyt löydettäessä, niin ollen, ei ollut paljoa enää tehtävissä. Vuoden ajan elimme ristiriitaisissa tunnelmissa, toisaalta toiveikkaina uusista lääkkeistä ja kuitenkin takaraivossa jyskytti koko ajan tietoisuus kuoleman läheisyydestä. Tavallaan sitä valmistautui luovuttamaan hänet kuolemalle. Hänen kannaltaan kuolema tuli helpotuksena, tuskaisten viikkojen jälkeen. Sain pidellä häntä kädestä kiinni loppuun asti, saatella rajan taa.
        Viimeinen rakkauden osoitukseni hänelle, oli antaa lupa lähteä.
        Luopuminen satuttaa aina, mutta omassa tapauksessani vaakakupissa painoi enemmän toisen tuska, kuin omat tunteeni.
        Mieheni tapauksessa pidän itseäni etuoikeutettuna, kun sain hyvästellä, ja saattaa hänet.

        Netissä on palsta "Nuoret lesket". Tuo "nuoret" ei tarkoita ikää, vaan aikaa. Itsekin käyn siellä, välillä.
        Mielestäni voit jatkaa ihan hyvin täälläkin. Suruhan on kaikkia meitä yhdistävä.
        Voimia kaikille !

      • Turvamies
        Pirstaleita kirjoitti:

        Minäkin olen leski.(Inhottava sana tuo leski.)
        Menetin noin viisi vuotta sitten kuopukseni tapaturmaisesti ja viime syksyn korvalla mieheni syövälle.
        Suru läheisen poismenosta on meitä kaikkia yhdistävä tekijä.
        Lapsen menettäminen, raatelee elämän vereslihalle vuosiksi ja hävittää tulevaisuuden. Jättää paljon avoimia kysymyksiä, itsesyytöksiä.Lapsen myötä
        joutuu hautaamaan samalla myös ison osan itsestään.
        Yhtäkkisen kuoleman tajuaminen vei pitkän aikaa, ja vielläkin on joskus tunne, että elän painajaisunta, kun herään, on kaikki taas hyvin.
        Poikani kuoli juuri joulun kynnyksellä, vasta kolmantena jouluna todella tajusin, että hän puuttuu fyysisesti. Nyt kuitenkin ajattelen, että he, poikani ja mieheni ovat kyllä läsnä, vaikken voi heitä nähdä, mutta tunne heidän läheisyydestään lohduttaa.
        Puolison menetys jättää yksin, ei ole enää ketään jakamassa arkea. Ei ketään johon turvautua.
        Omassa tapauksessani miehen syöpä oli jo laajalle levinnyt löydettäessä, niin ollen, ei ollut paljoa enää tehtävissä. Vuoden ajan elimme ristiriitaisissa tunnelmissa, toisaalta toiveikkaina uusista lääkkeistä ja kuitenkin takaraivossa jyskytti koko ajan tietoisuus kuoleman läheisyydestä. Tavallaan sitä valmistautui luovuttamaan hänet kuolemalle. Hänen kannaltaan kuolema tuli helpotuksena, tuskaisten viikkojen jälkeen. Sain pidellä häntä kädestä kiinni loppuun asti, saatella rajan taa.
        Viimeinen rakkauden osoitukseni hänelle, oli antaa lupa lähteä.
        Luopuminen satuttaa aina, mutta omassa tapauksessani vaakakupissa painoi enemmän toisen tuska, kuin omat tunteeni.
        Mieheni tapauksessa pidän itseäni etuoikeutettuna, kun sain hyvästellä, ja saattaa hänet.

        Netissä on palsta "Nuoret lesket". Tuo "nuoret" ei tarkoita ikää, vaan aikaa. Itsekin käyn siellä, välillä.
        Mielestäni voit jatkaa ihan hyvin täälläkin. Suruhan on kaikkia meitä yhdistävä.
        Voimia kaikille !

        Hei Pirstaleita

        Olenkin kaivannut sinua ja kuulumisiasi. Sinulla on todellakin suuri surun taakka kannettavana. Voin vain kuvitella siitä osan. Tuli jotenkin kiitollinen mieli kun kerroit kuinka saattelit miehesi rajan tuolle puolelle. Se kertoo jonkinlaisesta voimasta ja siitä, että me kaikki kuljemme samaan suuntaan ja omakin aikamme koittaa jolloin ylitämme rajan.

        Kerro kuulumisistasi

      • Anseliga68
        Pirstaleita kirjoitti:

        Minäkin olen leski.(Inhottava sana tuo leski.)
        Menetin noin viisi vuotta sitten kuopukseni tapaturmaisesti ja viime syksyn korvalla mieheni syövälle.
        Suru läheisen poismenosta on meitä kaikkia yhdistävä tekijä.
        Lapsen menettäminen, raatelee elämän vereslihalle vuosiksi ja hävittää tulevaisuuden. Jättää paljon avoimia kysymyksiä, itsesyytöksiä.Lapsen myötä
        joutuu hautaamaan samalla myös ison osan itsestään.
        Yhtäkkisen kuoleman tajuaminen vei pitkän aikaa, ja vielläkin on joskus tunne, että elän painajaisunta, kun herään, on kaikki taas hyvin.
        Poikani kuoli juuri joulun kynnyksellä, vasta kolmantena jouluna todella tajusin, että hän puuttuu fyysisesti. Nyt kuitenkin ajattelen, että he, poikani ja mieheni ovat kyllä läsnä, vaikken voi heitä nähdä, mutta tunne heidän läheisyydestään lohduttaa.
        Puolison menetys jättää yksin, ei ole enää ketään jakamassa arkea. Ei ketään johon turvautua.
        Omassa tapauksessani miehen syöpä oli jo laajalle levinnyt löydettäessä, niin ollen, ei ollut paljoa enää tehtävissä. Vuoden ajan elimme ristiriitaisissa tunnelmissa, toisaalta toiveikkaina uusista lääkkeistä ja kuitenkin takaraivossa jyskytti koko ajan tietoisuus kuoleman läheisyydestä. Tavallaan sitä valmistautui luovuttamaan hänet kuolemalle. Hänen kannaltaan kuolema tuli helpotuksena, tuskaisten viikkojen jälkeen. Sain pidellä häntä kädestä kiinni loppuun asti, saatella rajan taa.
        Viimeinen rakkauden osoitukseni hänelle, oli antaa lupa lähteä.
        Luopuminen satuttaa aina, mutta omassa tapauksessani vaakakupissa painoi enemmän toisen tuska, kuin omat tunteeni.
        Mieheni tapauksessa pidän itseäni etuoikeutettuna, kun sain hyvästellä, ja saattaa hänet.

        Netissä on palsta "Nuoret lesket". Tuo "nuoret" ei tarkoita ikää, vaan aikaa. Itsekin käyn siellä, välillä.
        Mielestäni voit jatkaa ihan hyvin täälläkin. Suruhan on kaikkia meitä yhdistävä.
        Voimia kaikille !

        Kiitos kauniista kirjoituksestasi,ihan itku
        tuli kun sitä luin.

        Aamupäivällä kävellessäni tuolla joen varessa
        auringonpaisteessa ajatelin että elämäni olis
        pitänyt olla nyt kaikkein parhainta aikaa,mutta
        toisin on käynyt.Olen kulkenut tietäni nyt 9
        vuotta yksin,hengissä olen vaikka sydämessä
        ikuinen kaipuu.

        Lämpöisin ajatuksin,Anseliga68

    • Turvamies

      Iltaa kirjoittajat ja lukijat

      Olen nyt saanut olla kotona muutaman tunnin. Ihanaa!Ennen kuin unohdan haluan toivottaa voimia Poikansa menttäneelle äidille ja Kyyneleitä silmät täynnä huomisiin hautajaisiin. Se herättää teissä varmasti vahvat tunteet mutta koettakaa pysyä lujina. Tekin menette elämässä eteenpäin ja teitä tarvitaan niin monessa. Olen ajatuksissani mukananne. Vaikka Viola sanoo, ettei ole vahva ihminen niin koen hänessä jonkinlaista elämänvoimaa tai vahvuutta niin kuin hänen poikansakin koki. Saan siitä voimasta itsekin innoitusta. Aneseliga68 sanoi siirtyvänsä toiselle palstalle mutta toivon hänen vierailevan täälläkin joskus. Äitpällä on nyt vaikeaa ja suru tuntuu liikkuvan aallon lailla välillä ylös ja välillä alas mutta ehkäpä aalto tyyntyy välillä ihan niin kuin merikin. Merikin elää elämäänsä. Mitähän kuuluu Pirtaleita äidille? Entä lukeeko vielä kirjoituksiamme Elämää surevan kanssa? Voimia iltaanne ja muistetaan toisiamme iltarukouksissamme. Isän kätteen!

      • Viola

        Toivotan myös minä voimia läheistenne hautajaisiin Kyyneleitä silmät täynnä ja Poikansa menettänyt äiti. Olen ajatuksissani teidän luonanne huomenna.
        Matkustan silloin nuorimmaisen luo Turun seudulle viikonlopuksi.
        Meillä on ollut täällä vähän huono päivä. Mieheni ns. saneerataan ulos työstä. Hänet pannaan siihen paljon puhuttuun eläkeputkeen. Hän olisi vielä mielellään jatkanut työssään ja onhan se jonkinlainen pieni shokki kuitenkin, vaikka sitä tavallaan jo osasi vähän odottaa. Hän ehtikin olla jo lähes 40 v samassa yhtiössä, eri tehtävissä. Tietenkin tämä on pientä siihen verrattuna, mitä tässä perheessä on jo tapahtunut, mutta lisänä tähän painolastiin kuitenkin. No, tästä varmaan selvitään kuitenkin kunhan muutama päivä sulatellaan.
        Kiitos sinulle Turvamies sanoistasi. Jotain perusvahvuutta ainakin uskon, että meissä kaikissa on,jotka täällä kirjoitamme ja jaamme kokemuksiamme. Minä olen saanut monista ajatuksistasi, mitä olet kirjoittanut uutta näkökulmaa käsitellä omaa suruani ja ne ova tauttaneet minua myös ymmärtämään sitä, miten mieheni ajattelee ja reagoi tässä suruprosessissa.
        Mukava, että sait kurssisi loppuun ja pääsit taas kotiin. Kotona on todella ihana olla, varsinkin,kun sieltä on välillä hetken poissa.

        Vein tänään pojan haudalle hänen syntymäpäivälahjansa. Sydämenmuotoisen kukka-asetelman. Se oli niin kaunis, että otin siitä ja hautakivestä muutaman valokuvan. Sytytin kynttilän hänelle ja toivotin hyvää syntymäpäivää siellä, missä hän nyt on. Ehkä siellä vietetään syntymäpäiviä, kuka tietää.

        Nyt on kyllä mentävä nukkumaan, että jaksaa aamulla lähteä ajelemaan.

        Hyvää yötä teille kaikille nukkukaa hyvin.

      • Elämää surevan kanssa

        Huomenta :)

        Joka päivä olen kurkkinut ja lukenut uudet kirjoitukset.
        Meillä tuntuu nyt olevan hieman synkempi vaihe menossa ja sain aiheesta aikaan oikein mojovan riidan alkuviikosta...enkä todellakaan ole ylpeä itsestäni .
        Alkuviikon vaipuminen "teletappitasolle" ja toisen syyllistäminen puhumattomuudesta painaa mieltäni. Sekin on varmaan itsekkyyttä kun väkisin yrittää auttaa ja jakaa toisen tuskaa. On vaan niin vaikea ymmärtää miksi emme voi jakaa tätä asiaa???
        Olen nyt (pakottanut itseni) vain pienillä eleillä antanut ymmärtää, että olen tukena....

        Mukavaa viikonloppua kaikille!!

      • Turvamies
        Elämää surevan kanssa kirjoitti:

        Huomenta :)

        Joka päivä olen kurkkinut ja lukenut uudet kirjoitukset.
        Meillä tuntuu nyt olevan hieman synkempi vaihe menossa ja sain aiheesta aikaan oikein mojovan riidan alkuviikosta...enkä todellakaan ole ylpeä itsestäni .
        Alkuviikon vaipuminen "teletappitasolle" ja toisen syyllistäminen puhumattomuudesta painaa mieltäni. Sekin on varmaan itsekkyyttä kun väkisin yrittää auttaa ja jakaa toisen tuskaa. On vaan niin vaikea ymmärtää miksi emme voi jakaa tätä asiaa???
        Olen nyt (pakottanut itseni) vain pienillä eleillä antanut ymmärtää, että olen tukena....

        Mukavaa viikonloppua kaikille!!

        Hei Elämää surevan kanssa

        En lähde siitä, että minulla on sinulle joitakin neuvoja ja vinkkejä. Kerron kuitenkin omista tuntemuksistani ja ehkäpä joistakin kokemuksistanikin. Puolisoni sanoo joskus, että kumpa voisin sinua jotenkin auttaa ja tukea surussasi. Voimattomuuden tunne siinä asiassa on ihan aito. Samoin itsekin tunnen voimattomuutta tyttärieni suhteen.

        Niin kuin olen kertonut niin olen käsitellyt suruani tällä palstalla kohtalotovereitteni kanssa. En niinkään kotona puolisoni kanssa. Surun käsittely ja purkaminen on ollut siltä osin riittävää tässä elämäntilanteessa.

        jos hän alkaisi "painostamaan" tai siis aloitteelliseksi ko. asiassa saattaisin tuntea itseni ahdistetuksi sillä enhän halua käsitellä asiaa hänen kanssaan. Haluan enempikin suojella häntä ko. asian käsittelyltä. On perheitä missä molemmat vanhemmat kokevat surua ja mentystä liittyen lapsen kuolemaan. Puoliso joka ei ole lapsen äiti tai isä suree varmasti omalla tavallaan mutta minusta tuntuu jotenkin elämään suunnistaminen paremmalle kun rinnalla on siltä osin vahvempi kumppani. Olen tavannut perheen jossa koko perhe on lamaannuksissa lapsen kuoleman suhteen.

        Tiedän, että jos haluan ja niin tunnen niin voin kääntyä hänen puoleen käsittelemään suruani mutta minulle on hyvä kun hän antaa olla minun siltä osin "rauhassa". Samoin kun tuo minun tupakanpoltto. Hän ei pidä siitä mutta ei myöskään huomauta minua siitä ajoittain. On vain sanonut, että - mie luotan sinuun, että sinä vielä lopetat sen. Nämä sanat saavat minut vielä lopettamaan sen. Ehkäpä se voisi olla surussakin sama - mie luotan sinuun, että jokupäivä olet vahvempi.

        Monet asiat ovat ajan kysymys ja aina ei aikataulut käy yhteen. Joskus tuntuu, että olen surua aivan täynnä ja minun on vain koettava pakoilla sitä mielestäni ja jos siinä tilanteessa joku tarjoaisi keskustelua asiasta niin sehän tuntuisi siltä kuin minut olisi ahdistettu tilaan josta en voi paeta ja minun on tahdostani tai voimistani huolimatta alettava käymään sitä kärsimystä läpi.

        Älä sano, ettet ole ylpeä itsestäsi. Olet puolisona aidosti huolissasi ja valmis auttamaan. Se vaikuttaa rakkaudelle. Minäkään en halua jakaa tai levittää surua puolisoni kanssa. Olen iloinen, että hän vetää minua asioissa kohti elämää eikä surua.

        Kirjoitukseni vaikuttaa sekavalle sillä en saa nyt oikein ajatuksiani kasattua mutta kirjoitellaan myöhemmin lisää. Voimia päivääsi!

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Toivotan myös minä voimia läheistenne hautajaisiin Kyyneleitä silmät täynnä ja Poikansa menettänyt äiti. Olen ajatuksissani teidän luonanne huomenna.
        Matkustan silloin nuorimmaisen luo Turun seudulle viikonlopuksi.
        Meillä on ollut täällä vähän huono päivä. Mieheni ns. saneerataan ulos työstä. Hänet pannaan siihen paljon puhuttuun eläkeputkeen. Hän olisi vielä mielellään jatkanut työssään ja onhan se jonkinlainen pieni shokki kuitenkin, vaikka sitä tavallaan jo osasi vähän odottaa. Hän ehtikin olla jo lähes 40 v samassa yhtiössä, eri tehtävissä. Tietenkin tämä on pientä siihen verrattuna, mitä tässä perheessä on jo tapahtunut, mutta lisänä tähän painolastiin kuitenkin. No, tästä varmaan selvitään kuitenkin kunhan muutama päivä sulatellaan.
        Kiitos sinulle Turvamies sanoistasi. Jotain perusvahvuutta ainakin uskon, että meissä kaikissa on,jotka täällä kirjoitamme ja jaamme kokemuksiamme. Minä olen saanut monista ajatuksistasi, mitä olet kirjoittanut uutta näkökulmaa käsitellä omaa suruani ja ne ova tauttaneet minua myös ymmärtämään sitä, miten mieheni ajattelee ja reagoi tässä suruprosessissa.
        Mukava, että sait kurssisi loppuun ja pääsit taas kotiin. Kotona on todella ihana olla, varsinkin,kun sieltä on välillä hetken poissa.

        Vein tänään pojan haudalle hänen syntymäpäivälahjansa. Sydämenmuotoisen kukka-asetelman. Se oli niin kaunis, että otin siitä ja hautakivestä muutaman valokuvan. Sytytin kynttilän hänelle ja toivotin hyvää syntymäpäivää siellä, missä hän nyt on. Ehkä siellä vietetään syntymäpäiviä, kuka tietää.

        Nyt on kyllä mentävä nukkumaan, että jaksaa aamulla lähteä ajelemaan.

        Hyvää yötä teille kaikille nukkukaa hyvin.

        Hei Viola

        Hyvää Turkkusen matkaa. Kerroit miehestäsi ja haluan jotain kertoa omista kokemuksistani. Miehelle joka on halukas tekemään työtä merkitsee se ainakin minulle palaa pois miehisyydestä. Se rampauttaa mutta kai siitäkin voi toipua jos on toipuakseen. Minulle työ miehenä on jotain niitä miehisyyden peruspilareita. 90-luvun alussa olin vuoden työttömänä ja pelkästään sen takia tuntui, että elämä on eletty ja lipuu tarpeettomana pois. Tosin nyt en enää järkyttyisi samoin. Työttömyys pojan kuoleman rinnalla on kuin ilmaa. Tosin siitä minulle surasi myös taloudellisia vaikeuksia muiden vaikeuksien rinnalle. Sinä aikana sain kuitenkin olla paljon tyttäreni kanssa ja nyt kun asiaa ajattelen niin kyllä lasten kanssa eletty aika on jotain niin arvokasta, ettei sitä siinä olohetkessä osaa edes arvostaa. Moniin kysymyksiin vastaus ja ymmärrys voi löytyä kaukaa tulevaisuudesta.

        Työttömyys oli minulle ainakin jonkinlainen arvon alentuminen ihmisenä. En tiedä nyttenkään tulevaisuuttani työelämässä mutta koetan siihenkin varautua, ettei sitä jokupäivä ole. En varaudu taloudellisesti mutta henkisesti kylläkin.

        Erikoista, että jotenkin näin poikasi haudan, kukkalaitteesi ja kynttilän. Vielä ihanampana näkynä näin ajatuksesi siitä, että ehkäpä rajan tuollapuolenkin vietetään synttäreitä. Toivotaan, että meidän muidenkin läheiset voisivat niihin osallistua.

        Isän kätteen

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola

        Hyvää Turkkusen matkaa. Kerroit miehestäsi ja haluan jotain kertoa omista kokemuksistani. Miehelle joka on halukas tekemään työtä merkitsee se ainakin minulle palaa pois miehisyydestä. Se rampauttaa mutta kai siitäkin voi toipua jos on toipuakseen. Minulle työ miehenä on jotain niitä miehisyyden peruspilareita. 90-luvun alussa olin vuoden työttömänä ja pelkästään sen takia tuntui, että elämä on eletty ja lipuu tarpeettomana pois. Tosin nyt en enää järkyttyisi samoin. Työttömyys pojan kuoleman rinnalla on kuin ilmaa. Tosin siitä minulle surasi myös taloudellisia vaikeuksia muiden vaikeuksien rinnalle. Sinä aikana sain kuitenkin olla paljon tyttäreni kanssa ja nyt kun asiaa ajattelen niin kyllä lasten kanssa eletty aika on jotain niin arvokasta, ettei sitä siinä olohetkessä osaa edes arvostaa. Moniin kysymyksiin vastaus ja ymmärrys voi löytyä kaukaa tulevaisuudesta.

        Työttömyys oli minulle ainakin jonkinlainen arvon alentuminen ihmisenä. En tiedä nyttenkään tulevaisuuttani työelämässä mutta koetan siihenkin varautua, ettei sitä jokupäivä ole. En varaudu taloudellisesti mutta henkisesti kylläkin.

        Erikoista, että jotenkin näin poikasi haudan, kukkalaitteesi ja kynttilän. Vielä ihanampana näkynä näin ajatuksesi siitä, että ehkäpä rajan tuollapuolenkin vietetään synttäreitä. Toivotaan, että meidän muidenkin läheiset voisivat niihin osallistua.

        Isän kätteen

        Hei!

        Palasin vasta tänään illansuussa matkaltani. Kävimme nuorimman pojan kanssa Turussa venemessuilla. Itse en ole kovin kiinnostunut veneistä, mutta olihan siellä muutakin ja pääasia, että poika viihtyi ja olimme yhdessä.
        Illalla, kun sitten kävin nukkumaan, mietin vanhinta poikaa, hänen syntymäänsä. Hän oli oikein prinssi, ensimmäinen lapsi, kun oli ja todella toivottu. Me olimme mieheni kanssa nuoria ja elämä alussa. Joskus ajattelee, että oliko sitä elämää ollenkaan ja minne se kaikki katosi niin äkkiä.
        Elämä on tuonut tullessaan paljon hyvää, paljon iloa, mutta jossain vaiheessa elämää tuntui kuin sivua olisi käännetty ja vastaan on tullut paljon murhetta, asioita, joihin emme ole voineet paljoakaan vaikuttaa ja jotka eivät ole olleet omaa syytämme.

        Olemme hiihtäneet paljon mieheni kanssa tänä talvena ja olimme keskiviikkoiltana taas pitkällä lenkillä ja totesimme toisillemme, että tästä oikein voi nauttia. Muistin kyllä mainita, että uskaltaako tätä nyt sanoa ääneen, ettei taas tapahdu jotakin. No seuraavana päivänähän tieto tuosta mieheni työjutusta sitten pamahtikin. Työ on ollut miehelleni se asia, mistä hän vielä on voinut iloita, kun maa on tuntunut katoavan jalkojen alta. Miksi nyt kaikki pitää ottaa samalla kertaa pois ? Hän on kyllä aika maassa, mutta etsii samalla keinoja selvitä. Onneksi hänellä on tuota omaa yritystä ollut tuossa sivutyönä,niin ei jää ihan tyhjän päälle. Työyhteisö kuitenkin häviää ja se on paha.

        Elin mielikuvissani lauantaina, että kaikki omaisemme täällä, viettivät poikani syntymäpäivää. Mielessäni näin poikani hymyn ja ilon hänen silmissään.

        Kaikille teille täällä rauhallista yötä

    • Turvamies

      Hei kaikille kirjoittajille

      Jos haluatte pitää palstan ulkopuolella yhteyttä, tulla käymään tai muutoin tavata niin jutellaan enemmän sähköpostitse [email protected].
      Se on sitten kirjain O ja numero 7 jne. Ei nolla seitsämän jen.

      Turvamies

      • sydän syrjällään

        Edelleenkin käyn kattomassa teidän kirjoituksia.
        Toivon voimaa ja jaksamista kaikille. Osaisinpa kirjottaa ajatukset nuin juuri kun te muut,tasasen luontevaa kirjotusta.
        Perjantaina tuli 2 viikkoa pojan hautajaisista ja lauantaina kuukausi pois nukkumisesta ja sunnuntaina 15.3. tuli tasan 2 v. siitä diagnoosissta.
        Olis niin paljon kirjotettavaa,mutta en saa sitä sanotuksi,mutta tiedän, että te tiedättä täällä tämän "olotilan".
        Jäänpä tänne odotteleen teän kirjotuksia.
        Kuulema ja päivän jatkoa teille kaikille.

      • Turvamies
        sydän syrjällään kirjoitti:

        Edelleenkin käyn kattomassa teidän kirjoituksia.
        Toivon voimaa ja jaksamista kaikille. Osaisinpa kirjottaa ajatukset nuin juuri kun te muut,tasasen luontevaa kirjotusta.
        Perjantaina tuli 2 viikkoa pojan hautajaisista ja lauantaina kuukausi pois nukkumisesta ja sunnuntaina 15.3. tuli tasan 2 v. siitä diagnoosissta.
        Olis niin paljon kirjotettavaa,mutta en saa sitä sanotuksi,mutta tiedän, että te tiedättä täällä tämän "olotilan".
        Jäänpä tänne odotteleen teän kirjotuksia.
        Kuulema ja päivän jatkoa teille kaikille.

        Hei Sydän syrjällään

        Hienoa, että kirjoitit. Sinä osaat kirjoittaa mutta kirjoitat sitten kun tuntuu siltä. Sanot, että olisi paljon kirjoitettavaa. Minä ainakin haluaisin sen lukea, joten odottelen aikaa sopivaa. Ymmärrän kyllä hyvin, että sinulla on vielä paljon asioita ajatuksissa ja nyt on vaikeaa niitä sanoiksi pukea.

        Hienoa kuitenkin, että olet palstalla ja ilmaiset olemassaolosi. sekin on tärkeää meille muille. Ei meillä muillakaan ole lohdutuksen sanoja suureen mentykseen. Olemme vain saman kohtalon ystäviä. Tämä on erikoinen tie ystävystyä ja samaistua. Olen kuitenkin erittäin kiitollinen, että olen löytänyt nämä ystäväni jotka palstalla ovat. Sinäkin kuulut niihin.

        Kuten olet huomannut niin jään ajoittain miettimään poikani kuolemaan liittyviä asioita ja jämähdän niihin. En näe, enkä kuule mitään vaan samat ajatukset pyörivät päässäni. silloin on hyvä lukea ystävien kirjoituksia ja saada niistä jotain muuta ajateltavaa. Parempina päivinä haen toisten kirjoituksista innoitusta omalle elämälle edes yrittää jotain mikä veisi sitä eteenpäin. Kovin monesti olen niinkin kokenut. Harvoin mietin taas sitä, että mitä kirjoitan. Ei minulla ole mitään sanomaa kenellekään. Useasti kirjoitan vain senhetkisistä kuulumisista ja tunteista. Joskus tuntuu, että haluaisin kirjoittaa vaan sanan IKÄVÄ. On niin kamala IKÄVÄ poikaa.

        Me jotka emme ole vielä siirtyneet rajan tuolle puolelle, sinne missä lapsemme ja läheisemme ovat on tehtävä elää. Elämästä pitää koettaa saada sellaista, että jaksamme surumme kantaa loppuun saakka. Itse ainakin elän jälleennäkemisen toivossa. Elikkä uskon vielä kohtaavani poikani kun se aika on. Nyt mennään näin pala matkaa toisen kohtalotoverin rinnalla kulkien.

        Voimia päivääsi ja kerro edes jotain niin tiedän sinun olevan mukana.

    • poikansa menettänyt äiti

      Olin läheiseni hautajaisissa. Hautajaiset olivat kauniit. Läheiseni haudattiin lähelle poikani hautaa. Sytytin kynttilän läheiseni haudalle sekä poikani haudalle.

      Läheiseni kamppaili syövän kanssa. Kaikkia hoitokeinoja eri syöpähoidoista luonnonlääkkeisiin kokeiltiin. Läheiseni halusi elää! Läheiseni kertoi minulle, että hänen lääkäriveljensä oli sanonut, että ei pitäisi ottaa enää syöpähoitoja, kun kerran mitään ei ole tehtävissä, että loppu voi olla tuskallinen. Tähän läheiseni kertoi minulle, että ei hän voi luovuttaa, hän haluaa elää. Sairaalaan joutuessaan läheiseni oli sanonut, että tämä on hänen viimeinen matkansa ja että hän ei enää sairaalasta selviä kotiin. Luovuttiko hän?

      On ikävä läheistäni ja poikaani. Miten jaksaa elää elämää. Voin ajatella hiljaa mielessäni, että läheiselläni oli henkisesti vaikeaa hyväksyä sairauttaan ja lähenevää kuolemaansa ja kuitenkin hänellä oli vahva tarve elää. Miten pukisi sanoiksi sen, että lapsen kuoleman jälkeen oma elämisen tarve on jollain tapaa yhdentekevä. Sitä vain elää päivästä toiseen. Läheiseni sanoi minulle poikani kuoleman jälkeen, että pitäisi olla onnellinen siitä, että on terveys, lapset, mies, koti ja työ. Ymmärrän, että pitäisi, mutta poikani ennenaikainen kuolema on niin kokonaisvaltaista. Sitä ei voi ymmärtää täysin, mikään ei tuo siihen asiaan lohdutusta.

      Muistotilaisuudessa läheiseni veli puhui läheiseni elämästä ja hänen viimeisistä hetkistä. Läheiseni oli uskossa. Läheiseni viimeiset sanat olivat hänet siunanneelle papille: "Nyt minä menen taivaaseen."

      • Turvamies

        Hei Poikansa menttänyt äiti

        Olit kirjoittanut kauniisti ja tuntemuksiisi on helppo samaistua. Minulla on monet asiat elämässä hyvin ja elää voin vain tämän päivän. Silti pojan kuolema on vienyt minusta niin suuren palan elämää mennessään, että välillä elämä tuntuu juuri sille niin kuin sanot: - yhdentekevälle. Joskus välillä annankin elämän mennä ikään kuin ajelehtivan aluksen ilman mitään määränpäätä. Samalla kuitenkin tiedostan asemani isänä ja miehenä, että minun varsinkin tässä omassa elämässäni pitää olla kapteeni, joka tietää mihin satamaan edes pyrin alukseni ohjaamaan.

        Ystäväsi sanoissa: - nyt minä menen taivaaseen on se todistus siitä, että meidänkin täytyy sitä pitää määränpäänä vaikka olisi monta tuntematonta satamaa vielä matkan varrella näkemättä ja kokematta. Siinä on myös sitä jälleen näkemisen toivoa.

        Kiva, että kirjoitit. Voimia sinulle ja Isän kätteen.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Poikansa menttänyt äiti

        Olit kirjoittanut kauniisti ja tuntemuksiisi on helppo samaistua. Minulla on monet asiat elämässä hyvin ja elää voin vain tämän päivän. Silti pojan kuolema on vienyt minusta niin suuren palan elämää mennessään, että välillä elämä tuntuu juuri sille niin kuin sanot: - yhdentekevälle. Joskus välillä annankin elämän mennä ikään kuin ajelehtivan aluksen ilman mitään määränpäätä. Samalla kuitenkin tiedostan asemani isänä ja miehenä, että minun varsinkin tässä omassa elämässäni pitää olla kapteeni, joka tietää mihin satamaan edes pyrin alukseni ohjaamaan.

        Ystäväsi sanoissa: - nyt minä menen taivaaseen on se todistus siitä, että meidänkin täytyy sitä pitää määränpäänä vaikka olisi monta tuntematonta satamaa vielä matkan varrella näkemättä ja kokematta. Siinä on myös sitä jälleen näkemisen toivoa.

        Kiva, että kirjoitit. Voimia sinulle ja Isän kätteen.

        Oletko Turvamies saanut lähettämäni sähköpostin?

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Oletko Turvamies saanut lähettämäni sähköpostin?

        Hei

        Olen saanut sen sunnuntaina lähettämäsi: Tuleeko perille postin. Vastasin siihen. Oletko saanut vastauksen?

    • Turvamies

      Hyvää alkavaa päivää kaikille

      Istuin tänä aamuna ulkorappusilla sikaria poltellen. Katsoin kun kadun lapset olivat lähdössä kouluun. Yksi pojista oli poikani hyvä ystävä joka tervehti minua kättä nostamalla. Pienenä tuo poika oli meillä usein yötä kun hänen isänsä juopotteli kotona. Minusta silloin tuntui hyvälle tarjota turvapaikkaa naapurin lapselle ja mietin useasti hänen tulevaa elämäänsä. Siinä se poika nyt meni reippaana samaan kouluun missä poikanikin oli. Iloitsin pojan elämästä mutta en voinut mitään sille katkeruudelle, etten pystynyt suojelemaan omaa poikaani elämän pahimmalta viholliselta.

      Sanotaan, että Jumalan valtakunnassa ei lasketa vuosia ihmisten laskutavan mukaan, vaan ainoastaan toisesta syntymästä lähtien joka tarkoittanee iankakkista elämää. Silloin kun ihminen käy siitä sisälle, silloin hän elää. Sen täytyy olla jotain elämää suurempaa.

      Koetan olla lomalla mutta monet asiat stressaavat. Olin suunnitellut tehdä remonttia mutta eilen "korjattu" auton istuimen lämmitys toimii liiankin hyvin. 1: llä meinaa pyllyposket kärventyä edelleenkin. Suututtaa viedä autoa laiteettavaksi ja hukata näin aikaa mitä muutoin olin suunnitellut tehdä. Näin ne suunnittelemani aikataulut muuttuvat pienissäkin asioissa ja minun on vaikea taipua niihinkin. Tietokoneen yhteys pätkii, öljypoltin pätkii, kaikki pätkii.

      Kun päivän ja elämän tapahtumat pätkii niin mielikin meinaa kallistua suruun ja katkeruuteen. Koetan silti pinnistellä tähän päivään kaikilla voimilla mitä minulla on käytettävissä.

      Voimia teidänkin päivään

      • Viola

        Voi miten hyvin voin samaistua tämänpäivisiin tuntemuksiisi Turvamies !

        Olen monesti miettinyt juuri tätä, että monet vanhemmat saavat pitää lapsensa, vaikka he ovat laiminlyöneet heitä aina. Mitä vaurioita he ovat saaneet reppuunsa, sitä emme tietenkään tiedä. On niin vaikea päästä siitä ajatuksesta, että lapsen kuolema on meille vanhemmille rangaistus jostakin. Jossakin sisimmässä se aina itää, vaikka järjellä ajatellen asia ei voi olla niin. Lapsemme olivat erillisiä omia persooniaan, heillä oli oma elämänsä.Emme aiheuttaneet heidän kuolemaansa, emme tahallamme olisi vahingoittaneet heitä.

        Olen ajatellut sitä pientä lasta, jota kerran pidin sylissäni. Ei minulla ollut ajatustakaan siitä, että joutuisin menettämään hänet. Ennen poikani kuolemaa en paljonkaan ajatellut sitä, että joutuisin menettämään kenties lapseni, puolisoni, työn. Sellaiset asiat kävivät joskus mielessä, niistä kuuli,mutta ne tapahtuivat vain muille.Vaikeuksia on kuitenkin ollut muunlaisia.

        Nuorimmaisella on sellainen kirjaindiagnoosi, eli neurologisia erityisvaikeuksia. Vaikeudet kaatuivat päälle heti kun hän aloitti koulun. Voisin kirjoittaa kirjan aiheesta. Hänellä ei ole ollut varsinaisia oppimisvaikeuksia tarkoitan nyt sellaisia akateemisia taitoja, mutta sosiaalisella puolella sitäkin enemmän. Voin vain sanoa, että olen taistellut kuin leijonaemo hänen puolestaan ja luulin, että se olisi riittänyt ja se olisi vaikeinta,mitä kohdalleni tulee. Hän kuitenkin elää, hän on omanlaisensa kuten me muutkin ja hänellä on oikeus olla juuri sellainen kuin on.Hänen puolestaankin olen ollut katkera. Miksi hänen piti kokea vielä veljen menettäminen, veljen, joka oli hänelle myös ystävä.

        Ennen olen aina ollut varma siitä, että vaikean ajan jälkeen taas kaikki muuttuu paremmaksi. Vanhimman pojan kuoleman jälkeen olen tullut hyvin varovaiseksi. Usko parempaan huomiseen on mennyt. Miksi Jumala juuri minä ?
        En ole muutenkaan enää sama ihminen, olen muuttunut ja se päätee sekä hyvässä, että pahassa.Katselen elämää ihan toisen suodattimen läpi nyt kuin ennen.
        Kerään ympärilleni vain ne ihmiset,jotka tunnen tärkeiksi, yritän olla hermoilematta turhista asioista.
        Suunnittelemani tekemiset jäävät joinakin päivinä vain suunnitelmiksi. Joinakin päivinä kaikki luistaa hyvin, toisena päivänä ajatukset vain kiertävät yhtä samaa rataa ja on mentävä taas siihen suruun syvälle.

        Nyt ulkona kuitenkin paistaa aurinko. Olen vapaana tämän päivän, mutta olen luvannut leipoa lapsenlapsen ristiäisiin, joten on ainakin tarvikkeitä lähdettävä hankkimaan.

        Hyvää, parempaa päivää teille kaikille

    • Turavmies

      Hyvää huomenta kaikille

      Rakentelin eilen auton takakonttiin koiralle kuljetuspaikkaa. Ostin viimeviikolla Tampereelta takakontin ja matkustamoon väliin ns. koirakalterin. Eilen kerroin kuinka monet asiani ns. "pätkivät" ja niin kävi koirakalterinkin kanssa. Kalteria kasatessa huomasin, että siitä puuttuu osia ja joitakin osia on tuplasti. Joten sen kasaaminen siirtyy sinne kunnes myyjä lähettää puutuvat osat. Ölypolttimon sain kuitenkin huolletuksi ja se toimii nyt.

      Niin se on tässä elämässänikin, että jotkut asiat toimii ja jotkut taas odottavat aikaa sopivaa. En kykene tai voi hoitaa asioitani ja ajatuksiani kunnes saan ne puuttuvat "osat". Joitakin osia en saa milloinkaan. Kaikki ei aina ole minusta kiinni vaikka tahtoa ja innostustakin olisi. Joistakin elämäni asioihin puuttuu rohkeus ja jotkut asiat annan mennä ns. ajelehtien.

      Huomaan myös sen, että osaan olla hyvinkin valikoiva asioideni suhteen. Miksi en antaisi monen hyvän asin ajelehtia ja antaa vain mennä? Huonot ja epämiellyttävät asiat saavat olla ja kellua mutta kun on jostakin hyvästä kysymys niin lyön jarrut päälle kokonaan. Hyvät ja iloiset asiathan eivät kuulu surussa ja ikävässä rypevälle.

      Monet asiat ovat myös kohdallani hyväksymisestä kiinni. Viola sanoo useasti, ettei hyväksy poikansa kuolemaa ja niin se on minunkin kohdallani. Kuka sellaista voisi hyväksyäkään? Elämä pakottaa minua kuitenkin hyväksymään kun muita vaihtoehtoja ei ole. Siitä se elämiesen kipu kohdallani johtuu.

      Tulee mieleen rukous missä Jumalalta pyydetään TYYNEYTTÄ hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa. ROHKEUTTA muuttaa asiat mitkä voi ja VIISAUTTA eroittaa nämä edellämainitut asiat toisistaan.

      Onko kukaan törmännyt tyhmään tai huonoon rukoukseen? Tuntuu, että yleensä ne ovat viisautta täynnä ja niissä on aina hyvin nöyrä ja kaunis sisältö joka sisältää avunpyynnön. Silloin pitäisi heittäytyä myös autettavaksi, eikä rimpuilla vastaan.

      Koetan edelleen hakea ajatuksiini asioita mikä auttaisi surussa. Kun asetin kysymyksen palstalle niin en asettanut sitä siten, että miten surusta selviää, sillä siitähän ei selviä mitenkään. Mitään ratkaisua ei varmaan koskaan tule mutta vielä on paljon keinoja ja ajatuksia mitä en ole rohjennut koettaa. Joistakin asioista en edes tiedä ennen kuin kerrotte niistä minulle.

      Voimia päiväänne ja eläkää ROHKEASTI.

      • Pirstaleita

        Tuo ajelehtia on hyvä termi meille surussa eläville.
        Pojan kuoleman jälkeen piirsin kuvan, jossa pää näkyy aavalla merellä, taivaan ja meren rajaa ei erota, kaikki on yhtä synkkää, tummaa harmautta.
        Meri on arvaamaton elementti, välillä petollisen tyyni ja kantava, mutta hetkessä voi nousta myrsky, jonka aallot lyö yli ja upottaa.
        Tuo kuvaa hyvin myös surua, välillä pysymme pinnalla ja välillä uppoamme.
        Kun opimme luottamaan että elämä, läheiset ja ystävät kannattelevat meitä, niin pysymme pinnalla, kellumme.
        Kun annamme surun ja epätoivon vallata meidät, hätäännymme ja uppoamme.
        Sanonta, hukkuvasta tarttumassa oljenkorteen, niin meidänkin pitäisi yrittää nähdä nuo elämän oljenkorret, ja tarttua niihin, oppia näkemään pienet ilon aiheet, joita kaikille meille elämässä tarjoillaan ja osata nauttia niistä. Eivät ne hetkelliset ilon ja onnen tunteet, naurut vie suruamme ja ikäväämme pois, mutta auttavat pysymään pinnalla pidemmän aikaa.
        Yritetään tänään kaikki tarttua oljenkorteen, vaikka kauniiseen, iloiseen muistoon lapsistamme, läheisistämme, ja jaksamme taas huomiseen.
        Hyvää päivää kaikille

      • Viola

        Hyvää aamupäivää !

        Aurinkoinen ihana aamu, heräsin jo aikaisin ja olen jo saanut jotakin aikaan tänään.

        Aletaan jo vähän rauhoittua tuosta mieheni työpaikkajutusta. Hän on saanut jonkinlaisen uuden tarjouksen. Hän voisi jatkaa, mutta joutuisi jonnekkin monensadan kilometrin päähän uusiin tehtäviin ja kuitenkin yrityksessä tulee olemaan jokaiselle 1-3 kk lomautukset. Ikää alkaa jo olla. Jaksaako hän tässä tilanteessa ? Eläkkeellesiirtymisikää pitäisi nostaa, ikääntyvien työtehtäviä pitäisi helpottaa, puhetta vain, eihän se näin yrityksissä tänä päivänä toimi.

        Itse sain tänään soitettua kurssista, jota olen odotellut ja jonka pitäisi alkaa syksyllä. Toivottavasti pääsen sille, vaikka minäkin taidan olla jo vanha uranvaihtoon.Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan.

        Poikani syntymäpäivä oli erityisen itkuinen päivä minulle, oikeastaan pari päivää jo ennen sitä. Oli jo toinen syntymäpäivä ilman hänen fyysistä läsnäoloaan. Kuolinpäivät, syntymäpäivät kaikki merkkipäivät tulevat todennäköisesti olemaan aina vaikeita. Ensi sunnuntaina meillä on lapsenlapsen ristiäiset, sieltäkin hän puuttuu.
        Nuorimmainen on kummina ja siitä osasta hän on erityisen mielissään.

        Lapsen menettämisestä ja sen aiheuttamasta surusta emme koskaan selviä, kuten kirjoitit Turvamies. Tästä ei parane kuten sairaudesta. Lapseni menettämistä en koskaan tule hyväksymään, oma olotilani, se, että jotkut päivät ovat surun täyttämiä,joinakin päivinä voin puhua pojastani kuin hän olisi vielä täällä, joinakin päivinä olen energinen, toisina on pakotettava itsensä tekemään asioita, olen jotenkin oppinut jo hyväksymään. Elämämme on kuitenkin tässä ja nyt, tällaisena.Siitä ei voi mihinkään valitusta lähettää.

        Vahvuuskaan ei tarkoita sitä, että kaikesta on selvittävä aina täydellisen hyvin

        Monet rukoukset, ajatukset, jotka koskevat ihmisen rohkeutta, tyyneyttä, viisautta tai vahvuutta kohdata elämä, niin ne on kirjoittanut joku, joka on kokenut elämässään suuria vastoinkäymisiä tai suuria suruja

        Luin internetistä jostakin ruotsiksi, Marie Fredrikssonin kirjoittaman tekstin vahvuudesta, luullakseni hänkin menettänyt lapsensa

        Vahvana oleminen

        Vahvana oleminen ei ole sitä, että ei koskaan putoaisi, että aina tietäisi, että aina osaisi

        Vahvana oleminen ei ole sitä, että aina jaksaisi nauraa, hypätä korkeimmalle, tai haluta eniten

        Vahvana oleminen ei ole sitä, että jaksaisi nostaa painavimman painon, päästä pisimmälle tai aina onnistua

        Vahvana oleminen on sitä, että näkee elämän sellaisena kuin se on, hyväksyy sen voiman ja ottaa osaa siihen

        Putoaa pohjalle ja ruhjoutuu vaikeasti, mutta siitä huolimatta nousee ylös jälleen

        Vahvan oleminen on sitä, että uskaltaa toivoa, kun usko on heikoin

        Vahvana oleminen on sitä, että näkee valon pimeydessä ja aina taistelee saavuttaaksen sen

        Koetetaan olla vahvoina, meillä on tämä päivä, muusta enmme onneksi tiedä

        Hyvää päivää teille kaikille ystävät

      • syklami
        Viola kirjoitti:

        Hyvää aamupäivää !

        Aurinkoinen ihana aamu, heräsin jo aikaisin ja olen jo saanut jotakin aikaan tänään.

        Aletaan jo vähän rauhoittua tuosta mieheni työpaikkajutusta. Hän on saanut jonkinlaisen uuden tarjouksen. Hän voisi jatkaa, mutta joutuisi jonnekkin monensadan kilometrin päähän uusiin tehtäviin ja kuitenkin yrityksessä tulee olemaan jokaiselle 1-3 kk lomautukset. Ikää alkaa jo olla. Jaksaako hän tässä tilanteessa ? Eläkkeellesiirtymisikää pitäisi nostaa, ikääntyvien työtehtäviä pitäisi helpottaa, puhetta vain, eihän se näin yrityksissä tänä päivänä toimi.

        Itse sain tänään soitettua kurssista, jota olen odotellut ja jonka pitäisi alkaa syksyllä. Toivottavasti pääsen sille, vaikka minäkin taidan olla jo vanha uranvaihtoon.Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan.

        Poikani syntymäpäivä oli erityisen itkuinen päivä minulle, oikeastaan pari päivää jo ennen sitä. Oli jo toinen syntymäpäivä ilman hänen fyysistä läsnäoloaan. Kuolinpäivät, syntymäpäivät kaikki merkkipäivät tulevat todennäköisesti olemaan aina vaikeita. Ensi sunnuntaina meillä on lapsenlapsen ristiäiset, sieltäkin hän puuttuu.
        Nuorimmainen on kummina ja siitä osasta hän on erityisen mielissään.

        Lapsen menettämisestä ja sen aiheuttamasta surusta emme koskaan selviä, kuten kirjoitit Turvamies. Tästä ei parane kuten sairaudesta. Lapseni menettämistä en koskaan tule hyväksymään, oma olotilani, se, että jotkut päivät ovat surun täyttämiä,joinakin päivinä voin puhua pojastani kuin hän olisi vielä täällä, joinakin päivinä olen energinen, toisina on pakotettava itsensä tekemään asioita, olen jotenkin oppinut jo hyväksymään. Elämämme on kuitenkin tässä ja nyt, tällaisena.Siitä ei voi mihinkään valitusta lähettää.

        Vahvuuskaan ei tarkoita sitä, että kaikesta on selvittävä aina täydellisen hyvin

        Monet rukoukset, ajatukset, jotka koskevat ihmisen rohkeutta, tyyneyttä, viisautta tai vahvuutta kohdata elämä, niin ne on kirjoittanut joku, joka on kokenut elämässään suuria vastoinkäymisiä tai suuria suruja

        Luin internetistä jostakin ruotsiksi, Marie Fredrikssonin kirjoittaman tekstin vahvuudesta, luullakseni hänkin menettänyt lapsensa

        Vahvana oleminen

        Vahvana oleminen ei ole sitä, että ei koskaan putoaisi, että aina tietäisi, että aina osaisi

        Vahvana oleminen ei ole sitä, että aina jaksaisi nauraa, hypätä korkeimmalle, tai haluta eniten

        Vahvana oleminen ei ole sitä, että jaksaisi nostaa painavimman painon, päästä pisimmälle tai aina onnistua

        Vahvana oleminen on sitä, että näkee elämän sellaisena kuin se on, hyväksyy sen voiman ja ottaa osaa siihen

        Putoaa pohjalle ja ruhjoutuu vaikeasti, mutta siitä huolimatta nousee ylös jälleen

        Vahvan oleminen on sitä, että uskaltaa toivoa, kun usko on heikoin

        Vahvana oleminen on sitä, että näkee valon pimeydessä ja aina taistelee saavuttaaksen sen

        Koetetaan olla vahvoina, meillä on tämä päivä, muusta enmme onneksi tiedä

        Hyvää päivää teille kaikille ystävät

        Hei kaikki keskusteluun osallistuneet.
        Olen seurannut palstaanne jo pitkään ja nyt vaan päätin itsekkin kirjoittaa.Koen samoja tunteita teidän kanssanne. Elämme täällä omaa suruamme.
        Vanhin tyttäreni kuoli syöpään runsas vuosi sitten ja siitä toipuminen on vaikeata. Hän ehti täyttää 26 vuotta. Koko perhe oli taistelussa mukana koko ajan. Lääkäri lupasi parantuvan täysin. Sitä tuskaa ja ahdistusta on käyty läpi. Myös sisko ja veli sairastivat ja surevat. Kaikkein kamalinta on se että tarinamme jatkuu. Vähän yli kuukausi sitten kuoli toinen tyttäremme.Löysin hänet kotoaan omasta sängystä . Emme voi ymmärtää...Täysin puun takaa..Huomenna saamme laskea hautaan uurnan. Hän pääsee siskonsa viereen. Meillä on sukuhauta. Hautausjärjestys menee meillä väärinpäin. Eikö vanhempien pidä kuolla ensin? Poikamme on tietenkin myös ihan shokissa ja mieheni.Miten Jumala antaa yhdelle perheelle näin käydä? Olemmeko tehneet jotain pahaa? EI NÄIN SAA TAPAHTUA. Nyt sitten hetki kerrallansa. Katsokaa ystävät, että muu perhe teilläkin todella voi paremmin ja on tekemässä omaa surutyötään!! En jaksa nyt enempää.

      • Turvamies
        syklami kirjoitti:

        Hei kaikki keskusteluun osallistuneet.
        Olen seurannut palstaanne jo pitkään ja nyt vaan päätin itsekkin kirjoittaa.Koen samoja tunteita teidän kanssanne. Elämme täällä omaa suruamme.
        Vanhin tyttäreni kuoli syöpään runsas vuosi sitten ja siitä toipuminen on vaikeata. Hän ehti täyttää 26 vuotta. Koko perhe oli taistelussa mukana koko ajan. Lääkäri lupasi parantuvan täysin. Sitä tuskaa ja ahdistusta on käyty läpi. Myös sisko ja veli sairastivat ja surevat. Kaikkein kamalinta on se että tarinamme jatkuu. Vähän yli kuukausi sitten kuoli toinen tyttäremme.Löysin hänet kotoaan omasta sängystä . Emme voi ymmärtää...Täysin puun takaa..Huomenna saamme laskea hautaan uurnan. Hän pääsee siskonsa viereen. Meillä on sukuhauta. Hautausjärjestys menee meillä väärinpäin. Eikö vanhempien pidä kuolla ensin? Poikamme on tietenkin myös ihan shokissa ja mieheni.Miten Jumala antaa yhdelle perheelle näin käydä? Olemmeko tehneet jotain pahaa? EI NÄIN SAA TAPAHTUA. Nyt sitten hetki kerrallansa. Katsokaa ystävät, että muu perhe teilläkin todella voi paremmin ja on tekemässä omaa surutyötään!! En jaksa nyt enempää.

        Hei Syklami

        Osallistun tuneillani raskaisiin menetyksiisi ja elän niitä mielessäni. Kiitos, että tulit kirjoittamaan palstalle. Ole tervetullut meidän muiden surevien joukkoon. Etsitään yhdessä voimia jokaiselle päivälle kantaa surumme.

      • Viola
        syklami kirjoitti:

        Hei kaikki keskusteluun osallistuneet.
        Olen seurannut palstaanne jo pitkään ja nyt vaan päätin itsekkin kirjoittaa.Koen samoja tunteita teidän kanssanne. Elämme täällä omaa suruamme.
        Vanhin tyttäreni kuoli syöpään runsas vuosi sitten ja siitä toipuminen on vaikeata. Hän ehti täyttää 26 vuotta. Koko perhe oli taistelussa mukana koko ajan. Lääkäri lupasi parantuvan täysin. Sitä tuskaa ja ahdistusta on käyty läpi. Myös sisko ja veli sairastivat ja surevat. Kaikkein kamalinta on se että tarinamme jatkuu. Vähän yli kuukausi sitten kuoli toinen tyttäremme.Löysin hänet kotoaan omasta sängystä . Emme voi ymmärtää...Täysin puun takaa..Huomenna saamme laskea hautaan uurnan. Hän pääsee siskonsa viereen. Meillä on sukuhauta. Hautausjärjestys menee meillä väärinpäin. Eikö vanhempien pidä kuolla ensin? Poikamme on tietenkin myös ihan shokissa ja mieheni.Miten Jumala antaa yhdelle perheelle näin käydä? Olemmeko tehneet jotain pahaa? EI NÄIN SAA TAPAHTUA. Nyt sitten hetki kerrallansa. Katsokaa ystävät, että muu perhe teilläkin todella voi paremmin ja on tekemässä omaa surutyötään!! En jaksa nyt enempää.

        Kiitos, että jaksoit tulla mukaan tänne ja kirjoittaa.
        Otan sydämestäni osaa sinua ja perhettäsi kohdanneisiin vaikeisiin menetyksiin. Mikä Jumalan tarkoitus on, emme kukaan meistä osaa vastata. Monesti olen ajatellut, että onko mitään Jumalaa missään, kun hän antaa tällaista tapahtua. Missä Jumala oli lastemme kuolinhetkellä ? ottiko hän heidät pois suojellakseen heitä ? Onko heille jossakin toisessa paikassa tärkeämpi tehtävä ?

        Otat esille asian, jota olen miettinyt ja pelännyt. Miten koko perhe voi, kun yksi sen jäsen, lapsi, sisarus, on poissa. Mitä voi vielä tapahtua. Varsinkin nuorimmaisen kohdalla olen pelännyt, että hän ei saisi enää elämänhaluaan takaisin. Veljen menetys oli niin hirvittävä shokki. Viisi kuukautta ennen poikani kuolemaa kuoli onnettomuudessa veljeni poika, hänkin oli nuorimmaiselleni läheinen. Koko suku on elänyt jonkinlaisessa shokissa. Miksi suku pienenee väärästä päästä ?

        Nuorimmaisellani on neurologisia erityisvaikeuksia, hän on siitä syystä ollut terveydenhuollon asiakkaana ja saimme hänelle suhteellisen helposti apua käsitellä veljen menettämistä. Nyt ainakin tuntuu kuin hän olisi päässyt asiassa eteenpäin, ainakin hän on saanut otteen taas koulusta ja arkiasioistaan.
        Hän puhui kauan siitä, että haluaisi kuolla hänkin, ei täällä elämässä ole hänelle enää mitään. Samoja tunteita kuin itselläni aluksi,mutta en uskaltanut niitä ääneen kotona lausua.
        Moni on sanonut minulle, että pahin on meille tapahtunut , mitään pahempaa ei voi enää tulla. Ei sekään ole totta. Muille lapsille voi tulla sairautta, onnettomuuksia tai mitä tahansa. Saada uudelleen luottamus elämään, se on vaikeaa.

        Voimahalaus sinulle ja perheellesi raskaaseen päivään huomenna, olen ajatuksissa mukananne

    • Turvamies

      Isän kätteen päivänne

      Olen ollut lomalla ja kiirettä on pitänyt. Siis tekaistuja kiireitä. Töissäkään ei ole näin kiire kun lomalla. Huomaan rakentelevani ajatuksissani paljon tekemättömiä hommia ja kun en ehdi tai onnistu niitä tekemään tulee stressi. Joten hyvää lomaa vaan!

      Eilen tuntui hyvälle ja tsemppaavalle kun Pirstaleita kehoitti meitä kaikkia tarttumaan niihin hyviin "olenkorsiin" mitä elämässämme on. On erityisen tärkeää, että joltakin ajatus tulee kun omat ajtukset ovat lukossa. Yksinkertaisetkin asiat saavat joskus "ahaa" elämyksen.

      Eilen teki hiihtämään mieli mutta päädyin sitten rakentelemaan autooni koiralle paikkaa takakonttiin. Meillä on ns. pannuhuone jossa on hyvä askarrella kaikenlaista. Poikanikin viihtyi siellä todella paljon laitellen autoaan. Jotenkin siellä oli eilen hyvähenki kun olin siellä yksin.

      En myöskään välttynyt siltä ajatukselta, että voi kumpa poikanikin olisi siellä puuhastelemassa johon sitten jatkoon ajatus: - miksi hänen piti kuolla?

      Poika opiskeli auto alaa ja hänen iäkäs opettaja puhui muistotilaisuudessa. Opettaja kertoi kuinka pari-kolmekymmentä vuotta sitten hänen oppilaat olivat yhteiskuljetuksessa ja joutuivat kolariin. Heistä menehtyi useita. Hän sanoi, että tulee mieleen, että Jumalalla on huono auto kun tarvitsee näin hyviä asentajia. Minäkin olisin tarvinnut tätä hyvää asentajaa.

      Opettajan ajatus on osittain kamala mutta kuvastaa kuitenkin sitä elämän jatkuvuutta jota hänkin edustaa.

      Kaikenlainen puuhastelu auttaa minua surussani. Kun saan jonkin homman päälle niin se vie minut aikalailla kokonaan ja silloin suru ja ikävä iskevät vain ajoittain ajatuksiin.

      Lähdetään tänäänkin yhdessä samoilla ajatuksilla tekemään tästä päivästä parasta päivää kestää surumme.

      Olen sanonut, etten ole herkkä itkemään tai muutoin "itkupilli" mutta kun kuulen Jari Sillanpään kappaleen Taivas tietää, en voi pidättää itkuani. Juuri nyt se soi radiosta. "Viime yönä unta näin, että sua sain sylissäin pitää".

      Nyt tuntuu heikolle mutta koetetaan silti mennä eteenpäin.

      • Turvamies

        Hei kaikille

        Kiitollisuus meinaa aina unohtua. Vanhin tyttäreni (vaimoni entisestä avioliitosta). On ollut elämäsäni jo pienestä tylleröstä asti. tytär ja poika syntyivät muutamia vuosia myöhemmin. Hän on kuitenkin ollut minulle ihan oikea tytär siinä missä biologisesti muutkin. Kun erosin x-vaimostani niin tämä vanhin tytär oli paljon yhteydessä minuun ja kyselikin useastui kuinka jaksan. Aistin, että hänellä oli ikäänkuin hätä meidän välisestä suhteesta.Puhuttiin sitten, että mikään ei tule muuttamaan meidän välistä suhdetta ja hän on aina tyttäreni.

        Pojassa ja hänessä oli paljon yhteistä. Pojan kuoleman jälkeen tytär on ollut paljon aktiivisempi olemaan yhteydessä minuun ja käykin meillä useasti. Eilenkin hän tuli hoitamaan koiraa kun olimme illalla poissa. Jäi sitten saunomaan ja yöksi. Olen niin iloinen ja kiitollinen kun saan pitää lapsia luonani edes vähänkin aikaa. Kaikki aika lasten (aikuistenkin lasten)kanssa on jotain erityisen tärkeää ja kallisarvoista. Sen arvon voi ymmärtää täydellisesti vasta sitten kun se aika päättyy.

        Menneisyydessä emme voi elää kuin muistoissa. Huomista ei vielä ole. On vain tämä päivä.

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Hei kaikille

        Kiitollisuus meinaa aina unohtua. Vanhin tyttäreni (vaimoni entisestä avioliitosta). On ollut elämäsäni jo pienestä tylleröstä asti. tytär ja poika syntyivät muutamia vuosia myöhemmin. Hän on kuitenkin ollut minulle ihan oikea tytär siinä missä biologisesti muutkin. Kun erosin x-vaimostani niin tämä vanhin tytär oli paljon yhteydessä minuun ja kyselikin useastui kuinka jaksan. Aistin, että hänellä oli ikäänkuin hätä meidän välisestä suhteesta.Puhuttiin sitten, että mikään ei tule muuttamaan meidän välistä suhdetta ja hän on aina tyttäreni.

        Pojassa ja hänessä oli paljon yhteistä. Pojan kuoleman jälkeen tytär on ollut paljon aktiivisempi olemaan yhteydessä minuun ja käykin meillä useasti. Eilenkin hän tuli hoitamaan koiraa kun olimme illalla poissa. Jäi sitten saunomaan ja yöksi. Olen niin iloinen ja kiitollinen kun saan pitää lapsia luonani edes vähänkin aikaa. Kaikki aika lasten (aikuistenkin lasten)kanssa on jotain erityisen tärkeää ja kallisarvoista. Sen arvon voi ymmärtää täydellisesti vasta sitten kun se aika päättyy.

        Menneisyydessä emme voi elää kuin muistoissa. Huomista ei vielä ole. On vain tämä päivä.

        Hei Äitpä

        Miten voit?

      • Pirstaleita
        Turvamies kirjoitti:

        Hei kaikille

        Kiitollisuus meinaa aina unohtua. Vanhin tyttäreni (vaimoni entisestä avioliitosta). On ollut elämäsäni jo pienestä tylleröstä asti. tytär ja poika syntyivät muutamia vuosia myöhemmin. Hän on kuitenkin ollut minulle ihan oikea tytär siinä missä biologisesti muutkin. Kun erosin x-vaimostani niin tämä vanhin tytär oli paljon yhteydessä minuun ja kyselikin useastui kuinka jaksan. Aistin, että hänellä oli ikäänkuin hätä meidän välisestä suhteesta.Puhuttiin sitten, että mikään ei tule muuttamaan meidän välistä suhdetta ja hän on aina tyttäreni.

        Pojassa ja hänessä oli paljon yhteistä. Pojan kuoleman jälkeen tytär on ollut paljon aktiivisempi olemaan yhteydessä minuun ja käykin meillä useasti. Eilenkin hän tuli hoitamaan koiraa kun olimme illalla poissa. Jäi sitten saunomaan ja yöksi. Olen niin iloinen ja kiitollinen kun saan pitää lapsia luonani edes vähänkin aikaa. Kaikki aika lasten (aikuistenkin lasten)kanssa on jotain erityisen tärkeää ja kallisarvoista. Sen arvon voi ymmärtää täydellisesti vasta sitten kun se aika päättyy.

        Menneisyydessä emme voi elää kuin muistoissa. Huomista ei vielä ole. On vain tämä päivä.

        Oivalsit juuri sen asian, mitä halusin sanoa kirjoituksellani, vaikka en oikein selkeästi sitä saanut ilmaistua.
        Kauniisti kirjoitit tyttärestäsi ja ajasta jonka saat viettää lastesi kanssa.
        Omasta perheestäni on jäljellä poika, kuolleen pojan poika ja kaksi "miniätytärtä". Heistä olen kiitollinen.
        Lämmitti niin sydäntäni maanantaina, kun olin sängynpohjalla kuumeisena, flunssan kourissa, toinen tytöistä soitti ja kysyi tarvitsenko kaupasta tai apteekista jotain, tarjoutui hakemaan jos tarvitsisin. Poika kävi katsomassa tiistaina ja tänään, eilen soittelivat vointiani.
        Kaikki nuo hetket, vaikka vaan puhelimessa heidän kanssaan, ovat niitä oljenkorsia itselleni. Niin kuin myös teidän kanssanne kirjoittelu.
        Lämpimin ajatuksin Hyvää Yötä Ystävät

      • Viola
        Pirstaleita kirjoitti:

        Oivalsit juuri sen asian, mitä halusin sanoa kirjoituksellani, vaikka en oikein selkeästi sitä saanut ilmaistua.
        Kauniisti kirjoitit tyttärestäsi ja ajasta jonka saat viettää lastesi kanssa.
        Omasta perheestäni on jäljellä poika, kuolleen pojan poika ja kaksi "miniätytärtä". Heistä olen kiitollinen.
        Lämmitti niin sydäntäni maanantaina, kun olin sängynpohjalla kuumeisena, flunssan kourissa, toinen tytöistä soitti ja kysyi tarvitsenko kaupasta tai apteekista jotain, tarjoutui hakemaan jos tarvitsisin. Poika kävi katsomassa tiistaina ja tänään, eilen soittelivat vointiani.
        Kaikki nuo hetket, vaikka vaan puhelimessa heidän kanssaan, ovat niitä oljenkorsia itselleni. Niin kuin myös teidän kanssanne kirjoittelu.
        Lämpimin ajatuksin Hyvää Yötä Ystävät

        Huomenta ystävät !

        Päivät kuluvat, eilinen oli jo parempi. Pojan kuoleman vuosipäivä ja hänen syntymäpäivänsä on nyt ohitettu tänä vuonna, ne tulevat varmasti aina olemaan ne vaikeimmat päivät minulle.

        Välillä sitä voi ihan hyvin, tekee asioita ja sitten yhtäkkiä ajattelee, että miten nyt voin voida näin hyvin, kun poikaa on poissa.

        Kirjoititte eilen noista elämän oljenkorsista,joihin on tartuttava. Hienoista hetkistä,joita meille vielä tarjoutuu. Niitä antavat toiset lapsemme tai muut läheiseni.

        Eilen sain sellaisen hyvän hetken. Miniäni soitti ja hän halusi kysyä mielipidettäni kastettavan lapsenlapsen nimestä. He ovat ajatelleet, että pojan toiseksi nimeksi tulisi tämän meidän kuolleen poikamme etunimi. Miniä halusi vain tietää, tuntuisiko se meistä jotenkin vaikealta. Minulle tämä olisi iso asia, poika eläisi jotenkin tässä pienessä ja hän saisi konkreettisen siteen kuolleeseen setäänsä, jota ei koskaan tavannut.

        Tänään iloitsen siitä, että pääsen taas tuonne talviuintiin. Olen joutunut olemaan lähes kaksi viikkoa poissa sieltä. Minulta poistetiin luomi selästä ja tikkien takia en ole voinut sinne mennä.

        Minulla on jotain kipuja nivelissä, mutta ne pysyvät poissa tuon talviuinnin ansiosta. Huomaa heti eron, kun ei pääse käymään siellä.


        Sinua Syklami olen ajatellut erityisesti. Teillä oli eilen raskas päivä. Sanat tuntuvat niin turhilta. Itse uskon siihen, että meillä jokaiselle on päivämme ja kuolintapamme määrätty jo ennen syntymäämme. Sinun tyttäresi ovat nyt taivaan kauneimpia enkeleitä.

        Voimia ja rohkeutta kaikille kohdata tämä päivä

      • sydän syrjällään
        Viola kirjoitti:

        Huomenta ystävät !

        Päivät kuluvat, eilinen oli jo parempi. Pojan kuoleman vuosipäivä ja hänen syntymäpäivänsä on nyt ohitettu tänä vuonna, ne tulevat varmasti aina olemaan ne vaikeimmat päivät minulle.

        Välillä sitä voi ihan hyvin, tekee asioita ja sitten yhtäkkiä ajattelee, että miten nyt voin voida näin hyvin, kun poikaa on poissa.

        Kirjoititte eilen noista elämän oljenkorsista,joihin on tartuttava. Hienoista hetkistä,joita meille vielä tarjoutuu. Niitä antavat toiset lapsemme tai muut läheiseni.

        Eilen sain sellaisen hyvän hetken. Miniäni soitti ja hän halusi kysyä mielipidettäni kastettavan lapsenlapsen nimestä. He ovat ajatelleet, että pojan toiseksi nimeksi tulisi tämän meidän kuolleen poikamme etunimi. Miniä halusi vain tietää, tuntuisiko se meistä jotenkin vaikealta. Minulle tämä olisi iso asia, poika eläisi jotenkin tässä pienessä ja hän saisi konkreettisen siteen kuolleeseen setäänsä, jota ei koskaan tavannut.

        Tänään iloitsen siitä, että pääsen taas tuonne talviuintiin. Olen joutunut olemaan lähes kaksi viikkoa poissa sieltä. Minulta poistetiin luomi selästä ja tikkien takia en ole voinut sinne mennä.

        Minulla on jotain kipuja nivelissä, mutta ne pysyvät poissa tuon talviuinnin ansiosta. Huomaa heti eron, kun ei pääse käymään siellä.


        Sinua Syklami olen ajatellut erityisesti. Teillä oli eilen raskas päivä. Sanat tuntuvat niin turhilta. Itse uskon siihen, että meillä jokaiselle on päivämme ja kuolintapamme määrätty jo ennen syntymäämme. Sinun tyttäresi ovat nyt taivaan kauneimpia enkeleitä.

        Voimia ja rohkeutta kaikille kohdata tämä päivä

        Oljen korsiin on tosiaan tartuttava,niillä pääsee eteen päin.
        Minusta on niin mukava,kun olen löytänyt teidät täältä,tai siis kuulostaa tyhmältä sanoa nuin,eihän meistä kukaan haluais olla osa tätä ketjua,mutta, "kun elämä on kuljettanut meidät tähän kohtaloon,suremme lapsiamme".
        Toivon hirveän paljon voimia teille kaikille,vaikeuksia on meillä kaikilla,mutta lohtua löytyy aina jostakin,vaikka ei se mitään muutakaan.
        Ajattelin laittaa yhen kauniin musiikki linkin: http://www.youtube.com/watch?v=goeJOGKX-pY
        Mukava,että meän äitien lisäksi täällä myös "isä-turvamies" kirjottelee. Oma mies ei ossaa puhella tästä surusta,juuri mittään ...

    • Turvamies

      Hyvää yötä näkymättömät ystäväni

      Tänään päivänvalon määrä lähti kasvamaan useita minuteja. Minäkin olen taas päivän lähempänä elämän ja kuoleman rajaani. Lähempänä poikaani.

      Tänään on ollut vauhdikas päivä ja koiralle rakemtamani takakontin väliseinä alkaa olla valmis.

      Olen rypenyt surun mustissa vesissä mutta kyllä tässä elämässä on hyvääkin. Remontin tekeminen ja kaikenlainen puuhastelu on minulle hyväksi sillä ne vievät minut aivan kokonaan.

      Mietin tänään myös teitä muita. Etenkin niitä jotka lukevat palstaa mutta eivät kirjoita tai muutoin ilmaise itseään. Oletan, että heilläkin on omat murheensa kannettavinaan ja joskus surun musta tuska koskee mielettömästi. Samoin kuin sielua kalvava ikävä ja lohduttomuus.

      Edelleen peräänkuulutan sitä kaikkea MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA? Joten kertokaa niistä kokemuksista. Arkisetkin päivän tapahtumat ovat tärkeitä kuulla. Itse saan niistä innoittavia ajatuksia ja vieläpä toteutuksiakin. Ne on niitä pieniä "oljenkorsia" niin kuin Pirstaleita kirjoitti.

      Violalta nappaan ajtuksen tulevan lapsen lapseni nimeen. Esitän tyttärelleni harkintaan, että jos lapsi on poika niin voisiko hänen toinen nimensä olla hänen veljensä nimi. Violan tilanne lämmitti ajtuksiani kovasti.

      rukouksetkin ovat tärkeitä. Minulle on lyhyitä ja hyvin yksinkertaisia. Ovat kuitenkin päivän päätös jossa saan kertoilla Herralleni ihan mitä lystään. Useasti pyydän häntä pitämään huolta pojastani sekä teidän kaikkien läheisistä unohtamatta teitäkään. Joskus pyydän Häntä lievittämään jonkun teidän surun tuskaa jota itsekin välillä poden.Tärkeintä on kuitenkin tehdä eräänlainen tilinpäätös päivästä. Siinä sitten voi itsekin vertailla mitä "viivan alle jää". Oliko päivä hyvä vaiko huono. Missä voin huomenna koettaa tsempata.

      Hyvää yötä ystävät. Nukkukaa hyvin ja nähkää levollisia unia. Isän kätteen!

      • Minttu maaria

        Itku silmässä luin keskustelunne. Itse menetin tyttäreni kaksi vuotta sitten syövälle. Tunnemyrskyt ja tyynemmät jaksot ovat tuttuja minullekin ja tuo ikävä...

      • Turvamies
        Minttu maaria kirjoitti:

        Itku silmässä luin keskustelunne. Itse menetin tyttäreni kaksi vuotta sitten syövälle. Tunnemyrskyt ja tyynemmät jaksot ovat tuttuja minullekin ja tuo ikävä...

        Hyvää huomenta ja aurinkoista aamua teille kaikille

        Tulin koneelle odottaen, jotain viestiä. Poikaani ikävöin minäkin tänä aamuna ja sinä Minuttu maaria olit ensimmäinen näkymätön ystäväni, jonka rinnalle oli näkymättömänä hyvä tulla samoihin tunteisiin näin virtuaalisesti.

        Vuodet ja elämän tilanteet vaihtuvat mutta ikävä ja kaipuu kulkee mukanamme elämämme loppuun saakka. Ole sinäkin tervetullut mukaan palstalle kertomaan tuntemuksistasi ja vaikkapa ihan päivän kuulumisista. Surun ja ikävän tuskan tunnemme jokainen lähes samoin mutta elämämme elämäämme eritavoin. Yhdessä voimme saada jotain toinen toisiltamme mikä helpottaa ja vahvistaa arkipäiväämme. Voimme yhtyä tunnemurskyihin mutta myös iloita toistemme tyynemmistä jaksoista.

        Luuletko
        että sinut on hylätty
        unohdettu
        eikä huokauksiasi huomata
        kun ahdistus on riistänyt
        huuliltasi kaikki sanat
        etkä osaa vastata
        kärsimyksen asettamiin
        kysmyksiin.

        Tiesitkö
        että sinut muistetaan siellä
        missä varpusistakin pidetään lukua
        ja missä kaikki pääsi hiuksetkin
        ovat lasketut.

        Erkki Leminen

      • Anseliga68

        oli tuo isän rakkauskirje!

      • Turvamies
        Anseliga68 kirjoitti:

        oli tuo isän rakkauskirje!

        Hei Anseliga68

        Mukava kuulla sinustakin jotain. Miten olet voinut? Kaunis oli todella sydän syrjällään lähettämä Isän kirje. Paljon kiitoksia hänelle, että jakoi tämän meille muillekin.

        Kysymys on uskosta. Jos uskoo niin tällaisista kirjoituksista / videoista saa jotain mutta jos ei usko niin ilmeisesti ei myöskään saa mitään. Kaikille silti on tarjolla.

        Sanonta - kaikki ovat kutsutut mutta harvat vain valitut on laaja ja suppea käsite yhtä iaikaa. Valituksi pääsee uskomalla ja pyrkimällä. Ketään ei pakoteta uskomaan eikä tulemaan valituksi. Perustuu täysin vapaaehtoisuuteen.

        Aurinko paistaa. Rakentelen edelleen koiralle sitä paikkaa auton perään. Puolisoni laittaa kivilaattoja alakerran seinään. Nyt elämä tuntuu ihanalle. Siis ihanalle!

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Anseliga68

        Mukava kuulla sinustakin jotain. Miten olet voinut? Kaunis oli todella sydän syrjällään lähettämä Isän kirje. Paljon kiitoksia hänelle, että jakoi tämän meille muillekin.

        Kysymys on uskosta. Jos uskoo niin tällaisista kirjoituksista / videoista saa jotain mutta jos ei usko niin ilmeisesti ei myöskään saa mitään. Kaikille silti on tarjolla.

        Sanonta - kaikki ovat kutsutut mutta harvat vain valitut on laaja ja suppea käsite yhtä iaikaa. Valituksi pääsee uskomalla ja pyrkimällä. Ketään ei pakoteta uskomaan eikä tulemaan valituksi. Perustuu täysin vapaaehtoisuuteen.

        Aurinko paistaa. Rakentelen edelleen koiralle sitä paikkaa auton perään. Puolisoni laittaa kivilaattoja alakerran seinään. Nyt elämä tuntuu ihanalle. Siis ihanalle!

        Huomenta ja hyvää alkavaa vikkoa kaikelle ystävät !

        Täällä on niin paljon kaunista ja lohduttavaa lukemista. Kiitos teille kaikille niistä.

        Viikonloppu meni lapsenlapsen ristiäisten valmistelemisessa. Leivoin sinne avuksi.

        Eilen pieni poika vietti sitten ensimmäistä juhlaansa ja sai kasteessa myös nimen. Hänellä on nyt toisena nimenä vanhimman poikamme nimi.

        Ilon ja surun tunteet vaihtelivat eilen. Yksi oli joukosta poissa tai kaksi. Miniäni isä kuoli yllättäen samana vuonna kuin poikamme. Tämä pieni poika ei koskaan tule tapaamaan toista isoisäänsä, eikä setäänsä. Valokuvien avulla voimme kuitenkin kertoa hänelle heistä.

        Ilo ja suru kulkevat käsi kädessä. Ei surua ilman iloa, ei iloa ilman surua.
        Joka ei voi tuntea surua, ei myöskään tunne iloa.

        Suru ja rakkaus liittyvät myös yhteen. Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi suru.

        Pitäkää kovasti huolta toisistanne, sillä kukaan ei tiedä, miten pitkä aika on siihen, kun joku on poissa.

        Meillä jäi myös remontit kesken silloin jouluna 2007, tai oikeastaan talon laajennus. Laajennusosan olemme saaneet nyt valmiiksi, mutta vielä olisi tekemistä. Pesuhuonen kaakelointi ja uuden terassin tekminen. Ei ole ollut oikein energiaa suunnitella, mutta terassin tekemiseen sopiva aika lähenee. Soitin tänä aamuna veljeni pojalle, joka työskentelee rakennustarvikkeita- ja palveluja myyvässä yrityksessä ja sovin ajan sinne. Yritämme yhdessä läytää sopivia ratkaisuja.

        Ulkona on ihana päivä, olen lähdössä kurssilleni.

        Voimia päiväänne

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Huomenta ja hyvää alkavaa vikkoa kaikelle ystävät !

        Täällä on niin paljon kaunista ja lohduttavaa lukemista. Kiitos teille kaikille niistä.

        Viikonloppu meni lapsenlapsen ristiäisten valmistelemisessa. Leivoin sinne avuksi.

        Eilen pieni poika vietti sitten ensimmäistä juhlaansa ja sai kasteessa myös nimen. Hänellä on nyt toisena nimenä vanhimman poikamme nimi.

        Ilon ja surun tunteet vaihtelivat eilen. Yksi oli joukosta poissa tai kaksi. Miniäni isä kuoli yllättäen samana vuonna kuin poikamme. Tämä pieni poika ei koskaan tule tapaamaan toista isoisäänsä, eikä setäänsä. Valokuvien avulla voimme kuitenkin kertoa hänelle heistä.

        Ilo ja suru kulkevat käsi kädessä. Ei surua ilman iloa, ei iloa ilman surua.
        Joka ei voi tuntea surua, ei myöskään tunne iloa.

        Suru ja rakkaus liittyvät myös yhteen. Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi suru.

        Pitäkää kovasti huolta toisistanne, sillä kukaan ei tiedä, miten pitkä aika on siihen, kun joku on poissa.

        Meillä jäi myös remontit kesken silloin jouluna 2007, tai oikeastaan talon laajennus. Laajennusosan olemme saaneet nyt valmiiksi, mutta vielä olisi tekemistä. Pesuhuonen kaakelointi ja uuden terassin tekminen. Ei ole ollut oikein energiaa suunnitella, mutta terassin tekemiseen sopiva aika lähenee. Soitin tänä aamuna veljeni pojalle, joka työskentelee rakennustarvikkeita- ja palveluja myyvässä yrityksessä ja sovin ajan sinne. Yritämme yhdessä läytää sopivia ratkaisuja.

        Ulkona on ihana päivä, olen lähdössä kurssilleni.

        Voimia päiväänne

        Hei Viola

        Hienoa, että lapsi sai toiseksi nimekseen poikasi nimen. Minua lämmitti se ajatus kun kerroit siitä ja esitinkin nuoremmalle tyttärenni sen viikonlopulla. Hän sanoi itsekin sitä miettineen jos lapsi on poika. Itse odotan yhtä paljon tyttöä tai poikaa mutta olisihan se nimi jotain sellaista jatkuvuutta tarkoittavaa.

        Minäkin elän arkea ja välillä mietin ajatukseni tipahtavat siihen, että olisipa poika tässä kanssani. Varsinkin kun remontoin tai laitan autoa. Hän niin viihtyi mukana remonttihommissa. autot olivat hänelle se mielenkiinnon kohde.

        Haettiin hänelle yhdesä Helsingistä auto. Mentiin junalla ja tultiin autolla takaisin. Hänellä ei silloin ollut vielä ajokorttia. Sama auto katkesi sitten kahtia vieden pojan hengen mukanaan.

        Hyvää kurssia sinulle. Minäkin mietin, että jaksaisinko lähteä kouluttamaan koiraa. Tänään on koirien koulutusilta. Koiralla on suuret lahjat jälkikoiraksi ja tavoitteena on kouluttaa siitä viranomaisten hyväksymä jälkikoira. Voitaisiin sitten osallistua tarvittaessa pelastuspalveluun jäljittämisessä.

        Hyvää iltaa teille kaikille

      • Anseliga68
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Anseliga68

        Mukava kuulla sinustakin jotain. Miten olet voinut? Kaunis oli todella sydän syrjällään lähettämä Isän kirje. Paljon kiitoksia hänelle, että jakoi tämän meille muillekin.

        Kysymys on uskosta. Jos uskoo niin tällaisista kirjoituksista / videoista saa jotain mutta jos ei usko niin ilmeisesti ei myöskään saa mitään. Kaikille silti on tarjolla.

        Sanonta - kaikki ovat kutsutut mutta harvat vain valitut on laaja ja suppea käsite yhtä iaikaa. Valituksi pääsee uskomalla ja pyrkimällä. Ketään ei pakoteta uskomaan eikä tulemaan valituksi. Perustuu täysin vapaaehtoisuuteen.

        Aurinko paistaa. Rakentelen edelleen koiralle sitä paikkaa auton perään. Puolisoni laittaa kivilaattoja alakerran seinään. Nyt elämä tuntuu ihanalle. Siis ihanalle!

        ...keskustelu vaikko, kaikilla kevättä rinnassa?

        Minulle kuuluu ihan hyvää.Olen onnellinen kun
        olen saanut nyt ihan lähipäivinä työstettyä
        surua kohti kaipuuta ja ihania muistoja.

        Työnikin on erittäin palkitsevaa,jossa saa
        huomata ihania kasvualustoja tälle maalle.
        Paljon olen myös lenkkeillyt ja nauttinut
        luonnossa olemisesta!

        Varmasti tulee taas aika että nousee viha ja
        tuhat kysymystä että miksi jouduin luopumaan
        rakkaastani?Mutta se on sen ajan murhe.

        Nyt yritän mennä näillä eväillä eteenpäin.

      • Turvamies
        Anseliga68 kirjoitti:

        ...keskustelu vaikko, kaikilla kevättä rinnassa?

        Minulle kuuluu ihan hyvää.Olen onnellinen kun
        olen saanut nyt ihan lähipäivinä työstettyä
        surua kohti kaipuuta ja ihania muistoja.

        Työnikin on erittäin palkitsevaa,jossa saa
        huomata ihania kasvualustoja tälle maalle.
        Paljon olen myös lenkkeillyt ja nauttinut
        luonnossa olemisesta!

        Varmasti tulee taas aika että nousee viha ja
        tuhat kysymystä että miksi jouduin luopumaan
        rakkaastani?Mutta se on sen ajan murhe.

        Nyt yritän mennä näillä eväillä eteenpäin.

        Hei Anseliga68

        Mukava kuulla sinusta ja että menet eteenpäin. Päivät vaihtelevat ja moniin asioihin törmää tahtomattaan mikä imaisee suruun mutta tärkeintä on suunta voida paremmin.

        Uskon, ettei tämä palsta vielä hiljene mutta itsekullakin on välillä tapahtumia ja asioita mikä estää kirjoittamasta. Lukijoita ainakin on paljon. Nyt jo yli 11 000. Osa on tietenkin meidän kirjoittajien mutta paljon on muitakin jotka elävät tätä elämään kanssamme. Toivon, että hekin saisivat kirjoituksista jotain apua ja rohkaisua omiin murheisiinsa.

        Huomenna matkaan Helsinkiin työmatkalle ja ajelen torstaina kotiin tänne Etelä-Savoon.

        Hyvää yötä Anseliga68 ja kerro kuulumisistasi.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola

        Hienoa, että lapsi sai toiseksi nimekseen poikasi nimen. Minua lämmitti se ajatus kun kerroit siitä ja esitinkin nuoremmalle tyttärenni sen viikonlopulla. Hän sanoi itsekin sitä miettineen jos lapsi on poika. Itse odotan yhtä paljon tyttöä tai poikaa mutta olisihan se nimi jotain sellaista jatkuvuutta tarkoittavaa.

        Minäkin elän arkea ja välillä mietin ajatukseni tipahtavat siihen, että olisipa poika tässä kanssani. Varsinkin kun remontoin tai laitan autoa. Hän niin viihtyi mukana remonttihommissa. autot olivat hänelle se mielenkiinnon kohde.

        Haettiin hänelle yhdesä Helsingistä auto. Mentiin junalla ja tultiin autolla takaisin. Hänellä ei silloin ollut vielä ajokorttia. Sama auto katkesi sitten kahtia vieden pojan hengen mukanaan.

        Hyvää kurssia sinulle. Minäkin mietin, että jaksaisinko lähteä kouluttamaan koiraa. Tänään on koirien koulutusilta. Koiralla on suuret lahjat jälkikoiraksi ja tavoitteena on kouluttaa siitä viranomaisten hyväksymä jälkikoira. Voitaisiin sitten osallistua tarvittaessa pelastuspalveluun jäljittämisessä.

        Hyvää iltaa teille kaikille

        Iltaa näkymättömät ystävät !

        Yksi päivä illassa.
        Olen katsellut kuvia, joita miniäni on lähettänyt sähköpostiini. Kuvia pienestä lapsenlapsesta. Hän muistuttaa paljon vanhinta poikaani vauvana. Vauva tekee minut samalla kertaa iloiseksi ja surulliseksi. Olen kulkenut muistoissani siihen aikaan, kun poikani oli lapsi.

        15 kk olen elänyt kummallista olotilaa. Alun shokki ja tunne, että oli kuin lasikuvun sisällä. Sydänoireita, kuin sydän särkyisi, tunnottomuutta, kuin leijailisi jossakin. Alussa tuntui siltä, että halusi vain itse mennä perässä.
        Nyt on välillä jo hyviä päiviä, niistä kerää voimia. Toisina päivinä vain on jossakin kuin tunnottomassa tilassa, ei jaksa surra, ei jaksa olla kovin iloinenkaan Sitä vain on. Kyyneleet ovat toinen juttu. En ole ikinä ollut kova itkemään, mutta nyt niitä kyyneleitä tulee jostakin ihan yhtäkkiä. Silmäni ovat olleet välillä ihan kipeät kaikesta itkemisestä.
        Toisaalta sitä pystyy iloitemaan kaikenlaisesta, mitä ei ennen edes huomioinut.

        Kävin eilen entisellä työpaikallani ja aika maassa olin kun tulin sieltä. En haluaisi missään nimessä sinne takaisin, mutta siltikin olen kateellinen heille jotka ovat siellä. Heidän ei ole tarvinnut menettää lapsiaan, yksikään heistä ei ole menettänyt puolisoa. He saavat valittaa työstä, kaikesta tavallisesta. Olen kuin toiselta planeetalta. Minun elämäni muuttui niin äkkiä. Pari vuotta sitten tähän aikaan en olisi voinut uskoa, että elämältä katkaistaan siivet tässä muodossa.

        Odotan nyt kesää ja lämpöä. Tai ennen sitä pääsiäistä, jolloin lähdemme vielä Syötteelle. Toivottavasti siellä aurinko paistaa ja on vielä hankia hiihtää.

        Hyvää yötä teille kaikille,nukkukaa hyvin.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Iltaa näkymättömät ystävät !

        Yksi päivä illassa.
        Olen katsellut kuvia, joita miniäni on lähettänyt sähköpostiini. Kuvia pienestä lapsenlapsesta. Hän muistuttaa paljon vanhinta poikaani vauvana. Vauva tekee minut samalla kertaa iloiseksi ja surulliseksi. Olen kulkenut muistoissani siihen aikaan, kun poikani oli lapsi.

        15 kk olen elänyt kummallista olotilaa. Alun shokki ja tunne, että oli kuin lasikuvun sisällä. Sydänoireita, kuin sydän särkyisi, tunnottomuutta, kuin leijailisi jossakin. Alussa tuntui siltä, että halusi vain itse mennä perässä.
        Nyt on välillä jo hyviä päiviä, niistä kerää voimia. Toisina päivinä vain on jossakin kuin tunnottomassa tilassa, ei jaksa surra, ei jaksa olla kovin iloinenkaan Sitä vain on. Kyyneleet ovat toinen juttu. En ole ikinä ollut kova itkemään, mutta nyt niitä kyyneleitä tulee jostakin ihan yhtäkkiä. Silmäni ovat olleet välillä ihan kipeät kaikesta itkemisestä.
        Toisaalta sitä pystyy iloitemaan kaikenlaisesta, mitä ei ennen edes huomioinut.

        Kävin eilen entisellä työpaikallani ja aika maassa olin kun tulin sieltä. En haluaisi missään nimessä sinne takaisin, mutta siltikin olen kateellinen heille jotka ovat siellä. Heidän ei ole tarvinnut menettää lapsiaan, yksikään heistä ei ole menettänyt puolisoa. He saavat valittaa työstä, kaikesta tavallisesta. Olen kuin toiselta planeetalta. Minun elämäni muuttui niin äkkiä. Pari vuotta sitten tähän aikaan en olisi voinut uskoa, että elämältä katkaistaan siivet tässä muodossa.

        Odotan nyt kesää ja lämpöä. Tai ennen sitä pääsiäistä, jolloin lähdemme vielä Syötteelle. Toivottavasti siellä aurinko paistaa ja on vielä hankia hiihtää.

        Hyvää yötä teille kaikille,nukkukaa hyvin.

        Huomenta Viola ja kaikki muut

        Tunnerikas oli kirjoituksesi. On rohkeutta kertoa tuntevansa kateutta. Olen monet kerrat sanonut, etten ole kenellekään mistään kateellinen mutta se ei pidä paikkaansa. Kateus elää loisena surun kanssa ja senkin joudumme kokemaan vaikkei se muutoin elämäämme kuuluisikaan.

        Selviääköhän kukaan ihminen elämänsä aikana asioilta mikä pysäyttäisi heidät kokonaan ja saisi heidän elämänarvonsa muuttumaan täsyin? Läheisen kuolema on varmaan yksi niistä mutta joillekin se voi olla jotain muutakin.

        Monien elämä ja työ näyttää ulkopuolisesta varsin hyvälle ja mielekkäälle. Siksi siitä on niin helppo tulla kateelliseksi. Emme kuitenkaan voi tietää mitä kaikkea kamalaa ja pahaa heidän taustoissaan voikaan olla. Olen työurani aikana känyt paljon erilaisten ihmisten kodeissa ja epämääräiseen aikaan. Sitä ei päällepäin voi mitenkään uskoa, että millaista elämää monessakin kodisssa eletään.

        Sekin on suuri lahja ja arvo jos terveys,ihmissuhteet ja koti ovat kunnossa. Lisäksi tarvitaan uskoa paremmasta elämästä. Moni on menettänyt toivonsa sen suhteen vaikkei kuolema ole käynyt lähelläkkään.

        Eräs rouva sanoi kerran suuttuessaan: - ei me mitään köyhiä olla vaikka meillä on niin huono auto! Tässä lauseessa on hyvin paljon kuvausta siitä, että mille ulospäin näyttää niin sen perusteella pitäisi tehdä jotain tulikintoja ja johtopäätöksiä.

        Sielussani ne tunteet myllää samoin kuin se elämän onnikin.

        Ystävikseni tulleet kirjoittajat ja minulle tuntemattomat lukijat. Uskotaan Isän kätteen tämäkin päivä.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Iltaa näkymättömät ystävät !

        Yksi päivä illassa.
        Olen katsellut kuvia, joita miniäni on lähettänyt sähköpostiini. Kuvia pienestä lapsenlapsesta. Hän muistuttaa paljon vanhinta poikaani vauvana. Vauva tekee minut samalla kertaa iloiseksi ja surulliseksi. Olen kulkenut muistoissani siihen aikaan, kun poikani oli lapsi.

        15 kk olen elänyt kummallista olotilaa. Alun shokki ja tunne, että oli kuin lasikuvun sisällä. Sydänoireita, kuin sydän särkyisi, tunnottomuutta, kuin leijailisi jossakin. Alussa tuntui siltä, että halusi vain itse mennä perässä.
        Nyt on välillä jo hyviä päiviä, niistä kerää voimia. Toisina päivinä vain on jossakin kuin tunnottomassa tilassa, ei jaksa surra, ei jaksa olla kovin iloinenkaan Sitä vain on. Kyyneleet ovat toinen juttu. En ole ikinä ollut kova itkemään, mutta nyt niitä kyyneleitä tulee jostakin ihan yhtäkkiä. Silmäni ovat olleet välillä ihan kipeät kaikesta itkemisestä.
        Toisaalta sitä pystyy iloitemaan kaikenlaisesta, mitä ei ennen edes huomioinut.

        Kävin eilen entisellä työpaikallani ja aika maassa olin kun tulin sieltä. En haluaisi missään nimessä sinne takaisin, mutta siltikin olen kateellinen heille jotka ovat siellä. Heidän ei ole tarvinnut menettää lapsiaan, yksikään heistä ei ole menettänyt puolisoa. He saavat valittaa työstä, kaikesta tavallisesta. Olen kuin toiselta planeetalta. Minun elämäni muuttui niin äkkiä. Pari vuotta sitten tähän aikaan en olisi voinut uskoa, että elämältä katkaistaan siivet tässä muodossa.

        Odotan nyt kesää ja lämpöä. Tai ennen sitä pääsiäistä, jolloin lähdemme vielä Syötteelle. Toivottavasti siellä aurinko paistaa ja on vielä hankia hiihtää.

        Hyvää yötä teille kaikille,nukkukaa hyvin.

        Hei Viola

        Menette Syötteelle. Oletan, että nousette länsirannikkoa myöten Rovaniemelle ja sieltä sitten suorinta tietä Syötteelle. Mikäli suuntaisitte matkanne enemmän keski-suomen kautta niin olette tervetulleita levähtämään meillä matkallanne. Tavoitat minut s-postin kautta.

        Hyvää ja turvallista matkaa

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola

        Menette Syötteelle. Oletan, että nousette länsirannikkoa myöten Rovaniemelle ja sieltä sitten suorinta tietä Syötteelle. Mikäli suuntaisitte matkanne enemmän keski-suomen kautta niin olette tervetulleita levähtämään meillä matkallanne. Tavoitat minut s-postin kautta.

        Hyvää ja turvallista matkaa

        Kirjoitin epäselvästi. Olemme menossa vasta pääsiäisenä Syötteelle, mutta kiitos kuitenkin toivotuksista.Ajamme tosiaan tuota rannikkotietä pitkin sinne, mutta jos suunnitelmat muuttuvat, niin tottakai ilmoitan.

        Ei oikeastaan ollut tarkoitus mennä pääsiäisenä minnekkään, kun olimme joulun jo poissa, mutta tuo hiihtäminen on niin mukavaa ja muutenkin on mukava saada vaihtelua. Saimme vuokrattua sellaisen meille sopivan mökin vielä lähellä rinteitä. Nuorin poika lähtee mukaan ja hän harrastaa lautailua. Siinä hän on hyvä, vaikka monet muut asiat ovat olleet hänelle vaikeita. Mieheni laskettelee välillä, vaikka pitää hänkin enemmän hiihtämisestä. Itse en ole ainakaan kahdeksaan vuoteen mennyt rinteisiin.

        Olen lähdössä nyt jumppaan, mutta palaan sitten lukemaan sinun ja kaikkien muiden ystävien kirjoituksia.

        Hyvää iltaa sinulle, jos olet tien päällä,niin toivon myös sinulle turvallista matkaa.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Kirjoitin epäselvästi. Olemme menossa vasta pääsiäisenä Syötteelle, mutta kiitos kuitenkin toivotuksista.Ajamme tosiaan tuota rannikkotietä pitkin sinne, mutta jos suunnitelmat muuttuvat, niin tottakai ilmoitan.

        Ei oikeastaan ollut tarkoitus mennä pääsiäisenä minnekkään, kun olimme joulun jo poissa, mutta tuo hiihtäminen on niin mukavaa ja muutenkin on mukava saada vaihtelua. Saimme vuokrattua sellaisen meille sopivan mökin vielä lähellä rinteitä. Nuorin poika lähtee mukaan ja hän harrastaa lautailua. Siinä hän on hyvä, vaikka monet muut asiat ovat olleet hänelle vaikeita. Mieheni laskettelee välillä, vaikka pitää hänkin enemmän hiihtämisestä. Itse en ole ainakaan kahdeksaan vuoteen mennyt rinteisiin.

        Olen lähdössä nyt jumppaan, mutta palaan sitten lukemaan sinun ja kaikkien muiden ystävien kirjoituksia.

        Hyvää iltaa sinulle, jos olet tien päällä,niin toivon myös sinulle turvallista matkaa.

        Hei Viola

        Käsitin kyllä, että pääsiäisenä. Olette silloinkin tervetulleita.

    • Turvamies

      Hyvää yötä ystävät ja nukkukaa hyvin

    • Turvamies

      Hei

      Pirstaleita, Sydän syrjällään, Äitpä, Minttu Maaria, Syklami, Poikansa menettänyt äiti, Elämää surevan kanssa, Kyyneleitä silmät täynnä, Surusydän, Surusisko ja jos jonkun jätin mainitsematta niin tarkoitan juuri sinua.

      Mitä teille kuulluu ja onko elämään löytynyt jotain MIKÄ ON AUTTANUT TEITÄ SURUSSA?

      • sydän syrjällään

        Tänään ollut jotenki vaikeampi aamu.... se meille kaikille tuttu tunne "LOHDUTON IKÄVÄ".
        Koitan tässä koota itteäni kokoon,jos vaikka sais muutaman rivin kirjoteltua päivän tai illan aikana.
        Aurinkoista kevätpäivän jatkoa teille kaikille...
        Oletta kaikki tärkeitä.

      • Turvamies
        sydän syrjällään kirjoitti:

        Tänään ollut jotenki vaikeampi aamu.... se meille kaikille tuttu tunne "LOHDUTON IKÄVÄ".
        Koitan tässä koota itteäni kokoon,jos vaikka sais muutaman rivin kirjoteltua päivän tai illan aikana.
        Aurinkoista kevätpäivän jatkoa teille kaikille...
        Oletta kaikki tärkeitä.

        Hei

        Nappaan sinut ajatuksiini ja olen siten kanssasi.Ikävä kalvaa meitä kaikkia mutta ollaan edes ajtuksissa yhtä suurta voimaa.

      • syklami
        sydän syrjällään kirjoitti:

        Tänään ollut jotenki vaikeampi aamu.... se meille kaikille tuttu tunne "LOHDUTON IKÄVÄ".
        Koitan tässä koota itteäni kokoon,jos vaikka sais muutaman rivin kirjoteltua päivän tai illan aikana.
        Aurinkoista kevätpäivän jatkoa teille kaikille...
        Oletta kaikki tärkeitä.

        On ollut hyvä lukea kirjoituksianne ja olla mukana.. Kiitos Viola kauniista sanoista; enkelitytöistä. Nyt tytöt ovat yhdessä vierekkäin haudassa ja toivottavasti myös taivaassa.Odottelemme hautakiven takaisin tuloa. Silloin siinä on molempien tyttöjen nimet.Meillä palaa kynttilät haudalla koko ajan, on palannut jo yli vuoden.Vanhimman tyttäreni ystävät pyysivät meiltä luvan palkata seppä takomaan haudalle sellaista koukkutankoa, mihin voi laittaa lyhdyn roikkumaan.He halusivat myös itsekkin sitä takoa. Siihen tuli teksti; lapseni nimi ja aina ajatuksissamme. Se on hieno lahja ystäviltä.Myös lyhty on takorautainen.
        Turvamies kysyit mikä on auttanut surussa. Minulla tietenkin haudalla käynti ja sen hoito ja yksi cd. Aluksi emme pystyneet muuta kuuntelemaankaan.Se soi koko saattohoidon aikana myös sairaalassa. Ainut mikä rauhoitti myös lapseni.Maarit Rajamäen ja Folke Gräsbeckin cd-levy: "Kosketa minua, Henki. Sisältää melodisia ja romanttisia klassisen musiikin, sekä hengellisen musiikin helmiä viululla ja pianolla tulkittuna. Sen voi ostaa vain Seppo Juntusen sivuilta. Löytyy googlen kautta: Seppo Juntunen ja avaa kuukausikirje. Sieltä jostakin välistä. Meille ehkä eri asia koska Juntunen oli tyttäreni pappi ja Maarit soitti toivomuksestamme hautajaisissa kehtolaulun.Auttaa ahdistukseen ja nykyisin pidän sitä usein taustamusiikkina. Teen myös päivittäin pitkiä kävelylenkkejä koiran kanssa. Siellä luonnossa on niin helppo itkeä rauhassa ja ehkä vähän myös piilossa.
        Eilen olin niin pohjalla, että lääkäri määräsi masennuslääkettä mitä olin vastustanut jo pitkään. Pelästyin kuitenkin omia ajatuksiani niin paljon, että aloitan niiden syömisen kiltisti. Olen aina ollut niin lääkevastainen, mutta en taida selviytyä ilman niitä. Maailma on minusta liian julma. Niin se aurinko vaan paistaa ja linnut laulavat. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta.Voimia teille kaikille.

      • Pirstaleita
        syklami kirjoitti:

        On ollut hyvä lukea kirjoituksianne ja olla mukana.. Kiitos Viola kauniista sanoista; enkelitytöistä. Nyt tytöt ovat yhdessä vierekkäin haudassa ja toivottavasti myös taivaassa.Odottelemme hautakiven takaisin tuloa. Silloin siinä on molempien tyttöjen nimet.Meillä palaa kynttilät haudalla koko ajan, on palannut jo yli vuoden.Vanhimman tyttäreni ystävät pyysivät meiltä luvan palkata seppä takomaan haudalle sellaista koukkutankoa, mihin voi laittaa lyhdyn roikkumaan.He halusivat myös itsekkin sitä takoa. Siihen tuli teksti; lapseni nimi ja aina ajatuksissamme. Se on hieno lahja ystäviltä.Myös lyhty on takorautainen.
        Turvamies kysyit mikä on auttanut surussa. Minulla tietenkin haudalla käynti ja sen hoito ja yksi cd. Aluksi emme pystyneet muuta kuuntelemaankaan.Se soi koko saattohoidon aikana myös sairaalassa. Ainut mikä rauhoitti myös lapseni.Maarit Rajamäen ja Folke Gräsbeckin cd-levy: "Kosketa minua, Henki. Sisältää melodisia ja romanttisia klassisen musiikin, sekä hengellisen musiikin helmiä viululla ja pianolla tulkittuna. Sen voi ostaa vain Seppo Juntusen sivuilta. Löytyy googlen kautta: Seppo Juntunen ja avaa kuukausikirje. Sieltä jostakin välistä. Meille ehkä eri asia koska Juntunen oli tyttäreni pappi ja Maarit soitti toivomuksestamme hautajaisissa kehtolaulun.Auttaa ahdistukseen ja nykyisin pidän sitä usein taustamusiikkina. Teen myös päivittäin pitkiä kävelylenkkejä koiran kanssa. Siellä luonnossa on niin helppo itkeä rauhassa ja ehkä vähän myös piilossa.
        Eilen olin niin pohjalla, että lääkäri määräsi masennuslääkettä mitä olin vastustanut jo pitkään. Pelästyin kuitenkin omia ajatuksiani niin paljon, että aloitan niiden syömisen kiltisti. Olen aina ollut niin lääkevastainen, mutta en taida selviytyä ilman niitä. Maailma on minusta liian julma. Niin se aurinko vaan paistaa ja linnut laulavat. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta.Voimia teille kaikille.

        Lämmin osanotto halaus sinulle.
        Minäkin jouduin luopumaan toisesta perheenjäsenestä viime syksyn korvalla.
        Olin niin syvällä surussani, pojan kuoleman jälkeen, etten nähnyt ympärilleni.
        Miehelläni todettiin laajalle levinnyt syöpä kolmisen vuotta pojan pois menon jälkeen, ja vuoden päästä hän lähti pojan luo.
        Mekin pidimme huolta, että pojan haudalla paloi aina kynttilä silloin ensimmäisinä vuosina, ja kävimme lähes päivittäin yhdessä tai erikseen haudalla. Tai oikeastaan vietin pitkiäkin aikoja siellä. Kirkkomme lähellä on koski, nykyään pieni, mutta keväisin ja runsaan sateen jälkeen siinä virtaa niin paljon vettä, että se kohisee. Seison sillalla ja katselen ja kuuntelen sitä. Se on mahtava ääni ja sen äärellä tuntee oman pienuutensa, tuntien että loppujen lopuksi olemme vain pienen pieni murunen tätä kaikkeutta, missä elämme. On helpompi antaa itselleen anteeksi, kun ymmärtää kuinka heikko sitä onkaan, jonkin suuremman voiman edessä, kuten luonnon.
        Asun myös kallioisen metsän vieressä ja usein kiipeän ylös kalliolle istumaan ja itkemään.
        Aika on outo käsite, ja jotenkin suljen sen pois mielestäni, kun käyn haudoilla, tai koskella, tai vaan istun kalliolla.
        Musiikin kuuntelu on myös minulle rauhoittavaa ja lohduttavaa.Löysin "youtubesta" kauniin laulun, joka on kai rakkauslaulu, mutta siinä on niin hienot sanat, että sitä voi kuunnella, myös laptansa sureva. En tiedä sanoittajaa tai säveltäjää, mutta sen esittää Nina Tapio ja Mikko Leppilampi "Jotain jää".
        Myöskin Hallikaisen ja Koivusalon kappaleissa on paljon hienoja sanoituksia esim. "Surun pisaroita, Enkeli, On niin monta syytä jatkaa, Ruskan värit". Kari Tapion "Mun sydämeni tänne jää" ja monia muita. Musiikki on kuulunut vahvasti aina elämääni.

        Voimia sinulle ja perheellesi ja myös muille surijoille, koitetaan kuitenkin "kääntää katseemme aurinkoa päin"(kappaleesta"Siellä missä nyt oot"Jari Sillanpää")

      • Anseliga68
        Pirstaleita kirjoitti:

        Lämmin osanotto halaus sinulle.
        Minäkin jouduin luopumaan toisesta perheenjäsenestä viime syksyn korvalla.
        Olin niin syvällä surussani, pojan kuoleman jälkeen, etten nähnyt ympärilleni.
        Miehelläni todettiin laajalle levinnyt syöpä kolmisen vuotta pojan pois menon jälkeen, ja vuoden päästä hän lähti pojan luo.
        Mekin pidimme huolta, että pojan haudalla paloi aina kynttilä silloin ensimmäisinä vuosina, ja kävimme lähes päivittäin yhdessä tai erikseen haudalla. Tai oikeastaan vietin pitkiäkin aikoja siellä. Kirkkomme lähellä on koski, nykyään pieni, mutta keväisin ja runsaan sateen jälkeen siinä virtaa niin paljon vettä, että se kohisee. Seison sillalla ja katselen ja kuuntelen sitä. Se on mahtava ääni ja sen äärellä tuntee oman pienuutensa, tuntien että loppujen lopuksi olemme vain pienen pieni murunen tätä kaikkeutta, missä elämme. On helpompi antaa itselleen anteeksi, kun ymmärtää kuinka heikko sitä onkaan, jonkin suuremman voiman edessä, kuten luonnon.
        Asun myös kallioisen metsän vieressä ja usein kiipeän ylös kalliolle istumaan ja itkemään.
        Aika on outo käsite, ja jotenkin suljen sen pois mielestäni, kun käyn haudoilla, tai koskella, tai vaan istun kalliolla.
        Musiikin kuuntelu on myös minulle rauhoittavaa ja lohduttavaa.Löysin "youtubesta" kauniin laulun, joka on kai rakkauslaulu, mutta siinä on niin hienot sanat, että sitä voi kuunnella, myös laptansa sureva. En tiedä sanoittajaa tai säveltäjää, mutta sen esittää Nina Tapio ja Mikko Leppilampi "Jotain jää".
        Myöskin Hallikaisen ja Koivusalon kappaleissa on paljon hienoja sanoituksia esim. "Surun pisaroita, Enkeli, On niin monta syytä jatkaa, Ruskan värit". Kari Tapion "Mun sydämeni tänne jää" ja monia muita. Musiikki on kuulunut vahvasti aina elämääni.

        Voimia sinulle ja perheellesi ja myös muille surijoille, koitetaan kuitenkin "kääntää katseemme aurinkoa päin"(kappaleesta"Siellä missä nyt oot"Jari Sillanpää")

        Mitä teille tuopi mieleen aihe:aika kuultaa muistot?

        Huomaatteko en voikaan olla pois tästä keskustelusta!

        Kevätpäiviä kaikille!

      • Pirstaleita
        Anseliga68 kirjoitti:

        Mitä teille tuopi mieleen aihe:aika kuultaa muistot?

        Huomaatteko en voikaan olla pois tästä keskustelusta!

        Kevätpäiviä kaikille!

        Oletan sen tarkoittavan, että kaikki hyvät ja kauniit asiat ihmisestä jäävät elämään muistoissa, ja negatiiviset asiat, jollaisia meissä jokaisessa on, unohdetaan.

        Hyvä ettet jättänyt meitä. Kaikkien surussa elävien ajatukset ja tuntemukset, vertaistuki, ovat meille kaikille tärkeitä, jotta jaksaisimme taas huomiseen.

        Toinen toistamme tukien,
        surun ja ilon yhdessä jakaen,
        jaksamme paremmin jatkaa,
        tätä elämän kolhimaa matkaa.

        Kevättä myös sinulle

      • Turvamies
        syklami kirjoitti:

        On ollut hyvä lukea kirjoituksianne ja olla mukana.. Kiitos Viola kauniista sanoista; enkelitytöistä. Nyt tytöt ovat yhdessä vierekkäin haudassa ja toivottavasti myös taivaassa.Odottelemme hautakiven takaisin tuloa. Silloin siinä on molempien tyttöjen nimet.Meillä palaa kynttilät haudalla koko ajan, on palannut jo yli vuoden.Vanhimman tyttäreni ystävät pyysivät meiltä luvan palkata seppä takomaan haudalle sellaista koukkutankoa, mihin voi laittaa lyhdyn roikkumaan.He halusivat myös itsekkin sitä takoa. Siihen tuli teksti; lapseni nimi ja aina ajatuksissamme. Se on hieno lahja ystäviltä.Myös lyhty on takorautainen.
        Turvamies kysyit mikä on auttanut surussa. Minulla tietenkin haudalla käynti ja sen hoito ja yksi cd. Aluksi emme pystyneet muuta kuuntelemaankaan.Se soi koko saattohoidon aikana myös sairaalassa. Ainut mikä rauhoitti myös lapseni.Maarit Rajamäen ja Folke Gräsbeckin cd-levy: "Kosketa minua, Henki. Sisältää melodisia ja romanttisia klassisen musiikin, sekä hengellisen musiikin helmiä viululla ja pianolla tulkittuna. Sen voi ostaa vain Seppo Juntusen sivuilta. Löytyy googlen kautta: Seppo Juntunen ja avaa kuukausikirje. Sieltä jostakin välistä. Meille ehkä eri asia koska Juntunen oli tyttäreni pappi ja Maarit soitti toivomuksestamme hautajaisissa kehtolaulun.Auttaa ahdistukseen ja nykyisin pidän sitä usein taustamusiikkina. Teen myös päivittäin pitkiä kävelylenkkejä koiran kanssa. Siellä luonnossa on niin helppo itkeä rauhassa ja ehkä vähän myös piilossa.
        Eilen olin niin pohjalla, että lääkäri määräsi masennuslääkettä mitä olin vastustanut jo pitkään. Pelästyin kuitenkin omia ajatuksiani niin paljon, että aloitan niiden syömisen kiltisti. Olen aina ollut niin lääkevastainen, mutta en taida selviytyä ilman niitä. Maailma on minusta liian julma. Niin se aurinko vaan paistaa ja linnut laulavat. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta.Voimia teille kaikille.

        Hei Syklami

        On niin helppo yhtyä lohduttomaan suruusi ja ikävääsi. Voin tuntea sen kokreettisesti sisikunnassani. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Voimia teille kaikille.

        Kirjoitat lopuksi: "Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Voimia teille kaikille".
        Sanasi tuntuvat joltain erityisen arvokkaalle että jaksat ja tahdot vielä toivottaa meille muillekin elänuskoa. Kiitos sinulle!

        Huomaan, että sinä uskot siihen suureen voimaan mitä ei välttämättä voi nähdä. Se on vähän sama mistä kirjoitin joskus aiemmin maasta nimeltä Australia. En ole koskaan nähnyt sitä tai kokenut konkreettisesti sen olemassa oloa mutta uskon sen olevan olemassa.

        Usko kuoleman jälkeiseen elämään ja rakkaiten jälleennäkemiseen on jotain MIKÄ AUTTAA SURUSSA.

        Mitä tulee masennuslääkkeisiin niin minäkin söin niitä pieninä annoksina viime kesänä. Läärini vakuuti, ettei niistä tule riippuvaisiksi ja että ko. lääke lisää vain tiettyjä aineita elimistössäni mikä piristää mieltä. En huomannut mitään erityistä lääkkeiden käytön aikana. Surun tuska oli valtava mutta ehkä jotenkin helpompi sitä kestää. Nykyisin on olemassa erittäin hyviä ns. täsmälääkkeitä jotka eivät turruta tai vie muutoin ajattelukykyä. Mikä sopii kenellekin ja ainahan lääkkeiden syönnin voi lopettaa mikäli ne eivät sovi.

        Ikävä, että olemme kokoontuneet tälle palstalle tämän aiheen merkeissä. Olen kuitenkin iloinen, että olen löytänyt tämän ja että te kaikki olette täällä tukenani. Kiitos siitä kaikille.

        Isän kätteen

      • Turvamies
        Anseliga68 kirjoitti:

        Mitä teille tuopi mieleen aihe:aika kuultaa muistot?

        Huomaatteko en voikaan olla pois tästä keskustelusta!

        Kevätpäiviä kaikille!

        Hei Anseliga68

        Hienoa, että et jättänyt meitä ja pysyt mukana. Et vieraana sillä kaikki jotka miettivät sitä, että MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA ovat tasavertaisesti palstalle kuuluvia. Me kaikki teemme siitä palstan ja keskustelun.

        Aika kultaa muistot tuo mieleeni sen, että kun elämä menee eteenpäin ja vääjäämättä koemme uusia asioita, ikäännymme sekä monet elämän muutokset vievät meitä väkisin surussa eteenpäin. Itse kuvaan sitä kohdallani, että kun suru pienenee niin ikävä kasvaa.

        Kun etenemme elämässä ja muistelemme rakkaitamme niin kaikki hyvä muistuu mieleen. Unohdamme tyystin riitamme ja erimielisyytemme. Muistot kultaantuvat.

        Olen nyt Helsingissä ja minulla on kotona aivan ihana muistolause kirjoitettuna Kirjan Jumala puhuu (toim. Russel) takasivuille. Se menee jotenkin näin: Muistakaa minut kun olin voimissain, muut unohtua antakaa... Se sopi mielestäni niin hyvin yhdelle miehelle jota elämä oli runnellut pahoin.
        Kirjoitan sen kunhan pääsen kotiin.

        Mitä ko. lause tuo sinulle mieleen?

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Anseliga68

        Hienoa, että et jättänyt meitä ja pysyt mukana. Et vieraana sillä kaikki jotka miettivät sitä, että MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA ovat tasavertaisesti palstalle kuuluvia. Me kaikki teemme siitä palstan ja keskustelun.

        Aika kultaa muistot tuo mieleeni sen, että kun elämä menee eteenpäin ja vääjäämättä koemme uusia asioita, ikäännymme sekä monet elämän muutokset vievät meitä väkisin surussa eteenpäin. Itse kuvaan sitä kohdallani, että kun suru pienenee niin ikävä kasvaa.

        Kun etenemme elämässä ja muistelemme rakkaitamme niin kaikki hyvä muistuu mieleen. Unohdamme tyystin riitamme ja erimielisyytemme. Muistot kultaantuvat.

        Olen nyt Helsingissä ja minulla on kotona aivan ihana muistolause kirjoitettuna Kirjan Jumala puhuu (toim. Russel) takasivuille. Se menee jotenkin näin: Muistakaa minut kun olin voimissain, muut unohtua antakaa... Se sopi mielestäni niin hyvin yhdelle miehelle jota elämä oli runnellut pahoin.
        Kirjoitan sen kunhan pääsen kotiin.

        Mitä ko. lause tuo sinulle mieleen?

        Hei vielä

        Aika kuultaa/ kultaa muistot.

        Jotenkin mieleen tuli myös vertauskuvallisesti lapuuden kesät. Kun niitä nyt aikojen päästä miettii niin ne tuntuvat vieläkin kuumilta ja pitkiltä. Tosin ilmastonmuutoskin näyttelee osaansa mutta kun muistelee kesiä niin niihin liittyy paljon mukavia hetkiä. Pilvisiä ja sateita ei muistiini ole paljoa jäänyt. Silloin paistoi aina aurinko. Paistoiko teidän kesissänne?

      • poikansa menettänyt äiti

        Hyvää pakkaspäivän aamua, talitintit laulaa, pakkasta -20 astetta aamulla 7 aikaan, nyt enää -11 ja aurinko paistaa. Kevättä rinnassa ainakin meidän hevosilla, jotka laukkaavat välillä pukitellen tarhassa. Päivät ovat pidentyneet ja on valoisampaa.

        Mieli on kuitenkin surua täynnä. Kävimme toissailtana ystäväperheemme luona. Perheen miehellä on parantumaton sairaus. Sairausta ei enää voida hoitaa lääkkeillä.Mies oli sairaalassa viime viikolla, eivätkä häntä enää sairaalasta olisi päästäneet kotiin.

        Kahviteltiin, juteltiin hevosista, elämästä ja miehen sairaudesta. Nyt mies puhuu sairaudestaan nimellä. Puhuimme myös yhteisestä ystäväperheen miehestä. Hänelläkin on todettu parantumaton sairaus.

        Poikani kuolemasta tuli kaksi vuotta. Suruni on ollut hiljaisempaa...mietiskelyä, mutta vieläkin olen ajatellut mielessäni, miten olisin voinut poikani kuoleman estää. Läheiseni kuolema, hautajaiset ja nyt näiden kahden ystäväperheemme miesten lähestyvät kuolemat panevat mielen niin matalaksi. Tuntuu kuin "elämä on pelkkää kuolemista".

        Lohdutusta suruuni tuovat työnteko, hevoset ja perheeni. Odotan jo nyt kesää, parin kuukauden päästä pääsen kalaan, saunomaan ja uimaan kesämökilleni.

        Voimia tulevaan päiväänne.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Syklami

        On niin helppo yhtyä lohduttomaan suruusi ja ikävääsi. Voin tuntea sen kokreettisesti sisikunnassani. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Voimia teille kaikille.

        Kirjoitat lopuksi: "Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Voimia teille kaikille".
        Sanasi tuntuvat joltain erityisen arvokkaalle että jaksat ja tahdot vielä toivottaa meille muillekin elänuskoa. Kiitos sinulle!

        Huomaan, että sinä uskot siihen suureen voimaan mitä ei välttämättä voi nähdä. Se on vähän sama mistä kirjoitin joskus aiemmin maasta nimeltä Australia. En ole koskaan nähnyt sitä tai kokenut konkreettisesti sen olemassa oloa mutta uskon sen olevan olemassa.

        Usko kuoleman jälkeiseen elämään ja rakkaiten jälleennäkemiseen on jotain MIKÄ AUTTAA SURUSSA.

        Mitä tulee masennuslääkkeisiin niin minäkin söin niitä pieninä annoksina viime kesänä. Läärini vakuuti, ettei niistä tule riippuvaisiksi ja että ko. lääke lisää vain tiettyjä aineita elimistössäni mikä piristää mieltä. En huomannut mitään erityistä lääkkeiden käytön aikana. Surun tuska oli valtava mutta ehkä jotenkin helpompi sitä kestää. Nykyisin on olemassa erittäin hyviä ns. täsmälääkkeitä jotka eivät turruta tai vie muutoin ajattelukykyä. Mikä sopii kenellekin ja ainahan lääkkeiden syönnin voi lopettaa mikäli ne eivät sovi.

        Ikävä, että olemme kokoontuneet tälle palstalle tämän aiheen merkeissä. Olen kuitenkin iloinen, että olen löytänyt tämän ja että te kaikki olette täällä tukenani. Kiitos siitä kaikille.

        Isän kätteen

        Hei kaikille! En ole pystynyt moneen päivään kirjoittamaan tänne,on kuin sisimpäni on kuin lukittu.Joka päivä olen kuitenkin lukenut kirjoituksianne.Luin moneen kertaan Syklaamin kirjoitusta enkä millään voinut uskoa lukemaani.Tavallaan se romutti vähäksi aikaa uskoni Korkeimpaan sillä en voi mitenkään ymmärtää että Jumala antaa kaksinkertaisen taakan.Illalla tapani mukaan juttelin sinne ylös ja kysyin että et kai sinä ajattele että toinen kerta olisi helpompi ja kevyempi kantaa?Monissa asioissa se pätee mutta ei tässä.Purkasin taas kaiken suruni ja huomasin että en juttele yksin,mielessäni vastasin kysymyksiini ja tuli rauhallinen olo.Minulla on suunnaton ikävä jatkuvasti,en tiedä kuvittelenko mutta se tuntuu viiltävänä kipuna sydämen kohdalla ja eikä ole mahdotonta jos se onkin sydänperäinen oire.Itkemään en pysty sillä tuntuu kuin kaikki tuska on lukittu jonnekkin syvälle enkä saa auki niitä lukkoja.Poikani kuolemasta tulee vuosi huhtikuun neljästoista päivä ja tiedän että sen päivän lähestyminen vaikuttaa mielialaani.Kun menen ulos niin heti iskostuu mieleen että tänään on juuri samanlainen sää kuin silloin kun kaikki tapahtui.Aina löytyy jotain joka muistuttaa siitä hirveästä päivästä,kävelenhän joka päivä sen paikan ohi missä poikani kuoli,sitä ei voi välttää mitenkään ja joka kerta se kouraisee pahasti.Mistä johtuu sekin että nähdessäni poikani ystäviä minulle tulee ahdistunut olo,kaikki asiat vyöryvät mieleeni.Silloin pidättelen itkua enkä aina pysty siihenkään.Kun he ovat lähellä niin sen selvemmin tajuan että poikani on mennyt.Se on kummallista sillä luulin että kun he pitävät yhteyttä minuun niin eikö minun pitäisi saada lohtua?Nyt sillä on päinvastainen vaikutus,ollut jo alusta lähtien.Minä pidän heistä paljon ja he jopa kutsuvat minua äiti kakkoseksi.Puheeksi en ole asiaa ottanut sillä tiedän heidänkin surevan ja he välittävät myös minusta.
        Lähden nyt taas pilkille mieltä parantamaan,eli kuten tyttäreni sanoi että jos äiti saisi palkkaa pilkkimisestä niin mutsi tekis hyvän tilin.Pakkasta oli aamulla vielä parikymmentä astetta mutta aurinko lämmittää ihanasti vaikka ei lämmön puolelle mentäiskään.Mukavaa päivää ystävät,tehdään tästä päivästä niin hyvä kuin vain voimme,enempää ei tarvitse.

      • Viola
        poikansa menettänyt äiti kirjoitti:

        Hyvää pakkaspäivän aamua, talitintit laulaa, pakkasta -20 astetta aamulla 7 aikaan, nyt enää -11 ja aurinko paistaa. Kevättä rinnassa ainakin meidän hevosilla, jotka laukkaavat välillä pukitellen tarhassa. Päivät ovat pidentyneet ja on valoisampaa.

        Mieli on kuitenkin surua täynnä. Kävimme toissailtana ystäväperheemme luona. Perheen miehellä on parantumaton sairaus. Sairausta ei enää voida hoitaa lääkkeillä.Mies oli sairaalassa viime viikolla, eivätkä häntä enää sairaalasta olisi päästäneet kotiin.

        Kahviteltiin, juteltiin hevosista, elämästä ja miehen sairaudesta. Nyt mies puhuu sairaudestaan nimellä. Puhuimme myös yhteisestä ystäväperheen miehestä. Hänelläkin on todettu parantumaton sairaus.

        Poikani kuolemasta tuli kaksi vuotta. Suruni on ollut hiljaisempaa...mietiskelyä, mutta vieläkin olen ajatellut mielessäni, miten olisin voinut poikani kuoleman estää. Läheiseni kuolema, hautajaiset ja nyt näiden kahden ystäväperheemme miesten lähestyvät kuolemat panevat mielen niin matalaksi. Tuntuu kuin "elämä on pelkkää kuolemista".

        Lohdutusta suruuni tuovat työnteko, hevoset ja perheeni. Odotan jo nyt kesää, parin kuukauden päästä pääsen kalaan, saunomaan ja uimaan kesämökilleni.

        Voimia tulevaan päiväänne.

        Iltaa te kaikki surusiskot- ja veljet !

        Kun luen kirjoituksianne, niin en voi kuin ihmetellä miten paljon surua ja vastoinkäymisiä meidän kaikkien elämään mahtuu. Välillä isompia, välillä pienempiä asioita, jotka saavat meidät miettimään koko elämän tarkoitusta yhä uudelleen ja uudelleen.Niin paljon tapahtumia, jotka tuntuvat vain kaatuvan meidän itsekunkin päälle, ilman, että olemme niihin voineet paljoakaan vaikuttaa. Puhutaan paljon elämän hallinnasta. Miten tätä elämää nyt sitten voisi hallita?

        Tämän meidän otsikomme aiheena on "mikä on auttanut surussa". Olen ihmetellyt sitä, että aina, kun luulen olevani lyhistymäisilläni ja ajattelen, että tästä elämästä ei enää tule mitään, niin aina tulee ikäänkuin jokin valo jostakin, joka saa taas jatkamaan.

        Tämä päivä on ollut sellainen, että olisi jo aamulla voinut vetää täkin pään yli ja jäädä sänkyyn suosiolla.
        Miehen työpaikka-asiat käyvät täysillä. Mies on ihan ylikierroksilla.

        Vieläkin setvimme pojan kuolinpesän asioita. Kerroin aiemmin hänen exänsä toimista. Jos joskus tapaan teidät kasvokkain, niin kerron, mihin uskomattomaan tilanteeseen voi joutua, kun vastapuolella on narsistinen henkilö.

        Iltapäivällä tuntui, että pää halkeaa ja lähdimme miehen kanssa hiihtämään jäälle.Hiihdimme saaareen, jossa asuin ensimmäiset vuoteni. Ranta on siellä suojainen ja istuimme auringossa ja joimme kuumaa mehua. Jotenkin minulle tuli kumma tunne siellä. Kaikki oli niin tuttua ja turvallista. Suljin silmäni ja olin kuulevinani lapsuuteni ääniä ympäriltäni. Satamasta kuuluvat äänet ja huudot. Kaikki on sieltä poissa.Saari on autio. Joitakin talojen raunioita jäljellä. Ennen siellä eli kokonainen yhdyskunta satamassa ja tehtaalla työskenteleviä ja heidän perheitään. Jotenkin se hetki siellä taas antoi voimaa.

        Hiihdon jälkeen kävimme vielä avannossa.

        Täällä moni on kertonut musiikin lohduttavasta vaikutuksesta. On musiikkia, jota en pysty kuuntelemaan, toisaalta paljon sellaista, joka tosiaan lohduttaa.

        Kun poikani kuoli, niin saimme kriisiapua ja sieltä sain CD:n. Ellinor Nyberg:in Sov i ro mitt barn (nuku rauhassa lapseni). Olin silloin niin turta kuin vain olla voi. Makasin sohvalla iltaisin hämärässä kynttiänvalossa ja kuuntelin Ellinorin laulua. Elin siinä musiikissa. Ellinor on itse myös menettänyt lapsensa ja hän oli lahjoittanut näitä levyjä ja pyytänyt kriisiryhmän vetäjiä antamaan levyn lapsensa menettäneille vanhemmille. Erittäin kaunis ele häneltä.

        Nukkuma-aika käsillä. Toivon aina iltaisin, että nukahtaisin nopeasti. Pahinta on valvoa ja miettiä asioita.

        Toivon teille kaikille samaa, että nukkuisitte hyvin ja rauhalliseti. Saisitte kerättyä lepoa ja voimaa seuraavaan päivään. Hyvää yötä ystävät.

    • Turvamies

      Palasin tänään Helsingistä ja nyt taas tuntuu hyvälle olla kotona.

      Olen kertonut aiemminkin, että pitkät yksinäiset ajomatkat ovat minulle niitä ajatusloukkoja joissa useasti muistelen poikaani. Useasti vaivun suunnattomaan ikävään ja kaipuuseen jota seuraa taas se kysymys MIKSI? Joskus mieleeni tulee teidänkin läheiset ja silläkin kohtaa kysyn MIKSI?

      Vaikka kuinka selaan autoradion kanavia ja etsin sieltä jotain muuta ajateltavaa niin kaiken yläpuolelle nousee surun mustat pilvet.

      Huomaan, että minulla pitää olla tekemistä jotta ajatukseni pysyisivät edes jonkin aikaa poissa surusta. Työ ja kotona puuhastelut ovat sitä. Mihin tilaan joutuisinkaan jos joutuisin jostakin syytä lopettamaan työn tekemisen? Tämä sama tunne saattaa olla myös Violan miehellä vaikka tilanne tarjoaa enemmän myös yhteistä aikaa, mikä sekin on erityisen tärkeää.

      Huomaan, että teillä useilla on taas vaikeaa ja monet "lukot" vaivaat. harmi etten osaa teitä lohduttaa tai auttaa mitenkään.

      Erkki lemisen runossa on jotain sanomaa:

      Sateen liottama
      tuulen pieksämä
      myrskyn repimä linnunpelätin
      seisoo keppijalassaan
      mansikkamaan keskellä
      suorittaen tehtäväänsä,
      karkoittamista.

      Turmeluksen vioittama
      pirun pieksämä
      elämän repimä saarnamies
      seisoo pöntössään ihmisten keskellä
      suorittamassa tehtäväänsä
      kutsumusta.

      Repaleisina molemmat.
      suorina seisovat paikallaan

      kun on ryysyjen sisällä risti.

      Erkki Leminen (Kootut)


      Mekin ollaan elämän repimiä. Koetetaan seistä suorina muistaen, että sisällämme on risti. Ainakin ne jotka uskovat ja käyttävät rukouksia elämässään.

      Muistetaan toinen toisiamme rukouksin ja ollaan yhtä tällä puolen rajaa. Ei ole mahdotonta uskoa ja toivoa, että läheisemmekin rajan tuolla puolen ovat yhtä ja muistavat meitä.

      Nukkukaa hyvin ja luottaviasella mielellä

      • sydän syrjällään

        On taas niin paljon koskettavaa luettavaa,virtuaaliset lämpimät voimahalit teille kaikille.
        Tänään kävin valitsemassa pojalle kiven. Saadaan toivottavasti kesäkuun aikana se paikalleen.
        Haudalla on käytävä joka päivä, ja vieläkin mieli kieltää sen "todellisuuden"... eihän se voi olla niin...
        Syklamille paljon..paljon voimia...minunkin poika oli saattohoidossa ja nukkui kotona ystävänpäivänä levollisesti Kari Rydmanin laulun soidessa "Niin kaunis on maa".
        En pysty nyt enempää kirjottaan,mutta oletta kaikki tärkeitä. Enkelin siipien suojausta ja kauniita unia kaikille.

      • Viola
        sydän syrjällään kirjoitti:

        On taas niin paljon koskettavaa luettavaa,virtuaaliset lämpimät voimahalit teille kaikille.
        Tänään kävin valitsemassa pojalle kiven. Saadaan toivottavasti kesäkuun aikana se paikalleen.
        Haudalla on käytävä joka päivä, ja vieläkin mieli kieltää sen "todellisuuden"... eihän se voi olla niin...
        Syklamille paljon..paljon voimia...minunkin poika oli saattohoidossa ja nukkui kotona ystävänpäivänä levollisesti Kari Rydmanin laulun soidessa "Niin kaunis on maa".
        En pysty nyt enempää kirjottaan,mutta oletta kaikki tärkeitä. Enkelin siipien suojausta ja kauniita unia kaikille.

        Huomenta kaikille !

        Perjanai-aamu. Aurinkoista ja täällä rannikollakin pakkasta tällä hetkellä -19 .

        Mies lähti töihin (toistaiseksi ainakin vielä töissä). Ei tiedä vielä miten käy. Hän ei ole saanut tietää uusia työtehtäviään tai sijoituspaikkaansa vielä varmasti, tai onko sitä sitten ollenkaan. Hän voisi kyllä paremmin työssä, mutta minkäs teet.

        Olen vapaana perjantait ja koko päivä on edessäni. Olen ajatellut, että siivoilen ja leivon jotakin. Kotitöitä aina riittää.

        Olen keräillyt vanhoja tavaroita, leluja myös. Minulla on yhdet vanhat Emmaljungan nukenvaunut, jotka olen ostanut kirppikseltä ja olen ajatellut ne puhdistaa ja kunnostaa. Katsotaan sitten, kenen käyttöön ne päätyvät. Jos niistä tulee hienot, niin pidän ne koristeena itselläni.

        Olen vähän sellainen, että pitäisi olla jotakin tekemistä koko ajan, muuten sitä helposti alkaa kelata asioita, joihin ei päätä löydy. TV:tä katsellessakin jokin käsityö pitää olla käsissä.

        TV-käsityöni ovat kyllä aika yksinkertaisia nykyään. Sukkia tein syksyn. Nyt kudon niitä äiti Teresan lappuja, eli neliöitä, joista kootaan peittoja lapsille. Serkkuni kuuluu sellaiseen Äiti Teresa kerhoon Vaasassa ja lähetän kutomani laput sinne ja he sitten kokoavat ne peitoiksi. Varsinaista terapiatyötä minulle. Lisäksi pääsen eroon kaikista langoista, mitä vuosien varrella on kaappien kätköihin kertynyt.

        Ajattelen tänään luokkatoveriani ja hänen perhettään. Toissapäivänä sain tietää, että pari viikkoa sitten liikenneonnetomuudessa Ikaalisissa kuollut nuorimies oli heidän lapsensa.Paria päivää ennen tapahtumaa juttelin pojan äidin kanssa kaupungilla. Niin äkkiä muuttui heidän elämänsä myös.

        Lähetän teille kaikille voimahalauksen uuteen päivään. Olette kaikki ajatuksissani.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Viola kirjoitti:

        Huomenta kaikille !

        Perjanai-aamu. Aurinkoista ja täällä rannikollakin pakkasta tällä hetkellä -19 .

        Mies lähti töihin (toistaiseksi ainakin vielä töissä). Ei tiedä vielä miten käy. Hän ei ole saanut tietää uusia työtehtäviään tai sijoituspaikkaansa vielä varmasti, tai onko sitä sitten ollenkaan. Hän voisi kyllä paremmin työssä, mutta minkäs teet.

        Olen vapaana perjantait ja koko päivä on edessäni. Olen ajatellut, että siivoilen ja leivon jotakin. Kotitöitä aina riittää.

        Olen keräillyt vanhoja tavaroita, leluja myös. Minulla on yhdet vanhat Emmaljungan nukenvaunut, jotka olen ostanut kirppikseltä ja olen ajatellut ne puhdistaa ja kunnostaa. Katsotaan sitten, kenen käyttöön ne päätyvät. Jos niistä tulee hienot, niin pidän ne koristeena itselläni.

        Olen vähän sellainen, että pitäisi olla jotakin tekemistä koko ajan, muuten sitä helposti alkaa kelata asioita, joihin ei päätä löydy. TV:tä katsellessakin jokin käsityö pitää olla käsissä.

        TV-käsityöni ovat kyllä aika yksinkertaisia nykyään. Sukkia tein syksyn. Nyt kudon niitä äiti Teresan lappuja, eli neliöitä, joista kootaan peittoja lapsille. Serkkuni kuuluu sellaiseen Äiti Teresa kerhoon Vaasassa ja lähetän kutomani laput sinne ja he sitten kokoavat ne peitoiksi. Varsinaista terapiatyötä minulle. Lisäksi pääsen eroon kaikista langoista, mitä vuosien varrella on kaappien kätköihin kertynyt.

        Ajattelen tänään luokkatoveriani ja hänen perhettään. Toissapäivänä sain tietää, että pari viikkoa sitten liikenneonnetomuudessa Ikaalisissa kuollut nuorimies oli heidän lapsensa.Paria päivää ennen tapahtumaa juttelin pojan äidin kanssa kaupungilla. Niin äkkiä muuttui heidän elämänsä myös.

        Lähetän teille kaikille voimahalauksen uuteen päivään. Olette kaikki ajatuksissani.

        Hyvää päivää ystävät.Kuten Violalla,niin myös minulla on tämä päivä varattu rästiin jääneille kotitöille.Aloitin viemällä petivaatteet pakkaseen ja nyt pidän levähdystauon :). Ei pitäisi jättää ihan kaikkea tekemättä mutta minkäs teet kun veri vetää jäälle.Vein tyttären kouluun autolla kun pakkasta on parikymmentä astetta ja onhan tyttö koko talven polkenut pyörällä kouluun oli ilma mikä hyvänsä.Joskus olen huomannut kun hän katsoo totisena veljensä kuvaa mutta ei puhu mitään minulle siitä mitä tuntee.Tunneasioissa hän on aina ollut vähän sulkeutunut ja olen ollut huolissani että mitä hän sisimmässään miettii.Helpotuin kun sain tietää että hän puhuu parhaalle ystävälleen silloin kun hänestä siltä tuntuu.Ei halua puhua minulle paljoakaan veljensä kuolemasta kun ajattelee että tulen surulliseksi.Sanoi vain että hänellä on aina mahdollisuus puhua kun itsestä siltä tuntuu.Muuten olemme lähentyneet entisestään,alussa olin ylisuojeleva häntä kohtaan,tuntui että en uskalla päästää häntä mihinkään yksin ja ne kaikki varoittelut milloin mistäkin.Se oli sitä hätää että hänetkin otetaan minulta.Tuossa mattoja viedessä ulos hoksasin että olisiko minun aika pysähtyä ainakin vähäksi aikaa.Jospa jatkuva liikkeellä olo ja tekeminen ovat väsyttäneet minut?Koska viimeksi olen heittäytynyt sohvalle koko illaksi,lukenut lehtiä tai vain katsonut telkkaria?Toisaalta tekeminen,oli se sitten mitä tahansa on auttanut pääsemään pois samoista ajatuksista jotka helposti tulevat kun vain on.Aloin katselemaan elokuvaa enkä tiennyt ketkä siinä näyttelevät kunnes pääosassa oli Samuli Edelman.En pystynyt katsomaan enää sekunttiakaan johtuen siitä että poikani oli niin Edelmanin näköinen että jopa nimikirjoituksia pyydettiin.Se iski niin syvälle että yöunesta ei tullut mitään.Ehkä joskus olen niin vahva että osaan suhtautua toisella tavoin.Tyttökin kertoi että hänellä tuli itku kun koulussa oli näytetty Samuli Edelmanista jokin lyhyt filmi.Ihan koko olemusta myöten poikani oli hänen kaksoisolentonsa ja monesti poikani kertoi niitä huvittavia tilanteita mihin joutui kun ihmiset luulivat häntä häneksi.
        Kävin välillä jatkamassa siivousta ettei vire laske mutta suurin syy oli se että tuli sama kipu sydämmeen kun tästä kirjoitin.Tuossa pöydällä minun Samulini yhä hymyilee,sanoin hänelle kerran että sinulla on yhtä arvoituksellinen hymy tuossa kuvassa kuin Mona-Lisalla.Silloin kun pystyn niin katselen poikani kuvaa ja haen siitä hymystä jotain,en tiedä mitä haen mutta jotain haen kumminkin.
        Tätä miksi-kysymystä me ollaan kyselty mielessämme tuhansia kertoja ja mieleeni tuli kun isäni kuoli niin eräässä kukkalähetyksessä oli käsinkirjoitettu runo joka alkoi sanoin:Älä kysy miksi,kun sinulta viedään.....!Jo silloin sanoin äidilleni että onpa kaunis runo ja että siinä on tiivistetty kaikki se miten meidän pitää pyrkiä ajattelemaan silloin kun joudumme kohtaamaan suuren surun.Olen yrittänyt hakea runoa vaikka mistä ja nyt hoksasin että saattaisin löytää sen lapsuuskodistani,emme ole hävittäneet äidinkään kuoltua adresseja ym.Kun ilmat lämpenee niin etsin sitä aitassa olevista laatikoista ja uskon että löydän sen.Tuntuu niin tärkeältä löytää se,muistan kuinka saimme siitä lohtua isän kuoltua.Haluaisin niin että tekin voisitte lukea sen.
        Nyt on jatkettava siivousta ja ei sitä tiedä jos vaikka käyn sen jälkeen pilkillä,on sitten mukava tulla puhtaaseen kotiin.Aurinkoa ja lämpöä tähänkin päivään teille ystävät.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Hyvää päivää ystävät.Kuten Violalla,niin myös minulla on tämä päivä varattu rästiin jääneille kotitöille.Aloitin viemällä petivaatteet pakkaseen ja nyt pidän levähdystauon :). Ei pitäisi jättää ihan kaikkea tekemättä mutta minkäs teet kun veri vetää jäälle.Vein tyttären kouluun autolla kun pakkasta on parikymmentä astetta ja onhan tyttö koko talven polkenut pyörällä kouluun oli ilma mikä hyvänsä.Joskus olen huomannut kun hän katsoo totisena veljensä kuvaa mutta ei puhu mitään minulle siitä mitä tuntee.Tunneasioissa hän on aina ollut vähän sulkeutunut ja olen ollut huolissani että mitä hän sisimmässään miettii.Helpotuin kun sain tietää että hän puhuu parhaalle ystävälleen silloin kun hänestä siltä tuntuu.Ei halua puhua minulle paljoakaan veljensä kuolemasta kun ajattelee että tulen surulliseksi.Sanoi vain että hänellä on aina mahdollisuus puhua kun itsestä siltä tuntuu.Muuten olemme lähentyneet entisestään,alussa olin ylisuojeleva häntä kohtaan,tuntui että en uskalla päästää häntä mihinkään yksin ja ne kaikki varoittelut milloin mistäkin.Se oli sitä hätää että hänetkin otetaan minulta.Tuossa mattoja viedessä ulos hoksasin että olisiko minun aika pysähtyä ainakin vähäksi aikaa.Jospa jatkuva liikkeellä olo ja tekeminen ovat väsyttäneet minut?Koska viimeksi olen heittäytynyt sohvalle koko illaksi,lukenut lehtiä tai vain katsonut telkkaria?Toisaalta tekeminen,oli se sitten mitä tahansa on auttanut pääsemään pois samoista ajatuksista jotka helposti tulevat kun vain on.Aloin katselemaan elokuvaa enkä tiennyt ketkä siinä näyttelevät kunnes pääosassa oli Samuli Edelman.En pystynyt katsomaan enää sekunttiakaan johtuen siitä että poikani oli niin Edelmanin näköinen että jopa nimikirjoituksia pyydettiin.Se iski niin syvälle että yöunesta ei tullut mitään.Ehkä joskus olen niin vahva että osaan suhtautua toisella tavoin.Tyttökin kertoi että hänellä tuli itku kun koulussa oli näytetty Samuli Edelmanista jokin lyhyt filmi.Ihan koko olemusta myöten poikani oli hänen kaksoisolentonsa ja monesti poikani kertoi niitä huvittavia tilanteita mihin joutui kun ihmiset luulivat häntä häneksi.
        Kävin välillä jatkamassa siivousta ettei vire laske mutta suurin syy oli se että tuli sama kipu sydämmeen kun tästä kirjoitin.Tuossa pöydällä minun Samulini yhä hymyilee,sanoin hänelle kerran että sinulla on yhtä arvoituksellinen hymy tuossa kuvassa kuin Mona-Lisalla.Silloin kun pystyn niin katselen poikani kuvaa ja haen siitä hymystä jotain,en tiedä mitä haen mutta jotain haen kumminkin.
        Tätä miksi-kysymystä me ollaan kyselty mielessämme tuhansia kertoja ja mieleeni tuli kun isäni kuoli niin eräässä kukkalähetyksessä oli käsinkirjoitettu runo joka alkoi sanoin:Älä kysy miksi,kun sinulta viedään.....!Jo silloin sanoin äidilleni että onpa kaunis runo ja että siinä on tiivistetty kaikki se miten meidän pitää pyrkiä ajattelemaan silloin kun joudumme kohtaamaan suuren surun.Olen yrittänyt hakea runoa vaikka mistä ja nyt hoksasin että saattaisin löytää sen lapsuuskodistani,emme ole hävittäneet äidinkään kuoltua adresseja ym.Kun ilmat lämpenee niin etsin sitä aitassa olevista laatikoista ja uskon että löydän sen.Tuntuu niin tärkeältä löytää se,muistan kuinka saimme siitä lohtua isän kuoltua.Haluaisin niin että tekin voisitte lukea sen.
        Nyt on jatkettava siivousta ja ei sitä tiedä jos vaikka käyn sen jälkeen pilkillä,on sitten mukava tulla puhtaaseen kotiin.Aurinkoa ja lämpöä tähänkin päivään teille ystävät.

        Hei kaikille

        Eilen todellakin sorruin taas miettimään sitä, että MIKSI? Se on niin kuin törmäisi seinään josta ei pääse mihinkään.

        Huomaan, että se liittyy aikaan. Kun kysyn sitä niin siinä ajassa ei ole mahdollisuutta saada vastausta ja uskonkin, että kaikki valaistuu aikanaan. Vastaus voi olla tuolla rajan tuollakin puolella.

        Ihmisenä on myös muitettava ihmisenenä oleminen. Tietomme on rajallista. Ihminen ei voi myöskään pitää puoliaan maailmaa ja elämää vastaan. Kuoleman lisäksi on paljon asioita missä olemme voimattomia ja mikään apu ei auta. Monet kerrat tahtomattakin on vain alistuttava. Kun meidät pakotetaan alistumaan niin se tuottaa aina tuskaa.

        On myös muita suuria käsitteitä joita ei ihmismieli pysty rajaamaan tai käsittämään. Itse koen sen sanassa ARMO. Se voi olla jotain todella suurta ja laajaa. Joskus sen varaan on hyvä heittäytyä. Jopa siinäkin tapauksessa kun on pakotettu.

        Ihmiselämän historiassa on ollut paljon asioita ja tapahtumia jolloin on myös kysytty MIKSI? Monet vastaukset ovat tulleet jälkikäteen.

        Kun kysyn MIKSI? niin koetan muituttaa itseäni siitä, että vastaus tulee vielä mutta ajallaan. Juuri nyt ei ole sen aika.

        Elämn ja kuoleman raja on äärettömän hieno. Siinä ei oikein ole ns. "harmaata" aluetta tai rajavyöhykettä. On pakko olla rajan jommalla kummalla puolella. Poikani joka on siirtynyt rajan tuolle puolelle tietää mitä on rajan molemmin puolin. Minulla on tieto vain tästä puolesta. Uskon kuitenkin, että hänellä on jo vastaus omalle elämälleen, että MIKSI?

        Minä myös suren sitä, että MIKSI? kun poikani voi yhtähyvin tiedostaa kysymkseensä vastauksen aivan muuna kuin suruna.

        Aurinko paistaa meilläkin vaikka pakkasta on vieläkin n. -7 astetta. Siivoamaan ja ruoan laittoon pitäisi minunkin. Ostimme maastopyörät ja odotamme kevättä ja metsäpolkuja joissa voisimme liikkua koiran kanssa. Jäälle pääsee kuitenkin vielä hiihtämään.

        Voimia tekemisiinne mitä tälle päivälle olette suunnitelleet. Muistakaa myös levätä!

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Huomenta kaikille !

        Perjanai-aamu. Aurinkoista ja täällä rannikollakin pakkasta tällä hetkellä -19 .

        Mies lähti töihin (toistaiseksi ainakin vielä töissä). Ei tiedä vielä miten käy. Hän ei ole saanut tietää uusia työtehtäviään tai sijoituspaikkaansa vielä varmasti, tai onko sitä sitten ollenkaan. Hän voisi kyllä paremmin työssä, mutta minkäs teet.

        Olen vapaana perjantait ja koko päivä on edessäni. Olen ajatellut, että siivoilen ja leivon jotakin. Kotitöitä aina riittää.

        Olen keräillyt vanhoja tavaroita, leluja myös. Minulla on yhdet vanhat Emmaljungan nukenvaunut, jotka olen ostanut kirppikseltä ja olen ajatellut ne puhdistaa ja kunnostaa. Katsotaan sitten, kenen käyttöön ne päätyvät. Jos niistä tulee hienot, niin pidän ne koristeena itselläni.

        Olen vähän sellainen, että pitäisi olla jotakin tekemistä koko ajan, muuten sitä helposti alkaa kelata asioita, joihin ei päätä löydy. TV:tä katsellessakin jokin käsityö pitää olla käsissä.

        TV-käsityöni ovat kyllä aika yksinkertaisia nykyään. Sukkia tein syksyn. Nyt kudon niitä äiti Teresan lappuja, eli neliöitä, joista kootaan peittoja lapsille. Serkkuni kuuluu sellaiseen Äiti Teresa kerhoon Vaasassa ja lähetän kutomani laput sinne ja he sitten kokoavat ne peitoiksi. Varsinaista terapiatyötä minulle. Lisäksi pääsen eroon kaikista langoista, mitä vuosien varrella on kaappien kätköihin kertynyt.

        Ajattelen tänään luokkatoveriani ja hänen perhettään. Toissapäivänä sain tietää, että pari viikkoa sitten liikenneonnetomuudessa Ikaalisissa kuollut nuorimies oli heidän lapsensa.Paria päivää ennen tapahtumaa juttelin pojan äidin kanssa kaupungilla. Niin äkkiä muuttui heidän elämänsä myös.

        Lähetän teille kaikille voimahalauksen uuteen päivään. Olette kaikki ajatuksissani.

        Hei Viola ja miehesi

        90-luvun alussa jouduin entisestä ammatista työttömäksi. Hain joka paikkaan ja mitään en saanut. Samaan aikaan talossamme ilmeni suuret mittavat remontit, eikä rahaa ollut niiden korjaamiseen. Työttömyys iski pahimpaan aikaan. Se, että olin tottunut tekemään työtä aina oli myös henkisesti valtava isku. Pidinkin sitä suurimpana ja pahimpana asiana mitä elämässäni olin koskaan kokenut. silloinkin kysyin elämältäni ja herraltani, että MIKSI?

        Nyt kun aikaa on kulunut ja elämäni on muuttunut täysin sekä olen kokenut vielä suuremman menetyksen niin näen asioita toisin. Vastaus silloiseen kysymykseen MIKSI? on tullut TARKOITUS.

        Sinä aikana kun oli vaikea sain elää lasteni kanssa. Sain hoitaa pinimpiä kotona ja olin kotona kun he lähtivät ja tulivat koulusta.

        Nyt aika kultaa muistoja niistä ajoista ja se aika tuntuu elämäni arvokkaimmalta ajalta. Saimme elää tätä elämää yhdessä joka ikisen sekunnin ja minutin tunteineen ja vuorokausineen. Muistan myös kaikki ne työttömyyden vaikeudet ja murheet mutta siinä ajassa ei ymmärrykseni riittänyt kiitollisuuteen yhdessäolosta vaan käytin kaiken ajan murehtimiseen työttömyydestäni.

        Tänään olen kuitenin elossa, terveenä, työelämässä ja talokin on kunnossa. Tämä vaikea aika oli vaan elettävä. En tarkoita kirjoittamaani, että se olisi mitenkään verrannollinen läheisen menetyksen suhteen mutta ehkä sitä, että kun elämä jatkuu niin se on elettävä voimia etsien ja aikaa hyväksi käyttäen loppuun saakka.

        Vomia miehellesi epävaisiin aikoihin ja uskomusta tulevaan. Vastaukset tulevat myöhemmin tähänkin asiaan.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola ja miehesi

        90-luvun alussa jouduin entisestä ammatista työttömäksi. Hain joka paikkaan ja mitään en saanut. Samaan aikaan talossamme ilmeni suuret mittavat remontit, eikä rahaa ollut niiden korjaamiseen. Työttömyys iski pahimpaan aikaan. Se, että olin tottunut tekemään työtä aina oli myös henkisesti valtava isku. Pidinkin sitä suurimpana ja pahimpana asiana mitä elämässäni olin koskaan kokenut. silloinkin kysyin elämältäni ja herraltani, että MIKSI?

        Nyt kun aikaa on kulunut ja elämäni on muuttunut täysin sekä olen kokenut vielä suuremman menetyksen niin näen asioita toisin. Vastaus silloiseen kysymykseen MIKSI? on tullut TARKOITUS.

        Sinä aikana kun oli vaikea sain elää lasteni kanssa. Sain hoitaa pinimpiä kotona ja olin kotona kun he lähtivät ja tulivat koulusta.

        Nyt aika kultaa muistoja niistä ajoista ja se aika tuntuu elämäni arvokkaimmalta ajalta. Saimme elää tätä elämää yhdessä joka ikisen sekunnin ja minutin tunteineen ja vuorokausineen. Muistan myös kaikki ne työttömyyden vaikeudet ja murheet mutta siinä ajassa ei ymmärrykseni riittänyt kiitollisuuteen yhdessäolosta vaan käytin kaiken ajan murehtimiseen työttömyydestäni.

        Tänään olen kuitenin elossa, terveenä, työelämässä ja talokin on kunnossa. Tämä vaikea aika oli vaan elettävä. En tarkoita kirjoittamaani, että se olisi mitenkään verrannollinen läheisen menetyksen suhteen mutta ehkä sitä, että kun elämä jatkuu niin se on elettävä voimia etsien ja aikaa hyväksi käyttäen loppuun saakka.

        Vomia miehellesi epävaisiin aikoihin ja uskomusta tulevaan. Vastaukset tulevat myöhemmin tähänkin asiaan.

        Kun sanoit Turvamies siitä että vastaukset saamme sitten kun oma aikamme on täynnä niin muistin yllättäen että niinhän siinä kaipaamassani runossakin sanottiin.Että emme saa kysyä miksi sillä kaikki on järjestetty ja kaikkiin saamme vastaukset.Elämme täällä ja lopulta tiedämme elämän tarkoituksen ja silloin ei enää tarvitse kysyä miksi.Jotenkin noin se meni.Silloin se todellakin antoi suurta lohtua ja uskoa siihen että me ollaan täällä vain käymässä.
        Nyt on siivous suoritettu.Muistelin samalla kaikkia niitä ihania asioita,jopa siivoukseen on muistoja vuosien takaa.Muistan kun tulin töistä niin poika tuli kontaten takapuoli edellä ovella vastaan.Oli siivonnut ja oli juuri luutuamassa käsin eteisen lattiaa.Sanoi että päätin auttaa sinua jotta ehditään ajoissa uimaan.Kyyneleet tuli nytkin silmiin kunnes siskoni soitti ja pyysi mukaan käymään mökillä.Meneekö se sitten näin,kun tulee surullinen olo niin tulee jotain iloisempaa tilalle joka auttaa taas eteenpäin.Saamme voimia pienenpienistä asioista jotta jaksaisimme tässä elämän vaiheessa.Nyt palkitsen itseni kahveilla,haen tirriskon koulusta ja lähden sinne mökille.

      • Pirstaleita
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola ja miehesi

        90-luvun alussa jouduin entisestä ammatista työttömäksi. Hain joka paikkaan ja mitään en saanut. Samaan aikaan talossamme ilmeni suuret mittavat remontit, eikä rahaa ollut niiden korjaamiseen. Työttömyys iski pahimpaan aikaan. Se, että olin tottunut tekemään työtä aina oli myös henkisesti valtava isku. Pidinkin sitä suurimpana ja pahimpana asiana mitä elämässäni olin koskaan kokenut. silloinkin kysyin elämältäni ja herraltani, että MIKSI?

        Nyt kun aikaa on kulunut ja elämäni on muuttunut täysin sekä olen kokenut vielä suuremman menetyksen niin näen asioita toisin. Vastaus silloiseen kysymykseen MIKSI? on tullut TARKOITUS.

        Sinä aikana kun oli vaikea sain elää lasteni kanssa. Sain hoitaa pinimpiä kotona ja olin kotona kun he lähtivät ja tulivat koulusta.

        Nyt aika kultaa muistoja niistä ajoista ja se aika tuntuu elämäni arvokkaimmalta ajalta. Saimme elää tätä elämää yhdessä joka ikisen sekunnin ja minutin tunteineen ja vuorokausineen. Muistan myös kaikki ne työttömyyden vaikeudet ja murheet mutta siinä ajassa ei ymmärrykseni riittänyt kiitollisuuteen yhdessäolosta vaan käytin kaiken ajan murehtimiseen työttömyydestäni.

        Tänään olen kuitenin elossa, terveenä, työelämässä ja talokin on kunnossa. Tämä vaikea aika oli vaan elettävä. En tarkoita kirjoittamaani, että se olisi mitenkään verrannollinen läheisen menetyksen suhteen mutta ehkä sitä, että kun elämä jatkuu niin se on elettävä voimia etsien ja aikaa hyväksi käyttäen loppuun saakka.

        Vomia miehellesi epävaisiin aikoihin ja uskomusta tulevaan. Vastaukset tulevat myöhemmin tähänkin asiaan.

        Omalla työpaikallani eletään myös epävakaita aikoja, on lomautuksia, mutta ei vielä irtisanomisia. Työ urani on kestänyt yli kaksikymmentä vuotta saman työnantajan palveluksessa. Jotenkin suhtaudun asioihin nykyään välinpitämättömästi. Lausahdus; Se on sen ajan murhe, on tullut liiankin tutuksi.
        Elän todellakin vain tätä päivää.
        Olen myös pohtinut aikaa, ennen pojan kuolemaa ja saanut aiheen syyllistää itseäni.
        Olin työnarkomaani ja aina ylitöissä, kun niitä vaan oli, viikolla, ja viikonloppuina. Silloin ajattelin, että pystyisin sillä rahalla ostamaan pojille kaikkea, mitä muillakin lapsilla oli. Oli niin kurjaa selittää pojille, miksi naapurin lapset saivat uudet pyörät, mutta he saivat käytetyt.
        Nyt jälkeen olen soimannut itseäni, etten viettänyt aikaani poikien kanssa enempää ja olen ymmärtänyt, kuinka vääriä valintoja elämässä teinkään.
        Mieheni kohdalla jo osasin laittaa asiat tärkeys järjestykseen ja olin vuorotteluvapaalla hoitamassa häntä ja olin valmistautunut jäämään omaishoitajaksi vapaan päätyttyä, ja myymään talon pois, jonka eteen olimme raataneet, jos tilanne olisi niin vaatinut, rahaa hoitoihin tms.
        Nämä vuodet pojan kuoleman jälkeen ovat opettaneet enemmän kuin koko entinen elämä, mitkä elämässä ovat niitä tärkeimpiä asioita.
        Ne ovat niitä hetkiä/ aikoja rakkaitten ihmisten kanssa, joita emme koskaan saa takaisin, mutta ovat kultaakin kalliimpia, sitten kun olemme menettäneet heidät.
        Ajattelen nykyään kuinka rikas olenkaan ollut, sitä tajuamatta.
        Kuinka paljon tuskaa js surua onkaan tarvittu opettamaan minulle tuo asia.
        Keväistä päivää kaikille

      • syklami
        Pirstaleita kirjoitti:

        Omalla työpaikallani eletään myös epävakaita aikoja, on lomautuksia, mutta ei vielä irtisanomisia. Työ urani on kestänyt yli kaksikymmentä vuotta saman työnantajan palveluksessa. Jotenkin suhtaudun asioihin nykyään välinpitämättömästi. Lausahdus; Se on sen ajan murhe, on tullut liiankin tutuksi.
        Elän todellakin vain tätä päivää.
        Olen myös pohtinut aikaa, ennen pojan kuolemaa ja saanut aiheen syyllistää itseäni.
        Olin työnarkomaani ja aina ylitöissä, kun niitä vaan oli, viikolla, ja viikonloppuina. Silloin ajattelin, että pystyisin sillä rahalla ostamaan pojille kaikkea, mitä muillakin lapsilla oli. Oli niin kurjaa selittää pojille, miksi naapurin lapset saivat uudet pyörät, mutta he saivat käytetyt.
        Nyt jälkeen olen soimannut itseäni, etten viettänyt aikaani poikien kanssa enempää ja olen ymmärtänyt, kuinka vääriä valintoja elämässä teinkään.
        Mieheni kohdalla jo osasin laittaa asiat tärkeys järjestykseen ja olin vuorotteluvapaalla hoitamassa häntä ja olin valmistautunut jäämään omaishoitajaksi vapaan päätyttyä, ja myymään talon pois, jonka eteen olimme raataneet, jos tilanne olisi niin vaatinut, rahaa hoitoihin tms.
        Nämä vuodet pojan kuoleman jälkeen ovat opettaneet enemmän kuin koko entinen elämä, mitkä elämässä ovat niitä tärkeimpiä asioita.
        Ne ovat niitä hetkiä/ aikoja rakkaitten ihmisten kanssa, joita emme koskaan saa takaisin, mutta ovat kultaakin kalliimpia, sitten kun olemme menettäneet heidät.
        Ajattelen nykyään kuinka rikas olenkaan ollut, sitä tajuamatta.
        Kuinka paljon tuskaa js surua onkaan tarvittu opettamaan minulle tuo asia.
        Keväistä päivää kaikille

        Olen tänään myöskin siivoskellut, mutta nuoremmen tyttäreni kotia. Siistihän se on aina ollut, mutta kun sieltä on tavaraa meille kannettu niin paikat on sotkeutuneet. Itkien muistoissani pyyhin paikkoja. Siellä on niin viihtyisää. Olen ollut maalaamassa tyttäreni apuna kylppäriä ja keittiötä, tapetoinut olohuonetta yms. Voi niitä aikoja. Nyt niitä arvostaa.Huoneistokeskuksesta tuli henkilö arvioimaan tyttäreni kotia. Tarvitsemme arvioinnin perunkirjoihin. Ostamme sen itse maksamalla loput velat ja laitamme sen vuokralle. Ihan hyvä sijoitus varmaan, mutta en millään antaisi kenenkään muun asua siellä. Onpa erikoisia ajatuksia, mutta näin se vaan on.Lähdemme mieheni kanssa viikonlopuksi mökille. Siellä on jotenkin hyvä olla. Meillä on iso tontti, mikä on aidattu koirien vuoksi. Helppoa aamulla vaan avata ovi koiralle. Täällä kotona Helsingissä se ei onnistu.Kävelen jokapäivä ainakin viisitoista kilometriä koiran kanssa.Aina välillä otan hoitooni vanhemman tyttäreni koiran, mikä on hänen poikaystävällään.Se on meidän lastenlapsi-koira.Aivan ihana koira. Uskallan jo antaa poikani olla yksin (kavereiden kanssa)kotona. Taidan roikkua hänessä vähän liikaakin. Onneksi poika on sen ymmärtänyt ja hyväksynyt. Hän soittelee kyllä paljon itsekkin meille, kun on ulkona kavereiden kanssa.Hyvä poika on meillä. Onneksi hänellä on paljon hyviä ystäviä. Poikani antoi meille varmuuden vuoksi kavereidensakin numeroita, että akun loppuessa tavoitamme hänet.Hieman huolestuttaa se ettei poikani halua puhua paljoakaan tapahtuneesta. Ei edes kavereilleen vielä. Kaverit ovat kyllä sanoneet, että ilmoita milloin haluat puhua. Olemme mukana. Ehkä se vaatii aikaa enemmän. Nyt pitää lähtea maalle.Hyvää viikonloppua kaikille .

    • Turvamies

      Iltaa ystävät

      Tänään ajoin autolla sen paikan ohitse missä poikani kuoli. Kuvittelin tilannetta ratintakaa kun ensimmäinen kaarre tuli ja siitä kuvitellen luistoon ja tien varessa olevaan puuhun. Ne olivat poikani viimeiset hetket tässä elämässä. Sattuiko häneen? Huusiko hän äitiä tai isää avukseen? Menikö hän heti tajuttomaksi? Ajatukset tuottavat mieletöntä tuskaa. Miksi hän ei silloin uskonut tai muistanut varoituksiani?

      Tänään olen taas ikävöinyt häntä aivan mielettömästi ja mikään ei lohduta minua. Mikään ei tuo häntä takaiksin.

      Tämäkin päivä alkaa olla eletty ja olen taas päivän lähempänä elämäni viimeistäpäivää. Kysyn itseltäni, että oliko päiväni muutoin hyvä? Elinkö sen voimia etsien ja aikaa läheisilleni käyttäen? Tuntuu siltä, että minulla on jotain miinusmerkkistä raportoitavaa Herralleni kun pääni tyynyyn painan ja "liittimeni" yhteen liitän.

      Ilta runo teille:

      Ei aina tarvita sanoja,
      katse,
      läsnäolo riittää.

      Ei aina tarvita suuria tekoja,
      käden ojennus,
      kosketus riittää.

      Ei aina tarvita ihmeitä,
      tuntemaan Jumalan läsnäoloa,
      sipaisu sydämessä riittää,
      koska sinä Jumala olet rakkaus.

      (Anne Soukkalahti)

      Nukkukaa hyvin

      • Viola

        Kiitos kauniista runosta Turvamies. Kiitos myös siitä, että jaksat lohduttaa tuossa miehen työasiassa. Siinä hän käy omaa luopumisen tuskaa, joka ei ole verrattavissa pojan kuolemaan. Jos luoja olisi tehnyt vaihtokauppaa kanssamme, niin olisimme tietenkin luopuneet kaikesta, omasta elämästämmekkin, jos poika vain olisi saanut elää. Sellaista vaihtoehtoa nyt kuitenkaan ei annettu. Mies alkaa pikkuhiljaa sopeutua ajatukseen.

        Postista tuli eilen kirje melontayhdistykseltä, johon hän kuuluu. Mieheni meloo kesäisin varsinkin mökiltä, mutta aika ei ole oikein riittänyt yhteisiin kajakkiretkiin ym. toimintaan, mitä yhdistys järjestää. Nyt hän aivan innoissaan luki kaikistä retkistä ym. joihin olisi mahdollisuus osallistua, kun eivät työhuolet enää painaisi.
        Poikamme meloi ja harrasti pitkänmatkanluistelua ja mieskin sitten hänen kauttaan innostui molemmista harrastuksista. Hyvä vain, jos lähtee mukaan, siellä on mukavaa seuraa. Itsekkin olen vähän melonut, mutta olen hieman liian arka avomerellä.
        Minulla on ollut hieman parempi päivä tänään, tai voisiko sanoa, että tunteet voi jonkun verran työntää syrjään välillä. Kävimme miehen kanssa talonäyttelyssä (uusi), kun välipoikamme suunnittelee omakotitalon hankintaa. Heillä on nyt rivitalo, mutta heidän mielestään se on nyt kahden lapsen kanssa ahdas. Kiinnosti myös katsoa talon pesuhuonetta, kun itse suunnittelemme sitä pesuhuoneen remonttia.

        Ehkä tämän surun kanssa alkaa olla helpompi elää, kun jo vähän alkaa kiinnostua ihan tavallisista asioistakin. Eihän mikään ole enää samalla tavalla oikein, ihan oikeasti mitään, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, mutta kuitenkin positiivisempaan suuntaan kai tämä on menossa.
        Katsoin eilen ohjelmaa TV:stä,jossa kokoontui seurakunnan sururyhmä. Siinä joku sainoi, että suru ikäänkuin väljähtyy. Tarkoittanee juuri sitä, että surun kanssa on ajan kanssa helpompi elää. Välillä on juuri tuollaista kuin kuvasit tämänpäiväisten tunteittesi olevan Turvamies. Sitä tuskaa ja niitä kysymyksiä. Siihen putoaa ja silloin aurinko ei paista mielessä, vaikka ulkona
        olisi kuinka aurinkoista ja kaunista.
        Parempaa päivää huomiseksi, jos se meille suodaan

        Hyvää yötä kaikille myös, olette ajatuksissani

      • sydän syrjällään
        Viola kirjoitti:

        Kiitos kauniista runosta Turvamies. Kiitos myös siitä, että jaksat lohduttaa tuossa miehen työasiassa. Siinä hän käy omaa luopumisen tuskaa, joka ei ole verrattavissa pojan kuolemaan. Jos luoja olisi tehnyt vaihtokauppaa kanssamme, niin olisimme tietenkin luopuneet kaikesta, omasta elämästämmekkin, jos poika vain olisi saanut elää. Sellaista vaihtoehtoa nyt kuitenkaan ei annettu. Mies alkaa pikkuhiljaa sopeutua ajatukseen.

        Postista tuli eilen kirje melontayhdistykseltä, johon hän kuuluu. Mieheni meloo kesäisin varsinkin mökiltä, mutta aika ei ole oikein riittänyt yhteisiin kajakkiretkiin ym. toimintaan, mitä yhdistys järjestää. Nyt hän aivan innoissaan luki kaikistä retkistä ym. joihin olisi mahdollisuus osallistua, kun eivät työhuolet enää painaisi.
        Poikamme meloi ja harrasti pitkänmatkanluistelua ja mieskin sitten hänen kauttaan innostui molemmista harrastuksista. Hyvä vain, jos lähtee mukaan, siellä on mukavaa seuraa. Itsekkin olen vähän melonut, mutta olen hieman liian arka avomerellä.
        Minulla on ollut hieman parempi päivä tänään, tai voisiko sanoa, että tunteet voi jonkun verran työntää syrjään välillä. Kävimme miehen kanssa talonäyttelyssä (uusi), kun välipoikamme suunnittelee omakotitalon hankintaa. Heillä on nyt rivitalo, mutta heidän mielestään se on nyt kahden lapsen kanssa ahdas. Kiinnosti myös katsoa talon pesuhuonetta, kun itse suunnittelemme sitä pesuhuoneen remonttia.

        Ehkä tämän surun kanssa alkaa olla helpompi elää, kun jo vähän alkaa kiinnostua ihan tavallisista asioistakin. Eihän mikään ole enää samalla tavalla oikein, ihan oikeasti mitään, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, mutta kuitenkin positiivisempaan suuntaan kai tämä on menossa.
        Katsoin eilen ohjelmaa TV:stä,jossa kokoontui seurakunnan sururyhmä. Siinä joku sainoi, että suru ikäänkuin väljähtyy. Tarkoittanee juuri sitä, että surun kanssa on ajan kanssa helpompi elää. Välillä on juuri tuollaista kuin kuvasit tämänpäiväisten tunteittesi olevan Turvamies. Sitä tuskaa ja niitä kysymyksiä. Siihen putoaa ja silloin aurinko ei paista mielessä, vaikka ulkona
        olisi kuinka aurinkoista ja kaunista.
        Parempaa päivää huomiseksi, jos se meille suodaan

        Hyvää yötä kaikille myös, olette ajatuksissani

        Varmaan tosi raskasta ajaa paikan ohi ja elää mielessä se hetki Turvamiehellä. Ja kiitos koskettavasta runosta.
        Täällä on moni puhunu remontista,meilläki on "ainainen remontti" meneillään. Vanhassa talossa on aina rempattavaa,tuntuu vain aina, että olisipa poikaki ollu näkemässä tämän,... tarkotan sitä että "kaikki uusiminen on tois arvosta..."...teille on helppo kirjottaa kun tiedättä jo puolesta lauseesta mitä toinen tarkottaa.
        Kaikkea hyvää teidän elämään,oletta arvokkaita voiman tuojia kaikki.
        Kauniita ja rauhaisia unia kaikille.

      • Turvamies
        sydän syrjällään kirjoitti:

        Varmaan tosi raskasta ajaa paikan ohi ja elää mielessä se hetki Turvamiehellä. Ja kiitos koskettavasta runosta.
        Täällä on moni puhunu remontista,meilläki on "ainainen remontti" meneillään. Vanhassa talossa on aina rempattavaa,tuntuu vain aina, että olisipa poikaki ollu näkemässä tämän,... tarkotan sitä että "kaikki uusiminen on tois arvosta..."...teille on helppo kirjottaa kun tiedättä jo puolesta lauseesta mitä toinen tarkottaa.
        Kaikkea hyvää teidän elämään,oletta arvokkaita voiman tuojia kaikki.
        Kauniita ja rauhaisia unia kaikille.

        Iltaa vielä näkymättömät ja kuulumattomatkin ystävät

        Palasin vielä koneelle odottaen, että joku olisi kirjoittanut ja ilokseni olitte sen tehneet. Kirjoituksenne ovat ikäänkuin vastauksia tyhjään ja pimeään olooni. On olemassa jotkut, jotka elävät samoin ajatuksin ja jopa teoin.

        Meilläkin on vanha talo josta pari kerrosta on kunnostettu mutta alin kerros on tekeillä. Sinne piti tulla pojalle oma asunto jota ehdimmekin yhdessä vähän aloitella. Minulla on valokuvakin kun hän raaputtaa seinästä vanhaa pintaa pois. Hänellä on päällään työliivit jotka hankin meille molemmille.

        Nyt sinne alas tulee ns. oleskelutila, keittiö, suihkuhuone, makuuhuone, vaatehuone ja joku pienisoppi kunto- tai musiikkilaitteille. Minäkin monesti ajattelen, että näkisipä poika nyt mitä olemme laittaneet. Ehkäpä näkeekin? Olen myös haaveillut istuvani siellä hyvien ystävien kanssa keskustellen. Tekin voisitte joskus olla kanssani siellä.

        Kaipauskin on myrkkyä ja siihen on meidän itsekunkin hyvin helppo sukeltaa. Kaipaus voi olla ihan hyväksi kun sen osaa ottaa pienenä annoksena. Huominen ei ole vielä tullut, eikä siitä pidä vielä huolehtia. Voin kuitenkin ottaa tästäpäivästä jotain suuntia, ettei päivästä tulisi yhtä synkkä kuin tänään on ollut.

        Isän kätteen

    • Turvamies

      Hyvää huomenta ystävät

      Kesäaikaan siirryttiin mutta sisäinenkelloni, ei ei sitä tunnu vielä ymmärtävän. Koiranikin kello raksuttaa samaa aikaa. Aikaa siirretään mutta muuttuuko elämä? Kumpa voisikin siirtää aikaa muuttaen asioita muuksi. Aika on ihmisten keksimä käsite jolla mittaamme niin monia asioita ja useasti liitämme sen myös ns. tuonpuoleiseen mitä siellä tuskin mitataan.

      Tänään minun pitää hyödyntää aikaa, eikä käyttää sitä asioihin jotka ovat minulle ja läheisilleni haitaksi. En voi taistella aikaa vastaan mutta voin koettaa kulkea sen rinnalla eläen sitä hetkeä valoisammin. Joskus en mahda tunteilleni mitään mutta joskus voimat riittävät pieneenkin vääntöön paremmasta mielestä. Joskus taas se vaatii kovempaa taistelua sillä suruun ja ikävään on niin helppo sukeltaa. Joskus luovutan ja kysyn MIKSI?

      Lähdetään tänään yhdessä tekemään päivää MIKÄ AUTTAA SURUSSA. Ei olla riippuvaisia auringosta, säästä, ihmissuhteista, rahasta, autosta, remontista, työstä, työttömyydestä, tekemättömistä töistä...

      Mitä tehdäänkin tai ollaan tekemättä niin taistellaan tänään sisäisiä myrskyjämme vastaan. Kerätään tänään voimia tuleviin aikoihin sillä nekin odottavat meitä. Käytetään tänään aikaa hyväksemme.

      Meillä on yhteys kirjoituksissamme mutta meillä yhdessä voi olla myöskin henkinen yhteys olla yhtä. Sitähän on toistemme muistaminen ajatuksin, mielikuvin ja rukouksin. Elämämme kohtalo on johdattanut meidät muutoinkin yhteen. Sekin on yhteyttä.

      Voimia päiväänne ystävät ja Isän kätteen

      • vIOLA

        Sunnuntai-iltaa ystävät !

        Aamulla tiesin nukkuneeni myöhään, mutta kello oli itse asiassa paljon enemmän kuin luulinkaan. Johtui tietenkin tuosta kellon kääntämisestä

        Lunta tulee taivaan täydeltä, keväästä ei taas ole tietoakaan.

        Päivä on kulunut hiljalleen. Olemme katselleet miehen kanssa erästä sarjaa DVD:ltä, joka tuli muutamia vuosia sitten Ruotsin TV:stä. Kävimme vielä tuolla talviuintipaikalla. Sielläkin oli hiljaista. Satuimme sellaiseen väliin, että muita ei siellä ollut. Siellä saunassa puhuimme taas pojasta ja kelasimme niitä ikuisia kysymyksiä.

        Eilen illalla kävin täällä palstalla vielä aika myöhään ja luin viimeisimmät kirjoitukset. tuntui tosiaan ihmeeltä, että jossakin päin Suomea joku ajattelee samanlaisia ajatuksia ja kantaa samanlaista surua sisällään kuin minäkin,me kaikki samanaikaisesti. Kaikkia niitä tunteita, joihin on niin helppo samaistua ja ymmärtää tosiaan puolesta lauseesta.

        Luen nykyään aika vähän muita ketjuja täällä. Satuin kuitenkin lukemaan erästä ketjua, jossa lapsensa menettänyt kyseli selviämisestä. Joku oli siellä vastannut, että ei ikinä voisi jatkaa elämäänsä jos lapsi häneltä kuolisi. Lohduttavaa toisaan. Monta kertaa minulle sanoittiin varsinkin silloin alussa sama kommentti ja joka kerta se tuntui pahalta. Noita sanoja ei pitäisi kenenkään sanoa. Ei tästä parane kuten sairaudesta tietenkään, mutta elämää on jatkettava. Vaikka varsinkin alussa olisi rukoillut, että pääsisi pois kärsimyksestä, niin ei se niin toimi. Pitääkö tässä olla huono omatunto, että on vielä hengissä ? Olenkin joillekkin vastanut, että kuolema ei tule tilauksesta, eikä "hoidettavaksikaan" voi noin vain ryhtyä. Joka ikinen päivä elämäni loppuun asti osa minusta on poissa, mutta siitä huolimatta minun on elettävä päiväni loppuun.

        Jossain vaiheessa minäkin uskon, että saamme vastaukset kysymyksiimme, ehkä ei täällä maallisessa, mutta rajan tuolla puolen, siellä toisella rannalla, minne emme näe vielä.

        Hyvää illanjatkoa täältä Pohjanmaalta

      • syklami
        vIOLA kirjoitti:

        Sunnuntai-iltaa ystävät !

        Aamulla tiesin nukkuneeni myöhään, mutta kello oli itse asiassa paljon enemmän kuin luulinkaan. Johtui tietenkin tuosta kellon kääntämisestä

        Lunta tulee taivaan täydeltä, keväästä ei taas ole tietoakaan.

        Päivä on kulunut hiljalleen. Olemme katselleet miehen kanssa erästä sarjaa DVD:ltä, joka tuli muutamia vuosia sitten Ruotsin TV:stä. Kävimme vielä tuolla talviuintipaikalla. Sielläkin oli hiljaista. Satuimme sellaiseen väliin, että muita ei siellä ollut. Siellä saunassa puhuimme taas pojasta ja kelasimme niitä ikuisia kysymyksiä.

        Eilen illalla kävin täällä palstalla vielä aika myöhään ja luin viimeisimmät kirjoitukset. tuntui tosiaan ihmeeltä, että jossakin päin Suomea joku ajattelee samanlaisia ajatuksia ja kantaa samanlaista surua sisällään kuin minäkin,me kaikki samanaikaisesti. Kaikkia niitä tunteita, joihin on niin helppo samaistua ja ymmärtää tosiaan puolesta lauseesta.

        Luen nykyään aika vähän muita ketjuja täällä. Satuin kuitenkin lukemaan erästä ketjua, jossa lapsensa menettänyt kyseli selviämisestä. Joku oli siellä vastannut, että ei ikinä voisi jatkaa elämäänsä jos lapsi häneltä kuolisi. Lohduttavaa toisaan. Monta kertaa minulle sanoittiin varsinkin silloin alussa sama kommentti ja joka kerta se tuntui pahalta. Noita sanoja ei pitäisi kenenkään sanoa. Ei tästä parane kuten sairaudesta tietenkään, mutta elämää on jatkettava. Vaikka varsinkin alussa olisi rukoillut, että pääsisi pois kärsimyksestä, niin ei se niin toimi. Pitääkö tässä olla huono omatunto, että on vielä hengissä ? Olenkin joillekkin vastanut, että kuolema ei tule tilauksesta, eikä "hoidettavaksikaan" voi noin vain ryhtyä. Joka ikinen päivä elämäni loppuun asti osa minusta on poissa, mutta siitä huolimatta minun on elettävä päiväni loppuun.

        Jossain vaiheessa minäkin uskon, että saamme vastaukset kysymyksiimme, ehkä ei täällä maallisessa, mutta rajan tuolla puolen, siellä toisella rannalla, minne emme näe vielä.

        Hyvää illanjatkoa täältä Pohjanmaalta

        Hei taas!
        Viikonloppu on taas ohi ja mieli matalana.
        Turvamies olen mukana. Me kaikki varmasti yhdymme omiin ajatuksiisi ja tiedämme mitä koet. VOIMIA. Olin viime viikolla lääkärissä ja lopuksi nuori lääkärini otti minua molemmista käsistä kiinni ja kysyi, että miten voin. Hän oli ihan liiankin lähellä ja katsoa tapitti silmiini. Katsoin takaisin ja sanoin, että kaikki on ihan perseestä!(tyttärieni sanontaa käyttäen.)Hän vastasi minulle: varmasti onkin ja syvältä sieltä. Se oli oikea vastaus. Oikeasti koen, etten ole mukana tässä kuin puoliksi. Puolet on jo lasteni mukana haudassa...Pakko on kuitenkin jaksaa ja olla se kantava voima. Pitää näyttää, että kyllä tämä tästä...On vain pakko. Ikävä on suunnaton. Välillä tuntuu, ettei jaksa, mutta mehän jaksamme...Vielä koittaa aika milloin tapaamme lapsemme ja saamme olla yhdessä. Olet ajatuksissa. Öitä.

      • Turvamies
        syklami kirjoitti:

        Hei taas!
        Viikonloppu on taas ohi ja mieli matalana.
        Turvamies olen mukana. Me kaikki varmasti yhdymme omiin ajatuksiisi ja tiedämme mitä koet. VOIMIA. Olin viime viikolla lääkärissä ja lopuksi nuori lääkärini otti minua molemmista käsistä kiinni ja kysyi, että miten voin. Hän oli ihan liiankin lähellä ja katsoa tapitti silmiini. Katsoin takaisin ja sanoin, että kaikki on ihan perseestä!(tyttärieni sanontaa käyttäen.)Hän vastasi minulle: varmasti onkin ja syvältä sieltä. Se oli oikea vastaus. Oikeasti koen, etten ole mukana tässä kuin puoliksi. Puolet on jo lasteni mukana haudassa...Pakko on kuitenkin jaksaa ja olla se kantava voima. Pitää näyttää, että kyllä tämä tästä...On vain pakko. Ikävä on suunnaton. Välillä tuntuu, ettei jaksa, mutta mehän jaksamme...Vielä koittaa aika milloin tapaamme lapsemme ja saamme olla yhdessä. Olet ajatuksissa. Öitä.

        Huomenta Syklami ja kaikki muut

        Syklami on kaunis kukka ja Israelissa ne kasvavat laajoina kukintoina vuortenrinteillä siellä missä on vähänkin kosteampaa ja vehreää. Muutoinhan rinteillä kasvaa silmän kantamattomiin vain karuja ja teräviä kiviä.

        Samoilla rinteillä kauniita kukkia ja kovia kiviä. Niin on sinussakin. Kauniita Syklaameja on voimasi rohkaista meitä muita ja karuja kiviä mitkä ovat suruasi ja ikävääsi. Jos vain voimasi riittävät niin anna kukkien kukkia. Syklaamit ovat kauniita karussa kivikossa.

        Kun en tuonpuoleisesta tiedä niin useasti teen omia johtopäätöksiä tai arveluja. Uskon, että läheisemme jotka ovat olleet tällä elämän puolella niin tietävät ja tuntevat nyt molemmat puolet. Mehän tiedämme vain tämän puolen.

        Olisimmeko iloksi heille jos voisismme paremmin ja jaksaisimme vahvemmin kulkea kohti rajaa? Kohti heitä. Kun saimme lapsemme ovat ja olivat he osa meitä. On selvää, että kun lapsi kuolee niin osa meistä myös katoaa. Ehkäpä ei katoakkaan vaan siirtyy jonnekin. Voimme eroittaa elossa olevan ihmisen ja kuolleen. Kuollessa poistuu henki ja se henki ei haihdu ilmaan tai valu maahan vaan menee jonnekin. Osa meistä edelleenkin on jossakin olemassa.

        Vahvaa voimaa päiväänne kanssaeläjäni

      • Kyyneleitä silmät täynnä.
        Turvamies kirjoitti:

        Huomenta Syklami ja kaikki muut

        Syklami on kaunis kukka ja Israelissa ne kasvavat laajoina kukintoina vuortenrinteillä siellä missä on vähänkin kosteampaa ja vehreää. Muutoinhan rinteillä kasvaa silmän kantamattomiin vain karuja ja teräviä kiviä.

        Samoilla rinteillä kauniita kukkia ja kovia kiviä. Niin on sinussakin. Kauniita Syklaameja on voimasi rohkaista meitä muita ja karuja kiviä mitkä ovat suruasi ja ikävääsi. Jos vain voimasi riittävät niin anna kukkien kukkia. Syklaamit ovat kauniita karussa kivikossa.

        Kun en tuonpuoleisesta tiedä niin useasti teen omia johtopäätöksiä tai arveluja. Uskon, että läheisemme jotka ovat olleet tällä elämän puolella niin tietävät ja tuntevat nyt molemmat puolet. Mehän tiedämme vain tämän puolen.

        Olisimmeko iloksi heille jos voisismme paremmin ja jaksaisimme vahvemmin kulkea kohti rajaa? Kohti heitä. Kun saimme lapsemme ovat ja olivat he osa meitä. On selvää, että kun lapsi kuolee niin osa meistä myös katoaa. Ehkäpä ei katoakkaan vaan siirtyy jonnekin. Voimme eroittaa elossa olevan ihmisen ja kuolleen. Kuollessa poistuu henki ja se henki ei haihdu ilmaan tai valu maahan vaan menee jonnekin. Osa meistä edelleenkin on jossakin olemassa.

        Vahvaa voimaa päiväänne kanssaeläjäni

        Samoin ajatuksin minäkin täällä Rovaniemellä olen.Eilinen ilta oli täynnä ikävää,muistikuvat kulkivat nauhana päässä ja nytkin on lohduton ikävä.Luin tätä meidän palstaa ja poimin kohtia joista saisin lohtua.On se lohduttavaa kun tietää että minulla on ystävät jotka elävät kanssani aivan samojen ajatuksien kanssa juuri silloinkin kun tuntuu että on yksin.Nukkumaan mennessä makasin kauan valveilla ja silloin tuli myös se totaalinen romahdus,etten jaksa,miksi pitäisi nousta aamulla ylös ja yrittää elää eteenpäin kun kaikki tuntuu yhdentekevältä.Tiedän että poikani kuolinpäivän lähestyminen vaikuttaa mielialaani,millainen se päivä sitten on? On parempi itselleni etten tiedä poikani kuolinaikaa tarkasti,sen hetken odottaminen olisi tuskallista ja sitä minä odottaisin vaikka olisin maapallon toisella äärellä.Sanoin poikani ystävälle että se tulee olemaan päivä jolloin elän kaiken uudelleen voimakkaammin kuin tähän asti.Minulta kysytään monesti kuinka olen selvinnyt? Vastaan etten ole selvinnyt,en koskaan selviä niin kuin ehkä tarkoitat,yritän vain oppia elämään suruni kanssa.Ehkä he ajattelevat niin että nyt kun aikaa on mennyt niin elämä on normalisoitunut,päätellen siitä että vastaukseni jälkeen on aina tullut hiljaisuus.
        Eilen illalla en myöskään jaksanut puhella Jumalan kanssa,sanoin vain etten nyt jaksa keskustella ja olen mie sulle vihainenkin kun en taas ymmärrä sinua yhtään.Sanottuani sen tuli tunne että hän ymmärsi,ihankuin ajatellen että kyllä sie vielä ymmärrät etkä ole enää vihainen.Siihen ajatukseen nukahdin.
        Äitini kertoi aikoinaan kuinka pikkutyttönä olin yöllä istunut sängyssä ja hän oli herännyt siihen että olin puhua pulputtanut.Oli noussut katsomaan ja mie olin jatkanut juttelua yksikseen.Äiti oli hakenut myös isän kuuntelemaan.Olin puhunut mummin kans ja sanonut että olette te sitten epäkohteliaita kun ette tervehtineet mummia.
        Isäni sanoi että oli jo aiemmin herännyt siihen kun olin laittanut valot ja mennyt käymään vessassa.Itse en muista tapahtumasta mitään.olin silloin kymmenvuotias.Monia asioita muistan tuolta ajalta mutta tuota en.Ehkä on tarkoituskin että kaikki pysyy piilossa niin kauan kuin täällä elämme,sitäkö tarkoittaa raamatun lause että emme tiedä kuoleman ihanuutta jotta jaksaisimme elää.
        Nyt on harmaa päivä,lunta satelee hiljalleen.Pitäisi kumminkin tehdä tästäkin päivästä hyvä päivä,niillä resursseilla mitkä meille on annettu.Voimia päiväänne,halaan teitä kaikkia.

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Samoin ajatuksin minäkin täällä Rovaniemellä olen.Eilinen ilta oli täynnä ikävää,muistikuvat kulkivat nauhana päässä ja nytkin on lohduton ikävä.Luin tätä meidän palstaa ja poimin kohtia joista saisin lohtua.On se lohduttavaa kun tietää että minulla on ystävät jotka elävät kanssani aivan samojen ajatuksien kanssa juuri silloinkin kun tuntuu että on yksin.Nukkumaan mennessä makasin kauan valveilla ja silloin tuli myös se totaalinen romahdus,etten jaksa,miksi pitäisi nousta aamulla ylös ja yrittää elää eteenpäin kun kaikki tuntuu yhdentekevältä.Tiedän että poikani kuolinpäivän lähestyminen vaikuttaa mielialaani,millainen se päivä sitten on? On parempi itselleni etten tiedä poikani kuolinaikaa tarkasti,sen hetken odottaminen olisi tuskallista ja sitä minä odottaisin vaikka olisin maapallon toisella äärellä.Sanoin poikani ystävälle että se tulee olemaan päivä jolloin elän kaiken uudelleen voimakkaammin kuin tähän asti.Minulta kysytään monesti kuinka olen selvinnyt? Vastaan etten ole selvinnyt,en koskaan selviä niin kuin ehkä tarkoitat,yritän vain oppia elämään suruni kanssa.Ehkä he ajattelevat niin että nyt kun aikaa on mennyt niin elämä on normalisoitunut,päätellen siitä että vastaukseni jälkeen on aina tullut hiljaisuus.
        Eilen illalla en myöskään jaksanut puhella Jumalan kanssa,sanoin vain etten nyt jaksa keskustella ja olen mie sulle vihainenkin kun en taas ymmärrä sinua yhtään.Sanottuani sen tuli tunne että hän ymmärsi,ihankuin ajatellen että kyllä sie vielä ymmärrät etkä ole enää vihainen.Siihen ajatukseen nukahdin.
        Äitini kertoi aikoinaan kuinka pikkutyttönä olin yöllä istunut sängyssä ja hän oli herännyt siihen että olin puhua pulputtanut.Oli noussut katsomaan ja mie olin jatkanut juttelua yksikseen.Äiti oli hakenut myös isän kuuntelemaan.Olin puhunut mummin kans ja sanonut että olette te sitten epäkohteliaita kun ette tervehtineet mummia.
        Isäni sanoi että oli jo aiemmin herännyt siihen kun olin laittanut valot ja mennyt käymään vessassa.Itse en muista tapahtumasta mitään.olin silloin kymmenvuotias.Monia asioita muistan tuolta ajalta mutta tuota en.Ehkä on tarkoituskin että kaikki pysyy piilossa niin kauan kuin täällä elämme,sitäkö tarkoittaa raamatun lause että emme tiedä kuoleman ihanuutta jotta jaksaisimme elää.
        Nyt on harmaa päivä,lunta satelee hiljalleen.Pitäisi kumminkin tehdä tästäkin päivästä hyvä päivä,niillä resursseilla mitkä meille on annettu.Voimia päiväänne,halaan teitä kaikkia.

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä

        Päivämme vaihtelevat. Eilinen on jo takanapäin ja toivottavasti tänään sinulla on jo parempi päivä. Monet teistä puhuvat joistakin merkkipäivistä ja että kuinka ne vaikuttavatkaan elämäämme. Itse olen viettänyt pojan syntymäpäivän ilman häntä ja ensimmäinen kuolinpäivä odottaa kesäkuun 10. päivänä.

        Tyttärien kanssa mietimme pojan syntymäpäivää ja päätimme juoda perinteiset syntymäpäiväkahvit. Ehkä tänä vuonna ostan tyttärille jotain pientä kivaa. Kuolinpäivästä olen ajatellut, ettei siitä saa tulla elämääni erityistä merkkipaalua. Joka ikinen päivä on minulle sitä samaa kuolinpäivää. Vien haudalle kynttilöitä silloin - tällöin ja siltä miltä minusta tuntuu. Joskus tuntuu siltä, etten mene sinne suruani kiihottamaan ja joskus käyn siellä ikäväni kanssa vain tervehtimässä.

        Elämän ja kuoleman raja on kapea ilman rajavyöhykkeitä. Siispä poika on aika lähellä minua joka päivä. Hän on myös mielessäni niin kuin tekin jotka palstalla olette. Sekin on läheisyyttä. Tiedän, ettei hän siellä haudassa ole. On vain hautakivi jonka luokse voin jotain viedä tai käydä. Siispä toivon, etten tee kuolinpäivästä merkkipäivää.

        Minullakin on useasti omat uhmani Herraani kohtaan ja joskus en jaksa tai välitä suuremmin keskustella Hänen kanssaan. Kiitollisena uaseasti saan huomata, ettei Hän toimi samoin. Niin kuin aiemmin kirjoitin Anne Soukkalahden runossa - SIPAISU SYDÄMESSÄ RIITTÄÄ. Hän tietää tilanteeni ilman sekavia selostuksiani. Tärkeintä on luoda yhteys ja sipaisu todellakin on ihan riittävä yhteyden avaamiseksi. Kun rukoilen niin koen samalla olevani yhteydessä rajan tuolle puolen. Useasti sanonkin, että pidä hyvä huoli pojastani sekä teidän läheisistä.

        Kiitos sinulle ajatuksesta, että emme tiedä kuoleman ihanuutta jotta jaksaisimme elää. Siinä on sitä ääretöntä voimaa ja armoa mitä emme voi nyt käsittää.

        Voimia päivääsi ja Isän kätteen

    • Turvamies

      Hyvää huomenta kaikki näkymättömät ystävät

      Kaikki muuttuu

      Monet asiat muuttuvat vaikka emme niin tahtoiskaan. Jopa käsialamme ja nimikirjoituksemmekin muuttuu ajanmyötä. Monesti muuttoksia tapahtuu ihan huomaamatta.

      Uskon vahvasti, että suru ja ikäväkin muuttuu. Olisi ihme jos se olisi asia joka pysyisi aina samana. Huomaan, että kohdallani se on jo muuttanut muotoaan. Olen jo pienenmatkaa oppinut sen kanssa elämään.

      Pidän kuitenkin itsepintaisesti surustani kiinni sillä onhan se vahva tunne mikä sitoo minut poikaani. Nyt se tuntuu olevan yhtävahva tunne kuin rakkaus. Kukapa haluaisi lopettaa rakastamista kun rakastaa aivan äärettömästi. Suru ja rakkaus kulkevat tunteissani jotenkin käsi-kädessä.

      Jos tukahdutan suruani niin tunnen varmasti samalla tukahduttavani myös sen suuren rakkauden lapseeni. Nämä ovat tunteita mutta kun niitä koettaa ajatella järjellä niin mikään ei voi minua pakotaa minua rakastamasta.

      Aikoinaan intiaanit sanoivat, että ihmisen sisällä asuu kaksi koiraa. Toinen koira on hyvä koira ja toinen huono koira. Kumpaa koiraa ruokit enemmän niin se koira on vahvempi mutta sinulla on silti kaksi koiraa.

      Rajan tuollapuolen oleva Martti Lindqvist on sanonut, että RAKKAUS ON KUOLEMAAKIN VÄKEVÄMPI pitää varmasti paikkansa. Tämä teksti on myös kirjoitettu Martin hautakiveen.

      Ystävät. Yritetäänkö tänään yhdessä ruokkia ajatuksissamme rakkautta?

      • sydän syrjällään

        Rakkaus on todella kuolemaakin väkevämpi.
        Se on suurin ja kantavin voima meillä.
        Ikkunan pesua ja verhon vaihtoa tässä puuhastellut.
        Ja käynyt aina välilä vilkasemassa josko olisitta kirjotelleet tänne,niitä on aina mukava lukea...saa aina ajattelemisen aihetta.
        Toivon teille kaikille paljon voimaa ja valoa tähänkin päivään.....yhdessä jaksetaan.

    • TyttöInSorrow

      Voimia sinulle suureen suruusi. Kuoleman tuottama surun matka on pitkä ja tuntematon. Läpi sen tuskan, kylmyyden ja yksinäisyyden vaellamme. Joku rohkea ja vahva ihminen ojentaa kätensä avuksi surevalle, joka kävelee elämän ja kuoleman rajamaastossa ihan yksin, löytämättä takaisin. Tämä lämmin ja vahva käsi kulkee mukanasi osan matkasta kanssasi läpi takaisin. Tätä vahvaa ja lämmintä kosketusta et unohda koskaan... Poika on kanssasi, vaikket häntä näe. Hän kukee isänsä vierellä, voit aistia hänen läsnäolonsa. Hän koittaa tukea isäänsä vaikeimman hetken aikana. "Isä, olen täällä!" Hän ajattelee ja katselee sinun elämääsi taivaalta jonne me emme tavoita. Uskon jälleen näkemiseen. Uskon, että näet poikasi kun sinun aikasi koittaa.

      Olen pahoillani, että olet menettänyt uskosi Jumalaan ja pahoillani siitä taakasta, jonka olet saanut harteillesi. Rukoilen, että saat suhteesi Jumalaan takaisin ja rukoilen Jumalaa antamaan sinulle voimaa surusi kantamiseen. Hän antoi sinulle elämän kauneimman asian, poikasi. Ymmärrän jos olet katkera Jumalalle siitä kun jouduit luopumaan rakkaimmastasi ja Jumala ymmärtää sen. Vielä kerran, enkeleitä matkaan. Sinä kyllä selviät, mutta se vaatii sydämmenlujuutta, jota sinulla on. Huomaan tekstistäsi. Pikkuhiljaa matka helpottuu...

      Itselleni lääke on itkeminen. Katselen rakkaan läheiseni kuvia ja laitan surullisen musiikin taustalle. Ajattelen myös kauniita muistoja hänen kanssaan. Joskus myös kirjoitan mielikuvitus kirjeitä ystävälleni ja muistelen siinä yhteisiä hetkiämme. Haluan kirjoittaa jokaisen kauniin asian meistä ylös.

      • Viola

        Iltaa ystävät!

        Istahdin tähän koneen ääreen hetkeksi. Olimme hetki sitten aika pitkällä lenkillä miehen kanssa ja saimme loppumatkasta pitää kiirettä, kun hänellä on miesten voimisteluilta tänään, että ehti sinne vielä.
        Olin aamulla vesivoimistelussa ja ohjaaja muistutti minua siitä, että en ole maksanut lukukausimaksuja lainkaan. Hän sanoi, että se olisi pitänyt maksaa uimahallin kassaan. OK. En ollut maksanut ja suoritin sen heti. Hän sanoi, että oli kertonut sen ilmoittautuessani syksyllä; varmaan olikin. Osoitus taas siitä, että vielä syksyllä keskittymiskykyni oli tosi huono ja muistini pätki. Muitakin asioita on tullut esille. Esim. väitin pankissä, että en ole saanut uusittua pankkikorttiani ja tilattiin sitten uusi. Pari viikkoa sen jälkeen löysin kortin kirjahyllyn laatikosta. Ei mitään muistikuvaa, että olisin sen saanut ja sen sinne laatikkoon pannut .Välillä ajattelin, että olen tulossa seniiliksi. Muisti on kyllä parantunut, smaoin keskittymiskyky. Onhan sitä muutenkin jo paremmassa kunnossa fyysisesti ja varmaan henkisestikkin olen mennyt eteenpäin tässä surussani. Olen joutunut tämän yli 15 kk:n aikana tekemään niin monia asioita, jotka ovat tehneet niin äärettömän kipeää ja hajottaneet ajatuksia.
        Patologin lausunto, kuolinpesän asiat( ei selvät vieläkään) ex-vaimon ikävä toiminta.

        Nyt vasta olen alkanut katsella pojan valokuvia, itkenyt ja katsellut. Meillä on ollut täällä samalla paikkakunnalla toinen omakotitalo ennen. Asuimme siinä, kun lapset olivat pieniä. Kävelimme sen talon ohi tänään , kaikki muistot valtasivat heti mielen. Oliko sitä aikaa ? Mietin monta kertaa juuri sitä. Ihan kuin elämäätoisesta maailmasta. Olen ollut jo 35 v äiti. Kolmen lapsen äiti. Kukaan ei voi ottaa pois minulta vanhimmankaan lapseni vauva-aikaa, ei lapsuutta. Ei hänen murrosikäänsä. Ne ovat minun vieläkin.
        Katson tätä uutta lapsenlastamme. Vanhempien onnea hänestä. Mietin, miten me suremme ja murehdimme kaikenlaista,mitä lapsillemme voisi tapahtua. Asioita, mitä sitten ei tapahdukkaan. Sitten tapahtuu sellaista,mitä ei ajatellut tapahtuvaksi. Onneksi kukaan ei saakkaan etukäteen tietää.

        Hyvää illanjatkoa teille ystävä;

      • Viola
        Viola kirjoitti:

        Iltaa ystävät!

        Istahdin tähän koneen ääreen hetkeksi. Olimme hetki sitten aika pitkällä lenkillä miehen kanssa ja saimme loppumatkasta pitää kiirettä, kun hänellä on miesten voimisteluilta tänään, että ehti sinne vielä.
        Olin aamulla vesivoimistelussa ja ohjaaja muistutti minua siitä, että en ole maksanut lukukausimaksuja lainkaan. Hän sanoi, että se olisi pitänyt maksaa uimahallin kassaan. OK. En ollut maksanut ja suoritin sen heti. Hän sanoi, että oli kertonut sen ilmoittautuessani syksyllä; varmaan olikin. Osoitus taas siitä, että vielä syksyllä keskittymiskykyni oli tosi huono ja muistini pätki. Muitakin asioita on tullut esille. Esim. väitin pankissä, että en ole saanut uusittua pankkikorttiani ja tilattiin sitten uusi. Pari viikkoa sen jälkeen löysin kortin kirjahyllyn laatikosta. Ei mitään muistikuvaa, että olisin sen saanut ja sen sinne laatikkoon pannut .Välillä ajattelin, että olen tulossa seniiliksi. Muisti on kyllä parantunut, smaoin keskittymiskyky. Onhan sitä muutenkin jo paremmassa kunnossa fyysisesti ja varmaan henkisestikkin olen mennyt eteenpäin tässä surussani. Olen joutunut tämän yli 15 kk:n aikana tekemään niin monia asioita, jotka ovat tehneet niin äärettömän kipeää ja hajottaneet ajatuksia.
        Patologin lausunto, kuolinpesän asiat( ei selvät vieläkään) ex-vaimon ikävä toiminta.

        Nyt vasta olen alkanut katsella pojan valokuvia, itkenyt ja katsellut. Meillä on ollut täällä samalla paikkakunnalla toinen omakotitalo ennen. Asuimme siinä, kun lapset olivat pieniä. Kävelimme sen talon ohi tänään , kaikki muistot valtasivat heti mielen. Oliko sitä aikaa ? Mietin monta kertaa juuri sitä. Ihan kuin elämäätoisesta maailmasta. Olen ollut jo 35 v äiti. Kolmen lapsen äiti. Kukaan ei voi ottaa pois minulta vanhimmankaan lapseni vauva-aikaa, ei lapsuutta. Ei hänen murrosikäänsä. Ne ovat minun vieläkin.
        Katson tätä uutta lapsenlastamme. Vanhempien onnea hänestä. Mietin, miten me suremme ja murehdimme kaikenlaista,mitä lapsillemme voisi tapahtua. Asioita, mitä sitten ei tapahdukkaan. Sitten tapahtuu sellaista,mitä ei ajatellut tapahtuvaksi. Onneksi kukaan ei saakkaan etukäteen tietää.

        Hyvää illanjatkoa teille ystävä;

        Huomenta ystävät ja hyvää aprillipäivää !

        En viitsi yrittää narrata teitä, vaikka hyvä nauru tekisi meille kaikille hyvää. Mies kyllä teki minulle jekun heti aamusta, kun olin vielä puolinukuksissa ja hoksottimet vielä normaalia huonommassa terässä. Hän lähti töihin tyytyväinen virne kasvoillaan, kun onnistui narraamaan minua.

        Nyt on sitten oikein virallisesti kevät, vaikka ulkona nyt ei siltä näytä. Lunta siellä satelee. Kellon kääntäminen on kuitenkin jonkinlainen oikotie valoon.
        menen yleensä iltaisin ajoissa nukkumaan,mutta viime yönä istuin vielä puolenyön jälkeen yksikseni ja OLI NIIN IKÄVÄ poikaa. Etsin runoa, mikä olisi lohduttanut. Päässäni soi tämä :
        Tule luokseni unessa silloin, kun minulla vaikeinta on, pidä kädestä kiinni silloin, kun kaipuu on lohduton. Ja luokses, kun tulen milloin, ole vastassa minua silloin.

        Toivoin niin, että hän tulisi uneeni, mutta en ole nähnyt hänestä unia pitkään aikaan.

        Pojan kuoleman jälkeen ajatukset ovat liikkuneet enemmän olemassaolossa ja tunteissa,omissa ja toisten, kuin silloin, kun elämäni kulki aikaisemman kaltaista latuaan.
        Jostain olen lukenut, että tunne-elämämme lähtee kahdesta perustunteesta, rakkaudesta ja pelosta. Pelko synnyttää vihaa ja muitakin tunteita. Rakkaudesta syntyy surua, kuten niin monta kertaa olemme täälläkin kirjoittaneet.
        Vanhempina olemme tunteneet juuri nämä tunteet voimakkaimmin. Rakkauden lapseen ja pelon, että hänelle tapahtuu jotakin pahaa.

        Minulla on kansani samanikäinen sukulainen, nainen, joka on elänyt yksin, hän päätti jo nuorena, että ei koskaan halua lapsia. Joskus olen säälinyt häntä, joskus taas halunnut olla hänen paikallaan. Olisinko vaihtanut hänen kanssaan osia. välillä en tiedä. Välillä mietin, että oliko tämä tuska kaiken arvoista. Minulla on ollut paljon elämää ympärilläni. Meitä oli monta sisarusta jo kotonani, kolme omaa lasta, aviomies. Se tarkoittaa monta surua koettuna, monta kenties edessä.
        Viimeöinen alakuloisuus on vielä päälläni, kuten huomaatte.

        Aurinko on yhtäkkiä alkanut paistaa ulkona, toivottavasti aurinko tulee myös sisälleni.
        Koetetaan yhdessä jaksaa.
        Hyvää päivää kaikille ja keväänalkua !

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Huomenta ystävät ja hyvää aprillipäivää !

        En viitsi yrittää narrata teitä, vaikka hyvä nauru tekisi meille kaikille hyvää. Mies kyllä teki minulle jekun heti aamusta, kun olin vielä puolinukuksissa ja hoksottimet vielä normaalia huonommassa terässä. Hän lähti töihin tyytyväinen virne kasvoillaan, kun onnistui narraamaan minua.

        Nyt on sitten oikein virallisesti kevät, vaikka ulkona nyt ei siltä näytä. Lunta siellä satelee. Kellon kääntäminen on kuitenkin jonkinlainen oikotie valoon.
        menen yleensä iltaisin ajoissa nukkumaan,mutta viime yönä istuin vielä puolenyön jälkeen yksikseni ja OLI NIIN IKÄVÄ poikaa. Etsin runoa, mikä olisi lohduttanut. Päässäni soi tämä :
        Tule luokseni unessa silloin, kun minulla vaikeinta on, pidä kädestä kiinni silloin, kun kaipuu on lohduton. Ja luokses, kun tulen milloin, ole vastassa minua silloin.

        Toivoin niin, että hän tulisi uneeni, mutta en ole nähnyt hänestä unia pitkään aikaan.

        Pojan kuoleman jälkeen ajatukset ovat liikkuneet enemmän olemassaolossa ja tunteissa,omissa ja toisten, kuin silloin, kun elämäni kulki aikaisemman kaltaista latuaan.
        Jostain olen lukenut, että tunne-elämämme lähtee kahdesta perustunteesta, rakkaudesta ja pelosta. Pelko synnyttää vihaa ja muitakin tunteita. Rakkaudesta syntyy surua, kuten niin monta kertaa olemme täälläkin kirjoittaneet.
        Vanhempina olemme tunteneet juuri nämä tunteet voimakkaimmin. Rakkauden lapseen ja pelon, että hänelle tapahtuu jotakin pahaa.

        Minulla on kansani samanikäinen sukulainen, nainen, joka on elänyt yksin, hän päätti jo nuorena, että ei koskaan halua lapsia. Joskus olen säälinyt häntä, joskus taas halunnut olla hänen paikallaan. Olisinko vaihtanut hänen kanssaan osia. välillä en tiedä. Välillä mietin, että oliko tämä tuska kaiken arvoista. Minulla on ollut paljon elämää ympärilläni. Meitä oli monta sisarusta jo kotonani, kolme omaa lasta, aviomies. Se tarkoittaa monta surua koettuna, monta kenties edessä.
        Viimeöinen alakuloisuus on vielä päälläni, kuten huomaatte.

        Aurinko on yhtäkkiä alkanut paistaa ulkona, toivottavasti aurinko tulee myös sisälleni.
        Koetetaan yhdessä jaksaa.
        Hyvää päivää kaikille ja keväänalkua !

        Hei Viola

        Mielikuvissani näin sinut valvomassa ja ikävöimässä, sillä ikävissäni olen ollut minäkin. Muistikuvissani näin pojan kasvot ja hänen ihanan hymynsä. Kävin tänään Itä-rajalla ja matkaa kertyi 500km. Oli taas aikaa monta tuntia istua yksin autossa ja miettiä poikaa. Ensiviikolla keskiviikkona olenkin teidän kulmilla.

        Pitää kertoa vielä yksi enkeli-juttu. Nuorempi tyttäreni joka odottaa vauvaa haki miehensä kanssa isompaa asuntoa. Löysivät mieleisen ja vuoraemäntä oli sanonut, että katsoajia oli 35 mutta valitsin teidät kun vaikutitte sopiville ja takissasi oli niin kaunis enkeliheijastin.
        Oletan, että muitakin sopivia olisi ollut tuohon asuntoon mutta se enkeliheijastin oli kuitenkin ollut osa vuokraemännän valintapäätöstä. Niin ne enkelit joskus johdattaa.

        Olen pelännyt ja pelkään edelleen lasten elämän suhteen. Pelko ei kuitenkaan auta minua huolehtimisessa ja turvamiehenä olemisessa vaan se lamaannuttaa. On vain huolehdittava omaosuus normaalisti ja loput on jätettävä Isän kätteen.

        Auriko paistoi Kaakonkulmalla lähes kokopäivän ja lämpöäkin oli 5 astetta. Aurinko tuntui niin hyvälle ja ainakin minun mielialaani se vaikuttaa vahavasti.

        Voimia Viola ja toivotaan, että me kaikki näemme tässä ajassa vielä unia lapsistamme.

      • sydän syrjällään
        Viola kirjoitti:

        Huomenta ystävät ja hyvää aprillipäivää !

        En viitsi yrittää narrata teitä, vaikka hyvä nauru tekisi meille kaikille hyvää. Mies kyllä teki minulle jekun heti aamusta, kun olin vielä puolinukuksissa ja hoksottimet vielä normaalia huonommassa terässä. Hän lähti töihin tyytyväinen virne kasvoillaan, kun onnistui narraamaan minua.

        Nyt on sitten oikein virallisesti kevät, vaikka ulkona nyt ei siltä näytä. Lunta siellä satelee. Kellon kääntäminen on kuitenkin jonkinlainen oikotie valoon.
        menen yleensä iltaisin ajoissa nukkumaan,mutta viime yönä istuin vielä puolenyön jälkeen yksikseni ja OLI NIIN IKÄVÄ poikaa. Etsin runoa, mikä olisi lohduttanut. Päässäni soi tämä :
        Tule luokseni unessa silloin, kun minulla vaikeinta on, pidä kädestä kiinni silloin, kun kaipuu on lohduton. Ja luokses, kun tulen milloin, ole vastassa minua silloin.

        Toivoin niin, että hän tulisi uneeni, mutta en ole nähnyt hänestä unia pitkään aikaan.

        Pojan kuoleman jälkeen ajatukset ovat liikkuneet enemmän olemassaolossa ja tunteissa,omissa ja toisten, kuin silloin, kun elämäni kulki aikaisemman kaltaista latuaan.
        Jostain olen lukenut, että tunne-elämämme lähtee kahdesta perustunteesta, rakkaudesta ja pelosta. Pelko synnyttää vihaa ja muitakin tunteita. Rakkaudesta syntyy surua, kuten niin monta kertaa olemme täälläkin kirjoittaneet.
        Vanhempina olemme tunteneet juuri nämä tunteet voimakkaimmin. Rakkauden lapseen ja pelon, että hänelle tapahtuu jotakin pahaa.

        Minulla on kansani samanikäinen sukulainen, nainen, joka on elänyt yksin, hän päätti jo nuorena, että ei koskaan halua lapsia. Joskus olen säälinyt häntä, joskus taas halunnut olla hänen paikallaan. Olisinko vaihtanut hänen kanssaan osia. välillä en tiedä. Välillä mietin, että oliko tämä tuska kaiken arvoista. Minulla on ollut paljon elämää ympärilläni. Meitä oli monta sisarusta jo kotonani, kolme omaa lasta, aviomies. Se tarkoittaa monta surua koettuna, monta kenties edessä.
        Viimeöinen alakuloisuus on vielä päälläni, kuten huomaatte.

        Aurinko on yhtäkkiä alkanut paistaa ulkona, toivottavasti aurinko tulee myös sisälleni.
        Koetetaan yhdessä jaksaa.
        Hyvää päivää kaikille ja keväänalkua !

        Mukava tuo Violan laittama runo,lohutusta tähän ikävään. Mie olen kans niin toivonut,että näkisi unta pojasta,ja yhtenä yönä näinkin,mutta en muista siitä unesta mitään,vain sen, että poikakin oli siinä unessa.
        "Katso uskoen ylöspäin,
        rakkaudella sivullepäin,
        kiittäen taaksepäin,
        ja toivoen eteenpäin."

        Valoisaa voimia tuovaa huhtikuuta teille kaikille.

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola

        Mielikuvissani näin sinut valvomassa ja ikävöimässä, sillä ikävissäni olen ollut minäkin. Muistikuvissani näin pojan kasvot ja hänen ihanan hymynsä. Kävin tänään Itä-rajalla ja matkaa kertyi 500km. Oli taas aikaa monta tuntia istua yksin autossa ja miettiä poikaa. Ensiviikolla keskiviikkona olenkin teidän kulmilla.

        Pitää kertoa vielä yksi enkeli-juttu. Nuorempi tyttäreni joka odottaa vauvaa haki miehensä kanssa isompaa asuntoa. Löysivät mieleisen ja vuoraemäntä oli sanonut, että katsoajia oli 35 mutta valitsin teidät kun vaikutitte sopiville ja takissasi oli niin kaunis enkeliheijastin.
        Oletan, että muitakin sopivia olisi ollut tuohon asuntoon mutta se enkeliheijastin oli kuitenkin ollut osa vuokraemännän valintapäätöstä. Niin ne enkelit joskus johdattaa.

        Olen pelännyt ja pelkään edelleen lasten elämän suhteen. Pelko ei kuitenkaan auta minua huolehtimisessa ja turvamiehenä olemisessa vaan se lamaannuttaa. On vain huolehdittava omaosuus normaalisti ja loput on jätettävä Isän kätteen.

        Auriko paistoi Kaakonkulmalla lähes kokopäivän ja lämpöäkin oli 5 astetta. Aurinko tuntui niin hyvälle ja ainakin minun mielialaani se vaikuttaa vahavasti.

        Voimia Viola ja toivotaan, että me kaikki näemme tässä ajassa vielä unia lapsistamme.

        Hei! Juuri tulin koneelle katsomaan, että olisko joku laittanut viestiä ja tuntui mukavalta, että olit kirjoittanut Turvamies.

        Istun tässä kahvikuppi vierelläni.
        Mukava juttu tuo enkelijohdatus ja kodin löytyminen nuorille.

        Olen tänään saanut käsistäni asian, joka olisi pitänyt tehdä jo monta kuukautta sitten. Meillä on ollut autotallissa pari kassia ja laatikko pojan henkiläkohtaisimpia tavaroita selvittämättä vielä. Papereita, todistuksia, valokuvia. Sillä olivat hänen passinsa, kellonsa, avaimia, kortteja, lompakkokin, joka sisälsi vähän rahaa ja kuitteja. Lomapkossa oli vielä ostoskuitteja. Katselin niitä ja mietin, että vain pari päivää ennen kuolemaansa hän oli käynyt ravintolassa syömässä ja ystävän kanssa elokuvissa, koska lippuja oli kaksi.
        Jotenkin helpotti, kun sain kaiken mentyä läpi. Katsottua valokuvat, paperit, joissa oli hänen käsialallaan kirjoitettuja tekstejä. Toisaalta olen niin väsynyt. Käymme siskon kanssa keskiviikkoisin jumpassa, mutta ilmoitin, että nyt en tule.

        Varmasti rankkaa ajaa noin pitkiä matkoja omat ajatukset seurana. Mieheni ajaa työssään paljon ja jos hän vielä saa ja jää työelämään, niin välimatkat vain pitenevät.

        Yritän jaksaa lähteä vaikka tuonne uintipaikalle. Nyt on niin apea mieli, mutta avantouinnista on siihenkin tavallisesti apua.

        Illanjatkoa, koetetaan jaksaa

      • Viola
        sydän syrjällään kirjoitti:

        Mukava tuo Violan laittama runo,lohutusta tähän ikävään. Mie olen kans niin toivonut,että näkisi unta pojasta,ja yhtenä yönä näinkin,mutta en muista siitä unesta mitään,vain sen, että poikakin oli siinä unessa.
        "Katso uskoen ylöspäin,
        rakkaudella sivullepäin,
        kiittäen taaksepäin,
        ja toivoen eteenpäin."

        Valoisaa voimia tuovaa huhtikuuta teille kaikille.

        Kiitos sinulle kauniista runostasi. Mennään toisiamme ajatellen eteenpäin. Jos kovasti toivotaan, niin varmasti tulevat vielä meitä unessa tervehtimään.

    • Turvamies

      Iltaa kaikille

      Tänään ajattelin erityisesti teitä jotka luette palstaa mutta ette kirjoita. Teitä on joinakin päivinä jopa yli sata lukijaa. Tietenkin siinä on myös osa meitä jotka kirjoitamme.

      Mitä mietteitä kirjoittelumme teille on tuottanut ja minkälaisissa murheissa tekin kuljette? En halua pakottaa ketään kirjoittamaan mutta kaikki ketkä kirjoittavat ovat tervetulleita jakamaan kokemuksiaan ja miettimään, että MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA? Osahan teistä sattaa kirjoittaa jollakin toisella palstalla.

      Itse olen paljon saanut kirjoituksista ja helpotusta siitäkin, että saan purkaa tuntemuksiani. Paljon on vielä kokematta ja kuulematta. Välillä ajatukseni ovat ns. lukossa niin kuin joku meistä taannoin kirjoitti. Pieni ajatus tai tapahtuma saa monesti sen lukon avautumaan ja voinkin ajatella asioita toisin.

      Uskon, ettei elämäni paljoakaan muutu mutta koen vahvistuvani kantaa suruni joka minulle on annettu.

      Olette näkymättömiä ja kuulumattomia mutta elätte mielessäni ja ajatuksissani. Monesti illalla "tilinpäätöksessäni" Herralle kuiskaan jonkun sanan teistäkin. Isän kätteen.

      Iltalukemista:

      Kirjoitin unelmalle
      sanoja rakkauden.
      Kerroin nimettömälle
      rintani kaipauksen.

      Kaislakynällä sanoja piirsin
      veden kalvoon himmeään,
      meren hiljaiseen poukamaan.

      Vain taivaan äänetön tähti
      näki kaipauksen,
      luki kirjoituksen.

      Tuli mereltä illan tuuli
      ja hävitti kirjoituksen,
      jätti jäljelle kaipauksen.

      Erkki Leminen (Kootut)

      • sydän syrjällään

        Olen nyt parina iltana keräillyt teidän lähettämiä runoja,niissä kaikissa on lohtua tuovia ajatuksia.
        Se enkeli juttu oli jotenki muistutus enkeleistä,kuinka tärkeitä enkelit on...
        Mieki olen ajatellut samaa,että kuinka paljon palstan lukijoita on...ja kun "TyttöInSorrow" kyseli ykkös sivulla "Turvamiestä",teki mieli neuvoa tänne ysi sivulle,mutta en siksi rohjennut neuvoa,koska on niin paljon ilkeämielisiä kirjottajia siellä,ajattelin että tähänkin ketjuun sitten iskevät.
        Mukava, että hän löysi tänne ketjuun,koska on todella lämminhenkinen nuori ihminen.
        Hyviä öitä teille kaikille voiman tuojille ja kauniita unia.

    • Turvamies

      Iltaa lukijat ja kirjoittajat

      Tänään nuorempi tyttäristäni tuli ulkomailta ja saapui Helsingistä kotikaupunkiin junalla. Olin häntä vastassa rautatieasemalla. Minulla oli n. 10min. aikaa odotella junan tuloa ja kävelin asemalaiturilla katsellen maahan. Lumet olivat sulaneet asfaltilta ja koko piha-alue oli kauttaaltaan hiekoitussepelin peitossa. Yhtä-äkkiä huomasin kivien joukossa pienen n. 1cm pituisen valkoisen höyhenen. Noukin höyhenen maasta katsellen ympärilleni, että olisiko niitä enempikin. En löytänyt yhtään ainutta toista. En nähnyt asemalla lintuja enkä enekeleitä. Molemmat varmaankin käyttät VR:n palveluja. Tuosta pienen pienestä höyhenestä tuli kuitenkin hyvä mieli muistaen ne aikaisemmat höyhen-jutut.

      Nyt illalla käytin koiraa koulutuksessa. Tapasin siellä entisen työkaverini. Olimme samassa työpaikassa ns. parina. Emme ole nähneet vuosiin kuin vilaukselta kaupungilla. Vuonna 90 hänen 13-vuotias poikansa oli sunnuntai aamuna matkalla ensimmäisiin lentopalloharjoituksiinsa. Suojatielle tullessa hän jäi kääntyvän kuorma-auton alle ja kuoli välittömästi. Pojan isä oli itse pelaamassa sm-lentopalloturnausta Etelä-Suomessa. Peheen äiti oli raskaana ja oli aika viimeisillään. Kun äiti sai tiedon järkyttävästä tapahtumasta niin lapsi lähti syntymään. Saman vuorokauden aikana perheestä lähti poika ja perheeseen syntyi tyttö. Toinen oli sairaalamme synnytysosastolla ja toinen saman talon ruumishuoneella. Lapset vaihtoivat paikkaa elämän ja kuoleman rajalla.

      Kun aikaa oli kulunut tapahtumasta joitakin päiviä mietin, että miten toimin tai mitä teen kun menen tapaamaan työkaveriani. Ostin kahdet ruusut. Sini-valkeat pojalle ja toisen kimpun vaaleanpunaisia tytölle. Vein molemmat kukat yhtäaikaa. En tiedä toiminko oikein ja soveliaasti mutta niin tein ja muistan vieläkin kuinka itkimme sanomatta mitään heidän tuulikaapissaan. Perhe jäi tapahtumien jälkeen vuodeksi sairauslomalle. Minä olin tuossa työpaikassa vielä vuoden jonka jälkeen jäin työttömäksi. En sitten palannut enää siihen työhön vaan kouluttauduin toiseen ammattiin.

      Tiedän, että heidän perhe on vielä kasvaut viimevuosina yhdellä poikalapsella. Poika oli tämän perheen äidin yksinhuoltaja siskon poika. Sisko surmasi itsensä ja poika jäi yksin. Nyt poika on saanut kodin tätinsä luota. Yksi poika lähti ja toinen poika tuli. Kuulostaako tällainen elämä julmalle ja kohtuuttomalle? Silti elämä jatkuu tässäkin perheessä. Perhe oli nyt kouluttamassa koiraa.

      Olin unohtanut tuon perheen tapahtuman ja nyt tunsin ja tiesin ne kauhun tunteet mitä hekin ovat joutuneet kokemaan. Siinä me isät ja entiset työkaverit sitten juteltiin koirista. Kumpikin tiesi toisen elämän tilanteen mutta emme sanallakaan puhuneet siitä. Oli paljon helpompaa puhua koirista. Nyt kun mietin tilanetta niin varmaan hyvä olikin, että puhuimme vain koirista.

      Tänään tuntui hyvälle kun tytär tuli matkoilta ja huomenna molemmat tyttäret tulevat luoksemme sulhasineen. Poikani puuttuu ja ikävä on kova. Tämä päivä ei ollut mielestäni hyvä. Autoliike ei saanut auton istuinlämmitystä kuntoon ja jouduin jättämään auton korjaamolle saaden lainaksi toisen auton. Istuin lämmitys toimii 1: llä niin hyvin, että "pyllyposket" punottaa, 5:sta en ole edes uskaltanut kokeilla. En tarvitse lämmitystä nyt keväällä mutta se on hyvä saada laitetuksi takuuseen ennen seuraavan talventuloa. Saman asian takia moneen kertaan ajaminen ja töistä poisoleminen ärsyttää. Kai tälläkin on joku tarkoitus kohdallani. Ainakin se, että voi koettaa oppia sietämään sitäkin mistä ei pidä.

      Voimai iltaanne ja Isän kätteen

      • Viola

        Iltaa teille kaikille !


        En tiedä oikein, miksi nämä päivät taas tuntuvat niin kovin raskailta. Vaikka kuinka yritän päätttää, että en enää voi asioille mitään, niin siitä huolimatta kelaan yhä uudelleen ja uudelleen aikoja ennen poikani kuolemaa. Olisiko minun pitänyt toimia toisin, miksi en ottanut ensimmäistä konetta Helsinkiin,kun kuulin pojan olevan sairas. Tilanne ei kuitenkaan silloin tuntunut niin hälyttävältä. Olin jo luullut hyväksyneeni monet asiat, mutta yhtäkkiä ne taas hyökkäävät esiin jostakin. Pojan tavaroiden katsominen ja läpikäyminen eilen otti voimille. En olisi uskonut, että se olisi niin vaikeaa. Hänen repussaan oli hänen piponsa ja kaulaliinansa. Haistelin niitä kauan ja yritin saada vielä hänen tuoksunsa.Hänen koiransa harja oli siellä myös ja harjassa oli vielä koiran karvoja. Sekin on nyt poissa.Sitäkin on niin ikävä. Voin vieläkin tuntea,miltä sen turkki ja korvat tuntuivat, kun sitä rapsuttelin ja silittelin. Voi kuinka sitäkin olen itkenyt.

        Kyllä ihmisille, muillekkin kuin meille täällä, tapahtuu kaikenlaisia, ihan käsittämättömän vaikeita asioita, kuten kerroit työtoverisi perheen tapahtumista Turvamies. Minullekkin eräs työtoverini kertoi tänään anopistaan, joka oli menettänyt aviomiehensä, vanhimman ja nuorimman lapsensa ja siitä huolimatta jaksoi olla positiivinen ja olla päivähoitajana työtoverini kahdelle lapselle.

        Päiväni on kuitenkin mennyt kohtalaisesn hyvin, vaikkakin suru sydämessä. Helpostusta sain, kun tapasin entiset työtoverit kuukausittaisessa tapaamisessamme. Yksi meistä on taiteellinen ja maalaa. Hän pitää nyt juuri erään paikkakuntamme vanhainkodin tiloissa näyttelyä maalaamistaan akvarelleista ja oli lähettänyt meille kahvikutsun sinne. Meillä oli todella mukava iltapäivä. Taulut olivat myös niin hyviä ja kauniita, että harkitsen ostavani häneltä pari niistä. Hänellä oli esim taulu "orvokinoksa" se oli hieno ja sopisi minulle. Nimimerkkini on nimittäin todella yksi etunimistäni.

        Näyttelyn jälkeen kävin vielä avannossa, joten eiköhän uni tule ajallaan tänä iltana.

        Hyvää yötä kaikki enkeleiden äidit -ja isät kauniita unia teille

    • Turvamies

      Hei kaikille

      MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA? on nyt viimeisellä sivulla. Nyt illalla kirjoitettuja viestejä on ollut 455kpl. Palsta on luettu 12 555 kertaa! Se on todella paljon.

      Kaikki loppuu aikanaan ja onkohan nyt sitten niin, että tämä päättyy itsestään kun tiputaan sivulta 10?

      Palstalle on ollut todella mukava kirjoittaa ja sitä on ollut mieluisa lukea. Keskustelumme on ollut mieltä lämmittävää ja lohduttavaa. Olemme välttyneet kriittisiltä kannanotoilta ja väittelyiltä sekä asiattomilta kommenteilta. Tämä palsta on toiminut todella siihen tarpeeseen mitä ainakin minä olen hakenut.

      Jos palsta loppuu niin mitä mieltä olette? Vieläkö haluatte jatkaa MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA 2. tai jollakin toisella nimellä vai onko nyt aika tullut lopettaa?

      • sydän syrjällään

        Tämä ketju on tosiaan ollut ainutlaatuinen ja surettaa,jos lopettaisimme. Jos alamme uudella ketjulla,niin melko varmasti siihen tulisi ykkös sivun myötä uusia kirjottajia.

        Ihmisten ilkeily tuntuu niin käsittämättömältä,kun kyseessä tällainen palsta,hyvä esimerkki on tuo syöpäpalsta,missä vakavan sairauden myötä haetaan tukea toisilta,mutta valitettavasti kaikki riitelyketjut kukoistaa siellä.

        Jatkettaisko niin kauan kuin tämä pysyy ja avataan sitten uusi kakkos ketju.

        Hyvää alkavaa viikonloppua teille kaikille.

      • Kyyneleitä silmät täynnä.

        Jatketaan jollain muulla nimellä vaikka.Joka aamu luen kaviestit vaikka itse en nyt jaksa kirjoittaa kun on täsmälleen Violan tuntemukset.En saa sanoja ulos,en edes ystävälle puhuttua.Tuntuu kuin ystävänikin jo odottais että en tarvitse tukea enää ainakaan niin paljon.Luulen että olen siinä väärässä mutta en vain pysty puhumaan.Viola on saanut voimaa käydä läpi poikansa tavaroita ja mie itse olen siitä vielä valovuosien päässä.Yöt menee kutakuinkin hyvin kun olen ensin Korkeimmalle napissut ja purnannut,lopussa kyllä hänenkin kanssaan sovun tehnyt mutta unet ovat olleet jotenkin painajasmaisia ja todella omituisia.Ehkä on puhuttava vaikka jollekkin ammatti-ihmiselle että lukot aukeavat,jos aukeavat.Nyt kuitenkin olen lähdössä pilkille,aurinko paistaa ihanasti ja jospa se löytäisi tiensä tähän minunkin sisimpään ja samaa toivon teille rakkaat kanssakulkijani.

      • Viola
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Jatketaan jollain muulla nimellä vaikka.Joka aamu luen kaviestit vaikka itse en nyt jaksa kirjoittaa kun on täsmälleen Violan tuntemukset.En saa sanoja ulos,en edes ystävälle puhuttua.Tuntuu kuin ystävänikin jo odottais että en tarvitse tukea enää ainakaan niin paljon.Luulen että olen siinä väärässä mutta en vain pysty puhumaan.Viola on saanut voimaa käydä läpi poikansa tavaroita ja mie itse olen siitä vielä valovuosien päässä.Yöt menee kutakuinkin hyvin kun olen ensin Korkeimmalle napissut ja purnannut,lopussa kyllä hänenkin kanssaan sovun tehnyt mutta unet ovat olleet jotenkin painajasmaisia ja todella omituisia.Ehkä on puhuttava vaikka jollekkin ammatti-ihmiselle että lukot aukeavat,jos aukeavat.Nyt kuitenkin olen lähdössä pilkille,aurinko paistaa ihanasti ja jospa se löytäisi tiensä tähän minunkin sisimpään ja samaa toivon teille rakkaat kanssakulkijani.

        Huomenta sinulle Kyyneleitä silmät täynnä, Turvamies ja kaikki te muut ystävät!

        Minäkin aina aamuisin, jos vain suinkin ehdin, käyn heti katsomassa täällä, että onko joltakin tullut uusia viestejä. Tämä ketju on antanut paljon voimaa ja kannatellut päivästä päivään.

        Välillä tuntuu tosiaan, että mitään ei saa kirjoitettua, sitä alkaa ja lopettaa, ajatuksistaan ei saa järkeviä lauseita muodostettua.
        Tämä ketju on toiminut suruni päiväkirjana.
        Minä haluaisin jatkaa, kun meiltä tämä sivu loppuu. Ehkä uudet surijat helpommin löytävät tänne myös. Riskinä ovat aina häiriöviestit, mutta toivotaan, että vältytään niiltä.

        Myöhemmin lisää, päivän työt odottavat.

        Hyvää pilkkiretkeä Kyyneleitä silmät täynnä !

        Hyvää päivää myös kaikkien muiden päivälle ja tämän päivän puuhille!

      • Turvamies
        Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:

        Jatketaan jollain muulla nimellä vaikka.Joka aamu luen kaviestit vaikka itse en nyt jaksa kirjoittaa kun on täsmälleen Violan tuntemukset.En saa sanoja ulos,en edes ystävälle puhuttua.Tuntuu kuin ystävänikin jo odottais että en tarvitse tukea enää ainakaan niin paljon.Luulen että olen siinä väärässä mutta en vain pysty puhumaan.Viola on saanut voimaa käydä läpi poikansa tavaroita ja mie itse olen siitä vielä valovuosien päässä.Yöt menee kutakuinkin hyvin kun olen ensin Korkeimmalle napissut ja purnannut,lopussa kyllä hänenkin kanssaan sovun tehnyt mutta unet ovat olleet jotenkin painajasmaisia ja todella omituisia.Ehkä on puhuttava vaikka jollekkin ammatti-ihmiselle että lukot aukeavat,jos aukeavat.Nyt kuitenkin olen lähdössä pilkille,aurinko paistaa ihanasti ja jospa se löytäisi tiensä tähän minunkin sisimpään ja samaa toivon teille rakkaat kanssakulkijani.

        Hei Kyyneleitä silmät täynnä ja muut

        Tuliko kaloja?

        Rohkaisen sinua kääntymään ammattiauttajan puoleen jos vain siltä tuntuu ja ainahan sen voi sitten lopettaa jos ei tunnu hyvälle. Minusta on mukavaa, että sinäkin päätät päivän juttelemalla Herrallesi. Olet kertonut monet kerrat, että vaikka keskustelu on alkanut punausmielellä niin useinmiten olet saanut levollisen olon. Se on vähän samanlaista kun minulla mutta kertomuksesi ovat vahvistaneet uskoani koettaa tehdä sitä enne nukahtamista.

        Mikä laitetaan uuden palstan nimeksi? "Jumala on varmasti olemassa" otsikolla saadaan varmaan useita kirjoittajia. Mielessä kävi kuitenkin Martti Lindqvistin sanat: Rakkaus on kuolemaa väkevämpi. Mitä mieltä olette?

    • Turvamies

      Huomenta kaikille

      Luen joskus muitakin kirjoituksia surusta ja vastaankin joihinkin mutta en jää sitten sinne pidemmäksi aikaa keskustelemaan. Vaikuttaa siltä, että joillekin kuolema on kiinnostava aihe ja sillä on hyvä myös leikkiä. Suurin osa on kuitenkin ihan omien murheittensa kanssa eläviä. Itse en jaksa alkaa vääntämään mistään kenekään kanssa. Itse koetan rimpuilla elämässäni kaikin keinoin ja samaan aikaan joku kertoo suunnittelevansa kuolemaansa ei voi mitenkään tuntua hyvälle tai että jaksaisin sitä tässä tilanteessa ymmärtää. Olen työelämässäni nähnyt paljon kuolemaa ja kuullut kertomuksia siitä minkä takia kuolema tarkoituksella tehtiin.

      Sähköposti on yksi tapa keskustella mutta sitten se jäisi vain meidän keskeiseksi. Saman elämän kohtalon ihmisiä on vielä tulossa niin kauan kuin elämää riittää ja paljon. Niistäkin vain harva löytää millekkään keskustelupalstalle. Moni varmaan käpertyy surun tuskaansa ja täysin omiin ajatuksiinsa aivan yksin.

      Tällä palstalla on mahdollisuus aina pyytää joku saman kohtalon ihminen mukaan. Hänelläkin voi olla meille paljon annettavaa ja onhan tämäkin jonkinlaista rinnalla kulkemista. Teemme elämässämme niin paljon turhia ja mitättömiä matkoja mutta pala matkaa kulkea toisen rinnalla vaikeuksissa on arvokas matka. Senkin suuruuden ja arvon voi mitata vasta tulevaisuudessa.

      Kokeillaan jatkaa ketjua vaikkapa samalla nimellä mutta numerolla 2. Mielestäni se on hyvä aihe ja paljon on asioita mistä emme tiedä miten voimme niistäkin voimia ammentaa. Jos ketju nyt päättyy niin avataan uusi. Koetetetaan olla provosoitumatta ja jätetään vastaamatta niihin kommentteihin mitkä ovat asiattomia. Ei kannata lähteä vääntämään yhtään mistään. Siinäkin voi olla paikka harjoitella sitä sietämistä mistä ei pidä.

      Voimia päiväänne ja luottamusta tulevaan

      Isän kätteen

      • sydän syrjällään

        "Kiittäen joka päivä". Siinä on joka päivälle Bärbel Wilde kirjoittanut ajatuksen ja alla raamatun jae.

        Tälle päivälle siinä lukee:

        Kiitos lahjakkuudesta-
        Jumala antaa meille
        lahjoihimme sopivat tehtävät
        tai hänen tehtäväänsä sopivat lahjat.

        Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla,
        jonka olette saaneet,Jumalan moninaisen armon
        hyvinä haltijoina.
        1.Piet. 4:10

        Teillä monilla on kirjottamisen lahja...jatkakaa siis kirjottelua....tukien toinen toistamme.

      • Viola
        sydän syrjällään kirjoitti:

        "Kiittäen joka päivä". Siinä on joka päivälle Bärbel Wilde kirjoittanut ajatuksen ja alla raamatun jae.

        Tälle päivälle siinä lukee:

        Kiitos lahjakkuudesta-
        Jumala antaa meille
        lahjoihimme sopivat tehtävät
        tai hänen tehtäväänsä sopivat lahjat.

        Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla,
        jonka olette saaneet,Jumalan moninaisen armon
        hyvinä haltijoina.
        1.Piet. 4:10

        Teillä monilla on kirjottamisen lahja...jatkakaa siis kirjottelua....tukien toinen toistamme.

        Lauantai-iltapäivää ystävät!

        Ulkona on ikävä harmaus, tihkuttaa vettä.
        Mies tekee ulkona autotallin sivuun telinettä auton suksiboxille ja kajakille. Itse olen yrittänyt siivoilla vähän.
        Kävin aamulla parilla kirpputorilla, mutta ei niistä mitään mukaan lähtenyt. Siitäkin harrasruksesta on mennyt puhti. Sanoinkin miehelle, että mitä jos käytäisiin omat tavarat läpi ja myytäisiin ja matkustettaisiin sitten niillä. Eipä kaksi ihmistä niin paljon tavaraa tarvitse.
        Kävimme myös hautausmaalla. Tavallisesti käyn kaikilla suvun haudoilla, mutta tänään sytytin kynttilän vain pojan haudalle. Äitini kuoli 2001, mietimme silloin, että olisi ollut niin ihana saada pitää hänet vielä. Hän oli sellainen tuki ja turva. Hänelle pystyi puhumaan kaikesta ja hän osasi lohduttaa ja pulmat saivat oikeat mittasuhteet. On ollut lohduttavaa ajatella, että äiti oli varmasti poikaani avosylin vastassa. Miltähän hänestä mahtoi tuntua, kun sai sinne melkein samanaikaisesti kaksi lapsenlasta ? Kaikenlaista sitä haudalla mietatii.
        Yritin siistiä hautaa, vein pois palaneet kynttilät. Onneksi siellä on jo kivi ja nurmikko kasvoi jo viime kesänä haudan edessä. Viime keväänä tähän aikaan haudalla oli vain valkoinen risti ja sen ympärillä pelkkää rapavelliä.Se oli jotenkin niin lohduttoman näköinen.
        Kävelin vielä ns. hautausmaan uudelle puolelle. Sinne oli eilen haudattu luokkatoverini onnettomuudessa kuollut poika 28 v. Kauniit kukat peittivät kummun. Omaisten suruntie on vasta alussa. Heidän pojallaan oli etunimenä sama nimi kuin poikani toinen nimi. Sattumaa varmaan, mutta poikani jälkeen samannimisiä nuoria miehiä on täällä haudattu neljä.

        Viimeiset päivät ovat olleet jotenkin niin tahmeita ja raskaita.. Pojan tavaroiden läpikäyminen oli raskasta. Se oli kuitenkin nyt vihdoin tehtävä.
        Iloitsen kuitenkin siitä, että muilla lapsilla tuntuu nyt ainakin menevän paremmin. Välipoika soitti aamupäivällä. Hän oli menossa kohti Seinäjokea keikalle (muusikko, soittaa kaupunginorkesterissa ).

        Kysyit Turvamies, mikä nimeksi jatkoketjulle. Minulle sopii molemmat ehdottamasi. Ehkä se jälkimmäinen.

        Kiitos Sydän Syrjällään eilisestä ajatuksesta, jonka annoit meidän lukea.

        Nyt lähden keittämään kahvit ja huudan miehen tuolta ulkoa välillä sisälle.

        Päivänjatkoa teille kaikille, voikaa kaikki niin hyvin kuin se vain on mahdollista

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Lauantai-iltapäivää ystävät!

        Ulkona on ikävä harmaus, tihkuttaa vettä.
        Mies tekee ulkona autotallin sivuun telinettä auton suksiboxille ja kajakille. Itse olen yrittänyt siivoilla vähän.
        Kävin aamulla parilla kirpputorilla, mutta ei niistä mitään mukaan lähtenyt. Siitäkin harrasruksesta on mennyt puhti. Sanoinkin miehelle, että mitä jos käytäisiin omat tavarat läpi ja myytäisiin ja matkustettaisiin sitten niillä. Eipä kaksi ihmistä niin paljon tavaraa tarvitse.
        Kävimme myös hautausmaalla. Tavallisesti käyn kaikilla suvun haudoilla, mutta tänään sytytin kynttilän vain pojan haudalle. Äitini kuoli 2001, mietimme silloin, että olisi ollut niin ihana saada pitää hänet vielä. Hän oli sellainen tuki ja turva. Hänelle pystyi puhumaan kaikesta ja hän osasi lohduttaa ja pulmat saivat oikeat mittasuhteet. On ollut lohduttavaa ajatella, että äiti oli varmasti poikaani avosylin vastassa. Miltähän hänestä mahtoi tuntua, kun sai sinne melkein samanaikaisesti kaksi lapsenlasta ? Kaikenlaista sitä haudalla mietatii.
        Yritin siistiä hautaa, vein pois palaneet kynttilät. Onneksi siellä on jo kivi ja nurmikko kasvoi jo viime kesänä haudan edessä. Viime keväänä tähän aikaan haudalla oli vain valkoinen risti ja sen ympärillä pelkkää rapavelliä.Se oli jotenkin niin lohduttoman näköinen.
        Kävelin vielä ns. hautausmaan uudelle puolelle. Sinne oli eilen haudattu luokkatoverini onnettomuudessa kuollut poika 28 v. Kauniit kukat peittivät kummun. Omaisten suruntie on vasta alussa. Heidän pojallaan oli etunimenä sama nimi kuin poikani toinen nimi. Sattumaa varmaan, mutta poikani jälkeen samannimisiä nuoria miehiä on täällä haudattu neljä.

        Viimeiset päivät ovat olleet jotenkin niin tahmeita ja raskaita.. Pojan tavaroiden läpikäyminen oli raskasta. Se oli kuitenkin nyt vihdoin tehtävä.
        Iloitsen kuitenkin siitä, että muilla lapsilla tuntuu nyt ainakin menevän paremmin. Välipoika soitti aamupäivällä. Hän oli menossa kohti Seinäjokea keikalle (muusikko, soittaa kaupunginorkesterissa ).

        Kysyit Turvamies, mikä nimeksi jatkoketjulle. Minulle sopii molemmat ehdottamasi. Ehkä se jälkimmäinen.

        Kiitos Sydän Syrjällään eilisestä ajatuksesta, jonka annoit meidän lukea.

        Nyt lähden keittämään kahvit ja huudan miehen tuolta ulkoa välillä sisälle.

        Päivänjatkoa teille kaikille, voikaa kaikki niin hyvin kuin se vain on mahdollista

        Iltaa ystävät

        Tämäkin päivä on kohta eletty ja yö kutsuu lepäämään. Kävimme aamupakkasten aikana hiihtämässä ja koira juoksi rinnalla 6km. Lammen jäällä oli hankiainen ja sukset kantoivat ladunkin ulkopuolella. Päivällä ei enää pystynyt hiihtämään sillä lämmin sää pehmentää lumen aivan sohjoksi.

        Tyttäret kävivät sulhasineen ja toivat mukaan nuoruuren ystävänsäkin. Tämän ystävä tyttären isä kuoli joitakin vuosia sitten siinä juna onnettomuudessa Jyväskylässä kun juna vaunuineen kaatui asemapihalle. Hänkin tietää mitä on suru ja suuri kaipaus.

        Illalla tehtiin vähän remonttia alakerrassa ja nyt alkaa tuntumaan väsymys. Väsymys lisää murhemieltä siispä on hyvä vetäystyä lepoon. Nukkukaa hyvin!

        Laitan vielä iltarunon:

        Suru kosketti silmäteriä,
        tuska toi toiset linssit.

        Näköala laajeni,
        kaukaiset rannat lähenivät.

        Erkki Leminen (Kootut)

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Iltaa ystävät

        Tämäkin päivä on kohta eletty ja yö kutsuu lepäämään. Kävimme aamupakkasten aikana hiihtämässä ja koira juoksi rinnalla 6km. Lammen jäällä oli hankiainen ja sukset kantoivat ladunkin ulkopuolella. Päivällä ei enää pystynyt hiihtämään sillä lämmin sää pehmentää lumen aivan sohjoksi.

        Tyttäret kävivät sulhasineen ja toivat mukaan nuoruuren ystävänsäkin. Tämän ystävä tyttären isä kuoli joitakin vuosia sitten siinä juna onnettomuudessa Jyväskylässä kun juna vaunuineen kaatui asemapihalle. Hänkin tietää mitä on suru ja suuri kaipaus.

        Illalla tehtiin vähän remonttia alakerrassa ja nyt alkaa tuntumaan väsymys. Väsymys lisää murhemieltä siispä on hyvä vetäystyä lepoon. Nukkukaa hyvin!

        Laitan vielä iltarunon:

        Suru kosketti silmäteriä,
        tuska toi toiset linssit.

        Näköala laajeni,
        kaukaiset rannat lähenivät.

        Erkki Leminen (Kootut)

        Hyvää Palmusunnuntaita ystävät !

        Tänään on taas vaihteeksi oikea kaunis kevättalven sää. Kävimme aamulla miehen knassa jäällä hiihtämässä. Kiertelimme saarten rantoja pitkin ja istahdimme välillä ottamaan aurinkoa ja juomaan kaakaota. Ihanaa! Surukin välillä, kun muistin kun 2007 kevättalvella kävelimme samoilla paikoilla pojan koiran kanssa. Se oli meillä hoidossa silloin.
        Miniä lähetti kuvia sähköpostiin lapsenlapsísta juuri ja heitä on niin mukava katsella. Hieman parempi päivä tänään.

        Hyvää päivänjatkoa kaikille

    • Turvamies

      Keväistä iltaa teille ystävät

      Tänään emme voineet hiihtää kun lumi jäällä on niin pehmeää mutta kävelimme koiran kanssa kelkkauria pitkin. Vaikka aurinko paistoi komeasti niin vietin suurimman osan päivästä ns. pannuhuoneessa siivoten ja järjestellen sitä. Nyt siellä on taas hyvä askarrella sitä sun tätä.

      Tänään oli hyvä olla ja mietin, että uskallanko tunnustaa itselleni olevani onnellinen? Edelleen pidättelen sitä tunetta ja sen hyväksyminen tuntuu enempikin vääryydelle.

      On selvää, että välillä tunnen olevani onnellinen ihan oikeasti. Itse vain olen sen suurin jarru. Pitäisikö enemmän panostaa olla onnellinen kerta elämässä on myös todellista onnellisuutta. Onko oikein, että kiellän sen kerta se todella on olemassa?

      On päiviä jolloin onnellisuutta ei löydy itsestäni mistään vaikka sehän on ollut olemassa syntymästäni saakka. On vain asioita mitkä saavat sen esille tai saavt sen pakenemaan. Ihan samoin kuin surunkin. Suru ja onni ei poistu minusta tai tule kenekään mukana.

      Toivottaen teille onnellista iltaa laitan taas Lemisen Erkkiä:

      Jäät sulavat.
      Rantojen railot suurenevat.
      Hauet polskivat.
      Sammakot kurnuttavat.
      Soilla ja metsissä soi.
      Lokit nauravat.
      Tiirat kirkuvat
      ja pikkulintujen laulut helisevät.

      Vein verkkoja veteen
      ja nyt nuotion äärellä tässä
      olen viihtymässä.
      Olen hiljainen - yksinäinen -
      ja ihmeen onnellinen.

      Erkki Leminen (Kootut)

      • Turvamies

        Vielä tässä hyvää yötä teille toivottelen

        Palatakseni aiheeseen, että MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA?

        Kun sisikunta on epäjärjestyksessä niin ulkoinen järjestys ainakin auttaa minua. Kodin siivoaminen, tavaroiden järjestely on eräänlaista elämän hallintaa. Laitoin kesärenkaat valmiiksi. Vahasin vanteet jotta lika on niistä helppo pestä ja tasapainotus pysyy kohdallaan.

        Sisikuntaa on välillä niin vaikea järjestellä tai siivota mutta kun näkee ja kokee tekemisensä jäljet niin se AUTTAA MINUA SURUSSAKIN. Jos voimia riittää niin erinäisistä järjestelyistä saa jotain voimaa joka auttaa jaksamaan. Onhan se eräänlaista tulevaisuutta. Rentoutuminen luonnossa ja ihanassa säässä on myös sitä MIKÄ AUTTAA SURUSSA.

        Lasten ja mukavien ystävien tapaaminenkin on ollut minulle AUTTAMISTA SURUSSA. Eikä kaikkia ystäviä tarvitse tavata. Heistä voi lukeakin. Sadat lukijatkin elävät kanssamme joiden uskon elävän omissa ajatuksissaan mukanamme. Tieto siitä on AUTTAMISTA JA TUKEA SURUSSA.

        Sitten meille kaikille on olemassa se meitä Korkeampi voima jonka puoleen voimme ihan vapaaehtoisesti kääntyä. Pyytää Häneltä voimaa ja apua. Hänkin AUTTAA SURUSSA vaikka emme aina sitä näe tai huomaa. Koetetaan pysyä siinä voimakentässä.

        Nukkukaa hyvin ja Isän kätteen

      • Viola

        Elämää verrataan jossakin virtaan ja virran molemmin puolin on rannat, toisella puolella on suru ja toisella onnellisuus. Elämä virtaa eteenpäin ja kumpaankaan ei suruun, eikä onneen voi jäädä kokonaan.

        Ota avosylin vastaan pienet onnenhetket, ne antavat voimaa kestää niitä viiltäviä surunhetkiä, joita myös tulee. En enää tunne syyllisyyttä siitä, että välillä voin olla onnellinenkin, ei se ole pois pojaltani. Ehkä hän hymyilee jossakin, kun näkee sen.

        Olen lähdössä tästä kohtapuolin kurssilleni.
        Ulkona ei aurinko ainakaan vielä ole näyttäytynyt,toivottavasti teille muille ja ainakin sisällenne.

        Hyvää päivää kaikille

    • Turvamies

      Iltaa lukijat

      Tämäkin päivä alkaa olla takanapäin. Huomenna matkaan Pohjanmaalle työmatkalle. Taas on pitkä ajomatka edessä. Koetan valmistautua siihen sillä lähes aina kun olen yksin autossa vaivun ajatuksiini ja sieltä sitten suruuni. Sitten ajatukseni päättyvä kuin tiilisentään lentäen kysymykseen MIKSI? Miksi poikani piti kuolla?

      Kun nyt olen niin monta kertaa tähän samaan asiaan automatkoilla jämähtänyt niin jo nyt tänä iltana koetan valmentaa itseni ja ajatuksiani huomista varten. Katsotaan miten sitten huomenna onnistun ja selviä mutta ne on vielä huomisen murheita.

      Mikäkö on tänään auttanut surussa? Tänään on ollut huonopäivä mutta jos vastaan kysymykseeni niin koiraa oli kiva käydä kouluttamassa. Siellä unohtui surut ja murheet. Koirasta on ollut vain pelkkää iloa. Voin välillä ottaa koiran työmatkoille mutta kuljetuskoppi on vielä keskeneräinen ja huomiseksi ja ylihuomiseksi on hoitaja saatu.

      Päivä on ollut huono senkin takia, että viimeyönä alkoi migreeni ja sitä on kestänyt kokopäivän särkylääkkeistä huolimatta. Täsmälääkkeitäkin on mutta ne ovat punaisella kolmiolla ja en voi niitä ottaa kun joudun ajamaan autoa.

      Nuorempi tyttäreni on nyt käynyt ammattiauttajalla surunsa kanssa. Tänään hän soitti ja oli erityisen iloinen käynnistään. Kertoi psykologin olevan saman näköinen kuin Raid elokuvan komisario Jansson. Ei ihan yhtä lihava mutta melkein. Äänikin on ihan sama. Olen iloinen, että hän saa apua suruunsa tätä kautta.
      Vanhemmasta tyttärestäni olen edelleen huolissani. Hän oli tänä iltana mukana seuraamassa koiran koulutusta ja sekin kai on sitä elämän terapiaa hänellekin. Hän pitää kovasti koirastamme ja koira hänestä.

      Mikä teitä on tänään auttanut surussa?

      Isän kätteen ja muistetan toisiamme iltarukouksin

      • Kyyneleitä silmät täynnä.

        Ajatukset ovat auttaneet tänään ja varsinkin kun saa jonkun loputtoman kysymyksen selväksi itselleen tai pystyy jotenkin sen ymmärtämään.Olen istunut taas jäällä,vaipunut syviin mietteisiin ja yhtäkkiä huomannut etten ole ajatellutkaan mitään.Miettinyt että kuinkahan kauan olen ollut "transsissa" vai olenko peräti nukahtanut.Aurinko on paistanut lämpimästi ja kun kalaakaan ei ole oikein tullut niin makaan välillä jäällä,katselen taivasta ja haen pilvistä muotoja jotka muistuttavat jotakin.Löysin hevosen,joutsenen ja jopa viinirypäletertun.Mitä kauemmin katselen sitä vilkkaammaksi menee mielikuvitus.Pitkän aikaa on ollut kuitenkin surullinen olo,eilen illalla tuli itkukin yllättäen.Ehkä minun on syytä käydä lääkärissä kun kouraisee pahasti sydämmen seutuvilla kun tulee yllättäin jotain mieleen päivästä jolloin poikani lähti.Tiedän että suru ilmenee myös fyysisinä oireina mutta suvussani on paljon sydänsairauksia ja nyt olen päässyt yli kuitenkin sen vaiheen että aivan sama vaikka sydän pettäisikin,pääsempä poikani luo.Ymmärrän että minua tarvitaan vielä,minulla on tyttäreni joka tarvitsee äitiä ja on syy miksi pitää jaksaa.Voi kun Turvamies pitkät ajomatkasi olisivat helpompia sinulle.Minä itse en pysty kuuntelemaan musiikkiakaan autossa,en vielä sillä poikani poltti minulle kaikki cd:t jotka halusin ja on niitäkin joissa on hänen itsensä tekemää musiikkia.Vielä en pysty siihen kuten en järjestelemään valokuviakaan mutta hyvillä mielin puen pilkille lähtiessä poikani välkkärit jalkaan.Toivotan teille rauhallisia unia,nukkukaa hyvin .Yhdessä olemme voimakkaampia.

      • Viola

        Iltaa kaikille !

        Istahdin vielä tähän koneelle, vaikka mies jo tuolta huuteli, että on menossa nukkumaan.

        Kysyit Turvamies, mikä tänään on auttanut surussa. No, lapsenlapsi soitti ja kertoi, että tulee illalla hetkeksi käymään. Hän oli niin iloinen kuin 4-vuotias vain olla voi ja ymmärsin, että jotakin on nyt tekeillä. Hän ilmoitti kyllä, että äidillä ei ole aikaa jäädä pitkäksi aikaa ja siksi ei voi nyt tänään leikkiä faffan kanssa. He tulivatkin sitten illansuussa ja sieltä tuli pieni pääsiäisnoita, Mehän olemme pääsiäisenä siellä Syötteellä, joten otettiin tämä noitahomma vähän ennakkoon. Täälläpäin pääsiäsisnoidat lentelevät vasta lankalauantaina.

        On vaikea huomata ne hyvät asiat elämässä, kun on tapahtunut surullista (onhan oman lapsen menettäminen mahdottoman iso tragedia).Kuitenkin hetkittäin onneksi ne elämän valopilkut näyttäytyvät meille kuitenkin.

        Tässä elämän virrassa joutuu pakostakin kohtaamaan elämän molemmat rannat, välillä surun välillä ilon.

        Hyvä, että tyttösi saa käsitellä suruaan psykologin luona Turvamies. Nuorin poikani kävi pitkään keskustelemassa psykologin kanssa. Nyt hän on käynyt lähes joka viikko tapaamassa erästä pappia. Aluksi ymmärsin, että heidän keskustelunsa koskivat lähes kokonaan veljen menettämistä, Nyt he puhuvat enemmän ja enemmän aivan muista asioista.
        Tämä vanhin veli oli se, joka huolehti ja auttoi tätä nuorimmaista. Vanhin hyväksyi veljen juuri sellaisena kuin hän on. Ikäeroa on niin paljon, että heidän kesken ei ole ollut mitään kilpailua tai kateutta koskaan.
        Olin varsinkin aluksi tosi katkera siitäkin, että tämän veljen, jolla muutenkin on ollut vaikeaa, täytyi vielä menettää läheinen veli. Olin aina ajatellut, että ainakin hänellä on veli turvana, kun meistä vanhemmista aika jättää. Nyt olen ajatellut, että kuitenkin veli on nuorimmalle resurssi hänen elämäänsä. Hän jätti niin paljon muistoja tälle veljelle ja niitä hän ei koskaan unohda. Veli antoi sellaista perusturvallisuutta .Heillä oli hyvä suhde.

        Onneksi olemme saaneet olla kaikki nyt terveitä ja se on ainakin hyvä.
        Toivon, että migreenisi on parantuntu huomiseksi ja ajaminen siltä osilta sujuu. Itse en ole koskaan kärsinyt siitä vaivasta, mies kylläkin.

        Minä myös lähetän teitä kaikkia varten joka ilta rukouksen tuonne ylös, niin tänäkin iltana

        Nukkukaa hyvin !

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Iltaa kaikille !

        Istahdin vielä tähän koneelle, vaikka mies jo tuolta huuteli, että on menossa nukkumaan.

        Kysyit Turvamies, mikä tänään on auttanut surussa. No, lapsenlapsi soitti ja kertoi, että tulee illalla hetkeksi käymään. Hän oli niin iloinen kuin 4-vuotias vain olla voi ja ymmärsin, että jotakin on nyt tekeillä. Hän ilmoitti kyllä, että äidillä ei ole aikaa jäädä pitkäksi aikaa ja siksi ei voi nyt tänään leikkiä faffan kanssa. He tulivatkin sitten illansuussa ja sieltä tuli pieni pääsiäisnoita, Mehän olemme pääsiäisenä siellä Syötteellä, joten otettiin tämä noitahomma vähän ennakkoon. Täälläpäin pääsiäsisnoidat lentelevät vasta lankalauantaina.

        On vaikea huomata ne hyvät asiat elämässä, kun on tapahtunut surullista (onhan oman lapsen menettäminen mahdottoman iso tragedia).Kuitenkin hetkittäin onneksi ne elämän valopilkut näyttäytyvät meille kuitenkin.

        Tässä elämän virrassa joutuu pakostakin kohtaamaan elämän molemmat rannat, välillä surun välillä ilon.

        Hyvä, että tyttösi saa käsitellä suruaan psykologin luona Turvamies. Nuorin poikani kävi pitkään keskustelemassa psykologin kanssa. Nyt hän on käynyt lähes joka viikko tapaamassa erästä pappia. Aluksi ymmärsin, että heidän keskustelunsa koskivat lähes kokonaan veljen menettämistä, Nyt he puhuvat enemmän ja enemmän aivan muista asioista.
        Tämä vanhin veli oli se, joka huolehti ja auttoi tätä nuorimmaista. Vanhin hyväksyi veljen juuri sellaisena kuin hän on. Ikäeroa on niin paljon, että heidän kesken ei ole ollut mitään kilpailua tai kateutta koskaan.
        Olin varsinkin aluksi tosi katkera siitäkin, että tämän veljen, jolla muutenkin on ollut vaikeaa, täytyi vielä menettää läheinen veli. Olin aina ajatellut, että ainakin hänellä on veli turvana, kun meistä vanhemmista aika jättää. Nyt olen ajatellut, että kuitenkin veli on nuorimmalle resurssi hänen elämäänsä. Hän jätti niin paljon muistoja tälle veljelle ja niitä hän ei koskaan unohda. Veli antoi sellaista perusturvallisuutta .Heillä oli hyvä suhde.

        Onneksi olemme saaneet olla kaikki nyt terveitä ja se on ainakin hyvä.
        Toivon, että migreenisi on parantuntu huomiseksi ja ajaminen siltä osilta sujuu. Itse en ole koskaan kärsinyt siitä vaivasta, mies kylläkin.

        Minä myös lähetän teitä kaikkia varten joka ilta rukouksen tuonne ylös, niin tänäkin iltana

        Nukkukaa hyvin !

        Huomenta Ystävät

        Tienpäälle olen taas lähdössä nyt ainakin ihan reippin mielin. Oli mukava lukea aamulla viestinne ja huomata kuinka ajatuksenne vaihtelevat päivittäin. On kannettava suuri suru mutta muista läheisistäkin on pidettävä huolta. Ei hyvää huolta vaan erityisen hyvää huolta. On kannettava se vanhemman vastuu mikä on myös saatu ja annettu.

        On asioita mitä pitää osata vältellä ja tippua aina samaan kuoppaan. Minulle se on ollut sitä autoilua surussa. Tänään koetan toimia toisin sillä mikäli tätä työtä teen joudun jatkossakin ajamaan paljon. Jos en saa mitään muutosta niin ongelma vain jatkuu ja pahenee. JOS MIKÄÄN EI MUUTU NIIN MIKÄÄN EI MUUTU!

        Kaikkea mistä voi olla apua surussa kannattaa kokeilla. Myös oman terveyden seuraaminen ja tarkkailu on sitä. Joten Kyyneleitä silmät täynnä käyppä Roin lääkärillä otattamassa ainakin sydänfilmi ja keskustele myöskin muusta mikä voisi olla avuksi. Itsensä hoitaminenkin on vastuun kantamista.

        Saa nähdä saadaanko palstallemme vielä 13.000 lukijaa ennen kuin tiputaan viestijonon hänniltä.

        Vahvaa voimaa päiväänne toteuttaa asioita mitkä auttavat teitä surussa ja vastuussa.

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Huomenta Ystävät

        Tienpäälle olen taas lähdössä nyt ainakin ihan reippin mielin. Oli mukava lukea aamulla viestinne ja huomata kuinka ajatuksenne vaihtelevat päivittäin. On kannettava suuri suru mutta muista läheisistäkin on pidettävä huolta. Ei hyvää huolta vaan erityisen hyvää huolta. On kannettava se vanhemman vastuu mikä on myös saatu ja annettu.

        On asioita mitä pitää osata vältellä ja tippua aina samaan kuoppaan. Minulle se on ollut sitä autoilua surussa. Tänään koetan toimia toisin sillä mikäli tätä työtä teen joudun jatkossakin ajamaan paljon. Jos en saa mitään muutosta niin ongelma vain jatkuu ja pahenee. JOS MIKÄÄN EI MUUTU NIIN MIKÄÄN EI MUUTU!

        Kaikkea mistä voi olla apua surussa kannattaa kokeilla. Myös oman terveyden seuraaminen ja tarkkailu on sitä. Joten Kyyneleitä silmät täynnä käyppä Roin lääkärillä otattamassa ainakin sydänfilmi ja keskustele myöskin muusta mikä voisi olla avuksi. Itsensä hoitaminenkin on vastuun kantamista.

        Saa nähdä saadaanko palstallemme vielä 13.000 lukijaa ennen kuin tiputaan viestijonon hänniltä.

        Vahvaa voimaa päiväänne toteuttaa asioita mitkä auttavat teitä surussa ja vastuussa.

        Hei kaikille. Tänään ajoin 550km käyden Maalahdella ja nyt ollen Seinäjoella. Kyllä vaan meinasi suru tulla puseroon sillä kun pitkään on yksinään niin poika ja pojan tekemiset tulevat niin herkästi mieleen. Taistelin kuitenkin tunteitani vastaan sen minkä pystyin ja kutakuinkin siinä onnistuin. Huomenna pääsen puolenpäivän aikaan kotimatkalle ja taas on uusi taistelu edessä mutta se on sitten huomenna, eikä tänään kuulu murehdittavien listalle. Täällä Pohjanmaalla on paljon keväisempää kuin kotona. Kevät merkitsee minulle jollakin tapaa tulevaisuutta ja sekin osaltaan antaa voimaa surussa elää. Miten teidän päivänne on mennyt?

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei kaikille. Tänään ajoin 550km käyden Maalahdella ja nyt ollen Seinäjoella. Kyllä vaan meinasi suru tulla puseroon sillä kun pitkään on yksinään niin poika ja pojan tekemiset tulevat niin herkästi mieleen. Taistelin kuitenkin tunteitani vastaan sen minkä pystyin ja kutakuinkin siinä onnistuin. Huomenna pääsen puolenpäivän aikaan kotimatkalle ja taas on uusi taistelu edessä mutta se on sitten huomenna, eikä tänään kuulu murehdittavien listalle. Täällä Pohjanmaalla on paljon keväisempää kuin kotona. Kevät merkitsee minulle jollakin tapaa tulevaisuutta ja sekin osaltaan antaa voimaa surussa elää. Miten teidän päivänne on mennyt?

        Iltaaa taas !

        Tänään olen ollut oikein energinen ainakin omasta mielstäní. Olen pakannut tavarat matkaa varten ja siivonnut myös. Huomenna ei sitten tarvitse kuin pakata ihan viimeisiä, ruokaa ja sellaista. Huomenna olen ajatellut käydä myös haudalla laittamassa sinne pääsiäiseksi kukkia ja sytytän kynttilät.

        Täällä Pohjanmaalla on ollut tosiaan aurinkoista tänään, vaikka aamulla,kun menin vesijumppaan niin satoi vähän lunta.

        Kyyneleitä silmät täynnä kuvaa juuri tuollaista olotilaa johon minä usein vaivun. Katselen minäkin paljon pilviä ja tähtiä ja kuvittelen, että puhun pojalleni.Yritän muuttaa vieläkin tapahtunutta pääni sisällä.Pikkuhiljaa olen nyt pystynyt vähän katselemaan valokuvia, vaikka ei se helppoa ole.
        Käy lääkärissä tarkistuttamassa sydämesi. Suru rasittaa sydäntä. Naisilla varsinkin puhutaan vielä siitä särkyneen sydämen syndroomasta, joka voi ihan oikeasti olla vaarallinen. Jos teillä on lisäksi suvussa sydänsairauksia,niin sitä suuremmalla syyllä. Ymmärrän kyllä asenteesi. Itsekkin ajattelen, että voisin kyllä ihan helposti jo lähteä poikani luo, siis jos olisin vain yksin olemassa. Mutta kun on tuo muu perhe, niin heidän takiaan ainakin on jaksettaja jatkaa Niinhän sinäkin ajattelet, tytärtäsi..Mistäpä sen tietää, voihan olla, että tämä kummallinen olotila väistyy ja pikkuhiljaa haluamme elää enemmän myös itsemme takia.

        En enää odota elämältä suuria asioita, siksi kai kiinnitän enemmän huomiota pieniin asioihin, jotka ilahduttavat mieltä tai ainakin lohduttavat.
        Olen kylvänyt siemeniä ja ovathan ne nousseetkin. Saa nyt nähdä miten niiden käy, kun olemme poissa. Joka päivä niitä katselen ja mietin, että olenko kylvänyt siemenet liian tiheään, taimia on niin vaikea siirtää siinä tapauksessa.
        Pojan perhe tulee yöpymään meillä jonkun yön pääsiäisen aikaan, vaikka olemme itse poissa. Asuvat n. 100 km päässä meistä. Meillä on isommat tilat kuin miniän kotona.
        Laittelin heitä varten kaiken kuntoon. Meillä on mummolan vauvan tarvikkeet täällä.Vauvan sänky ja vaunutkin ja nekin piti taas ottaa esille ja puhdistaa. Arkiset touhut auttavat suruun.

        Hyvää illanjatkoa kaikille !

      • Viola
        Viola kirjoitti:

        Iltaaa taas !

        Tänään olen ollut oikein energinen ainakin omasta mielstäní. Olen pakannut tavarat matkaa varten ja siivonnut myös. Huomenna ei sitten tarvitse kuin pakata ihan viimeisiä, ruokaa ja sellaista. Huomenna olen ajatellut käydä myös haudalla laittamassa sinne pääsiäiseksi kukkia ja sytytän kynttilät.

        Täällä Pohjanmaalla on ollut tosiaan aurinkoista tänään, vaikka aamulla,kun menin vesijumppaan niin satoi vähän lunta.

        Kyyneleitä silmät täynnä kuvaa juuri tuollaista olotilaa johon minä usein vaivun. Katselen minäkin paljon pilviä ja tähtiä ja kuvittelen, että puhun pojalleni.Yritän muuttaa vieläkin tapahtunutta pääni sisällä.Pikkuhiljaa olen nyt pystynyt vähän katselemaan valokuvia, vaikka ei se helppoa ole.
        Käy lääkärissä tarkistuttamassa sydämesi. Suru rasittaa sydäntä. Naisilla varsinkin puhutaan vielä siitä särkyneen sydämen syndroomasta, joka voi ihan oikeasti olla vaarallinen. Jos teillä on lisäksi suvussa sydänsairauksia,niin sitä suuremmalla syyllä. Ymmärrän kyllä asenteesi. Itsekkin ajattelen, että voisin kyllä ihan helposti jo lähteä poikani luo, siis jos olisin vain yksin olemassa. Mutta kun on tuo muu perhe, niin heidän takiaan ainakin on jaksettaja jatkaa Niinhän sinäkin ajattelet, tytärtäsi..Mistäpä sen tietää, voihan olla, että tämä kummallinen olotila väistyy ja pikkuhiljaa haluamme elää enemmän myös itsemme takia.

        En enää odota elämältä suuria asioita, siksi kai kiinnitän enemmän huomiota pieniin asioihin, jotka ilahduttavat mieltä tai ainakin lohduttavat.
        Olen kylvänyt siemeniä ja ovathan ne nousseetkin. Saa nyt nähdä miten niiden käy, kun olemme poissa. Joka päivä niitä katselen ja mietin, että olenko kylvänyt siemenet liian tiheään, taimia on niin vaikea siirtää siinä tapauksessa.
        Pojan perhe tulee yöpymään meillä jonkun yön pääsiäisen aikaan, vaikka olemme itse poissa. Asuvat n. 100 km päässä meistä. Meillä on isommat tilat kuin miniän kotona.
        Laittelin heitä varten kaiken kuntoon. Meillä on mummolan vauvan tarvikkeet täällä.Vauvan sänky ja vaunutkin ja nekin piti taas ottaa esille ja puhdistaa. Arkiset touhut auttavat suruun.

        Hyvää illanjatkoa kaikille !

        Huomenta kaikki!

        Onhan tämä ketjumme vielä täällä !

        Päivä on pilvinen täällä Pohjanmaalla.
        Aamut ovat parempia kuin illat minulle. Illalla vuoteessa ajatukset alkavat kiertää helposti kehää, sitä samaa jossittelua. "Jos olisin tiennyt, niin sitten olisin jättänyt kaiken, mitä käsissäni oli ja tullut avuksi ".
        Miksi en osannut aavistaa, että lähtösi oli niin lähellä ? Eikö äitien kuuluisi tietää ?Joskus sanon itselleni, että "en tiennyt ja sillä hyvä. En ole mikään superihminen, piste."

        Aamut ovat parempia, arki tuo tekemistä ja on pakko keskittyä muuhun. Aluksi aamutkin olivat raskaita, kun ei olisi millään halunnut herätä todellisuuteen. Aika on auttanut, alun lamaantuminen on hälvennyt. Huomasin, että olin monta päivää puhki sen jälkeen kun olin laittanut pojan tavaroita pois, niin nyt taas on sellainen "ei mikään" tila. Välillä ei jaksa tuntea mitään suuria tunteita. Ihan hyvä niin.



        Kaikille niin hyvää päivää kuin se vain on mahdollista !

      • Viola
        Viola kirjoitti:

        Huomenta kaikki!

        Onhan tämä ketjumme vielä täällä !

        Päivä on pilvinen täällä Pohjanmaalla.
        Aamut ovat parempia kuin illat minulle. Illalla vuoteessa ajatukset alkavat kiertää helposti kehää, sitä samaa jossittelua. "Jos olisin tiennyt, niin sitten olisin jättänyt kaiken, mitä käsissäni oli ja tullut avuksi ".
        Miksi en osannut aavistaa, että lähtösi oli niin lähellä ? Eikö äitien kuuluisi tietää ?Joskus sanon itselleni, että "en tiennyt ja sillä hyvä. En ole mikään superihminen, piste."

        Aamut ovat parempia, arki tuo tekemistä ja on pakko keskittyä muuhun. Aluksi aamutkin olivat raskaita, kun ei olisi millään halunnut herätä todellisuuteen. Aika on auttanut, alun lamaantuminen on hälvennyt. Huomasin, että olin monta päivää puhki sen jälkeen kun olin laittanut pojan tavaroita pois, niin nyt taas on sellainen "ei mikään" tila. Välillä ei jaksa tuntea mitään suuria tunteita. Ihan hyvä niin.



        Kaikille niin hyvää päivää kuin se vain on mahdollista !

        Hei kaikille ! En oikein ymmärrä, miten tämä uusi sivusto toimii. En löytänyt enää sitä meidän uutta ketjua Rakkaus on kuolemaa väkevämpi. Kokeilen tähän meidän vanhaan ketjuun kirjoittaa sitten, kun se taas täällä näkyy.

        Aamu valkeni täällä pohjanmaan rannikolla hieman pilvisenä Tänään on miehen syntymäpäivä ja hiivin aamulla aikaisin keittiöön valmistamaan hänelle aamupuurot ja kahvit. Hän sai ne nautiskella päivän kunniaksi sängyssä. Hän sai pojilta ja minulta lahjaksi uuden pyörän, joka oli täysi yllätys hänelle. Hain sen kaupasta maananaina ja piilotin sen autotalliin peitteiden alle ja sain pari päivää vahtia, että hän ei mene sinne penkomaan paikkoja. Onnistui !
        Hän täyttää vasta ensi vuonna pyäreitä vusia ja pyörä olisi tietysti sopinut silloin, mutta ajattelimme poikien kanssa, että parempi nyt Nyt, kun hän on enemmän vapaallakin tänä kesänä, niin ehtii ajaelemaan. Sitäpaitsi tämä surunaika on opettanut, että on kenties vain tämä päivä, huomisesta tai tulevasta ei ole mitään varmuutta. Ennen sitä ajatteli, että tekee jotakin sitten kun ...., nämä sitkun ja mutkun tekemiset täytyy tehdä nyt juuri, kun on vielä aikaa. Huomenna voi olla liian myöhäistä.
        Löysin aamulla nurmikolta yhden ainoan vitivalkoisen höyhenen,se pisti silmääni heti. Se oli siinä keskeneräisen terassinlattian vieressä näkyvillä. Mitä siitä pitäisi ajatella, halusiko poika toivottaa isälleen hänkin hyvät syntymäpäivät.

        Hyvää päivää teille kaikille

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hei kaikille ! En oikein ymmärrä, miten tämä uusi sivusto toimii. En löytänyt enää sitä meidän uutta ketjua Rakkaus on kuolemaa väkevämpi. Kokeilen tähän meidän vanhaan ketjuun kirjoittaa sitten, kun se taas täällä näkyy.

        Aamu valkeni täällä pohjanmaan rannikolla hieman pilvisenä Tänään on miehen syntymäpäivä ja hiivin aamulla aikaisin keittiöön valmistamaan hänelle aamupuurot ja kahvit. Hän sai ne nautiskella päivän kunniaksi sängyssä. Hän sai pojilta ja minulta lahjaksi uuden pyörän, joka oli täysi yllätys hänelle. Hain sen kaupasta maananaina ja piilotin sen autotalliin peitteiden alle ja sain pari päivää vahtia, että hän ei mene sinne penkomaan paikkoja. Onnistui !
        Hän täyttää vasta ensi vuonna pyäreitä vusia ja pyörä olisi tietysti sopinut silloin, mutta ajattelimme poikien kanssa, että parempi nyt Nyt, kun hän on enemmän vapaallakin tänä kesänä, niin ehtii ajaelemaan. Sitäpaitsi tämä surunaika on opettanut, että on kenties vain tämä päivä, huomisesta tai tulevasta ei ole mitään varmuutta. Ennen sitä ajatteli, että tekee jotakin sitten kun ...., nämä sitkun ja mutkun tekemiset täytyy tehdä nyt juuri, kun on vielä aikaa. Huomenna voi olla liian myöhäistä.
        Löysin aamulla nurmikolta yhden ainoan vitivalkoisen höyhenen,se pisti silmääni heti. Se oli siinä keskeneräisen terassinlattian vieressä näkyvillä. Mitä siitä pitäisi ajatella, halusiko poika toivottaa isälleen hänkin hyvät syntymäpäivät.

        Hyvää päivää teille kaikille

        Hei Viola

        Ollaankin ainoat palstalla jotka kirjoittavat toisilleen. Minäkin ihmettelen tätä uutta palstaa sillä nyt kirjoitamme arkistossa olevaan palstaan. Hieno juttu se polkupyörä miehellesi ja onnittelut hänelle. Minulla on syntymäpäivä huomenna.

        Tämä Tampereen kurssi vaikuttaa nyt aika kuivalle ja monesti tunnilla jää aikaa ajatella ihan muita asioita mitä ko. käsitellään. Olen joillakin luennoilla kolmatta kertaa kuuntelemassa samoja asioita, joten pieneltä päällekkäisyyksiltä ei siltäosin olla vältytty.

        Tulipa hieno tunne sen löytämäsi höyhenen löytämisestä arvelematta sen kummemmin sen alkuperää. Höyhen mikä höyhen ja vielä valkoinen. On myös hienoa, että siitä löydöstä on aivan vapaa ajatella ihan mitä haluaa ja jos sen voi nyt syntymäpäivä onnitteluihin liittää niin vielä hienompaa.

        Toivottavasti palstan ylläpitäjät huomaavat, ettei tämä nyt oikein toimi ja palsta saadaan pian kuntoon. Mieltäni vaivaa kovasti, että mitä muille kuuluu? Heistä ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään. Toivottavasti kaikki on heidänkin kohdallaan hyvin. Mutta jos ei kuulu niin pidetään me yhteyttä yllä ja toivotaan, että uudetkin löytävät mukaan keskusteluun.

        Voimia päivääsi ja pierteää mieltä

      • Viola
        Turvamies kirjoitti:

        Hei Viola

        Ollaankin ainoat palstalla jotka kirjoittavat toisilleen. Minäkin ihmettelen tätä uutta palstaa sillä nyt kirjoitamme arkistossa olevaan palstaan. Hieno juttu se polkupyörä miehellesi ja onnittelut hänelle. Minulla on syntymäpäivä huomenna.

        Tämä Tampereen kurssi vaikuttaa nyt aika kuivalle ja monesti tunnilla jää aikaa ajatella ihan muita asioita mitä ko. käsitellään. Olen joillakin luennoilla kolmatta kertaa kuuntelemassa samoja asioita, joten pieneltä päällekkäisyyksiltä ei siltäosin olla vältytty.

        Tulipa hieno tunne sen löytämäsi höyhenen löytämisestä arvelematta sen kummemmin sen alkuperää. Höyhen mikä höyhen ja vielä valkoinen. On myös hienoa, että siitä löydöstä on aivan vapaa ajatella ihan mitä haluaa ja jos sen voi nyt syntymäpäivä onnitteluihin liittää niin vielä hienompaa.

        Toivottavasti palstan ylläpitäjät huomaavat, ettei tämä nyt oikein toimi ja palsta saadaan pian kuntoon. Mieltäni vaivaa kovasti, että mitä muille kuuluu? Heistä ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään. Toivottavasti kaikki on heidänkin kohdallaan hyvin. Mutta jos ei kuulu niin pidetään me yhteyttä yllä ja toivotaan, että uudetkin löytävät mukaan keskusteluun.

        Voimia päivääsi ja pierteää mieltä

        Hei Turvamies !

        Mies kiittää onnitteluista ja paljon onnea myös sinulle huomisen syntymäpäiväsi johdosta.

        Eilen kirjoitti nimimerkillä JJ ketjuun "Rakkaus on kuolemaa väkevämpi "tyttärensä poismenosta. Vastasin hänelle, mutta viestit menivät minne sattui. Tänään en läytänyt aamulla ketjua ollenkaan, sitten se oli taas hetken näkyvissä,mutta ainakaan JJ:n ja minun viestiäni ei näkynyt silloin. Outoa. Voi olla, että tämä palstan outous on säikäyttänyt muut kanssakulkijamme. Kirjoitetaan nyt jompaan kumpaan ketjuun ja katsotaan tuleeko palsta kuntoon.

        Lähden tästä illansuussa kohti Kokkolaa. Siellä on yksi ulkoilmatapahtuma, joka kiinnostaa. Toivottavasti ei saada vettä niskaan. Tänään on välillä vetänyt pilveen ja on näyttänyt siltä kuin alkaisi heti kohta sataa, sitten on taas aurinko paistanut hetken.
        Tylsää, jos joudut kuuntelemaan jo ennen työskenneltyjä juttuja, mutta usein se oli sellaista, kun oli kurssilaisia, joilla ihan erilaiset taustat, kai se on vähän vaikea välttyä päällekkäisyyksiltä silloin. Joka tapauksessa parempia jaksoja ja hyvää päivänjatkoa. Samoin muillekkin palstalaisille ja toivottavasti jaksatte kirjoittaa kuulumisia, vaikka tämä palsta nyt onkin tällainen kummallinen.

      • Turvamies
        Viola kirjoitti:

        Hei Turvamies !

        Mies kiittää onnitteluista ja paljon onnea myös sinulle huomisen syntymäpäiväsi johdosta.

        Eilen kirjoitti nimimerkillä JJ ketjuun "Rakkaus on kuolemaa väkevämpi "tyttärensä poismenosta. Vastasin hänelle, mutta viestit menivät minne sattui. Tänään en läytänyt aamulla ketjua ollenkaan, sitten se oli taas hetken näkyvissä,mutta ainakaan JJ:n ja minun viestiäni ei näkynyt silloin. Outoa. Voi olla, että tämä palstan outous on säikäyttänyt muut kanssakulkijamme. Kirjoitetaan nyt jompaan kumpaan ketjuun ja katsotaan tuleeko palsta kuntoon.

        Lähden tästä illansuussa kohti Kokkolaa. Siellä on yksi ulkoilmatapahtuma, joka kiinnostaa. Toivottavasti ei saada vettä niskaan. Tänään on välillä vetänyt pilveen ja on näyttänyt siltä kuin alkaisi heti kohta sataa, sitten on taas aurinko paistanut hetken.
        Tylsää, jos joudut kuuntelemaan jo ennen työskenneltyjä juttuja, mutta usein se oli sellaista, kun oli kurssilaisia, joilla ihan erilaiset taustat, kai se on vähän vaikea välttyä päällekkäisyyksiltä silloin. Joka tapauksessa parempia jaksoja ja hyvää päivänjatkoa. Samoin muillekkin palstalaisille ja toivottavasti jaksatte kirjoittaa kuulumisia, vaikka tämä palsta nyt onkin tällainen kummallinen.

        Hei ja hyvää matkaa Kokkolaan

        Kiitokset myös onnitteluista. Minäkin lukisin mielelläni JJ:n kirjoituksen jos vain näkisin ja löytäisin sen. Tervetuloa JJ: lle kuitenkin mukaan.

        Tännään meinaan mennä uimaan. Ihan järveen mutta rantasaunan kautta.

      • sydän syrjällään
        Turvamies kirjoitti:

        Hei ja hyvää matkaa Kokkolaan

        Kiitokset myös onnitteluista. Minäkin lukisin mielelläni JJ:n kirjoituksen jos vain näkisin ja löytäisin sen. Tervetuloa JJ: lle kuitenkin mukaan.

        Tännään meinaan mennä uimaan. Ihan järveen mutta rantasaunan kautta.

        Hei vaan kaikille!
        Kiitos Viola ja Turvamies viesteistä ja anteeksi kun en ole ilmotellut ittestäni.
        Olen kyllä joka päivä lukene viestejä ja ihmetellyt tätä uutta systeemiä...viestit kun löytyy ihan mistä tahansa ketjua ja ketjukin välilä löyty miltä sivulta sattuu.

        Matalapainetta ollut....ei ole saanu aikaseksi raapustettua yhtään riviä.

        Onnea minultakin Violan miehelle ja Turvamiehelle huomisen johdosta.

        Meillä on kova tuuli...lähestulkoon myrskyävä.
        Kävin illalla pojan haudalla ja tuuli oli kaatanut kukkapurkit,kun ei ole vielä voinut laittaa oikeaa kukkapenkkiä,kun kivi puuttuu vielä.

        Siinä haudalla seisoessa itkeskelin ikävää ja sanoinkin miehelle,että kun tämä kevät on täynnä merkkipäiviä...nuorin poika täytti huhtikuussa 19 v,sama kuukausi kuin tällä menetetyllä pojalakin ja toukokuussa oli äitienpäivä,hääpäivä ja tyttären syntymäpäivä ja perjantaina on nuorimman pojan valmistujaisjuhla...riipassee niin sydämmen pohjasta...
        Sitte mie katoin,että mikä lappu tuolla nurmikolla näkkyy...erottu hyvin kun oli kirkkaan vaalean sininen...jostaki syystä tuli pakottava tarve kävellä sen lapun luo, ja siinä luki "Äiti mie rakastan sinua"...se oli lentänyt jonkun toisen rakasta surevan haudalta...mulle se toi lohtua....aivan kuin Luoja olisi järjestänyt asian,niin,että sain viestin minun rakkaalta lapselta.

        Ei nyt enempää tällä kertaa...kiitos vielä Violalle ja Turvamiehelle,kun oletta pitäneet ketjusta huolta.
        Hyviä öitä kaikille.

      • ikisuru
        Turvamies kirjoitti:

        Hei ja hyvää matkaa Kokkolaan

        Kiitokset myös onnitteluista. Minäkin lukisin mielelläni JJ:n kirjoituksen jos vain näkisin ja löytäisin sen. Tervetuloa JJ: lle kuitenkin mukaan.

        Tännään meinaan mennä uimaan. Ihan järveen mutta rantasaunan kautta.

        Tulin vain vilkaisemaan alkuillasta, kun keskustelu oli kerännyt niin paljon vastauksia. Olen nyt itkenyt tässä monta tuntia. Oma suruni poikaystävän kuolemasta jo 31 vuoden takaa nousee näköjään aika-ajoin vieläkin voimakkaana pintaan. "Sinun kuvasi talletan sydämeen, surua sykkivään, yksinäiseen". Siellä se on myös pysynyt.

        Olen iloinen puolestanne, tämä ketju ja yhteisöllisyys on ollut teille terapiaa, jos mikä. Itseäni aikanaan auttoi runojen kirjoittaminen. Aloitin niiden kirjoittamisen, kun paljastui, ettei poikaystäväni sairautta pysty parantamaan. Silloin myös rukoilin joka ilta Jumalalta apua ja parannusta. Lupasin jopa, että eroaisin vaikka mieluummin, jos vain poikaystäväni paranisi. Ei parantunut, enkä ole sen jälkeen käsiäni rukoukseen ristinyt. Kihlakirja on tallessa kaikkine runoineen ja hautajaiskuvineen, muita kuvia emme sinne ennättäneetkään saada.

        Joku sanoi, että surujen summa on vakio..tiedä häntä, mutta raskasta on ihmisen elämä. Onnelliset he, ketkä surutta elävät ja kuolevat.

      • Turvamies
        ikisuru kirjoitti:

        Tulin vain vilkaisemaan alkuillasta, kun keskustelu oli kerännyt niin paljon vastauksia. Olen nyt itkenyt tässä monta tuntia. Oma suruni poikaystävän kuolemasta jo 31 vuoden takaa nousee näköjään aika-ajoin vieläkin voimakkaana pintaan. "Sinun kuvasi talletan sydämeen, surua sykkivään, yksinäiseen". Siellä se on myös pysynyt.

        Olen iloinen puolestanne, tämä ketju ja yhteisöllisyys on ollut teille terapiaa, jos mikä. Itseäni aikanaan auttoi runojen kirjoittaminen. Aloitin niiden kirjoittamisen, kun paljastui, ettei poikaystäväni sairautta pysty parantamaan. Silloin myös rukoilin joka ilta Jumalalta apua ja parannusta. Lupasin jopa, että eroaisin vaikka mieluummin, jos vain poikaystäväni paranisi. Ei parantunut, enkä ole sen jälkeen käsiäni rukoukseen ristinyt. Kihlakirja on tallessa kaikkine runoineen ja hautajaiskuvineen, muita kuvia emme sinne ennättäneetkään saada.

        Joku sanoi, että surujen summa on vakio..tiedä häntä, mutta raskasta on ihmisen elämä. Onnelliset he, ketkä surutta elävät ja kuolevat.

        Hyvää huomenta kaikille ja tervetuloa kirjoittamaan. Kiitos myös onnitteluista syntymäpäiväni johdosta. itse en oikein tee siitäkään erityistä merkkipaalua tai tällä hetkellä elämässä se tuntuu jotenkin tyhjälle paikalle.

        Olen monesti kirjoituksissani kysellyt, että miten teillä muilla menee. Älää vaan kokeko sitä minkäänlaiseksi painostukseksi kirjoittaa. Jokainen kirjoittaa ja kertoo niillä voimilla ja sillä mielellä mikä minäkin hetkenä on. Kysymykseni on puhdasta ikävää sillä te olette minulle tämän ketjun kautta hyvin läheisiä ihmisiä vaikken ole teitä koskaan nähnyt. Näen paljon ihmisiä mutta en tunne heitä. Teitä en näe mutta tunnen teidät.

        Kävin eilen uimassa. Siis järvessä. Veden lämpötila oli 15 astetta. Rannalla oli sauna lämpimänä joten siellä sitten saunoin 1,5h välillä uiden ja löylytellen. Siinä on yksi hyvä keino rentoutua vaikka lauteilla tuleekin monet asiat mieleen. Illalla oli hyvin raskas ja väsynyt olo alkaa sitten nukkumaan. Tämä kevät uinti ei todellakaan vastaa sitä Violan avantouintia mutta on kuitenkin lähellä sitä.

        Tänään paistaa Tampereella aurinko ja vaikuttaa siltä, että tulee lämmin päivä. Taas minulla on mahdollisuus miettiä, että miten viritän ajatukseni tähän päivään vaikka poika olikin ensimmäisenä mielessä kun heräsin. Voin koettaa taistella surua ja ikävää vastaan tai heittäytyä vapaaehtoisesti sen mukaan.

        Loppuviikko on jo tuloillaan ja huomenna pääsen taas kotiin. Sekin on jotain mieltä virkistävää. Vahvaa voimaa päiväänne ja Isän kätteen.

      • Turvamies
        Turvamies kirjoitti:

        Hyvää huomenta kaikille ja tervetuloa kirjoittamaan. Kiitos myös onnitteluista syntymäpäiväni johdosta. itse en oikein tee siitäkään erityistä merkkipaalua tai tällä hetkellä elämässä se tuntuu jotenkin tyhjälle paikalle.

        Olen monesti kirjoituksissani kysellyt, että miten teillä muilla menee. Älää vaan kokeko sitä minkäänlaiseksi painostukseksi kirjoittaa. Jokainen kirjoittaa ja kertoo niillä voimilla ja sillä mielellä mikä minäkin hetkenä on. Kysymykseni on puhdasta ikävää sillä te olette minulle tämän ketjun kautta hyvin läheisiä ihmisiä vaikken ole teitä koskaan nähnyt. Näen paljon ihmisiä mutta en tunne heitä. Teitä en näe mutta tunnen teidät.

        Kävin eilen uimassa. Siis järvessä. Veden lämpötila oli 15 astetta. Rannalla oli sauna lämpimänä joten siellä sitten saunoin 1,5h välillä uiden ja löylytellen. Siinä on yksi hyvä keino rentoutua vaikka lauteilla tuleekin monet asiat mieleen. Illalla oli hyvin raskas ja väsynyt olo alkaa sitten nukkumaan. Tämä kevät uinti ei todellakaan vastaa sitä Violan avantouintia mutta on kuitenkin lähellä sitä.

        Tänään paistaa Tampereella aurinko ja vaikuttaa siltä, että tulee lämmin päivä. Taas minulla on mahdollisuus miettiä, että miten viritän ajatukseni tähän päivään vaikka poika olikin ensimmäisenä mielessä kun heräsin. Voin koettaa taistella surua ja ikävää vastaan tai heittäytyä vapaaehtoisesti sen mukaan.

        Loppuviikko on jo tuloillaan ja huomenna pääsen taas kotiin. Sekin on jotain mieltä virkistävää. Vahvaa voimaa päiväänne ja Isän kätteen.

        Hei

        Täällä on nyt entinen ja uusi palsta samalla sivulla. Viestit ovat mikä missäkin ja niitä on hankala seurata. En suotta ole konservatiivinen kun ajattelen tämän uuden palstan toimivuutta.

        Jokainen kirjoittaa sinne minne parhaaksi katsoo mutta yrittäisimmekö pysyä palstalla RAKKAUS ON KUOLEMAA VÄKEVÄMPI niin on helpompi lukea ja löytää kirjoitetut viestit.

        Itsekin kirjoitin nyt aamulla molemmille palstoille mutta koetan pysyä yhdellä ja samalla.

      • Viola
        ikisuru kirjoitti:

        Tulin vain vilkaisemaan alkuillasta, kun keskustelu oli kerännyt niin paljon vastauksia. Olen nyt itkenyt tässä monta tuntia. Oma suruni poikaystävän kuolemasta jo 31 vuoden takaa nousee näköjään aika-ajoin vieläkin voimakkaana pintaan. "Sinun kuvasi talletan sydämeen, surua sykkivään, yksinäiseen". Siellä se on myös pysynyt.

        Olen iloinen puolestanne, tämä ketju ja yhteisöllisyys on ollut teille terapiaa, jos mikä. Itseäni aikanaan auttoi runojen kirjoittaminen. Aloitin niiden kirjoittamisen, kun paljastui, ettei poikaystäväni sairautta pysty parantamaan. Silloin myös rukoilin joka ilta Jumalalta apua ja parannusta. Lupasin jopa, että eroaisin vaikka mieluummin, jos vain poikaystäväni paranisi. Ei parantunut, enkä ole sen jälkeen käsiäni rukoukseen ristinyt. Kihlakirja on tallessa kaikkine runoineen ja hautajaiskuvineen, muita kuvia emme sinne ennättäneetkään saada.

        Joku sanoi, että surujen summa on vakio..tiedä häntä, mutta raskasta on ihmisen elämä. Onnelliset he, ketkä surutta elävät ja kuolevat.

        Kiitos sinulle Ikisuru, etä kirjoitit. Jouduit jo nuorena suuren menetyksen eteen.

        Tämä sivu on ollut ainakin minulle todella terapiaa. Olen tuntenut tarvetta kirjoittaa päivistäni poikani kuoleman jälkeen. Aluksi mietin, että tekisin muistosivut pojastani, mutta tämä ketju muodostui sitten kuin itsestään surutyöni välineeksi. Vertaistukea parhaimmillaan.

        Jumala otti poikani ja olen ollut siitä katkera ja kapinoinut. Välillä olen miettinyt, että onko Jumalaa olemassa, mutta kuitenkin jossakin syvällä sisimmässäni tunnen, että joku suunnitelma tässä kaikessa olemisessamme täytyy olla. En tiedä, mutta on pakko uskoa johonkin. On pakko uskoa, että tapaan vielä poikani joskus, jossakin. Rakas lapseni on kuitenkin mukanani jokaisessa elinpäivässäni.

        Kaikkea hyvää päiviisi, olemme jatkaneet kirjoittelua tuossa ketjussa Rakkaus on kuolemaa väkevämpi. Tämä ketju välillä putosi pois kokonaan ja aloitimme siksi uudella otsikolla.

      • -odotus -
        Viola kirjoitti:

        Kiitos sinulle Ikisuru, etä kirjoitit. Jouduit jo nuorena suuren menetyksen eteen.

        Tämä sivu on ollut ainakin minulle todella terapiaa. Olen tuntenut tarvetta kirjoittaa päivistäni poikani kuoleman jälkeen. Aluksi mietin, että tekisin muistosivut pojastani, mutta tämä ketju muodostui sitten kuin itsestään surutyöni välineeksi. Vertaistukea parhaimmillaan.

        Jumala otti poikani ja olen ollut siitä katkera ja kapinoinut. Välillä olen miettinyt, että onko Jumalaa olemassa, mutta kuitenkin jossakin syvällä sisimmässäni tunnen, että joku suunnitelma tässä kaikessa olemisessamme täytyy olla. En tiedä, mutta on pakko uskoa johonkin. On pakko uskoa, että tapaan vielä poikani joskus, jossakin. Rakas lapseni on kuitenkin mukanani jokaisessa elinpäivässäni.

        Kaikkea hyvää päiviisi, olemme jatkaneet kirjoittelua tuossa ketjussa Rakkaus on kuolemaa väkevämpi. Tämä ketju välillä putosi pois kokonaan ja aloitimme siksi uudella otsikolla.

        Oli pakko nostaa tämä Turvamiehen ensimmäinen keskustelu, koska siinä on niin paljon hyviä ajatuksia, Helpompi löytää kaikille.

      • Turvamies
        -odotus - kirjoitti:

        Oli pakko nostaa tämä Turvamiehen ensimmäinen keskustelu, koska siinä on niin paljon hyviä ajatuksia, Helpompi löytää kaikille.

        Hei

        Itsekin kävin sen lukemassa kun en enää muistanut yhtään, että mitä olin kirjoittanut. Suruni oli silloin alakuvaiheessa ja nyt kun mietin aikaa niin paljon on tapahtunut sen jälkeen ja sitä pintaa kohti olen mennyt mitä silloin olen aikonutkin. Paljon on tämänkin jälkeen kirjoiteltu palstan nimen aina muututtua mutta tästä se kaikki alkoi. Paljon olen apuan ja tukea saanut teiltä monilta kirjoittajilta. Kiitos teille ja kirjoitelkaa. Voimia kaikille ja rohkeutta nousta pintaa kohti!

      • Viole
        Turvamies kirjoitti:

        Hei

        Itsekin kävin sen lukemassa kun en enää muistanut yhtään, että mitä olin kirjoittanut. Suruni oli silloin alakuvaiheessa ja nyt kun mietin aikaa niin paljon on tapahtunut sen jälkeen ja sitä pintaa kohti olen mennyt mitä silloin olen aikonutkin. Paljon on tämänkin jälkeen kirjoiteltu palstan nimen aina muututtua mutta tästä se kaikki alkoi. Paljon olen apuan ja tukea saanut teiltä monilta kirjoittajilta. Kiitos teille ja kirjoitelkaa. Voimia kaikille ja rohkeutta nousta pintaa kohti!

        Hei!

        Pinnalla pysytty kuitenkin ja ehkä koottu jo jollakin tapaa koossa pysyvä elämäkin niistä pienen pienistä sirpaleista, jotka pojan kuolema jätti jälkeensä. Kiitos kaikille teille, jotka olette mukana tällä elämän loppuosan kestävällä matkallani, te tiedätte, miten kivikkoinen tämä taival välillä on ollut ja on vieläkin. Hyvää illanjatkoa kaikille !

    • Kokenut jotain elämä

      Itse olen itkenyt omassa yksinäisyydessä mutta nousin taas jatkamaan elämää. Jatkoin ja jatkoin. Joskus sitten olin taas parempi mutta en tiedä meneekö taas alas. Alkaa vähän näyttää siltä. Tiedän kuitenkin jo mitä tehdä vähän paremmin. Kerrasta oppii. Jos se suru eli masennus tulee uudestaan niin tiedän ainakin että älä harkitsekkaan itsemurhaa. Se on turhaa! Ihminen koettelee kaiken laista. Jos masennun uudestaan minä rakennan minun muurini uudestaan konka olen melkein rikkonut raunioksi. Tiedän että sitä näköjään ei kannata rikkoa. Muuri on näkymätön joka kulkee mukana. Muuri auttaa paljon. Sen muuraamiseen kuluu vain aikaa. Muuri auttoi viime kerralla eikä kukaan edes tiennyt rikkoa sitä. Se myös esti minua tappamasta itseäni. Tiedätkö mikä se muuri on? Se on muuri jonka sisä puolella kulkee mukana suojelusenkeli. Masennuksestani ei tiennyt silloin kukaan mutta tiedän kelle voisin puhua ja joka välittää. Moni varmasti haluaa pelastaa itsensä siltä kauheudelta! Olen aina uskonut Taivaaseen ja Jumalaan sekä ainoaan poikaan Jeesukseen. Muistan kun itkin silloin itseni nukkumaan iltaisin.

    • Kaipaus jää

      Hei kaikille,

      Menetin äskettäin 5.9 noin kello viisi aamuyöllä hyvin rakkaan ystäväni, joka oli minulle kuin sisko, samalla kuin minusta oli muodostunut hänelle kuin veli.
      Olimme tunteneet noin 14 vuotta, josta noin 3,5 vuotta seurustelimme mutta sitten erosimme mutta pysyimme kuitenkin rakkaina tosiystävinä toisillemme riitoinemme ja nauruinemme.
      Meillä oli kahdestaan ollessamme omat jutut ja niin sanotusti oma maailmamme, jota oma avovaimoni ei voinut jakaa mutta viisaana ja älykkäänä ihmisenä hän ymmärsi sen eikä ollut mustasukkainen.
      Ystäväni hyväksyi myös avovaimoni ja heistä tuli hyviä ystäviä keskenään, mikä sinänsä on jotain harvinaista ja erittäin hienoa.

      Minulla oli siis kaksi erittäin tärkeää ihmistä, joita pystyin rakastamaan kumpaakin eri tavalla. Mutta nyt tuo ystäväni on menehtynyt ja tuntuu että maailma on romahtamassa ja en tiedä miten pääsen tästä eteenpäin. Tunteet heittelee laidasta laitaan tulee itkua, voimattomuutta, fyysisiä kipuja, yhteen pisteeseen tuijottamista, hulluksi tulemisen tunnetta jne...

      Samalla kun minulla on vielä todettu keskivaikea-masennus ja ahdistuneisuushäiriö, johon liittyy vielä uniongelmia, niin voin kertoa että välillä on todellä sietämätöntä.
      Lääkkeitäkään en oikeastaan halua ottaa päivällä kuin normaalin annostuksen mukaan tai mahdollisesti hieman ylimääräistä yöksi että saan edes unta.
      Olen osannut hakea apua ensiavusta ja paikkakuntani kriisiavusta, josta he ovat soittaneet minulle ja ovat olleet valmiita tulemaan tarvittaessa käymään luonamme. Sekä tietysti ystävistämme on ollut apua tilanteessamme.
      Avovaimoni käy läpi tätä meidän menetystä hieman eri tavalla asioita käsitellen mutta olemme osanneet antaa kummallekkin luvan käydä asiaa läpi omalla tavalla ja tuemme toisiamme omien voimiemme mukaan.

      Ongelmakseni kaiken surun kaipauksen ja epätoivoisuuden jne...lisäksi on kuitenkin muodostunut se että miten suhtautuisin ns. hyviin hetkiin. Siis niihin jolloin pystyn katsomaan telkkaria tai tekemään jotain minua kiinnostavaa.
      Koen että en kunnioittaisi tarpeeksi vainajaa kun pystyn tekemään jotain muutakin välillä kuin suremaan. Tiedän että ajattelutapani on väärä mutta tunnen silti välillä syyllisyyttä ja tiedän myös sen että surua ja huonoja hetkiä tulee aivan varmasti vielä useasti eteen. Mutta mielelleen ei voi tässä tilanteessa sanella toimintatapoja, joten täytyy vaan mennä pienin askelin eteenpäin.

      Toivottavasti kokemuksistani on apua niille, jotka ovat kokeneet läheisen kuoleman ja saavat jonkinlaista tietoa ja turvaa siitä että nämä tuntemukset ovat tällaisella hetkellä ihmiselle täysin normaaleja.


      Toivotan aidosti parhainta jaksamista ja voimia kaikille läheisensä menettäneille. Te ette ole yksin tunteidenne kanssa.

      • Punatulkkuli

        Menetin juuri isäni ja suru on ollut todella suuri. Työssä pystyy tekemään, kun ei ehdi ajattelemaan, mutta kotona suru käy päälle. Olen kävellyt joka ilta, ja se on helpottanut pahaa oloani,hiukan. Voi, kun sinä osaisit ajatella, että se ystäväsi ei olisi halunnut, että sinä koet huonoa omatuntoa hyvistä hetkistäsi. Päivä kerrallaan ja kai se jonain päivänä helpottaa.

      • Kaipaus jää
        Punatulkkuli kirjoitti:

        Menetin juuri isäni ja suru on ollut todella suuri. Työssä pystyy tekemään, kun ei ehdi ajattelemaan, mutta kotona suru käy päälle. Olen kävellyt joka ilta, ja se on helpottanut pahaa oloani,hiukan. Voi, kun sinä osaisit ajatella, että se ystäväsi ei olisi halunnut, että sinä koet huonoa omatuntoa hyvistä hetkistäsi. Päivä kerrallaan ja kai se jonain päivänä helpottaa.

        Hei Punatulkkuli,

        Paljon kiitoksia tuestasi ja mukavista sanoistasi.

        Olen itsekin menettänyt isäni kun olin 18-vuotias (nyt olen 31-vuotta) ja vaikka meidän kokemukset varmasti eroavat toisistaan, niin tiedän että tämä aika on sinulla varmasti todella raskasta.

        On erittäin hyvä asia että olet löytänyt tuon kävelyn edes hiukan helpottavaksi asiaksi.
        Mieleeni tulee kuitenkin että olisiko sinulla mahdollisuutta kenties pitää esimerkiksi vapaata työstäsi ja käyttää esim. kriisipalvelun työntekijöiden keskusteluapua tai tavata ystäviäsi.
        Itse suhtauduin hieman skeptisesti kriisiavun työntekijöihin ensin, mutta sitten huomasin että heistä todella on apua.

        Ainakin täällä Jyväskylässä heihin saa 24 tuntia vuorokaudessa yhteyttä ja he tulevat tarvittaessa jopa käymään kotona. Täällä heillä on sosiaali-ja terveysalan koulutus ja lisäksi kriisiapukoulutus, joten he ovat todella päteviä auttamaan ihmisiä tällaisissa tilanteissa.

        Mutta ymmärrän toki senkin että työn teko on myös eräs keino selvitä vaikeista tilanteista ja jokainenhan ihminen reakoi tällaisiin asioihin eri tavalla. Mutta avun pyytäminen on kuitenkin asia jota kannattaa pitää varteenotettavana vaihtoehtona.

        Paljon jaksamista sinulle näinä vaikeina aikoina, toivon sinulle paljon voimia eteenpäin pääsemiseksi.

    • kiusattu-surun murta

      olen lapsi 10.v minua on kiussattu kuusi vuotta joten kaikki pieni kiusaaminen tuntuu tosi pahalta tänään kaverini jätti minut seisomaan sortsit ja teepaita päällä saateeseen ja lähti toisen kaverin kannssa

    • kiussattu-surun murt

      minua attaa näkymätön ystävä en usko että aikuiset tuommoista aikkoo kokeilla mutta kaikkea voi kokeilla.

    • lkjkkk

      ei iikään

    Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Ikävä sinua

      Onkohan sulla ollut sama tunne kuin mulla viimeisten parin päivän aikana, eilen varsinkin. Ollaan oltu ihan lähellä ja k
      Ikävä
      37
      4876

    2. Oletko sä oikeesti varattu?

      Että sen takii ei voida olla tekemisissä?
      Ikävä
      82
      3476

    3. Horoskooppikysely

      Oma ja ikävän kohteen horoskooppi? Sopivatko yhteen?
      Ikävä
      30
      2943

    4. Rakas, kerro mulle

      Miltä se tuntuu?
      Ikävä
      61
      2905

    5. Suuri tulipalo

      Missä mikä palaa?
      Kiuruvesi
      7
      2689

    6. Kesäseuraa

      Kesäseuraa mukavasta ja kauniista naisesta. Viesti tänään mulle muualla asiasta jos kiinnostaa Ne ketä tahansa huoli, t
      Ikävä
      55
      2260

    7. Miksi haluat pitää estettynä mutta täällä puhut?

      Eikö olisi parempi puhua ihan kasvotusten?
      Ikävä
      37
      1742

    8. Tuksu on edelleen sinkku - nuori Joonas jätti!

      Hihhahihhahhaahheee Joonas keksi hyvän syy. : Tuksu on liian Disney-prinsessa hänelle. (Mikähän prinsessa lie kyseessä….
      Kotimaiset julkkisjuorut
      9
      1680

    9. Mies! Lupaatko

      enskerral kertoo mis mennään..? :D <3
      Ikävä
      18
      1671

    10. Maailmassa monta

      On ihmeellistä asiaa. 😮
      Ikävä
      16
      1574
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt