Kaikki kääntyy vielä hyväksi (Jonne Aaron&Sir Christus)

"Lentokone Helsinkiin laskeutuu noin viiden minuutin kuluttua", kuulutettiin. Havahduin hereille ja laitoin käskyn mukaan turvavyön kiinni. Olin nukkunut lähes koko pitkän matkan. Noin puoli tuntia alkumatkasta olin valvonut, mutta lopulta väsymys oli vienyt voiton, sillä oli yö. Nyt kuitenkin oli aamu ja hämärsi vähän. Oli joulukuun 22. päivä, maa oli ihanan valkoinen. Nyt jopa helsingissä oli lunta, toisin kuin edellisvuonna.

Ei mennyt kauaa kun istuin jo taksissa, matkalla rautatieasemalle. Kyllä, tämäkin päivä olisi pitkä. Ensin yö lentokoneessa, sitten taksilla rautatieasemalle, junalla Toijalaan, Toijalassa Junan vaihto, sieltä Tampereelle ja taksilla kotiin.
Taksimatka ei kestänyt kuin sen viitisen minuuttia, eikä ollut kalliskaan. Istuin odottelemaan, juna tulisi vasta vartin päästä. Katselin ympärilleni ja näin, kuinka asemahallin toisella puolella joulupukki kuunteli lasten toiveita. Niin, joskus skidinä oli ollut siistiä kun jouluna joulupukki oli tullut, mutta sitten noin seitsemänvuotiaana olikin kerrottu et 'hei jäbä, ei pukkia oo oikeesti se on vaa iskä'. Sillon sekin asia oli tuntunut järkyttävältä. Mutta nyt juuri mikään pikkujuttu ei tuntunut järkyttävältä.
Iän myötä olin oppinut suhtautumaan lähes kaikkeen positiivisesti.

Se vartti oli kulunut, ja pääsin astumaan sisään junaan. Etsin junasta paikkani ja menin istumaan siihen. Juna oli tupaten täynnä, silti ei kovin meluisa. No tuskin kukaan näin aamukahdeksalta jaksanut metelöidä, hädin tuskin olivat edes hereillä. Katselin hetken ikkunasta ulos, kunnes huomasin että viereenikin istui joku. Niin tietysti, junassahan oli paikkoja niin, että saattoi mennä niinkin että pääsi tuntemattoman viereen. Vieressäni istuva oli huomattavasti nuorempi, ehkä joku lukioikäinen. Itse olin juuri kouluni käynyt, 22- vuotias 'mies'. Silti asuin vielä toistaiseksi vanhempieni luona. Pikkuveljeni oli juuri täyttänyt tänävuonna 18, se sentään oli jo muuttanut omilleen. Sillä oli musiikkibisnestä joka luisti ja tietenkin se sai rahaa.

Katselin tarkemmin vieressäni istuvaa poikaa joka näytti myös vastaheränneeltä. Sen kajalit oli ihan levinneet ja hiukset sekaisin. Olihan sillä pipo päässä mutta pipon alta sojotti vaaleat hiussuortuvat sinne tänne. Poika yritti varmaan jatkaa nukkumistaan joten käänsin katseeni pois, ettei tuijottamiseni häiritsisi. Kaivoin vanhan takkini taskusta mp3- soittimeni ja laitoin kuulokkeet korviini. Painoin play- nappulaa ja laitan soittimen takaisin taskuun. Kissin I Was Made For Lovin' You alkoi soimaan soittimestani juuri samaan aikaan kun juna vingahti liikeelle. Junan vauhti kiihtyi kokoajan, ja pian maisemat vain vilahtivat ohi. Mietin, että oliko tämän puolivuotisen aikana mikään kotona muuttunut. Olin ollut siis puoli vuotta Englannissa. Englannissa ei tullut lunta mutta vettä siellä tuli kun esterin perseestä. Toki sielä oli auringonpaistetta ainakin joskus. Katselin ohiviliseviä maisemia. Joissain paikoissa oli lunta enemmän, joissakin vähän vähemmän. Mua ei väsyttänyt ollenkaan, olinhan mä nukkunut koko yön lentokoneessa. Vilkaisin poikaa vieressäni, se nukkui rauhallisesti. Sen pipo oli pudonnut käytävälle ja sen pääkin riippui vähän sinnepäin. Sen hiukset oli joistain kohti ihan lässähtäneet, joistain kohti sojotti taas sivuille ja pystyyn. Käänsin katseeni taas ulos, maisemat alkoi näyttää jo tutuilta. Me oltiin kai vähän ajan päästä Toijalassa, jossa pitäis vaihtaa junaa. Juna alkoikin pikkuhiljaa jarrutella ja poika mun vieressä heräili pikkuhiljaa.
"Ollaaks me jo Toijalassa?" poika kysyi hieman unisena multa.
"Joo", sanoin ja poika nousi päästäen mutkin pois. Se näköjään jäi tässä kans.

Junan vaihto onnistui siinä samassa vartissa. Etsin paikkani, sama numero kun toisessa junassa. Se samainen blondi jätkä ettiskeli näköjään paikkaansa ja virnisti mut nähdessään.
"Sama numero kun edellisessä junassa", se totes saman mitä just ajattelin. Hymähdin vastaukseks ja kattelin ikkunasta ulos. Juna lähti taas liikkeelle ja tää matka ei kestänytkään enää niin kauaa. Tampereella noustessani huomasin pojan jäävän myös. Poika otti laukkunsa ja lähti kävelemään jonnekin, raholaanpäin. Siellä oli semmonen lastenkodin tapanen paikka. Mietin, että asuikohan poika siellä, sillä siellä suunnassa ei paljoakaan ollut taloja ja tiesin niiden talojen asukkaat joita siel oli. Nousin taksiin ja taksi ajoi mut neuvomaani osoitteeseen. Kun piti maksaa, huomasin lompakkoni huutavan tyhjyyttään. Kaivelin äkkiä taskujani, en löytänyt mitään, onnekseni äiti tuli ulos ja lupasi maksaa mun taksin. Voi että oli noloa, iso mies vailla rahaa ja äiti maksaa taksin. Menin sisälle äitini kanssa. Mun isäpuoli tuli heti tervehtimään. Mun oikea isä oli kuollut kun mä olin ollut vasta 8, mun pikkuveli Matti oli sillon vasta 4.
"Miten meni Englannissa?" isäpuoli, Johan kysyi.
"Ihan hyvin, siellä vaan satoi aika paljon", sanoin. "Täällä sentään on lunta."
"Niin, onhan täällä jonkin verran, olisit nähnyt viime kuussa kun täällä oli polviin asti", äiti naurahti. Ovi kolahti.
_________________________
kannattaako jatkaa?