Legenda
Seuraava tarinani kertoo miten syntyy legendoja, niin meistä ihmisistä kertovia kuin paikannimiäkin.
Kesäkuun alku on harvoin niin lämmin kuin nyt oli, tai sanotaan suorastaan kuuma. Oli vuosi 2000, kolme miestä kulki Kaldoaivin erämaan laitamilla Näätämön kylää kohden. He olivat tulossa Näätämöjoelta. Joki laskee Jäämereen Inarin kunnan koillisessa osassa, aivan Suomi-neidon päässä. Viikon työ oli saatu valmiiksi, kahdeksan kilometriä oli matkaa kuljettavana. Kaksi miehistä käveli ja edellä meni porukan etumies mönkijällä, joka veti peräkärryä. Kuormassa oli porukan työkalut, aggregaatti, teltat ja rinkat, joten kuormaa oli ja vauhti siksikin hidasta, kävelyvauhtia.
”Kyllä luulisi turistien kelpaavan, kun oomma tehneet noin hyät suojat, ja on puita liiterin täysi ja wc tyhjä”, selvitti toinen jalkamiehistä. ”Äkkiäkös ne tuon sotkee ja paskoo”, tuumasi puolestaan toinen, jo useampaan otteeseen lyhyellä työsuhteella ollut velvoitetyömies. Päivä oli iltapäivän puolella ja ilma hehkui kuumana, ei edes pienin tuulen vire tuonut Jäämeren terveisiä. Sitä kyllä jo kaipaili, sillä aamusta asti oli tehty kovasti töitä, ettei enää ensiviikolla tarvitsisi tulla tänne. ”Mulla on jano”, totesi toinen jalan matkaava. ”Niin on mullakin. Saat olla varma, että kun päästään kylälle, otan kyllä jääkylmän kaltsun”, vastasi toinen. ”Joo oomma ansainneet sen.”
Äkkiä edellä ajanut nousi seisomaan koneen jalustoille, pää pyöri joka suuntaan ja kaveri veteli ilmaa isoon nenäänsä äänekkäästi. ”Tuoksuuko teidän neniin oluen sulotuoksu?” se kysäisi katsomatta miehiin. Voitte arvata, että kaksi selkää suoristui ja kaksi nenää alkoi nuuskia ilmaa innolla. Päät kääntyilivät puoleen ja toiseen, mutta eivät he mitään haistaneet, paitsi sen mellevän hienhajun, joka jokaisesta ukosta irtosi. ”Ei täällä mikään haise.” ”Ei haise ei, ei olut ainakaan.” Pettyneet pään puistelut lopettivat tämän harhan.
Mentiin hiljaisuudessa joitain satoja metrejä ja taas kuski nousi seisomaan ja nuuski ilmaa. Aivan yhtä innoissaan kaverit jeesasivat, mutta ei saatu vainua, ei. Taas mentiin jokunen sata metriä, ehkä pidempään kuin aiemmalla kerralla, ja taas nuuskittiin, mutta enää vain toinen jalkamiehistä jaksoi laiskasti nostaa nenäänsä. Toinen puolestaan nosti silmänsä maasta sen verran, että näki mitä etumiehen päässä liikkui, lieneekö tottunut jo tämän ajoittaiseen sekopäisyyteen.
Hanhenmarssi jatkui tuskaisena, kunnes yhtäkkiä mönkijää ajanut seisoi jarrulle ja kysyi tiukalla äänellä: ”Ettekö te perkele haista tuota oluen hajua?” Ja ukot nuuskivat, mutta ei tullut vainua. Into lopahti niille sijoilleen, paitsi siltä kuskilta. Se hyppäsi koneen päältä ja lähti kuljeskelemaan komeaa kanervien peittämää kuolpunaa, jossa oli porojen ja eroosion syövyttämiä hienoja hiekkalaikkuja. Kaikki oli jäljetöntä, mutta pian aikaa oli hietikoissa kuskin jalan jälkiä paljonkin, sillä ensi alkuun pyörimisessä ei ollut mitään tolkkua. Kaksi muuta istahtivat männyn luomaan varjoon ja katselivat, miten mies sekoaa. Kuljettu kehä pieneni ja pieneni, kunnes mies lopulta putosi polviensa varaan yhden hiekkaisen laikun reunaan. ”Jahas, loppu tuli”, arvelivat kaverit ja heidän kävi sääliksi etumiestä.
Pari raskasta ja syvää vetoa polttavan kuumaa kuolpunan ilmaa keuhkoihin, syvä kumarrus ja sitten kuski alkoi kaivaa, heitti hiekkaa kahta puolen isoilla käsillään. Kuoppa syveni ainakin puoleen metriin, ja siellä hiekka oli märkää ja kylmää. Pieni paussi ja sitten nousi kuopasta kolme ehjää ja täysinäistä olutpulloa, niiden etiketit loistivat kultaisen ja mustan väreissä. Kun huurteinen olut kirveli kurkussa ja valoi voimia väsyneisiin työmiehiin, niin usko joidenkin haaveiden toteumiseen tuntui ilmeiseltä.
Loppumatka meni kuin siivillä ja ihailu, jonka mönkijällä ajava etumies sai osakseen, oli käsin kosketeltavaa. Nyt rintarinnan perässä kulkevat kaverukset ihmettelivät, että minkälainen vainu tuolla kaupungista karanneella oikein olikaan. Haistaa nyt kilometrien päästä ja vielä maan sisältä olut, juuri silloin kun sitä eniten kaivattiin. Kaverit päättivät antaa paikalle nimeksi Legendakuolpuna, sellaisena se nykyisin tunnetaankin. Edellä ajavan etumiehen kujeileva ilme oli kuin tarina itse, ja se on tosi.
Seuraava tarinani kertoo miten syntyy legendoja, niin meistä ihmisistä kertovia kuin paikannimiäkin.
Kesäkuun alku on harvoin niin lämmin kuin nyt oli, tai sanotaan suorastaan kuuma. Oli vuosi 2000, kolme miestä kulki Kaldoaivin erämaan laitamilla Näätämön kylää kohden. He olivat tulossa Näätämöjoelta. Joki laskee Jäämereen Inarin kunnan koillisessa osassa, aivan Suomi-neidon päässä. Viikon työ oli saatu valmiiksi, kahdeksan kilometriä oli matkaa kuljettavana. Kaksi miehistä käveli ja edellä meni porukan etumies mönkijällä, joka veti peräkärryä. Kuormassa oli porukan työkalut, aggregaatti, teltat ja rinkat, joten kuormaa oli ja vauhti siksikin hidasta, kävelyvauhtia.
”Kyllä luulisi turistien kelpaavan, kun oomma tehneet noin hyät suojat, ja on puita liiterin täysi ja wc tyhjä”, selvitti toinen jalkamiehistä. ”Äkkiäkös ne tuon sotkee ja paskoo”, tuumasi puolestaan toinen, jo useampaan otteeseen lyhyellä työsuhteella ollut velvoitetyömies. Päivä oli iltapäivän puolella ja ilma hehkui kuumana, ei edes pienin tuulen vire tuonut Jäämeren terveisiä. Sitä kyllä jo kaipaili, sillä aamusta asti oli tehty kovasti töitä, ettei enää ensiviikolla tarvitsisi tulla tänne. ”Mulla on jano”, totesi toinen jalan matkaava. ”Niin on mullakin. Saat olla varma, että kun päästään kylälle, otan kyllä jääkylmän kaltsun”, vastasi toinen. ”Joo oomma ansainneet sen.”
Äkkiä edellä ajanut nousi seisomaan koneen jalustoille, pää pyöri joka suuntaan ja kaveri veteli ilmaa isoon nenäänsä äänekkäästi. ”Tuoksuuko teidän neniin oluen sulotuoksu?” se kysäisi katsomatta miehiin. Voitte arvata, että kaksi selkää suoristui ja kaksi nenää alkoi nuuskia ilmaa innolla. Päät kääntyilivät puoleen ja toiseen, mutta eivät he mitään haistaneet, paitsi sen mellevän hienhajun, joka jokaisesta ukosta irtosi. ”Ei täällä mikään haise.” ”Ei haise ei, ei olut ainakaan.” Pettyneet pään puistelut lopettivat tämän harhan.
Mentiin hiljaisuudessa joitain satoja metrejä ja taas kuski nousi seisomaan ja nuuski ilmaa. Aivan yhtä innoissaan kaverit jeesasivat, mutta ei saatu vainua, ei. Taas mentiin jokunen sata metriä, ehkä pidempään kuin aiemmalla kerralla, ja taas nuuskittiin, mutta enää vain toinen jalkamiehistä jaksoi laiskasti nostaa nenäänsä. Toinen puolestaan nosti silmänsä maasta sen verran, että näki mitä etumiehen päässä liikkui, lieneekö tottunut jo tämän ajoittaiseen sekopäisyyteen.
Hanhenmarssi jatkui tuskaisena, kunnes yhtäkkiä mönkijää ajanut seisoi jarrulle ja kysyi tiukalla äänellä: ”Ettekö te perkele haista tuota oluen hajua?” Ja ukot nuuskivat, mutta ei tullut vainua. Into lopahti niille sijoilleen, paitsi siltä kuskilta. Se hyppäsi koneen päältä ja lähti kuljeskelemaan komeaa kanervien peittämää kuolpunaa, jossa oli porojen ja eroosion syövyttämiä hienoja hiekkalaikkuja. Kaikki oli jäljetöntä, mutta pian aikaa oli hietikoissa kuskin jalan jälkiä paljonkin, sillä ensi alkuun pyörimisessä ei ollut mitään tolkkua. Kaksi muuta istahtivat männyn luomaan varjoon ja katselivat, miten mies sekoaa. Kuljettu kehä pieneni ja pieneni, kunnes mies lopulta putosi polviensa varaan yhden hiekkaisen laikun reunaan. ”Jahas, loppu tuli”, arvelivat kaverit ja heidän kävi sääliksi etumiestä.
Pari raskasta ja syvää vetoa polttavan kuumaa kuolpunan ilmaa keuhkoihin, syvä kumarrus ja sitten kuski alkoi kaivaa, heitti hiekkaa kahta puolen isoilla käsillään. Kuoppa syveni ainakin puoleen metriin, ja siellä hiekka oli märkää ja kylmää. Pieni paussi ja sitten nousi kuopasta kolme ehjää ja täysinäistä olutpulloa, niiden etiketit loistivat kultaisen ja mustan väreissä. Kun huurteinen olut kirveli kurkussa ja valoi voimia väsyneisiin työmiehiin, niin usko joidenkin haaveiden toteumiseen tuntui ilmeiseltä.
Loppumatka meni kuin siivillä ja ihailu, jonka mönkijällä ajava etumies sai osakseen, oli käsin kosketeltavaa. Nyt rintarinnan perässä kulkevat kaverukset ihmettelivät, että minkälainen vainu tuolla kaupungista karanneella oikein olikaan. Haistaa nyt kilometrien päästä ja vielä maan sisältä olut, juuri silloin kun sitä eniten kaivattiin. Kaverit päättivät antaa paikalle nimeksi Legendakuolpuna, sellaisena se nykyisin tunnetaankin. Edellä ajavan etumiehen kujeileva ilme oli kuin tarina itse, ja se on tosi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.