Naisista parhaimpia

hyvät appivanhemmat, en ymmärrä miksi anoppeja aina moititaan?

Meillä ei ollut mahdollisuutta koskaan lämpimään anoppisuhteeseen.
Anoppini jäi leskeksi 38 vuotiaana, nuorin lapsensa 2v. muut kouluikäisiä, vanhin 13v.
Maatalo, keskikokoinen.
Nainen oli kovaluonteinen, ei heikompi olisi pärjännytkään.
Lahjakkaan vanhemman poikansa koulutien tyssäsi maatilan hoitoon, myöhemmin sinnitteli rakennusmestariksi.
Vanhempaa tytärtään yritti alistaa samaan (vaimoani), joka kuitenkin karkasi jo lukioluokilla itsenäiseen elämään.

Koskaan ei lämmintä suhdetta häneen muodostunut.
Kun vaimoni asui Sveitsissä, hän kirjoitteli ikäviä kirjeitä, ilotytöksi mainiten.
Kun saavuimme Helsigistä jouluksi hänelle, ei hän vilkaissutkaan tyttäreemme, kysyi vaan, mitähän hänen toisen tytön lapsilleen kuuluu?
Asuivat 20 km päässä.

Dementia hänet sittemmin vei.
Vaimoni yritti rakentaa häneen suhdetta vanhempana.
Ei oikein onnistunut.

Nyt makaavat haudassa vierekkäin 1,5v vuotta kuolemissaan eroa.

Ehkäpä siellä sitten sopivat.

...mutta, jos elämääni "taaksepäin" katselen, niin en voi sanoa muuta kuin; että ihmisiä olivat kaikki, hyviä sellaisia...kaikki nyt jo edesmenneitä..

Nykysisen aviomieheni äitiä en ole edes tavanut, on vai valokuva tuolla piironginpäällä,siinä hymyilee kaunis valkohapsinen mummo.. kolmannen ex-mieheni äiti oli ihana pienmaanviljelijän ja suurperheen äiti Pohjois-Karjalasta, lämmin ja suurisydäminen nainen. Omalla kundilla kun ei mummoja pienenä ollut. Kovin oli pieni kundi molemmat mummot nukkuivat pois. Muistan, aina kuinka Enon mummi sanoi, että mahtuu tänne mummin syliin vielä yksi lapsi.. (12 lastenlasta oli jo ennestään) Kundilla ainut todellinen mummi, jonka muistaa. Toinen ex-anoppini, oli taas jo kovin sairas ja kivulias jo kun naimisiin mentiin, hiljainen ja arka nainen, Satakunnasta lähtöisin, joka oli tänne Stadiin tullut sodan jälkeen töihin. Istui myöhemmin vanhuksena pyörätuolissa, no häntä aina välillä kotiin otimme, ainut kriitiikki jonka häneltä sain, oli yksi Pääsiäinen, mummo oli meillä miesystävänsä kanssa syömässä, mummo oli täällä Stadissa nuorena naisena ollut Sisäkkönä sodan jälkeen hienolle perheelle kuvataiteen professorille Kulosaaressa, Kulosaaressa asustaa Stadin hienosto. No, yritin sitten kattaa ruokapöydän oikein nätiksi. Siihen hän ainoastaan kommentoi, puuttuu nuo nimikortit. Missäs mää nyt istun? Kysyi anoppi, no alkavaa dementiaa myöskin jo silloin sairasti.. Muuten ei koskaan puuttunut puheellaan mihinkään. Ainut haitta mummissa oli että, oli kova tupakoimaan, varsinainen ketjupolttaja no, eihän anoppia voinut parveekkeelle rullata, varsinkaan talvella, muistan kun anoppi läksi takaisin Sairaalaan, ambulanssilla kun hänet tuotiin ja vietiin, niin ensi töiksi piti aina olohuoneen verhot laittaa pesuun...jälkeenpäin muistan anoppini upeat tummanruskeat taipuisat ja paksut hiukset, niitä oli kiva laitella paplarille...no, sitten taas ensimmäisen avomieheni äiti oli Kivennavalta lähtöisin, Etelä-Karjalalainen nainen, hänen luokseen Kangasalalle oli aina ihana mennä kyläilemään, asuivat rintamamiestalossa, pihalla oma puulämmitteinen sauna. Kova oli leipomaan ja tekemään käsitöitä. Upea kukkapiha oli tällä naisella. Upeita nyppälättyjä pitsiliinoja tämä nainen teki ja minullekin monet upeat villasukat ja kintaat kutoi.. Tampereella jos, kävin, niin nuorena naisena "anopin" vieressä nukuin...se lämmin vieraanvaraisuus tuli kyllä ovella vastaan. Ensimmäisen miehen kanssa kun erottiin, niin hänen äitinsä haukkui silloisen mieheni että, mitäs olet mennyt tekemään, miksi minä lähdin pois? Kundi sitten kun syntyi minulle ja "toiselle" miehelle, niin ex-anoppi pitkään vielä aina jouluna lähetti milloin kundille vauvanvaatteita milloin kortteja joiden väliin oli pienistä tuloistaan aina rahaa laittanut mukaan, kortissa teksti osta jotain vauvalle, itsehän kyllä parhaiten tiedät...

Jos, nyt jälkeenpäin elämääni taaksepäin ajattelen, niin hyviä ihmisiä kaikki nämä "anoppini" eläessään olivat...paljon hyviä muistoja, taidan olla todella "rikas" nainen....

t.friidu

on nukkunut mullan alla jo 14 vuotta.Lämpimin ajatuksin häntä aina muistelen.Melkein 30 vuoden
ystävyyssuhteemme aikaan ei riitoja mahtunut.
Hän oli kiltti ja hyväsydäminen.Huumorintaju huippuluokkaa.Tähän tyyliin :"Emmää huali,pirä itte vaa,ku olet ottanu".
Lupasin kerran palauttaa poikansa takaisin.
Anoppi piti aina ja joka asiassa minun puoltani.
Maailman paras anoppi ja niin kiltti mamma.
Aina hoivasi poikiamme tarvittaessa.

hyvät appivanhemmat sattuneet.
Minulla ei ole anoppia koskaan ollut, hän kuoli melko nuorena, ennen mieheeni tutustumistani.
Apen kanssa joskus vähän nahisteltiin, mutta meillä oli myös hauskaa yhdessä.

käy minun anoppi.
Ikäerokin ainoastaan 15v.

Muutama vuos sitten eräässä keskustelussa tais pirre* epäillä, ettei voi tietää millaisen vaimon/miehen nai.

Kerroin jo silloin, että minäpä tiesin!
Katselin hyvännäköistä äitiä, joka oli virtaa täynnä.
Ei ollut vaikea arvata, kauasko se omppu sieltä puusta putoaa.

Nään 'vaimon kasvun' 18-vuoden ennakolla ja tähän asti on toiminut!:)

Apen vei lopulta keskari ja hän on kohta kakskymmentä vuotta elänyt sammunein lyhdyin, so. kommunikointi kumpaankin suuntaan on pysähtynyt/laitospotilas:(

Tyttäreni. Ihania ovat, näin se vaan on ja hyvä niin. Avokaskin on parhaimmillaan aika mun mielen mukainen.