novelli

En ollut oikein varma mihin tän vois laittaa. Tää "runot" palsta vaikutti olevan lähimpänä. Tässä pätkä kirjoittamastani novellista:

Phoebe oli matkustanut junalla jo puolisen päivää. Hän ei ollut itsekään varma siitä mihin hän oli menossa. Taas kerran hän vilkaisi matkalippua, jonka äiti oli antanut hänelle juna-asemalla Lontoossa.
Juna jarrutti ja pysähtyi. Kyytiin nousi tuntemattomia tyttöjä ja poikia. Saman ikäisiä kuin Phoebe. Vieras tyttö laski tavaransa lattialle penkkien väliin ja istuutui Phoebea vastapäätä. Tyttö piteli tiukasti kädessään matkalippua. Phoebe siristi silmiään yrittäen nähdä mitä lipussa luki.
”Sinäkin olet menossa Prestoniin!” Phoebe henkäisi. Tyttö häntä vastapäätä ei ollut ensin varma puhuiko Phoebe juuri hänelle..
”Minä olen Heather. Olen menossa yksityiskouluun”, tyttö sanoi huomattuaan Phoeben hänelle osoittaman aran hymyn.
Heatherilla oli pitkä luonnonkihara ruskea tukka ja pisamainen naama. Tyttö ei näyttänyt ollenkaan ujolta tai sulkeutuneelta. Päinvastoin. Koko hänen olemuksensa uhkui asennetta ja määrätietoisuutta. Juuri tuollaista matkaseuraa tarvitsenkin, Phoebe ajatteli huojentuneena. Hän tunsi rentoutuvansa pikku hiljaa, mikä oli hänen luonteiselleen ihmiselle jo melkoinen saavutus.
”Minäkin olen menossa yksityiskouluun”, Phoebe sanoi ja lakkasi hymyilemästä. Hän ei olisi sitten millään halunnut jättää Lontoota. Mutta äidin käskyistä ei voinut tinkiä. Sitä paitsi olihan matkustamisessa joitain hyviäkin puolia, Phoebe lohdutteli itseään. Hän saisi varmasti uusia ystäviä. Lontoossa hänellä ei niitä ollutkaan.
”Niin. En kuullut vielä nimeäsi”, Heather hymyili ja ojensi matkalipun konduktöörille.
”Enkö vielä maininnut sitä?” Phoebe kysyi ja teki samoin.
”Minä olen Phoebe. Tulen Lontoosta”, Phoebe jatkoi. ”Millaistahan siellä Prestonissa mahtaa olla?”
”En ole varma. Tätini kävi sitä koulua minun iässäni. Hän sanoi että opettajat ovat mukavia, mutta ankaria”, Heather huokaisi.
Phoebella oli kokemusta ankarien opettajien suhteen. Lontoon tyttökouluissa kuria tarvittiin enemmän kuin kukaan osasi kuvitella. Siitäkin huolimatta Phoeben muistot Lontoosta olivat pääasiassa hyviä. Ainakin sen aikaiset jolloin isä vielä eli.
Juna pysähtyi jälleen ja lisää ihmisiä nousi kyytiin. Vaunuun tuli aran näköinen tyttö, joka ei tiennyt mihin istua. Jäljellä oli enää kaksi tyhjää paikkaa. Tyttö vilkaisi ensin oikealle puolelleen, jossa istui parrakas keski-ikäinen mies, joka poltteli sikaria ja luki päivän sanomalehteä. Sitten tyttö katsoi kysyvästi Heatheriin ja Phoebeen. Phoebe asetti laukkunsa päällekkäin jotta vieras tyttö mahtuisi istumaan hänen viereensä.
”Oletko sinäkin menossa Prestoniin?” Phoebe kysyi hymyillen.
Tyttö räpäytti silmiään ja katsoi Phoebea hämmentyneenä.
”Ai tekin siis?” Tyttö näytti helpottuneelta saadessaan seuraa. Hänestä näki että hän pelkäsi yksin matkustamista.
”Minä olen Phoebe ja tässä on Heather”, Phoebe sanoi.
”Minä olen Rebecca”, tyttö kaivoi laukustaan matkalipun. Heather ja Phoebe katsoivat uteliaina uutta ystäväänsä. Rebecca oli kiltin ja hiljaisen näköinen. Hänellä oli päällään tummansininen villakangastakki, joka kävi loistavasti hänen punaiseen tukkaansa.
”Mistä päin sinä olet kotoisin?” Phoebe kysyi. Hän oli päättänyt tehdä selvää kuoreensa vetäytyneen Rebeccan ujoudesta. Nyt jos koskaan oli hyvä tilaisuus tutustua muihin, jotka olivat menossa samaan sisäoppilaitokseen hänen kanssaan. Phoebe pelkäsi kauheasti, että hän joutuisi kävelemään yksin koulun portista. Hän ei tuntenut oloaan ollenkaan kotoisaksi vieraalla paikkakunnalla.
”Minä?” Rebecca epäröi. ”Tulen Manchesterista”.
Phoebe tunnisti Rebeccassa saman ikävän, joka sai hänetkin tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi elämän tuntemattomilla vesillä. Onneksi hän oli sentään tavannut muitakin, jotka olivat menossa Prestoniin hänen kanssaan. Mikään ei Phoeben mielestä olisi ollut kamalampaa, kuin yksinäisyys. Juuri nyt hän tarvitsi kiperästi seuraa, jottei vaipuisi epätoivoon.
Phoebe keskittyi katselemaan maisemia junan ikkunasta. Näytti uhkaavasti siltä, että päivästä tulisi sateinen ja harmaa. Se ei olisi ollut mikään ihme, sillä hän oli jo tottunut siihen, että ensimmäinen koulupäivä oli aina kaikin puolin mälsä. Phoebe muisti vain pelkkiä sateisia ensimmäisiä koulupäiviä. Niitä oli kertynyt jo yksitoista kaameaa kappaletta. Phoebe tunsi olevansa jo iso tyttö. Vaikkei niin iso että hänet olisi voitu lähettää pois kotoa sen enempää sääliä tuntematta.
Kuin käskystä sadepilvet päästivät ilmoille sellaisen kuuroryöpyn, ettei maisemien katsomisesta tullut enää mitään.
Ikkunat peittyivät huuruun. Junassa tuntui syksyn kylmyys. Matkustajat vetivät takkeja ylleen.
Phoebe otti ranteestaan lenksukan ja sitoi vaaleat hiuksensa löysälle poninhännälle. Häntä inhotti itsepäiset hiuskiehkurat jotka pyrkivät hänen kasvoilleen kuin kiusaksi.
Hän ei ollut puhunut muille sanaakaan ainakaan tuntiin. Hiljaisuus ja junassa vallitseva raukeus alkoivat tympäistä häntä.
”Kuinkahan pitkä matka sinne Prestoniin vielä on?” Phoebe kysyi kireällä äänellä.
”Junan pitäisi olla perillä neljältä iltapäivällä”, Heather sanoi tutkiskellen rannekelloaan. Tytöt vilkaisivat kysyvästi Rebeccaan, joka nukkui kevyessä unessa kylmyydestä huolimatta.
”Hänet on parasta herättää kun saavumme perille”, Phoebe sanoi ja nojautui vasten penkin selkänojaa. Hän tunsi olonsa rauhattomaksi. Ehkä häntä pelottikin hieman. Joka tapauksessa ajatus uudesta koulusta tuntui hänestä epämiellyttävältä. En varmasti ole ainoa, Phoebe tajusi äkkiä. Jännityksen- ja odotuksen tuntu lisääntyi junassa aina sitä mukaa kun enemmän koulutyttöjä nousi kyytiin. Uusi koulu herätti kysymyksiä muissakin oppilaissa. Hänen oli ryhdistäydyttävä ja yritettävä parhaansa. Niin äitikin oli hänelle neuvonut.
”Tiedätkö, että Prestonin sisäoppilaitoksesta katosi kaksi tyttöä neljäkymmentä vuotta sitten?” Heather kysyi.
Phoebe virnisti Heatherille, joka näytti olevan aivan tosissaan.
”Ja he olivat tietenkin meidän ikäisiämme?” Phoebe naurahti. Hän tuli silti hieman iloiseksi saadessaan muutakin ajateltavaa. Piinalliset minuutit tuntuivat vielä paljon piinallisemmilta, kun junassa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
”Äiti sen minulle kertoi. Enkä usko että hän valehteli”, Heather sanoi vakavana.
”Eikö heitä sitten ole vielä löydetty?” Phoebe kysyi ja tajusi kuinka tyhmä kysymys oli.
”Ei. Etsinnät lopetettiin jotain parikymmentä vuotta sitten”, Heather vastasi. Hän oli tyytyväinen kun näki Phoeben vaipuvan mietteisiinsä. Oikeastaan Phoebe ei ajatellut sitä, miten niille tytöille kävi, vaan miten hänelle itselleen kävisi, jos hän joutuisi jostain syystä vastaavaan tilanteeseen. Tällaisten kysymysten ratkominen oli yksi Phoeben lempi harrastuksista.
Mitä tekisin, jos minut kidnapattaisiin, pyöri Phoeben päässä. Hän saattoi nähdä koko tilanteen mielessään unen kaltaisena. Vastapäätä istuva Heather katseli Phoebea kuin yrittäen lukea mitä tämä mietti.

Phoeben pohdinnat jäivät kesken, sillä juna pysähtyi Prestonin asemalle.
Ihmiset lastautuivat ulos tungoksen keskellä. Phoebe kiskaisi nukkuvaa Rebeccaa hihasta. Tyttö säpsähti hereille ja katsoi ensimmäiseksi ulos ikkunasta. Phoebe huomasi miten Rebecca pettyi hänen laillaan huomatessaan, että oli saapunut määränpäähänsä, missä olikin sitten asuttava seuraavat kaksi vuotta.
Tytöt maleksivat asemapihalla. Phoebe yritti saada jonkinlaista kuvaa paikasta, jota hänen olisi tästä lähtien kutsuttava kodiksi.
Ihmiset näyttivät happamilta. Kaikilla tuntui olevan palava kiire johonkin. Asemarakennus ja muutamat hökkelit sen vieressä olivat ankean harmaita. Kaiken kattona oli samanvärinen taivas.
Phoebesta tuntui kuin hän olisi hypännyt sisälle mustavalkoiseen elokuvaan. Pieninkin hänen sisimmässään kytenyt toivo haihtui silmänräpäyksessä. Kaikkein mieluiten Phoebe olisi lysähtänyt polvilleen maahan ja jäänyt siihen koko lopuksi ikäänsä.
Rebecca ja Heather pysähtyivät Phoeben rinnalle. Phoebe tajusi seisovansa paikallaan kuin naulattuna. Hän veti syvään henkeä ja kokosi itsensä. Sadepisara tipahti hänen nenänpäälleen. Siitä alkoi uusi ja raivoisa kuuro. Phoebesta tuntui kuin pilvet taivaalla olisivat revenneet kauttaaltaan. Koko paikka täyttyi ikävällä. Phoebe tajusi yhä selkeämmin olevansa kaukana kotoa. Hänen ajatuksensa harhailivat äitiin. Ikävöiköhän äiti minua yhtä lailla? Phoebe mietti. Kyynel vierähti hänen poskelleen. Se sekoittui ankaraan sateeseen yhtenä harmaana pisarana.
Heather katsoi huolestuneena Phoebea.
”Oletko kunnossa, Phoebe?” Rebecca kysyi. ”Onko jokin vikana?”
Muutahan tässä paikassa ei olekaan kuin vikaa, Phoebe ajatteli katkerana. Miten mielellään hän olisi huutanut sen ääneen. Jokin kuitenkin pidätteli Phoebea näyttämästä tunteitaan. Hän yritti hymyillä hieman. Väkisin hymyileminen tuntui myrkyltä. Tämä paikka jossa hän seisoi, oli viimeinen, johon hän oli ajatellut päätyvänsä.
Phoebe huokaisi ja otti epävarman askeleen kohti hänen eteensä ilmestynyttä parijonoa. Ankarannäköinen naisopettaja kierteli tyttöjen joukossa pitämässä nimenhuutoa.
”Saisinko nimesi?” Tämä kysyi.
”Phoebe Dawson”, Phoebe sanoi niin hiljaa, että sitä tuskin saattoi kuulla.
”Sanoisitko uudelleen?” Opettaja napsutti hermostuneena kynää vihkosta vasten.
”Phoebe Dawson”, Phoebe toisti lujemmalla äänellä. Opettaja katsahti tyttöä tutkiskelevasti silmälasiensa alta. Katse oli pistävä, ja juuri sellainen, joka suorastaan toivotti uuden tulokkaan ei-tervetulleeksi. Muutkin Phoeben ympärillä tuijottivat häntä. Phoebe tunsi käpristyvänsä kasaan tyttöjen katseiden alla.
Ensimmäinen koulupäivä oli nyt alkanut. Koko maailma vaikutti kääntyneen päälaelleen. Phoebesta tämä yksi silmänräpäyksen pituinen hetki tuntui pahemmalta, kuin kaikki hänen kokemansa ikävät päivät yhteensä.