Koko elämä yksin

Olen itsekin miettinyt tota että miten ihminen jaksaa selviytyä jatkuvasta yksinäisyydestä. Yksinäisyys tuntuu fyysisenä kipuna, ahdistuksena ja pahoinvointina. Yksinäisyys on aivan järkyttävän paha olotila paljon pahempi kuin krapula.

Itsekin olen täysin umpikujassa elämässäni. Itselläni ei ole paljonkaan elämäniloa koska mun on niin vaikea löytää ystäviä ja hyvät ystäväthän ne tuovat elämään iloa ja toivoa.

Itsekin juon silloin tällöin jotta yksinäisyys helpottaisi mutta seuraavana päivänä taas todellisuus iskee täysillä päin näköä ja tekee mieli vaan itkeä ja kuolla pois. Olen monta kertaa miettinyt sitäkin kun ihmiset ovat aina itsemurhaa vastaan. Siis koko loppuelämän ajan kestävä kurja, yksinäinen sisällötön elämäkin olisi mukamas parempi kuin kuolema. En ole vieläkään keksinyt mikä järki tässä elämässä on. Kun elämää seurailee sen tarkoituksena on teeskennellä muiden mukana, kulkea massan mukana ja olla samaa mieltä kaikkien kanssa että saa hyväksynnän. Jos ei näitä ohjeita noudata jää yksin.

Luokittelisin myös itseni yksinäisten joukkoon. Muutin tänne kaupunkiin opiskelujen perässä. Tuntuu että opiskelukaverit ei oikeen tykkää musta. vaikka tosi mukava yritän olla. sit kännään jossain bileissä ja nolaan itteni totaalisesti. Alkoholia tulee juotua yksinäisyyteen. kello on nyt tasan 21.00 perjantaina kun kirjotan tätä ja vaati taas suuria ponnistuksia olla hakematta kaupasta kaljaa. meinasi pyhä lupaus pitää tipaton tammikuu rikkoutua. En mäkään mitään kaatokännejä yksin juo, vaan sen verran että olo paranee.

Yksinhän minäkin elelen mutta on mulla joittenkin työkavereiden kanssa vähän syvempää kaveerausta. Tosin en ole kenellekään paljastanut etten ole koskaan seurustellut. Kolmeen-neljään (se neljäs asuu osittain ulkomailla) serkkuuni pidän myös yhteyksiä, silloin tällöin meilaillaan ja joskus soitellaan ja noin kerran vuodessa tavataan.
Työ ja työmatkat vie sopivasti ajan ja energian arkipäivinä. Viikonloppuina käy yleensä niin että toisen päivän vaan lepään ja rentoudun ilman alkoholia) ja toisena täytyy vähän siivota tai ulkoilla tai käydä kaupoissa jne.

mä olin lapsena tosi ujo poika. mulla on isoveli jota mä oon tavallaan seurannu lapsuusaikani. se on musta 4v vanhempi ja tavallaan vahinko loppujen lopuks en tiedä.. kun olin 6, muutettiin toiselle paikkakunnalle ja ihmiset siellä oli erilaisia. en saanu oikein kavereita kun menin kouluun. tai sain kerhoaikoina mutta koulussa musta tuli yksinäinen. mulla oli yks väliaikainen kaveri joka oikeestaan vaan oli mun karkkien perässä. sitten oli yks apukouluihminen (se joutu sinne aika nopeesti) josta tuli mulle pitkäaikainen kaveri. vähän omalla tavallaan lievästi "häiriintynyt" huonosta kasvatuksesta mutta aito ja rehti jätkä. muut koulussa oli sellasia (mun mielestä) juppihenkisten kasvatteja jotka oli hyvin kasvatettu sosiaalisiksi jne.. mua ei oikein oltu kasvatettu mitenkään vaikka mun vanhemmat on ihan hyviä ihmisiä muuten. arkuuteni ja ujouteni takia musta ei ikinä ollut oikein mihinkään. tietysti jos joku olis edes hiukan tsempannu ja ollu kärsivällinen niin teidäpä mitä mäkin olisin osannu... no toi frendi oli mun kanssa seuraavat 6 vuotta ja sen muutkin kaverit siinä suurinpiirtein teini-iässä 14-16v. koulussa mulla oli muutama tuttava, jotka luokiteltiin kai nörteiksi mutta mä olin aina sellanen syrjitty tyyppi joka viimeisenä haluttiin minnekään. liikunnantunnilla viimeisenä, ryhmätöihin viimeisenä.. mua myös kiusattiin aika lailla aina välillä. yläasteella kiusaaminen ja syrjintä jatku... ysiluokalla jostain syystä sain itsetuntoa.. aloin uskoa että mäkin olen joku, mulla oli tyttöystävä ja kavereita. se aika oli hyvää näin jälkeenpäin ajateltuna. menin lukioon ja lopetin sen kesken parin vuoden kuluttua. olin alkanu jonku verran läträtä alkolla ja mulla oli aika typerät kuvitelmat tulevaisuudesta. itse tavallaan mokasin tulevaisuuteni koska sillon mulla olis ollu mahdollisuus korjata mun elämä. en tajunnu. lähin ihan väärälle alalle amikseen, en saanu kavereita, syrjäydyin. aloin saada mielenterveysongelmia kuten masennus. söin lääkkeitä.. kävin intin. se meni ihan ok. mutta mä itse ajoin itseni yksinäiseksi. en oikein tienny tulevaisuuttani, en tuntenu kovin hyvin itseäni. heikko itsetunto siis (menneisyys...). nyt oon duunissa, muutin pois sieltä mutta edelleen yksin, kappas vaan. enkä todellakaan tiedä miten mulle tässä elämässsä käy. ei ole suuntaa. itseasiassa mulla taitaa olla skitsoidisia ongelmia. voi voi... no, pitää nyt vielä katsoa ja yrittää, että jospa ehkä vielä jotenkin.

Olen hieman yllättynyt. Huomaan jonkun kokeneen samanlaista yksinäisyyttä kuin minä. Olen kuvitellut olevani ainutlaatuinen.
Ensin aloin kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni, mutta huomasin että, siitä tulisi pitkä tarina. En jaksa istua tässä niin kauaa.
Sanon, että olen aina ollut yksin. Koulussa minulla oli kavereita, mutta koin aina itseni jotenkin ulkopuoliseksi. Se ei johtunut kavereista, vaan tunne lähti minusta. Tuntui kuin en olisi osannut olla samanlainen kuin muut.
14 v. ajauduin neljän muut pojan porukkaan ja tunsin kuuluvani tähän ryhmään. Aloin käydä heidän mukanaan "kylillä" ja sain vähän itseluotamusta. Se oli hienoa aikaa. Tunsin kuuluvani tähän joukkoon. Mutta silti koin ulkopuolisuutta. Kun esimerkiksi kerran menin baariin jossa nuoriosa kokoontui, pojat olivat jo siellä. Totta kai menin heidän pöytäänsä. Kuuntelin miten he suunnittelivat lähtevänsä kaupungille. Olin tavattoman pettynyt; ne lähtee kaupunkiin, mitä minä täällä sitten teen. Enhän ollut kaveri oikeastaan kenenkään muún kanssa siinä baarissa. Ja sitten nämä neljä poikaa lähtivät. Minä jotenkin hivuttauduin vaivihkaa eroon heistä ja heidän mentyään lähdin surullisena kotiin.
Vasta aikuisena tajusin, että olisin voinut mennä mukaan ja se olisi ollut ihan luonnollista. Eikä kukaan olisi nähnyt siinä mitään merkillistä. Jos joku olisi sanonut että; "lähde mukaan" niin olisin voinut lähteäkin.
Tämä oli esimerkki miten omassa ryhmässänikin koin olevani ulkopuolinen, ja tunne tosiaan lähti minusta, ei kaverieni käytöksestä.
No, ystävyyteni kukoisti näiden kaverien kanssa tämän jälkeenkin kunnes uudenvuodenyönä 1995 se katkesi.
Menin taas tuttuun baariin ja löysin tutut kaverit. Kaikki meni hyvin kunnes eräs humalainen noin viisi vuotta vanhempi poika otti minut silmätikukseen ja uhkasi antaa turpaan, peräännyin ja hän seurasi jolloin lähdin peloissani juoksemaan. Hän perässä. Juoksin ulos pimeyteen enkä koskaan palannut.
Jo lapsena pelkäsin riitaa ja väkivaltaa. Jos joku uhkasi minua jouduin melkein paniikkiin.
Pian tämän tapauksen jälkeen perheeni muutti kaupunkiin. Tutut maisemat, ihmiset, kaikki jäi. Ulkopuolisuuteni tekia en kyennyt löytämään yhtään ikäistäni seuraa. Muutaman kerran lähdin tanssipaikkaan kun sinne tuli bändi josta pidin. Aina sieltä löytyi joku juntti joka otti minut silmätikukseen uhkaili, ja minä katosin.
Vasta aikuisena ymmärsin miksi isommat pojat silloin niin hanakasti minua uhkailivat. Olin aika komean näköinen, huomasin kyllä että tytöt katselivat minua pitkään. En vain käsitänyt miksi. Ja kuten sanoin pelkäsin väkivaltaa melkein paniikinomaisesti.
Tässä tiivistelmä yksinäisyyteni alkujuurista. Aviopuolison löysin yli kolmekymmppisenä. Hänkin oli yksinäinen. Pitkää iloa meillä ei toisistamme ollut, vaikka tarkoitus olikin tukea ja ymmärtää toinen toistamme ja yhdessä kokea niitä asioita joita ei yksin uskaltnut, osannut tai kehdannut. Aika pian puolisoni alkoi vetäytyä kaikesta, masennus, häpeä ja muut ongelmat ovat johtaneet hänen siihen että hän ei lähde edes ulos ilman minua. Ystäviä meillä ei ole, ei minkäänlaista tukiverkostoa. Mielenterveystoimistot, ja terapiat on käyty läpi ja ne ovat hänen kohdallaan vain pahentaneet tilannetta.
Olemme täysin yksin, oikeastaan minun varassani. Aika ankealta tämä näyttää.
Työssä vedän koko ajan roolia, näyttelen olevani samanlainen kuin muut ihmiset. Elän päivän kerrallaan.
Mutta minulla on aina ollut unelmia. Unelmat ovat minulle kuin toinen maailma, se jossa elän omana itsenäni. Näin oli jo lapsena. Olen ajatellut että, toiveet on tarkoitettu toteutettaviksi. Mutta unelmia ei koskaan voi lähteä toteuttamaan, koska sillin ne lakkaisivat olemasta unelmia.
Tämä oli tiivistelmä minun yksinäisyydestäni Ymmärrän syitä joiden takia näin minulle on käynyt, mutta niitä en jaksa nyt eritellä eikä niitä kukaan jaksaisi lukeakaa.
Ajattelen, että tarvitaan jokainen elämä jotta maailmasta tulisi se joksi Jumala on sen tarkoittanut. Vaikka minun elämäni on ollut yksinäinen ja vaikea, surkeakin, niin minä kuitenkin olen ainoa ihminen maailmassa joka on kyennyt ja jaksanut elää juuri tämän elämän.

Ei kun tervetuloa kaikki Yksinäisten sydänten kerhoon, kuitenkin on lohdullista huomata että meitä on muitakin.

Kaikki tuntuu olevan noissa viesteissä poikia/miehiä.. Minä olen nainen ja lapsuus/nuoruus/alkava aikuisuus lipuu suunnilleen yhä siinä epätoivoisessa mielikuvitusmaailmassa.. :(

En mä vaan juo, vaikka yksineläjä olenkin. Alkoholi on heikoille.

Täällä 20v mies on yksinäinen. Yksinäisyys johtuu siitä kun sairastan sosiaalisten tilanteiden pelkoa johon minulla on nyt lääkitys ja toistaiseksi olo on parempi.

Ennen tykkäsin olla yksin koska kys. sairaus sai minussa suuren halun eristäytyä muista ja niinpä kaverit eivät enään jaksaneet soitella kun en vastannut puhelimeen. Ja luonnollisesti he ovat nyt varmaan suuttuneet minulla mikä on ihan ymmärrettävää.

Olisi mahtavaa jos edes suomi24:n kautta löytäisi samanhenkisiä kavereita, vaikkapa ihan kirjeenvaihtokavereita jos ei satuta asumaan samalla paikkakunnalla.

Ja yksi asia meitä kaikkia yhdistää=yksinäisyys.

Tahtoisiko joku siis olla mun kaveri :)?

Hei! Aloitus on tehty kauan sitten, mutta vastaampa nyt kuitenkin. :) Itsellä ei ole kanssa ollut kavereita nyt vähään aikaan. ennen minulla oli jopa bestis ja kavereita. He jättivät minut. No, olihan se surullista ja joskus tuli itkettyä ja kaipailtua kavereita, mutta nyt olen pärjännyt yksin. En ajattele enää kavereita ja yritän nauttia yksin olosta. Haaveilen toisinaan että kumpa asuisin yksin kaukana kaikesta, korvessa. Kuuntelisin metsäss lintujen ääniä ja marjastaisin ja lokoittelisin päivät pitkät omassa pikku mökissäni. mieti, mitenn vapaata on olla yksin. Itse yritän nauttia yksinolosta Älä msennu tai sure vaan ota ilo irti siitä mitä sinulla nyt on. :) mitä enemmän murehtii, sen pahemmalta tuntuu. Yritä nauttia, kyllä se siitä!

Mä olen kans aika lailla koko elämän ollu syrjään vetäytyvä ja yksin viihtyvä. Mutta syy on ollut kiusaaminen. On muutama seurustelun yritys ollut, muttei ne kauaa ole kestäneet ne seurustelusuhteet. Työelämästäkään ei tullut yhtään mitään sillä olin vain muuutamassa työpaikassa jonkin aikaa kunnes sitten jouduin mielenterveydellisistä syistä saiaseläkkeelle. Ja nyt olen todella yksin.

Aloitukseen on helppo samaistua.

27 vuotta yksin ja varmaan yhtä paljon vielä jäljellä.

Et tiedäkään kuinka paljon samaistun. Erotuksena se, etten ole kyennyt edes käymään kouluja loppuun tai pääsemään töihin. Taustalla on myös huonoja perheoloja ja koulukiusattuna olemista.

Vanha aloitus, ajaton aihe.

Mulla oli kavereita varmaan viimeksi silloin kun olin ~11-vuotias. Silloin oli kaikki hyvin, elämä edessä ja koulukin sujui kohtalaisesti. Sitten muutettiin muualle ja jouduin vaihtamaan koulua. Kaverit jäi, uusia en juuri saanut. Olin 14-vuotias kun isä kuoli ja maailmani romahti.

Vanhoilta ajoilta jäljellä on yksi kaveri, jota näen harvoin, hyvä jos kerran kuussa eikä mitenkään kovin läheinen.
Nyt ikää on 28-vuotta ja parisuhteita takana pyöreä nolla.

Lääkitsen surkeaa elämääni alkoholilla, riskirajoilla tai niiden yläpuolella on menty jo useita kuukausia.

Töissä käyn, vaihtaisin työpaikkaa heti jos saisin paremman ja rennomman työn.
Tuntuu kuitenkin mahdottomalta surkealla koulutuksella ja lyhyehköllä työkokemuksella "omalta alalta".

AMK:uun yritin mutten päässyt. Haaveilen pidemmästä reissusta jonnekin kauas pois, mutta en ole saanut aikaiseksi ja omistusasunto painaa riippakivenä mielessä.
Haluaisin elää edes pienen hetken, jotta voisin sitten kuolla pois "kaiken nähneenä".
Jatkuva kitkuttaminen paskapalkalla raskaassa duunissa masentaa ja väsyttää, työpäivän jälkeen selvinpäin pysyminen tuntuu varsinaiselta työvoitolta.

Surkea elämä jatkukoon, aikaiseen hautaan saakkka.

"Vaikka minun elämäni on ollut yksinäinen ja vaikea, surkeakin, niin minä kuitenkin olen ainoa ihminen maailmassa joka on kyennyt ja jaksanut elää juuri tämän elämän."


Niin minäkin ajattelen. Moni olisi jo varmasti minun tilanteessani luovuttanut. Silti en ole mitenkään ylpeä siitä, että olen pysynyt vahvana. Jos elämä on jatkuvaa taistelua niin siitä paljon iloa ole. Olen kyllästynyt ja väsynyt, pelkään toisia ihmisiä ( mistä voi erottaa kuka on paha ja kuka ei), en luota edes itseeni, ja ajattelen että suoritan tämän elämän vaan jotenkin loppuun. Silti minulla on unelmia, mutta en tiedä saavutanko koskaan onnea. Kaikki on ollut pitkän aikaa jo niin vaikeaa.

Edellisestä vastauksesta on aikaa kulunut mutta hyvä nähdä että muillakin samanlaisia kokemuksia ja tilanteita.jos joku olis mun kanssa kiinnostunut viestittelemään niin olis vaikka sähköpostilla voinut laittaa viestiä [email protected] on mun sähköposti😊

Se, että on yksin ei välttämättä tarkoita, että olisi yksinäinen.

Kyllä mulla sama yksinäisyys ja koulu kiusaaminen.Isä kuoli parivuotta sitten.asun äidin kanssa mutta aika yksin silti.pikku sisko asuu lähellä hesaa.vanhempi sisko kuoli syöpään montavuotta sitten. Voimat välillä lopussa. Nyt vielä sairaudet kasaantuu. Yö unet vähissä ei kovin valoisaa. 63 v.m.jyväskylä

Yksinäisen kokemusmaailmaa on arvokas tarina.
Maailmalla on erilaisia elämisen tapoja kuinka olla.
Yksinäisyys on yksi tarinoista.
Jossakin jollakin on tarvetta kuulla tarinasi.

Tarina on arvokas asia, joka jää elää.
Kuten kaikki tarinat ovat arvokkaita
ja on varaa mistä valita kun tarvitsee.
Ihmiset tarvitsevat elämässä tietoa.

Tää joulu on pahinta aikaa olla yksin ja muistella menneitä , kun osaisikin vain kts. eteenpäin , onneksi edes aattoiltana muutama tunti seuraa josta olen kiitollinen . jaksamisia !

That is a truth
https://youtu.be/EupEPddkU0Y

SEN LISÄSKI OLET LÄSKI JA SURKEA VALEHTELIJA!

- Edward Rawen -

Elämä yksin on kaikkein helpointa. Seuraa saan kyllä aina kun haluan, en koe olevani yksinäinen.

Yksin oloa ei tarvii pelätä, olen ollut vuosia parisuhteessa ja nyt nautin yksin elämisestä. Olen itseni paras ystävä ja se riittää nyt.

Noh periaatteessa minäkin yksin ellei lasketa isääni jonka kaa asun, mut muuten ei ole kettään kavereita minulla eikä yhteydenottoa kehenkään oikeastaan paitsi isä. Äiti assuu sajan kilsan piässä jossa käyn noin kahen viikon ajan ja veli assuu noin 60 kilsan päässä. Veljeenkin on jääny kontaktit vähän pienehkölle etten ossaa olla oikein läsnä veljeni lasten kanssa, niin on samalla jääny suhde pikkuveljeen vähän etäiseksi kun en osaa saaja kontaktia /olla läsnä hänen lapsien kaa. Tämä on henkisesti raskas ja vaikia asia minulle koska haluisin olla enempi läsnä mut en pysty. muutenki aika allerginen oon aina ollu ihmisille, että viihdyn mieluummin mehiläisten kanssa kuin ihmisten. Ne on niin helppoja. En minä itsekään helpoin ihminen ole, kun joskus on vaikiaa oman itseni luonteenkin kanssa kun aika-ajoin kulmikkuutta, oikukkuutta ja itsepäisyyttä ilmenee mistä voi kärsiä välillä isäni. Toki osaan myös aika usein joustaa asioissa vaikka aluksi tuntuu että pusken häränsarvilla läpi, mut sitten kuitenki pian tajuan, että väärässä oltiin taas, että sitten ehdotankin että sopii se, ettei mennä niinku minä sanon vaan niinku sie sanot, että asioisrta pithää aina keskustella lähimmäisten kaa ja sopia, ja joustaa, vaikka pohojimmiltani oon helvetin itsepäinen olento ja luolaihminen. Oon aikamoinen luolaihminen joka on koko ajan kotona melkein 24/7 nelijän seinän sisällä' ja moni ihmettelee täällä kaupungissani että missä se juha oikein lymyilee ja osa ehkä ajattelee että mikä ihmetyyppi se oikeastaan onkaan. Ihmemies mä ehkä oonkin ja vitsaillu usein etten ole tästä maailmasta tai sitten sanon että olen luolaihminen joka koko ajan omissa oloissa ja joka saattaa esim piereskellä ja röyhtäillä ja tukka voi olla sekaisin ja usein kylille ostosreissulle olovaatteissa että huoletonta elämänmennoo.