Ei jaksa Opiskella!!

En tiedä miten voisi auttaa, mutta mulla sama juttu. Sosiaalisten pelkojen ja ahdistuksen vuoksi olin koko viime kevätlukukauden pois koulusta, ja rasittavinta oli, että joka aamu päätin mennä kouluun, mutta sitten paine kasvoi liian suureksi ja päätin jäädä kotiin.
Nyt sitten syksyllä sain itseäni niskasta kiinni ja menin takaisin kouluun, aluksi meni jotenkin hyvin, mutta nyt taas noin kuukauden olen ollut pois, kun ei vaan kerta kaikkiaan enää sinne kehtaa mennä, ei enää sen jälkeen kun olin taas pitkän ajan pois. Kohta en pysty maksamaan vuokriani, Kela kun uhkaa lopettaa opintotukeni, mutta edes se ei saa päätäni selkiintymään.
Miten tämä voi olla niin vaikeeta, kun alkaa ajattelemaan niin tuntee kyllä itsensä todella typerykseksi. Mutta aina aamulla, kun on aika lähteä kouluun, niin joku esto vaan tulee päälle, ja ajattelee: kai mä vielä tämän päivän voin olla poissa.. Koko elämä menee päin persettä tämän typerän sosiaalisten tilanteiden pelon takia.

Minulla on myös samanlaisia kokemuksia.

Ei kannata hirveästi stressata noita poissaoloja, varsinkin jos ne jää alle muutaman kuukauden. Niistä voi melkein aina sopia opon tms. kanssa, esim. omatoimisia tehtäviä joita voit tehdä kotona. Poissaolojen selittämistä helpottaisi kovasti lääkärintodistus, jonka saa kyllä varmasti kun vaan selität miten vaikeana koet tämänhetkisen tilanteesi. Samalla saat koko hommaan apua, terapiaa, lääkitystä tms.

Tiedän että on tosi vaikeaa saada asiat alulle, itseltänikin meni siihen kuukausia. Ota yhteyttä koulun opoon vaikka sähköpostilla, ja selitä tilanne niin tarkasti kuin sinusta on tarpeen. He kyllä näkevät kaikenlaista työssään, eikä sitä kannata ujostella. Tai sitten terveyskeskukseen aika lääkäriltä mielenterveyssyistä tms. Itse väännän aina itkua lääkärillä, tai kun tästä asiasta tulee puhe, varsinkin jos paha kausi on päällä. Ei kannata sitäkään häpeillä, itkuhan sitäpaitsi helpottaa :)
Pääasia että pääset jotenkin siitä kehästä irti ja kerrot jollekin jollain tavalla että sinulla on nyt vaikeaa ja ongelmia.

Näillä ja muilla eväillä eteenpäin. Kyllä sinäkin pärjäät :)

Mä tiedän ton tunteen.. Aamulla ei jaksais millään nousta sängystä. Mulla on ollu ongelmia koko koulun alun ajan. Poikaystävä jätti, kotona ei mee hyvin, raha-asiatkin ihan perseelleen ja ei ole kauan ku läheiseni kuoli. Mut oon vaan yrittäny ja yrittäny, enkä luovuta! Mulla on mielestäni joitakin mielenterveys ongelmia, mut kaverit auttaa jaksamaan koulua ja muutenkin.. Mut älä todellakaan luovuta! Minä en sitä tee, koska sitten kun on päässyt kaikkien vaikeiden asioiden yli niin eiköhän se rupea koulukin maittamaan.

Kas, en sentään ole ainoa =) Olen nyt ollut samassa koulussa reilusti kauemman kuin olisi pitänyt. Olen hakenut aina jatkoaikaa, koska en ole voinut suorittaa kouluani loppuun. En vain yksinkertaisesti pysty menemään sinne. Koko laitos vaikuttaa vastenmieliseltä ja ahdistavalta, kuljen käytävillä kuin haamu enkä halua katsoa ketään silmiin. En siis ole arka tms. vaan tunne on jotain ahdistuksen ja häpeän väliltä. Mun pitäisi nyt valmistua kuukauden sisään, saas nähdä. Kaikki opettajatkin tietää, että olen ollut koulussa ikuisuuden, joten asenteet on sen mukaisia. Harmittaa todella, etten lopettanut koulua toisena vunna, koska vanhempani painostivat minua jatkamaan. Ala ei ole oikea, ei kiinnosta. Jos tuntuu siltä, ettei vain voi mennä sinne, kannattaa miettiä kunnolla, onko syynä vain se, ettei ala kiinnosta tippaakaan. Tosin minulla on kyllä ollut ja on edelleen muitakin syitä, syön unilääkkeitä ja kärsin paniikkihäiriöstä. Ei kuitenkaan olisi ylivoimaista käydä koulussa, jos pääsisin opiskelemaan jotain minua kiinnostavaa alaa....Jos ja jos! Kyllä se ainakin on tullut selväksi, mitä tarkoittaa olla paska tyyppi! Ei ihmisiltä aina vaan voi odottaa ymmärrystä. Suosittelisin, että mietit nyt vaihtoehtoja tosissasi.

Mun mies opiskeli 5 vuotta saamatta mitään aikaiseksi. Saamattomuus johtui pitkäaikaisesta masennuksesta. Kun hän sai masennuslääkityksen, opinnot alkoivat luistaa. Elämä kiinnosti taas. Ja töitäkin hän sitten sai.

Mä oon yli 40v ja ahdistaa ihmiset. Ja mun vaan pakko töitä ja sen sellasta yrittää... En tiedä miten pääsisin eläkkeelle,kun en oikeasti osaakaan mitään kunnolla!!

Paras olisi kun hakeutuisitte kunnolliseen psykoterapiaan, vaikka Kelan kuntoutusterapiaan. Siinä pääsee tiiviisiin tapaamisiin terapeutin kanssa, ja saa valita terapeutin pitkältä listalta eri vaihtoehtoja. Lääkkeitä en suosittele, enkä lääkäreitäkään. Lääkärithän ovat vain lääkäreitä, he eivät tunne mielen ongelmia. En vähättele sitä, jos joku on saanut ymmärrystä terveyskeskuslääkäriltä, sillä ihmisiä hekin ovat ja jotkut heistä ovat hyviäkin ihmisiä, tietenkin. Psyykenlääkkeet sosiaaliseen ahdistukseen ja masennukseen ovat kuitenkin pitemmän päälle hyödyttömiä ja haitallisia.

Elämänkokemuksistahan nuo ongelmat johtuu, itsellänikin oli nuorena ja on joskus yhä. Pohjimmiltaan siitä, että ei ole aikoinaan saanut sitä tukea ja välittämistä kotoaan, mitä olisi kuulunut. Pitää ymmärtää oma olemassaolon oikeutus, ja oma arvonsa muille. On tuskallista, kun sitä ei ole - tai siis, kokee ettei ole. Tuossa mielentilassa kun joku tulee tarjoamaan ystävyyttä, läheisyyttä ja arvostusta, ei sitä osaa ottaa vastaan eikä edes näe.

Opiskelu on epävarma elämänvaihe, ja haasteellinen, Ei ihme, että juuri silloin sosiaaliset pelotkin pukkaavat pintaan. Mistään psyykkisistä "sairauksista" ei ole kyse. Vaikka terapiaa hakiessa joutuu jonkun diagnoosinkin ottamaan vastaan, se on syytä unohtaa samantien. Nykyään terapiat on järjestetty terveydenhuollon alle, mikä on ainakin omasta mielestäni huono ratkaisu. Elämänongelmista ja psyykkisestä tuskasta, kuten sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivät ihmiset eivät ole sairaita, eikä heitä pitäisi diagnosoida. Kuitenkin kun terapiaa hakee, ainakin pitempää ja tiiviimpää ja ammattitaitoisten terapeuttien suorittamaa, niin täytyy mennä jonkuntyyppisen lääkärin kautta ja hankkia diagnoosi. - Jos saa sellaisen diagnoosin kuin masennus, ahdistus tai traumaperäinen stressireaktio, ei se vielä luo merkittävää stigmaa, joten se pikku haitta kannattaa sietää. Terapiasta voi oikeasti saada avun.

...Vielä erikseen sinulle:
"mulla on koko elämä ollu ihan sekaista: vanhempien hylkäys, koulukoti, suljetut osastot(vakavaa masennusta ja unettomuutta)... vaikka olenkin nyt aikuisuuden kynnyksellä, en ole täysin sinut itseni kanssa."

Kunnioitan suuresti, että jaksat. Ei ihme, jos vielä tuntuu, ettet ole ihan "sinut itsesi kanssa." Elämänpolkua olet jaksanut urheasti eteenpäin. Monien helpommalla päässeiden saavutukset ovat pieniä sinuun verrattuna.

Samaa voisi sanoa teille kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille. Oma nuoruus tulee mieleen, ja ihmettelen, kuinka kestin.

Kannattaa tosiaan hankkia jotain tehokkaampaa apua kuin pelkät lääkkeet (ihan ok jos niistä tuntuu saavansa tilapäisen avun, mutta niillä on todellakin paljon fysiologisia haittoja pitkäaikaiskäytössä). Jos jaksaa selvitellä vaihtehtoja ja etsiä kunnollista ja itselle sopivaa, "räätälöityä" terapiaa tai muuta keskusteluapua, niin siitä voi tulla sellainen jalansija, joka auttaa ponnistamaan pitkälle. Ratkaisemaan niitä perusvaikeuksia. Kun terapian saa omalla kohdalla toimimaan, voi myöhemmin hyötyä enemmän muidenkin ihmisten tarjoamasta avusta. Ikään kuin aukeaa omat voimavarat, ja oma kyky vastaanottaa, ja kyky erottaa, ketkä ihmiset ovat luotettavia ja ketkä vähemmän luotettavia.

Traumatisoituneilla ihmisillähän yksi ongelma on, että kun on kokenut paljon erityyppistä kaltoinkohtelua, ajautuu helposti samantyyppisiin , haitallisiin ja eri tavoin väkivaltaisiin tai hylkääviin ihmissuhteisiin. Torjuu huomaamattaan hyviä ja luotettavia ihmisiä. Nämä tiedostamattomat toimintatavat on vaikea katkaista itse.

Luottamus itseen ja muihin (sehän poistaa sosiaaliset pelotkin) syntyy vain aidoista kokemuksista, toistuvista kokemuksista. Luottamus on ansaittava. Kehenkään tuntemattomaan ei ole syytä täysin luottaa! Tämä unohdetaan usein, kun annetaan "fiksuja" neuvoja sosiaalisista peloista kärsiville, traumatisoituneille ihmisille. "Itseä niskasta kiinni ottaminen", ja neuvot luottaa enemmän muihin... Myös terapeuttien, lääkäreiden ja muiden auttajien on henkilökohtaisesti osoitettava ansaitsevansa luottamus. Myös he voivat pettää luottamuksen, tahallaan ja tahattomasti.

Rohkeutta siis vaan, ja armollisuutta itseä ja muita kohtaan. Ja eteenpäin :)