Onko sinulla kokemuksia lapsuudesta ilman isää?

Isä lähti pois kun olin n 4 eikä ollut paljoa paikalla ennen sitäkään.
Olen kärsinyt siitä koko nuoruuteni ja siitö on ollut haittaa.
Vaikuttanut siten ettei ole ollut miehen mallia ja silloinniitä haettu leffoista ym ympäristöstä.
monella muulla tavalla myös.
Näin hänet seuraavan kerran kun olin 18v ja silloin se tunne ja kaipaus hieman katosi.
Nyt jo kuollut eipä sitä enään kaipaa.

missään koskaan, meillä ei käynyt ketään koskaan, se jätti jälkeensä hillittömän läheisriippuvuuden ja sosiaalisten tilanteitten pelon. Epävarmuuden omasta osaamisesta ja alisuoriutumisen.
Sitten kun äiti kuoli, alkoi pitämään yhteyttä ja hieman lähestyi.
Esim. ulkomailla ramppasit 3-5 kertaa vuodessa, mutta mun luona ei käynyt koskaan...ei kertaakaan!
...ja ukon otin sitte samanlaisen, mutta älysin potkasta pihalle myöhemmin.

Kun olin 4-7 vuotias isä matkusti paljon työmakojen puolesta. Olin ja olen aina ollut kuitenkin isän tyttö joten kai työmatkojen loppumisen jälkeen halusi olla mahdollisimman hyvä tyttö ettei taas isä lähtisi pois. Vaikka ei ne työmatkat tietenkään meihin lapsiin liittyneet. Jotenkin sen vaan koko silloin niin. Ikävää oli olla ilman isää. Eikä vieläkään näin aikuisikään tunnu millään oikeutetulta että oli niin paljon pois. En ole katkera mutta en aio saatttaa omia lapsia saman tilanteen eteen. Heilautti sen verran perheen tasapainoa.

Hei.
Itse olin seitsemän kun isäni teki itsemurhan.
Isä oli tosin muutenkin pois pitkiä aikoja kerrallaan,sillä hän oli merimies.
Muistan kaivanneeni isääni todella paljon ja koin valtavaa turvattomuudentunnetta,etenkin kun äitini alkoi tuomaan surussaan eri miehiä kotiimme.

Koskaan en tullut hyväksymään äidilleni uutta miesystävää,vaan kaikki lensivät järjestäen pellolle,ensin kengät,vaatteet ja sitten ukko itse...

Johtui varmaan siitä,että äitini toi miehiä aina öisin baareista yms...

Kadehdin ystäviäni joilla oli "kokonainen" perhe,missä tehtiin yhdessä perheen kanssa kaikkea kivaa ja vietettiin isänpäivää..
Kerran kysyinkin ystäväni isältä,saanko tehdä hänelle isänpäivänä kortin???Ja sehän sopi tietysti hänelle mainiosti ja pääsin viettämään isänpäivää silloin heille muutenkin...

Siihen aikaan se ei ollut kovin tavallista,että perheessä ei ollut isää ja monet sitä minulta kyselivätkin.Ja tietysti lapsia kiinnosti miten isäni on kuollut..
Kerroin aina omia tarinoitani,milloin mitäkin mihin hän kuoli.En kehdannut kertoa totuutta.

Ensimmäisen lapseni sain 19v.muutaman kuukauden tuttavuuden kanssa,joka sanoi häipyi samantien kun kuuli minun olevan raskaana.
Päätin,että olenhan itsekkin kasvanut ilman isää,niin varmasti pärjään...

Kun esikoiseni oli vuoden,tapasin tulevan ex-aviomieheni ja saimme kaksi yhteistä lasta.
Nuorimman ollessa puoli vuotias,mieheni lähti kahta kättä heiluttaen toisen naisen matkaan,ei ottanut mitään yhteyttä lapsiin eikä minuun,sammutti puhelimensa ja oli täysin tavoitettamattomissa!!!!!!

Se oli ihan käsittämättömän kamalaa!!!Kunnes vihdoin monen mutkan kautta sain selville,missä hän majailee..
Hänellä oli ollut toinen nainen jo pidemmän aikaa.

Tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi ihan kaikessa mitä vaan ikinä teen ja yritin lasten vuoksi kaikkeni,että hän tapaisi heitä edes joskus...

Nyt tapahtuneesta on kulunut n.10 vuotta,eikä hän tapaa edelleenkään lapsiaan kuin ehkä n.kerran vuodessa...Kaikista lupauksista huolimatta ja lasten pettymyksistä välittämättä hän ei halunnut pitää lapsiaan.
Tosin hän soittelee n.kerran kuussa etenkin pojalleen.(ainoa poika)

Nyt hänellä on jo uusi perhe,lapsia sielläkin ja nuorimmaistamme on alkanut ihmetyttämään miksei isä koskaan ota heitä sinne ja hän ei pääse tutustumaan uuteen veljeensä...
Tyttäreni oli jopa käynyt koululääkärillä keskustelemassa siitä kun isä ei välitä...

Nyt hän käy terapiassa ja lääkäri kertoi,että tytön suurin ahdistus ja huolenaihe on se ettei isä välitä..

isäni kuoli sydämen laajentumaan kun olin 7 vuotias. Se oli joulu 2000. Pahempaa joululahjaa minä ja kaksi vanhempaa siskoani emme olisi voineet saada. 2 seuraavaa vuotta on minulle täysin hämäriä enkä muista niistä oikeastaan mitään. Löysin muutama kuukausi sitten kuvan isästäni ja kannan kuvaa nyt mukana kännykän takakuoren välissä minne ikinä menenkin. Äitini löysi väkivaltaisen ja velkaantuneen alkoholisti miehen joka teki loppu lapsuudestani kamalan. muutama vuosi sitten noin 14 vuotiaana aloin viiltelemään ja juomaan mutta en näyttänyt sitä äidilleni. Pelkäsin hänen taas murtuvan ja alkavan juomaan. Nyt olen mielestäni viisastunut ja ymmärrän maailman paremmin kuin monet ikäiseni. Isäni säilyy muistoissani juuri sellaisena kuin tahdon hänet muistaa.

päätin nyt kirjoittaa isän omaavana oman kokemuksseni, kun muut ovat kirjoittaneet vain isättömyydestään. Isä on ollut aina jonkinlainen osa elämääni, ja on edelleen. Pienenä oli kuulemma isin tyttö, vaikka itse en muista siitä ajasta paljoakaan. Isä on aina tehnyt todella pitkää päivää töissä joten harvoin näimme häntä, arkisin emme juuri ollenkaan, sillä hän lähti töihin ennen kuin heräsimme ja tuli kotiin kun oltiin jo nukkuumassa. Joskus isä luki ääneen tai nosti minut hartioilleen istumaan, tykkäsin niistä päivistä kun isä oli saikulla ja sain pitää hänet koko päivän. Kouluiässä vieraannuin isästä, isä tuntui etäiseltä ja pelottavalta, eikä hän osannut jutella minulle. En tiedä mistä tämä johtui, mutta isä on aina ollut hyvin sulkeutunut luonne. Murrosiässä aloin inhota isää, isä tuntui iljettävältä ja vastenmieliseltä, rumalta ja haisevalta olennolta. Myöhemmin terapeutit ovat tästä isä-suhteestani etsineet syytä minun "seksuaalikehitykseni vinoutumaan", homoseksuaalisuuteen. Nyt jo täysi-ikäisenä nään isääni silloin tällöin ja olemme löytäneet jonkinlaisen yhteisen kiinnostuksenkohteen, vasemmistopolitiikan. Isä tuntuu edelleen vieraalta ja merkilliseltä henkilöltä.

en ole isääni nähnyt IKINÄ.äidilläni oli miesystävä 15 v,erittäin huono ja ahdistava "viikonloppusuhde".en tullut edes toimeen miehen kanssa eikä hän ollut kiinnostunut minusta.kun olin 15 hän teki itsemurhan..eli hyvää parisuhdemallia en ole ikinä saanut mistään ja sehän vaikuttaa myös omiin ihmissuhteisiini.en osaa luottaa kehenkään,miesten kanssa on vaikea elää.homma usein kaatuu omiin ahdistuksiini.olen myös ollut suhteissa ,joissa olen ollut aivan alistettuna ja tyytynyt osaani vailla tietoa paremmasta.nyt saatuani oman tyttären(5kk.)asia on taas "auennut "ja olen toisinaan kovinkin ahdistunut.muutenkin olen mielialalääkityksellä ja mieliala heittelee silti ylösalas monta kertaa päivän aikana.koen että itsetuntemuksestani puuttuu iso pala kun entiedä kuka toinen vanhempani on.ja vaikka omalla lapsellani on rakastava ja huolehtiva isä,nään silti tulevaisuuteni yksinhuoltajana vaikka niin toivoisin että näin ei kävisi.kärsin myös separaatioahdistuksesta,minulla on siis valtava hylätyksitulemisen pelko ja ainainen riittämättömyydentunne,koen olevani kaikkia huonompi.ajattelen että mieheni saisi kenet vaan paremman ja hauskemman javapaantuneemman.elän liikaa muiden hyväksyntää hakien.olen suunnitellut isäni tapaamista(tiedän hänen osoitteensa)mutta se on vaikeaa sillä eihän hän ole minua halunnut tavata,ja pelkään miten kestän kohtaamisen.äidin tyttönä olen aika yliherkkä ja arkakin.toivoisin kaikkien lasten saavan hyvän miehen mallin,jos ei omasta isästä niin vaikka äidin miesystävästä,isoisästä(minulla ei ollut )ta jostain muusta aikuisesta.että osaisi arvostaa itseään naisena/mihenä.

Isä matkusteli aina työmatkoilla ja elämäni ensimmäiset 7 vuotta näin isää kerran vuodessa. Sen jälkeen isä tuli suomeen takasin töihin yhdeksi vuodeksi kunnes lähti taas työskentelemään ulkomaille, eli en ole isää paljoa nähnyt. Onhan isän läsnäolon puute jättänyt tyhjän paikan sydämeen. Aina aamuin ja illoin toivoin että isä olisi aamias pöydässä odottelemassa ja toivottamassa hyvää koulupäivää.

Minun "isäni" oli olemassa koko lapsuuteni, mutta heti veljeni synnyttyä hän katosi. Nyt tiedän, loppuun 50-w., että ikäni kaipasin kovasti isää ja veljeä. He olivat molemmat toisenhenkisiä kuin minä. Isäni opetti veljeni ilkkumaan minulle ja tekemään kiusaa itsensä poissaollessa. Sitten palattuaan pieksi jos olin vastannut veljeni kiusantekoon. Lopulta sain selkääni veljeni tekaistujen ilmiantojen vuoksi. Minä olin tässä perheessä yksin, mustalammas, kuin toisaalla mainitsin. En osannut olla mitenkään, että ei tulisi sanomista. Kauan yritin ja lopetin. Hyvä ei ollut sekään. Nyt patarummut soi selän takana, eikä niihin voi vastata saati puolustautua.

Läsnäolo.Eli se että hän olisi kuulunut elämääni.

oli juu mutta ei mitenkaan lasna, jalkaa murtunut jne lyomista, huutoa tai sellaista raivoamista etta pelkaisin.. en tieda millainen ihminen siella sisalla oli, muutakun, paha narsisti joka sittemmin minustakin tullut. sairas mieli, se johtuu pitkasta stressista ja traumoista ja yksinaisyydesta, kaikenlisaksi aina ollut yksin ilman kavereita, se etta olisi ollut isa olisi ollut jonkunlaisen kaveri. no eipa sita sillon ollut.
aloitin paihteet jo lapsena, alle 15v. ja tamanvuoden puolella saanut viimein lopetettua, nyt vajaa 30vuotias. ilman isahahmoa, vaikuttaa paljon. jos lapsi tekee virheita ja vaarin, ne pitaa kertoa oikeiksi, ei hakata ja huutaa..
jakselkaa, kyl se siit! joko spyyke pettaa tai joillain se vahvistuu.
itsella pettanyt ja pahasti, ainoastaan pahteilla saan paani kuntoon.
Yritappa siina sitten olla selvinpain kun ei saakkaan enaan ajatuksia sivuun..
vittumainen oravanpyora :)

Minun Isäni kuoli kun olin 3 vuotias, äitini ja isäni erosivat kun olin 1 vuotias. Sen jälkeen äidilläni ei ole ollut kunnollista parisuhdetta ja näin ollen minulla ei ole koskaan ollut isä hahmoa. Olen itse poika ja olen aina hakenut isä hahmoa läheltäni. En tiedä oikein miten ollaan mies, olen elänyt feministisessä taloudessa ja välillä on tuntunut, et naiset ovat pyrkineet luomaan minusta täydellistä miestä. Lapsuudessani äitini ja mummoni kielsivät minulta kaiken mikä olisi ollut minusta hauskaa ja poika maista. Tosin myös taloudellisista syistäkin en ole voinut harrastaa tiettyjä miehisiä lajeja esim. jalkapalloa ja lätkää. En pidä kalastamisesta, urheilun katsomisesta taikka moottori ajoneuvoista. En juo en polta sillä se on hyvin juurutettu mieleeni etten saa tehdä sitä. Koen sen synniksi. Elämässäni ei ole ollut minkään laista mies hahmoa sen takia ihanoin vaikutus valtaisia miehiä julkisuudessa ja historiastamme. Jos jonain päivänä minulla on lapsia en tiedä miten olisin heille kunnollinen isä. Voi tosin olla et silloin saatan olla hyväkin isä, kun pyrin tekemään niitä asioita mitä minun isäni ei koskaan voinut tehdä. Pyrin kulkemaan täysin eriä reittiä kuin isäni.

KYLLÄ ON

En olen ikinä nähnyt isääni.
Suvussamme tämä puheenaihe on aina ollut kielletty.
Isäpuoli minulla on ollut 3-vuotiaasta asti ja on edelleen, nyt 3-kymppisenä.
Olen aina miettinyt isääni. Pikkutyttönä kuvittelin hänen olevan kuningas jostain kaukaisesta maasta ja hakevan minut kotiin joku päivä. Nyt toivoisin saavani häneen yhteyden sillä olen juuri saanut esikoiseni ja mietin mistä hänen ulkonäkönsä periytyy, onko hänellä perinnöllisiä sairauksia, kuinka selitän hänelle että isäpuoleni ei ole hänen oikea ukki ja miten toinen puoli sukuani on jossain kadoksissa.

Äidin kanssa välit ovat aina olleet huonot.
Minulle ei ole koskaan kerrottu lähtikö isä vai pakotettiinko hänet lähtemään. En ikinä voi antaa anteeksi äidilleni tätä asiaa, sillä epätietoisuus on kaikista pahinta. Monesti olen miettinyt, miksi minulle ei olla sanottu että isäni on kuollut, silloin minulla olisi ollut selitys enkä olisi tuntenut itseäni hyljetyksi ja petetyksi.

Itse olen tapaillut miehiä jotka ovat aina pettäneet. Tai suhteen syventyessä paljastuukin että heillä on toinen perhe jossain. Kokemuksen mukaan kaikki miehet pettää ja jättää ja särkee sydämmen siinä samalla. Nykyinen mies on kiltti mutta silti olen varma että sekin päivä tulee jolloin todellisuus paljastuu minullekkin.

Kyllä, isättömyys on vaikuttanut elämääni suuresti.

Kuoli tapaturmaiseti kun olin 13.

Luulen että elämästäni olis tullut kovin toisenlainen ilman tätä menetystä.

40 vuotta myöhemminkin edelleen ikävä.

Vanhempani erosivat kun olin 5 ja sen jälkeen en nähnyt isääni. Äiti puhui hänestä aina pahaa ja muistan kun näin heidän pelottavat riidat kotona ja autoissa ja kylissä ollessamme. Muistan ne vieläkin ja olen 49. Kun kasvoin yksinhuoltaja äidin kanssa hän kiitos vaan usein toi miehiä kotiin baareista kännissä ja minä piiloskelin kaapeissa etteivät he minuun koskisi. Valehtelin aina missä ja mikä isäni muka oli. Usein mielikuvituksessani hän oli rikas meri kapteeni joka ei ollut paljon kotona. Me asuimme todella köyhästi, meillä ei ollut edes kuumaa vettä kotona ja vessa jossa ei ollut lämmitystä joten elimme vaille paljoa. Äiti teki joskus 3 eri työtä ja minä opin pitämään itsestäni huolta jo pienestä. Hänen mies ystävänsä niin kutsutut heivasin ulos heti kun vaan mahdollista tein kaikkeni sen eteen että äidillä ei olisi ketään muuta kun minä.
menin naimisiin 17 vuotiaana melken 18 ja 6 vuotta vanhemman miehen kanssa joka oli valehtelija erosimme muutaman vuoden päästä ja sen jälkeen joka ikinen mies on ollut valehtelija minun elämässäni. En osaa arvostaa itseäni ollenkaan enkä tiedä miten miesten pitää olla ja miten niitten kanssa. Seksi minulle on vähän kun pornoa siihen ei tarvita tunteita.
Isän ja miehen puute elämässä vaikutti kaikkeen kasvaessani ja myös loppuelämässä. En ikinä tuntenut sitä turvaa jota kuvittelen mitä isä lapsi suhteesta tulee ja varsinkin kun minulla oli heikko äiti joka alkoi juomaan loppujen lopuksikin. Tyttö tarvitsee hyvän isä suhteen että osaa valikoida oikein elämässään ja tietää miten itseään pitää kohdella. Minä annoin miesten kohdella minua miten vain ja niin he tekivätkin. Minusta myös tuli uhoava koska kotona ei ikinä ollut vahvaa auktoriteettia pistämään rajoja. Jotenkin kuvittelen että isä ehkä sen olisi tuonut kotiin?

Äitini basta odotti minua. Olen nyt 15-vuotias. Kun olin noin 3kk tuli elämääni isäpuoleni. Hän on siis minulle ollut aina kuin isä. Minulle valehdeltiin 12-uotiaaksi asti että isäpuoleni on oikea isäni. Osasin kyllä aavistaa ettei se ole totuus mutta sen kuuleminen toisen suusta sattui. Varsinkin kun sain kuulla sen känniseltä isäpuolelta, hänellähän kehittyi alkoholiongelma josta ei ole päässyt vieläkään pois. Muutimme perheen kanssa kaksi vuotta sitten hänen luotaan. Se vaikutti että minulle valehdeltiin; miksi? Olen katkera. Miksi isä lähti? Tottakai isäpuoleni on minulle tärkeä, mutta se tuskan määrä mitä alkoholi aiheutti.Miksi en saanut sitä alkuperäistä vaan minulle annettiin tuollainen juoppo? Miksi minä? Tämän asian vuoksi myös sairastan masennusta ja olen syönyt kolme vuotta siihen lääkkeitä. Myös toinen kauhea asia mikä silloin tuli vastaan kun sain tietää: sisarillani on eri isä. Se on rankkaa ja vieläkin mietin asiaa joka ikinen päivä.