Vanjan tarina on todella ihmeellinen.

Koska kirjaa ei tunnu saavan mistään julkaisen kirjasta osia kaikkien luettavaksi.


Kirjeet (tästä)




Vanjan äänittämä nauhoite toukoluussa 1972:

Saavuttuani yksikkööni etsin paikkaa, missä voisin rukoilla. Huomasin erään huoneen. joka oli tyhjä kello kymmeneen saakka aamulla. Päivälllä siinä työskenteli muuan upseeri, mutta kukaan ei työskennellyt siinä aamulla ennenkuin hän saapui.

Sotilaitten herätys tapahtui kuudelta aamulla. Muut suorittivat aamutoimensa ja osallistuivat aamuharjoituksiin, mutta minä rukoilin löytämässääni paikassa kaksi tuntia. Saavuin toisinaan jopa myöhästyneenä aamiaiselle, koska en katsonut kelloani.
Näin kului kaksi kuukautta. Silloin uskollisuuteni Herralle joutui koetteelle. Jumala näytti minulle, miten minun oli toimittava, Sinä aamuna nousin ylös viideltä ja rukoilin yhdeksään asti. Noin kello yhdeksältä kiiruhdin liittyäkseni harjoitusmuodostelmaan. Kaikki jo odottivat minua ja olivat kaivanneet minua. Minun oli tehtävä selkoa vitkastelustani komentavan upseerin edessä. Hänelle oli jo tehty tiettäväksi, että olin uskovainen. Majuri määräsi minut seisomaan muodostelmaan ja sanoi, että tulisin saamaan rangaistuksen. Keskustelu jatkui hänen kanssaan kenntällä.

Sotilaat osallistuivat sotilasharjoituksiin. mutta minä keskustelin tämän upseerin kanssa aivan toisesta asiasta. Hän halusi minun luopuvan vakaumuksesani. Kun pääsimme takaisin parakkeihin, minut kutsuttiin uudelleen komentavan upseerin puheille ja siellä ollessani monet upseerit keskustelivat kanssani. He antoivat minulle rangaistuksen; koko ilta työtä. Tein työtä riemuiten, laulaen ja rukoillen. Sotilaat osallistuivat palvelukseen, mutta minut upseerit panivat pesemään parakkien lattioita.

Parakit olivat suuria. Pesin lattioita suovalla ja harjalla. Olin suostuvainen kaikkeen ja riemuitsin. Upseerit panivat tämän merkille, ja heti kun aloin pestä lattiaa, he kutsuivat minut yksi toisensa perästä luokseen. Lopulta minut kutsuttiin korkeimman upseerin, divisjoonan komentajan puheille. Mutta sattumoisin tapasin sillä paikalla hänen sijaisensa, koska komentajalla itsellään oli poliittisia rientoja, ja hänen kanssaan keskustelin noin kolme tuntia. Hän alkoi aluksi huutaa minulle pyysin häneltä:” Saanko sanoa muutaman sanan?” Hän myöntyi tähän ajatellen, että olin jo muuttanut mieleni ja että kuuntelisin häntä. Mutta minä kuuntelin jatkuvasti Jumalaa enkä ihmistä. Sanoin hänelle: ”Te huudatte minulle turhaan. Ette pysty säikyttämään minua huutamisellanne.” Silloin hän otti kaksi tuolia ja ojensi minulle istuimen. Nyt hän ei puhunut yhtä karkeasti, ja vakuututtuaan lopulta siitä, ettei mitään voitu tehdä, hän lopetti keskustelun. Tämän jälkeen minut siirrettiin toiseen yksikköön, missä eräs eversti keskusteli kanssani kokonaisen päivän.

Kahdenkymmenen päivän kuluttua suoritimme 500 kilometrin autonkuljettajien marssin, ja he lähettivät meidät Kertsin kaupunkiin.

Täällä he aikoivat panna minua koetteelle. Ensimmäinen koetus oli, etteivät he antaneet minulle mitään syötävää viiteen päivään. He kysyivät minulta: ”Oletko koskaan ollut sairas? Kerroin heille: ”En ole ollut – en tunne sairaalaa sisältäpäin.” He kaiketikin ajattelivat, että viidessä päivässä sairastuisin, mutta minä en sairastunut. Ensimmäinen päivä sujui normaalisti, ja niin edelleen. Kunnia Jumalalle.

Minä en sairastunut, koska rukoilin. He tutkivat minua röntgensäteillä: Minä en ollut sairas. He päästivät minut menemään. Upseerit saivat tietää tästä ja sanoivat: ”Annetaan hänen syödä, muussa tapauksessa te saatatte meidät epäilyksen alaisiksi, jos hän kuolee nälkään.”

Minun ei tarvinnut mennä palvelusmuodostelmaan eikä laulaa lauluja marssin aikana heidän kanssaan tänä aikana.
Sitten he koettelivat minua toisella tapaa. Oli käsillä jo talvisaika. Ulkona oli lunta ja lämpötila oli kolmekymmentä astetta nollan alapuolella. Sotilaat nukkuivat parakeissa, mutta minut upseerit veivät ulos pihalle ja määräsivät seisomaan siellä kylmässä viisi tuntia kesällä käytettävässä univormussa, johon kuuluivat vain pusero, housut, kengät ja lakki. Heitä ei kiinnostanut, miten käytin sen ajan; vain se kiinnosti heitä, että viivyin ulkona pihalla viisi tuntia. Minä rukoilin kaiken aikaa välittämättä kuluiko yö, yksi vai kaksi tuntia. Sitten he käskivät minut luokseen ja kysyivät minulta: ”Oletko harkinnut asiaa uudelleen?” Ja jälleen sama rangaistus toistettiin. Mutta minä en tuntenut kylmää. Upseerit värisivät kylmästä mentyään ulos pihalle ja seistyään siellä kymmenestä kahteenkymmeneen minuuttiin. He katsahtivat minuun ja olivat ällistyneitä, ettei minulle ollut tapahtunut mitään niin kylmällä ilmalla. Aika ajoin seisoin ulkona kokonaisen yön, jopa useita öitä yhteen menoon. Tätä koetusta kesti kaksi viikkoa.

Kun he olivat päättäneet antaa minun nukkua parakissa miesten kanssa, minä riisuuduin heti ensimmäisenä, lumessa tapahtuneen koetuksen jälkeisenä iltana ja menin vuoteeseen kellon lyötyä illalla kymmenen lyöntiään. Olin jo vaipunut uneen, ja sotilaat olivat samoin. Äkkiä enkeli ilmestyi minulle ja sanoi: ”Vanja, nouse ylös!” Luulin, että se oli unta. Nousin ylös enkä muista, miten pukeuduin. Lensin hänen kanssaan ylöspäin Emme lentäneet oven tai ikknan läpi, vaan parakkien sisäkatto ja ulkokatto avautuivat meidän edestämme ja me lensimme toiselle planeetalle.

Enkeli sanoi minulle; ”Tällä planeetalla sinä tulet seuraamaan jäljessäni, koska sinulla ei ole tietoa siitä, miten kaikki täällä on.” Minä suostuin tähän ja seurasin hänen jäljessään. Kuljimme yli suuren ruoholakeuden ja saavuimme purolle. Enkeli ylitti puron. mutta minä olin peloissani. Hän kysyi minulta:”Mitä pelkäät?” ”Käärmeitä” minä sanoin. ”Älä pelkää, sinähän olet minun mukanani. Täällä ei ole kuten on maan päällä. Täällä ei ole lainkaan käärmeitä,”

Ylitin puron hänen jäljesssään. Siellä hän näytti minulle apostoli Johanneksen. Hän riensi puron yli luokseni ja kertoi enkelin välityksellä, millaista elämä oli tällä planeetalla. Tämä planeetta oli paremmin valaistu kuin maa päiväsaikaan. vaikken minä nähnyt missään aurinkoa. Heti Johanneksen jälkeen enkeli näytti minulle profeetta Daavidin. Daavidin jälkeen Mooseksen ja sitten profeetta Danielin. Enkeli keskusteli heidän kanssaan ja selosti sen, mitä he sanoivat minulle.

Kun jatkoimme edemmäksi. enkeli sanoi:”Olemme matkustaneet pitkän matkan ja sinä olet väsynyt.” Istuimme kookkaan puun alle ja lepäsimme. Enkeli kertoi minulle:”Haluan näyttää sinulle taivaallisen kaupungin, uuden Jerusalemin, mutta jos sinä näkisit sen sellaisena kuin se on, sinä et voisi jäädä eloon. Maan päällä sinulla on vielä paljon työtä jäljellä. Me lennämme yhdessä toiselle planeetalle, ja minä näytän sinulle vain tämän kaupungin valon, jotta tiedät vielä elossa ollessasi, että tosiaankin on olemassa uusi Jerusalem.” Me lensimme toiselle planeetalle. Minä näin korkeita vuoria. Vuorten välissä oli syvä kanjoni. Enkeli vei minut tähän kanjoniin ja sanoi: ”Katso ylöspäin, ja sinä näet tämän valon.” Minä katsoin ja näin aurinkoa kirkkaamman valon. kirkkaamman kuin hitsauslampun valokaari. Minä todellakin luulin, että sokaistuisin, mutta enkeli sanoi: ”Sinulle ei ole tapahtuva mitään, katso.” ja minä katsoin.

Sitten enkeli sanoi: ”On tullut aika lentää takaisin maahan.” Me lensimme. Muistan, että parakkien ulkokatto ja sisäkatto väistyivät ja me laskeuduimme lattialle. Enkeli seisoi vuoteen toisella puolella ja minä toisella. Tällä hetkellä kajahti vartiovuorossa olevan upseerin ääni: ”Herätys.” Valot sytytettiin ja siinä silmänräpäyksessä enkeli katosi. Katsahdin vuoteeseeni, joka oli siisti, ja itseeni. Olin pukeutunut. Muistan hyvin kaiken, mitä enkeli minulle näytti.

Lähellä oleva toverini joka on kotoisin Olonesthan kylästä Suvorovskin seudulta Moldaviasta, nousi ylös ja kysyi: ”Missä sinä olit yön aikana?” Vastasin: ”Etkö muista miten riisuuduin ja menin nukkumaan samaan aikaan kuin sinäkin?” Hän sanoi: ”Sinä todellakin menit nukkumaan samaan aikaan kuin minäkin, mutta sitten kello kolmen jälkeen aamulla sinä katosit jonnekin. Etkö sinä lähtenytkin kaupunkiin puntikselle? Minä vastasin: ”Mennään ja kysytään vartiovuorossa olevalta upseerilta.” Vartiovuorossa oleva upseeri vastasi: ”Kukaan ei poistunut täältä yöllä. Minä seisoin ovella.”

Kerroin silloin toverilleni kaiken lennosta enkelin kanssa, mutta hän ei uskonut minua. Kaksi päivää olin sellaisessa tilassa, etten voinut ymmärtää, olinko elossa vai en. Hoidin kuorma-autoni ajamisen moitteettomasti, olin tietoinen kaikesta, mutten pystynyt uskomaan, että olin maan päällä. Huhu elävänä taivaaseen ottamisestani enkelin mukana levisi läpi koko yksikön. Ja heti upseerit alkoivat tutkia sitä minulta. He käskivät minut viidestätoista kahteenkymmeneen kertaan päivässä eri upseerien pakeille, mutta minä tunsin oloni voitolliseksi, sillä Jumala oli minun kanssani.

Sen jälkeen kun minua oli tutkittu Kertsin kaupungissa olevassa sotilasyksikössä. he panivat minut tammikuussa 1971 erityiseen vankien kuljetuksessa käytettävään vaunuun ja lähettivät minut Sverdlovskiin. He sijoittivat minut vankilassa erityisselliin numero 1, josta he vielä kuljettivat minua kiduttaen läpi viiden muun eristyssellin.

Ensimmäisessä sellissä oli vuode, jossa saatoin maata pitkälläni.

Toinen selli oli pieni. Siellä pystyin seisomaan ja istumaan penkillä.

Kolmannessa oli kylmä, tauottomasti toiminnassa oleva pään yläpuolella sijaitseva suihku. Ja minä kestin.

Neljäs selli oli kylmä komero, jonka seinien pintaa jäähdytyskone kylmensi.

Viides oli kidutuskammio. jota käytettiin ruumiin murjomiseen. He panivat minut sinne sisälle ja puristivat kokoon koko ruumistani nostamalla puristusta ilman avulla ja lisäämällä ilmanpainetta ja sanomalla minulle joka kerran: ”Sinun on paras muuttaa mielesi tai muuten sinä tulet olemaan täällä seitsemän vuotta.” Sanoin heille: ”Jos se on Jumalan tahto, niin silloin tulen olemaan täällä seitsemän vuotta, mutta ellei ole, niin huomenna kidutus loppuu.” Tätä jatkui kaksitoista päivää. Sittemmin he palauttivat minut Kertsiin.

He käskivät minut usein esikuntarakennukseen, keskustelivat kanssani, kuulustelivat ja uhkasivat minua - päämääränä uudelleenkasvattamiseni ja se ettei minulla olisi ollut vapaa-aikaa. Kymmenen kertaa päivässä ei riittänyt. Toisinaan he käskivät minut luokseen viisitoista, kaksikymmentä kertaa päivässä.

Kerran komppaniamme kokoontui poliittiseen istuntoon. Aluksi koolla oli noin kaksikymmentä miestä. Komppanian päällikkö, jonka oli määrä johtaa harjoitusta, ei ilmaantunut jostain syystä paikalle. Silloin miehet päättivät pitää oman pohdiskelunsa aiheesta, joka käsitteli minun Jumalani ja heidän jumalansa välistä eroa. He kysyivät minulta: ”Kuka on sinun Jumalasi?” Yksi Armenialainen, Jerevanista kotoisin oleva kersantti sanoi minulle: ”Jos sinun Jumalasi on kaikkivoipa ja on elossa ja voi tehdä kaiken, niin salli Hänen päästää minut huomenna lähtemään kotiin. Silloin uskon Häneen.” Ja sotilaat yhtyivät tähän mielipiteeseen: ”Jos Jumala antaa hänen lähteä, niin silloin me tiedämme, että Jumala on olemassa. Mutta nyt me otamme kaiken sen, mistä meille kerrot, keijukaistarinoihin kuuluvana. Jos kuitenkin Jumala sen tekee, me uskomme, että Hän on elävä Jumala ja että Hän voi tehdä mitä tahansa.”

Rukoilin hengessäni ja Jumala paljasti minulle: ”Kerro heille, että teen sen.” Käännyin silloin kersanttiin päin ja sanoin hänelle: ”Huomenna sinä tulet pääsemään lomalle, mutta vain jos teet, mitä minä sanon sinulle.” Hän tupakoi parhaillaan. ”Heitä pois savukkeesi,” minä sanoin. Hän heitti sen pois . ”ja kaiva savukepakkaus taskustasi.” Hän korjasi savukepakkauksen taskustaan ja poltti sen.

Kun tämä pohdiskelu jatkui koko 150 hengen rykmentti kokoontui yhteen. Sitten upseerimme saapuivat ja jakoivat meidät töitten mukaan. Samana iltana minä tapasin uudemman kerran kersantin ja keskustelin hänen kanssaan koko yön. Nukuin olemattoman vähän, noin kaksi tuntia. Hän lupasi uskoa. Annoin hänelle neuvoja, miten hänen olisi käyttäydyttävä kylässään ja kodissaan. Hänen vanhempansa olivat uskostaosattomia, heillä ei ollut mitään tietoa Jumalasta. Komentaja ei ollut koskaan edes puhunut kersantille lomasta.

Seuraavana aamuna heti herätyksen jälkeen he lähettivät minut suorittamaan kuorma-autolla joitain palvelustehtäviä. Minulle kerrottiin jälkeenpäin, että eräs kenraali oli soittanut rykmenttiimme Odessasta ja määrännyt, että tälle kersantille oli annettava välittömästi loma, jotta hän voisi lähteä kotiin kymmenen minuutin kuluessa. Minä kuitenkin uskon, ettei tämä ollut kenraali, vaan enkeli, joka soitti rykmenttiimme. Muodollisuudet täytettiin esikuntarakennuksessa ja kersantti lähti lomalle. Kun miehet saivat kuulla tästä, he kertoivat upseereille, miten me olimme pitäneet eilen poliittisen istunnon ja että kaikki oli ”lähtenyt luistamaan, kuten Vanja oli ennustanut.” Upseerit lähettivät sotilaita ajamaan takaa kersanttia käännyttämään häntä takaisin, täten kumotakseen miesten yleisen mielipiteen, että Ivanin Jmala oli antanut kersantille hänen lomansa. Mutta he olivat auttamattomasti myöhässä. Kersantti oli jo lähtenyt junalla eivätkä he voineet siepata häntä mukaansa.

Kun saavuin takaisin rykmenttiin, miehet kerääntyivät ympärilleni ja kertoivat minulle riemuiten, että kersantti oli lähtenyt. En voinut keskustella heidän kanssaan, koska minut kutsuttiin esikuntarakennukseen. Siellä divisioonan komentaja. joka oli arvoltaan kenraalimajuri. odotti minua. Hänen kysymykseensä siitä, mitä oli tapahtunut, minä kerroin kaikesta ja aloitin eilisestä poliittisesta istunnosta.... ”Mutta miten sinä tiesit, että hän lähtisi lomalle?” kenraali kysyi. Minä vastasin, että Jumala oli sen tehnyt.

He halusivat ilmeisestikin kenraalin ohjeitten mukaan potkia minut ulos tästä yksiköstä ja lähettää minut jonnekin kauemmaksi pois, mutta miehet seisoivat puolellani. Jokainen jätti kesken sen, mitä oli tekemässä ja kerääntyi esimiestensä ympärille. Täten pysyin yksikössäni. Tästä poliittisesta ajojahdista selviytymisen jälkeen he lähettivät meidät kaikki aroille sadonkorjuuseen. Halusin odottaa kersantin paluuta lomaltaan, mutta se oli mahdotonta.

( eräs Vanjan kirje täydentää tapahtumia: ”Kun kersantti palasi takaisin lomaltaan ja minä sadonkorjuusta, yksikössä pidettiin yleinen kokous. Siinä minä olin pilkan ja uhkausten kohteen saarnaamiseni tähden. Siinä tehtiin yritys melun nostamiseksi lomasta, mutta kersantti nousi ylös ja sanoi: Kenen voima oli tässä toiminnassa? Minä uskon nyt, että Jumala on olemassa, sillä kun te hylkäsitte minun loma-anomukseni, Jumala teki ihmeen, jonka jokainen saattoi nähdä. Sotilaitten keskuudessa oli riemu ylimmillään, mutta upseerit poistuivat kokouksesta vähin äänin.”).

Maatiloilla työskentelyni aikana Jumala lähetti uskoni vahvistukseksi kaksi näkyä. Toisen näin yöllä astuessani ulos teltastani. Kauniille, tähtikirkkaalle taivaalle ilmestyi kirkas nauha,, mutta en kyennyt sitä lukemaan valon kirkkauden tähden. Aloin tavata sitä kirjain kirjaimelta niinkuin alakoulussa oleva poika: ”Minä tulen pian.”

Paluumatkallamme sadonkorjuusta yksikköni jatkoi työskentelyään Odessan maakunnassa, Zhotvenin kylässä Shirjajevskin alueella. Kun olimme saaneet työmme siellä päätökseen ajoneuvokolonnamme matkasi rautatieasemalle. Minut määrättiin kuorma-autoon, joka joutui jäämään muusta kolonnasta erilleen ja jota oli hinattava toisella kuorma-autolla. Lopulta kuorma-autoni hajosi niin, että sitä oli mahdotonta edes hinata. Kardaaniakseli oli irroitettava. Minä menin kuorma-auton alle ja aloin iroittaa kaardaania. Kukaan sotilaskuljettajista ei ollut tullut ajatelleeksi. että kuorma-auton pyörien eteen tulisi panna kivenmöhkäle tai pölkky. Ja kun suuren hankaluuden jälkeen onnistuin irrottamaan kardaaniakselin, siirryin syrjään niin, ettei se olisi pudonnut päälleni. Juuri sillä hetkellä ZIL-164, jossa oli kahden tonnin kuorma maata, liikahti ja sen takapyörä tuli oikean olkapääni päälle. Minulla oli juui aikaa siirtää pääni pois tieltä. Pyörä pysähtyi rintaani vasten. Aloin huutaa: ”Pakkia!” Kului useita minuutteja ennenkuin kinaavan auton kuljettaja sai moottorin käyntiin ja sai siihen pakin päälle. He vetivät kuorma-auton pois ja minä pujahdin sen alta vapaaksi. Nousin jaloilleni, mutta lyyhistyin heti maahan.

Kahden tunnin ajaksi koko kolonna pysähtyi tielle.Vähitellen tulin tajuihini. Minkäänlaista lääkinnällistä apua ei ollut tarjolla. Kello kolmelta kolonna saapui Zatisjen asemalle, missä ei vieläkään ollut lääkäriä. Nähtyään, että minä olin yhä jalkeilla, esimieheni päättivät viedä minut saattaen Simferopoliin toivoen pääsevänsä sinne tuona samana päivänä. Sillä välin käteni oli jo kuoleentumut. Hengittämiseni tuotti minulle suuria vaikeuksia.

Armeijan saattaja saapui lopulta Simferopoliin kolmantena päivänä. Saavuimme Simferopoliin neljältä aamulla ja odotimme yhdeksään saakka; sitten he ottivat minut sisään sotilassairaalaan. Kirurgi tutki siellä minua ja kehotti kohottamaan käsiäni. Vasen käsi kohosi, kun taas oikea käsi pysyi täysin liikkumattomana. Tohtori röntgenkuvasi olkapään ja käsivarteni ja pani minut osastolle. Seuraavana päivänä he veivät minut jälleen röntgeniin tutkiakseen keuhkojani. Ja sitten osastolle kertomatta minulle mitään. Sitä seuraavien kahdenkymmenen neljän tunnin aikana kuumeeni nousi.

Neljännen päivän iltana - marraskuun 26. 1971 - minun kuumeeni nousi neljäänkymmeneen kahteen asteeseen. En pystynyt enää hengittämään. Oikea käteni oli kylmä eikä siinä ollut lainkaan tuntoa. Saatoin vain maata vasemmalla kyljelläni.

Kun illallinen tarjoiltiin osastolla, minä nousin vuoteesta ja aloin rukoilla kuuluvalla äänellä ikäänkuin tämä olisi ollut minun viimeinen hetkeni maan päällä. Jokainen osastolla oleva kuuli rukoukseni. Rukoiltuani menin nukkumaan enkä muista mitään enempää.

Heräsin ylös seuraavana aamuna kuudelta. makasin selälläni molemmat käteni pään yläpuolelle pantuina. Katsoin vasenta käsivarttani, Katsoin oikeaa käsivarttani - uskomatonta... Luulin, että tämä oli unta. Laskin käsivarteni hitaasti alas. Oikeaan käteeni ei koskenut. Pystyin hengittämään vaivatta ja vapaasti Vedin henkeä kaksi kertaa. Mitä tämä on? Nousin ylös vuooteesta ja tunsin vuoteen. Oliko mahdollista että olisin unessa? Suoritin aamuvoimisteluni. Hengitin vapaasti. Silloin aloin rukoilla ja kiittää Heraa. mutten vieläkään voinut uskoa olevani todellisuudessa. Ajattelin, että se oli unta ja paneuduin pitkäkseni nukkumaan.

Aamukierroksella päivystävä lääkäri tuli tutkimaan minua. Hänelle kerrottiinm että jotakin oli tapahtunut minulle. Hän alkoi mitata kuumetani. Minä sanoin: ”En tarvitse kuumemittaria.” Sitten hän samoi: ”Ota lääkkeesi.” ”Lääkkeenne ei auta”, minä vastasin hänelle. Hän katsoi minua ja oli tyrmistynyt luullen, että olin tullut hulluksi. ”Näin, ettette voisi parantaa minua”, minä sanoin, ”ja minä käännyin taivaallisen Lääkärini puoleen, joka paransi minut yön aikana.” Tohtori joutui yhä vain enemmän ymmälle. Silloin nousin ja otin kuumemittarin; olin myös itse kiinnostunut pääsemään selville ruumiinlämmöstäni. Se oli normaali: kolmekymmenta seitsemän astetta. Tohtori oli hämmästynyt ja meni pois.

Sitten kirurgi, joka oli arvoltaan everstiluutnantti, kutsui minut vastaanottohuoneeseensa ja kysyi: ”Mitä sinulle tapahtui Moisejev?” Toistin hänelle samat sanat, mitkä olin sanonut päivystävälle lääkärille. He olivat jo päässeet selville, että olin kristitty ja he ymmärsivät, mihin Lääkäriin olin vedonnut. Kirurgi avasi varauskirjan ja sanoi: ”Katso tänne. Tällaiseen hoitoon me suunnittelimme ryhtyvämme: käsivarren amputoiminen olkapäästä ja toisen keuhkosi poistaminen. Oli arveltu, että sinä tänään olisit joutunut käymään läpi tämän leikkauksen. Nyt minä näen ensimmäistä kertaa elämässäni, että todella on olemassa Jumala ja Hän paransi sinut, koska me emme koskaan olisi pystyneet tekemään mitään tämän kaltaista.”

Keskustelun ajan hänen vastaanottohuoneessaan oli kaksi muuta lääkäriä. Kysyin, voisinko palata yksikkööni. Hän sanoi: ”Voit, tänään pääset lähtemään.” Hän kirjoitti kaiken muistiin terveyskorttiini, antoi sen minulle ja minä lähdin.

Sairaalasta minun oli mentävä esikuntarakennukseen saamaan asiakirjat työskentelystäni maatiloilla. Lähellä esikuntarakennusta oli kaksisataa sotilasta, jotka olivat työskennelleet kanssani pellolla, ja kaikki meidän esimiehemme. Nähdesään minut kaikki ällistyivät. Kuinka on mahdollista, että niin pahan vamman jälkeen minä saatoin tulla pois sairaalasta viidessä päivässä? Kun kerroin heille, mitä oli tapahtunut sairaalassa, he uskoivat että Jumala on olemassa.

Esikuntarakennuksessa minulle annettiin paperit, joihin oli kirjoitettu minulle annetut määräykset. Sitten lähdin linja-autoasemalle. Ostin lipun. Äkkiä auto pysähtyi kohdalleni. Autossa oli eversti, Krimin alueen ylilääkäri. Kun hän oli päässyt selville, ettei leikkausta ollutkaan tapahtunut ja että he olivat päästäneet minut pois sairaalasta, hän oli tullut hyvin levottomaksi. Lääkärit olivat kertoneet hänelle parantumisestani, mutta hän ei kyennyt uskomaan hetä ja päätti kutsua minut takaisin sairaalaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Selitin hänelle lyhyesti, miten Herra oli parantanut minut, näytin hänelle käsivarttani ja olkapäätäni, ja sanaakaan sanomatta hän antoi minun mennä.

Palasin yksikkööni Kertsiin. Jälleen kerran monet ällistyivät, kun pääsivät selville minun ihmeellisestä parantumisestani.

Koettelemusteni aikana, joista olen edellä kertonut, minulla oli toinenkin enkelin ilmestyminen. Kun he loputtomasti käskivät minua esikuntarakennukseen keskusteluihin päämääränä uudelleenkasvattamiseni, minulla oli tavallisesti tapana rukoilla tai laulaa hengellisiä lauluja matkalla. Kerran ollessani matkalla pysäköintialueelta esikuntarakennukseen minä rukoilin ja katsahdin taivaalle. Oli käsillä päivällisen aika. Aurinko paistoi kirkkaasti siniseltä taivaalta. Äkkiä alkoi taivaasta laskeutua kirkas tähti. joka tuli lähemmäksi ja kävi yhä suuremmaksi. Ja minä näin että se oli enkeli. Hän tuli alas, ei aivan maahan saakka, vaan noin kahden sadan metrin korkeudelle maasta ja hän käveli ilmassa yläpuolellani samaan suuntaan kuin mihin minun tieni vei. Ja hän sanoi minulle: ”Ivan, mene, älä pelkää; minä olen sinun kanssasi.” Niin me kävelimme suoraan esikuntarakennuksen ovelle; sitten hän kävi minulle näkymättömäksi. Mutta uskoin lujasti, että hän oli rinnallani esikuntarakennuksessa puhuessani esimiesteni kanssa.

Noin kaksi kuukautta sitten, jolloin meidät lähetettiin suorittamaan kaukaista tehtävää, minä rukoilin koko yön. Kello kolmelta tai neljältä aamulla Jumala näytti minulle seiluni lohdutukseksi taivaallisen kuoron, joka lauloi laulun: ”Kaikkialla tämän onnettoman maan äärillä...” Minä näin enkelit heidän laulaessaan tätä laulua. He olivat kaikki monivärisissä, kirkkaissa vaatteissa. Kun he katosivat, Herra sanoi minulle: ”Tämä on lohdutukseksi sielullesi. Huomenna sinä lähdet täältä.” Ja niin oli.

Haluan lukea juuri nyt neljäs Mooseksen kirja 22:31: ”Niin Herra avasi Bileamin silmät, niin että hän näki Herran enkelin seisovan tiellä, paljastettu miekka kädessänsä. Silloin hän kumatui ja heittäytyi kasvoilleen.” Tänäänkin Hän voi myös näyttää kaikille uskovilleen enkelinsä ja paljastaa voimansa. Haluaisin myös lukea katkelman Markuksen evankeliumista; 14:35 ”Ja hän meni vähän edemmäksi, lankesi maahan ja rukoili, että jos mahdollista, se hetki menisi häneltä ohi.” Joten rakkaat veljet, sellaiset vaivan hetket ovat vaikeita aikoja ja monelle meistä on tarjona sellaisia hetkiä. Jeesus Kristus rukoili silloin. Hän tiesi kaiken Häntä odottavan etukäteen. mutta me emme tiedä yhtään mitään. Haluaisin kehottaa teitä rukoukseen. Niin kuin Jeesus Kristus rukoili, niin polvistukaamme rukoukseen (rukous seuraa)

Kerran ajoin kuorma-autoa, jonka kuormana oi limppuja. Limput oli pantu erityisiin leipälaatikkoihin. Liukuovet oli suljettu kahdella lukolla ja vielä riippulukolla. Kersantti seurasi mukanani leipämatkalla. Matkalla kuulin äänen sanovan minulle: ”Vanja hiljennä.” Tässä ei ollut mitään järkeä, joten jatkoin, kuten tavallisesti. Jälleen sanat toistettiin, mutta jostain syystä en välittänyt niistä. Katsoin nopeusmittariin - se näytti 60 kilometriä tunnissa.

Äkkiä näin kuorma-auton edessä asfalttia pitkin kierimässä limpun kuorma-auton kanssa samalla nopeudella. Olin ällistynyt tästä ihmeestä ja käsitin oitis: Jumala oli pysäyttämässä minua. Pysäytin kuorma-auton. Astuin ulos autosta kersantin kanssa tutkimaan tilannetta. Ovet olivat yhä suljetut samoilla lukoilla ja riippulukolla.

Avasimme ovet ja näimme, että puolet leivistä puuttui. Katselimme ympärillemme ja näimme kaukana takanamme puuttuvat leivät makaamassa tiellä. Kersantti oli hirvittävän hämmästynyt tästä ja sanoi: ”Vanja, sano minulle, kuka lukitsi nämä ovet?” Me molemmat”, vastasin. Hän sanoi: ”Ja kaikki lukot ovat paikallaan, mutta leipä on kadonnut. Olen ollut tamän kuorma-auton mukana kuusi vuotta, mutta tällaista ei ole koskaan tapahtunut. Ovessa on kaksi lukkoa, joten jos sinä läimäytät ne kiinni, ne lukkiutuvat sitä paremmin, ja sitäpaitsi on riippulukko. Sen on mahdotonta avautua itsestään. Me suljimme sen. minä muistan.” ”Ja minä muistan”, minä sanoin.

Minä ymmärsin, että Jumala oli pysäyttänyt minut, sillä Hän tiesi, mikä minua oli edessäpäin odottamassa. Me kokosimme leivät neljässäkymmenessä tai viidessäkymmenessä minuutissa ja jatkoimme matkaamme eteenpäin. Lähellä, heti ensimmäisessä tienristeyksessä oli tapahtunut paha onnettomuus. Suuri linja-auto joka oli ohittanut meidät ollessamme keräämässä tieltä leipiä , oli ajaa humauttanut päin nosturia. Kysymyksessä oli kuolemaan johtanut onnettomuus. Me olisimme kuolleet tässä onnettomuudessa, ellei Jumala olisi pysäyttänyt meitä. Kiitin Jumalaa, sillä niin kuin Hän sanoi: ”Minä, Herra olen sinun varjelijasi.” Ja niin Hän oli.

Tulimme yksikköömme. Kersantti kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut, muttei kukaan uskonut häntä. Sitten he käskivät minut toimistoon ja alkoivat kuulustella. Minä selitin: ”Jumala pelasti henkemme leipäihmeen kautta. Hän rakastaa jokaista ja on valmis pelastamaan myös teidät iankaikkiselta kuolemalta, joka odottaa kaikkia niitä, jotka jättävät vastaanottamatta Jeesuksen Kristuksen.”

(tähän päättyy ääninauha, mutta vielä on jäljellä Vanjan kirjeet ja päiväkirja jotka liitän tähän seuraavaksi jos Herra suo . webmaster: jukka (at) evankeliumi.net