Lúvielin päätös (fantasia)

Jatka, ihanaa. Miten herkkään tilaan se minut saattoikaan. Ah, mikä...

Tosi hyvn pääsin mukaan, vaikka tämä oli vasta ensimmäinen osa, minkä luin. Missä vosin lukea edelliset osat?

Jäi vaivaamaan, mitä hän keksi. Onneksi tarinasi antaa lukijalle mahdollisuuksia miettiä ja arvailla. Ihan kuin olisi Tolkienia, mutta silti siitä paistaa joku, joku erilaisuus.

Sinusta tulee kirjailija. Älä anna kehujen sokaista itseäsi, töitä on tehtävä.

Ah! Aniron Undômiel...

OSA 2

(Ainiin, olin unohtanut mainita että tarina sijoittuu aikaan Sormuksen Sodan jälkeen.)

”Vauhtia Kasami! Ei ole aikaa hukattavissa! Jahínnilla on yli päivän etumatka joka meidän on kurottava umpeen! Nopeasti!” Lúviel sähisi Kasamille joka raahasi tallista kahta vastahakoista hevosta. Ne eivät millään olisi tahtoneet jättää lämmintä tallia. Ulkona myrsky oli laantunut mutta vettä ropisi edelleen. Miehet loikkasivat hevosten selkään ja painoivat pohkeensa niiden kylkiin.
Metsä suhisi korvissa ja sade piiskasi vasten kasvoja. Lúviel yllytti hevostaan nopeampaan ja hevonen korskui. Hänen päässään takoi pelkää ajatus Jahínnista.
Muutaman virstan laukattuaan he saapuivat Synkmetsän rajalle. He kääntyivät katsomaan Metsään.
”Nopea oli lähtömme. Ystävät mahtavat miettiä minne me katosimme.” Kasami sanoi hiljaa. Lúviel katsoi häneen terävästi.
”En pakottanut sinua mukaan. Vielä voit kääntyä kotiin. Mutta minä menen.”
Kasami ei vastannut. Hän mietti ystäviään jotka jäivät Synkmetsään. Ja sitten hän ajatteli Lúvielia. Hänen matkansa päättyisi ennenaikaisesti jos hän ei menisi mukaan. Kasami käänsi hevosensa länteen, kohti Harmaita Satamia ja sanoi Lúvielille.
”Renich i beth i pennen? (=Muistatko mitä sanoin sinulle?)” Kasami kysyi.
”Minä sanoin, että sinä et mene yksin. Olen miettinyt asiaa ja.. Etkä mene vieläkään yksin. Seuraan sinua.” Lúviel suli hymyyn ja kannusti sitten taas hevosensa matkaan. Nopsaan he matkustivat ja Synkmetsä alkoi olla pelkkä varjo takana. Sade oli laannut ja kaikkialla tuoksui puhtaalle. Monta tuntia lähdön jälkeen he pysähtyivät juomaan Suuren Virran länsipuolelle. Vesi kohisi.
”Minne tästä?” Kasami kysyi. Hän istui kannon päässä ja nypläsi tumman tunikansa helmaa.
”Yritetään Ylä-solan kautta, poiketkaamme Rivendellissä jos aika sallii ja siitä kiidämme Harmaisiin Satamiin.” Lúviel sanoi.
”Rivendelliin? Oletko varma?”
”Olen. Minulla on asiaa Elrondille.” Lúviel sylkäisi sanat suustaan ja varjo käväisi hänen kauniilla kasvoillaan.

Ilta vaihtui yöksi ja yö aamuksi. Keskipäivän aikaan he olivat Ylä-solassa. Suuret vuoret kohosivat tien molemmin puolin. Nopeasti he taivalsivat vuorten välissä ja taituroivat terävien kivien välissä ja huokasivat helpotuksesta kun metsä alkoi näkyä Solan toisessa päässä. Vuorista haltiat eivät koskaan olleet pitäneet erityisemmin. Kääpiöt, kääpiöthän ne vuoria kaivoivat. Synkmetsän prinssin, kuningas Thranduilin pojan Legolaksen ystävä oli kääpiö Gimli. Mutta täällä ei kääpiöitä oleskellut. Niiden päämaja oli kaukana Yksinäisellä Vuorella jossa kerran suuri lohikäärme Smaug asusti. Eivätkä edes örkit enää uskaltaneet näin kauas. Kun Sormuksen Sota oli ohi, örkit oltiin suljettu Mordoriin. Joten matkamiehet saivat taivaltaa rauhassa.
Aurinko alkoi jo laskea ja lämmin tuuli puhalsi. Hevoset kiristivät tahtiaan ja monta peninkulmaa he laukkasivatkin. Ne muutamat ihmiset jotka näkivät kaksikon hämmästyivät. Näytti kun hevosten kaviot olisivat iskeneet kipinää ja hailakka varjo olisi istunut toisen hevosen selässä naamallaan verenhimoinen ilme.
Kun Rivendell alkoi lähestyä, haltiat päättivät leiriytyä yöksi sen rajalle. Sade oli huuhtonut taivaalta pilvet, ja pienet tähdet tuikkivat taivaalla. Väsymystä haltiat eivät tunteneet, joten he rupattelivat nuotion ääressä läpi yön. Nuotio rätisi ja kipinät kohosivat ylös. Nuotio loi hämyisän valon, ja varjot valon ulkopuolella pitenivät ja tummuivat. Hevoset nuokkuivat kuolemanväsyneinä puiden alla.
Hiljalleen aamu alkoi sarastaa. Lúviel ja Kasami söivät hedelmiä ja muutaman palan lembasia, haltioiden matkaleipää. Ne he huuhtoivat alas hunajaisella medellä. Hevosille he tarjosivat myös omenaa ja vettä. Aikaa oli kulunut paljon, ja Lúviel pelkäsi Jahínnin jo ylittäneen meren. Sen pelon vallassa joka valtasi hänen sydämensä toistamiseen, he jatkoivat matkaa rivakasti.

Sillä aikaa Rivendellissä.
”Isä, matkalaiset ovat kohta perillä. Käskenkö kattamaan pöydän?”
”Ei tarvitse Elladan. He eivät viivy kauaa. Käske veljeäsi pakkaamaan. Te lähdette heidän matkaansa.” Korkeanarvoisa Elrond käänsi päätään ja katsoi poikaansa harmain silmin.
”Lähdemme mukaan? Minne?” Elladan kysyi kummastuneena.
”Harmaisiin Satamiin poikani. Te lähdette kansanne mukana, sillä minä aio teitä menettää.” Kyynel vierähti alas haltiaherran silmäkulmasta.
”Isä, se oli Arwenin päätös. Et voi sitä estää. Hän on onnellisempi rakkaansa rinnalla.” Elladan sanoi hiljaa ja poistui salista. Elrond jäi yksin suremaan tytärtään.
..................................