infoa leijonista..

Leijona (Panthera leo) on suuri uhanalainen kissaeläin, joka asuu villinä Afrikan savanneilla ja pienenä populaationa Intiassa. Leijonasta käytettiin ennen myös nimitystä jalopeura, jota voi vielä nähdä vanhoissa teksteissä. Aikanaan leijonia tavattiin kaikkialla Afrikassa joitakin aavikkoja ja sademetsiä lukuun ottamatta, samoin Balkanilla Euroopassa sekä Aasiassa aina Intiaan asti, mutta ihmisen toiminta on vähentänyt kantaa ja pienentänyt elinalueita. Leijonat ovat lihaa syöviä petoeläimiä, jotka saalistavat ja elävät ryhminä. Leijonalaumaa johtaa uros, mutta yleensä naaraat hoitavat metsästyksen. Uroksen ruumiinrakenne on naarasta raskaampi ja soveltuu huonommin saalistamiseen, kun taas naaras on kevytrakenteisempi ja parempi metsästämään Leijonien turkki on vaalean kellanruskea, mutta vatsan ja raajojen sisäpuolella se on valkoinen. Pentujen turkeissa on täpläkuvioita, jotka katoavat aikuistuessa. Leijonien korvantaustat ovat mustat. Urosleijonat ovat naaraita kookkaampia. Niiden ruumiin pituus on pienimmillään noin 172 senttimetriä ja pisimmillään kaksi ja puoli metriä. Täysikasvuinen urosleijona painaa 150–270 kilogrammaa, naaras vain 122–182 kiloa. Naaraan pituus vaihtelee välillä 158–192 senttimetriä. Hännän pituus on sekä uroksilla että naarailla noin 60–100 senttimetriä. Sukupuolien erinäköisyys on poikkeuksellista suurten kissapetojen parissa: yleensä eri sukupuolien edustajat muistuttavat paljon toisiaan. Urosleijonan vankka hartianseutu ja jykevä pää tekevät uroksien nopean liikkumisen vaikeaksi ja raskaaksi, minkä johdosta urokset soveltuvat naaraita huonommin saalistamiseen. Naaraat ovat kevytrakenteisempia ja ne joutuvatkin hoitamaan lauman saalistuksen ilman urosta.[2][3] Urosleijonan ja naarasleijonan ulkonäön huomattavin poikkeama on uroksen harja. Harja ulottuu päälaelta ja poskilta selkään ja hartioille. Sen väri vaihtelee yksilöstä toiseen, mahdollisia värejä ovat vaaleanruskea, ruskea, punainen tai musta. Harja alkaa kasvaa uroksen ollessa kahdesta kolmeen vuotta vanha. Viisivuotiaana harja on saavuttanut 24 senttimetrin mitan ja alkaa tummua takaapäin leijonan vanhetessa.[3] Harjan tärkein tehtävä lienee toimia pelotteena ja osoittaa hallitsevan uroksen asemaa, mutta sen on todettu myös suojaavan herkkää kaulanseutua urosleijonien välisissä nahisteluissa. Tuuhea ja tumma harja myös osoittaa uroksen olevan terve ja pariutumiskykyinen. Tämän vuoksi suuriharjaisimmat urokset usein hallitsevat laumaa ja pariutuvat naaraiden kanssa. Joiltakin uroksilta harja puuttuu kokonaan. Urosleijona. Suuri voima ei ole ainoa leijonan saalistuksessa tarvittava ominaisuus, vaan leijonilla on myös tehokkaita saalistuksessa tarvittavia aseita. Uroksilla ja naarailla on sisäänvedettävät kynnet, jotka pysyvät terävinä ja pitkinä ollessaan vedettyinä sisään. Saalistuksen aikana leijona työntää kyntensä ulos ja iskee ne saaliiseensa. Leijonilla on myös suuret ja tehokkaat hampaat, jotka muodostuvat lyhyistä etuhampaista, raateluhampaista sekä kulmahampaista. Leijonan vahvat leukalihakset antavat pedolle suuren purentavoiman. Saadessaan tiukan otteen saaliistaan leijona puree sitä kurkkuun ja näin tappaa saaliinsa. Leijonan tehokas hampaisto sopii saaliin tappamisen lisäksi myös lihan repimiseen ja jauhamiseen. Leijonan hännän karvatupsun sisällä on kuudesta kahteentoista senttiä pitkä sarveiskynsi,[3] jolla leijona häätää ympärillään lenteleviä kärpäsiä. Muiden kissaeläinten tapaan leijona käyttää häntäänsä myös huonotuulisuuden tai ärtymyksen ilmaisuun. Leijonien, kuten muidenkin nisäkkäiden keskuudessa esiintyy albinismia, eli väripigmenttien puutosta. Tosin vain yksi alalajeista, transvaalinleijona (Panthera leo krugeri) pystyy saamaan valkoisia pentuja.[4][5] Huhuja valkoisen leijonan olemassaolosta oli ollut kauan liikkeellä, mutta vasta 1975 saatiin ensimmäistä kertaa tieteellisiä todisteita tästä.[5] Albiinoleijonien myöhäinen löytymisajankohta selittyy suurimmaksi osaksi sillä, että luonnollisen pentukuolleisuuden lisäksi suurin osa albiinoista pennuista kuolee nuorella iällä, koska albinismin takia niille ei synny tavanomaista suojaväriä ja ne ovat tavallista alttiimpia suurille petolinnuille. Aikanaan leijona oli yksi kaikkien aikojen laajimmalle levinneistä nisäkkäistä. Vielä antiikin aikoihin leijonia tavattiin kaikkialla Afrikassa Saharan autiomaan keskiosia ja joitain päiväntasaajan sademetsiä lukuun ottamatta. Leijonia tavattiin muun muassa antiikin Kreikassa, Makedoniassa, Palestiinassa sekä nykyisen Turkin alueilla aina Intiaan asti. Leijonia saattoi tavata niin nykyisen Afganistanin kuin Pakistaninkin alueilla. Leijona oli aikanaan maailman yleisimpiä suuria nisäkkäitä.[6] Tämän paljastavat muun muassa fossiililöydöt sekä esihistorialliset luolamaalaukset. Pleistoseenikaudella, joka vallitsi noin 2 miljoonaa - 10 000 vuotta sitten, leijonia tavattiin Afrikan ja Euraasian lisäksi myös Pohjois-Amerikassa. Leijonat kuitenkin kuolivat siellä sukupuuttoon viimeisimmän jääkauden jälkeen, koska metsät alkoivat levittäytyä pienentäen kylmään sopeutuneiden leijonien elinympäristöjä ja koska ihminen alkoi yhä tehokkaammin metsästää leijonan saaliseläimiä, jolloin saatavilla olevan ravinnon määrä väheni. Muinaiset historioitsijat Herodotos, Aristoteles ja Ksenofon kertovat kuvauksissaan Balkanilla elävistä leijonista. Leijonien tarkkaa häviämisajankohtaa Euroopasta ei tunneta, mutta tietojen mukaan leijonia eli antiikin Kreikassa vielä 200-luvulla eaa.[3] Ihmisten toiminta ja metsästys laskivat leijonien kantaa ja supistivat levinneisyysalueita runsaasti. Nykyajalla tiedetään tarkkaan vain joidenkin leijonien häviämisajankohdat: Etelä-Afrikan buurit metsästivät kapinleijonan sukupuuttoon noin vuonna 1865,[3] kun taas pohjoisen Afrikan viimeiset leijonat tapettiin vuosina 1922-1923.[3] Viimeinen atlasleijona tapettiin Algeriassa 1922.[3] Vuoteen 1950 mennessä leijonien määrä oli pudonnut 400 000 yksilöön[3] ja vuonna 1970 niitä oli jäljellä enää 150 000.[7] Leijonanmetsästykseen liittyi monia syitä: leijonasta sai lihaa, leijonat tappoivat karjaa, mutta kaikkein yleisin syy 1900-luvun alun leijonanmetsästykseen oli silkka huvi. Paikoin ihmiset ampuivat leijonia pelkästään todistaakseen ampumistaitojaan.[6] Autoja varustettiin erilaisilla aseilla kuten konekivääreillä, jotta rikkaat eurooppalaiset turistit ja siirtomaaisännät pääsivät ampumaan leijonialähde?. Leijonien turkki oli myös kallista ja leijonantaljoja rahdattiin paljon Eurooppaan koristamaan linnoja ja kartanoita. Leijona on nykytietojen mukaan kuollut sukupuuttoon Djiboutissa, Gabonissa, Lesothossa, Mauritaniassa, Swazimaassa ja Togossa.[3] Afrikanleijonat ovat levinneisyysalueillaan pääosin rauhoitettuja, mutta tästä huolimatta salametsästys on yleistä. Tämänhetkiset arviot leijonien kokonaismääristä vaihtelevat, mutta luotettavimpien arvioiden[9] mukaan kannan koko lienee noin 20 000 yksilöä. Eräiden arvioiden[10] mukaan kanta olisi tätäkin pienempi, ehkä vain 16 000 yksilöä koko Afrikassa. Leijonat ovat keskittyneet enimmäkseen kahden valtion alueelle, jossa leijonien määrä on noin puolet koko maanosan kannasta. Tansanian leijonamäärä vaihtelee välillä 7000–8000,[3] Keniassa taas tavataan noin 3500 yksilöä.[3] Ainoastaan Tansanian, Kenian, Namibian ja Sambian kansallispuistoissa ja suojelualueilla elävät leijonat ovat enää suhteellisen turvassa salametsästäjiltä. Ugandassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Zimbabwessa ja Angolassa leijonia on jäljellä enää vain muutamissa kansallispuistoissa, joissa nämäkin vähät ovat uhattuina. Leijonien elinalueet Aasiassa (vihreällä). Uros makaamassa ruoholla. Afrikan ulkopuolella leijonia elää luonnonvaraisina ainoastaan pienessä Girmetsässä, missä kanta oli vuonna 2002 250 yksilöä.[6] Ennen lajin rauhoittamista 1900-luvun alussa kanta oli tätäkin pienempi ja käsitti alle 100 luonnonvaraista yksilöä. Aasianleijonia (Panthera leo persica) on nykyään eläintarhoissa noin 120 yksilöä.[6] Aasianleijonien tulevaisuus ei vaikuta lupaavalta, sillä niiden ainut elinalue on alkanut käydä ahtaaksi. Ehdotukset siirtää leijonia muillekin luonnonsuojelualueille ovat kohdanneet jyrkkää vastustusta, koska saaliseläinten puutteessa leijonat ovat alkaneet hyökkäillä karjaeläinten ja ihmisten kimppuun. Vuosina 1988-1991 Intiassa elävät aasianleijonat tappoivat yhteensä 20 ihmistä. Silloin kun leijonia vielä tavattiin kaikkialla Afrikassa, niiden elinympäristötyypit ulottuivat aina savanneilta kuiville rannikkoseuduille ja aavikoille. Niin pensasmaat kuin puoliaavikotkin kelpasivat leijonien asuinalueiksi. Periaatteessa leijona on hyvin sopeutuvainen, mutta sen suuri koko asettaa joitain rajoituksia: saalista ja juomavettä on oltava riittävästi. Kaikkein parhaan elinympäristön leijonille tarjoavat savannit. Suurien heinän täyttämien alueiden keskellä leijonat lepäilevät mielellään kivillä tai pitävät itsensä viileänä puiden varjoissa. Savannien runsas kasvillisuus houkuttelee paikalle myös paljon saalista, josta ei ole kuivia kausia lukuun ottamatta pulaa. Kuivan kauden alkaessa suuret sorkkaeläimet muuttavat pois, mutta pienemmät nisäkkäät jäävät. Leijona on ainoa iso kissaeläin, joka elää ryhmissä. Leijona onkin kissaeläimistä sosiaalisin.[6] Yhdessä ryhmässä saattaa olla jopa 30 yksilöä, mutta yleensä niihin kuuluu 4–12 naarasta pentuineen ja 1–6 urosta. Lauman naaraat ovat usein sukulaisia. Vahvin uros johtaa leijonaryhmää. Sen pituus saattaa olla jopa 2,4 metriä ja säkäkorkeus jopa 1 metrin. Uroksen tehtävä laumassa on puolustaa naaraita ja pentuja muilta urosleijonilta. Naaraat hoitavat saalistuksen. Hyökätessään ne pystyvät juoksemaan jopa 58 km/h. Leijonalauma koostuu erilaisista perheistä, joissa jokaisessa voi olla yksi tai useampi uros. Lauman sisäinen hierarkia ei ole kovinkaan tarkka, mutta siitä huolimatta laumaa johtaa yksi dominoiva uros, jolla on etuoikeus syödä ja paritella ensimmäisenä. Urokset eivät saalista, vaan odottelevat usein varjossa, että naaraat tuovat niille ravintoa. Uroksien vankka ruumiinrakenne ei sovellu metsästämiseen, joten kaikki ravinnonhankinta on jätetty naaraille. Leijonalauman ytimen muodostavat 4–12 naarasta, jotka useimmiten ovat serkuksia keskenään. Leijonalauma pysyy koossa useita sukupolvia. Mikäli lauma uhkaa kasvaa liian suureksi, häädetään nuoret (noin 2,5–3,5-vuotiaat) naaraat pois. Lauma omaa tietyn reviirin, jonka alueelta se ajaa tunkeilijat tiehensä. Yleensä pelkkä johtavan uroksen karjuminen ja aggressiivinen käytös riittää ajamaan yksinäiset tunkeilijat tiehensä, mutta välillä joudutaan myös yhteenottoihin. Leijonat merkitsevät reviirinsä virtsallaan. Leijonat eivät aina elä laumoissa. Jotkut laumasta karkotetut nuoret leijonat elävät vaeltaen joskus jopa 4 000 km² kokoisilla alueilla. Nuoret leijonaurokset ja naaraat karkotetaan laumoistaan yleensä viimeistään kolmen ja puolen ikävuoden kohdalla. Leijonat saattavat alkaa vaeltaa yksin tai pienissä ryhmissä. Nuoret leijonat alkavat etsiä laumaa, jota johtaisi jo heikko ja vanha urosleijona, jonka paikan nämä voisivat ottaa. Leijonat viettävät keskimäärin 20 tuntia vuorokaudesta nukkuen tai makoillen varjossa. Makoillessaan leijonat puhdistavat toistensa turkkeja nuolemalla, sillä turkit ovat usein aterioiden ja saalistuksen jälkeen likaisia. Leijonan kielen yläpinnassa on sarveisnystyjä, joiden ansiosta turkin nuoleminen onnistuu helpommin. Leijonilla on vain kaksi luontaista vihollista, hyeenat ja ihmiset.[11] Mikään muu eläin kuin hyeena ei uskalla esimerkiksi yrittää varastaa leijonilta ruokaa. Leijonien pääasialliseen ravintoon kuuluvat muun muassa antiloopit, gasellit, pahkasiat, gnuantiloopit, seeprat[13] ja näitä pienemmät eläimet. Kolme neljäsosaa leijonien syömistä eläimistä on varastettuja hyeenoiden tappamia. Urokset syövät noin seitsemän kiloa päivässä ja naaraat noin viisi kiloa. Joskus leijonat saattavat käydä kirahvin tai puhvelin kimppuun. Suurimmassa vaarassa kirahvi on juodessaan, jolloin se on alttiina leijonien yllätyshyökkäyksille. Suurin osa leijonan ravintoon kuuluvista eläimistä on painoltaan 50–500 kiloa. Kuivan kauden aikaan leijonat syövät kuitenkin enimmäkseen pieniä jyrsijöitä, jäniksiä, pikkulintuja ja myös matelijoita. Täysikasvuinen leijona tarvitsee ravinnokseen noin 5–7 kilogrammaa lihaa päivittäin. Jos ravinnosta ei ole pulaa, leijona saattaa ahmia 20–30 kiloa lihaa kerralla. Leijonat käyvät yksitellen juomassa, ettei saalis jäisi vartioimatta. Käydessään hyökkäykseen leijona voi saavuttaa jopa 60 kilometrin tuntinopeuden. Leijonien saalistustapa perustuu muista kissaeläimistä poiketen ryhmätyöhön. Myös vaaniminen on hyvin tärkeää. Saadessaan otteen saaliista kynsillään leijona pyrkii kaatamaan sen maahan ja tappamaan mahdollisimman nopeasti kaulaan purren jopa 560 kg:n voimalla.[14] Näin pyritään välttämään voimakkaiden saaliseläinten potkuja. Leijona on usein saaliseläintään hitaampi, sillä useat sorkkaeläimet pystyvät aukealla tasangolla saavuttamaan jopa 80 kilometrin tuntinopeuden. Leijona joutuu turvautumaan yllätyshyökkäykseen, jossa sen on päästävä saaliin huomaamatta mahdollisimman lähelle. Leijona hiipii lähes äänettömästi, sillä se on sopeutunut muiden kissaeläinten tapaan liikkumaan varpaillaan. Myös varpaiden alapinnan polkuanturat pitävät hiipimisestä syntyvän äänen vähäisenä. Aivan loppumatkan leijona suorastaan matelee ruohikossa jähmettyen saaliseläimen pienestäkin reagoinnista liikkumattomaksi. Onnistunut saalistus yleensä edellyttää, että leijonan onnistuu päästä huomaamattomasti noin 30 metrin päähän saaliistaan. Leijonien kehittyneestä saalistusmenetelmästä huolimatta vain kuudesosa hyökkäyksistä tuottaa tulosta.[15] Leijonan lihaksiston ja luuston rakenne soveltuu erinomaisesti saaliseläimen kimppuun loikkaamiseen. Kissaeläimillä on taipuva luusto, joka perustuu osittain nivelten liikkuvuuteen; leijona ei tee poikkeusta tässä asiassa. Leijonan jalkojen ja selän vahvat lihakset antavat lisävoimaa ponnistukseen. Leijona pyrkii iskeytymään saaliiseensa ja kaatamaan sen välittömästi maahan hypyn ja suuren massansa yhteisvoimalla. Leijona voi hypätä todistettavasti pystysuoraan mitattuna 4,5m korkeudelle saalistusvietin voimin. Onnettomuus ei ole valitettavasti ensimmäinen tapaus eläintarhoissa, joissa tosin ihminen on ollut uhrina.[16] Yleensä leijonalaumat erikoistuvat saalistamaan juuri tietynlaisia saaliseläimiä.[12] Mikäli pentu kasvaa ympäristössä, jossa lauma saalistaa esimerkiksi suuria kasvissyöjiä, erikoistuu pentu mitä todennäköisimmin täysikasvuisena samanlaisen ravinnon metsästämiseen. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta tapauksesta oli muuan namibialainen leijonalauma, joka metsästi sukupolvi toisensa jälkeen hylkeitä, vaikka alueella esiintyi paljon muutakin riistaa. Leijonanaaras tulee sukukypsäksi noin 3–4 vuoden ikäisenä. Kantoaika leijonien keskuudessa on lyhyt: vain 100–199 vuorokautta. Naaras voi synnyttää kahdesta kuuteen pentua, mutta yleisimmin pentuja syntyy kahdesta kolmeen. Leijonilla on ympärivuotinen lisääntymiskausi. Leijonien keskuudessa ensimmäisenä naaraan tavoittanut uros saa paritella sen kanssa. Muut leijonat pysyvät tällöin suosiolla kauempana. Urokset tappelevat vain harvoin samasta naaraasta. Leijonien parittelu kestää alle puoli minuuttia, mutta se voidaan toistaa jopa 50 kertaa vuorokaudessa. Pennut painavat syntyessään noin puolitoista kiloa. Ne ovat silloin sokeita. Naaras jatkaa metsästystä vielä saatuaan poikasiakin, joten se joutuu piilottamaan poikasensa lähtiessään saalistamaan. Leijonanaaraiden varotoimenpiteet eivät ole aiheettomia, sillä sekä hyeenat että petolinnut ovat alituisena uhkana pentujen turvallisuudelle. Ollessaan kuudesta seitsemään viikkoa vanhoja pennut alkavat jo huolehtia itse itsestään ja kymmenviikkoisina ne seuraavat emonsa mukana laumaansa. Pentujen hoitamista ei jätetä vain niiden emolle, vaan myös muut naaraat osallistuvat pentujen hoitoon ja niiden kanssa leikkimiseen. Naaraat eivät myöskään imetä vain omia poikasiaan, vaan myös muiden lauman jäsenten jälkikasvua. Emo imettää pentujaan noin viisi kuukautta. Pysyvät hampaat pentu saa 9–12 kuukauden ikäisenä. Hampaiden puhkeaminen aiheuttaa pennuille kuumetta, ja osa niistä kuolee.[17] Mikäli pentu selviää hengissä kivuliaasta hampaiden puhkeamisesta, alkaa se seurata emoaan saalistusretkille. Kaksivuotiaat leijonat pystyvät jo itsenäiseen saalistukseen. Noin 80 % pennuista kuolee ennen aikuisikää; yleisin kuolinsyy on aliravitsemus. Aterioiden aikana pennuilla ei ole mahdollisuuksia kilpailla urosten kanssa ravinnosta, eivätkä emotkaan välttämättä halua antaa suurta osaa saaliistaan pennuilleen, mikäli ruoasta on pulaa. Neljännes kuolemantapauksista johtuu hyeenojen, puhvelien ja petolintujen hyökkäyksistä.[3] Urospuoliset pennut viipyvät emonsa seurassa kolmanteen ikävuoteensa asti, jolloin ne karkotetaan laumasta. Villinä leijona elää noin 15–20-vuotiaaksi, mutta eläintarhassa ne saattavat elää jopa 24 vuotta. hyvä suomi..