Olipa erikoinen teos Lauerman Pahuuden anatomia. En ensinnäkään tiedä, mihin kategoriaan kirjan sijoittaisin. Se oli sekoitus tiedetekstiä, omia ja osin omalaatuisiakin näkemyksiä selä historian tulkintaa psykiatrian ja henkilökohtaisten mielipiteiden valossa. Psykologia-kategoriassa teos kirjakaupassa myytiin, onko se lie sitten miten halveksittavana pidettävä kategoria tiedemiehen mielestä (kirjassa esitettyjen tiettyjen painotusten sekä tässä yhteydessä luonnontieteellisesti orientoituneen positivismin näkökulmasta) vai ei? Itse olisin voinut sijoittaa kirjan jopa yhteiskuntatieteisiin tai kaunokirjallisuuteen. Hyvin vaikka dekkareihinkin, kirjan faktapitoisuutta ja suurta kokemukseen perustuvaa antia lainkaan vähättelemättä.
Olen aiemmin kuullut Lauermaa vain tiukan tieteellisesti; kirja ja kirjassa esiintuodut näkemykset antavat persoonasta hieman enemmän. Tästä tekstin varjolla välittyvästä persoonastako olen hämmentynyt, sitäkin miettii. On hyvä, että kirjailija jo alkusanoissa tekee selväksi eron omiin, kokemukseen ja subjektiivisiin henkilökohtaisiin tulkintoihin perustuviin sekä enempi systemaattisemmilla (tieteen) metodeilla saatuihin näkemyksiin, muutoin teksti olisi jättänyt pohtimaan vielä enemmän.
Se, mikä kirjassa tuli moneen kertaan alleviivattua oli pahuuteen liittyvien eri teemojen kohdalla mielisairauksien biologinen alkuperä, evoluutiobiologiset vääjäämättömyydet, kaiken alla ja kaikkeen vaikuttava lisääntymisvietti sekä luontaishoitojen voodoomeininki.
Tekstin koostumus kaikkinensa oli - moninainen, etten sanoisi. Psykiatrian historian ja sen kehittymisen kuvaus oli antoisinta sekä sarjamurhaajia koskeva luonnehdinta mielenkiintoisinta :). Paikkapaikoin esiintyvä huumori: satiiri, ironia ja retoriikka oli erittäin osuvaa ja nasevaa. Liekö sen motiivina lukijan paikoitellen oiva hymyilyttäminen tai horroksesta herättelevä surullistattaminen vai kirjoittajan omat psykologiaset mekanismit. (Tosin oli ylilyöntekjäkin, kun mm. koulusurmaajien aseista käytettiin termiä huviräiskintäaseet. Minusta se on jo hiukan mauttomuuden puolella.)
Osin teksti oli muutamissa kappaleissa vaikeaselkoista ja hidaslukuista. Yleensä on tottunut siihen rakenteeseen, että ensin on väittämä tai lausuma ja sen jälkeen seuraavat kirjailijan perustelut, miksi asia hänen mielestään on näin. Tässä tapauksessa oli ensin muutaman kappaleen verran johdattelua ja perusteluja, jonka jälkeen päästiin kliimaksiin eli itse asiaan, väittämään tai kokoavaan ajatukseen. Kannallaan seisova kolmiorakenne on tyypillinen tiedetekstissä, niin että painavin asia ja huipentuma on lopussa. Populaariin kaunokirjallisuuteen se ei sovi. Eikä paikkoja ollut monia, mutta kun ne eteen lukiessa sattuivat, niin "lukemisodottelu" tuntui epäselvän raskaahkolle. Ja muutamat kohdat jäivätkin pysyvästi aukematta. En merkannut niitä lukiessa ylös, joten pläräämällä kirjaa en niitä nyt äkkiä löydä, mutta mieli tekisi ne etsiä ja kysyä, miten toiset lukijat kohdat tulkitsevat tarkoittavan. Pari kolme kohtaa jäi niin, että yhtään mikään ei oikein raksuttanut asioiden yhteyksiä päässä ja se jos mikä on inhottavaa...:)
Sitten se tekstin oma kokemuksellisuus. Miten minä olin rivien välistä saavani paikka paikoin hyvin ohuen omnipotentin häiveen ja sävyn tekstistä? Oman vaikutelman oikeutusta jää erittäin vakavasti ja kriittisesti sitäkin miettimään. Miksi tulee vaikutelma psykiatrian puolustelusta - onko se lääketieteen ja erikoisalan kehityshistoriasta ja niiden tapahtumista johtuvaa? Kirjalilijan omien näkemysten vastaiset /eroavat näkemykset olivat lähes poikkeusetta kuvattu naiiveiksi ja lapsellisiksi. Näitä adjektiiveja käytettiin omien näkemysten (ehdottoman) oikeellisuuden korostamisessa. Niin... tuota tuota... psykiatrian puolelta maallikon ei liene viisasta tällaista arvuutella.
Pahuuden anatomia
8
975
Vastaukset
- hukassa?
Minä en löytänyt kirjasta sitä kuuluista punaista lankaa. Kirja oli sekoitus henk. koht. pottuilua, tapausselostuksia ja rivien välistä luettavia mielipiteitä. Kuitenkin se oli niin mielenkiintoinen, että jaksoin lukea loppuun.
Täytyypä tutustua tähänkin teokseen... Juuri nyt luvussa on Thomas Müllerin Ihmispeto.
- luin ihan muuta...
Kyllä siinä kirjassa on viileää faktaakin ja vielä faktan peräänkin, ei ollenkaan pelkkiä näkemyksiä. Uusia ja hyvin mielenkiintoisiakin!
- booky
luin ihan muuta... kirjoitti:
Kyllä siinä kirjassa on viileää faktaakin ja vielä faktan peräänkin, ei ollenkaan pelkkiä näkemyksiä. Uusia ja hyvin mielenkiintoisiakin!
Juu näinpä hyvinkin. Kuitenkin sitä aina jää miettimään riittävätkö perusteet ja perustelut faktaksi asti, mutta tämä lienee sitä henkilökohtaista lukukokemusta.
Toissapäivänä kävin kirjastossa ja silmiini sattui Jaana Haapasalon (2008)Kriminaalipyskologia, jossa hän luotsaa rikollista sielunmaisemaa. Rikollisuus näyttää kiehtovan ihmiskuntaa. Julkisessa keskustelussa se on esillä miten mediassa eri rikoksista uutisoidaan. Dekkarit ovat seikkailukirja-ajoistaan kokeneet ansaitun arvonnousun eri tyyleineen ja niiden merkitystä katsotaan nykyisin toiselta kantilta kaunokirjallisuudessa. Niitä yksittäisten rikollisten tai raikulipoikien elämänkertoja on ilmestynyt vuosien mittaan vähinsä, tosin yhtään epärehellisyyden poluille eksyvää raikulityttöelämänkertaa en ole lukenut. Onkohan niitä? Nyt näyttää uutena lajina kiinnostavan rikollisuuden sielunelämä ja pahuus.
Minä sijoittelisin kirjan yhteiskuntatieteisiin/psykologiaan, mutta myös lääketieteeseen, sillä onhan kirjan tarjoama näkökulma kuitenkin tohtoritasoisen psykiatrin näkökulma.
Uskoisin, että pahuus on asia, jota on vaikea tutkia ja käsitellä tieteellisesti. Jokainenhan meistä osaa luokitella pahuuden. Mutta miten sitä pitäisi analysoida tieteellisesti? Varsinkaan nykyään kun ihmisyksilöä ei haluta nähdä pahana vaikka hän tekisi millaisia väkivallan tekoja. Oma näkökulmani on, että kukaan ei synny pahaksi sen enempää kuin hyväksikään. Se mihin ihminen kasvaa on sitten toinen juttu ja siinä riittääkin sarkaa tiedemiehille. Miksi toisesta tulee tappaja, mutta toisesta täsmälleen samoista oloista tulevasta ei? Pahuus riippuu myös määrittelijästä. Pahuuden luokittelee aina viime kädessä vallanpitäjät ja sotien voittajat tuomitessaan vihollisiaan sotarikoksista. Jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan, olisi Nürnbergin käräjillä ollut tuomiolla mm. Dresdenin pommituksista päättäneet ja niihin osallistuneet. Se mikä meistä on pahaa voi toisesta olla jotain ihan muuta. En usko, että kovinkaan moni katolinen pappi, joka on peitellyt kirkon pedofiliaskandaaleja varsinaisesti pitää itseään kuitenkaan pahana. Myös korruptoitunut poliisi voi katsoa tehneensä urallaan enemmän hyvää vaikka onkin sulkenut silmänsä tietyiltä rikoksilta maksua vastaan.
Kirjassa Lauerma kertoo omia mielipiteitään nojautuen vankkaan kokemukseensa lääkärinä ja psykiatrina. En tiedä onko hän puolustuskannalla, mutta ainakin hän ampuu alas muutamia yleisiä harhaluuloja liittyen psykiatriaan, väkivaltarikollisuuteen ja Suomen lintukotomaineeseen. Esimerkkinä yleisestä harhaluuloista: Yleinen käsitys tuntuu olevan, että rikollinen pyrkii saamaan "hullun paperit" päästäkseen helpommalla. Todellisuudessahan syyntakeeton voi joutua olemaan laitoksessa jopa moninkertaisen määrän vuosia kuin mitä hän olisi viettänyt rikoksesta tuomittuna vankilassa. Henkilökohtaisesti uskon, että "hullun paperit" voi saada myös huijaamalla... Mutta jos saa tutkivat lääkärit todella vakuutettua syyntakeettomuudesta, voi olla erittäin vaikeaa saada heidät sitten myöhemmin kirjoittamaan terveen paperit. Lisäksi Lauerma korjaa käsityksiä psyykenlääkkeistä. Yleinen käsitys on, että niillä pyritään huumaamaan ja esimerkiksi masentuneen mieliala kääntämään päinvastaiseksi. Jos masentuneen mieliala muuttuu täysin päinvastaiseksi, kysehän on jo maniasta, joka sekin vaatii hoitoa. Lääkkeiden tarkoitus on tasapainottaa oireita ja normalisoida oloa. Ja normaaliin elämään kuuluu myös kyky kestää ahdistusta.
Suomea yleisesti pidetään yhä lintukotona, jossa ihmetellään miten täällä voi tapahtua kouluampumisien kaltaisia tekoja. Mutta millainen lintukoto muka on ollut 1920-30-lukujen Suomi, jossa kieltolain seurauksena juotiin rajattomasti alkoholia, jossa vaikutti Kartanolaisuuden kaltainen uskonnollinen liike ja Lapuan liikkeen ja IKL:n poliittinen terrori? Tilastojen valossa Suomi on yhä pohjoismaisittain väkivaltainen maa... Mutta väkivalta on kuitenkin pitkällä aikavälillä vähentynyt vaikka väkivaltauutisointi on lisääntynyt. Uutisoinnista voisi äkkiä kuvitella, että Suomessa tapetaan joka päivä muutama ihminen. Loppujen lopuksi liikenteessä kuolee 30 kertaa enemmän ihmisiä kuin henkirikosten uhrina. Kun "hullu" tappaa, on mediassa isot otsikot, joissa päivitellään, miten psykiatriseen hoitoon pääsy on vaikeaa ja kysytään miksei hoidettu ajoissa, miksi jonkun piti taas kuolla. Kuukausi eteenpäin: Asia on unohdettu ja mietitään pikemminkin mistä voisi säästää vielä enemmän. Ja loppujen lopuksi henkirikoksen tekijöistä vain kymmenen prosenttia on psyykkisesti sairaita. 80 % henkirikoksista tehdään alkoholin vaikutuksen alaisena. Mutta juoppojen tekemät tapot ovat mediassa vain pikku-uutisia takasivulla. Kukaan ei kysy miksei alkoholismia hoideta paremmin, kukaan ei kyseenalaista alkoholipolitiikan kaksinaismoralistisuutta. Jostain syystä kahdeksaa henkirikosta kymmenestä ei pidetä niin pahana asiana kuin sitä yhtä, johon syyllistyy "mielisairas".Ymmärrän Lauerman huolen siitä, mihin suuntaan asiat ovat menossa. Ehkä hän siinä mielessä on puolustuskannalla psykiatrian näkökulmasta, sillä ainakin eräiden lehtiuutisten perusteella päättäjätasolla on henkilöitä, joiden mielestä psykiatrinen pakkohoito on totalitarismia, josta pitäisi nyky-yhteiskunnassa luopua. Uudistusmieliset tahtoisivat hypätä suoraan toiseen ääripäähän, jossa psyykkisesti sairaita hoidetaan vapaaehtoisesti avohoidossa. Onhan se kaunis ja tavoittelemisen arvoinen asia, mutta totuus on, että avohoito ei nykyisellään toimi kovin tehokkaasti. Usein se on sitä, että kirjoitetaan resepti ja lähetetään kotiin. Avokäynnit mielenterveystoimistoon sovitaan, mutta niitä ei välttämättä ole kovin usein. Sitä syökö potilas edes lääkkeensä ei aina välttämättä edes varmisteta verikokeilla. Eikä sellaista paranoidikkoa, jolle koko viranomaistaho poliisista terveydenhuoltoon edustaa samaa rahoitusyhtiön/hallituksen/illuminatin/avaruusolentojen/tai minkä lie laatimaa salaliittoa, saada vapaaehtoisesti hoidon piiriin. Laitospsykiatria halutaan ajaa alas, mutta samaan aikaan ei kuitenkaan löydy halua (=rahaa) kehittää avohoitoa. Se on aika mahdoton yhtälö kun samat potilaat pitäisi silti pystyä hoitamaan.
Lauerma peräänkuuluttaa eri tieteenhaarojen yhteistyötä sen sijaan, että kilpaillaan siitä millä haaralla on parhaat tutkimukset ja parhaat teoriat. Hän näkee, että väkivaltarikollisuuden vähentäminen on mahdollista, mutta se ei tapahdu pelkän sosiaalityön tai pelkän psykologian tai pelkän oikeustieteen tai pelkän psykiatrian keinoin vaan vaatii kaikkien tahojen yhteistyötä.- booky
Tässähän on asiaa vaikka kuinka kommentoida. Ehkä keskustelun (siis vastaukseni) oikeutus juuri tälle palstalle tulee siitä, mitä ajatuksia Lauerman kirja on herättänyt.
>Miksi toisesta tulee tappaja, mutta toisesta täsmälleen samoista oloista tulevasta ei?
Olen samaa mieltä siitä, että loppujen viimeksi ne syyt ovat vielä epäselviä, miksi toinen henkilö saa hyvin hankalat ja vaikeat kasvuolosuheet käännettyä edukseen ja toinen kärsii niistä pahoin lopun elämäänsä. Mikä on se mekanismi tai tekijä(t), joka saa kääntämään suuretkin "vaikeudet voitoksi"?
>En usko, että kovinkaan moni katolinen pappi, joka on peitellyt kirkon pedofiliaskandaaleja varsinaisesti pitää itseään kuitenkaan pahana.
Ei niin, mutta tässä mietin käsitettä "eettinen herkkyys". Miksi toinen tajuaa herkemmin tilanteet, että nyt ollaan perustavaa laatua olevan ihmis- tai tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, vapauden tai totuuden kanssa tekemisissä. Sensitiivisyys on ihmisillä erilaista, millainen on tilannetaju ja käsitys omasta toiminnasta suhteesta toiseen. Onko eettinen sensitiivisyys suhteessa älykkyyteen? Olivatko katoliset papit jotenkin böndejä, kun eivät tajunneet tai käsittäneet mitä tekivät? Miten tämä kykyisyys on Suomessa muuttunut, mihin suuntaan kehittynyt vai onko se muuttunut verrattuna historiaan? Onko joku tai jotkut elementit tässä kykyisyydessä muuttuneet? Esim. ennen ei tajuttu, että nähkavyöllä pieksäminen aiheuttaisi muuta kuin myönteisiä muutoksia henkilössä, toisaalta oli eilen HS:ssa uutinen, jossa uhriksi valikoituneen henkilön kaikenlainen vainoaminen, seurailu, häirintä ja uhkailu yms pitkäkestoinenkin toiminta on aika tavanomaistakin käytöstä nykyisin. Onko tässä eettisessä tajuamisessa jokin muuttunut määrältään tai laadultaan nyky-yhteiskunnassa?
>Lauerma korjaa käsityksiä psyykenlääkkeistä
Juujuu, tämähän on vallalla oleva käsitys nyky-yhteikunnassa. Muut hoitomuodot kuin lääkkeet ovat pehmeitä, parempia, ehdottoman ekslusiivisia ja tavoiteltavia olipa mielenterveysongelma mikä tahansa. Muiden kuin lääkkeellisten hoitomuotojen ehdoton paremmuus on kyseenalaistamaton totuus suuren yleisön keskuudessa nykyisin olipa kyse sitten mistä henkisestä sairaudesta ja sen vaikeudesta tahansa. Vaikka henkilö kärsisi kuinka kiduttavista ja raastavista harha-aistimuksista, niin lääke on se huonompi vaihtoehto... Pehmeät muut ovat tavoiteltavia suvereeneja legitiimejä, joita terveydenhuolto vain suuressa pahuudessaan kitsastelee. Tämä mielipiteeni on aivan muu kuin korruptoitunut tai medikalisaatiota hehkuttava. Olen vain miettinyt niitä perusteluja, joita ihmiset esittävät erilaisissa suuresti pahoissa "lääkkeilläturruttamismielipiteissä." Tässäkin asiassa keskitie paras ja ylilyönnit puoleen jos toiseen tapahtuneet.
>Tilastojen valossa Suomi on yhä pohjoismaisittain väkivaltainen maa..
Ja tästäkin on kinasteltu pitkin kevättä Suomen suurimman sanomalehden palstoilla, että kenen tilasto ja tilastojenlukutaito se sitten kaikkein akuraatein oikein onkaan ja mistä kuusesta ja katajanjuuresta katsottuna. Miten tässä asiassa valta asettuu, kuka saa sanoa ja lausua mitäkin tai peräti viimeisen sanan. Viimeisestä sanasta on tapeltu... Uh...
Lisäysviestiin totean, että 1990-luvun laitoshoitoa purettaessa mielenterveyspotilaiden kohtelu oli mitä suurin heittelejättö ja täyttää kaikki epäinhimillisen ja -humaanin toiminnan kriteerit. Kuka tuolloin oli paha tai missä oli eettinen sensitiivinen herkkyys ymmärtää tekojen seurauksia ja analysoida vaihtoehtoja? Häpeän olla suomalainen tuossa suhteessa. Tätä kauraa kerätään vieläkin. booky kirjoitti:
Tässähän on asiaa vaikka kuinka kommentoida. Ehkä keskustelun (siis vastaukseni) oikeutus juuri tälle palstalle tulee siitä, mitä ajatuksia Lauerman kirja on herättänyt.
>Miksi toisesta tulee tappaja, mutta toisesta täsmälleen samoista oloista tulevasta ei?
Olen samaa mieltä siitä, että loppujen viimeksi ne syyt ovat vielä epäselviä, miksi toinen henkilö saa hyvin hankalat ja vaikeat kasvuolosuheet käännettyä edukseen ja toinen kärsii niistä pahoin lopun elämäänsä. Mikä on se mekanismi tai tekijä(t), joka saa kääntämään suuretkin "vaikeudet voitoksi"?
>En usko, että kovinkaan moni katolinen pappi, joka on peitellyt kirkon pedofiliaskandaaleja varsinaisesti pitää itseään kuitenkaan pahana.
Ei niin, mutta tässä mietin käsitettä "eettinen herkkyys". Miksi toinen tajuaa herkemmin tilanteet, että nyt ollaan perustavaa laatua olevan ihmis- tai tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, vapauden tai totuuden kanssa tekemisissä. Sensitiivisyys on ihmisillä erilaista, millainen on tilannetaju ja käsitys omasta toiminnasta suhteesta toiseen. Onko eettinen sensitiivisyys suhteessa älykkyyteen? Olivatko katoliset papit jotenkin böndejä, kun eivät tajunneet tai käsittäneet mitä tekivät? Miten tämä kykyisyys on Suomessa muuttunut, mihin suuntaan kehittynyt vai onko se muuttunut verrattuna historiaan? Onko joku tai jotkut elementit tässä kykyisyydessä muuttuneet? Esim. ennen ei tajuttu, että nähkavyöllä pieksäminen aiheuttaisi muuta kuin myönteisiä muutoksia henkilössä, toisaalta oli eilen HS:ssa uutinen, jossa uhriksi valikoituneen henkilön kaikenlainen vainoaminen, seurailu, häirintä ja uhkailu yms pitkäkestoinenkin toiminta on aika tavanomaistakin käytöstä nykyisin. Onko tässä eettisessä tajuamisessa jokin muuttunut määrältään tai laadultaan nyky-yhteiskunnassa?
>Lauerma korjaa käsityksiä psyykenlääkkeistä
Juujuu, tämähän on vallalla oleva käsitys nyky-yhteikunnassa. Muut hoitomuodot kuin lääkkeet ovat pehmeitä, parempia, ehdottoman ekslusiivisia ja tavoiteltavia olipa mielenterveysongelma mikä tahansa. Muiden kuin lääkkeellisten hoitomuotojen ehdoton paremmuus on kyseenalaistamaton totuus suuren yleisön keskuudessa nykyisin olipa kyse sitten mistä henkisestä sairaudesta ja sen vaikeudesta tahansa. Vaikka henkilö kärsisi kuinka kiduttavista ja raastavista harha-aistimuksista, niin lääke on se huonompi vaihtoehto... Pehmeät muut ovat tavoiteltavia suvereeneja legitiimejä, joita terveydenhuolto vain suuressa pahuudessaan kitsastelee. Tämä mielipiteeni on aivan muu kuin korruptoitunut tai medikalisaatiota hehkuttava. Olen vain miettinyt niitä perusteluja, joita ihmiset esittävät erilaisissa suuresti pahoissa "lääkkeilläturruttamismielipiteissä." Tässäkin asiassa keskitie paras ja ylilyönnit puoleen jos toiseen tapahtuneet.
>Tilastojen valossa Suomi on yhä pohjoismaisittain väkivaltainen maa..
Ja tästäkin on kinasteltu pitkin kevättä Suomen suurimman sanomalehden palstoilla, että kenen tilasto ja tilastojenlukutaito se sitten kaikkein akuraatein oikein onkaan ja mistä kuusesta ja katajanjuuresta katsottuna. Miten tässä asiassa valta asettuu, kuka saa sanoa ja lausua mitäkin tai peräti viimeisen sanan. Viimeisestä sanasta on tapeltu... Uh...
Lisäysviestiin totean, että 1990-luvun laitoshoitoa purettaessa mielenterveyspotilaiden kohtelu oli mitä suurin heittelejättö ja täyttää kaikki epäinhimillisen ja -humaanin toiminnan kriteerit. Kuka tuolloin oli paha tai missä oli eettinen sensitiivinen herkkyys ymmärtää tekojen seurauksia ja analysoida vaihtoehtoja? Häpeän olla suomalainen tuossa suhteessa. Tätä kauraa kerätään vieläkin.Alkaa Lauerman kirja kiinnostaa. Ehkä se pitää hankkia, aihe on rankka, mutta kiinnostava. Kai meissä kaikissa asuu peto, kuten ikivanha fraasi väittää. Se mikä sen laukaisee voi olla monen sattuman muodostama yhteistulos. Murhaajan muotokuva voi olla hyvinkin tylsä tai sitten äärimmäisen mielenkiintoinen. Pahan ja hyvän välimaasto ihmismielen sisällä on hyvin epäselvä alue, jonka pimeä puoli pelottaa ja kuitenkin se vetää monia puoleensa. Kiltit ihmiset tekevät väkivallantekoja kun vuosikausien patoutumat pääsevät irti. Pahat tappavat muuten vaan. Kolmas, suurin ryhmä, muuttuu erilaisten päihteiden käytön seurauksena siksi paljon, että hyvän ja pahan rajat muuttuvat epäselviksi tai häviävät tyystin.
Oli miten oli, Lauerman kirja kiinnostaa.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k71262Mielessäni vieläkin T
Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän191245- 51166
Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.21164Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis11143Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,11141Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin21134Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p421127Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä31119Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta21110