Mistä löytäisin runon: Milloin ihminen on kauneimmillaan

MAHDOTON RATKAISTA

Olen miettinyt toisenkin tuokion,
minä aikana ihminen kaunein on.

Valokummulla suojatun kotimäen
hänen lapsena leikkivän ensin näen,
sinitaivaan puhtaus silmissään,
sulot kutrit kullasta ympäri pään.
Elon nuoren siinä on aamunkoi,
jota päivä kaukainen purppuroi.
Hän on ystävä tähtien, enkelten,
hän on kevään kaunehin kukkanen,
hän on toivon nouseva, vihryt saari,
hän on auringon hohde ja sateenkaari.
Hänt’ aina ma katselen ihailuin
väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Minä nuorukaisena sitten saan
hänet nähdä rientävän maailmaan.
On toiveita täysi ja uljas hän,
hän uhkuvi voimia elämän;
viel’ otsalla kirkkaus aamuinen
kuin sankari käypi hän riemuiten,
on poskilla verevä rusko,
poven täyttää luottamus, usko.
Hän seppelöidyllä purrellaan
elonvirtaa valmis on laskemaan,
meren aavan hän etsivi selkää,
ei kareja myrskyjä pelkää.
Sen tehdä, mi toisilta kesken jää,
sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,
sen tahtovi hän, se on määränpää;
hän sen saavuttaa tahi kaatuu.
Kun silmänsä näen mä säihkyvän,
kun uhrauksiin on valmis hän.
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.
Häll’ on elämän vakavuus kasvoillaan;
hän taistelee ja hän tekee työtä,
tuul’ enemmän vastahan käy kuin myötä.
Hänen matkan varrella ainiaan
on pakko hillitä purjeitaan,
sillä keskellä kuohuvan aallokon
hänen pieni purtensa vaarass’ on.
Elo pettää niin monet toivehet
monet kuihtuvat kesken kukkaset;
minne kylvää hän, siitä toinen niittää,
häntä tuskin ketään muistaa kiittää,
joka riemu murehen myöskin tuo
valohetket kaikki ne varjon luo.
Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,
kun huolen jälkeen sai huolta uutta;
hän onnen iskuista maass’ on maannut,
mut kilvoituksista vain ei laannut,
kun toipui, riensi hän taistoon samaan,
hän oppi itsensä unhottamaan,
hän velvollisuuttansa täyttäen
niin siirtyi päivästä toisehen.
Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,
mut jalouden leimankin antaa työ.
Kun joskus hän pyyhkivi otsalta hien
ja huokaa hetkisen laidassa tien,
hänen katseessansa ja piirteissään
näen jälkiä kestetyn myrskysään,
näen suuren, ylevän ilmehen,
joka uhmii oikkuja hetkien,
jopa sortuessakin vielä on
luja pantti voittoisan taistelon…
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,
pää harmaana, hartiat kyyryssä;
ovat kasvot ryppyiset, silmiss’ on
valo lauhtunut ilta-auringon.
Tuoss’ sauvan turvissa astuu hän,
ja hän näyttää alati miettivän
tien kulkua kummuilta lapsuuden
sen loppuun, hautojen äärehen.
Hän matkan tappiot, harhailut
on kaikki tyynenä kuitannut.
Kun elon vaihtelevaiset kuvat
taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
hän niitä katsoo ja hymyää:
”Niin, unta vain oli kaikki tää!”
Hän lepää töistään ja odottaa
vain tuonen airutta kutsuvaa,
ja niin hän taipuu sen vietäväksi
kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
Ja armaat lapsuuden muistelmat
ja nuoren unelmat uhkeat,
ja parhaat hedelmät miehuustyön
ja kokoo, luon niistä kukkaisvyön,
jota kantain käypi hän tähystäin
unelmainsa uusihin maihin päin.
Kun kilvoituksien raueten
ja haudan-vuotehen aueten
hän kunniaseppele ympäri pään
käy luottavaisena lepäämään,
hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.


Alpo Noponen

Tätä runoa etsin. Tarkoituksenani on esittää se muistotilaisuudessa.

scarabaeus kirjoitti:

MAHDOTON RATKAISTA

Olen miettinyt toisenkin tuokion,
minä aikana ihminen kaunein on.

Valokummulla suojatun kotimäen
hänen lapsena leikkivän ensin näen,
sinitaivaan puhtaus silmissään,
sulot kutrit kullasta ympäri pään.
Elon nuoren siinä on aamunkoi,
jota päivä kaukainen purppuroi.
Hän on ystävä tähtien, enkelten,
hän on kevään kaunehin kukkanen,
hän on toivon nouseva, vihryt saari,
hän on auringon hohde ja sateenkaari.
Hänt’ aina ma katselen ihailuin
väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Minä nuorukaisena sitten saan
hänet nähdä rientävän maailmaan.
On toiveita täysi ja uljas hän,
hän uhkuvi voimia elämän;
viel’ otsalla kirkkaus aamuinen
kuin sankari käypi hän riemuiten,
on poskilla verevä rusko,
poven täyttää luottamus, usko.
Hän seppelöidyllä purrellaan
elonvirtaa valmis on laskemaan,
meren aavan hän etsivi selkää,
ei kareja myrskyjä pelkää.
Sen tehdä, mi toisilta kesken jää,
sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,
sen tahtovi hän, se on määränpää;
hän sen saavuttaa tahi kaatuu.
Kun silmänsä näen mä säihkyvän,
kun uhrauksiin on valmis hän.
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.
Häll’ on elämän vakavuus kasvoillaan;
hän taistelee ja hän tekee työtä,
tuul’ enemmän vastahan käy kuin myötä.
Hänen matkan varrella ainiaan
on pakko hillitä purjeitaan,
sillä keskellä kuohuvan aallokon
hänen pieni purtensa vaarass’ on.
Elo pettää niin monet toivehet
monet kuihtuvat kesken kukkaset;
minne kylvää hän, siitä toinen niittää,
häntä tuskin ketään muistaa kiittää,
joka riemu murehen myöskin tuo
valohetket kaikki ne varjon luo.
Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,
kun huolen jälkeen sai huolta uutta;
hän onnen iskuista maass’ on maannut,
mut kilvoituksista vain ei laannut,
kun toipui, riensi hän taistoon samaan,
hän oppi itsensä unhottamaan,
hän velvollisuuttansa täyttäen
niin siirtyi päivästä toisehen.
Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,
mut jalouden leimankin antaa työ.
Kun joskus hän pyyhkivi otsalta hien
ja huokaa hetkisen laidassa tien,
hänen katseessansa ja piirteissään
näen jälkiä kestetyn myrskysään,
näen suuren, ylevän ilmehen,
joka uhmii oikkuja hetkien,
jopa sortuessakin vielä on
luja pantti voittoisan taistelon…
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,
pää harmaana, hartiat kyyryssä;
ovat kasvot ryppyiset, silmiss’ on
valo lauhtunut ilta-auringon.
Tuoss’ sauvan turvissa astuu hän,
ja hän näyttää alati miettivän
tien kulkua kummuilta lapsuuden
sen loppuun, hautojen äärehen.
Hän matkan tappiot, harhailut
on kaikki tyynenä kuitannut.
Kun elon vaihtelevaiset kuvat
taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
hän niitä katsoo ja hymyää:
”Niin, unta vain oli kaikki tää!”
Hän lepää töistään ja odottaa
vain tuonen airutta kutsuvaa,
ja niin hän taipuu sen vietäväksi
kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
Ja armaat lapsuuden muistelmat
ja nuoren unelmat uhkeat,
ja parhaat hedelmät miehuustyön
ja kokoo, luon niistä kukkaisvyön,
jota kantain käypi hän tähystäin
unelmainsa uusihin maihin päin.
Kun kilvoituksien raueten
ja haudan-vuotehen aueten
hän kunniaseppele ympäri pään
käy luottavaisena lepäämään,
hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.


Alpo Noponen

Lue lisää

Kiitos tästä runosta 💖kuulin pienet pätkät saattaessani 96vuotissta sukulaista ikuisee lepoon.

Ei tuota runoksi voi sanoa, kertomustarina pikemmin..