Enpä olisi uskonut löytäväni itseäni täältä etsimästä vertaistukea, kokemuksia ja vastauksia, yli kolmekymppinen, raavas mies sentään… :) Oma lapsi on aina ollut itsestäänselvyys, halu tulla vanhemmaksi on palava. Rakastuin itseäni kymmenkunta vuotta vanhempaan naiseen, jolla lapsia jo ennestään kaksi, eikä tarvetta tai halua hankkia lisää. Kohta alkaa ikäkin olla jo esteenä. Olemme kiintyneet avovaimoni lasten kanssa kovasti toisiimme ja he ovat minulle kuin omia poikia, mutta… heillä on jo isä.
Muutaman vuoden aikana kipuilu lapsiasian ympärillä on aiheuttanut useamman välirikon ja eroa on tehty ihan tosissaan ja hartaasti. Nyttemmin olemme luovuttaneet; ei me osata olla ilman toisiamme. On syntynyt yhteinen varovainen ajatus adoptiosta. Itse en ole koskaan ajatellut, että se voisi olla todellinen vastaus minun lapsihaaveisiin, mutta nyt alkaa olla selkä seinää vasten. Ei taida olla vaihtoehtoja.
Olen tutustunut nyt vähän adoptioon ja saanut jonkinlaisen käsityksen asiasta. Mieltä on jäänyt askarruttamaan monet asiat ja kysymykset, kuten se, että kotimaisen lapsen saaminen on ilmeisesti lähes mahdotonta ja kestää ikuisuuksia? Ulkomaalaisen lapsen henkinen ja fyysinen terveydentila voi olla huono? Periaatteessa adoptiolapsi on sama kuin oma, biologinen lapsi, mutta tuntuuko se samalta, onko se sama asia? Onko mahdollista saada ihan pientä lasta adoptoitua, tuntuu vähän vieraalta ajatella varttuneempaa uutta perheenjäsentä..? Tiedän avovaimoni salaa haluavan pientä tyttöä, ajattelin käydä ensi syksyn Intian matkallani muutamassa orpokodissa tutustumassa (joo, tiedän – niitä lapsia ei haeta sieltä itse ja tulla sitten kersa tuliaisena matkoilta). Ajattelin vaan, että onko ajatus kaukaa haettu, voiko näitä adoptioasioita tällä lailla pläänätä ja onkohan esimerkiksi Intialainen kulttuuri ja etninen perimä liian erilainen istuakseen hyvin suomalaiseen arkeen ja yhteiskuntaan?
Mitä enemmän adoptiota mietin, sitä vähemmän se tuntuu vieraalta. Mä en vaan tiedä siitä tarpeeksi vielä.
Selkä seinää vasten
34
2984
Vastaukset
- ........................
adoptioprosessi on pitkä..
- Jahna
ette voi saada kotimaista adoptiolasta.
Ulkomainenkin on vaikeutunut viime vuosian ihan mahdottomasti : odotusajat ovat pitkiä, eikä ole enää mitään takuuta, että lapsen lopulta itselleen edes saa
Ottakaa yhteyttää Pelastakaa Lapsiin, sieltä osaavat antaa teille vastauksia kysymyksiinne. - J
Jahna kirjoitti:
ette voi saada kotimaista adoptiolasta.
Ulkomainenkin on vaikeutunut viime vuosian ihan mahdottomasti : odotusajat ovat pitkiä, eikä ole enää mitään takuuta, että lapsen lopulta itselleen edes saa
Ottakaa yhteyttää Pelastakaa Lapsiin, sieltä osaavat antaa teille vastauksia kysymyksiinne.Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän tappiomieliala valtaa mieltä. Vaikeaa on... Totta, ulkomainen adoptio ainoa vaihtoehto meidän tilanteessa ja prosessin kesto voi lähennellä 5 vuotta. No, tämä olkoon mun oljenkorsi ainakin sen aikaa jos/kun opin hyväksymään ajatuksen siitä, etten omia lapsia tule saamaan.
- lietsoa
Jahna kirjoitti:
ette voi saada kotimaista adoptiolasta.
Ulkomainenkin on vaikeutunut viime vuosian ihan mahdottomasti : odotusajat ovat pitkiä, eikä ole enää mitään takuuta, että lapsen lopulta itselleen edes saa
Ottakaa yhteyttää Pelastakaa Lapsiin, sieltä osaavat antaa teille vastauksia kysymyksiinne....mutta tietysti on tärkeää että jos lähtee adoptoimaan, niin tekee sen realistisesti.
Pienen, terveen lapsen saaminen adoption kautta on yhä hankalampaa. Tosin esimerkiksi Etelä-Afrikasta sellaisia edelleen tulee. Samoin Kiinasta, mutta sinne odotusajat ovat venyneet ihan kohtuuttomiksi. Vähän isompia lapsia tulee monesta maasta, mm. Venäjältä, ja terveys vaihtelee kovasti lapsesta riippuen. Tosi sairaita lapsia ei tule adoptioon, mutta useimmilla vähän isommilla lapsilla on traumaattisia kokemuksia, joiden kanssa saa kipuilla. Mutta kyllä siitäkin selviää.
Odotusajat vaihtelevat kohteesta ja lapsitoiveesta riippuen tosi paljon. Silloin kun itse adoptoin, niin minulta prosessiin meni puolitoista vuotta, mutta odotusajat ovat sen jälkeen pidenneet.
Adoptiossa suurin sallittu ikäero lapsen ja vanhemmista vanhemman välillä on 45 vuotta. Tämä tarkoittaa, että jos teille tulisi vaikka 3-vuotias lapsi, niin vaimosi saisi olla silloin 48-vuotias. Ei mahdoton yhtälö.
Se asia, mitä kannattaa eniten miettiä, on oma valmius tulla toimeen lapsen psyykkisten haasteiden kanssa. Laitoslapsuus tai huostaanotto jättävät jälkensä, ja vanhemmilta tarvitaan paljon rakkautta, kärsivällisyyttä ja ymmärtämistä sekä valmiutta hakea asiantuntuja-apua jos sitä tarvitaan.
Jos haluaa "täydellisen lapsen", niin adoptio ei ole oikea vaihtoehto (mielestäni ei kyllä synnyttäminenkään, mutta se on eri kirjoituksen aihe, se). Sen sijaan jos haluaa lapsen, ja on valmis hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on, niin adoptio voi olla oikein hyvä juttu.
Omista adoptiolapsistani toinen tuli Suomeen lähes 5-vuotiaana, ja hänen kanssaan on ollut helpompaa kuin 2-vuotiaana tulleen. Pelkkä ikä ei kerro siitä, kuinka haastavaa elämä lapsen kanssa tulee olemaan.
Pelastakaa Lapset, Interpedia ja Helsingin Kaupungin sosiaalivirasto antavat kukin nettisivuillaan tietoa omista kohteistaan ja niiden vaatimuksista. - viagra
J kirjoitti:
Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän tappiomieliala valtaa mieltä. Vaikeaa on... Totta, ulkomainen adoptio ainoa vaihtoehto meidän tilanteessa ja prosessin kesto voi lähennellä 5 vuotta. No, tämä olkoon mun oljenkorsi ainakin sen aikaa jos/kun opin hyväksymään ajatuksen siitä, etten omia lapsia tule saamaan.
gegbmvgv, kamagra prix, zwhsfewk, acquistare levitra, ghejhele, kamagra su internet, idtqptrl, acquisto levitra, seudspld,
- mahtaa olla
vaimosi ikä? Itse synnytin nuorimmaiseni 44v ja tiedän monia pari vuotta vanhempiakin, jotka ovat saaneet terveen lapsen. Tosin raskaaksi tulo ei saata olla helppoa - ainakaan yhtä helppoa kuin parikymppisenä. Mutta jos ikä ei yli paljon yli 45 niin miksi ette kokeilisi?
- J
Kiitos rohkaisevista viesteistä. "Vaimolla" on varmaan jokunen vuosi aikaa (43 v). Synnytys, lapsen terveys ja vaipparallin kaiken muun alkaminen taas alusta hirvittävät häntä, eikä mun aiempi painostus asian suhteen ole varmasti auttanut asiaa. Eläminen viime vuodet yksinhuoltajan arjessa on ollut raskasta ja nyt kun alkaa helpottamaan, niin mä ajan asioita tilanteeseen, jossa se kaikki alkaisi taas alusta (tosin mä en aio tästä mihinkään lähteä - tuli lasta tai ei). Siksi olen ottanut pari askelta taakse, yritän olla painostamatta, haen vastauksia ja keinoja omaan rauhattomuuteen mm. täältä. Tähän on tultu - mä avaudun netissä.. :)
- ........................
J kirjoitti:
Kiitos rohkaisevista viesteistä. "Vaimolla" on varmaan jokunen vuosi aikaa (43 v). Synnytys, lapsen terveys ja vaipparallin kaiken muun alkaminen taas alusta hirvittävät häntä, eikä mun aiempi painostus asian suhteen ole varmasti auttanut asiaa. Eläminen viime vuodet yksinhuoltajan arjessa on ollut raskasta ja nyt kun alkaa helpottamaan, niin mä ajan asioita tilanteeseen, jossa se kaikki alkaisi taas alusta (tosin mä en aio tästä mihinkään lähteä - tuli lasta tai ei). Siksi olen ottanut pari askelta taakse, yritän olla painostamatta, haen vastauksia ja keinoja omaan rauhattomuuteen mm. täältä. Tähän on tultu - mä avaudun netissä.. :)
Vaikka synnytys ja arki pienen lapsen kanssa vaimoasi hirvittävät, niin mielestäni hän on nyt unohtanut yhden oleellisen tärkeän asian. Nimittäin sen, että HÄN on saanut jo kokea vanhemmuuden omien biologisten lasten kanssa, MUTTA SINÄ ET.. Onko vaimosi miettinyt että miksi hänellä olisi oikeus vanhemmuuteen, mutta sinulla ei? Ja vaikken tuosta adoptiosta tiedä paljon mitään, niin ensiksikin se on varmasti pitkä prosessi ja kyllä siinäkin tulee se vaipparalli, huoli lapsen terveydestä (luonnollisesti jos adoptoi köyhästä maasta voi lapsella olla/tulla joitakin ongelmia).. Ehkä sinun olisi hyvä, vielä kerran jutella vaimosi kanssa ja ihan kunnolla. Ymmärrän toki ettei ketään voi pakottaa lasten hankintaan, mutta sinun on hyvä miettiä tarkkaan pystytkö elämään ilman omaa lasta vai katuisitko myöhemmin..
- Helinä-keiju3
........................ kirjoitti:
Vaikka synnytys ja arki pienen lapsen kanssa vaimoasi hirvittävät, niin mielestäni hän on nyt unohtanut yhden oleellisen tärkeän asian. Nimittäin sen, että HÄN on saanut jo kokea vanhemmuuden omien biologisten lasten kanssa, MUTTA SINÄ ET.. Onko vaimosi miettinyt että miksi hänellä olisi oikeus vanhemmuuteen, mutta sinulla ei? Ja vaikken tuosta adoptiosta tiedä paljon mitään, niin ensiksikin se on varmasti pitkä prosessi ja kyllä siinäkin tulee se vaipparalli, huoli lapsen terveydestä (luonnollisesti jos adoptoi köyhästä maasta voi lapsella olla/tulla joitakin ongelmia).. Ehkä sinun olisi hyvä, vielä kerran jutella vaimosi kanssa ja ihan kunnolla. Ymmärrän toki ettei ketään voi pakottaa lasten hankintaan, mutta sinun on hyvä miettiä tarkkaan pystytkö elämään ilman omaa lasta vai katuisitko myöhemmin..
Lapsen tulevaisuus ei olisi onnellinen, jos äiti on painostettu tai velvoitettu hänet tekemään. Kyllä peruslähtökohta pitää olla että lapsi on vilpittömästi toivottu. Sellaisiahan äidillä jo on kaksi, joten äiti tietää ja tuntee itsensä ja voimavaransa. Ihmettelen vaan, jos tämä äiti silti uskoo voimia riittävän ei-biologisen adoptiolapsen hoitamiseen kaikkine siihen liittyvine arvoituksineen.
Luulenpa, että tämä äiti katsoo urakkansa olevan ohi, mitä tulee lapsiin ja adoptiohaihattelu on epärealistista jo valmiiksi. - rakastunut*
J kirjoitti:
Kiitos rohkaisevista viesteistä. "Vaimolla" on varmaan jokunen vuosi aikaa (43 v). Synnytys, lapsen terveys ja vaipparallin kaiken muun alkaminen taas alusta hirvittävät häntä, eikä mun aiempi painostus asian suhteen ole varmasti auttanut asiaa. Eläminen viime vuodet yksinhuoltajan arjessa on ollut raskasta ja nyt kun alkaa helpottamaan, niin mä ajan asioita tilanteeseen, jossa se kaikki alkaisi taas alusta (tosin mä en aio tästä mihinkään lähteä - tuli lasta tai ei). Siksi olen ottanut pari askelta taakse, yritän olla painostamatta, haen vastauksia ja keinoja omaan rauhattomuuteen mm. täältä. Tähän on tultu - mä avaudun netissä.. :)
Minä olin 40-vuotias kun tutustuin mieheen joka oli minua 10 vuotta nuorempi ja minulla oli entisestä liitosta 1 lapsi.
En välittänyt raskauden tuomista komplikaatioista vaan annoin PALAA ja tulinkin raskaaksi vielä 43-vuotiaan ja synnytin terveen tytön 44-vuotiaana kyllä sukulaiset vähän kauhisteli mutta halusin synnyttää meille yhteisen biologisen lapsen jos en olisi tullut raskaaksi olisin hänet jättänyt, koska huomasin hänessä kaipuun tulla isäksi olisin suonut sen sitten jonkin toisen kanssa.
En kyllä lähde suosittelemaan enään tässä iässä tätä ihan tuosta vain pitää olla terve eikä perussairauksia, ja minä väsyn helposti tämän rasavillini kanssa mutta ompa nuori isä joka jaksaa!
- muuten ei
adoptoiminenkaan onnistu. Luulen, että sinun pitää ottaa nuorempi lapseton nainen vaimoksesi, jos haluat lapsia. Nelikymppistä naista ei ihan helposti enää houkutella uuteen vaipparalliin, vaikka hänen ei tarvitsisikaan enää itse synnyttää.
Jos halaat elää nykyisen avovaimosi/naisystäväsi kanssa, niin tyydy olemaan pelkkä isäpuoli. Jos ette vielä ole edes aviossa, ette voi adoptoida. Yleensä adoptoimiseen vaaditaan, että avioliiton on pitänyt kestää ainakin viisi vuotta ennen adoptiota -ja tietysti pitää olla laillisessa avioliitossa. Avoliitto ei kelpaa. Jos nyt menisitte naimisiin vaimosi olisi viiden vuoden kuluttua jo liian vanha adoptioäidiksi, vaikka ei välttämättä liian iäkäs biologiseksi äidiksi. - N-30 - ei omia lapsia
Hieno juttu, että pohdit asiaa. Jos todella aiot pysyä avovaimosi kanssa, niin raskauteen ei kannata painostaa. Toki hienovarainen kysely on paikallaan, koska voihan hänellä mieli vielä muuttua. Kannattaa hoitaa kotityöt kunnolla ja osoittaa muutenkin, että tekisit ison osan lapsen hoidossa. Selvitä mahdollisuutesi isyyslomaan ym. ja kerro, että voisit olla ajoittain vauvan kanssa kahdestaan. Näin pienentäisit avovaimosi yksinjäämisen pelkoa. Hänellä voi nimittäin olla lieviä traumoja siitä, että on jäänyt yksinhuoltajaksi. Teidän tilanteessanne avoliitto on vihje siitä, että ette ole ihan täysillä jutussa mukana - ovi raollaan vielä. Moni nainen on sen verran vanhanaikainen, ettei itse halua kosiakaan.
Elän itse samanlaisessa tilanteessa, että olen sanonut avomiehelleni, etten halua lapsia. Pääasiallinen syy tähän on se, että mies ei ole kosinut minua. En yksinkertaisesti uskalla tehdä lapsia sitoutumiskyvyttömälle miehelle, vaikka hän hyvä mies onkin.
Avopuolisot eivät tosiaan voi adoptoida. Jos omia lapsia ette tee, jäljellä on mahdollisuus lähteä sijaisperheeksi jollekin pienelle lapselle. Sijaisperheistä on monissa isoissa kaupungeissa ja niiden lähiympäristöissä pulaa. Sijaiskotilapsi ei tietenkään ole oma edes juridisesti, mutta on mahdollista, että hänet voi kasvattaa aikuisikään asti. Kannattaa tutustua sijaisvanhemmuuteen: http://www.sijaisvanhemmaksi.fi/ - vielä, jos
saisitte oman lapsen. Tai kokeile sinä jonkun toisen kanssa.
Kun ikää karttuu, huomaa, että oma lapsi on tärkeintä maailmassa. Juuri muuta ei elämältä saa.- Lapsi niin tärkeä
Muistutan että kaikki eivät haluakaan lasta, kyllä elämältä saa muutakin. Eikä lasta pidä hankkia omien toiveiden ja tarpeiden tyydyttäjäksi eikä "vanhuuden turvaksi". Ei pidä unohtaa kuinka paljon on yksinäisiä vanhuksia, joilla on kyllä lapsia mutta nämä eivät käy heitä katsomassa.
Itse en pystyisi vanhemmuuteen, varsinkaan kun äidin rooli on niin vaativaksi tehty tarkoituksella, äidin mukamas pitää sitä ja tätä. Minulle yksinolo aina välillä on elinehto, hajoaisin henkisesti jos pitäisi olla 24 tuntia vuorokaudessa lapsen kanssa. Olen myös suuren osan tähänastista elämääni uhrannut omaisteni auttamiseen ja hoitamiseen, haluaisin lopuksi elää vähän itsellenikin ja toteuttaa omiakin toiveitani. Toivon että mahdollisella tulevalla puolisollani olisi jo lapset tehtyinä jonkun toisen kanssa.
- minä vaan
Kannattaa tutustua adoptioasiaan tarkasti, jotta jos päädytte hakuprosessiin niin tiedätte mihin olette valmiit. Kannattaa lukea tänä kevättalvena julkaistu Reetta Kurjosen Minä, adoptoitu -kirja. Hän on myös itse intialaista syntyperää vaikkakin ihan suomalainen.
- sanon minä
Olen aivan varma, että intialainen pieni lapsi sopeutuu siinä missä kuka tahansa muukin suomalaiseen yhteiskuntaan ja on aivan yhtä rakastettava, kuin suomalainenkin orpolapsi.
- yh37v
Minulla on kaksi tytärtä, molemmat todella toivottuja. Silti nyt yh:na arki kaatuilee välillä päälle. Ystävät sanovat, että olet vielä nuori ja löydät kyllä miehen ja teet ainakin yhden vauvan.
Kun vauvan saa laitoksella käsivarsilleen, on olo epätodellinen. Apua, mitäs nyt? Sitten saat olla täysihoidossa pari yötä ja sitten se alkaa, todellinen työ. Molemmat vauvani olivat äärimmäisen helppohoitoisia ja kilttejä. Kädet ristissä toivoin parasta ja pelkäsin pahinta lapsia odottaessani. Ja olin onnekas.
Esikoistani odottaessani mieheni lupasi minulle maat ja taivaat, miten hän auttaisi ja olisi paikalla. Vaan eipä ollut kauan. Kuopus syntyikin miehen jo jätettyä meidät. Tosin paremmin pärjään nyt kuin silloin esikoisen aikaan, nyt on yksi teinipoika vähemmän. Tosin yhä edelleen ex-mieheni sekoittaa elämäämme ei vaiskaan -lupauksillaan.
Tee läheiselle pikkulapsiperheelle ja samalla itsellesi palvelus ja lupaudu yksin jonkun luo muutamaksi päiväksi ja yöksi haltijaksi. Siihen joudut varautumaan myös oman lapsen kohdalla. Pyydä heitä lähtemään lomalle vähän kauemmas ja pääset kokeilemaan sitä oikeaa arkea. Pyydä vanhempia olemaan järjestämättä ruokaa kaapit täyteen ja siivoamatta, vaan jättämään kaiken niin kuin arkisin on ja sen sijaan pyydä listaamaan vain ehdottoman tärkeät asiat, joissa on kyse elämästä ja terveydestä.
Ei vauvalla maailmaan tullessaankaan ohjekirjaa mukanaan ole ja neuvovat läheiset ristiriitaisuuksineen sekoittavat lopunkin. Ja totuus on, että kun olet aivan epätoivoinen, paras apu ei ole lähellä vaan ammattiauttajapuolella.
Vaimosi on käynyt tämän läpi jo toistuvasti ja ymmärrän, ettei hän halua sitoutua asiaan, selvittyään edellisistä hengissä. Lapsen saadessaan joutuu varaamaan seuraavat 18-30 vuotta hänen henkivartijansa hommiin 24/7. Olen nähnyt surullisen monta tapausta, joissa vanhemmat eivät ole tajunneet tätä etukäteen ja irtisanoutuvat kunniatyöstään liian aikaisin.
Oman lapsen tilausta vahvistaessa on oltava EHDOTTOMAN VARMA asiasta =) - Rakkaus omaan lapseen
Oma lapsi on maailman tärkein asia, vaikka rakastat vaimoasi, niin se on pientä rakkautta siihen rakkauteen verrattuna mitä on rakkaus omaan lapseen. Rakkaus lapseen on niin vilpitöntä ja ehdotonta.
Itse aikoinaan erosin miehestäni siitä syystä, että hän ei voinut saada lapsia, eikä hän niitä edes halunnut esim. hoitojen tai adoption keinoin. Ero teki todella kipeää ja kesti kauan. Välillä epäilin koko homman järkevyyttä. Mutta päätimme yhdessä jatkaa elämää eri suuntiin, että molemmat saavat sitä mitä haluavat. Eikä hän halunnut minun luopuvan elämäni suurimmasta unelmasta hänen takiaan.
Minulla meni pari vuotta erosta kunnes tapasin nykyisen mieheni. Ja yllätykseni rakastuin niin että jalat meni alta ja samalla haihtui ex-mieheni mielestäni lopullisesti. Nykyisen miehen kanssa meille oli molemmille heti alussa selvää, että lapsen haluamme tähän suhteeseen. Kun nyt tässä samalla kirjoittelen ja yritän imettää toista lastani (4kk) tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Tämä on sitä mitä olen aina halunnut ja kertaakaan en ole katunut aiempaa eroani. Halu saada omia lapsia on osa ihmisen biologiaa ja sisäsyntyistä. Sen takia me täällä eletään.
Korvaani kalskahti kirjoittamasi, että olette yrittäneet erota monta kertaa siinä onnistumatta. Ehkä juuri siksi teistä tuntuu, että ette voi elää elämäänne ilman toisia, jos koko suhteenne ajan suhde on ollu vaakalaudalla tämän lapsiasian takia...? Se on tosiasia, että meillä jokaisella ei ole täällä vain yhtä oikeaa vaan useita sopiva oikeita kumppaneita.
Kehottaisin sinua miettimään vielä suhdettasi ja mitä haluat ja sitten kenties tekemään kuten minä eli tekemään kipeänkin lopullisenkin irtioton ja toteuttamaan unelmasi jonkun toisen kanssa. Näin äkkiseltään tuntuisi, että teillä on vaimonne kanssa eri unelmat ja erilainen elämäntilanne. Sinä haluat lapsen, mutta hän näkee jo lapsensa tehneen/hoitaneen. Se olisiko lapsi biologinen vaiko adoptoitu ei tätä ristiriitaa muuta.
Minä en oman lapsen unelmasta luopunut silloisen rakkauteni vuoksi. - Adoptioäiti
Lapsen adoptointi on parasta elämässäni. Äitiyden ilot ja surut ovat tulleet minulle tutuiksi lähes kuuden vuoden aikana. Kansainvälisen lapsen adoptoineena äitinä
olen kaikille sanonut, ettei asiaa kannata pohtia etukäteen.
Ensimmäisenä tulee pikaisesti varata aika oman kunnan sosiaalitoimistoon antamaan/Pelastakaa Lapset ostamaan adoptiopalveluun. Hakijalle tämä ensimmäinen vaihe on ilmainen.
Yleensä ilmoittautumisen jälkeen kuluu 1,5 vuotta ennen kuin pääsette keskustelemaan aiheesta sosiaalivirkailijan kanssa, joka kirjoittaa teistä suosituksen, eli hän tekee teidän perheestänne kotiselvityksen (selvitys vie käytännössä ensikertailailta noin vuoden. Sen jälkeen voitte joutua odottamaan kansainvälisen adoptiolautakunnan päätöstä 2 - 4 kk. Sen jälkeen voitte aloittaa jonottamisen palvelunantajalla (Pelastaa Lapset, *Interpedia tai Helsingin kaupunki). Maakohtaisia jonotuseroja on paljon. Jonotusaikaa vaikuttaa erittäin paljon lapsitoive:pisimmät jonot ovat pienillä terveillä palsilla. Special Needs -lapsiehdotus tulee nopeammin.
Lisätietoja adoptiosta Interpedian, Pelan ja Helsingin kaupungin sivuilta. - Adoptioäiti
Unohtui edellisestä viestitä: adoptioprosessini kesti lähes 4vuotta, ensimmäisetä ilmoittautumisesta lapseni kohtaamiseen. Odottaminen on erittäin rankkaa...
Toinen asia: pohdit eri kulttuurista tulleen lapsen sopeutumista Suomeen. Erityisesti pienillä adoptiolapsilla on vain hylätyksi tulleen lastenkotilapsen kulttuuri. Sain onnen tulla vuodenikäiselle lapselle äidiksi enkä ole kokenut lapseni saaneen mitään muuta kulttuuria synnynmaastaan. Hylätyksi tulemisen kanssa tulemme varmasti työskentelemään sitä enemmän mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa.
Temppiä!- 3 lapsen äiti
Olet vaikean valinnan edessä. Voimia.
Onko tämä lapsiasia ollut juuri se minkä takia olette yrittäneet erota aikaisemmin? Painostaa ei todellakaan kannata. Jos vaimosi on sanonut, että hän halua ei biologisia lapsia niin miksi hän sitten haluaisi adoptoida lapsen? Teillähän olisi vielä mahdollisuus yrittää lasta halutessaan. Lapsen saaminen ei ole itsestään selvyys ja siihen tietysti liittyy riskejä oli nuori tai vanhempi, mutta samoin adoptiontiin.
Vaimosi on jo kokenut vanhemmuuden, on kokenut myös eron ja arjen yksinhuoltajana. Ehkä hänen lapsensa ovat jo tehty. Hän myös tietää, että hän ei voi viedä sinulta oikeutta omaan lapseen (biologiseen tai adoptoituun). Suhde ei kestä jos teidän haaveenne eivät lapsen suhteen ole samat. Lapsi tai tässä tapauksessa lapsettomuus tulee eteesi vielä monta kertaa jos halusi tulla vanhemmaksi on noin kova kuin kuvaat. Olet vielä nuori mies. Jossain vaiheessa halusi saada oma lapsi tulee kovammaksi kuin halu olla avovaimosi kanssa jos et hyväksy tosiasiaa, että olemalla tämän ihmisen kanssa et (välttämättä) tule ikinä isäksi. Sinun pitää kysyä itseltäsi, että oletko siihen valmis? Varmasti sisimmässäsi tiedät vastauksen.
Voimia!
- Lapsettomuuden kokenut
Nuorena sitä ajattelee, että puolison mieli voi muuttua. Mutta jos vaimo on 43 ja ei halua enää lapsia niin ei se mieli siitä enää muutu. Jos sä haluut olla vaimos kanssa niin sitten on vaan hyväksyttävä, että ei tuu lapsia.
En tiedä kauanko ootte ollu yhdessä, mutta jos vaimo ei tähän päivään menessä oo halunnu lapsia sun kanssa niin miks ihmeessä hän haluis nyt adoptoida sitten lapsen vaikka olis vielä mahis kokeilla omaa?
Parasta olis, että sä ite vaan kerrot vaimolles selvästi omista tarpeistas, toiveista ja haaveista. Sit kuuntelet tarkkaan mitä vaimos toivoo ja mistä haaveilee. Rehellisesti.
Mä tiedän valitettavasti omasta kokemuksesta, että lapsettomuuden hyväksymiseen menee monta vuotta. Se ei mee ohi vuodessa tai parissa. Se on kipee asia varmaan mun lopun elämän. Sen suremiseen menee kaikki energia. Mä oon eläny monta vuotta ihan sumussa. Sitä pelkää, että toinen jättää kun ei saa lasta. Sekin asia pitäs käsitellä ja kertoo peloista jos kerran ootte eroa tehneet tän asian takia aikasemmin. Se vaatii sulta yhdestä elämän isoimmasta asiasta luopumista jos sä päätät olla vaimos kanssa. Kait sun vaimoskin haluu, että sä sit sitoudut siihen mitä teillä jo on ja tulevaisuuteen ilman lasta.
Aina ei tietty tarvii vaan miettiä sitä, mitä ei oo vaan keskittyä siihen, mitä jo on ja mikä on hyvä. - 3 adoptiolapsen äiti
Hei!
Jos teillä kummallakin on edes joskus käynyt mielessä, että adoptiolapsi olisi teidän juttunne, ryhtykää samantien toimeen! Tie on todellakin pitkä (mutta useimmiten kärsivällisyys palkitaan) mutta kyllä siitä selviää. Koska ette ole nuorimmasta päästä, ei kannata tässä vaiheessa aikailla. Mikäli sitten kun teillä on enemmän tietoa tuntuu siltä, että adoptio ei ole teidän juttunne, voitte aina keskeyttää prosesessin.
Eli ensimmäiseksi teidän kannattaa tilata esim. Interpedialta (joka hoiti meidän adoption mallikkaasti) adoptioon liittyvän tietopaketin. Siitä saa konkreettista tietoa siitä, mitä adoptio on, mitä adoptiovanhemmilta odotetaan, mitä mutkia voi matkan varrella tulla ja mten adoptioprosessi etenee.
Ja menkää ihmeessä naimisiin! Kaikki maat vaativat, että adoptiovanhemmat ovat olleet naimisissa tietyn ajan (vaihtelee maittain).
Elämäni tärkein ja paras päätös on ollut ryhtyä adoptiovanhemmaksi!
Meillä on 3 biologista sisarusta jotka kaikki olivat leikki-ikäisiä tullessaan meille (kaikki tulivat yhtäaikaa). Olin silloin itse 44 v ja mieheni 36 v.
Tietysti meilläkin kävi samoja ajatuksia mielessä kuin sinulla, onko lapsi terve, sopeutuuko hän, kiusataanko koulussa, miten suku suhtautuu erinäköiseen lapseen, kaipaako hän myöhemmin kotimaahansa ym.
Vaikka saisittekin biologisen lapsen, ei teillä siitä huolimatta ole takeita siitä, että lapsi on terve jne.
Yleensä tiedetään adoptioon tulevasta lapsesta aika paljon. Mikäli lapsi on vammainen tai muuten vaatii erityishoitoa (ns. special care-lapsi), siitä kerrotaan
adoptiovanhemmille ja he voivat harkita pystyvätkö he huolehtimaan tästä lapsesta.
Kotiselvitys on asia, jota moni adoption yhteydessä vieroksuu. Mutta se ei todellakaan ole mikään paha asia, siinä vaan kerta kaikkiaan yhdessä sosiaalihoitajan (kuraattorin) kanssa käydään perusteellisesti läpi, onko adoptio tämän perheen juttu. Eli siinä ajatellaan molempien osapuolten (sekä lapsen että vanhempien) parasta jottei turhia ikäviä yllätyksiä pääse syntymään.
Suurin osa adoptioperheista jakavat mielellään tietoa ja kertovat omista kokomuksistaan joten kannattaa hakea yhteystietoja adoptioperheisiin.
Toivottavsti nämä ajatukset auttavat sinua ja avovaimoasi eteenpäin!
Mikäli tarkan harkinnan jälkeen päädytte adoptioon, toivotan teille onnea matkan varrelle!- mustikkainenvadelmainen
en jaksanut lukea tarkasti kaikkea kirjoittamaasi, mutta kun kerran puolisollasi on biologisia lapsia, joita rakastat kuin omiasi, mutta sisälläsi asuu kuitenkin vielä oman lapsen kaipuu tavalla tai toisella (isyys ei ole biologiaa, se on mielentila), eikö kannattaisi todella ottaa tämä tarve vakavasti. oletko ajatellut, että suomesta löytyy naisia, jotka yhtä kuumeisesti haluaisivat biologisen lapsen, mutta eivät parisuhdetta; ainoastaan toimivan vanhemmuuden. tällainen ratkaisu ei välttämättä olisi mikään uhka parisuhteellenne; eiväthän puolisosi lapset ja exmieskään sitä ole. verrattuna esim. hedelmöityshoitoon tuntemattoman luovuttajan sukusoluilla, tässä olisi lapsen etua ajatellen tarjolla sekä isä että äiti.
- tyypillinen.
mustikkainenvadelmainen kirjoitti:
en jaksanut lukea tarkasti kaikkea kirjoittamaasi, mutta kun kerran puolisollasi on biologisia lapsia, joita rakastat kuin omiasi, mutta sisälläsi asuu kuitenkin vielä oman lapsen kaipuu tavalla tai toisella (isyys ei ole biologiaa, se on mielentila), eikö kannattaisi todella ottaa tämä tarve vakavasti. oletko ajatellut, että suomesta löytyy naisia, jotka yhtä kuumeisesti haluaisivat biologisen lapsen, mutta eivät parisuhdetta; ainoastaan toimivan vanhemmuuden. tällainen ratkaisu ei välttämättä olisi mikään uhka parisuhteellenne; eiväthän puolisosi lapset ja exmieskään sitä ole. verrattuna esim. hedelmöityshoitoon tuntemattoman luovuttajan sukusoluilla, tässä olisi lapsen etua ajatellen tarjolla sekä isä että äiti.
itsekäs ajattelutapa,vaikka "pidän" vaimoni lapsista,silti haluan OMAT lapset. Adoptiota helpompi tapa on,käy luovuttamassa spermaasi silloin tiedät että lapsiasi on siellä sun täällä,tai vaihda toiseen naiseen jonka kanssa sitten teette ikiomia lapsia.
- vaan ihan..
tyypillinen. kirjoitti:
itsekäs ajattelutapa,vaikka "pidän" vaimoni lapsista,silti haluan OMAT lapset. Adoptiota helpompi tapa on,käy luovuttamassa spermaasi silloin tiedät että lapsiasi on siellä sun täällä,tai vaihda toiseen naiseen jonka kanssa sitten teette ikiomia lapsia.
luonnollista tahtoa omia lapsia. Aloittajan vaimolla jo lapset on, aloittajalla ei.. Eikä se ole sama asia jos vaimo on lapset kasvattanut ja ollut se vanhempi ja aloittaja on tullut myöhemmin kuvioihin kun lapset ovat isoja (näin siis käsitin jutun menneen). Ei silloin tule mitään samalla tavoin läheistä suhdetta näihin lapsiin kuin mitä olisi ollut jos olisi ollut kuvioissa ihan alusta lähtien.. Ei aloittaja ole itsekäs, hänen vaimonsa on itsekäs vaikka ymmärrän kyllä sen että jos sitä omaa lasta ei halua niin tilanne on hankala vaimollekin.. En vain ymmärrä miksi vaimo tekee noin, antaa jotain toivoa mahdollisesta adoptoinnista vaikka ei tahdo omaa lasta ja vaipparunjalssia ja pikkulapsi aikaa uudestaan edes oman pienokaisen muodossa? Ei se ole yhtään helpompaa adoptoidunkaan lapsen kanssa, adoptiolapsen kanssa on myös ihan omat ongelmansa.. Ja jos adoptoi vanhemman lapsen, esim. 5 vuotiaan venäjältä, kiinasta, afrikasta tai mistä nyt sitten adoptoikaan niin lapsella voi olla takanaan hyvinkin vaikeita ja traumatisoivia kokemuksia. Eikä tälläisen lapsen kasvattaminen ole helppoa vaikkei sitä ihan pikkulapsiaikaa olisikaan..
- J
mustikkainenvadelmainen kirjoitti:
en jaksanut lukea tarkasti kaikkea kirjoittamaasi, mutta kun kerran puolisollasi on biologisia lapsia, joita rakastat kuin omiasi, mutta sisälläsi asuu kuitenkin vielä oman lapsen kaipuu tavalla tai toisella (isyys ei ole biologiaa, se on mielentila), eikö kannattaisi todella ottaa tämä tarve vakavasti. oletko ajatellut, että suomesta löytyy naisia, jotka yhtä kuumeisesti haluaisivat biologisen lapsen, mutta eivät parisuhdetta; ainoastaan toimivan vanhemmuuden. tällainen ratkaisu ei välttämättä olisi mikään uhka parisuhteellenne; eiväthän puolisosi lapset ja exmieskään sitä ole. verrattuna esim. hedelmöityshoitoon tuntemattoman luovuttajan sukusoluilla, tässä olisi lapsen etua ajatellen tarjolla sekä isä että äiti.
Tästä taitaa nyt muodostua mun oma henk koht blogi lapsettoman nuoren miehen tiestä... johonkin. Sikäli mikäli asia kiinnostaa ketään, niin avaan asiaa hieman lisää. Kommentit ovat olleet rakentavia ja saan niistä perspektiiviä asioihin (oma suhtautuminen asiaan elää jatkuvasti).
Jos minulla olisi ystävä samassa tilanteessa kuin minä itse olen nyt, olisin luultavasti ensimmäisten joukossa suosittelemassa uuden, nuoremman mamman blokkaamista. Siis jos en tietäisi paremmin.. Tilanne on kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa elämässäni koin löytäneeni ison osan itsestäni rakastuttuani "vaimooni" kolme vuotta sitten. Rakkaus ja lämpö meidän kahden välillä on jotakin niin isoa, etten oikein aina edes ymmärrä sitä. Kovin on harmaalta tuntunut maailma erojen aikana. Erot ovat joka kerta johtuneet tästä lapsesta - mulle on tarjottu mahdollisuutta mennä ja toteuttaa mun unelma, mutta mä löysin kodin "vaimoni" luota ja ihmisen on vaikea kotoaan mihinkään lähteä. Melkoista runo-osastoa... yritän pysyä asiassa.
En halua tästä suhteesta siis luopua. Vaihtoehdot? On puhuttu omasta,yhteisestä lapsesta, adoptiosta ja myös tällaisen ns. "kaverilapsen" hankkimista kaavailin, etenkin eron aikana paljon. Ajatus lähti siitä, että lapsen haluan, mutta en "väärää" ihmissuhdetta. Jos kaksi vastuuntuntoista ja järkevää aikuista ihmistä toteuttaa unelmansa ja sitoutuu kasvattamaan yhteishuoltajuudessa lapsen, niin kuka siinä kärsii..? Keskustelin asiasta parinkin kasvatuspsykologin kanssa ja he vakuuttivat ajatuksen olevan realistinen ja ko. menettelyn olevan jopa jossakin määrin yleisesti käytetty. Ajatus on melko "villi" ja vieraan ihmisen kanssa lapsen hankkiminen tuntuu aika kaukaahaetulta ja hankalalta, etenkin kun mun sidosryhmiin ei kuulu yksinäisiä vauvakuumeisa naisia. Palattuamme yhteen, em. toimintamallia ei tyrmätty, mutta olen yrittänyt asiaan löytää ratkaisun sekoittamatta tähän soppaan ylimääräistä ihmistä.
Otin yhteisen lapsen puheeksi kotona. Ei se taida olla mahdollista.. Pelko vammaisen lapsen syntymisestä taitaa olla suurin syy miksi ajatus omasta biologisesta lapsesta tuntuu "vaimosta" niin vaikealta. "vaimo" lainausmerkeissä siksi, että avioliitosta on puhuttu ja tarjouksen olen pöydälle jättänyt, minulle käy koska vaan, missä vaan. Asuinpaikka ja elämät integroidaan virallisesti, kunhan olen oman taloni saanut myytyä. Taloudellisesti ei ole millekään esteitä, huolehdin perheestäni helposti sekä taloudellisesti, että muutenkin. Joku adoptioinfotilaisuus on 4.8. Sinne nyt ainakin ollaan menossa.
Näin ne sanoo, että jos on tahtoa, niin keinot löytyy... Jää nähtäväksi... - saada vammainen
J kirjoitti:
Tästä taitaa nyt muodostua mun oma henk koht blogi lapsettoman nuoren miehen tiestä... johonkin. Sikäli mikäli asia kiinnostaa ketään, niin avaan asiaa hieman lisää. Kommentit ovat olleet rakentavia ja saan niistä perspektiiviä asioihin (oma suhtautuminen asiaan elää jatkuvasti).
Jos minulla olisi ystävä samassa tilanteessa kuin minä itse olen nyt, olisin luultavasti ensimmäisten joukossa suosittelemassa uuden, nuoremman mamman blokkaamista. Siis jos en tietäisi paremmin.. Tilanne on kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa elämässäni koin löytäneeni ison osan itsestäni rakastuttuani "vaimooni" kolme vuotta sitten. Rakkaus ja lämpö meidän kahden välillä on jotakin niin isoa, etten oikein aina edes ymmärrä sitä. Kovin on harmaalta tuntunut maailma erojen aikana. Erot ovat joka kerta johtuneet tästä lapsesta - mulle on tarjottu mahdollisuutta mennä ja toteuttaa mun unelma, mutta mä löysin kodin "vaimoni" luota ja ihmisen on vaikea kotoaan mihinkään lähteä. Melkoista runo-osastoa... yritän pysyä asiassa.
En halua tästä suhteesta siis luopua. Vaihtoehdot? On puhuttu omasta,yhteisestä lapsesta, adoptiosta ja myös tällaisen ns. "kaverilapsen" hankkimista kaavailin, etenkin eron aikana paljon. Ajatus lähti siitä, että lapsen haluan, mutta en "väärää" ihmissuhdetta. Jos kaksi vastuuntuntoista ja järkevää aikuista ihmistä toteuttaa unelmansa ja sitoutuu kasvattamaan yhteishuoltajuudessa lapsen, niin kuka siinä kärsii..? Keskustelin asiasta parinkin kasvatuspsykologin kanssa ja he vakuuttivat ajatuksen olevan realistinen ja ko. menettelyn olevan jopa jossakin määrin yleisesti käytetty. Ajatus on melko "villi" ja vieraan ihmisen kanssa lapsen hankkiminen tuntuu aika kaukaahaetulta ja hankalalta, etenkin kun mun sidosryhmiin ei kuulu yksinäisiä vauvakuumeisa naisia. Palattuamme yhteen, em. toimintamallia ei tyrmätty, mutta olen yrittänyt asiaan löytää ratkaisun sekoittamatta tähän soppaan ylimääräistä ihmistä.
Otin yhteisen lapsen puheeksi kotona. Ei se taida olla mahdollista.. Pelko vammaisen lapsen syntymisestä taitaa olla suurin syy miksi ajatus omasta biologisesta lapsesta tuntuu "vaimosta" niin vaikealta. "vaimo" lainausmerkeissä siksi, että avioliitosta on puhuttu ja tarjouksen olen pöydälle jättänyt, minulle käy koska vaan, missä vaan. Asuinpaikka ja elämät integroidaan virallisesti, kunhan olen oman taloni saanut myytyä. Taloudellisesti ei ole millekään esteitä, huolehdin perheestäni helposti sekä taloudellisesti, että muutenkin. Joku adoptioinfotilaisuus on 4.8. Sinne nyt ainakin ollaan menossa.
Näin ne sanoo, että jos on tahtoa, niin keinot löytyy... Jää nähtäväksi...lapsi on todella suurempi iäkkäänä, mutta sitä on korostettu liikaa. Tunnen/tiedän sairaanhoitajana jopa yli 50v äitejä, jotka ovat synnyttäneet terveen lapsen. Eräs 50v äiti synnytti terveet kaksoset.
Raskaaksi tuleminen voi olla suurempi ongelma, kun ikä alkaa olla yli 35v...
Itse synnytin nuorimmaiseni 44v ja edelliseen oli ikäeroa 20v...Olin kuin ensisynnyttäjä. Nykyään on useita seuloja ja tutkimuksia joilla saadaan selville useita mahdollisia vammoja ja voi harkita aborttia, jos tulee eteen vakava vamma.
Mutta mikä onkaan lopullinen ratkaisu niin tsemppiä siihen! - Tinttiläinen
J kirjoitti:
Tästä taitaa nyt muodostua mun oma henk koht blogi lapsettoman nuoren miehen tiestä... johonkin. Sikäli mikäli asia kiinnostaa ketään, niin avaan asiaa hieman lisää. Kommentit ovat olleet rakentavia ja saan niistä perspektiiviä asioihin (oma suhtautuminen asiaan elää jatkuvasti).
Jos minulla olisi ystävä samassa tilanteessa kuin minä itse olen nyt, olisin luultavasti ensimmäisten joukossa suosittelemassa uuden, nuoremman mamman blokkaamista. Siis jos en tietäisi paremmin.. Tilanne on kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa elämässäni koin löytäneeni ison osan itsestäni rakastuttuani "vaimooni" kolme vuotta sitten. Rakkaus ja lämpö meidän kahden välillä on jotakin niin isoa, etten oikein aina edes ymmärrä sitä. Kovin on harmaalta tuntunut maailma erojen aikana. Erot ovat joka kerta johtuneet tästä lapsesta - mulle on tarjottu mahdollisuutta mennä ja toteuttaa mun unelma, mutta mä löysin kodin "vaimoni" luota ja ihmisen on vaikea kotoaan mihinkään lähteä. Melkoista runo-osastoa... yritän pysyä asiassa.
En halua tästä suhteesta siis luopua. Vaihtoehdot? On puhuttu omasta,yhteisestä lapsesta, adoptiosta ja myös tällaisen ns. "kaverilapsen" hankkimista kaavailin, etenkin eron aikana paljon. Ajatus lähti siitä, että lapsen haluan, mutta en "väärää" ihmissuhdetta. Jos kaksi vastuuntuntoista ja järkevää aikuista ihmistä toteuttaa unelmansa ja sitoutuu kasvattamaan yhteishuoltajuudessa lapsen, niin kuka siinä kärsii..? Keskustelin asiasta parinkin kasvatuspsykologin kanssa ja he vakuuttivat ajatuksen olevan realistinen ja ko. menettelyn olevan jopa jossakin määrin yleisesti käytetty. Ajatus on melko "villi" ja vieraan ihmisen kanssa lapsen hankkiminen tuntuu aika kaukaahaetulta ja hankalalta, etenkin kun mun sidosryhmiin ei kuulu yksinäisiä vauvakuumeisa naisia. Palattuamme yhteen, em. toimintamallia ei tyrmätty, mutta olen yrittänyt asiaan löytää ratkaisun sekoittamatta tähän soppaan ylimääräistä ihmistä.
Otin yhteisen lapsen puheeksi kotona. Ei se taida olla mahdollista.. Pelko vammaisen lapsen syntymisestä taitaa olla suurin syy miksi ajatus omasta biologisesta lapsesta tuntuu "vaimosta" niin vaikealta. "vaimo" lainausmerkeissä siksi, että avioliitosta on puhuttu ja tarjouksen olen pöydälle jättänyt, minulle käy koska vaan, missä vaan. Asuinpaikka ja elämät integroidaan virallisesti, kunhan olen oman taloni saanut myytyä. Taloudellisesti ei ole millekään esteitä, huolehdin perheestäni helposti sekä taloudellisesti, että muutenkin. Joku adoptioinfotilaisuus on 4.8. Sinne nyt ainakin ollaan menossa.
Näin ne sanoo, että jos on tahtoa, niin keinot löytyy... Jää nähtäväksi...Ajatus ja EHDOTUS avovaimollesi, että tekisit lapsen jonkun toisen kanssa! Ajatteletko miltä tämä kaikki tuntuu avovaimosi näkökulmasta?
Mielestäni tuollaisen ehdotuksen esittäminen on hyvin loukkaavaa avovaimoasi kohtaan, että haluat lapsen sitten jonkun toisen kanssa jos et sitä häneltä saa. Sehän vie pohjan kaikelta suhteessanne. En ihmettele, että hän ei ole kosintaasi suostunut. Tai mitä sitten tarkoitatkin tuolla tarjouksella, jonka olet pöydälle jättänyt.
Tästä herää kysymys, että mitä sinä oikeasti haluat häneltä? Haluat olla hänen kanssaan, mutta se mitä pystyy sinulle antamaan ei kuitenkaan riitä. Haluat enemmän, haluat lapsen vaikka avovaimosi ei halua. Tarjoaako hänen kanssaan oleminen sinulle jotain sellaista elämää esim. statusta ja rahaa, mitä sinulla itselläsi ei ole ilman häntä.
Jos haluat olla avovaimosi kanssa ja koet hänet elämäsi rakkaudeksi, josta et halua luopua niin silloinhan sinun on vain hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on. Sinun itsesi täytyy olla valmis luopumaan jostain. Tässä tapauksessa omasta lapsesta eikä miettiä keinoja miten saisit sittenkin lapsen.
Jos taas haluat lapsen ja avovaimosi ei niin silloin sinun on erottava. Erossa menetät jotain mitä sinulla on hänen kanssaan ollut, mutta sitten saat kenties jonkun toisen kanssa perheen ja oman lapsen. Sekään ei tietysti ole varmaa koskaan. Koskaan ei tiedä saako lapsia. Tai löytyykö sellaista, joka haluaa yrittää niitä kanssasi. - Realismia
Tinttiläinen kirjoitti:
Ajatus ja EHDOTUS avovaimollesi, että tekisit lapsen jonkun toisen kanssa! Ajatteletko miltä tämä kaikki tuntuu avovaimosi näkökulmasta?
Mielestäni tuollaisen ehdotuksen esittäminen on hyvin loukkaavaa avovaimoasi kohtaan, että haluat lapsen sitten jonkun toisen kanssa jos et sitä häneltä saa. Sehän vie pohjan kaikelta suhteessanne. En ihmettele, että hän ei ole kosintaasi suostunut. Tai mitä sitten tarkoitatkin tuolla tarjouksella, jonka olet pöydälle jättänyt.
Tästä herää kysymys, että mitä sinä oikeasti haluat häneltä? Haluat olla hänen kanssaan, mutta se mitä pystyy sinulle antamaan ei kuitenkaan riitä. Haluat enemmän, haluat lapsen vaikka avovaimosi ei halua. Tarjoaako hänen kanssaan oleminen sinulle jotain sellaista elämää esim. statusta ja rahaa, mitä sinulla itselläsi ei ole ilman häntä.
Jos haluat olla avovaimosi kanssa ja koet hänet elämäsi rakkaudeksi, josta et halua luopua niin silloinhan sinun on vain hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on. Sinun itsesi täytyy olla valmis luopumaan jostain. Tässä tapauksessa omasta lapsesta eikä miettiä keinoja miten saisit sittenkin lapsen.
Jos taas haluat lapsen ja avovaimosi ei niin silloin sinun on erottava. Erossa menetät jotain mitä sinulla on hänen kanssaan ollut, mutta sitten saat kenties jonkun toisen kanssa perheen ja oman lapsen. Sekään ei tietysti ole varmaa koskaan. Koskaan ei tiedä saako lapsia. Tai löytyykö sellaista, joka haluaa yrittää niitä kanssasi.Se mikä on yhdelle loukkaavaa, voi olla toiselle aikuisen ihmisen realismia. Ei kaikki ihmiset suhtaudu lapsellisella tunteella asioihin. Kyllähän maailman tärkeimmistä asioista saa ja pitää keskustella.
Alkuperäisen kirjoittajan pulmaan sanoisin, että jos olet löytänyt elämäsi rakkauden, pidä siitä kiinni. Rakasta puolisosi lapsia ja ole heille turvallinen aikuinen. Jos teille tulee yhteinen lapsi adoption tai synnyttämisen kautta, hienoa. Jos ei tule, sinulla on mahdollisuus tulla isäksi toisen naisen kanssa (jos ylipäätään sinusta voi isä tulla, sekään ei ole varmaa). Viimeisin vaihtoehto edellyttää puolisosi kokonaisvaltaista tukea. Jos sitä ei ole, sitten sinun tulee valita kahden asian väliltä: tämän rakkauden tai isyyden.
- .........
Sijaissynnyttäjää voit hakea esimerkiksi Virosta tai Venäjältä tai USAsta. Sijaissynnyttäjään voidaan siirtää sinun spermalla hedelmöitetty munasolu ja munasolun luovuttaja voi olla joku muu nainen kuin sijaissynnyttäjä. Synnyttäjä voi tulla Suomeen synnyttämään ja koska olet isä, sinut merkitään isäksi. Perheen sisäisellä adoptiolla vaimosi tulee lapsen äidiksi.
- Utelias..
Mielenkiinnolla itsekkin lapsettomana olen tätä ketjua lukenut. Mutta mikä mahtaa olla alkuperäisen kirjoittajan tilanne? Ymmärsin, että lapsiasia kuitenkin painoi aikalailla. Lieneekö siihen tullut jo selvyyttä?
- J
Utelias.. kirjoitti:
Mielenkiinnolla itsekkin lapsettomana olen tätä ketjua lukenut. Mutta mikä mahtaa olla alkuperäisen kirjoittajan tilanne? Ymmärsin, että lapsiasia kuitenkin painoi aikalailla. Lieneekö siihen tullut jo selvyyttä?
Hei,
Oikeasti ketään ei varmasti kiinnosta mutta kerron kuitenkin... Aloitin tämän keskustelun näköjään 23.6. Ei siitä nyt niin hirveä kauaa ole, mutta tuntuu, että siitä on ikuisuus.
Muutama kuukausi sitten aloimme yrittää yhteistä lasta. Parin kuukauden yrittämisen jälkeen puolisoni kuitenkin koki tilanteen liian stressaavaksija ahdistavaksi, eikä hän halunnut enää jatkaa "prosessia". Miksi näin? Suurin yksittäinen syy on varmasti tämän laman aiheuttamaa: puoliso jäi työttömäksi suurinpiirtein samoihin aikoihin. Joitakin ihmisiä työ määrittelee ja ymmärrän kuinka epävarmalla pohjalla kaikki hänen mielestään oli. Ei se auta vaikka siinä vierellä sanot, että "kyllä mä hoidan kaiken". Vaikka on hyvät taloudelliset edellytykset elämälle, ihmisellä täytyy olla kuitenkin ote omasta elämästään. Olen sen ymmärtänyt. Syitä oli muitakin, pelkoja ja epävarmuustekijöitä. Mitäs nyt sitten? En mä ole mihinkään mennyt, pysyn kultani vierellä. Kyllähän tää asia painaa, mä en juurikaan nuku ja kroppa alkaa esittää vastalauseita.
Ollaan sentään opittu puhumaan asioista. Mä en voi väittää, että puolisoni edelleenkään haluamalla haluaisi lasta, mutta nykyään se on lähinnä kiinni pystymisestä (olkoon se sitten psyykkistä - syy kuitenkin), jonkin asteinen halu ja kyky nähdä (vielä yhden) lapsen syntymisestä aiheutuvat positiiviset asiat on kuitenkin syntynyt.
Olemme pyöritelleet vaihtoehtoja ja vähissähän ne ovat... Adoptio on tehty meille turhan vaikeaksi ja asuinseudun 6 v. jonot ei puhuttele... Kohdun vuokraus/ sijaissynnyttäjän käyttö? Laitonta, tiedetään, mutta sitä tässä on pyöritelty. Puoliso jopa ehdotti, että teen lapsen jonkun nuoremman kanssa - hoidetaan sitä siten yhdessä.. Oikeesti, välillä musta tuntuu, etten mä ansaitse koko naista...
Summa summarum? Kyllä mä olen paikkani löytänyt, ihminen vierellä on oikea. Oman lapsen suhteen en luovuta. Tai pitäiskö alkaa sanoa, kuten puoliso mua jatkuvasti korjaa, MEIDÄN lapsen suhteen en luovuta. - neuvoja kiitos
J kirjoitti:
Hei,
Oikeasti ketään ei varmasti kiinnosta mutta kerron kuitenkin... Aloitin tämän keskustelun näköjään 23.6. Ei siitä nyt niin hirveä kauaa ole, mutta tuntuu, että siitä on ikuisuus.
Muutama kuukausi sitten aloimme yrittää yhteistä lasta. Parin kuukauden yrittämisen jälkeen puolisoni kuitenkin koki tilanteen liian stressaavaksija ahdistavaksi, eikä hän halunnut enää jatkaa "prosessia". Miksi näin? Suurin yksittäinen syy on varmasti tämän laman aiheuttamaa: puoliso jäi työttömäksi suurinpiirtein samoihin aikoihin. Joitakin ihmisiä työ määrittelee ja ymmärrän kuinka epävarmalla pohjalla kaikki hänen mielestään oli. Ei se auta vaikka siinä vierellä sanot, että "kyllä mä hoidan kaiken". Vaikka on hyvät taloudelliset edellytykset elämälle, ihmisellä täytyy olla kuitenkin ote omasta elämästään. Olen sen ymmärtänyt. Syitä oli muitakin, pelkoja ja epävarmuustekijöitä. Mitäs nyt sitten? En mä ole mihinkään mennyt, pysyn kultani vierellä. Kyllähän tää asia painaa, mä en juurikaan nuku ja kroppa alkaa esittää vastalauseita.
Ollaan sentään opittu puhumaan asioista. Mä en voi väittää, että puolisoni edelleenkään haluamalla haluaisi lasta, mutta nykyään se on lähinnä kiinni pystymisestä (olkoon se sitten psyykkistä - syy kuitenkin), jonkin asteinen halu ja kyky nähdä (vielä yhden) lapsen syntymisestä aiheutuvat positiiviset asiat on kuitenkin syntynyt.
Olemme pyöritelleet vaihtoehtoja ja vähissähän ne ovat... Adoptio on tehty meille turhan vaikeaksi ja asuinseudun 6 v. jonot ei puhuttele... Kohdun vuokraus/ sijaissynnyttäjän käyttö? Laitonta, tiedetään, mutta sitä tässä on pyöritelty. Puoliso jopa ehdotti, että teen lapsen jonkun nuoremman kanssa - hoidetaan sitä siten yhdessä.. Oikeesti, välillä musta tuntuu, etten mä ansaitse koko naista...
Summa summarum? Kyllä mä olen paikkani löytänyt, ihminen vierellä on oikea. Oman lapsen suhteen en luovuta. Tai pitäiskö alkaa sanoa, kuten puoliso mua jatkuvasti korjaa, MEIDÄN lapsen suhteen en luovuta.Minä olen aivan samassa tilanteessa kuin sinä. Tosin olen nainen. Enää ole ole kovin paljoa aikaa saada biologinen lapsi, miehellä on jo 3 lasta edellisestä liitosta. Mies on minua huomattavasti vanhempi.
Hänen mielestään 3 lapsen edellisestä liitosta pitäisi riittää minullekin, lisää ei kuulemma hän enää suostu tekemään. Mutta ne lapset eivät silti ole minun. Heillä on jo isä ja äiti. Lisäksi mies ei voi ymmärtää vauvankaipuuta, sitä että saisin kokea raskauden ja oman lapsen. Hänen mielestään haihattelen turhia, että jos meinaan hänen kanssaan olla niin pitäisi vain hyväksyä oma lapsettomuuteni. Adoptio ei tule kysymykseen, koska ei mies vaan halua lasta.
Kun tutustuin mieheen ei lapsen saaminen tuntunut olevan kriteeri nro 1 ja ajattelin, että hän muuttaa mielensä vaikka hän heti alusta lähtien teki asian selväksi, että ei lapsia. Hänen kanssaan on vain kahden aikuisen liitto ja joka toinen viikonloppu lapset edellisestä liitosta. En ikinä kuvittellut, että hän ei todellakaan halua MINUN kanssani lasta, koska oli niitä kuitenkin kolme entisen vaimonsa kanssa tehnyt.
Kaikesta huolimatta tunnen samoin kuin sinä: että ihminen vierellä on oikea ja olen paikkani löytänyt. Välillä vaan käy mielessä, että luovunko jostain vielä isommata ja tärkeämmästä asiasta tämän miehen rinnalla. Että miehellä on kaikki: vaimo ja lapset. Minulla on vain mies. Riittääkö se loppuun asti? En tiedä miten edetä, sinulla tilanne tuntuu kuitenkin valoisammalta, että vaimosi on valmis "antamaan" sinut muille lainaksi, jotta saat lapsen. Voi olla, että eroan ja lähden jonkun muun matkaan muutaman vuoden päästä jos en saa päätäni selväksi. Toivo tietysti elää, että mies muuttaa mielensä. Pelkään, että hän käy kohta sterilisaatiossa jos vielä yritän ottaa asian puheeksi. Sitä en kestäisi.
Ketjusta on poistettu 107 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Naiset miltä kiihottuminen teissä tuntuu
Kun miehellä tulee seisokki ja ja sellainen kihmelöinti sinne niin mitä naisessa köy? :)1138650- 402605
- 1272342
- 231976
Miksi kohtelit minua kuin tyhmää koiraa?
Rakastin sinua mutta kohtelit huonosti. Tuntuu ala-arvoiselta. Miksi kuvittelin että joku kohtelisi minua reilusti. Hais151724- 121534
Kyllä poisto toimii
Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa151477"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla141419- 151292
Kristityt "pyhät"
Painukaa helvettiin, mä tulen sinne kans. Luetaan sitten raamattua niin Saatanallisesti. Ehkä Piru osaa opetta?!.131213