kokemuksia omilleen muutosta?

kiitti kun kerroit noista huonommista puolista :)

Kannattaa tosiaan miettiä sitä omaa opiskelua ja tavoitteita, että riittääkö aika oman kodin ylläpitämiseen ja asioiden hoitamiseen opiskelun ohella. En sanoisi niin jyrkästi kuitenkaan, että ei kannata muuttaa jos käy lukiota. Se riippuu henkilöstä, että mikä on opiskelumoraali tai että miten ylipäätänsä pärjää koulussa. Jos koulu sujuu hyvin ja luulee, että pystyy opiskelemaan ihan hyvin, vaikka asuisikin yksin niin en näe estettä opiskelun osalta. Kannattaa muistaa, että jos ei käy koulussa ei tule tukirahojakaan.

Itse muutin pois 17- vuotiaana. Minulla on kaksoistutkinto eli työtä riittää koulussa. Lemmikkejä on kissoja ja koira akvaario. Rahat on välillä tiukoilla, mutta onneks äiti on reilu ja auttaa tarvittaessa. Kuitenkin oon viime aikoina oppinu pitämään taloudesta paremmin huolta eikä oo tarvinnu vaivata äitiä tai isää ollenkaan.

Se kuinka rankaksi oman elämän aloittamisen tekee riippuu omista periaatteista ja tottumuksista. Teetkö ruoan alusta alkaen itse vai ostatko valmisruokaa. Kuinka usein siivoat, annatko paikkojen pölyyntyä ja tisikien kerääntyä vai pidätkö kodin siistinä koko ajan. Omasta mielestäni ei saisi laiminlyödä vuokranmaksua tai muiden laskujen maksamista(sähkö,vesi, netti tosin jotkin noista saattaa sisältyä vuokraan). Pakolliset ja viralliset jutut täytyy pystyä hoitamaan! Se on merkki kypsyydestä ja siitä, että ihan oikeasti on valmis elämään yksin. Vastuuta EI pidä mennä työntämään kokonaan vanhempien niskaan. Neuvoja ja apuja voi tietenkin kysyä vanhemmilta kun eihän kukaan ole seppä syntyessään.

Kotona äiti pesi pyykit ja tein oikeastaan liian vähän kotitöitä, mutta äiti olisi toki voinut kysyä apua enempi. Ahkera kuitenkin olen ja tiesin, että kun muutan omaan kämpään niin vastuuta ja työtä riittää. Lemmikkien kohdalla olin jo tottunut tekemään työtä joten niiden osalta rahallinen puoli on ainoa mikä on tuonut lisätaakkaa. Mutta olen nyt oppinut nipistämään kaikki turhat menot pois. Karkit, limsat, alkoholit ym. pois. Rahankäyttö tulee olla hallittua. Mutta valitettavasti sossun luukulle sitä on välillä jouduttu menemään. Välillä inhottaa kun pitäs pestä pyykit ja tiskata astiat, mutta asiat ei hoidu ihmettelemällä vaan on hoidettava hommat pois alta. Pitää kuitenkin saada puhtaita vaatteita ja eikä kannata antaa kodin muuttua sikolätiksi.

Koulun osalta pitää muistaa, että jos asuu yksin niin ei ole kukaan varalla herättämässä jos herätyskello ei toimi. Siksi kannattaa hankkia joko kaksi herätyskelloa tai pitää torkkutoiminto päällä. Aikaa pitää osaa jaotella siten, että on aikaa tehdä läksyt ja muut koulutyöt. Itse huomasin, että stressaavaa on jos ei ole ruokaa kaapissa kun tulee koulusta. Siksi kannattaa suunnitella ne ruoka-asiat hyvin. Ruokaa voi tehdä isomman satsin kerralla ja laitta pakkaseen osan.

Toki yksinasumisessa tulee ne positiiviset puolet!Oma rauha, ei ketään valittamassa ja voi kutsua kavereita ilman, että pitää vanhemmilta kysyä lupaa tai että vanhemmat määrittelisi milloin kaverien pitää lähteä. Minusta tuntui tosi ihanalta jos oli ärsyttävä koulupäivä niin oli se oma koti johon voi mennä omaan rauhaan ilman että siellä on muita. Tietenkin omia pieniä pippaloita voi pitää kunhan muistaa ettei häiritse naapureita. Jos tykkää kovasti juhlia niin kannattaa oikeasti viimeistään siinä vaiheessa miettiä jos tulee eka varoituslappu, että haluaako saada häädön vai pistää itsensä ruotuu.

Täytyy kuitenkin muistaa, että yksinasuminen voi jollain tapaa vähentää tai rajoittaa sosiaalista elämää. Aikaa ei välttämättä kavereille ole yhtä paljon kuin aikaisemmin. Ei kannata missään nimessä kuitenkaan eristäytyä vaan pyrkii pitämään ne sosiaaliset kontaktit. Mutta itse ehdottomasti pidän tärkeänä, että kaikki asiat on hoidettu, varsinkin lemmikkien asiat ennen kavereita ja muita vapaa-ajan juttuja. Jos on rahaa vaativia harrastuksia niin voi olla, että osasta joutuu luopumaan. Ne opintotukisummat kun eivät päätä huimaa. Siksi ei kannata lainata kavereille rahaa ollenkaan. Sen periaatteen otin, koska olen nyt omasta kaveripiiristä kuullut kun ei ole rahojen takaisinmaksu onnistunut ihan helposti.

Kaikkiin rutiineihin tottuu ja siinä muutaman kuukauden jälkeen saattaa asiat sujua jo helposti. Riippuu tietenkin henkilöstä. Kaikkenlaista keittiötarviketta(kattilat, tiskiharja, pesuaineita, siivousvälineitä jne.) tuolia, mattoa, pölynimuri ym. voi joutua hankkimaan ellei kotonta saa mukaan jotain. Itse tyhjensin oman huoneeni kokonaan kun muutin pois joten sain aika paljon huonekaluja tänne. Oli meillä ylimääräisiä tuoleja joten niitäkin sain mukaan. Kirpputorilta löytyy ja tupaantulijaislahjoinakin saattaa saada jotain hyödyllistä. Ajan myötä sitä huomaa, että mitä puuttuu. Mutta riippuu henkilöstä että mitä tarvitsee ja mitä ei. Mikro on tosi hyvä juttu kiireisinä päivinä kun ei ehdi välttämättä ruokaa laittaa, niin lämmittää sitten valmisruokia.

Kannattaa siis tosiaan miettiä tarkkaan oman elämän aloittamista. Toivottavasti tästä oli hyötyä :D

Minävaan....91-- kirjoitti:

Kannattaa tosiaan miettiä sitä omaa opiskelua ja tavoitteita, että riittääkö aika oman kodin ylläpitämiseen ja asioiden hoitamiseen opiskelun ohella. En sanoisi niin jyrkästi kuitenkaan, että ei kannata muuttaa jos käy lukiota. Se riippuu henkilöstä, että mikä on opiskelumoraali tai että miten ylipäätänsä pärjää koulussa. Jos koulu sujuu hyvin ja luulee, että pystyy opiskelemaan ihan hyvin, vaikka asuisikin yksin niin en näe estettä opiskelun osalta. Kannattaa muistaa, että jos ei käy koulussa ei tule tukirahojakaan.

Itse muutin pois 17- vuotiaana. Minulla on kaksoistutkinto eli työtä riittää koulussa. Lemmikkejä on kissoja ja koira akvaario. Rahat on välillä tiukoilla, mutta onneks äiti on reilu ja auttaa tarvittaessa. Kuitenkin oon viime aikoina oppinu pitämään taloudesta paremmin huolta eikä oo tarvinnu vaivata äitiä tai isää ollenkaan.

Se kuinka rankaksi oman elämän aloittamisen tekee riippuu omista periaatteista ja tottumuksista. Teetkö ruoan alusta alkaen itse vai ostatko valmisruokaa. Kuinka usein siivoat, annatko paikkojen pölyyntyä ja tisikien kerääntyä vai pidätkö kodin siistinä koko ajan. Omasta mielestäni ei saisi laiminlyödä vuokranmaksua tai muiden laskujen maksamista(sähkö,vesi, netti tosin jotkin noista saattaa sisältyä vuokraan). Pakolliset ja viralliset jutut täytyy pystyä hoitamaan! Se on merkki kypsyydestä ja siitä, että ihan oikeasti on valmis elämään yksin. Vastuuta EI pidä mennä työntämään kokonaan vanhempien niskaan. Neuvoja ja apuja voi tietenkin kysyä vanhemmilta kun eihän kukaan ole seppä syntyessään.

Kotona äiti pesi pyykit ja tein oikeastaan liian vähän kotitöitä, mutta äiti olisi toki voinut kysyä apua enempi. Ahkera kuitenkin olen ja tiesin, että kun muutan omaan kämpään niin vastuuta ja työtä riittää. Lemmikkien kohdalla olin jo tottunut tekemään työtä joten niiden osalta rahallinen puoli on ainoa mikä on tuonut lisätaakkaa. Mutta olen nyt oppinut nipistämään kaikki turhat menot pois. Karkit, limsat, alkoholit ym. pois. Rahankäyttö tulee olla hallittua. Mutta valitettavasti sossun luukulle sitä on välillä jouduttu menemään. Välillä inhottaa kun pitäs pestä pyykit ja tiskata astiat, mutta asiat ei hoidu ihmettelemällä vaan on hoidettava hommat pois alta. Pitää kuitenkin saada puhtaita vaatteita ja eikä kannata antaa kodin muuttua sikolätiksi.

Koulun osalta pitää muistaa, että jos asuu yksin niin ei ole kukaan varalla herättämässä jos herätyskello ei toimi. Siksi kannattaa hankkia joko kaksi herätyskelloa tai pitää torkkutoiminto päällä. Aikaa pitää osaa jaotella siten, että on aikaa tehdä läksyt ja muut koulutyöt. Itse huomasin, että stressaavaa on jos ei ole ruokaa kaapissa kun tulee koulusta. Siksi kannattaa suunnitella ne ruoka-asiat hyvin. Ruokaa voi tehdä isomman satsin kerralla ja laitta pakkaseen osan.

Toki yksinasumisessa tulee ne positiiviset puolet!Oma rauha, ei ketään valittamassa ja voi kutsua kavereita ilman, että pitää vanhemmilta kysyä lupaa tai että vanhemmat määrittelisi milloin kaverien pitää lähteä. Minusta tuntui tosi ihanalta jos oli ärsyttävä koulupäivä niin oli se oma koti johon voi mennä omaan rauhaan ilman että siellä on muita. Tietenkin omia pieniä pippaloita voi pitää kunhan muistaa ettei häiritse naapureita. Jos tykkää kovasti juhlia niin kannattaa oikeasti viimeistään siinä vaiheessa miettiä jos tulee eka varoituslappu, että haluaako saada häädön vai pistää itsensä ruotuu.

Täytyy kuitenkin muistaa, että yksinasuminen voi jollain tapaa vähentää tai rajoittaa sosiaalista elämää. Aikaa ei välttämättä kavereille ole yhtä paljon kuin aikaisemmin. Ei kannata missään nimessä kuitenkaan eristäytyä vaan pyrkii pitämään ne sosiaaliset kontaktit. Mutta itse ehdottomasti pidän tärkeänä, että kaikki asiat on hoidettu, varsinkin lemmikkien asiat ennen kavereita ja muita vapaa-ajan juttuja. Jos on rahaa vaativia harrastuksia niin voi olla, että osasta joutuu luopumaan. Ne opintotukisummat kun eivät päätä huimaa. Siksi ei kannata lainata kavereille rahaa ollenkaan. Sen periaatteen otin, koska olen nyt omasta kaveripiiristä kuullut kun ei ole rahojen takaisinmaksu onnistunut ihan helposti.

Kaikkiin rutiineihin tottuu ja siinä muutaman kuukauden jälkeen saattaa asiat sujua jo helposti. Riippuu tietenkin henkilöstä. Kaikkenlaista keittiötarviketta(kattilat, tiskiharja, pesuaineita, siivousvälineitä jne.) tuolia, mattoa, pölynimuri ym. voi joutua hankkimaan ellei kotonta saa mukaan jotain. Itse tyhjensin oman huoneeni kokonaan kun muutin pois joten sain aika paljon huonekaluja tänne. Oli meillä ylimääräisiä tuoleja joten niitäkin sain mukaan. Kirpputorilta löytyy ja tupaantulijaislahjoinakin saattaa saada jotain hyödyllistä. Ajan myötä sitä huomaa, että mitä puuttuu. Mutta riippuu henkilöstä että mitä tarvitsee ja mitä ei. Mikro on tosi hyvä juttu kiireisinä päivinä kun ei ehdi välttämättä ruokaa laittaa, niin lämmittää sitten valmisruokia.

Kannattaa siis tosiaan miettiä tarkkaan oman elämän aloittamista. Toivottavasti tästä oli hyötyä :D

Lue lisää

kiitti tosi paljon vastauksesta. Tuli paljon tarpeellista tietoa. :)
Olen oillut aina kova tekemään kotitöitä ja opiskelemaan. Joskus äiti joutuu jopa stoppailee kovaa opiskeluani joten en usko että yksin asuminen olisi ongelmana mulle opiskelujen ja siisteyden suhteen. suurimman vaivan tuottaisivat ruuan laittaminen (omat mössöt kyllä onnistuu :D) ja tuo rahan käyttäminen. tällä hetkellä olen kova törsäilemään kaikki saamani rahat, mutta toivoisin että jos yksin muutaisin niin silloin näkisin kaikki raha-asiat aivan uusin silmin ja oppisin säästeliäämmäksi. Sen lisäksi kaipaan itsenäistymistä hirveästi ja uusia haasteita.

Olet kova tekemään töitä ja sisukas. Tuolla asenteella pärjäät vasrmasti elämässä eteenpäin.

Jäi kuitenkin mietityttämään se poikaystävä, joka tarvitsi sinut maksumieheksi, jotta pääsi muuttamaan. Oli ilmeisesti aika hankala tapaus, kun ei tullut äitinsä kanssa toimeen tuon paremmin, eikä äidilläkään tuntunut olevan poliisia parempia eväitä tarjolla poikaraukalle.

Oletko edelleenkin sitä mieltä, että kannatti muuttaa kesken lukion pois kotoa sen pojan tilanteen vuoksi? Uskoisitko, että jos olisit jäänyt kotiin, olisit voinut keskittää tarmosi koulunkäyntiin grillityön sijaan, ja olisit saanut paremman todistuksen?

Paremmalla todistuksella olisit esim. päässyt suoraan yliopistoon etkä olisi joutunut tyytymään ammattikorkeakouluun. Näin siis siitäkin huolimatta, että ala oli kuitenkin oikea ja amk:stakin voi myöhemmin jatkaa yliopistoon.

Kannattiko muuttaa? kirjoitti:

Olet kova tekemään töitä ja sisukas. Tuolla asenteella pärjäät vasrmasti elämässä eteenpäin.

Jäi kuitenkin mietityttämään se poikaystävä, joka tarvitsi sinut maksumieheksi, jotta pääsi muuttamaan. Oli ilmeisesti aika hankala tapaus, kun ei tullut äitinsä kanssa toimeen tuon paremmin, eikä äidilläkään tuntunut olevan poliisia parempia eväitä tarjolla poikaraukalle.

Oletko edelleenkin sitä mieltä, että kannatti muuttaa kesken lukion pois kotoa sen pojan tilanteen vuoksi? Uskoisitko, että jos olisit jäänyt kotiin, olisit voinut keskittää tarmosi koulunkäyntiin grillityön sijaan, ja olisit saanut paremman todistuksen?

Paremmalla todistuksella olisit esim. päässyt suoraan yliopistoon etkä olisi joutunut tyytymään ammattikorkeakouluun. Näin siis siitäkin huolimatta, että ala oli kuitenkin oikea ja amk:stakin voi myöhemmin jatkaa yliopistoon.

Lue lisää

Koko parisuhde tämän ko. henkilön kanssa oli yhtä henkistä pahoinpitelyä. Olin nuori ja naiivi, luulin voivani pelastaa pojan hänen ongelmiltaan. Kahden yhdessä eletyn vuoden aikana ehdin muuttua ja särkyä itse niin paljon etteivät kaikki ystäväni enää osanneet lähestyä minua. Minusta ei ollut jäljellä mitään, mutta en kyennyt sitä tuolloin tunnustamaan itselleni saati läheisilleni (jotka olivat huolissaan). Tuossa elämäntilanteessa työpaikka oli minun henkireikäni -paikka jossa uskalsin/ sain olla minä, jossa minä pystyin loistamaan ja sain siitä positiivista palautetta. Todennäköisesti työt olivat yksi syy miksi pysyin järjissäni. Rakastin sitä paikkaa ja edelleen muistelen lämmöllä niitä iltoja ja öitä jotka grillillä vietin. Silloisen poikakaverin kanssa erosimme kun olin opiskellut ensimmäisen vuoden yliopistolla. Pääsin muuttamaan ensimmäiseen ihan omaan asuntoon ja se oli silloin iso juttu.

Todistuksesta sanoisin sen verran, että se oli juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan. Yliopistoon sain lisäpisteitä mm. (itselleni todella tuskaisesta) pitkästä matematiikasta ja approsta jonka avoimessa yliopistossa suoritin. En ollenkaan edes hakenut aikanaan ammattikorkeaan, vaan suoraan yliopistoon. Hain ja pääsin ensimmäisellä yrittämällä opiskelemaan alaa josta olen haaveillut jo lapsesta saakka (ja johon lukion opettajatkin kovasti kannustivat. Yläasteen luokanvalvoja totesi että koska jo silloin oli selvät sävelet sen suhteen mitä elämältäni haluan, ei minun ole kuin odottaa että aika kuluu ja pääsen etenemään suunnitelmissani). Voi olla että ilman töitä olisin saanut vieläkin paremmat tulokset kirjoituksista, mutta toisaalta sillä ei ole enää mitään merkitystä. Tällä hetkellä olen tyytyväinen koulumenestykseeni sillä numerot ovat lähellä erinomaista (huolimatta siitä että käyn samalla töissä). Enää ei tosiaan mene kauaa kun saan ensimmäisen maisterintutkintoni, siitä lähden edelleen jatkamaan toisen alan piirissä, edelleen yliopistossa. En siis ole koulusaralla menettänyt omalta kohdalta juurikaan vaikka töissä ahkerasti kävinkin ja omillani asuin. Joustamisesta mainitsin aiemmassa viestissä pääasiassa sen takia, koska alkuperäinen sanoi omassaan että panostaa aivan tosissaan koulun käyntiin, jopa niin paljon että äiti joutuu häntä toppuuttelemaan. Minä en ole koskaan ollut yhtä vastuullinen koulunkävijä vaan pikemminkin tasainen kasin oppilas.

"Oletko edelleenkin sitä mieltä, että kannatti muuttaa kesken lukion pois kotoa sen pojan tilanteen vuoksi?"

Kyllä. Olen sitä mieltä että kannatti. Henkinen koulu on ollut kova, mutta samalla se on todistanut että olen tarpeeksi vahva seisomaan omillani. Minusta on saavuttamaan ja toteuttamaan tavoitteitani ja unelmiani. En olisi minä nyt, ellei taustalla olisi sitä kaikkea mitä sieltä löytyy. Tärkeintä on ollut aina perheen tuki ja turva -tiedän että kotiin voin aina palata väsyneenä ja häntä koipien välissä. Olen edelleen aivan liian kiltti, ajattelen muita ennen itseäni, haluan uskoa kaikista pelkkää hyvää, mutta tiedän myös sen etten kaadu vähästä. Minä pystyn kun vain tarpeeksi haluan.

Mutta elämästä voi selvitä helpommallakin. Ainoa "miinus"-puoli tarinassani on epäonnistunut ihmissuhde, omilleen muuttoa en kadu. En muuttaisi enää kotiin asumaan, en mistään hinnasta vaikka tervetullut olisinkin. Nyt asumme omistusasunnossa rakkaampaakin rakkaamman sulhaseni ja koiriemme kanssa. Häät ovat tulevana syksynä, perhettä olemme suunnitelleet kunhan olen käynyt koulun loppuun. Sitäkin olen miettinyt monesti, osaisinko arvostaa sitä mitä minulla nyt on, ellen tietäisi pahemmasta? Ainakin osaan sanoa omalta kohdaltani kaiken kokemani jälkeen mikä on oikeasti arvokasta ja taistelemisen arvoista. Nyt on hyvä olla.

Kohdallani näin kirjoitti:

Koko parisuhde tämän ko. henkilön kanssa oli yhtä henkistä pahoinpitelyä. Olin nuori ja naiivi, luulin voivani pelastaa pojan hänen ongelmiltaan. Kahden yhdessä eletyn vuoden aikana ehdin muuttua ja särkyä itse niin paljon etteivät kaikki ystäväni enää osanneet lähestyä minua. Minusta ei ollut jäljellä mitään, mutta en kyennyt sitä tuolloin tunnustamaan itselleni saati läheisilleni (jotka olivat huolissaan). Tuossa elämäntilanteessa työpaikka oli minun henkireikäni -paikka jossa uskalsin/ sain olla minä, jossa minä pystyin loistamaan ja sain siitä positiivista palautetta. Todennäköisesti työt olivat yksi syy miksi pysyin järjissäni. Rakastin sitä paikkaa ja edelleen muistelen lämmöllä niitä iltoja ja öitä jotka grillillä vietin. Silloisen poikakaverin kanssa erosimme kun olin opiskellut ensimmäisen vuoden yliopistolla. Pääsin muuttamaan ensimmäiseen ihan omaan asuntoon ja se oli silloin iso juttu.

Todistuksesta sanoisin sen verran, että se oli juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan. Yliopistoon sain lisäpisteitä mm. (itselleni todella tuskaisesta) pitkästä matematiikasta ja approsta jonka avoimessa yliopistossa suoritin. En ollenkaan edes hakenut aikanaan ammattikorkeaan, vaan suoraan yliopistoon. Hain ja pääsin ensimmäisellä yrittämällä opiskelemaan alaa josta olen haaveillut jo lapsesta saakka (ja johon lukion opettajatkin kovasti kannustivat. Yläasteen luokanvalvoja totesi että koska jo silloin oli selvät sävelet sen suhteen mitä elämältäni haluan, ei minun ole kuin odottaa että aika kuluu ja pääsen etenemään suunnitelmissani). Voi olla että ilman töitä olisin saanut vieläkin paremmat tulokset kirjoituksista, mutta toisaalta sillä ei ole enää mitään merkitystä. Tällä hetkellä olen tyytyväinen koulumenestykseeni sillä numerot ovat lähellä erinomaista (huolimatta siitä että käyn samalla töissä). Enää ei tosiaan mene kauaa kun saan ensimmäisen maisterintutkintoni, siitä lähden edelleen jatkamaan toisen alan piirissä, edelleen yliopistossa. En siis ole koulusaralla menettänyt omalta kohdalta juurikaan vaikka töissä ahkerasti kävinkin ja omillani asuin. Joustamisesta mainitsin aiemmassa viestissä pääasiassa sen takia, koska alkuperäinen sanoi omassaan että panostaa aivan tosissaan koulun käyntiin, jopa niin paljon että äiti joutuu häntä toppuuttelemaan. Minä en ole koskaan ollut yhtä vastuullinen koulunkävijä vaan pikemminkin tasainen kasin oppilas.

"Oletko edelleenkin sitä mieltä, että kannatti muuttaa kesken lukion pois kotoa sen pojan tilanteen vuoksi?"

Kyllä. Olen sitä mieltä että kannatti. Henkinen koulu on ollut kova, mutta samalla se on todistanut että olen tarpeeksi vahva seisomaan omillani. Minusta on saavuttamaan ja toteuttamaan tavoitteitani ja unelmiani. En olisi minä nyt, ellei taustalla olisi sitä kaikkea mitä sieltä löytyy. Tärkeintä on ollut aina perheen tuki ja turva -tiedän että kotiin voin aina palata väsyneenä ja häntä koipien välissä. Olen edelleen aivan liian kiltti, ajattelen muita ennen itseäni, haluan uskoa kaikista pelkkää hyvää, mutta tiedän myös sen etten kaadu vähästä. Minä pystyn kun vain tarpeeksi haluan.

Mutta elämästä voi selvitä helpommallakin. Ainoa "miinus"-puoli tarinassani on epäonnistunut ihmissuhde, omilleen muuttoa en kadu. En muuttaisi enää kotiin asumaan, en mistään hinnasta vaikka tervetullut olisinkin. Nyt asumme omistusasunnossa rakkaampaakin rakkaamman sulhaseni ja koiriemme kanssa. Häät ovat tulevana syksynä, perhettä olemme suunnitelleet kunhan olen käynyt koulun loppuun. Sitäkin olen miettinyt monesti, osaisinko arvostaa sitä mitä minulla nyt on, ellen tietäisi pahemmasta? Ainakin osaan sanoa omalta kohdaltani kaiken kokemani jälkeen mikä on oikeasti arvokasta ja taistelemisen arvoista. Nyt on hyvä olla.

Lue lisää

Mulla ei käynyt aivan noin hyvin. Työpaikka ei ollut noin joustava. Olin hampurilaisbaarissa ja vuoroja piti ottaa aina vain lisää ja myös päivällä. Lopulta olin aivan puhki koulun ja työn kanssa ja sairastuin uupumukseen. Poikakaverini oli ressukka, joka kyllä tuki henkisesti, mutta ei saanut mitään töitä, joten sitten kun en jaksanut enää vetää perässäni häntä, niin se suhde loppui.

Pian sen jälkeen kun suhde oli loppunut, huomasin olevani raskaana. Kotiin en halunnut palata, joten jäin asumaan yksin ja yritin olla töissä niin paljon kuin jaksoin, että saisin palkallisen äitiysloman. Siinä vaiheessa vielä kuvittelin, että myöhemmin menisin aikuislukioon tekemään lukion loppuun, koska ei siitä niin monta kurssia jäänyt puuttumaan. Nyt en enää suunnittele kirjoittavani yliopilaaksi, koska lukio ei anna mitään ammatillista pätevyyttä, joka toisi lisää palkkaa. Lukion jälkeen pitää mennä vielä moneksi vuodeksi yliopistoon tai ammattikorkeaan, ja se on nyt tässä tilanteessa aivan epärealistista.