Yksin puhuminen ja keskustelut

Mielenkiintoista, että tällainenkin tuli täällä puheeksi, olen nimittäin itse miettinyt ihan samaa. Ajattelin ensin asian niin, että sellaiset ihmiset puhuvat itsekseen, jotka ovat paljon yksin. Isäni nimittäin jupisee itsekseen, kun on vuosia asunut yksin. Mutta, kun aloin miettiä tarkemmin, isäni on aina puhunut itsekseen, esimerkiksi pihalla puuhaillessaan. Itse teen myös samaa, yksin ollessani järjestän kiivaita keskusteluja, pidän suorastaan puheita milloin mistäkin asiasta. En koskaan ajattele puhuvani kenellekkään, jonka tunnen, paitsi joskus, kun olen mieheeni hermostunut, niin olen antanut pahimpien höyryjen tulla ulos ja saarnannut oikein kunnolla, vaikka mies ei ole ollut paikalla. Äitini piti aina jotenkin sairaana isäni tapaa puhua itsekseen, en sitten tiedä, mitä mieltä aiheesta yleisesti ollaan. Itse en ainakaan koe olevani mitenkään mieleltäni sairas. Joskus saatan näytelläkkin itsekseni, ja laulaa, liekö se sitten jotain esiintymishimoa, joka ei ole päässyt purkautumaan :D

Kerran kun oikein keskityin, sain itsekseenpuhelun lopetettua mutta se palasi takaisin. Nyt pelkään että puhun huomaamattani itsekseni tilanteissa joissa joku saattaa kuulla, esimerkiksi koulussa saatan tunnilla pelätä että sanon jotakin itsekseni, tai metsässä lenkkeillessäni että joku tulee mutkan takaa vastaan kun itsellä kova keskustelu päällä. Tietokoneella istuskellessa tai tv:tä katsoessa käännyn välillä kommentoimaan asioita jollekin vierelläni istuvalle, ketä ei siinä oikeasti ole. Pitää varmaan tosissaan yrittää lopettaa uudelleen.

Minullakin on tapana puhella joskus yksinollessani yksin. Muistelen kuulleeni jostain, että tavallisin syy yksinpuheluun on psyykisen paineen purkaminen. Mielikuvitellen on helppo sanoa suorat niille hankalille tyypeille, joille ei oikeasti kannattaisi sanoa mitään.

Välillä vähän pelottaa, että milloin sitä alkaa ajatuksissaan pajattaa ääneen kadulla kävellessä. Uskoisin, että sellaista ei kohdallani vielä ole tapahtunut.. mutta mistä tietää ;) ?

Oudoltahan se kuulostaa, jos joku sattuukin kuulemaan. Kotonakin joku on joskus saattanut kysyä, että kenelle sä puhut :D Minulla se ainakin liittyy siihen, jos uppoudun kovasti pohtimaan jotakin asiaa. Asia on jotenkin selkeämmin hahmotettavissa, jos sitä selittää kuin ulkopuoliselle sen sijaan, että pyörittäisi vain "omassa päässään". Ulkopuoliselle (vaikka sitten kuvitteelliselle) selittäessä se jotenkin muuttuu selkeämmäksi. Tarpeeksi ajatuksissani jos olen, saatan höpistä itsekseni vaikka kadulla. Se on jo vähän noloa :D Ja vaikuttaa ehkä vähän hullummalta mitä on...

Joudun työnipuolesta tekemään paljon puheita ja esityksiä ja siinä samalla tulee puhuttua itsekseni useita tunteja viikossa ja vieläpä peilin edessä. Entäpä näyttelijät tai uutistenlukijat tai kirjailijat yms, hekin joutuvat käymään tekstiä läpi itsekseen puhuen.

Olen aina ollut puhelias. Nuorenpana saatoin puhua itsekseni ja silloin kuvittelin puhuvani mielikuvitus- kaverille. Joskus pohdin jotain ongelmaa ääneen, kun en ollut varma jostain asiasta.
Minulla oli myös tapana keksiä tarinoita erilaisista kuvista. Esimerkiksi kun väritin värityskirjaa tai piirsin kuvia saatoin puhua ääneen itsekseni tarinaa, jonka keksin kuvasta. Se oli outoa, mutta minusta se oli hauskaa :).

Nykyään en puhu itsekseni missään julkisella paikalla, ja saatan näyttää melko hiljaiselta. Mutta kun pääsen kämpilleni, puhun itsekseni melkein lakkaamatta. Käyn läpi jotain päivän tapahtumia mielessäni ja mietin niitä myös ääneen. Olen aika kiireinen ihminen ja minulla on aina monta rautaa tulessa, ja ääneen puhuminen selvittää asioita hieman. Se helpottaa myös vaikeiden asioiden käsittelyä.

Mutta minulla yksinpuhuminen oikeastaan alkaa kun olen stressaantunut. Yksin puhuessani kertaan ääneen asioita joita olen päivän mittaan eri asia yhteyksissä kokenut. Perheeni on jonkin verran hermostunut asiasta myöskin, mutta olen kertonut miten tuollainen hassu käytös saa alkunsa. Mutta en tiedä itsekään onko käytökseni normaalia... Tämän viestisi perusteella voinen ainakin todeta etten ole vaivani kanssa yksin.

Kuinka suhtautua kun toinen puhuu yksin? Olen hyvin läheisessä tekemisissä ihmisen kanssa, joka puhuu yksin. Luulen, että hän tietää puhuvansa yksin, koska jos olen joskus katsahtanut häntä vähän pitkään hän saattaa ikään kuin säpsähtää. Minua häiritsee, että hän ei puhu asioista esim. minulle vaan höpöttää ja hymyilee itsekseen samaan aikaan, kun hän on kanssani samassa huoneessa tai näköetäisyydellä. En ole tuntenut häntä aikaisemmin, mutta hän on asunut meillä kotiapulaisena noin kuukauden päivät. Itse olen luonteeltani pohtiva, utelias ja keskustelen luontevasti, mutta tämän henkilön kanssa on ollut vähän vaikeampaa koska hän ei kysy, kommentoi tai kerro mitään itse omatoimisesti. Hän kyllä vastaa kysymyksiin.

Miten mun pitäis suhtautua? Minun mielestäni tuo kun ei ole ihan normaalia. Normaali kanssakäymisen vastapainona ja ajatuksien selkiyttäjänä yksinpuhuminen voi olla ihan ok, mutta mikäli normaali kanssakäyminen ei suju, mutta yksinpuhelu sitäkin helpommin, on mielestäni jotain vialla. Halu "parantua" lähtee henkilön sisältä, siihen ei voi toinen vaikuttaa. Mutta uskon kyseisen henkilön kärsivän jollain tavalla tilanteesta. Jokainenhan kaipaa ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa ajatuksia ja kokemuksia. Haluaisin olla tukemassa ja auttamassa tätä ihmistä, mikäli hän haluaisi.

Mitä voisin kysyä häneltä, jotta hän voisi purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan minulle ja huomata, että keskustelua voi käydä myös todellisten ihmisten kanssa?

Toi kertoo vain siitä että olet todennäköisesti yksinäinen. Esim. itse käyn jatkuvasti vastaavia keskusteluja elämääni kuuluvien ihmisten kanssa. En osaa luoda kestäviä ihmissuhteita muiden kanssa ja sen takia joudun tyytymään käymään keskusteluja vain ja ainoastaan itseni kanssa.

Mulla sama ongelma ollut jo niin kauan ku voin vaan muistaa. Yksin höpisen koko ajan itselleni, ikäänkuin luoden jonkun henkilön viereeni. Sillä tavalla ''harjoittelen'' sanomaan jonkun asian jollekulle ihmiselle.. Haluaisin lopettaa, mutta en pysty. En ole yksinäinen henkilö, joten minulla se ei johdu yksinäisyydestä. Onhan se tietenkin noloa kun joku kuulee minun pälpättävän kiivaaseen tahtiin itselleni, en oikein tiedä mitä pitäisi vastata kun joku kysyyy ''Kelle sä puhuit?'' Pelkään tosiaan että esim. luokassa kun on hiljaista, alan puhumaan itselleni. Yleensä siksi joudun kaupungillakin ollessani kuuntelemaan aina musiikkia jotta en ala höpisemään.

Mulla on tapana jutella itsekseni töissä. Ilmiö korostuu kun on mielipahaa tai muuta stressiä ilmassa. Töitä teen siis yöaikaan ja ketään ei ole ympärillä kuuntelemassa. Keskustelut on luonteeltaan pääasiassa kiivaita, ikäänkuin antaisin jonkun kuulla kunniansa. Eli saattaa olla jotain tekemistä stressin kanssa.. :) Mut oon jutellu firman muiden jätkien kanssa, ja on käyny ilmi et en oo ainoo joka asian kanssa painii. Näin ainakin yksinäisillä yötyöntekijöillä :)

Hienoa kuulla, että tälläkin palstalla näin moni puhelee itsekseen, oli se sitten laulujen sanoja tai ihan "tilanteita" jonkun toisen kanssa.

Minusta tuntuu, että itsekseen puhumisessa ei ole mitään sairasta tai häiriöllistä. Minusta se kertoo siitä, että ihmisellä on jatkuva tarve kommunikoida ja viestiä muiden kanssa: ihminen on sosiaalinen olento. Ihminen viestii koko ajan ja taukoamatta itsensä kanssa (tunteet, tuntemukset, muistot -> aivot, ajatukset) ja muiden kanssa monella tavalla: sanaton viestintä (ilmeet, eleet, asennot) ja puhe (sanat, merkitykset, äänenpainot).

Silloin kun on yksin, niin oma, itsensä kanssa käytävä viestintä korostuu. Ajatukset alkavat helposti jyllätä ja niitä saattaa vaikka puhella ääneen, koska on enemmän keskittynyt oman pään sisäisiin liikkeisiin, kun on yksin. Jos viettää aikaa paljon yksin, yksinpuhelemisesta saattaa tulla jopa tapa.

Itse olen asunut reilut pari vuotta yksin ja olen huomannut, että puhelen joskus itsekseni, kun olen ajatuksissani. Minä käyn usein läpi menneitä tapahtumia ja tilanteita ja tavallaan esim. vastailen muille hieman "paremmin", kuin noissa tilanteissa vastasin, näin varsinkin jos olen ollut jossain hankalassa tilanteessa.

Eli ei siinä itsekseen puhelemisessa mitään pahaa ole, se loppuu usein sitten, kun on enemmän ihmisten kanssa. Eli pitäkäämme kaikki huoli siitä, että käymme tarpeeksi ihmisten ilmoilla pitämässä yhteyttä muihin ihmisiin! :D

Se johtuu skitsofreniasta.

minulla onn aivannsamanlaisia kokekuksia

Tämähän on vähän samanlainen ilmiö kuin elokuvassa Cast Away, jossa Tom Hanksin näyttelemä päähenkilö joutuu yksin autiolle saarelle ja ajan kuluessa alkaa keskustelemaan lentopalloon piirretyille kasvoille, jota hän kutsuu Wilsoniksi.

Voisi tavallaan ajatella, että tällainen käytös on paljon yksinviihtyville luontainen puolustusmekanismi mielenterveytensä säilyttämiseksi. Pakkohan on jotenkin käydä läpi niitä pään sisäisiä asioita, jos ei jostain syystä pysty tai halua käydä niitä oikeissa sosiaalisissa tilanteissa.

Itse harrastin yksinpuhelua lapsena, koska olin paljon yksin ja koulukiusattu. Puhuin usein yksin huoneessani tai kävin muuten vaan kuviteltuja keskusteluja pääni sisällä äänettömästi läpi, mutta eläytyen kuitenkin niin, että liikutin käsiäni kuin olisin selostanut samalla kun kuvittelin puhuvani.

Täällä ilmottautuu kanssa yksi joka harrastaa samaa :)

Mulla on ihan sama juttu. Alan näytellä kuvittelemiani tilanteita, avaan oven mielikuvituskaverille, kun kaadan kahvia, saatan kysyä, ottaako Anna, vaikka olisin yksin. Samoin mua kummastuttaa tämä toisinaan. Mutta ihan mukavaa on :)

melkein aina kun olen yksin niin puhun itsekseni ja olen miettinyt syytä siihen ja lopputulos on se että se voisi olla ajattelua ääneen jos on vaikeampi keskittyä miettimiseen... omalla kohdalla tuntui että se on jokin sairaus mutta en tiedä vaikka olisikin... eikä kiinnosta kun on järki ja todellisuus tallella niin ei mitään hätää

Ihanaa että on muitakin, jotka puhuvat itsekseen kunnolla. Minä olen tälläinen, kuvittelen usein "kaverin" viereeni, ja voin keskustella jopa useita minuutteja kiivaasti minulle tärkeästä asiasta, joka kalvaa mieltäni, tai muuten vaan kiinnostaa.Se vapauttaa ja rentouttaa! Puhun aina yksin ja siten ettei kukaan näe, ja luule et olisin hullu. Elämäni on ihanaa, mulla on ystäviä, perhe ja poikaystävä, mutta puhuminen on pysynyt, ja tuleekin pysymään elämässäni. Äitini puhuu myös paljon itsekseen.

Jos ihminen on totaalisen yksin , niin itsekseen puhuminen , varsinkin silloin kun on jotain vaikeuksia tai vastoinkäymisiä joiden yli vain täytyisi selvitä , tai muita hankalia asioita joihin ei saa apua keneltäkään (kun kaikilla tuntuu´ juuri silloin´jotain muuta ...) on mielestäni pikemminkin osoitus ja merkki siitä, että yksilö on mieleltään terve , kuin että hänessä olisi mitään henkistä vikaa. On erittäin kyseenalaista esiintyä tällä palstalla nimim."psykiatri" turvin ja antaa omia skitsofrenialuokituksiaan pelkästään sen perusteella , että joku on ottanut tämän itsekseenjuttelu-teeman esille.Kyseisen nimimerkin käyttö on ´vitsinä´erittäin huono. Ei kukaan (oikeasti) psykiatri lähtisi vaarantamaan virkauraansa kirjoittamalla noin holtittomia mielipiteitä julki ajattelipa hän asiasta yksityisesti mitä hyvänsä. Yksinäisyys on yhteiskunnassamme ongelma,jonka kustannuksella vitsailu ei ole ollenkaan hauskaa. Ajatellaanpa esim. itsemurhia, perheväkivaltaa, päihdeongelmien määrää,syrjäytymistä,koulukiusaamista ,koulusurmia...Mitä näiden ikävien tapausten ja surullisten ilmiöiden taustalta usein löydetään ja mihin päädytään, kun niistä keskustelevat julkisuudessa mielenterveysalan vastuulliset ammattilaiset ym. viranomaiset. Yksilötragedioita, huolestuttavaa kehitystä väärään suuntaan yhteiskunnassamme, jonka p i t ä i s i j o olla huippuluokkaa maailmassa... Niin... onko se sitä ? Auttaisiko, huomaisimme ´tapaukset´riittävän ajoissa? Auttaisiko jos koisimme verovaroin entistä paremman järjestelmän siihen ? Tai mikä sitten auttaisi...?Nähdään huolestuneita ilmeitä ja kuullaan sitäkin huolestuneempia äänenpainoja, kunnes media n. parin viikon kuluttua tarjoaa jotain muuta uutta. Todellisuudessa ,jos näissä keskusteluissa johonkin päädytään,niin se on kyllä helppoa päätellä ilman niitäkin. Yksinäisyys ( jopa perisuhteessa) eli pohjimmiltaan se kun ei ole ketään, kenellä olisi aikaa kuunnella mitään ja ettei kukaan välitä pätkääkään siitä elätkö, kuoletko, oletko olemassa ja jos olet niin mitenja mitä sinulle kuuluu. Jos ja kun ihmiset ,jotka esim. elämäntilanteestaan johtuen ovat ottaneet asiakseen keskustella tiedostamisen ja kommunikaation muodoistaan ja omista paineistaan selviämisen keinoistaan, niin ei kenenkään ´leikkipsykiatrin´ tulisi ottaa siihen mitään kantaa eikä ainakaan esittää mitään `leikkidiagnoosejaan´.Jos tällä palstalla joku on esiintynyt sairaalla tavalla ja syyntakeettoman holtittomasti vaaraa muille aiheuttaen niin se on juuri H Ä N ,eikä kukaan muu.Siitä jos ihminen puhuu yksin ollessaan itsekseen ei taatusti ole yhteiskunnalle,edes teoriassa, haittaa.Yksilölle itselleen se sensijaan voi olla jopa keskeinen keino auttaa itse itseään tiedostamaan ongelmansa ja jopa korjata se omalta kohdaltaan niiltä osin kuin se on hänen vallassaan.Mitäpä nimim ."psykiatrilla olisi tähän sanottavanaan ? (kannattaa muuten muistaa , että valelääkärinä esiintyminen on vakava juttu...)

Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta olen puhunut itsekseni jo lapsesta pitäen. Kun olin lapsi ja katselin lasten ohjelmia, sitten aloin kerrata niitä puhumalla itsekseni ja muodostaa erillaisia äänen korotuksia naisen, miehen, pienen lapsen ja vanhuksen äänen korotuksia. Sitten kun aloin kasvaa isommaksi sulkeiduin aina omaan huoneeseeni ja aloin puhua itsekseni aina muodostamalla erillaisia äänikorotuksia (esim miehen) niin että luulisin puhuvani jollekulle toiselle henkilölle. Helpoottakseni yksinäistä oloa tai purkaamalla tunteita ja ajatuksia. Täytän kohta 20-vuotias ja vieläkin puhun itsekseni vaihtamalla äänenkorotuksia. Saatan olla outo ja uskamaton juttu, mutta uskokaa ja ihmetelkää.

Ei itsekseen puhuminen liity mitenkään skitsofreniaan.Skitsofreenikot pääsääntöisesti haluvat puhua "ajatuksiaan"muille ihmisille.Ihminen on sosiaalinen laumaeläin.Jos ihminen jää yksin,erakoituu,tai on muuten ilman kumppanuutta hän alkaa mielessään rakentaa uusia niin sanottuja utopiaystäviä joiden kanssa hän keskustelee.Tätä tavataan myös pikkulasten kesken.3-5v.Tosin tämä ei liity alkuperäiseen asiaan.Mä kayn lenkillä pari kertaa viikossa ja puhelen siinä hölkätessäni päivän asioitani.Eipä tuosta ole kukaan tullut koskaan huomauttamaan.Oletteko koskaan pannut merkille kuinka moni vastaantulija puhuu itsekseen.

Sielunlain perusteella skitsofreenikoilla ei ole tietoista halua, niinpä sinun määritelmä "ajatuksista" on ajallinen eli pikkuporvarillinen erehdys.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Skitsofrenia

Skitsofreenikot voivat kyllä myös puhua itsekseen ääneen tai jollekkin kuvitellulle ystävälle. *Todistettu on. Tuskin yksinpuhelu kuitenkaan automaattisesti merkkaa skitsofreniaa. Itse olisin kyllä hyvin huolestunut huomatessani puhuvani ääneen itsekseni muussa tapauksessa kuin vitutuksessa tai miettiessä vaikkapa ruuanlaitto aineksia tai kauppalistaa tehdessäni. !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!1

Mullakin tää yksin puhelu on ärsyttävä, mutta kuitenkin niin ihana, rentouttava ja koukuttava tapa. Oon tehny tätä jo aika kauan ja yleensä selvittelen ajatuksiani, päivän tapahtumia tai kuvittelen että puhun suurelle yleisölle tai kaverille tai kuvittelen jopa kokonaisia ''kohtauksia'' ja tapahtumasarjoja ikään kuin sarjoissa. Olen myös huomannut että itsekseen puhelu on mulla koko ajan lisääntynyt ja lisääntynyt...

Nyt vähän aikaa sitten huolestuin tästä ekan kerran, kun psykologian tunnilla oli juttua skitsofrenikoista, mutten kuitenkaan tiedä onko pelkkä yksin puhelu välttämättä merkki mielisairaudesta kun kerta järki, tunteet, todellisuuden taju ja minä ovat ehjiä. Tiedostan siis ettei vieressäni todellakaan ole ketään ja kaikki on vain kuvitelmaa.

Isäni on aina puhunut itsekseen, jatkuvasti. Autossa sen suu liikkuu ja ulkona voi kuulla kuinka se siellä puhelee. Äiti on aina sanonu et on toi kyllä jonkin sortin hullu ja itseänikin ahdistaa oma pikku tapani. Nyt on oon onnistunu olemaan jo huiman viikon ilman yhtään yksin puhelua, mutta halu on niin kova kuvitella kaikkea ja esittää tilanne, että ihan pahaa tekee ja saa todellakin taistella itseään vastaan.

Tää on todellakin pelottava tapa ja pelkään, että olen hullu jos jatkan tätä. Nyt pitää vaa yrittää vierottaa ittensä tästä.

Moikka mulla on tavallaa samanlainen ongelma, mutta puhun yksin vain mielessäni en siis vastaa kysymyksiin ääneen, tämän asia todellakin pelottaa minua ja nyt uskon, että minulla on skitsofrenia tai joku muu mielen häiriö. Voin siis kuvitella, että juttelen esim jollein lääkärille tai vaikka äidiltäni kysyisin yskänlääkettä. Olen äidilleni tästä sanonut, mutta hän sanoo, että ei minulla mitään ongelmaa ole. Eniten pelottaa se, että minun papalla on skitsofrenia eli minun äidin isällä, jos tämä on periytynyt häneltä minulle? Hän kyllä luuli,että koirat valtaavat maailman, ja häntä kuunnellaa salaa ja hänelle puhutaan radiossa. Minulla ei kumminkaan olen näin, ja eikös skitsot yleensä edes tiedä olevansa sellaisia? Mutta minä oikein haluan tutkimuksiin jos tämän voisi vaikka estää lääkeillä. Kannabis on kyllä vähän auttanut, siihen, että mietin parempia asioita, mutta luulen, että siintä pahamaisesta yrtistä tämä juttu alunperinkin lähti, vittu jos minulla jäi joku trippi päälle... Joku pliis auttakaa minua jos tiedätte mikä minulla on vikana? keskustelut ovat kuin unia. sähk.postiosote: [email protected]

Onko muilla ns. näyttelemistä ja sellaista että kuvittelee olevansa esim. televisio haastattelussa tai kaveriporukassa jossa jokainen "sanoo" vuorollaan jotain, eli ei pelkkää toteamista ja itsensä komentamista tai vuorophelua esim. kaverin kanssa. Hullua, tiedän...

Ihan normaalilta kuulostaa! Itsekin harrastan tuota paljon, sekä huomaamatta että tarkotuksella. Se on mielestäni loistava tapa purkaa paineita, käsitellä asioita ja löytää ajattelusta uusia puolia! Keep it up! :D

P.S. Tämä on ollut harvinaisen asiallinen keskustelu täällä. Ilmeisesti yksin puhujat eivät auo päätä niin paljon kuin "jurottajat" :D

Voi hyvänen aika! Minä puhun kiivaita keskusteluja useinkin itsekseni. Välillä on aikoja, jolloin en keskustele itseni kanssa ääneen, mutta tasaisin väliajoin aina palaan tähän "harrastukseeni". Kun nyt mietin taaksepäin, olen jutellut itseksini erityisesti stressaavissa elämäntilanteissa tai silloin, kun on joku isompi juttu päällä (ristiriitoja ystävyyssuhteissa, työpaikoilla tms. tai sitten vain poikkeuksellisen iloisia&tunteikkaita tapahtumia).

Itsekseen puhelu on ainakin mulle terapiaa. Kun olen käynyt keskustelut läpi itsekseni, sitä samaa "oksennusta" minun ei tarvitse kaataa enää kenenkään ystäväni niskaan, vaan voin esittää asiani koostuneemmin ja tiivistetysti. Jos ystävä ei sitä sillä tavalla kerrottuna ymmärrä, minulla on sitten jo valmiiksi harjoiteltu spiikki valmiina :).

Itsekseen puhuminen säästää sekä minua että ystäviäni. Jos selittäisin samalla tavalla asioita muille, tuskin kukaan jaksaisi sellasta kuunnella. Kun kuuntelee itseään puhumassa päässään pyöriviä asioita, ne saavat ihan uuden ulottuvuuden - yleensä huomaan, ettei ne asiat nyt niin isoja tai monimutkaisia olleetkaan. Näin stressi ja harmitus lievittyy kätevästi.

Hei. Minulla on nykyään samanlaisia oireita, jotka esiintyvät varsinkin kun olen hermostunut ja yksin tai humalassa.

Mikäköhän olisi paras lääke tähän, ysimillinen Buranako?

Välillä teen tätä niin paljon, että se on alkanut häiritsemään ja hävettämään minua.
Olenko tulossa hulluksi?
Apua en kehtaa hakea ja pelkään tulevaisuudessa tekeväni itselleni jotain.

Itse puran ongelmiani puhumalla yksin.
Olen oman luonteeni ja ujouteni takia jäänyt aika pahasti välillä jalkoihin. En ole osannut puolustautua ja on hirveän vaikea luottaa ihmisiin. Ei kaikista asioista vaan voi puhua muille.
Puran myös aggressioita ja vihaa yksin puhumalla. Saatan vaikka kuvitellusti sanoa jollekkin ihmiselle suorat sanat tai kuvittelen jonkun uhkaavan tai inhottavan tilanteen joka on tapahunut ja tällä kertaa osaankin puolustaa itseäni.
En sit tiedä miten hullua tämä on.

Ite puhun netin ääressä ja muutenkin jatkuvasti. Ääni on sellanen kuiskaava useimmiten. Kommentoin ääneen mielipiteitä. Se että kuvittelee juttelevansa jollekin tyypille vieressä on aivan häiriintynyttä toimintaa. Kyllähän tietty kissanpiru niitä kuuntelee. Ainuttakaan ihmissuhdetta ei ole perheen ulkopuolella. Toi on vaan keino purkaa paineita.

Itselläni on tuo tapa syntynyt lapsuudesta, koska vietin niin paljon aikaa neljän seinän sisällä yksin. (kiitos äidin

olen asunut jo yli kymmenen vuotta yksin,ja tuosta yksin puhelusta on tullut minulle ihan jokapäiväinen tapa,tuskin olen henkisesti sairas.esim.jos katselen televisiota on menossa joku jännä urheilu kilpailu,vaikkapa hiihto jossa suomalainen voittaa,hihkasen,että katsos nyt voitto tuli kuten sanoin.ja huomaan että hihkaisin näkymättömälle vierustoverilleni.välilä kun oikein joku asia pännii,kiroilen ääneen yksin.joskus kyllä kadulla varoo puhumasta yksin,mutta pitää kättä korvalla,niin on kuin puhuisi kännykkään.ETTÄ TOVERIT PUHUKAA YKSIN,NIIN EI TULE RIITAA.

Itse puhun silloin kun olen yksin. Käyn '' keskusteluja'' läpi esim. kerron jotain mieltä painavaa asiaa ystävälleni pienellä äänellä puhuen. Saatan myös puhua ääneen sen mitä ystäväni mahdollisesti vastaisi kysymyksiini. onko muilla tällaista '' ongelmaa '' ? :)

meillä oli koulussa matematiikan opettaja, joka alkoi toisinaan puhumaan itsekseen, kun keskittyi johonkin. Eli puhui ääneen ilmeisesti mitä ajattelee =D

Välillä sitten havahtui kun koko luokka kuuntelee juttuja ja tuijottaa ja oli sitten hiljaa =)

Fiksu kaveri maisteri ja sosiaalinen.

Emäntä myös toisinaan juttelee itsekseen ja koitan parhaan mukaan olla etten kuulisikaan. Aivan kuin ajatuksia sieltäkin tulisi ulos.

Joskus saatan myös jonkun oletetun tilanteen, keskustelun jonka ajattelen käyväni tulevaisuudessa jonkun henkilön kanssa.

Tämä voi olla varautumista siihen, että uskon joutuvani tiettyyn keskusteluun.

Tämä voi myös johtua siitä, että "henkilö X:n tuntien" uskon että jokin aihe kiinnostaa häntä, tai olen erimieltä jostain aiheesta. Tässä tilanteessa yksin käyty keskustelu liittyy yleensä itsekkyyteeni ja tarpeeseen päteä. Ikäänkuin yksinään väittelemistä.

Yleensä kuitenkin jauhan täyttä paskaa yksinäni, ja kerron mukamas "hauskoja juttuja" Usein naureskelen omille jutuilleni kun olen yksinäni, tai sitten naureskelin ilman mitään järkiperäistä syytä.

Tämä naureskelu on kanssa mielenkiintoinen asia sinänsä, että IHMINENHÄN EI SAA NAURAA JOS MUUT EIVÄT TIEDÄ MILLE HÄN NAURAA. Nauraminen muiden seurassa, niin että he eivät tiedä mille naurat on vastoin sosiaalisen ohjelmoinnin sääntöjä. Joudun usein hillitsemään itseäni, joten uskon että minulle jää "nauruvelkaa" jota on pakko nauraa pois sitten omalla ajalla, kun muut eivät ole kuulemassa.

Joskus voin käydä läpi tilanteita menneisyydestä, kuvittelen ikäänkuin olevani jossain vuosia sitten tapahtuneessa tilanteessa, ja sanon eri asioita kuin silloin sanoin. Mietin mahdollisia erilaisia lopputuloksia. Yleensä nämä yksinpuhelut johtuvat siitä, että koen tehneeni virheen tietyissä tilanteissa.

Joskus käyn haaveiluun liittyviä keskusteluja, tilanteista joissa ikäänkuin haluaisin olla.

Tosiaan, yleisimmät paskanjauhamisen lisäksi ovat varmaankin juuri nuo pätemiskeskustelut. "Olen joku vitun Sokraten tai Hercules" tyyliset keskustelut. Yksinään päteminen kuulostaa vain niin ironisen säälittävältä, mutta uskon että kyseessä on yleinen ilmiö, josta harva vain kehtaa puhua.

Ei tuo pahalta minusta kuulosta. Minä nimittäin puhun itsekseni ja luulen että joku oikeasti vastaa minulle. Ei kuitenkaan ääneen. Eikä minustakaan tässä ole mitään vaarallista kyseessä.

http://www.youtube.com/watch?v=zye3gJEqkzU

Onko normaalia jos ''leikin'' eli saatan yksin kotona ollessani pistää musat soimaan ja kuvitella että nä on nytte mun kotibileet ja vieraita tulee ja sitten juttelen niiden kanssa. Tiedostan tämän olevan vain mielikuvitusta. Ja se on aika hauskaa ja hyvää ajanvietettä sekä hyvä vastapaino tylsälle elämälle. Toinen kuvitelma on esim. poikaystävä-kuvitelmat joille sitten juttelen ja joiden kanssa teen kaikkea. Että tällästä. Sit myös kaiken maailman tv-ohjelmat joissa oon haastateltavana. Ja lista vois jatkua loputtomiin.... Onko tä ihan suht OK, onko muilla kokemusta? Ja korostan vielä tietäväni tämän kaiken olevan täysin puhdasta mielikuvitusta!

Minäkin puhun yksinäni ja olen miettinyt onko se ihan tervettä. Olen puhunut yksinäni jo lapsesta saakka ja olen nyt kolmekymppinen. Luulen omalla kohdallani sen johtuvan yksinäisyydestä. Asun yksin, eikä läheisiä ihmisiä juuri ole ja olen tällä hetkellä lisäksi työtön. Eli ei ole edes työkavereita, joiden kanssa jutella päivän mittaan.

Saatan käydä keskustelua toisen/toisten ihmisten kanssa milloin mistäkin aiheesta. Kuvittelen toisen vastaavan ja melkein jopa kuulen sen. Ymmärrän ja tiedän kuitenkin olevani yksin, eikä minulle oikeasti kukaan puhu takaisin. Tässä on minusta terveen ja sairauden ero. Terve ihminen ymmärtää mitä tekee ja tietää olevansa oikeasti yksin, eikä oikeasti kuule toisen puhetta.

Puhun yksin päivittäin, mutta vain kotona. Joskus tosin kävelyllä saatan hiukan jotain mutista itsekseni.

Mitä yksinäisemmäksi tunnen oloni ja mitä enemmän elämässä on stressiä tai huolia, sitä enemmän puhun yksin. Kai sen avulla pysyy jotenkin järjissään. Olen yrittänyt lopettaa, mutta yht äkkiä huomaan taas juttelevani. Se tapahtuu ihan huomaamatta, vahingossa, siitä on tullut tapa.

Jos täällä on näin paljon muitakin, jotka pystyvät kirjoittamaan aiheesta näin järkevästi, ei kyse voi olla sairaudesta. Vai mitä?

Mä odotan nytkin, että äiti lähtis kotoota että voisin käydä kuvitteellisen keskustelun kuvitteellisen henkilön kanssa... On jo melkein niin riippuvainen siitä, että sitä on tehtävä joka päivä. Kyllä sitten kun siihen havahtuu, pitää itseään hulluna :O "mitä mä taas teen", ja sitten jatkan kuitenkin. Minulle vastataan tuohon: "no puhut itselles, sitähän sä aina teet" :D

Onpa siistiä hoksata että meitä ei ole aivan vähän. Itsellänikin ollut jo monta vuotta kyseinen "quirk". Joskus koetin sitä lopettaakin, muttei se loppujen lopuksi onnistunut - liian pinttynyt tapa.

En muista milloin aloitin, mutta saattaa olla lapsuudesta asti. Viime aikoina huomioinut sitä taas enemmän esimerkiksi kauppareissulla, kun itsekseen kävellessä ja puhellessa saattaa joku hölkätä tai pyöräillä äänettömästi takaa ja sitten hävettää.

Onhan tuota propagandaa siitä miten tommonen on hullun puuhaa ja merkki ties mistä skitsofrenioista jne - väitöksiä, joita on tehty vaikkei ihimisen mielestä tiedetä vielä oikeastaan yhtään mitään. Sen takia tuollainen ihmistä hävettää, kun tuntuu että on outo. Ei tule kysyttyä kavereilta että onko niillä muuten tapana hölöttää itsellensä.

Tämmöstä vielä: http://www.terve.fi/terveyden-abc/itsekseen-puhuminen-parantaa-ajattelukykya

Pienenä poikana kävellessäni yksin juttelin yksin. Kyselin ikään kuin toiselta, vaikka kysyin mielikuvitus ystävältäni. Ystävällä ei ollut nimeä, mutta se ei vastanut ikinä vastoin tahtoani esittämiin kysymyksiin. Yleensä keskustelut oli omia mielenkiinnonkohteita. Olin ikään kuin se joka ei tiennyt asiasta mitään ja sen takia piti kysellä siltä omalta minältään. Vaikka tiesin hyvin vastaukset. Kävely sujui näin mukavammin, kun kukaan ei tuskastunut kysymyksiini.

Varmaan kaikki jotka ovat pitkään yksinään tai paljon yksikseen jotain juttelevat ja kommentoivat tekemisiään itsekseen, ihan normaali vaikka äkkiä ajateltuna voi kuulostaa pähkähullulta. :-)

Juu eiköhän se pienimuotoinen jutustelu ole ihan tervettä. Välillä itselle tulee tilanteita, joissa kysyn/sanon itselleni ääneen "ei hitsi, ei se noin mennyt" tai "mikä päivä se nyt olikaan..". Yleensä tilanteet ovat tämmöisiä.
Huomannut kylläkin että "itseltä kysymisen jälkeen" saan asiat ehkä jopa nopeammin tehtyä tai selville, kuin mitä normaalisti kun en kysy itseltäni. Että sen verran kontrollia on puhumisen suhteenkin. Aika pientähän tuo on vielä.

Kaippa tuo on jonkinlainen "tapa realisoida" tilanne, jotta se sujuisi mallikkaasti loppuun asti.

Sitten kun rupeaa juttelemaan lentävien spagettihirviöiden kanssa, niin voisi olla huolissaan.. tai jos tuntee/näkee jonkun vainoavan ja pitää käskeä se pois.

Itselläni on useita mielikuvitus kavereita joiden kanssa keskustelen usein, mutten ääneen vain itsekseni mielessä. Joskus saatan vastailla ääneen heille, mutta aika harvoin..tällä hetkellä omistan 8 mielikuvitus kaveria(jooh':D..), ja haluaisin yhdestä, läheisimmästäni, tehdä sellaisen "tulpan" (tietäjät tietää;), mutta siinä kestäisi kauan eikä minulla sellaiseen riitä kärsivällisyys:/...Olen myös luomassa itselleni fantasian puolelle kääntyvää mielikuvitusmaailmaa,sitten kun
muistan:) mutta juu:), kuhan avauduin,

Perustakaa seura: Suomen Yksinäänpuhuvat Ry

Puhun yksin jos oon yksin kotona mutta se voi johta siitä että on vähän pelottavaa olla isossa talossa ihan yksin. Joten tavallaan sillon en keskity siihen hiljaisuuteen mikä talossa on. Onko ihan normaalia? Olen 15-vuotias.

Yksikseen puhujat, hankkikaa puhelimeen hands-free -luurit ja pitäkää niitä päässänne aina ollessanne ihmisten ilmoilla. Eipähän tule puheripulin iskiessä enää noloja tilanteita, kun satunnainen ohikulkija luulee teidän puhuvan puhelimessa. ;)

Itsekseen puhuminen sinänsä on aivan normaalia, eikä ainakaan yksinään mikään alkavan mielenterveydellisen ongelman merkki. Sosiaalisesti vähän epäilyttävää, tosin.

Jäin tänään kiinni yksinpuhumisesta. Luulin olevani yksin kotona, mutta mies tulikin yllättäen takaisin. Höpisin keittiössä kovaan ääneen kun hän huuteli eteisestä. Säikähdin ja kiljaisin vielä päälle. Koko päivä on mennyt hävetessä. En voi olla samassa huoneessakaan. En tiedä kauanko kuunteli ja mitä kuuli. Yksin puhuminen on kauhea tapa, haluan siitä pois koska kiinnijääminen on NOLOA!! Harjoittelen tilanteita, puhun niistä asioista joihin en halua tyrmääviä vastauksia. Yksinään kun puhuu, kukaan ei keskeytä ja saa kerrankin jutella niin pitkään asiasta että saa sen valmiiksi ja pois aivosysteemistä. Ihanaa että on joku muukin alan harrastaja!

Minulla on sama ongelma, mutta se tapahtuu vain pääni sisällä, ja vain jos olen yksin. Tuntuu kuin en voisi ollenkaan ajatella "normaalisti" kun esimerkiksi pelaan peliä. Rupean aina tajuamattani selostamaan pelaamistani tai mitä tahansa muuta asiaa mitä teen paraikaa. Haluaisin päästä eroon tavasta mutta tuntuu että se on mahdotonta. Joskus yritän vahvasti keskittyä ja kieltää itseäni puhumasta itselleni, mutta puhuminen palaa aina takaisin. Joskus kun olen puhumassa itselleni ja joku tulee öuokseni kysymään jotain asiaa, niin puhuminen loppuu heti kuten sitä ei olisi tapahtunut koskaan. Ja sitten keksin jonkun uuden asian jota selostaa olemattomille ihmisille. Ellen väärin muista tätä ei tapahtunut ennen mutta jostain tapa on muodostunut ja haluaisin kovasti päästä siitä eroon. Tuntuu siltä että en enää pysty suorittamaan asioita itse vaan joudun kertomaan ne itselleni olemattoman "välikäden" kautta.

Minä viheltelen yssikseen...

Ihmisillä on kaikenlaisia tapoja, mutta luulen ettei sellainen ihminen voi olla hullu joka pohtii omaa mielenterveyttään. Hullu ei uskoakseni epäile itseään ja mielenterveyttään.

Minun enollani on ollut, ja lienee vieläkin tapana, mumista itsekseen kun hän on omissa ajatuksissaan. Suu käy kaiken aikaa ja hän mumisee hädintuskin kuuluvaan ääneen juttujaan. On ihan noin suurinpiirtein normaali mies, ehkä hieman omanlaisensa.

Liika puhuminen ,yleensäkin. Joo.

Paras kun lukee esim.hissaa.

On ihan normaalia puhua itsekseen, ääneen tai ilman.

Itse olen sosiaalisesti harvasanainen. Mutta olisitte ihmeissänne kuinka paljon puhun mielessäni itse keksimieni puhekumppanien kanssa. Syy on yksikertainen, miksen puhu ihmisille niin paljon. He eivät yleensä ymmärrä, mistä puhun. En jaksa sitä ryhtyä selittämäänkään heille. Niinpä tyydyn mielenkiintoisiin keskusteluihin yksikseni. (Joskus olen avannut sanaista arkkuani enemmän ja aina silloin ajatuksiani pidetään mielenkiintoisina.)

Mä osaan käydä pissalla ihan itse.

Ap:n juttu on vielä ihan normaalia. Minä oikein luennoin jostain yhteiskunnallisesta, filosofisesta, psykologisesta tai uskonnollisesta aiheesta yksikseni ääneen. Olen tehnyt tätä koko aikuisikäni. En ole huolissani asiasta, mutta tiedostan sen olevan kai erikoisehkoa.

Tapa se tapa se.
Okei