Mitä luulet, kuinka nopeasti tai hitaasti toipuisit puolison kuolemasta?
Voisitko enään koskaan rakastua, vai jatkaisitko elämääsi ikään kuin puoliso olisi elossa, etkä päästäisi ketään hänen paikalleen?
Voisitko enään koskaan rakastua, vai jatkaisitko elämääsi ikään kuin puoliso olisi elossa, etkä päästäisi ketään hänen paikalleen?
Vastaukset 33
Vanhimmat
Mieheni kuoli 6 vuotta sitten, olin 35. Pari vuotta meni shokissa, enkä mieltänyt itseäni leskeksi.
Sitten pikkuhiljaa aloin toipumaan ja nyt olen ollut jo pitempään valmis uuteen suhteeseen vaan eihän tämä etsiminen niin helppoa ole. Yhteinen elämämme tuntuu nyt jotenkin hyvin kaukaiselta, ihan kuin muistelisin jotain leffaa.
En malta mitenkään olla kirjoittamatta että toivottavasti suhde ja toinen ei ole pelkkä kaukainen leffa ollut. Melko kurjaa jos joku kuolee ja toinen muistelee kuin kaukaista leffaa. Miltä itsestäsi tuntuisi jos olisit taivaan puolessa ja joku miekkonen miettisi kuin leffaa.. :(
No tuota, anteeksi jos sinusta minun tapani surra ja muistella ihanaa liittoamme on jotenkin väärä. Toki pitkä suhde oli enemmän kuin leffa, mutta siitä on jo aika kauan ja äh.. turha yrittää selittää sellaiselle joka ei ole kuolemalle menettänyt puolisoaan :(
etten siinä tilanteessä toipuisi koskaan.
Hyvän koirankin menettäminen on aiheuttanut sen, että tiedän ettei toista yhtä hyvää koiraa löydy, vaikken olekaan mikään koiraihminen. Koiran kyseessä ollessa tiedän , ettei kukaan koira ei olisi edemenneen koiramme veroinen. En voisi ajatella koskaan toista koiraa. Anteeksi vertaus. Niin hyvistä miehistä ei ole kokemusta. Tämä oli vain spekulointia.
jotain minäkin;
Olen koiraihminen ja menettänyt hyviä koiria enemmän kuin yhden tai kaksi.
Jokainen koira voi omalla tavallaan olla se paras koira. Riippuu myös sen ihmisen ja koiran suhteesta. Voi tulla uusi koira, jonka menettäminen tuntuu kipeämmältä kuin sen edeltäjän menettäminen. Aina kun luulee menettäneensä sen parhaan koiransa, voi sen seuraavaksi hankitun koiran menettäminen tehdä vielä kipeämpää. Kun menetin viimeksi koiran, itkin herkeämättä pari päivää, kunnes päätin ottaa uuden pennun, jotta saan ajatukset pois edeltäjästä.
Ei kukaan koira ole toisen veroinen - jokainen koira voi omalla tavallaan olla se paras koira. Uutta koiraa ei pidä koskaan verrata siihen edelliseen. Niin EI PITÄISI tehdä ihmissuhteissakaan.
Olen tosin menettänyt hyvin rakkaan ihmisenkin, monien muiden rakkaiden edesmenneiden sukulaisteni lisäksi. Tuntuu, että ne hyväsydämmisimmät ihmiset ja parhaat koirat kuolevat aina ensiksi.
Kun menettää rakkaan ihmisen tai koiran - kokee ääretöntä henkistä tuskaa (jollei ole sitten tunnevammainen).
Kun menetin rakkaan ihmisen, tuntui kun puolet sydämmestäni olisi repeytynyt ja se toinen puolisko oli hengissä vain vajavaisesti - hengityskin oli vaikeaa. 11 vuotta tapahtumasta on kuitenkin ehtinyt jo viedä toipumista eteenpäin. Uuden suhteen tulee kuitenkin hyväksyä, että vaikka sitä rakasta ihmistä ei ole enää fyysisesti läsnä - se voi elää toisen sydämessä. Tässä tapauksessa uskon että olen parempi ihminen kun sain tutustua tähän omaan menetettyyn rakkaaseeni, koska hän oli niin hyvä ihminen. Voi olla, että olen tulevassa suhteessa (jos sellainen eteen tulee) parempi ihminen, oppiessani jotain ihmiseltä, jonka sain tuntea liian vähän aikaa.
tietää. Riippuu niin paljon eri asioista, esim. elämäntilanteesta. Kai se on vähän eri asia esim. silloin kun on pieniä lapsia kuin joskus hyvin vanhana kun kuolema on jo ihan lähellä muutenkin.
Mietin joskus tuota sillälailla käänteisesti että haluisinko puolisoni jatkavan elämää toisen kanssa jossain vaiheessa jos mie kuolisin. Kyllä mie haluisin mielummin että hän olisi onnellinen jonkun toisen kanssa kuin ikävöisi koko loppuelämän minua.
Sama se sitten kai on toisinpäinkin. Ketään en silti ottaisi korvaamaan tyhjää paikkaa. Sen pitäisi olla sitten ihan oikea rakastuminen. Osaan kyllä olla yksinkin.
sitä voi tietää, mutta jos nyksälle sattus jotain, tuskin ois kelleen helppoo täyttää sitä koloa.
Kukas tuossa kolossa silloin oli... Ei vielä dazu oder...?
leskenä olen ollut yli kymmenen vuotta.Mieheni kuollessa olin 40. Meni viisi vuotta niin,etten todellakaan kiinnittänyt huomiota ihmisten sukupuoleen,ikään, ulkonäköön...Lasten vieminen surusta yli ja käytännön arkielämä vei kaiken huomion.
Sen tiedän,että kotini kynnys on korkea uuden miehen tulla, mutta vielä korkeampi tuntuu olevan sydämeni kynnys.Eipä silti,ei niitä ovikellonsoittajiakaan ole juuri ollut.Osaan elää yksikseni.
Miespuoliset ystävät ja työkaverit ovat minulle tärkeitä,koska minä ainakin kaipaan miehisiä näkökulmia ja elämänasennetta aina välillä.
kokisin tarvetta enää rakastua hänen jälkeensä, ellei se sitten nimenomaan olisi hänen viimeinen tahtonsa, että aloittaisin vielä suhteen jonkun kanssa joskus.
Aah, mitä paatosta...!
mun isä löysi parin kolmen vuoden sisällä uuden naisen äidin kuoleman jälkeen ja hyvä niin. On meinaan ollut meille lapsille henkisesti helpompaa, kun on nähnyt että isukkikin jatkaa elämää.
Kukin tavallaan kuitenkin. Ehkä kannattaa miettiä, mitä itse toivoisit kumppanisi tekevän, jos kuolisit kesken matkan? Itse ainakin toivoisin, että jatkaisi matkaa surutyön jälkeen ja antaisi uusille ihmisillekin mahdollisuuden.
silleen.
n83
Mikäpä estää pitämästä vanhaakin mielessä? Ilman itkuvirsiä.
"että jatkaisi matkaa surutyön jälkeen" Miksi toinen pitäisi unohtaa, ei käy mulle ainakaan.
..tarkoita sitä että olisi unohtanut toisen. Myös mun äitini on kuollut ja hän kuoli "liian nuorena". Isällä on uusi nainen ja hyvä niin. Lastensa äitiä isä ei ole unohtanut eikä tule unohtamaan, tiedän sen. Se että muistaa edesmenneen puolisonsa ei tarkoita sitä että jämähtäisi paikalleen ja eläisi lopun elämäänsä yksin entistä elämää muistellen.
Ja vaikka olenkin yli kymmenen vuotta elänyt yksin mieheni kuoltua,ei se tarkoita sitä,että olisin jotenkin jumiutunut häneen.Kuolema on todella askel rajan taa - ei sinne siirtyneeseen enää tunneta samoja tunteita kuin eläviin.Niin vain on ja koen,että kuolleellakin on oikeus omaan rauhaansa.Ikävä ja muistot ovat sitten eri asia. Ja uusi rakkaus tulee jos on tullakseen;jollekin hyvin nopeastikin toiselle ei enää ollenkaan.
totta turiset!
Vähän sama kuin elämästä nauttiminen - ei sillä tarkoiteta, että joka päivä pitäisi olla bileet.
Edesmenneen pitäminen mielessä - ei sekään tarkoita, että vain edesmennyt on mielessä koko ajan ja pelkästään...
Elämä jatkuu ja muistot kulkee mukana antaen perspektiiviä ja syvyyttä elämään!
Kun puoliso on kuollut ja jos rakastuu uuteen ihmiseen, ei se tarkoita, että tuo edesmennyt pyyhkiytyy mielestä ja sydämestä. Tottakai se siellä säilyy, mutta asettuu ehkä vain vähän eri paikkaan. Sydämessä on tilaa tasan niin monelle rakkauden kohteelle kuin annamme mahdollisuuden.
No ei kukaan ole väittänytkään mitään jämähtämisestä. Kukin eläköön miten haluaa, toista ihmistä ajatellen tai ei. Minä ajattelisin, eikä se tarkoita jämähtämistä !
Mistä säkin tiedät mitä kukin tuntee ketäkin kohtaan, vaikka samoja tunteita kuin ennen. Ei kaikilla olee samaa vakaumusta kuin sinulla! Ei ole kysymys mistää kuolleen rauhasta.
Tämäkin on mielipide kysymys. Jotkut pitää tilaa vain yhdelle ensimmäisenä. Sori. Jos koet monirakkautta ole hyvä.
uudelleen.Kirjoitin siitä miten minä koen,en väittänyt,etteikö joku voi kokea ihan toisin.Kyse ei ole niinkään vakaumuksestani vaan tuntemuksesta,jonka olen kohdannut kuollutta katsellessani.Kuvaan sitä yhdellä sanalla:rauha.
Niin. Jokainen tekee haluamallaan tavalla. Itselleni ihmiset ovat tärkeitä jokatapauksessa. :)
Kyllä hän olisi ykkönen sydämessä aina. Silti pitäisi elää tätäkin elämää.
..ajatuksista pelottavin..=oI
..mu toki oon asiaa aatellu..tänäi viimetteeksi siit oli meil puhetta..hmm uskosin et toipusin hitaasti ja se oisi tuskallista..sillä tuo mies on mun elämäni rakkaus..ei voisi tuon rakkaampaa ihmistä olla..ko hää on..oma lapsi varmaan oisi sitte mut eri tavalla..jotta niin pelkään ettei oisi mulle torellakaa mikää helppo paikka..=o(
..hään myötä oon vasta oppinu elämäänki ja nauttimaan elämästäni..hää ikää ko avasi mulle ihan uuden tavan elää ja vapautti semmosesta elämäni sellistä..jonka jälkee oon tuntennu itteni onnelliseksi ja oikiasti nauttinnu elämästäni aivan uusin aatoksin..=o))
..jotta tähä rakkautee liittys paljo semmosia asioita joita en uskosi koskaa tapahtuneen iliman häntä mun elämässäni..oisin vielläkii varjo vain tähä nykyseen itteeni verraten..josta mie piän..mulla on itsetuntoki nykyjää..=o))
..hmm..voisinko mie sitte nii rakastuu sit oisi perin mahotonta sanoa..varmaanki vuosien päästä..mutten mie ainaskaan heti ees ilkeisi semmosta aatellakkaa..ei siihi mun rinnalleni kuka vain mies passaisi eikä etekää mun miestäni ikinä korvaamaan..jotta nii kauan ko se tuntusi väärälle alkaa uusii suhteisii nii oisin ittekseni..vaikka se veisi mun lopun elämääki sitte..sitte se veisi..
..oon kuiteskin sitoutunu tähä liittooni ja mieheeni aidosti enkä minkää hetken päähäpiston tähe..jotta ei hänen paikalleen tulisi koskaan samanmoista miestä..eikä muutekaa minusta voi aatella nii et joku tulis jonku paikalle..se oisi sitte iha uusi tarina..=o)
Onko tässä nyt kyse siitä paljon parjatusta Kimmosta?? Ihan samat jutut kuin laskin väärinistä.....................
semmoista on elämä...
Älkääs nyt poijjaat enenpää itkettäkö traagisen lovestoryn jälkeen.
Haha, jazuli voi aina kopioida vanhat tekstinsä, kun uusi mies astuu kuvioihin.
ja se oisi tuskallista..sillä tuo mies on mun elämäni rakkaus..ei voisi tuon rakkaampaa ihmistä olla..ko hää on..
..oon kuiteskin sitoutunu tähä liittooni ja mieheeni aidosti enkä minkää hetken päähäpiston tähe..jotta ei hänen paikalleen tulisi koskaan samanmoista miestä..
..hään myötä oon vasta oppinu elämäänki ja nauttimaan elämästäni..hää ikää ko avasi mulle ihan uuden tavan elää ja vapautti semmosesta elämäni sellistä..jonka jälkee oon tuntennu itteni onnelliseksi ja oikiasti nauttinnu elämästäni aivan uusin aatoksin..=o))
naista ainaskaan pitempiaikasta, helpompi päässä ylite jos sattuu kuolla kupsahtamaan.
mitä vähemmin tunnet sen vähemmin kärsit.
sitten sitä, ettet uskalla tosissasi elää. Elämiseen kuluu kaikki tunteiden kirjot, sen korkeuksista syvimpiin syvyyksiin.
Oikeasti menetät enemmän kuin uskotkaan.
..on vanha ketju, mutta laitanpa minäkin sanasen, kun satuin lukemaan. Mieheni kuoli puoli vuotta sitten, hieman yli nelikymppisenä. Kyllä ensimmäiset kuukaudet kuoleman jälkeen on menneet sumussa ja itse on kuin puolikas. Kun menettää itselle niin tärkeän ja rakkaan ihmisen elämä muutuu totaalisesti. Sitä yrittää jatkaa elämää eteenpäin, mutta kaikki on erilaista. Niin moni asia muistuttaa rakkaasta ja siitä mistä on joutunut luopumaan. Itse en ainakaan kykene edes ajattelemaan rinnalleni uutta ihmistä, vaikka kyllä toivonkin että joskus kykenisin. Kaikki olemme erilaisia, mutta luulen että jos jotain todella rakastaa, hänen kuolemasta toipuminen ei ole helppoa. Joskus kun itsekin ajattelin, että mitä jos puolisoni kuolee. Silloin ajattelin, että kuolen itsekkin. Nyt yritän, siis todella yritän löytää tieni takaisin elämään, mutta vaikeata tämä on. Mieheni olisi halunut elää, yitän saada siitä voimaa löytää oman elämänhalun lastenkin takia. joskus sanon itselleni ääneen, i m alive, mutta näin asia on, olen vaan elänkö?
Puolivuotta on surulle lyhyt aika, anna toinenkin puolikas, kokonainen vuoden kierto juhlapäivineen, muistoineen kaikkineen, aikaa tunteille ja eheytymiselle. Uskon, että löydät elämällesi vahvan ja valoisan, uuden polun.
Olen huomannut että naiset jatkavat naimista aika pian erottuaan jonkun toisen kanssa.
Itse miehenä olen pysytellyt sinkkuna enkä ole saastuttanut itseäni muiden nussimissa jätesangoissa.Sellainen mies, joka muiden nussimaa nussii on halveksittava pelle, vielä pahempi keskitysleirilutka on nainen, joka on monen miehen nussima.
Sairaan ihmisen kommentti. Ihmiset eivät ole jätesankoja eivätkä halveksittavia pellejä jos jatkavat elämää.