Arjensankareille

Eihän tää mikään elämänkerta ole, mut sanonpa silti, et miten mua voikaan ärsyttää muut ihmiset (kuulostaapas hyvältä aloitukselta...:P)

Nuoruuteni oli kamala... möyhin jossain epämääräisessä masennuksen sekaisessa teiniangstiahelvetissä ja elin sen mukaisesti. Olin aivan idiootti, tein kaiken mitä ei olis pitänyt rikoksista huumeisiin. Niistä olen maksanut kovaa hintaa jälkikäteen, jouduin vierotukseen, sovitin yhteiskunnalle tekosiani. Elämä oli yhtä helvettiä, mistään ei ollut saada kiinni, ihan todella epätoivoista sätkimistä... Mut siitä se sit vaan lähti, tuli ammatti, tuli töitä, harrastuksia ja jopa ystäviäkin jonkinlaisia, muutama parempikin. Tulin "normaaliksi". (Tästä on aikaa n.10v. Olen noin 30v nainen, vielä hieman selventääkseni..)

Ainakin noin ulkoisesti "normaali, " arvostettu työ, kivat harrastukset, kivat verhot ja kiva pikku auto jnejne jännää, mitä nyt arvostan kyllä, mutta en ehkä ihan niinkuin muut. Tottakai menneisyys on muuttanut, on nähnyt vaikka mitä ja joutunut käymään kovan taiston itsensä kanssa, elämän koulua on tullut käytyä ja luonteessa on varmasti särmää kaikesta eletystä elämästä..

mutta siis pointtini oli se, että hyvät ihmiset, miten te voitte olla niin pikkusieluisia? Tarkoitan teitä "normaaleja"? (pientä yleistystä ja kärjistystä, mutta saan vähän lisäpotkua asiaan:) Miksi aina vaan puututaan muiden asioihin ja tehdään ylipäänsä aina kaikesta niin negatiivista ja hankalaa. Kärsisitte joskus tekin oikein kunnolla, niin arvostaisitte sitä mitä teillä jo on, ettekä olisi kateellisia muille. Maristaan ja valitetaan, kaikki pitäisi saada.. Ei sitä hyvää mieltä sieltä kaupasta saa. Ei ole mitään iloa siitä, että polkee toisia ihmisiä, tunteakseen olevansa jotain. Eikö täällä ole jo kärsimystä muutenkin monella ihan tarpeeksi, niin että sitä ei tarvitsisi kenenkään fiksun ja ajattelevan enää lisätä..

Jotenkin olen onnellinenkin, että elämä on potkinut päähän. Osaan ehkä hieman paremmin nauttia joistain aioista. Näen aina asioissa ennemmin positiivista, jopa huonoista asioista kykenen sitä löytämään. Arvostan pieniäkin asioita. Ei elämä vieläkään mitään ruusuilla tanssimista ole (sitähän tässä luonnollisestikin tavoitellaan:), mut eteenpäin sitä aina vaan porskuttaa..:) Kiirekään ei ole mihinkään, valmiissa maailmassa.

Ja kuinka perussuomalaista ihmistä vaivaa useimmiten asenteeni, ja kun en oikein sattuneesta syystä ole innokas itsestäni kertomaan, kuin perusharmaita juttuja ja idioottikin näkee, että paljon jätän kertomatta. Välttelen perusmasentavia persoonia (eli suurinta osaa) tai pidän "vähän etäällä", tuttavinani, ilman isompaa kiinnostusta. Toivoisin voivani kertoa, mutta tiedän sen reaktion, sen helv****tin kauhistelun ja muun höpötyksen mitä se saa aikaan. Tahtoisin, että voisin olla rehellisesti oma itseni ja että tuntisitte menneisyytenikin, ehkä ymmärtäisittekin (tai tuntisin tulevani paremmin ymmärretyksi..?) minua paremmin.
Kauhistuttaa jo tapa, miten puhutte muista ihmisistä seurassani... mitenhän puhuisitte minusta?

Tunnen kyllä, kun tapaan ihmisen, jolle voi puhua... niitä on surullisen vähän. Isosydämisiä, ymmärtäväisiä ja joilla myös elämää nähtynä. Ilman teitä oisin jo varmaan narun jatkona:) Tai ainakin niin pirun onneton.

Tämä on siis osoitettu teille kaikille pienille arjensankareille, että kun menee päin persettä, se voi olla vain osa voittoa:) ...Ja kaikille oikeasti elämään ilolla suhtautuville.

Rakastakaa toisianne!! (tää oli nyt jo ihan kiusallaan laitettu ylimakealäppä, sopi tähän lopuksi:)
(..mut muuten tarina on tosi)