Hermostuneisuushan luetellaan useankin sairauden oireena mutta entä sellainen hermostuneisuus, että ihminen on koko ajan vihainen tai hermostunut, räjähtelee läheisilleen ihan pienistäkin syistä? Onko jokin sairaus missä hermostuneisuus on "pääoireena"?
Itse kärsin tästä asiasta, hermostun TODELLA helposti, jonka jälkeen seuraa räjähdys, huudan, kiroilen ja saatan viskoa tavaroitakin. Syyt joiden takia hermostun, on naurettavia. Ainakin jälkeenpäin ajateltuna. Olisi ihana olla normaali ihminen mutta tämä asia kalvaa sydäntäni ja mieltäni. Ongelmaan en ole uskaltanut hakea apua koska tämä on minulle todella vaikea puheenaihe, tunnen huonoa omaatuntoa tästä.
Onko kohtalotovereita? Miten tälläisesta selviää? Vai onko tämä vain luonnevika/kasvatuksen aiheuttamaa?
Itse kärsin tästä asiasta, hermostun TODELLA helposti, jonka jälkeen seuraa räjähdys, huudan, kiroilen ja saatan viskoa tavaroitakin. Syyt joiden takia hermostun, on naurettavia. Ainakin jälkeenpäin ajateltuna. Olisi ihana olla normaali ihminen mutta tämä asia kalvaa sydäntäni ja mieltäni. Ongelmaan en ole uskaltanut hakea apua koska tämä on minulle todella vaikea puheenaihe, tunnen huonoa omaatuntoa tästä.
Onko kohtalotovereita? Miten tälläisesta selviää? Vai onko tämä vain luonnevika/kasvatuksen aiheuttamaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Täällä kirjoittelee siis 28 vuotias nainen. Voisiko hormonit tms. olla syynä? Tämä on alkanut sen jälkeen kun sain lapsen. Tosin tätä on jatkunut jo 6vuotta.
suora vastaus: tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö voisi olla yksi sellainen sairaus, jossa kuvaamasi hermostuneisuus on pääoireena. Sinun kannattaisi mennä oireidesi kanssa lääkärin juttusille, koska räjähdysalttiutta on mahdollista lievittää.
Sanoit, ettet ole uskaltanut hakea apua, koska asia on sinulle vaikea - ilmeisesti häpeän vuoksi. Ole ennemmin ylpeä siitä, ettet hyväksy omaa käyttäytymistäsi ja kaipailet siihen apua. Se on oikein hyvä lähtökohta saada lievitystä oireisiin. Nimenomaan on kysymys oireista, jos vaikka taustalla olisikin tuo mainittu tunne-elämän epävakaus. Asiaan kannattaisi saada lievitystä senkin vuoksi, että ne räjähdykset taitavat olla itsellekin aika rankkoja, ne uuvuttavat ja rassaavat - myös elimistöä.
Tietääkseni hoito kuitenkin käytännössä on usein lääkkeellistä, käytetään masennuslääkkeitä. Mutta ne ovat tehokkaita hallitsemattomien räjähdysten lievittämisessä, sen olen nähnyt joskus läheisenä ihan omin silmin. Tuovat helpotusta myös ihmiselle itselleen, koska oma olo ja elämä kevenee, kun ei tarvitse enää olla omien vihanpurkaustensa riepoteltavana. Toivottavasti rohkenet mennä puhumaan asiasta lääkärille. Ei sinulla ole mitään syytä hävetä tai tuntea huonoa omaatuntoa käyttäytymisestäsi - sinua voidaan auttaa.
Mitäs tämän ketjun aloittajalle nykyään kuuluu? Olisi kiva kuulla jotakin.
Heti alkuun täytyy sanoa, että osa kommenteista sai mielen todella matalaksi. Ehkä sitä tuli todella itsekriittiseksi ja ajattelin että olen hirviö. Päädyin kuitenkin siihen, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin.
Apua en ole lähtenyt hakemaan, vaan olen yrittänyt "lääkitä" itseäni muita konsteja käyttäen. Eli tarpeeksi lepoa, hyvä ruoka, ulkoilua. Siihen vielä mäkikuismaa ja kalaöljyä. En tiedä onko nuista kovinkaan paljon apua mutta elän siinä toivossa, että ne voisivat ajan kanssa tuoda jonkin verran helpotusta.
Olen tätä asiaa niin monesti vellonut sisälläni jotta tiedän tällä hetkellä eläväni helpompaa kautta kunnes taas tulee pahempi aika. Ongelma nostaa päätänsä silloin kun olen vihainen töistä, pettynyt ihmisiin tai tunnen yksinäisyyttä. Pitää siis välttää näitä :) Kerään kuitenkin edelleen rohkeutta hakea apua myös ammattiauttajalta, vaikka siinä iso este on jo raha.
Lapsen kanssa on mennyt nyt kuitenkin ihan kivasti, ollaan tehty yhteisiä pelisääntöjä arjen pyörittämiseen, helpottaa pimahtelua esim. sotkuista. Aina on kuitenkin lapsen kanssa ollut sellaiset välit, että kerromme rakastavamme toisiamme, sanotaan hyvät yöt ja minä pyydän anteeksi huutamistani. Joten tuossa en voi enää kovin parantaa "tapojani". Paitsi tietenkin oppimalla olemaan räjähtämättä.
Tiedän, että ongelma ei katoa näin mihinkään, mutta kai tämä itsepohdiskelu on alkua jollekin paremmalle. Olisi varmasti viisasta käydä juttelemassa jonkun kanssa jo pelkästään lapsuutenikin takia, se ei ollut aina helppo, tuntui että aina joutui olemaan "nyrkit pystyssä" puolustamassa itseään.
Kovasti yritän tsempata itseäni jotta omalle lapselleni ei jäisi tuollaista mielikuvaa lapsuudestaan, ja tuo on varmasti asia joka minut lopulta saa sinne psykiatrin luo jos mikä. Mutta ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin, olenpa ainakin itsenäisesti selvinnyt elämässä, ilman toisten apua. Enkä ole väkivaltainen lastani kohtaan, siitä olen kiitollinen.
Tietoisesti yritän hillitä käyttäytymistäni, katsotaan nyt kuinka kauas tuo kantaa.
Jo pelkkä huutaminen on mielestäni eräänlaista väkivaltaa, josta olisi siitäkin hyvä päästä eroon. Itse olen erittäin herkkä huutamiselle ja inhoan/pelkään kun joku huutaa. En ikinä kykene tietyllä tasolla kunnioittamaan tai ehkä pitäisi sanoa arvostamaan ihmistä kovin paljoa jos hän huutaa eikä osaa hillitä itseään. Vanhempani ratkaisevat usein asiat huutamalla ja se on aiheuttanut minulle paljon pelkotiloja. Kyllä nyt sen verran pitää opetella hillitsemään itseään, että puhuu ihmiselle, ei huuda. Oli tilanne mikä tahansa. Vaikka kuinka pyytäisi anteeksi, se ei pyyhi pois sitä mikä on jo tapahtunut. itse ainakin muistan hyvin tarkasti kun minulle on huudettu, ihan sama vaikka anteeksi olisi pyydetty. Jos ihmiset oikeasti välittäisivät, he eivät huutaisi, ellei kyseessä ole oikeasti hätä, jossa täytyy kiinnittää huomiota. Suosittelen että haet apua, huutaminen rakkaimmille (joiksi varmaan lapsesi miellät) ei oikeasti ole tervettä, eikä millään asteikolla hyväksyttävää.
Kyllä on kohtalotovereita, sillä erotuksella, että asun yksin. Mutta täyttä helvettiähän tää on, ei uskalla asunnosta mihinkään oikein lähteä. Liikenteessä en pääse 100 metriä pidemmälle,kun eka "kohtaus" tulee. Tänään, kun yksi ei käyttänyt vilkkua, arvelin, että se oli mulle tarkotettu, läksin seuraamaan, tarkoituksena vähintään sairaalakuntoon hakkaaminen. En enää löytänyt. Mulla ollut 3v. polion jälkitila, ja masennus,jotka vieneet hermot totaalisesti. Ja kun olen käynyt salilla 24 vuotta, käyttänyt testoa, voimaa löytyy toteuttaa esim. äskeinen. Ja ihmissuhteista ei voi puhua. Pahinta on, kun kukaan ei ota vakavasti, lääkäreitä tarkoitan, on psykiatrin aika ensi perjantaina, jos en saa terapiaa, ja oikeaa lääkitystä, tämä ei pääty hyvin.