Hermostuneisuus/räjähdysalttius

Heti alkuun täytyy sanoa, että osa kommenteista sai mielen todella matalaksi. Ehkä sitä tuli todella itsekriittiseksi ja ajattelin että olen hirviö. Päädyin kuitenkin siihen, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin.

Apua en ole lähtenyt hakemaan, vaan olen yrittänyt "lääkitä" itseäni muita konsteja käyttäen. Eli tarpeeksi lepoa, hyvä ruoka, ulkoilua. Siihen vielä mäkikuismaa ja kalaöljyä. En tiedä onko nuista kovinkaan paljon apua mutta elän siinä toivossa, että ne voisivat ajan kanssa tuoda jonkin verran helpotusta.

Olen tätä asiaa niin monesti vellonut sisälläni jotta tiedän tällä hetkellä eläväni helpompaa kautta kunnes taas tulee pahempi aika. Ongelma nostaa päätänsä silloin kun olen vihainen töistä, pettynyt ihmisiin tai tunnen yksinäisyyttä. Pitää siis välttää näitä :) Kerään kuitenkin edelleen rohkeutta hakea apua myös ammattiauttajalta, vaikka siinä iso este on jo raha.
Lapsen kanssa on mennyt nyt kuitenkin ihan kivasti, ollaan tehty yhteisiä pelisääntöjä arjen pyörittämiseen, helpottaa pimahtelua esim. sotkuista. Aina on kuitenkin lapsen kanssa ollut sellaiset välit, että kerromme rakastavamme toisiamme, sanotaan hyvät yöt ja minä pyydän anteeksi huutamistani. Joten tuossa en voi enää kovin parantaa "tapojani". Paitsi tietenkin oppimalla olemaan räjähtämättä.

Tiedän, että ongelma ei katoa näin mihinkään, mutta kai tämä itsepohdiskelu on alkua jollekin paremmalle. Olisi varmasti viisasta käydä juttelemassa jonkun kanssa jo pelkästään lapsuutenikin takia, se ei ollut aina helppo, tuntui että aina joutui olemaan "nyrkit pystyssä" puolustamassa itseään.
Kovasti yritän tsempata itseäni jotta omalle lapselleni ei jäisi tuollaista mielikuvaa lapsuudestaan, ja tuo on varmasti asia joka minut lopulta saa sinne psykiatrin luo jos mikä. Mutta ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin, olenpa ainakin itsenäisesti selvinnyt elämässä, ilman toisten apua. Enkä ole väkivaltainen lastani kohtaan, siitä olen kiitollinen.
Tietoisesti yritän hillitä käyttäytymistäni, katsotaan nyt kuinka kauas tuo kantaa.

pommi28 kirjoitti:

Heti alkuun täytyy sanoa, että osa kommenteista sai mielen todella matalaksi. Ehkä sitä tuli todella itsekriittiseksi ja ajattelin että olen hirviö. Päädyin kuitenkin siihen, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin.

Apua en ole lähtenyt hakemaan, vaan olen yrittänyt "lääkitä" itseäni muita konsteja käyttäen. Eli tarpeeksi lepoa, hyvä ruoka, ulkoilua. Siihen vielä mäkikuismaa ja kalaöljyä. En tiedä onko nuista kovinkaan paljon apua mutta elän siinä toivossa, että ne voisivat ajan kanssa tuoda jonkin verran helpotusta.

Olen tätä asiaa niin monesti vellonut sisälläni jotta tiedän tällä hetkellä eläväni helpompaa kautta kunnes taas tulee pahempi aika. Ongelma nostaa päätänsä silloin kun olen vihainen töistä, pettynyt ihmisiin tai tunnen yksinäisyyttä. Pitää siis välttää näitä :) Kerään kuitenkin edelleen rohkeutta hakea apua myös ammattiauttajalta, vaikka siinä iso este on jo raha.
Lapsen kanssa on mennyt nyt kuitenkin ihan kivasti, ollaan tehty yhteisiä pelisääntöjä arjen pyörittämiseen, helpottaa pimahtelua esim. sotkuista. Aina on kuitenkin lapsen kanssa ollut sellaiset välit, että kerromme rakastavamme toisiamme, sanotaan hyvät yöt ja minä pyydän anteeksi huutamistani. Joten tuossa en voi enää kovin parantaa "tapojani". Paitsi tietenkin oppimalla olemaan räjähtämättä.

Tiedän, että ongelma ei katoa näin mihinkään, mutta kai tämä itsepohdiskelu on alkua jollekin paremmalle. Olisi varmasti viisasta käydä juttelemassa jonkun kanssa jo pelkästään lapsuutenikin takia, se ei ollut aina helppo, tuntui että aina joutui olemaan "nyrkit pystyssä" puolustamassa itseään.
Kovasti yritän tsempata itseäni jotta omalle lapselleni ei jäisi tuollaista mielikuvaa lapsuudestaan, ja tuo on varmasti asia joka minut lopulta saa sinne psykiatrin luo jos mikä. Mutta ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin, olenpa ainakin itsenäisesti selvinnyt elämässä, ilman toisten apua. Enkä ole väkivaltainen lastani kohtaan, siitä olen kiitollinen.
Tietoisesti yritän hillitä käyttäytymistäni, katsotaan nyt kuinka kauas tuo kantaa.

Lue lisää

Jo pelkkä huutaminen on mielestäni eräänlaista väkivaltaa, josta olisi siitäkin hyvä päästä eroon. Itse olen erittäin herkkä huutamiselle ja inhoan/pelkään kun joku huutaa. En ikinä kykene tietyllä tasolla kunnioittamaan tai ehkä pitäisi sanoa arvostamaan ihmistä kovin paljoa jos hän huutaa eikä osaa hillitä itseään. Vanhempani ratkaisevat usein asiat huutamalla ja se on aiheuttanut minulle paljon pelkotiloja. Kyllä nyt sen verran pitää opetella hillitsemään itseään, että puhuu ihmiselle, ei huuda. Oli tilanne mikä tahansa. Vaikka kuinka pyytäisi anteeksi, se ei pyyhi pois sitä mikä on jo tapahtunut. itse ainakin muistan hyvin tarkasti kun minulle on huudettu, ihan sama vaikka anteeksi olisi pyydetty. Jos ihmiset oikeasti välittäisivät, he eivät huutaisi, ellei kyseessä ole oikeasti hätä, jossa täytyy kiinnittää huomiota. Suosittelen että haet apua, huutaminen rakkaimmille (joiksi varmaan lapsesi miellät) ei oikeasti ole tervettä, eikä millään asteikolla hyväksyttävää.