Isä pilasi elämäni

terapeutti on ammattitaitonen, se ei pengo sun menneisyyttä, ellet halua.
Se vaan on onnenkauppaa millasen saa.

Olen viettänyt samanlaisen lapsuuden, nähnyt öisin painajaisia ja suorastaan halvaantunut pelosta. Sain paniikkihäiriön riesakseni ja liian herkkä tuntuisin olevan. Nämä vaivat ovat lievittyneet aktiivisella itseen tutustumisella, eli olen lukenut pinkoittain itseapukirjoja aina kulloisestakin ajankohtaisesta ongelma-aiheesta.

Olen lukenut käytännöllisesti katsoen kaikki alkoholismia ja alkoholistien aikuisia lapsia käsittelevät kirjat, toistakymmentä avioeroa käsittelevää kirjaa, sen jälkeen avioerolapsien elämää koskettavia kirjoja, parisuhdeoppaita, itsetuntemuksen oppaita yms. Ne ovat vieneet mukanaan ja onkin mielenkiintoista nähdä, ettei entiset ongelmat enää "kiehdo", kun ne eivät ole ajankohtaisia. Aina niistä kuitenkin on mallia ja elämänoppia tarttunut ja oma näkemys on avartunut. Olen tajunnut, kuinka kapeasti ihminen ajattelee vain omilla aivoillaan ja jonkun toisen kertomus selviytymisestä antaa ahaa-elämyksen, että toisinkin voi opetella suhtautumaan.

Kyllä sinustakin vielä ihminen tulee, kunhan huomaat ainutlaatuisuutesi ja sen, että olet antanut toisten ihmisten tekemisten ja vajavaisuuden pilata SINUN elämääsi. Nyt kun olet aikuinen, voit jo itse päättää onko elämäsi hyvää vai huonoa. Tehtyjä ei saa koskaan tekemättömiksi, mutta isällesi sinun on annettava anteeksi, sillä "anteeksianto on teidät vapauttava". En ole uskovainen, mutta sain eräässä työharjoittelupaikassa luettavakseni Anneli Valtavaaran kirjan "Kiltteydestä kipeät". Se oli hieman uskonnollinen, mutta olipa kuin suoraan minun elämästäni. Voisit aloittaa vaikka siitä, suosittelen!

jotta,...

http://keskustelu.suomi24.fi/node/8435970

Tärkeintä kai olisi, että saat itsetuntosi riittävälle tasolle pystyäksesi toimimaan ja tunteaksesi elämän elämisen arvoiseksi.

Olet varmaan joutunut piilottamaan omaa itseäsi niin kauan, että et enää oikein tiedä kuka olet sisimmässäsi. Itseesi tutustuminen nyt kun et enää koe fyysistä uhkaa, on edessä. Jotta pääset perille, joudut varmaan palaamaan muistoissa taakse päin. Uskon kuitenkin, että kun uskalla kohdata ne pelot, joiden keskellä elit lapsena, auttaa pääsemään niiden yli.

Kaikesta huolimatta olet edelleen hengissä, sisäisesti hajalla, mutta kuitenkin. Se mitä olet kokenut, ei vähennä arvoasi ihmisenä tipan vertaa. Nyt on sinun aikasi etsiä se mitä sisimmissäsi olet.

rauhaa, aika parantaa haavat.
Anna ajan kulua ja ole lempeä itsellesi.
Älä kiirehdi seurustelusuhteisiin vaan nauti yksinolosta niinkauan kuin se tuntuu tarpeelliselta.
Pidä huoli että kotisi on turvalllinen, paikka jossa saat nuolla haavojasi rauhassa, ulkoile raikkaassa syyssäässä ja opi rakastamaan kaunista luontoa joka on paras terapeutti koko maalmassa.
Yritä löytää yksinkertainen, stressitön työ joka ei vaadi sinulta henkisiä voimavaroja..
Jos olet nainen niin tee itsellesi ihania kauneushoitoja kotona, sitä kautta opit kunnioittamaan itseäsi naisena, maalaa kynsiä, kuori, tee kotona kasvohoitoja jne...kirjastosta voit lainata piristävän mielenkiintoisia kaneusoppaita.
Laita hyvää ruokaa ja leivo, opi nauttimaan kulinaristisista nautinnoista, ne on ne pienet ja huomaamattomat asiat jotka meitä ihmisisä tässä elämässä hoitaa.
Sitten kun jaksat niin voit etsiä jonkin harrastuksen, ala uimaan tai opettele kitaransoittoa, älä anna menneisyyden mörköjen valloittaa elämääsi, tietysti on aika niitäkin miettiä ja käydä läpi mutta ei loputtomiin, on aika myös alkaa elää.
Mä olen käynnyt läpi aika hirveät vuodet, oikeen ryvin mustassa ilmapiirissä, toivon sinulle voimavaroja kahlata eteenpäin, vielä jonainpäivänä aurinko alkaa paistaa.

Mielestäni terapia on se oikea vaihtoehto. Olen ollut samassa tilanteessa. Minulta meni reilut kaksi vuotta uskaltaa ja myöntää terapian tarve. Häpeä oli suuri.

Sinun "sairautesi" (ei ole oikeasti sairaus vaan terveen ihmisen reaktio huonoon ympäristöön) yksi huonoista puolista on se, että se kertoo ettet tarvitse terapiaa. Se on kuitenkin väärässä.

Itse olen kokenut saman, tosin isäni ei koskaan kai lyönyt äitiäni ja minulla ei ollut edes sisaruksia tukena. En koskaan kertonut asiasta kellekkään, häpesin niin kovasti. Nyt olen nuori aikuinen ja asun edelleen vanhempieni luona, eikä väkivaltaa enää ole niin usein. Mutta huomaan että minusta itsestäni on tullut isäni kaltainen, olen hieman väkivaltaan taipuvainen (äitiäni kohtaan mm.), siksi vihaan itseäni. Olen hyvin katkera, ujo ja pettynyt. Ikinä en anna anteeksi, kuinka kamalaa ja tuskallista olikaan kokea se kaikki niin nuorena, kuin painajaista, se kipu ja pelko. Nyt vanhempana olen suunnannut pelkoni aggressioksi. Olen nykyään miesten vihaaja tapahtumien takia, ja tosiaan olen vasta alle parikymppinen tyttö. Olen käynyt lukemattomia kertoja terapioissa ym. mutta mistään ei ole apua. Minulla on väkivallan takia monia muitakin ongelmia:

1. En ole niin sosiaalinen, kuin muut nuoret
2. En pysty ystävystymään miesten kanssa, näen heissä jokaisessa sen saman hirviön, kuin isässäni
3. Olen hyvin herkkä, saatan masentua pienestäkin sanomisesta
4. Minulla on lukemattomia neurooseja, joiden takia ISÄNI laittoi minut avohoitoon, kun olin 12.
5. Isetuntoni on nollissa.
6. Saan ravokohtauksia, ehkä peräisin pidätetystä raivosta isääni kohtaan.
7. Minulla on myös klaustrofobia, johtuen kai siitä, että muistan aina ahtaan nurkan, johon 6-17 -vuotiaana pakenin ja josta hän minut löysi ja hakkasi siihen paikkaan.

En ole ikinä puhunut ihmisen kanssa, joka olisi kokenut saman. Turhaa psykologeille tästä on puhua, eivät he voi mitenkään ymmärtää, sitäpaitsi yleensä tuntuu siltä, kuin he syyllistäisivät minua kaikesta. JA kaikkein eniten ärsyttää, että ihmiset moittivat ujouttani ja lapsekkuuttani. Mutta se johtuu ihan vain siitä, etten saanut silloin elää lapsuuttani.

Taitaa kuitenkin olla niin, että juuri terapia on avain päästä irti menneisyydestä, nimenomaan traumaterapia. Itse olen trumaterapiassa lapsuudenaikaisen pitkäaikaisen traumatisoitumisen vuoksi. Minua ei ole auttanut, vaikka toinen vanhemmistani on jo poissa tästä ajasta. Vähitellen trauma on alkanut hallita elämääni yhä enemmän. Käyn kokeneen, traumoja ja dissosiaatiota hoitavan kognitiivisen terapeutin vastaanotolla. Terapiani vain on kovin hidasta. Puolitoista vuotta olen siinä ollut, mutta edelleen olen alkutaipaleella, vakauttamisvaiheessa. Traumamuistoja emme ole käsitelleet juuri yhtään.

Terapia etenee hoidettavan, ei terapeutin ehdoilla eikä siinä ole sen vuoksi mitään pelättävää. Terapeutti ei voi nopeuttaa terapiaa, koska väkinäisyys vain vahvistaisi puolustusmekanismeja, kuten tapauksessani dissosiaatiota, joka jo muutenkin hallitsee elämääni ja kaikkea. Mutta terapeutin pitää olla juuri traumaterapeutti, traumakoulutusta saanut. Muuten hän ei voi ymmärtää kaikkea sitä "hulluutta", jota traumat voivat aiheutta. Omani ymmärtää minua oikein hyvin, voin sen aistia helposti.

Yksi suuri vaikeus on luottamuksen rakentuminen, kun en ole oppinut luottamaan ihmisiin, kun he ovat olleet pahantekijöitäni. Mutta terapeuttini on hyvin lempeä ja kärsivällinen. Hän ei hätäile eikä vaadi minulta sellaista, mihin en pysty. Kaikki etenee oman sietokykyni ja voimieni mukaisesti.

Ootkos sää nähnyt suomalaisen dokumenttifilmin "Isältä Pojalle"? Tutustu, itse en ole vielä nähnyt mutta haluan nähdä sen pian. Löytyy dvd:nä.