Phantom

Leimasin turnipsia vantterasti. "Hullu pumpernikkeli", mesosin. Kommervenkki? Ehei, rouskutin ja harjasin kantta kiiltäväksi. Njet njet, ei se hapankaali sittenkään ollut pilaantunutta. Kampeloin kelpo läjän porstualle ja soitin kelloa. Ding dong ding dong. Kenelle kellot soivat? Hitto vie, ärisin ja läimäytin moppini keisarin ikkunasta sisään. Jo oli aikakin, tyranni mutisi, mutta pitemmittä puheitta.

Suunnitelma ja symboli olivat yhtä, ne olivat korkeimmat arvot, arvot kaikkien arvojen yllä ja nyt sen ihmeellinen ylipappi oli ilmestynyt hänen silmiensä eteen kaikessa loistossaan. Armollisena ja häikäisevänä olento kohosi hänen yllään ja Maija lauloi hänen kunniakseen. Miten hän tunsikaan nyt sydämessään lämpöisen rakkauden virran kuin polttavan kymen - joka virtasi kohti nyt jo erkaantunutta, koneiden luona riekkuvaa ja musisoivaa demonia! Mutta siinä ei ollut vielä kaikki; olento asteli kohta raskain, kumisevin askelin kiiltelevissä sotilassaappaissaan Maijan eteen ja otti häntä kädestä kiinni ja alkoi kuljettaa hellästi mutta vaativasti kohti maanalaisia katakombeja, joissa tehtaan ammoin työperäisiin sairauksiin ja saasteisiin sekä onnettomuuksiin kuolleet uhrit olivat näytteillä antamansa uhrilahjan kunniaksi. Musiikki konesalissa jatkui ja raskas ovi aukeni kitisten. Punerva hämy valaisi alas johtavia portaita ja olennolla oli käpälässään palava soihtu. Seinillä välkkyi monia iskulauseita lepattavien kynttelikköjen valoissa: ”monta puoluetta, lukuisia. Mutta vain yksi valta”, ”kehitys tai kuolema!”, ”talous tai kuolema!” ja viimein pelkkä ”kuolema!” ja niiden ääni kaikui syyttävään sävyyn henkeään haukkovan Maijan pään sisällä poistaen näin viimeisenkin vastustuksen hänen mielestään. Sitten Maijan mieleen hiipi ihmeellinen seesteisyys ja hetkessä hän oli varma siitä, ettei hän edes kykenisi milloinkaan uhrautumaan aivan tarpeeksi, mutta että olento kyllä ymmärtäisi sen kaikessa armossaan. Voihkaisten Maija laskeutui alas vahvoille käsivarsille ja käytävän portaat johtivat aina vain alemmas, seinillä lepattivat soihdut ja tähdet joita kuolleet pitivät käsissään. Olento asteli rauhaisana ja vakaana kohti alhaalla loistavaa punaisten liekkien hämyä ja Maija tunsi leijuvansa ilmassa.

Samaan aikaan Mauno veti keppanaa kitusiinsa heidän yhteisessä, rupisessa kaksiossaan (josta oli jäljellä n. 15637 osamaksuerää) ja kuunteli jostain muualta betonikolhoosista kantautuvan apinamusiikin kumeita, rytmisiä rumpuja ja koneen ujellusta. Hullut riehuivat ja mölysivät ulkona ja talojen katoilla, polttivat sovhoosien roskiksia ja särkivät kaiken tielleen osuvan. Jossakin vinkui rutinoffin rengas ja häijy hähätys kulkeutui Maunon ahtaaseen kaksioon yhdessä palavan kumin, glykolin ja kytkinlevyjen hajun ja tehtaan haisun kanssa. Liki puolitajuttomana hän katseli tylsänä sohvalla löhöten visailua jonka miespuolinen, räikeästi meikattu miesjuontaja kopeloi muniaan ja kikatti taukoamatta itsekseen liki hysteerisenä, mutta nukkemaiset ihmiset nauroivat katketakseen jollekin muulle katsomossa. Mille he nauroivat, se ei ollut vielä Maunolle käynyt selväksi kaikkena näinä kymmenenä vuotena kun hän oli ohjelmaa jostakin syystä tuijottanut. Yleisö taputti käsiään ja osa laumasta pyörtyi säännöllisin väliajoin, huoltajat kävivät irrottamassa sähköjohdot maahan vaipuneiden ihmisten päistä ja kuljettivat sitten salavihkaa nämä ikuisesti hymyilevät ihmispolot jonnekin pois. Maunon mielessä välähti kuva jonkinlaisesta hartaustilaisuudesta johon myös hän itse tahtomattaan osallistui television välityksellä, mutta sitten seurasi talousuutisia.

Maxim Foxius kirjoitti:

Suunnitelma ja symboli olivat yhtä, ne olivat korkeimmat arvot, arvot kaikkien arvojen yllä ja nyt sen ihmeellinen ylipappi oli ilmestynyt hänen silmiensä eteen kaikessa loistossaan. Armollisena ja häikäisevänä olento kohosi hänen yllään ja Maija lauloi hänen kunniakseen. Miten hän tunsikaan nyt sydämessään lämpöisen rakkauden virran kuin polttavan kymen - joka virtasi kohti nyt jo erkaantunutta, koneiden luona riekkuvaa ja musisoivaa demonia! Mutta siinä ei ollut vielä kaikki; olento asteli kohta raskain, kumisevin askelin kiiltelevissä sotilassaappaissaan Maijan eteen ja otti häntä kädestä kiinni ja alkoi kuljettaa hellästi mutta vaativasti kohti maanalaisia katakombeja, joissa tehtaan ammoin työperäisiin sairauksiin ja saasteisiin sekä onnettomuuksiin kuolleet uhrit olivat näytteillä antamansa uhrilahjan kunniaksi. Musiikki konesalissa jatkui ja raskas ovi aukeni kitisten. Punerva hämy valaisi alas johtavia portaita ja olennolla oli käpälässään palava soihtu. Seinillä välkkyi monia iskulauseita lepattavien kynttelikköjen valoissa: ”monta puoluetta, lukuisia. Mutta vain yksi valta”, ”kehitys tai kuolema!”, ”talous tai kuolema!” ja viimein pelkkä ”kuolema!” ja niiden ääni kaikui syyttävään sävyyn henkeään haukkovan Maijan pään sisällä poistaen näin viimeisenkin vastustuksen hänen mielestään. Sitten Maijan mieleen hiipi ihmeellinen seesteisyys ja hetkessä hän oli varma siitä, ettei hän edes kykenisi milloinkaan uhrautumaan aivan tarpeeksi, mutta että olento kyllä ymmärtäisi sen kaikessa armossaan. Voihkaisten Maija laskeutui alas vahvoille käsivarsille ja käytävän portaat johtivat aina vain alemmas, seinillä lepattivat soihdut ja tähdet joita kuolleet pitivät käsissään. Olento asteli rauhaisana ja vakaana kohti alhaalla loistavaa punaisten liekkien hämyä ja Maija tunsi leijuvansa ilmassa.

Samaan aikaan Mauno veti keppanaa kitusiinsa heidän yhteisessä, rupisessa kaksiossaan (josta oli jäljellä n. 15637 osamaksuerää) ja kuunteli jostain muualta betonikolhoosista kantautuvan apinamusiikin kumeita, rytmisiä rumpuja ja koneen ujellusta. Hullut riehuivat ja mölysivät ulkona ja talojen katoilla, polttivat sovhoosien roskiksia ja särkivät kaiken tielleen osuvan. Jossakin vinkui rutinoffin rengas ja häijy hähätys kulkeutui Maunon ahtaaseen kaksioon yhdessä palavan kumin, glykolin ja kytkinlevyjen hajun ja tehtaan haisun kanssa. Liki puolitajuttomana hän katseli tylsänä sohvalla löhöten visailua jonka miespuolinen, räikeästi meikattu miesjuontaja kopeloi muniaan ja kikatti taukoamatta itsekseen liki hysteerisenä, mutta nukkemaiset ihmiset nauroivat katketakseen jollekin muulle katsomossa. Mille he nauroivat, se ei ollut vielä Maunolle käynyt selväksi kaikkena näinä kymmenenä vuotena kun hän oli ohjelmaa jostakin syystä tuijottanut. Yleisö taputti käsiään ja osa laumasta pyörtyi säännöllisin väliajoin, huoltajat kävivät irrottamassa sähköjohdot maahan vaipuneiden ihmisten päistä ja kuljettivat sitten salavihkaa nämä ikuisesti hymyilevät ihmispolot jonnekin pois. Maunon mielessä välähti kuva jonkinlaisesta hartaustilaisuudesta johon myös hän itse tahtomattaan osallistui television välityksellä, mutta sitten seurasi talousuutisia.

Lue lisää

Jees, kiekuraa, no paljonkos laitetaan Maunolle, lihatiskin myyjä kysyi pilkallisesti. No 200 grammaa mutta siivuina, höpötti Mauno tohkeissaan. Myyjä teki kuitenkin työtä käskettyä vaikka Maija imettelikin. Eihän kiekuraa normaalisti saa siivuina?

Maxim Foxius kirjoitti:

Suunnitelma ja symboli olivat yhtä, ne olivat korkeimmat arvot, arvot kaikkien arvojen yllä ja nyt sen ihmeellinen ylipappi oli ilmestynyt hänen silmiensä eteen kaikessa loistossaan. Armollisena ja häikäisevänä olento kohosi hänen yllään ja Maija lauloi hänen kunniakseen. Miten hän tunsikaan nyt sydämessään lämpöisen rakkauden virran kuin polttavan kymen - joka virtasi kohti nyt jo erkaantunutta, koneiden luona riekkuvaa ja musisoivaa demonia! Mutta siinä ei ollut vielä kaikki; olento asteli kohta raskain, kumisevin askelin kiiltelevissä sotilassaappaissaan Maijan eteen ja otti häntä kädestä kiinni ja alkoi kuljettaa hellästi mutta vaativasti kohti maanalaisia katakombeja, joissa tehtaan ammoin työperäisiin sairauksiin ja saasteisiin sekä onnettomuuksiin kuolleet uhrit olivat näytteillä antamansa uhrilahjan kunniaksi. Musiikki konesalissa jatkui ja raskas ovi aukeni kitisten. Punerva hämy valaisi alas johtavia portaita ja olennolla oli käpälässään palava soihtu. Seinillä välkkyi monia iskulauseita lepattavien kynttelikköjen valoissa: ”monta puoluetta, lukuisia. Mutta vain yksi valta”, ”kehitys tai kuolema!”, ”talous tai kuolema!” ja viimein pelkkä ”kuolema!” ja niiden ääni kaikui syyttävään sävyyn henkeään haukkovan Maijan pään sisällä poistaen näin viimeisenkin vastustuksen hänen mielestään. Sitten Maijan mieleen hiipi ihmeellinen seesteisyys ja hetkessä hän oli varma siitä, ettei hän edes kykenisi milloinkaan uhrautumaan aivan tarpeeksi, mutta että olento kyllä ymmärtäisi sen kaikessa armossaan. Voihkaisten Maija laskeutui alas vahvoille käsivarsille ja käytävän portaat johtivat aina vain alemmas, seinillä lepattivat soihdut ja tähdet joita kuolleet pitivät käsissään. Olento asteli rauhaisana ja vakaana kohti alhaalla loistavaa punaisten liekkien hämyä ja Maija tunsi leijuvansa ilmassa.

Samaan aikaan Mauno veti keppanaa kitusiinsa heidän yhteisessä, rupisessa kaksiossaan (josta oli jäljellä n. 15637 osamaksuerää) ja kuunteli jostain muualta betonikolhoosista kantautuvan apinamusiikin kumeita, rytmisiä rumpuja ja koneen ujellusta. Hullut riehuivat ja mölysivät ulkona ja talojen katoilla, polttivat sovhoosien roskiksia ja särkivät kaiken tielleen osuvan. Jossakin vinkui rutinoffin rengas ja häijy hähätys kulkeutui Maunon ahtaaseen kaksioon yhdessä palavan kumin, glykolin ja kytkinlevyjen hajun ja tehtaan haisun kanssa. Liki puolitajuttomana hän katseli tylsänä sohvalla löhöten visailua jonka miespuolinen, räikeästi meikattu miesjuontaja kopeloi muniaan ja kikatti taukoamatta itsekseen liki hysteerisenä, mutta nukkemaiset ihmiset nauroivat katketakseen jollekin muulle katsomossa. Mille he nauroivat, se ei ollut vielä Maunolle käynyt selväksi kaikkena näinä kymmenenä vuotena kun hän oli ohjelmaa jostakin syystä tuijottanut. Yleisö taputti käsiään ja osa laumasta pyörtyi säännöllisin väliajoin, huoltajat kävivät irrottamassa sähköjohdot maahan vaipuneiden ihmisten päistä ja kuljettivat sitten salavihkaa nämä ikuisesti hymyilevät ihmispolot jonnekin pois. Maunon mielessä välähti kuva jonkinlaisesta hartaustilaisuudesta johon myös hän itse tahtomattaan osallistui television välityksellä, mutta sitten seurasi talousuutisia.

Lue lisää

Kokonaisveroaste nostettiin yhdeksäänkymmeneen seitsemään prosenttiin ja juontaja vihjaisi ilkeästi, miten se kaikki olikaan laiskojen kansalaisten – ja yleensäkin ihmisten syytä. Joku entinen hämärämies oli pukeutunut liituraitaan ja kätteli linnan kutsuilla presidenttiä, Mauno muisteli että mies oli kavaltanut noin viisikymmentä biljoonaa euroa joskus ammoisina, hyvinä aikoina ja asiasta oli muutamana päivänä naureskeltu rempseästi jossakin ohjelmassa, sitten se oli äkkiä loppunut kuin veitsellä leikaten. Uudelleenkoulutusleirejä kaavailtiin ”parantamisen” ja ”hoidon” – nimissä jonnekin pohjoiskarjalaan ja lappiin ja pian ällistynyt Mauno sai lukea että niihin osallistuminen olikin äskettäin lakiin kirjattu kansalaisvelvollisuus. Ikivanhat, liki kaksikymmentä vuotta vanhat Ihmisoikeudet julistettiin ”suureksi huijaukseksi” kaiken kansa karnevaalipäivillä ja päivän poliitikot nyökyttelivät ja hymyilivät salamavalojen loisteessa. Sitten alkoi Suomen ympärihumppaus semifinaali ja Mauno haukotteli katsellessaan johdossa olevan, nääntyneen pariskunnan onnellista, mutta epämääräisen oloista haastattelua jossa toimittaja aina kysyi: ”miltä nyt tuntuu?”
Kello alkoi olla jo paljon ja Mauno ihmetteli Maijan viipymistä. Kännykkä piippasi viestin merkiksi ja Mauno kulautti pullon tyhjäksi ja paiskasi sen avonaisesta ikkunasta ulos, sitten hän raahautui piereskellen puhelimen luo. ”häiriö dildolinjalla”, luki viestissä. Mauno vajosi vapisten polvilleen ja hiki alkoi virrata suurina pisaroina pitkin hänen sänkisiä poskiaan ja kauhistuneena hän nosti molemmat kätensä kasvojensa eteen ja alkoi hiljaa, vapisten nyyhkyttämään ja sitten kiljumaan. Kolmen minuutin kuluttua uutuuttaan kiiltelevä Audi kiisi tuhatta ja sataa kohti tehdasta joka kylpi räikeänä täydenkuun valossa.

Maija sulki kannettavan tietokoneensa ja astui portailta sisälle puoliautioon, äänettömään tehdassaliin jonka ovea autonkuljettaja piti avoinna. Hänen kauniit punaiset huulensa vetäytyivät inhon irvistykseen nenän haistaessa salin inhan löyhkän. Hikinen ja koneöljyn, likaisten miesten kauhea lemu lehahti hänen vaaleille kasvoilleen kuin nyrkinisku. Maijaa oksetti ja kuvotti. Noustessaan edustusauton takapenkille, jonka ovea autonkuljettaja taas piti auki, hän vilkaisi huolestuneena alas jalkoihinsa; Cucci – kenkien pitkiin korkoihin oli tarttunut tehtaan saastaa, mutta aina valpas edeskäypä pyyhki ne nopeasti virkatakkinsa hihalla puhtaiksi hymyillen samalla anteeksipyytävän näköisenä. Ulkonäkö ja vaikutelma olivat kaikki kaikessa, mikään ei saanut häiritä edustavaa business – olemusta, Maija ajatteli kohentaessaan kultareunaista ”ylin konsultti” – nimikylttiään Diorin jakkupuvun vasemmalla rinnalla. Oli aika myydä tehdas Zing-Zaoon ja siirtyä sen jälkeen loistavaan suunnitelmaan, jonka tehtaan ihmeellinen konsulttien konsultti oli hänelle alhaalla katakombeissa silmien eteen maalannut. Maailman valloitus odotti vain toteuttajaansa, ikiaikainen keskusvalta tulisi toteutumaan viimeinkin! Pian ei enää tarvittaisi ihmistä mihinkään, ne olivat tulevaisuuden suunnitelmissa pelkkää painolastia joihin eivät edes sodat oikein tahtoneet tepsiä. Nyt tarvittiin ainoastaan brandi, - uusi uskonto ja sitten kun aikaa oli kulunut tarpeeksi, - ei enää sitäkään. Suuri ja viimeinen sota odotti toteuttajaansa, se oli hänen pyhä tehtävänsä ja se tultaisiin käymään ihmisten mielissä talouden avulla. Koneet hoitivat elämän ja kuluttamisen paljon paremmin suunnitelmien mukaan kuin yksikään ihminen, eivätkä ne milloinkaan purnanneet vastaan. Ja kaiken kaaoksen loputtua, ikiaikainen ja luvattu ihmeellinen symboli olisi enää yksin jäljellä, se vaeltaisi maan pinnalla ja liikkuisi aaveena vesien päällä aivan yksinään. Mutta ensin tarvittiin konkreettisia tekoja, Maija ajatteli hymyillen huuliaan punatessaan. Suomi julistettaisiin pian maailman suurimmaksi yhtiöksi ja sen kansa olisi yhtiön omaisuutta. Sitten maailmalle lähtisi viiden miljoonan pään vahvuinen vuokratyövoima ja talous nousisi kohisten liki jumalallisiin sfääreihin. Talous! – mikä ihmeellinen sana se olikaan! Pörssikurssien luvut ja symbolit vilisivät Maijan tietokoneen näytöllä, sitten kuski käynnisti auton ja viileä shampanjalasi hyväili Maijan kuuman ja malttamattoman käden pintaa. Hänen kuvansa loisti käsipeilistä kauniina ja ihmeellisenä, liki sädehtivänä, eikä Maija saattanut enää irrottaa katsettaan peilin hohtavasta pinnasta.

Maxim Foxius kirjoitti:

Kokonaisveroaste nostettiin yhdeksäänkymmeneen seitsemään prosenttiin ja juontaja vihjaisi ilkeästi, miten se kaikki olikaan laiskojen kansalaisten – ja yleensäkin ihmisten syytä. Joku entinen hämärämies oli pukeutunut liituraitaan ja kätteli linnan kutsuilla presidenttiä, Mauno muisteli että mies oli kavaltanut noin viisikymmentä biljoonaa euroa joskus ammoisina, hyvinä aikoina ja asiasta oli muutamana päivänä naureskeltu rempseästi jossakin ohjelmassa, sitten se oli äkkiä loppunut kuin veitsellä leikaten. Uudelleenkoulutusleirejä kaavailtiin ”parantamisen” ja ”hoidon” – nimissä jonnekin pohjoiskarjalaan ja lappiin ja pian ällistynyt Mauno sai lukea että niihin osallistuminen olikin äskettäin lakiin kirjattu kansalaisvelvollisuus. Ikivanhat, liki kaksikymmentä vuotta vanhat Ihmisoikeudet julistettiin ”suureksi huijaukseksi” kaiken kansa karnevaalipäivillä ja päivän poliitikot nyökyttelivät ja hymyilivät salamavalojen loisteessa. Sitten alkoi Suomen ympärihumppaus semifinaali ja Mauno haukotteli katsellessaan johdossa olevan, nääntyneen pariskunnan onnellista, mutta epämääräisen oloista haastattelua jossa toimittaja aina kysyi: ”miltä nyt tuntuu?”
Kello alkoi olla jo paljon ja Mauno ihmetteli Maijan viipymistä. Kännykkä piippasi viestin merkiksi ja Mauno kulautti pullon tyhjäksi ja paiskasi sen avonaisesta ikkunasta ulos, sitten hän raahautui piereskellen puhelimen luo. ”häiriö dildolinjalla”, luki viestissä. Mauno vajosi vapisten polvilleen ja hiki alkoi virrata suurina pisaroina pitkin hänen sänkisiä poskiaan ja kauhistuneena hän nosti molemmat kätensä kasvojensa eteen ja alkoi hiljaa, vapisten nyyhkyttämään ja sitten kiljumaan. Kolmen minuutin kuluttua uutuuttaan kiiltelevä Audi kiisi tuhatta ja sataa kohti tehdasta joka kylpi räikeänä täydenkuun valossa.

Maija sulki kannettavan tietokoneensa ja astui portailta sisälle puoliautioon, äänettömään tehdassaliin jonka ovea autonkuljettaja piti avoinna. Hänen kauniit punaiset huulensa vetäytyivät inhon irvistykseen nenän haistaessa salin inhan löyhkän. Hikinen ja koneöljyn, likaisten miesten kauhea lemu lehahti hänen vaaleille kasvoilleen kuin nyrkinisku. Maijaa oksetti ja kuvotti. Noustessaan edustusauton takapenkille, jonka ovea autonkuljettaja taas piti auki, hän vilkaisi huolestuneena alas jalkoihinsa; Cucci – kenkien pitkiin korkoihin oli tarttunut tehtaan saastaa, mutta aina valpas edeskäypä pyyhki ne nopeasti virkatakkinsa hihalla puhtaiksi hymyillen samalla anteeksipyytävän näköisenä. Ulkonäkö ja vaikutelma olivat kaikki kaikessa, mikään ei saanut häiritä edustavaa business – olemusta, Maija ajatteli kohentaessaan kultareunaista ”ylin konsultti” – nimikylttiään Diorin jakkupuvun vasemmalla rinnalla. Oli aika myydä tehdas Zing-Zaoon ja siirtyä sen jälkeen loistavaan suunnitelmaan, jonka tehtaan ihmeellinen konsulttien konsultti oli hänelle alhaalla katakombeissa silmien eteen maalannut. Maailman valloitus odotti vain toteuttajaansa, ikiaikainen keskusvalta tulisi toteutumaan viimeinkin! Pian ei enää tarvittaisi ihmistä mihinkään, ne olivat tulevaisuuden suunnitelmissa pelkkää painolastia joihin eivät edes sodat oikein tahtoneet tepsiä. Nyt tarvittiin ainoastaan brandi, - uusi uskonto ja sitten kun aikaa oli kulunut tarpeeksi, - ei enää sitäkään. Suuri ja viimeinen sota odotti toteuttajaansa, se oli hänen pyhä tehtävänsä ja se tultaisiin käymään ihmisten mielissä talouden avulla. Koneet hoitivat elämän ja kuluttamisen paljon paremmin suunnitelmien mukaan kuin yksikään ihminen, eivätkä ne milloinkaan purnanneet vastaan. Ja kaiken kaaoksen loputtua, ikiaikainen ja luvattu ihmeellinen symboli olisi enää yksin jäljellä, se vaeltaisi maan pinnalla ja liikkuisi aaveena vesien päällä aivan yksinään. Mutta ensin tarvittiin konkreettisia tekoja, Maija ajatteli hymyillen huuliaan punatessaan. Suomi julistettaisiin pian maailman suurimmaksi yhtiöksi ja sen kansa olisi yhtiön omaisuutta. Sitten maailmalle lähtisi viiden miljoonan pään vahvuinen vuokratyövoima ja talous nousisi kohisten liki jumalallisiin sfääreihin. Talous! – mikä ihmeellinen sana se olikaan! Pörssikurssien luvut ja symbolit vilisivät Maijan tietokoneen näytöllä, sitten kuski käynnisti auton ja viileä shampanjalasi hyväili Maijan kuuman ja malttamattoman käden pintaa. Hänen kuvansa loisti käsipeilistä kauniina ja ihmeellisenä, liki sädehtivänä, eikä Maija saattanut enää irrottaa katsettaan peilin hohtavasta pinnasta.

Lue lisää

Tehtaan portit lensivät selälleen kun savuava Audi räsäytti niiden läpi. Auto pyöri vinhasti ympyrää liejuisella parkkipaikalla ja päätyi keula edellä tehtaan punatiiliseen seinään. Maunon silmissä säkenöi ja henki salpautui hetkeksi, mutta ähkien hän sai avatuksi turvavyön ja astui ulos aamuöiselle tehtaan pihalle hoiperrellen.
Kalvakka kuu loisti himmeänä kauhean hahmon takana. Se seisoi tehtaan katolla, sen korkeimmalla kohdalla ja levitti purppuraviittansa ilmaan yhdessä humauksessa, sitten sen baritoni – ääni raikui ilmoille:
”Voi Maauu-no katso nyt sa itseäis! Et mulle mitään voi! hah, hah, haa, raahh!” Olento mylvi lauhdutintornin peltisellä katolla ja sen valtavat viikset heiluivat ja hytkyivät kauhistuneen Maunon yllä. Tehtaan uumenista kantautui urkujen saatanallinen pauhina ja Mauno vapisi kuin horkassa. Hänen kaikki ajatustoimintonsa lamautuivat äänen alla, mutta pieni, ihmisen ääni kuitenkin syvällä hänen sielussaan käski laittamaan kädet korville. Se auttoi. Samassa hän hyppäsi kohti tehtaan salin avonaista oviaukkoa, kaatui liejuun ja saveen mutta pääsi kuitenkin ovesta sisälle. Kauhea nauru raikui pihalla hänen takanaan, mutta vaimeni viimein koneiden sihinän ja kolkkeen alle. Mauno puisteli päätään ja mietti mikä olento mahtoikaan olla, mutta sitten hän muisti seisahtuneen linjan joka täytyi saada kuntoon nopeasti.
Mauno juoksi henkensä hädässä ylös portaita, kohden keskusvalvomoa; kauheat epäilyt piinasivat hänen mieltään. Viikko sitten hänen oli täytynyt käydä alhaalla entisten työntekijöiden, mutta nykyisten työllistettyjen tasolla ja hän oli nähnyt siitä painajaisia monina öinä. Onnettomat ihmisparat olivat lapioineet kumimassaa kuljetinhihnoille minkä vain ennättivät. Sitten ylhäällä salin katossa olevaan tauluun oli syttynyt hälytysvalo joka kertoi jonkun tietyn lapio-tiimin pysäyttäneen linjan. Kuului ärinää ja Maunoakin oli vilkuiltu alta kulmien. Kyseinen linjan pysäyttänyt tiimi katseli alas kumimassan peittämiin jalkoihinsa korvat punoittaen ja toiset ryhmät katselivat heitä pitkin nenän varsiaan samalla pilkallisesti hymyillen Mutta sitten oli paikalle tullut jonkinlainen johtaja joka oli lempein sanoin ja siunausta hymyssä suin jakaen saanut onnettoman ryhmän kasvot taas loistamaan ja kohta he jo mättivät taas valuvaa massaa kaksi, jopa kolmekin kertaa tehokkaammin kuin naapurinsa. Kilpailun henki leijui ilmoilla ottaen ehdottomaan valtaansa kaiken, mutta sitten taas kellot soivat. Sama toistui ja linja oli pysähtynyt nyt jonkin toisen ryhmän laiskottelun takia. Eräs ryhmä jonka rinnuksissa kiilteli kunniamerkkejä, katseli kaikkia muita erityisen pilkallinen virne suupielillään. Mauno käsitti samassa, ettei se ollut vielä milloinkaan hidastellut niin, että linja olisi sen takia jouduttu seisauttamaan. Mauno oli katsellut salaa tätä kaikkea jo jonkin aikaa ja hän oli huomannut miten joka kerta johtajan käynnin jälkeen tämä oli nyökännyt eräälle alijohtajalle huomaamattomasti päätään. Kohta mies oli hiipinyt vaivihkaa säätimien luo ja kiristänyt taas kerran kuljettimen nopeutta. Mutta sitten tämä oli äkännyt katselevan Maunon. Nopeasti hän oli kerännyt työkalunsa sähkökaapin ja logiikoiden alta ja juossut portaita pitkin tehdassalin, kadonnut sitten koneiden ja ihmisten sekaan. Valkokypäräinen johtaja oli tullut perässä ja Mauno näki koneen takaa kurkistellessaan miten tämä etsi katseellaan häntä muiden joukosta. Miehen kummallakin puolella seisoi kaksi roikaletta joita Mauno ei ollut vielä milloinkaan tehtaassa ennen nähnyt. Iltasella olutta juodessaan asia oli unohtunut hänen mielestään, mutta nyt se palasi väläyksenä hänen mieleensä. Joku oli käynyt ronkkimassa linjaa ilman hänen lupaansa ja Mauno oli varma, että purppuraviittainen olento oli siihen syypää.

Päästyään keskusvalvomoon Mauno parkaisi nähdessään miten säädinpöydästä tuprusi musta savu. Nopeasti hän tyhjensi jauhesammuttimen ja kahvinkeittimen mustan tervaseoksen savun sekaan ja liekit sen uumenissa talttuivat. Sitten hän vilkaisi monitoriin ja parkaisi taas, - dildolinja pyöri nyt niin vinhasti, että kumiset esineet sinkoilivat pitkin tehtaan seiniä ja lattiaa tuhoten linjan muita, järjestelmän avustavia koneita jotka Mauno oli itse suunnitellut. Jokin liikahti hänen näkökentässään ja samassa kumea baritoni raikui ilmoilla:
”Nyt kaat-so Mauno minun tahtiain, on voima kanssanain!
Red Phantom seisoi käpälät levällään tarkkailutasanteella ja alkoi astella laulaen kohti vapisevaa Maunoa. Olento käveli tarkkaamon lasiseinän läpi ja tarttui Maunoa kurkusta, sitten se nosti hänet korkealle katonrajaan ja sammutti katon loisteputket Maunon päällä. Mauno yski ja pärski lasinsirujen sataessa hänen päälleen ja huusi sitten surkeasti sinkoutuessaan läpi lasisen seinän. Hän luuli jo loppunsa koittaneen kauheassa syöksyssään kohti tehtaan lattiaa, mutta sähkökaapeleiden rypäs pysäytti ilmalennon ja hetken hänen silmissään kipunoiden seassa näkyi vielä kauhea hahmo, joka kietaisi viittansa ympärilleen ja poistui tasanteelta nauraen korvia särkevästi. Sitten kaikki pimeni.

Maxim Foxius kirjoitti:

Tehtaan portit lensivät selälleen kun savuava Audi räsäytti niiden läpi. Auto pyöri vinhasti ympyrää liejuisella parkkipaikalla ja päätyi keula edellä tehtaan punatiiliseen seinään. Maunon silmissä säkenöi ja henki salpautui hetkeksi, mutta ähkien hän sai avatuksi turvavyön ja astui ulos aamuöiselle tehtaan pihalle hoiperrellen.
Kalvakka kuu loisti himmeänä kauhean hahmon takana. Se seisoi tehtaan katolla, sen korkeimmalla kohdalla ja levitti purppuraviittansa ilmaan yhdessä humauksessa, sitten sen baritoni – ääni raikui ilmoille:
”Voi Maauu-no katso nyt sa itseäis! Et mulle mitään voi! hah, hah, haa, raahh!” Olento mylvi lauhdutintornin peltisellä katolla ja sen valtavat viikset heiluivat ja hytkyivät kauhistuneen Maunon yllä. Tehtaan uumenista kantautui urkujen saatanallinen pauhina ja Mauno vapisi kuin horkassa. Hänen kaikki ajatustoimintonsa lamautuivat äänen alla, mutta pieni, ihmisen ääni kuitenkin syvällä hänen sielussaan käski laittamaan kädet korville. Se auttoi. Samassa hän hyppäsi kohti tehtaan salin avonaista oviaukkoa, kaatui liejuun ja saveen mutta pääsi kuitenkin ovesta sisälle. Kauhea nauru raikui pihalla hänen takanaan, mutta vaimeni viimein koneiden sihinän ja kolkkeen alle. Mauno puisteli päätään ja mietti mikä olento mahtoikaan olla, mutta sitten hän muisti seisahtuneen linjan joka täytyi saada kuntoon nopeasti.
Mauno juoksi henkensä hädässä ylös portaita, kohden keskusvalvomoa; kauheat epäilyt piinasivat hänen mieltään. Viikko sitten hänen oli täytynyt käydä alhaalla entisten työntekijöiden, mutta nykyisten työllistettyjen tasolla ja hän oli nähnyt siitä painajaisia monina öinä. Onnettomat ihmisparat olivat lapioineet kumimassaa kuljetinhihnoille minkä vain ennättivät. Sitten ylhäällä salin katossa olevaan tauluun oli syttynyt hälytysvalo joka kertoi jonkun tietyn lapio-tiimin pysäyttäneen linjan. Kuului ärinää ja Maunoakin oli vilkuiltu alta kulmien. Kyseinen linjan pysäyttänyt tiimi katseli alas kumimassan peittämiin jalkoihinsa korvat punoittaen ja toiset ryhmät katselivat heitä pitkin nenän varsiaan samalla pilkallisesti hymyillen Mutta sitten oli paikalle tullut jonkinlainen johtaja joka oli lempein sanoin ja siunausta hymyssä suin jakaen saanut onnettoman ryhmän kasvot taas loistamaan ja kohta he jo mättivät taas valuvaa massaa kaksi, jopa kolmekin kertaa tehokkaammin kuin naapurinsa. Kilpailun henki leijui ilmoilla ottaen ehdottomaan valtaansa kaiken, mutta sitten taas kellot soivat. Sama toistui ja linja oli pysähtynyt nyt jonkin toisen ryhmän laiskottelun takia. Eräs ryhmä jonka rinnuksissa kiilteli kunniamerkkejä, katseli kaikkia muita erityisen pilkallinen virne suupielillään. Mauno käsitti samassa, ettei se ollut vielä milloinkaan hidastellut niin, että linja olisi sen takia jouduttu seisauttamaan. Mauno oli katsellut salaa tätä kaikkea jo jonkin aikaa ja hän oli huomannut miten joka kerta johtajan käynnin jälkeen tämä oli nyökännyt eräälle alijohtajalle huomaamattomasti päätään. Kohta mies oli hiipinyt vaivihkaa säätimien luo ja kiristänyt taas kerran kuljettimen nopeutta. Mutta sitten tämä oli äkännyt katselevan Maunon. Nopeasti hän oli kerännyt työkalunsa sähkökaapin ja logiikoiden alta ja juossut portaita pitkin tehdassalin, kadonnut sitten koneiden ja ihmisten sekaan. Valkokypäräinen johtaja oli tullut perässä ja Mauno näki koneen takaa kurkistellessaan miten tämä etsi katseellaan häntä muiden joukosta. Miehen kummallakin puolella seisoi kaksi roikaletta joita Mauno ei ollut vielä milloinkaan tehtaassa ennen nähnyt. Iltasella olutta juodessaan asia oli unohtunut hänen mielestään, mutta nyt se palasi väläyksenä hänen mieleensä. Joku oli käynyt ronkkimassa linjaa ilman hänen lupaansa ja Mauno oli varma, että purppuraviittainen olento oli siihen syypää.

Päästyään keskusvalvomoon Mauno parkaisi nähdessään miten säädinpöydästä tuprusi musta savu. Nopeasti hän tyhjensi jauhesammuttimen ja kahvinkeittimen mustan tervaseoksen savun sekaan ja liekit sen uumenissa talttuivat. Sitten hän vilkaisi monitoriin ja parkaisi taas, - dildolinja pyöri nyt niin vinhasti, että kumiset esineet sinkoilivat pitkin tehtaan seiniä ja lattiaa tuhoten linjan muita, järjestelmän avustavia koneita jotka Mauno oli itse suunnitellut. Jokin liikahti hänen näkökentässään ja samassa kumea baritoni raikui ilmoilla:
”Nyt kaat-so Mauno minun tahtiain, on voima kanssanain!
Red Phantom seisoi käpälät levällään tarkkailutasanteella ja alkoi astella laulaen kohti vapisevaa Maunoa. Olento käveli tarkkaamon lasiseinän läpi ja tarttui Maunoa kurkusta, sitten se nosti hänet korkealle katonrajaan ja sammutti katon loisteputket Maunon päällä. Mauno yski ja pärski lasinsirujen sataessa hänen päälleen ja huusi sitten surkeasti sinkoutuessaan läpi lasisen seinän. Hän luuli jo loppunsa koittaneen kauheassa syöksyssään kohti tehtaan lattiaa, mutta sähkökaapeleiden rypäs pysäytti ilmalennon ja hetken hänen silmissään kipunoiden seassa näkyi vielä kauhea hahmo, joka kietaisi viittansa ympärilleen ja poistui tasanteelta nauraen korvia särkevästi. Sitten kaikki pimeni.

Lue lisää

Niin - kaikki pimeni, mutta vain hetkeksi, sillä pian valot syttyivät jälleen ja Red Phantom tunsi hien kohoavan otsalleen. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Mitä ***** oli tekeillä? Samassa teräksiset kourat tarttuivat häneen ja nostivat hänet ilmaan. "Kuinka uskallat! Päästä minut heti alas! Etkö tiedä, että olen Red Phantom. Mustiksen kaima suoraan alenevassa polvessa! Kuka oikein olet?"

"Ha-ha", kuului pilkallinen nauru. "Olen Super-Mauno. Tyyppi, jota murjoit äsken oli vain palkkaamani stuntman. On tullut aika panna stoppi kaltaisillesi kolmannen luokan supersankareille."

"Hyvä, Supermauno hyvä", huusi stratosfääristä paikalle helikopterillaan lennähtänyt avaruusapina. "Koko universumi on puolellasi ja tsemppaa kanssasi, oi betoniviidakon kalsariasuinen valtias!"

Red Phantomin vatsaa kouristi. Hänen pahimmat pelkonsa olivat käyneet toteen. Mitä hän nyt tekisi?

Maxim Foxius kirjoitti:

Tehtaan portit lensivät selälleen kun savuava Audi räsäytti niiden läpi. Auto pyöri vinhasti ympyrää liejuisella parkkipaikalla ja päätyi keula edellä tehtaan punatiiliseen seinään. Maunon silmissä säkenöi ja henki salpautui hetkeksi, mutta ähkien hän sai avatuksi turvavyön ja astui ulos aamuöiselle tehtaan pihalle hoiperrellen.
Kalvakka kuu loisti himmeänä kauhean hahmon takana. Se seisoi tehtaan katolla, sen korkeimmalla kohdalla ja levitti purppuraviittansa ilmaan yhdessä humauksessa, sitten sen baritoni – ääni raikui ilmoille:
”Voi Maauu-no katso nyt sa itseäis! Et mulle mitään voi! hah, hah, haa, raahh!” Olento mylvi lauhdutintornin peltisellä katolla ja sen valtavat viikset heiluivat ja hytkyivät kauhistuneen Maunon yllä. Tehtaan uumenista kantautui urkujen saatanallinen pauhina ja Mauno vapisi kuin horkassa. Hänen kaikki ajatustoimintonsa lamautuivat äänen alla, mutta pieni, ihmisen ääni kuitenkin syvällä hänen sielussaan käski laittamaan kädet korville. Se auttoi. Samassa hän hyppäsi kohti tehtaan salin avonaista oviaukkoa, kaatui liejuun ja saveen mutta pääsi kuitenkin ovesta sisälle. Kauhea nauru raikui pihalla hänen takanaan, mutta vaimeni viimein koneiden sihinän ja kolkkeen alle. Mauno puisteli päätään ja mietti mikä olento mahtoikaan olla, mutta sitten hän muisti seisahtuneen linjan joka täytyi saada kuntoon nopeasti.
Mauno juoksi henkensä hädässä ylös portaita, kohden keskusvalvomoa; kauheat epäilyt piinasivat hänen mieltään. Viikko sitten hänen oli täytynyt käydä alhaalla entisten työntekijöiden, mutta nykyisten työllistettyjen tasolla ja hän oli nähnyt siitä painajaisia monina öinä. Onnettomat ihmisparat olivat lapioineet kumimassaa kuljetinhihnoille minkä vain ennättivät. Sitten ylhäällä salin katossa olevaan tauluun oli syttynyt hälytysvalo joka kertoi jonkun tietyn lapio-tiimin pysäyttäneen linjan. Kuului ärinää ja Maunoakin oli vilkuiltu alta kulmien. Kyseinen linjan pysäyttänyt tiimi katseli alas kumimassan peittämiin jalkoihinsa korvat punoittaen ja toiset ryhmät katselivat heitä pitkin nenän varsiaan samalla pilkallisesti hymyillen Mutta sitten oli paikalle tullut jonkinlainen johtaja joka oli lempein sanoin ja siunausta hymyssä suin jakaen saanut onnettoman ryhmän kasvot taas loistamaan ja kohta he jo mättivät taas valuvaa massaa kaksi, jopa kolmekin kertaa tehokkaammin kuin naapurinsa. Kilpailun henki leijui ilmoilla ottaen ehdottomaan valtaansa kaiken, mutta sitten taas kellot soivat. Sama toistui ja linja oli pysähtynyt nyt jonkin toisen ryhmän laiskottelun takia. Eräs ryhmä jonka rinnuksissa kiilteli kunniamerkkejä, katseli kaikkia muita erityisen pilkallinen virne suupielillään. Mauno käsitti samassa, ettei se ollut vielä milloinkaan hidastellut niin, että linja olisi sen takia jouduttu seisauttamaan. Mauno oli katsellut salaa tätä kaikkea jo jonkin aikaa ja hän oli huomannut miten joka kerta johtajan käynnin jälkeen tämä oli nyökännyt eräälle alijohtajalle huomaamattomasti päätään. Kohta mies oli hiipinyt vaivihkaa säätimien luo ja kiristänyt taas kerran kuljettimen nopeutta. Mutta sitten tämä oli äkännyt katselevan Maunon. Nopeasti hän oli kerännyt työkalunsa sähkökaapin ja logiikoiden alta ja juossut portaita pitkin tehdassalin, kadonnut sitten koneiden ja ihmisten sekaan. Valkokypäräinen johtaja oli tullut perässä ja Mauno näki koneen takaa kurkistellessaan miten tämä etsi katseellaan häntä muiden joukosta. Miehen kummallakin puolella seisoi kaksi roikaletta joita Mauno ei ollut vielä milloinkaan tehtaassa ennen nähnyt. Iltasella olutta juodessaan asia oli unohtunut hänen mielestään, mutta nyt se palasi väläyksenä hänen mieleensä. Joku oli käynyt ronkkimassa linjaa ilman hänen lupaansa ja Mauno oli varma, että purppuraviittainen olento oli siihen syypää.

Päästyään keskusvalvomoon Mauno parkaisi nähdessään miten säädinpöydästä tuprusi musta savu. Nopeasti hän tyhjensi jauhesammuttimen ja kahvinkeittimen mustan tervaseoksen savun sekaan ja liekit sen uumenissa talttuivat. Sitten hän vilkaisi monitoriin ja parkaisi taas, - dildolinja pyöri nyt niin vinhasti, että kumiset esineet sinkoilivat pitkin tehtaan seiniä ja lattiaa tuhoten linjan muita, järjestelmän avustavia koneita jotka Mauno oli itse suunnitellut. Jokin liikahti hänen näkökentässään ja samassa kumea baritoni raikui ilmoilla:
”Nyt kaat-so Mauno minun tahtiain, on voima kanssanain!
Red Phantom seisoi käpälät levällään tarkkailutasanteella ja alkoi astella laulaen kohti vapisevaa Maunoa. Olento käveli tarkkaamon lasiseinän läpi ja tarttui Maunoa kurkusta, sitten se nosti hänet korkealle katonrajaan ja sammutti katon loisteputket Maunon päällä. Mauno yski ja pärski lasinsirujen sataessa hänen päälleen ja huusi sitten surkeasti sinkoutuessaan läpi lasisen seinän. Hän luuli jo loppunsa koittaneen kauheassa syöksyssään kohti tehtaan lattiaa, mutta sähkökaapeleiden rypäs pysäytti ilmalennon ja hetken hänen silmissään kipunoiden seassa näkyi vielä kauhea hahmo, joka kietaisi viittansa ympärilleen ja poistui tasanteelta nauraen korvia särkevästi. Sitten kaikki pimeni.

Lue lisää

Maija selosti suunnitelmiaan talouden keskuskomitealle.
”Me annamme uuden merkityksen sitouttamiselle!” Hän selosti hiljaisille, muumiomaisille hahmoille jotka tarkkailivat salin varjoista hänen jokaista liikettään, elettään.
”Yleistä pärinää kaduilla lisätään kuudella sadalla prosentilla, näin saamme valtaosan kolhooseista täysin asumiskelvottomiksi!”
Kuului kurlutusta ja maiskuttelua, pieniä yskähdyksiä. Maija tulkitsi äänet kannustaviksi ja jatkoi: ”Ja kuitenkin on ihmisten pakko asua jossakin, talvet ovat täällä aivan liian kylmiä teltoissa asumiseen. Ihmiset ottavat siis elinikäisen lainan ja alkavat rakentaa taloja itselleen, jotkut jopa ostavat ylihinnoitellut asumuksensa silkkaa laiskuuttaan, tai pelkkien mielikuvien perusteilla!”
”Mutta me tarvitsemme rukoilevan, silmänsä alas jalkoihinsa luovan brutaalin eläimen, jonka kauheat intohimot ja perversiot vain vaivoin pysyvät peiteltyinä, ikään kuin piilossa”, karhea ääni salin varjoista sanoi.
”Emme suinkaan mitään selviytyjää”, ääni jatkoi ja maiskuttelu alkoi taas.
Maija selvitti kurkkuaan.
”Selviytyjät ovat häviäjiä, silkkaa historiaa uudessa taloudessamme. Me hävitimme ne hiljaisesti kaikki vuosina 80 -90, ainakin ne, jotka eivät liittyneet meihin. Nyt on viimeisen brandin aika!
”Ja mikä se on?” karhea kuiskaus kuului taas.
”Se on vapaus!” Maija huusi, mutta samassa hänen kännykkänsä piippasi viestin merkiksi.
Varjoissa alkoi mumina ja pian se yltyi suorastaan puheensorinaksi, suunnitelmia ja päätöslauselmia lenteli ilmoilla valkoisina arkkeina kun tunteet kuumenivat, mutta Maija oli jo salin ulkopuolella ja katseli kännykkänsä näyttöä. Red phantom kutsui hänet takaisin tehtaaseen.

Maxim Foxius kirjoitti:

Maija selosti suunnitelmiaan talouden keskuskomitealle.
”Me annamme uuden merkityksen sitouttamiselle!” Hän selosti hiljaisille, muumiomaisille hahmoille jotka tarkkailivat salin varjoista hänen jokaista liikettään, elettään.
”Yleistä pärinää kaduilla lisätään kuudella sadalla prosentilla, näin saamme valtaosan kolhooseista täysin asumiskelvottomiksi!”
Kuului kurlutusta ja maiskuttelua, pieniä yskähdyksiä. Maija tulkitsi äänet kannustaviksi ja jatkoi: ”Ja kuitenkin on ihmisten pakko asua jossakin, talvet ovat täällä aivan liian kylmiä teltoissa asumiseen. Ihmiset ottavat siis elinikäisen lainan ja alkavat rakentaa taloja itselleen, jotkut jopa ostavat ylihinnoitellut asumuksensa silkkaa laiskuuttaan, tai pelkkien mielikuvien perusteilla!”
”Mutta me tarvitsemme rukoilevan, silmänsä alas jalkoihinsa luovan brutaalin eläimen, jonka kauheat intohimot ja perversiot vain vaivoin pysyvät peiteltyinä, ikään kuin piilossa”, karhea ääni salin varjoista sanoi.
”Emme suinkaan mitään selviytyjää”, ääni jatkoi ja maiskuttelu alkoi taas.
Maija selvitti kurkkuaan.
”Selviytyjät ovat häviäjiä, silkkaa historiaa uudessa taloudessamme. Me hävitimme ne hiljaisesti kaikki vuosina 80 -90, ainakin ne, jotka eivät liittyneet meihin. Nyt on viimeisen brandin aika!
”Ja mikä se on?” karhea kuiskaus kuului taas.
”Se on vapaus!” Maija huusi, mutta samassa hänen kännykkänsä piippasi viestin merkiksi.
Varjoissa alkoi mumina ja pian se yltyi suorastaan puheensorinaksi, suunnitelmia ja päätöslauselmia lenteli ilmoilla valkoisina arkkeina kun tunteet kuumenivat, mutta Maija oli jo salin ulkopuolella ja katseli kännykkänsä näyttöä. Red phantom kutsui hänet takaisin tehtaaseen.

Lue lisää

”Hyvät herrat, valitettavasti minun on nyt jätettävä teidät”, Maija sanoi riiteleville ja toisiaan punaisilla kirjoilla paiskoville muumioille.
”Mutta entä super-sitouttaminen, intohimojen kohdistaminen esineisiin ja asioihin, joista laumat voivat haaveilla?” Entä tehokkaampi riittämättömyyden ruokinta ja täysin uusi, kyberneettinen työjärjestö? Kuului eräs huuto kitisevästä pyörätuolista.
”Alustavia suunnitelmia on jo tehty. Täydellisen kone-ihmisen luominen on jo aloitettu. Koulujärjestelmämme on ollut edelläkävijä tässä asiassa jo vuosikymmenet, mutta aivan kaikkea ei ole vielä kuitenkaan tehty. Meillä on edessämme vielä paljon työtä, mutta nyt, hyvät herrat”, Maija sanoi ja nosti oikean kätensä nyrkkiin päänsä sivulle. Valtava kuva ylimmästä konsultista hehkui salin seinällä kirkkaiden valojen valaisemana ja kaikki katselivat sitä vapisten. Vaikka se olikin pelkkä kuva, ei yksikään salissa olijoista uskaltanut vetää edes henkeä tuiman hahmon katseen alla. Musiikki pauhasi ja se oli kumeaa ja mahtavaa. Maija tyhjensi keuhkonsa vasta kun valot sammuivat ja esirippu laskeutui ikonin eteen, sitten hän kiiruhti kohti ulkona odottavaa autoaan.

Mauno aukaisi silmänsä varovasti ja sylki sitten suustaan valkoisia lasinsirpaleita. Lattia kangasteli hänen silmiensä edessä muutaman metrin päässä ja kaikkialla lojui dildoja koneen osien ja kaikenlaisen rojun joukossa. Tehdassalissa oli aivan hiljaista. Hetken hän luuli olevansa vielä kummallisessa unessa, jossa Maija piti häntä polviensa päällä ja läiski kämmenellä paljaille takamuksille samalla ankarasti, mutta rakastavasti toruen. Pimeässä huoneessa oli keskellä lattiaa palanut yksi vaivainen kynttilä ja punainen steariini oli valunut lattialle isoksi lammikoksi. Jokin valtaisa hahmo oli liikkunut hämyisän huoneen laitamilla, sen ruskean asetakin rinnuksilla välkehti silmiä särkevästi joitakin esineitä, mutta hahmo ei puhunut mitään, eikä sen kasvot erottuneet pimeässä..
”Syntinen!” Maija oli huutanut aina kun käsi putosi Maunon takamuksille, sitten Maija oli nauranut.
Mauno puisteli päätään ja selvitti ajatuksiaan. Hän roikkui jaloistaan sähkökaapeleissa eikä hän nähnyt enää unta. Kaukana tehdassalin toisessa päädyssä aukeni ovi ja yllätyksekseen hän huomasi että tulija olikin Maija. Mauno yritti huutaa Maijalle, mutta hänen kuivasta kurkustaan kuului vain pihinää. Samassa jykevä baritoni raikui taas tehtaan saleissa ja urut alkoivat pauhata:
”Oi Maii – jja kuulit jälleen kutsuain, aikamme tullut on!”
”Ooh! Minun valtiaani!” Maija huusi heleällä äänellään ja kiiruhti ylös portaita odottavan kauheuden luo. Red phantom levitti viittansa ja kietoi Maijan sen peittäviin laskoksiin, sitten laulava pari asteli kohden tarkkaamon raunioita ja musiikki vaimeni. Mauno ähisi ja sätkytteli kiroillen sähköjohdoissa, mutta hänen jalkansa ympärillä oleva vyyhti vain tiukkeni. Valtava epätoivon puuska iski kuin nyrkki, hän oli aistinut Maijan täysin vieraaksi yhdessä väläyksessä ja oli varma ettei Maija olisi tullut edes auttamaan, vaikka olisi kuullutkin hänen huutonsa. Veri pakkasi päähän ja iltasella nautitut oluet muistuttivat nyt itsestään, Maunon mielestä alkoi kaikki toivo kaikota pois. Mutta sitten salin ovi aukeni taas.

Sininen, säteilevä valo tunkeutui sisään pölyiseen hämärään ja aukinaisen oven keskellä seisoi pieni, kumma hahmo. Ulkona tehtaan pihalla hehkui jotain valtavaa ja sen matala, sykkivä jyrinä tuntui Maunon silmämunissa ja verenkierrossa, hänen keuhkoissaan asti. Lattialla lojuvat dildot ja kaikenlainen roju nousivat ilmaan puolen metrin korkeudelle ja Mauno tunsi miten hänen jalassaan oleva silmukka höltyi. Olento lähti liikkeelle ja alkoi lähestyä kummallisesti vaappuen kohden henkeä haukkovaa Maunoa, se nosti vasemman käsivartensa sivulle ja ylös täydelliseen suorakulmaan, sitten se pysähtyi muutaman metrin päähän silmät renkaina tuijottavasta Maunosta.
”Maan kansalainen, ottakaapas tuosta!” se sanoi ja nakkasi ilmaan sylinterimäisen esineen. Esine leijaili kuin painottomassa tilassa kohden Maunoa ja osui täsmälleen hänen ojennettuun kämmeneensä. Se oli jääkylmä ja sen huuruisessa pinnassa luki ”kuohu.” Mauno sihautti tölkin auki ja vei sen kuiville huulilleen. Mutta samassa hänen mieleensä välähti karmea ajatus: pystyisikö hän juomaan sitä ylösalaisin? Eikö se sotisi kaikkea tietämystä ja luonnonlakeja vastaan?
Musta epätoivo syöksyi taas jostakin hänen kimppuunsa ja Mauno parahti sen karmeassa otteessa, sen inhottavien kynsien raadellessa hänen voipunutta mieltään. Hänen kätensä alkoivat vapista ja tölkki melkein luiskahti kädestä. Jokin kumma ääni syvällä hänen mielessään jankutti, että tehtävä olisi mahdoton, jo ennalta tuhoon tuomittu yritys, mutta hädissään Mauno vilkaisi outoa olentoa joka seuraili hänen kamppailuaan muutaman metrin päässä. Maunosta näytti kuin olento olisi hymyillyt kultaisen visiirin takana.
”Kokeile!” Olennon ääni kuului.
Mauno vei kuohutölkin uudelleen huulilleen ja ryysti varovasti, sitten joi jo ahnaasti ja valkoinen vaahto tippui alas tehtaan salin saastaiselle lattialle kuin uhrilahja. Hetkessä hän tunsi voimiensa palanneen, lihakset sykkivät pirteinä ja pinkeinä; Mauno taivutti itsensä ylös varpaiden tasolle ja pyöräytti kaapelisilmukan pois nilkkansa ympäriltä. Kepeä voltti ilmassa ja täydellinen alastulo kädet suorana sivuilla, polvet hieman joustaen. Olento antoi suoritukselle aplodit.
”Seuraa minua” Olento sanoi ja lähti vaappumaan kohti ulko-ovea.

Maxim Foxius kirjoitti:

”Hyvät herrat, valitettavasti minun on nyt jätettävä teidät”, Maija sanoi riiteleville ja toisiaan punaisilla kirjoilla paiskoville muumioille.
”Mutta entä super-sitouttaminen, intohimojen kohdistaminen esineisiin ja asioihin, joista laumat voivat haaveilla?” Entä tehokkaampi riittämättömyyden ruokinta ja täysin uusi, kyberneettinen työjärjestö? Kuului eräs huuto kitisevästä pyörätuolista.
”Alustavia suunnitelmia on jo tehty. Täydellisen kone-ihmisen luominen on jo aloitettu. Koulujärjestelmämme on ollut edelläkävijä tässä asiassa jo vuosikymmenet, mutta aivan kaikkea ei ole vielä kuitenkaan tehty. Meillä on edessämme vielä paljon työtä, mutta nyt, hyvät herrat”, Maija sanoi ja nosti oikean kätensä nyrkkiin päänsä sivulle. Valtava kuva ylimmästä konsultista hehkui salin seinällä kirkkaiden valojen valaisemana ja kaikki katselivat sitä vapisten. Vaikka se olikin pelkkä kuva, ei yksikään salissa olijoista uskaltanut vetää edes henkeä tuiman hahmon katseen alla. Musiikki pauhasi ja se oli kumeaa ja mahtavaa. Maija tyhjensi keuhkonsa vasta kun valot sammuivat ja esirippu laskeutui ikonin eteen, sitten hän kiiruhti kohti ulkona odottavaa autoaan.

Mauno aukaisi silmänsä varovasti ja sylki sitten suustaan valkoisia lasinsirpaleita. Lattia kangasteli hänen silmiensä edessä muutaman metrin päässä ja kaikkialla lojui dildoja koneen osien ja kaikenlaisen rojun joukossa. Tehdassalissa oli aivan hiljaista. Hetken hän luuli olevansa vielä kummallisessa unessa, jossa Maija piti häntä polviensa päällä ja läiski kämmenellä paljaille takamuksille samalla ankarasti, mutta rakastavasti toruen. Pimeässä huoneessa oli keskellä lattiaa palanut yksi vaivainen kynttilä ja punainen steariini oli valunut lattialle isoksi lammikoksi. Jokin valtaisa hahmo oli liikkunut hämyisän huoneen laitamilla, sen ruskean asetakin rinnuksilla välkehti silmiä särkevästi joitakin esineitä, mutta hahmo ei puhunut mitään, eikä sen kasvot erottuneet pimeässä..
”Syntinen!” Maija oli huutanut aina kun käsi putosi Maunon takamuksille, sitten Maija oli nauranut.
Mauno puisteli päätään ja selvitti ajatuksiaan. Hän roikkui jaloistaan sähkökaapeleissa eikä hän nähnyt enää unta. Kaukana tehdassalin toisessa päädyssä aukeni ovi ja yllätyksekseen hän huomasi että tulija olikin Maija. Mauno yritti huutaa Maijalle, mutta hänen kuivasta kurkustaan kuului vain pihinää. Samassa jykevä baritoni raikui taas tehtaan saleissa ja urut alkoivat pauhata:
”Oi Maii – jja kuulit jälleen kutsuain, aikamme tullut on!”
”Ooh! Minun valtiaani!” Maija huusi heleällä äänellään ja kiiruhti ylös portaita odottavan kauheuden luo. Red phantom levitti viittansa ja kietoi Maijan sen peittäviin laskoksiin, sitten laulava pari asteli kohden tarkkaamon raunioita ja musiikki vaimeni. Mauno ähisi ja sätkytteli kiroillen sähköjohdoissa, mutta hänen jalkansa ympärillä oleva vyyhti vain tiukkeni. Valtava epätoivon puuska iski kuin nyrkki, hän oli aistinut Maijan täysin vieraaksi yhdessä väläyksessä ja oli varma ettei Maija olisi tullut edes auttamaan, vaikka olisi kuullutkin hänen huutonsa. Veri pakkasi päähän ja iltasella nautitut oluet muistuttivat nyt itsestään, Maunon mielestä alkoi kaikki toivo kaikota pois. Mutta sitten salin ovi aukeni taas.

Sininen, säteilevä valo tunkeutui sisään pölyiseen hämärään ja aukinaisen oven keskellä seisoi pieni, kumma hahmo. Ulkona tehtaan pihalla hehkui jotain valtavaa ja sen matala, sykkivä jyrinä tuntui Maunon silmämunissa ja verenkierrossa, hänen keuhkoissaan asti. Lattialla lojuvat dildot ja kaikenlainen roju nousivat ilmaan puolen metrin korkeudelle ja Mauno tunsi miten hänen jalassaan oleva silmukka höltyi. Olento lähti liikkeelle ja alkoi lähestyä kummallisesti vaappuen kohden henkeä haukkovaa Maunoa, se nosti vasemman käsivartensa sivulle ja ylös täydelliseen suorakulmaan, sitten se pysähtyi muutaman metrin päähän silmät renkaina tuijottavasta Maunosta.
”Maan kansalainen, ottakaapas tuosta!” se sanoi ja nakkasi ilmaan sylinterimäisen esineen. Esine leijaili kuin painottomassa tilassa kohden Maunoa ja osui täsmälleen hänen ojennettuun kämmeneensä. Se oli jääkylmä ja sen huuruisessa pinnassa luki ”kuohu.” Mauno sihautti tölkin auki ja vei sen kuiville huulilleen. Mutta samassa hänen mieleensä välähti karmea ajatus: pystyisikö hän juomaan sitä ylösalaisin? Eikö se sotisi kaikkea tietämystä ja luonnonlakeja vastaan?
Musta epätoivo syöksyi taas jostakin hänen kimppuunsa ja Mauno parahti sen karmeassa otteessa, sen inhottavien kynsien raadellessa hänen voipunutta mieltään. Hänen kätensä alkoivat vapista ja tölkki melkein luiskahti kädestä. Jokin kumma ääni syvällä hänen mielessään jankutti, että tehtävä olisi mahdoton, jo ennalta tuhoon tuomittu yritys, mutta hädissään Mauno vilkaisi outoa olentoa joka seuraili hänen kamppailuaan muutaman metrin päässä. Maunosta näytti kuin olento olisi hymyillyt kultaisen visiirin takana.
”Kokeile!” Olennon ääni kuului.
Mauno vei kuohutölkin uudelleen huulilleen ja ryysti varovasti, sitten joi jo ahnaasti ja valkoinen vaahto tippui alas tehtaan salin saastaiselle lattialle kuin uhrilahja. Hetkessä hän tunsi voimiensa palanneen, lihakset sykkivät pirteinä ja pinkeinä; Mauno taivutti itsensä ylös varpaiden tasolle ja pyöräytti kaapelisilmukan pois nilkkansa ympäriltä. Kepeä voltti ilmassa ja täydellinen alastulo kädet suorana sivuilla, polvet hieman joustaen. Olento antoi suoritukselle aplodit.
”Seuraa minua” Olento sanoi ja lähti vaappumaan kohti ulko-ovea.

Lue lisää

Mauno paiskasi tyhjän tölkin lattialle ja suoristi solmionsa, sitten hän teki työtä käskettyä. Pian he olivat ulkona tehtaan parkkipaikalla ja Mauno hieroi molemmin käsin vetistäviä silmiään ihmeellisen näyn edessä.
”En voi olla enää apunasi, Mauno. Näet nyt meidät viimeisen kerran elämässäsi ja sinun on tultava omillasi toimeen.” Avaruusapina sanoi.
”Mutta…”, Mauno ähkäisi.
”Katsos, meillä kun tuppaa olemaan näitä hommia ihan ruuhkaksi asti. Kaikkialla galakseissa tarvitaan jossakin apua emmekä me ehdi ihan jokaiseen hätiin, ja sitä paitsi porukka kyllä selviäisi niistä ennen pitkää ihan itsekin, usko pois. Sitä paitsi mustat aukot käyvät pian vähiin tällä menolla, galaksien välinen matkustelu ei näet ole ilmaista. Energiaa kuluu siinä leikissä enemmän kuin pystyt edes kuvittelemaan, eikä se ole rajatonta ollenkaan, Mauno. Pian avaruus alkaisi supistua tällä menolla ja sitten siitä olisi leikki kaukana.”

Mauno katseli miten pieni hahmo käveli vaappuen kohti hohtavaa alusta. Hetken hänen mielessään paloi ajatus mukaan lähtemisestä, mutta samassa hän tajusi että myös hänellä itsellään oli tehtävä edessään. Se oli täällä, eikä missään kaukaisissa, tuntemattomissa galakseissa ja oudoissa maailmoissa. Maa alkoi väristä hänen jalkojensa alla ja aluksen pinta välkehti, kumma värinä kiihtyi ja alus alkoi menettää oudosti muotoaan. Hahmo seisahtui ja kääntyi ympäri, sitten se nosti taas vasemman kätensä ilmaan mutta laski sen samassa alas. Se vaappui takaisin Maunon luo ja sanoi: ”Olin ihan unohtaa. Ota tämä, tulet ehkä vielä tarvitsemaan sitä vielä”
Avaruusapina ojensi Maunolle tulitikkuaskin kokoisen esineen jonka pinta oli musta ja se tuntui imevän valoa itseensä. Mauno sujautti painavan esineen taskuunsa ja tarttui olennon ojennettuun käteen.
”Pärjäile, ukko”, se sanoi ja puristi Maunon kättä. Olento kääntyi ja vaappui odottavan aluksen luo joka näkyi Maunon silmissä enää hämärästi. Valo ja värinä voimistui ja viimein hävisi, sitten Mauno oli aivan yksin tehtaan pimeällä parkkipaikalla. Tuuli yltyi ja nostatti alkutalven kuolleita lehtiä ilmaan ja ne pyörivät hetken Maunon ympärillä. Kirkkaalla taivaalla loistivat lukemattomat tähdet ja Mauno vajosi polvilleen niitä katsoessaan. Pieni sininen piste leijui suoraan hänen yläpuolellaan maan kiertoradalla ja sitten kuu ja lähiavaruus valaistuivat hetkeksi ja piste hävisi. Mauno nosti vasemman kätensä ilmaan ja toivotti hyvää matkaa ja laski sitten päänsä rinnalleen. Yksinäisyys iski kuin moukari ja Mauno käsitti samassa, ettei se hellittäisi enää milloinkaan kauheaa otettaan hänen sielustaan.
Parkkipaikkaa ympäröivässä pajupensaissa risahti. Repolainen säntäsi esiin ja juoksi parkkipaikan toiseen päähän, sitten se sai päähänsä jostain kumman syystä juosta takaisin. Sen terävä kuono viisti maata ja Mauno katseli otusta ihmeissään. Repolainen juoksi Maunon ohi, palasi sitten taas ja seisahtui. Se istahti ja jäi tuijottamaan Maunoa hetken suoraan silmiin ja Mauno oli varma, että otus virnuili hänelle. Pian se säntäsi juoksuun ja hävisi takaisin pajupensaiden suojiin, mutta Mauno virnuili takaisin otuksen perään. Noustessaan seisomaan Mauno nauroi katketakseen eikä siitä meinannut tulla loppua. Henkeään haukkoen hän viimein sai terästettyä itsensä ja lähti astelemaan kohti niitattua, ruosteista teräsovea josta pääsi sisälle tehtaaseen.

Maxim Foxius kirjoitti:

Mauno paiskasi tyhjän tölkin lattialle ja suoristi solmionsa, sitten hän teki työtä käskettyä. Pian he olivat ulkona tehtaan parkkipaikalla ja Mauno hieroi molemmin käsin vetistäviä silmiään ihmeellisen näyn edessä.
”En voi olla enää apunasi, Mauno. Näet nyt meidät viimeisen kerran elämässäsi ja sinun on tultava omillasi toimeen.” Avaruusapina sanoi.
”Mutta…”, Mauno ähkäisi.
”Katsos, meillä kun tuppaa olemaan näitä hommia ihan ruuhkaksi asti. Kaikkialla galakseissa tarvitaan jossakin apua emmekä me ehdi ihan jokaiseen hätiin, ja sitä paitsi porukka kyllä selviäisi niistä ennen pitkää ihan itsekin, usko pois. Sitä paitsi mustat aukot käyvät pian vähiin tällä menolla, galaksien välinen matkustelu ei näet ole ilmaista. Energiaa kuluu siinä leikissä enemmän kuin pystyt edes kuvittelemaan, eikä se ole rajatonta ollenkaan, Mauno. Pian avaruus alkaisi supistua tällä menolla ja sitten siitä olisi leikki kaukana.”

Mauno katseli miten pieni hahmo käveli vaappuen kohti hohtavaa alusta. Hetken hänen mielessään paloi ajatus mukaan lähtemisestä, mutta samassa hän tajusi että myös hänellä itsellään oli tehtävä edessään. Se oli täällä, eikä missään kaukaisissa, tuntemattomissa galakseissa ja oudoissa maailmoissa. Maa alkoi väristä hänen jalkojensa alla ja aluksen pinta välkehti, kumma värinä kiihtyi ja alus alkoi menettää oudosti muotoaan. Hahmo seisahtui ja kääntyi ympäri, sitten se nosti taas vasemman kätensä ilmaan mutta laski sen samassa alas. Se vaappui takaisin Maunon luo ja sanoi: ”Olin ihan unohtaa. Ota tämä, tulet ehkä vielä tarvitsemaan sitä vielä”
Avaruusapina ojensi Maunolle tulitikkuaskin kokoisen esineen jonka pinta oli musta ja se tuntui imevän valoa itseensä. Mauno sujautti painavan esineen taskuunsa ja tarttui olennon ojennettuun käteen.
”Pärjäile, ukko”, se sanoi ja puristi Maunon kättä. Olento kääntyi ja vaappui odottavan aluksen luo joka näkyi Maunon silmissä enää hämärästi. Valo ja värinä voimistui ja viimein hävisi, sitten Mauno oli aivan yksin tehtaan pimeällä parkkipaikalla. Tuuli yltyi ja nostatti alkutalven kuolleita lehtiä ilmaan ja ne pyörivät hetken Maunon ympärillä. Kirkkaalla taivaalla loistivat lukemattomat tähdet ja Mauno vajosi polvilleen niitä katsoessaan. Pieni sininen piste leijui suoraan hänen yläpuolellaan maan kiertoradalla ja sitten kuu ja lähiavaruus valaistuivat hetkeksi ja piste hävisi. Mauno nosti vasemman kätensä ilmaan ja toivotti hyvää matkaa ja laski sitten päänsä rinnalleen. Yksinäisyys iski kuin moukari ja Mauno käsitti samassa, ettei se hellittäisi enää milloinkaan kauheaa otettaan hänen sielustaan.
Parkkipaikkaa ympäröivässä pajupensaissa risahti. Repolainen säntäsi esiin ja juoksi parkkipaikan toiseen päähän, sitten se sai päähänsä jostain kumman syystä juosta takaisin. Sen terävä kuono viisti maata ja Mauno katseli otusta ihmeissään. Repolainen juoksi Maunon ohi, palasi sitten taas ja seisahtui. Se istahti ja jäi tuijottamaan Maunoa hetken suoraan silmiin ja Mauno oli varma, että otus virnuili hänelle. Pian se säntäsi juoksuun ja hävisi takaisin pajupensaiden suojiin, mutta Mauno virnuili takaisin otuksen perään. Noustessaan seisomaan Mauno nauroi katketakseen eikä siitä meinannut tulla loppua. Henkeään haukkoen hän viimein sai terästettyä itsensä ja lähti astelemaan kohti niitattua, ruosteista teräsovea josta pääsi sisälle tehtaaseen.

Lue lisää

Sisällä tehtaassa Maunoa odotti yllätys. Hän oli odottanut kohtaavansa suuren konsultin silmästä silmään, mutta joutuikin nyt täydellisen hämmennyksen valtaan. Dildot ja muu roju oli kasattu seinämille ja keskellä salia olikin siisti, kaiken aikaa kasvava jono pikkuisia, muutaman jalan korkuisia konsultteja jotka olivat suoria kopioita suurimmasta konsultista. Jokaisella niistä oli kädessään musta salkku jonka sisällä heijastelivat punaisina hänen henkilökohtaiset työkalunsa: pikkuinen sirppi ja vasara ja niiden asepuku kunniamerkkeineen oli kätkössä muodikkaan business - puvun alla. Mauno haukkoi henkeään näyn edessä ja siirsi katseensa jonon loppupäähän. Siellä olevat konsultit olivat kasvaneet liki kaksi kertaa pituutta jonon alkupäähän verraten, mutta yhtäkaikki ne olivat peräisin kauheasta peruskoneesta jonka Mauno oli itse suunnitellut dildojen massiivista tuotantoa varten. Nyt siihen oli kytketty vihreänä hehkuva plutoniumydin jonka tarkoituksena oli saattaa tuotanto ennen näkemättömiin mittoihin. Jokaisella konsultilla oli totinen katse ja heidän suupielensä olivat vetäytyneet valtaisien mursunviiksiensä alla kohden leukaa kärsimättömyyden merkiksi; he kaikki uskoivat talouden jumalalliseen voimaan ja loppuratkaisuun. Mauno asteli lähimmän koneesta putkahtaneen olennon luo ja sieppasi sen kädestä piskuisen salkun; olennon kasvoille kasvoi heti punaisia näppyjä ja sen suupielet alkoivat väristä, mutta se ei näyttänyt reagoivan tilanteeseen millään muulla tavoin. Mauno istahti kuusitoista metriä pitkän, tehtaan lippulaivana toimineen tuotteen, King kongin mustan varren päälle ja aukaisi salkun. Siellä oli sinivalkoisin, byroon leimoilla varustettuja asiakirjoja joiden jokaisen nurkassa luki: ”salainen.”

Mauno luki konsulttien toimintaohjeita henkeään haukkoen. Ohjeissa kuvailtiin keinoja ja erinäisiä temppuja, joilla ihmiset saatiin sotaan ja kilpailuun toinen toistaan vastaan aivan yleisillä elämän alueilla. Jokaisen ilkiötyön perässä oli ylimmän konsultin tuottoarvio dollarimääräisenä. Papereissa puhuttiin sodista joilla massat saatiin sitoutumaan raatamiseen ja mielipuolisuuteen, yleensäkin kaikenlaisiin epäinhimillisiin uhrauksiin sekä koko maapallon kattavaan vankileirien saaristoon, joka toimisi koulutusyksikkönä tulevalle ihmistyypille.
”Uhraus” – sanaa korostettiin monissa kohdin. Kuoleman palvomiseen sitoutuneet perverttiset veikot ja typykät olivat kohderyhmänä ensisijalla, sitten tulivat kaikki itseensä tyytymättömät, jotka sopivalla manipulaatiolla saatiin lopulta hyvin hulluiksi, hyvin sitoutuneiksi. He sijoittaisivat persoonansa esineisiin, joita he ostivat. He palvoisivat pärisevää voimaa jalkojensa välissä, jota he itse eivät milloinkaan tulisi tuntemaan eivätkä kokemaan, mutta maksaisivat sen kaiken loppuelämänsä ainutkertaisella sitoutumisella työpaikkaansa ja pankkiinsa ja maksaisivat sen myös hyvin hartaina. Muistion lopussa tämä kaikki määritettiin ”talonpojan turpeeseen sitomisen tekniikaksi.”
Mauno rutisti paperin kädessään ja paiskasi sen lattialle. Hänen alkoi tehdä mieli kaljaa, mutta samassa hullut urut alkoivat pauhata ja punainen loiste valaisi tehtaan salin.

Maxim Foxius kirjoitti:

Sisällä tehtaassa Maunoa odotti yllätys. Hän oli odottanut kohtaavansa suuren konsultin silmästä silmään, mutta joutuikin nyt täydellisen hämmennyksen valtaan. Dildot ja muu roju oli kasattu seinämille ja keskellä salia olikin siisti, kaiken aikaa kasvava jono pikkuisia, muutaman jalan korkuisia konsultteja jotka olivat suoria kopioita suurimmasta konsultista. Jokaisella niistä oli kädessään musta salkku jonka sisällä heijastelivat punaisina hänen henkilökohtaiset työkalunsa: pikkuinen sirppi ja vasara ja niiden asepuku kunniamerkkeineen oli kätkössä muodikkaan business - puvun alla. Mauno haukkoi henkeään näyn edessä ja siirsi katseensa jonon loppupäähän. Siellä olevat konsultit olivat kasvaneet liki kaksi kertaa pituutta jonon alkupäähän verraten, mutta yhtäkaikki ne olivat peräisin kauheasta peruskoneesta jonka Mauno oli itse suunnitellut dildojen massiivista tuotantoa varten. Nyt siihen oli kytketty vihreänä hehkuva plutoniumydin jonka tarkoituksena oli saattaa tuotanto ennen näkemättömiin mittoihin. Jokaisella konsultilla oli totinen katse ja heidän suupielensä olivat vetäytyneet valtaisien mursunviiksiensä alla kohden leukaa kärsimättömyyden merkiksi; he kaikki uskoivat talouden jumalalliseen voimaan ja loppuratkaisuun. Mauno asteli lähimmän koneesta putkahtaneen olennon luo ja sieppasi sen kädestä piskuisen salkun; olennon kasvoille kasvoi heti punaisia näppyjä ja sen suupielet alkoivat väristä, mutta se ei näyttänyt reagoivan tilanteeseen millään muulla tavoin. Mauno istahti kuusitoista metriä pitkän, tehtaan lippulaivana toimineen tuotteen, King kongin mustan varren päälle ja aukaisi salkun. Siellä oli sinivalkoisin, byroon leimoilla varustettuja asiakirjoja joiden jokaisen nurkassa luki: ”salainen.”

Mauno luki konsulttien toimintaohjeita henkeään haukkoen. Ohjeissa kuvailtiin keinoja ja erinäisiä temppuja, joilla ihmiset saatiin sotaan ja kilpailuun toinen toistaan vastaan aivan yleisillä elämän alueilla. Jokaisen ilkiötyön perässä oli ylimmän konsultin tuottoarvio dollarimääräisenä. Papereissa puhuttiin sodista joilla massat saatiin sitoutumaan raatamiseen ja mielipuolisuuteen, yleensäkin kaikenlaisiin epäinhimillisiin uhrauksiin sekä koko maapallon kattavaan vankileirien saaristoon, joka toimisi koulutusyksikkönä tulevalle ihmistyypille.
”Uhraus” – sanaa korostettiin monissa kohdin. Kuoleman palvomiseen sitoutuneet perverttiset veikot ja typykät olivat kohderyhmänä ensisijalla, sitten tulivat kaikki itseensä tyytymättömät, jotka sopivalla manipulaatiolla saatiin lopulta hyvin hulluiksi, hyvin sitoutuneiksi. He sijoittaisivat persoonansa esineisiin, joita he ostivat. He palvoisivat pärisevää voimaa jalkojensa välissä, jota he itse eivät milloinkaan tulisi tuntemaan eivätkä kokemaan, mutta maksaisivat sen kaiken loppuelämänsä ainutkertaisella sitoutumisella työpaikkaansa ja pankkiinsa ja maksaisivat sen myös hyvin hartaina. Muistion lopussa tämä kaikki määritettiin ”talonpojan turpeeseen sitomisen tekniikaksi.”
Mauno rutisti paperin kädessään ja paiskasi sen lattialle. Hänen alkoi tehdä mieli kaljaa, mutta samassa hullut urut alkoivat pauhata ja punainen loiste valaisi tehtaan salin.

Lue lisää

Red phantom asteli ylhäällä valvontatasanteella jymisevin askelin ja kävelysilta notkahteli ja huojui raskaiden sotilassaappaiden alla.
”Ken kuo – levainen täällä tehtaassani on, nyt käyköön taistohon!” Phantom alkoi mylviä viitta levällään ja kurkisteli alas saliin käsissään hehkuva, melkein miehen mittainen sirppi.
Mauno sukelsi kuljetinlinjan taakse juuri kun Phantomin silmien paholaismainen valokeila pyyhkäisi hänen ylitseen. Kuljetinrullien pinttynyt ja paatunut rasva rätisi ja savusi Red Phantomin katseen kauheassa valossa. Nopeasti Mauno riuhtaisi ohimennen konsultin ruiskukan sinisen solmion ja kietaisi sen päänsä ympärille hikinauhaksi. Solmion partaveden tuoksuinen pätkä heilui hänen silmiensä edessä ja suureksi hämmästyksekseen hän huomasi miten sen takapinta oli täynnä pieni sirpin ja vasaran kuvia, mutta ei antanut sen kaiken häiritä itseään ollenkaan. Musta nokipöly muodosti tiikerinjuovat hetkessä Maunon hikisille kasvoille, sitten hän heitti pikkutakkinsa huut’ helvettiin ja irvisti. Rempseän – rivakasti hän riuhtaisi paidastaan hihat pois kahdella nykäyksellä, sitten Mauno oli viimeinkin valmis ja hänen lihaksiaan kuumotti ja pakotti. Maassa lojuvien dildojen seasta hän valitsi aseekseen tehtaan myyntivaltin; se oli pikimusta ja melkein kolme jalkaa pitkä ”little John”.
”Tällä kun rapsauttaa pääkuoreen, niin johan tokenee”, Mauno ajatteli itsekseen hihitellen ja lähti sitten juoksemaan ylös portaita kauhea ase käsissään.