Rakas miesystävänäni ja sielunkumppanini kuoli pari viikkoa sitten. Suhteemme kesti tiiviinä kahdeksan vuotta huolimatta siitä, että kummallakin oli omat perheensä. Mies oli elämäni suuri rakkaus, ja olen kiitollinen siitä, että sain kokea tämän rakkauden ja antaa osani hänelle. Nyt toisaalta tyhjyys, toisaalta tunne siitä, että hän edelleen kulkee mukanani.
Tämä tunneskaala on outo; pitkään jatkunut "etäsuhde" tekee vaikeaksi ymmärtää, että enää ei puhelin soi, kukaan ei toivota aamulla hyvää työpäivää, kukaan ei soita pahimpaan kiireeseen ja sano "olet kaunis".
Olen tottunut kuiskaamaan tyhjyyteen "minä rakastan sinua" enkä voi sitä lopettaa. Minä rakastan häntä lopun elämäni.
Rakas, jätit minut niin yksin. Loppuun asti pidit yllä uskoa elämään, yhteiseen tulevaisuuteen. En voi siitä unelmasta luopua: en pelkää kuolemaa, sillä sinä olet minua vastassa. Suukkoja kulta, miljoona suukkoa.
Tämä tunneskaala on outo; pitkään jatkunut "etäsuhde" tekee vaikeaksi ymmärtää, että enää ei puhelin soi, kukaan ei toivota aamulla hyvää työpäivää, kukaan ei soita pahimpaan kiireeseen ja sano "olet kaunis".
Olen tottunut kuiskaamaan tyhjyyteen "minä rakastan sinua" enkä voi sitä lopettaa. Minä rakastan häntä lopun elämäni.
Rakas, jätit minut niin yksin. Loppuun asti pidit yllä uskoa elämään, yhteiseen tulevaisuuteen. En voi siitä unelmasta luopua: en pelkää kuolemaa, sillä sinä olet minua vastassa. Suukkoja kulta, miljoona suukkoa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
voin kertoa,ompas tuttuja tunteita.En myöskään pelkää enää kuolemaa,ja tuntuu kuin hän olisi läsnä koko ajan.Kaipaan todella ja ikävä ei lopu koskaan.
Jaksetaan ja voumaa paljon.
En tiedä kaipaatko selitystä tuntemuksillesi, mutta tässä on mikäli jossain vaiheessa päätä haluta. Ihmisellä on ns. tunnemuisti. Sieltä tulvii kaikenlaisia muistikuvia esim. hajun perusteella.
Tunnemuisti toimii myös omia aikojaan, vaikka moni ei tätä hyväksy. Yhtäkkiä saattaa tulla tunne jota ei voi selittää tms. Rakkaasi on poissa, ja kaipaat häntä niin paljon että tunnemuistisi aktivoituu. Se tuottaa sinulle tunteita, joita olet kokenut kun hän soitti tai teki jotain muuta.
Tällaiset tuntemukset ovat luonnollisia, niitä ei tarvitse pelästyä. Jos et vielä ole pelästynyt niitä, niin voi olla että pelästyt. Sinun ei tarvitse kuitenkaan pelätä. Tämä on aivan luonnollista. Näin aivomme toimivat...
kun joku jakaa samat tunteet, kiitos molemmille. Välillä tosiaan pelkään, että olen sekoamassa, kun en tunne niin kuin kaikkien oppaiden mukaan pitäisi.
juttelen toisinaan kultani kuvalle, siitä on nyt yli puoli vuotta, kun kultani menehtyi.
Outoja yhteensattumia tullut eteen ja uskon, että kultani on vastassa kun kuolen.
Meidän piti kesällä mennä naimisiin. Se ei sitten onnistunut, mutta sovimme, että mennään sitten taivaassa naimisiin.
Olen tänään itkenyt minulla on ikävä kultaani.
Kun yössä yksin vaeltaa,
voi kaltaisensa kohdata
ja hetken tie
on kevyt kaksin kulkea.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan,
ei mikään meitä erota.
Kun hetken vain
sut pitää saan ja unohtaa.
Ikuisuus, yksi huokaus vain,
yksi yö kuin koko elämä,
tuoksussasi keväät tuhannet.
Yoe "Hetken Tie on kevyt kulkea"
olen aivan epätoivoinen, kun en voi jakaa suruani kenenkään kanssa. Kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen tämä hirveä tyhjyys ja yksinäisyys. - Haluan nostaa maljan muistollesi, mutta en voi tehdä sitä yksin. Tekee niin kipeää.
Tämä biisi kertoo juuri siitä!
"Taivaassa sun kanssas vasta naimisiin meen, siellä susta kunnon naisen teen..."
http://www.youtube.com/watch?v=uAVgcUGzw58
Rakkaus on ikuinen, mutta ihminen ei ole - ainakaan maan päällä. Kannattaa antaa suuri rakkautesi jollekin toiselle maan päällä. Rakkaus on tärkeämpi kuin sen kohde.
en olekkaan aiemmin kuullut tuota biisiä.
http://www.youtube.com/watch?v=H9XQRnO3Rtc&feature=related
Kiitos Vesku!
Otan osaa syvästi surussasi. Minulta itseltäni puolisoni menehtyi elokuussa 2008 eli hieman yli vuosi sitten. Mieheni oli elämäni rakkaus, sielunkumppanini, paras ystäväni. Meillä oli todella läheinen suhde, soittelimme paljon, keskustelimme, harrastimme yhdessä ja rakkaus seurasi mukana aina. Seurustelumme aloimme alle 18 vuotiaina ja olimme yhdessä 20 vuotta. Kasvoimme yhdessä nuoruudesta aikuisuuteen. Rakkaani poismenon jälkeen olen ollut todella tyhjä, juureton, sielustani on puolet revitty irti. Tuska on ollut suuri ja ikävä on ollut helvetillinen. On ollut raastavaa, kun näkee jotain kivoja asioita ja tulee mieleen ensimmäisenä, että soitanpa miehelleni....ja sitten muistankin että en voi soittaa hänelle... Koen silti samoin kuin sinä; en pelkää enää kuolemaa ja tiedän ja tunnen, että hän on todella läsnä elämässäni. Kuitenkin toivoisin, että hän olisi fyysisestikin paikalla....Rakastan häntä...edelleen... Vuosi on mennyt kuin unessa, en edes tajua aina, että siitä on jo vuosi. Käyn edelleen tukihenkilöllä puhumassa omasta olostani ja selviytymisestä arjessa. Se on auttanut minua jaksamaan. Puhun ystävilleni ja tietenkin myös miehelleni. Jotkut päivät menevät paremmin, jotkut huonommin. Mutta otan päivän kerrallaan. Yritän tehdä jotain sellaista, mistä pidän, vaikka välillä en näe elämässä mitään järkeä. Mutta ei ollut minun aikani lähteä. Se aika on joskus. Minulla on vielä jokin tehtävä täällä, ja se luultavasti on meidän yhteinen ihana 3 vuotias poikamme. Joskus tapaan vielä hänet, ihmisen joka opetti minulle kuinka suuri ja upea asia rakkaus on. Jaksamista sinulle!
Tämä yksinäisyyden tunne tuntuu uudelta, jotenkin tämä on erilaista kuin mikään muu. Aika katoaa, sitä vain on, seuraa luonnon pieniä liikkeitä. Toisen poismeno ei mene helposti jakeluun. Mies antoi minulle niin paljon, voin sanoa, että olen saanut elämältä kaiken, mitä ihminen voi odottaa, enemmänkin. Lohdullista on, että kun kuolen, liityn taas hänen seuraansa.
Lohdullista on myös, että niin monet vieraat ihmiset haluavat auttaa ja tukea, tuntuu, että näkymätön suoja kannattaa minua. Kiitos kaikille
Olit siis 8 vuotta "se toinen" ja uskoit yhteiseen tulevaisuuteen? Kuulostaa pahalta, toivottavasti miehen oikea perhe ei kuule sinusta.
toivottavasti tuli hyvä mieli, kun pääsit tölväisemään surevaa. Kahdeksan vuoden aikana yli viisikymppiset ihmiset ovat ehtineet asioita miettiä monesta kulmasta jopa perheidensä kanssa, tiedoksi sinulle, kun näyttää kiinnostavan tämä puoli asiasta. Sitäkin pohdittiin monta kertaa, mitä tapahtuu, jos toinen meistä kuolee. Nyt tiedän, silti voin sanoa, että tätä suhdetta en kadu. Päinvastoin, monet kerrat kiitimme kohtaloa, joka saattoi meidät yhteen, saimme kypsässä iässä kokea sellaisen sielunkumppanuuden, joka molemmilta aiemmasta elämästä puuttui.
Joillekin on tärkeämpää elää normien mukaan kuin kuunnella sydämen ääntä, heille se suotakoon. Meille se ei riittänyt.
Näistä asioista on turha keskustella, jos oma kokemus puuttuu. Ja jokainen kokemus on erilainen. Senkin olen oppinut, että toisten asioita on turha vierestä mestaroida, kun niitä ei tunne. Toivon, että oma kokemukseni helpottaa jotakuta muuta samassa tilanteessa olevaa - meitä on monta.
Olet toiminut väärin, se tuskin ketään helpottaa ja nyt saat sitten lusikoida soppaasi. Lässyttää voi jokainen, vaikeampaa onkin sitten elää niin, ettei teoillaan satuttaisi muita, kuten sinä olet toiminut. Tsemppiä läheisillesi, sitä he varmasti tarvitsevat.
Saitko suurenkin onnen kun pääsit tuomitsemaan? Sinut itsesi on tuomittu. Tulet vielä sen kokemaan.
Hei Sydän tyhjä ja täynnä
Ei ole merkitystä surun laadulla ja mistä se johtuu. Suru on aina sama. Surussa ei ole merkitystä syyllisillä ja syyttäjilläkään kun jokainen omaa suruaan kantaa. On selvää, että aina vääristä teoista on seurauksensa mutta niiltä emme välty kukaan. Niistäkin pitää oppia ja tehdä vilpitöntä katumusta. Kuolema tulee aina ajallaan teemmepä mitä hyvänsä tai jätämme tekemättä.
Tiedät ja tunnustat elämäsi virheet ja tunnet rakkauden. Nyt pitää koetta etsiä voimia surun kantamiseen.
Voi hyvin
Turvamies
huomaan, että olet todella perehtynyt suruun. Olen saanut itse nyt apua mieleneterveysseuran asiantuntevasta keskusteluterapiasta. Siellä tärkein anti on ollut se, että olen saanut oikeuden surra. Jokainen meistä sen ansaitsee riippumatta siitä, millaisesta menetyksestä on kysymys. Tärkeää on myös ollut havaita, että ei aina tarvitse yrittää suojella muita heidän tunteiltaan vaan jokainen on oikeutettu myös saamaan tukea tarvitessaan.
Näillä palstoilla ei kannattaisi käydä ilman kaltaistasi; täällä riittää tirkistelijöitä, jotka purkavat omat turhautumansa vieraisiin ihmisiin. Säälittävää sekin, mutta on tilanteita, joissa ei jaksa kaikkia ymmärtää.
Olen nyt voimaantumassa ja jätän tämän palstan kokemuksia rikkaampana.
Isäni kuoltua äitini suru oli ja on kova. Lähes 60 v.yhdessä.
Rakkaus kun kuolee pois on se niin kova paikka ettei sitä voi sanoiksi pukea.
Samoin siskoni kuoli 2004, oman lapsen kuolema on myös hirveä kokemus.
Kyllä nämä surulliset tapahtumat ovat koskettaneet minuakin. Elämä ei palaa ennalleen.
Lohtua tuo sitten uskonto ja mm. kaunis virsi, muuttolintusen tie.
Toivotan kaikille sureville lohtuani.