Hei.
Tehkää ihmiset asioille jotain ennenkuin on myöhäistä. Uskaltakaa luottaa, uskaltakaa puhua avoimesti näistä tunteista joita täällä jaatte.
Tämä pieni vuodatus on lähtöisin muutamaankin kertaan täällä julkaistusta linkistä, biisistä Älä Mee. Sir Elwoodin ja Hiljaisten Värien kauniista, kauniista laulusta puhun.
Tuo biisi on minulle tulenarka - edelleen. Vaikka kaikki on jo olevinaan ainakin hyvin. Elämäni on taas raiteillaan. Vaikka juuri väitin etten sinunlaistasi enää edes kaipaa, ettet ole se optimi johon pyrkiä ja jota tavoitella, niin ikävä on suuri.
Herätit mussa niin suuren tunteen ja rakkauden palon, opetit todella ymmärtämään mitä rakkaus on, mitä se saa aikaan. Miten se saa minunlaisenkin itsepäisen luupään tekemään kaikkensa jotta voisi riittää jollekin niin kauniille ja luonnolliselle asialle. Sä olet niin.... tavallinen. Luonnollinen. Normaali. Kaikkea mitä ihminen on luotu olemaan. Ja mä olin niin sokea ja kuuro, etten ymmärtänyt sun rakastavan mua ihan yhtäpaljon. Siitä kaikki pelko ja epäilys. Siitä ja vanhoista haamuista. Siitä ettei me edelleenkään koskaan edes sen vuoden aikana joka yhdessä vietettiin - kertaakaan seurusteltu. Edes yritetty. Myönnän että se olis tasapainottanu mua ja antanu varmuutta. Mut pelkäsin että jos lähden sille linjalle, menetän sut. Ja menetin kuitenkin. Koska pelko teki musta tunnevammaisen sun rakkautes kohdalla.
Sä tunsit mun lämmön joka yö, pidin siitä huolen. Peitin sun olkapäät ja "merkin" sun lapaluussa suudelmiin, pidin sut lämpimänä omalla ruumiinlämmölläni. Nukahdin vasta kun sä olit unessa, että tietäisit nukahtaessas että mä olen edelleen hereillä, suojelen. Se mitä mä en ymmärtänyt, oli se, ettei sun selkä kylmä ollut, tai sun niska. Mun omat pelot vaan jähmetti mun sydämen niin että onnistuin uskottelemaan itselleni joka ilta ettet rakasta mua. Kai se oli helpompaa valmistautua tähän eroon ja erossaoloon, kun valmiiksi ajatteli sen tulevan. Mä olen koko ajan syyttänyt sua. Sä lähdit toisen matkaan, sä jätit mut lattialle huutamaan ja vuotamaan. Sä annoit mun tuomien kukkasten kuihtua maljakkoon hoitamattomina.
todellisuudessa se taisin olla minä. Se !!!!!KURJANILKKIpaskakusipäänuijaääliöLUUPÄÄ!!!!!! joka ei antanut mahdollisuutta jollekin niin kauniille ja hyvälle.
Ja itsesyytös kalvaa minua, kaivaa routaiseen maahan itsetuntoni ja kaiken ihmisarvoni kokoista hautakuoppaa. Tule ja polje loputkin minusta sinne.
Tehkää ihmiset asioille jotain ennenkuin on myöhäistä. Uskaltakaa luottaa, uskaltakaa puhua avoimesti näistä tunteista joita täällä jaatte.
Tämä pieni vuodatus on lähtöisin muutamaankin kertaan täällä julkaistusta linkistä, biisistä Älä Mee. Sir Elwoodin ja Hiljaisten Värien kauniista, kauniista laulusta puhun.
Tuo biisi on minulle tulenarka - edelleen. Vaikka kaikki on jo olevinaan ainakin hyvin. Elämäni on taas raiteillaan. Vaikka juuri väitin etten sinunlaistasi enää edes kaipaa, ettet ole se optimi johon pyrkiä ja jota tavoitella, niin ikävä on suuri.
Herätit mussa niin suuren tunteen ja rakkauden palon, opetit todella ymmärtämään mitä rakkaus on, mitä se saa aikaan. Miten se saa minunlaisenkin itsepäisen luupään tekemään kaikkensa jotta voisi riittää jollekin niin kauniille ja luonnolliselle asialle. Sä olet niin.... tavallinen. Luonnollinen. Normaali. Kaikkea mitä ihminen on luotu olemaan. Ja mä olin niin sokea ja kuuro, etten ymmärtänyt sun rakastavan mua ihan yhtäpaljon. Siitä kaikki pelko ja epäilys. Siitä ja vanhoista haamuista. Siitä ettei me edelleenkään koskaan edes sen vuoden aikana joka yhdessä vietettiin - kertaakaan seurusteltu. Edes yritetty. Myönnän että se olis tasapainottanu mua ja antanu varmuutta. Mut pelkäsin että jos lähden sille linjalle, menetän sut. Ja menetin kuitenkin. Koska pelko teki musta tunnevammaisen sun rakkautes kohdalla.
Sä tunsit mun lämmön joka yö, pidin siitä huolen. Peitin sun olkapäät ja "merkin" sun lapaluussa suudelmiin, pidin sut lämpimänä omalla ruumiinlämmölläni. Nukahdin vasta kun sä olit unessa, että tietäisit nukahtaessas että mä olen edelleen hereillä, suojelen. Se mitä mä en ymmärtänyt, oli se, ettei sun selkä kylmä ollut, tai sun niska. Mun omat pelot vaan jähmetti mun sydämen niin että onnistuin uskottelemaan itselleni joka ilta ettet rakasta mua. Kai se oli helpompaa valmistautua tähän eroon ja erossaoloon, kun valmiiksi ajatteli sen tulevan. Mä olen koko ajan syyttänyt sua. Sä lähdit toisen matkaan, sä jätit mut lattialle huutamaan ja vuotamaan. Sä annoit mun tuomien kukkasten kuihtua maljakkoon hoitamattomina.
todellisuudessa se taisin olla minä. Se !!!!!KURJANILKKIpaskakusipäänuijaääliöLUUPÄÄ!!!!!! joka ei antanut mahdollisuutta jollekin niin kauniille ja hyvälle.
Ja itsesyytös kalvaa minua, kaivaa routaiseen maahan itsetuntoni ja kaiken ihmisarvoni kokoista hautakuoppaa. Tule ja polje loputkin minusta sinne.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.