Kotimaa-lehden

artikkeli punaisten teloitettujen siunauksesta Tuusniemellä.

”Tämä asia olisi pitänyt hoitaa jo ajat sitten” - Piispa Riekkinen siunasi punaisina teloitettuja

Wille Riekkisen mukaan veljessota on ollut uhrien omaisille elämän mittainen puhumaton ja kipeä asia. Piispaa avustivat lääninrovasti Kimmo Kivelä ja kirkkoherra
Pertti Lamppu.

– Emme itsekään etukäteen ymmärtäneet, kuinka merkityksellinen siunaustilaisuus oli omaisten kannalta, kansalaissodan uhreja haudan lepoon siunannut Wille Riekkinen sanoo.

Tuusniemellä siunattiin viime viikon keskiviikkona haudan lepoon viisi vuonna 1918 punaisina teloitettua miestä. Siunauksen toimitti Kuopion hiippakunnan piispa Wille Riekkinen. Teloitusten uhrit saivat myös nimensä hautakiveen. Miehet kuuluivat kirkkoon, mutta heidät oli laskettu joukkohautaan nimettöminä ja ilman kirkollista siunausta.

Siunaustilaisuuteen Tuusniemen hautausmaalle oli kokoontunut satakunta omaista ja muuta saattoväkeä sekä koululaisia, jotka osallistuivat tapahtumaan laskemalla teloitettujen hautakiville kynttilät.

Vuosikymmenien kipu alkoi sulaa
Piispa Riekkinen toteaa, että siunaus- ja muistohetki olisi pitänyt toteuttaa jo ajat sitten.

– Valkoisten uhrien hautaan siunaaminen saatiin hoidettua 1920-luvulla, mutta tämä asia on jäänyt hoitamatta vuosikymmeniksi.

Riekkinen kertoo, että siunaustilaisuus kosketti syvästi monia uhrien omaisia. Piispan mieleen jäi erityisesti 89-vuotias nainen, joka oli kolmevuotias, kun hänen isänsä vietiin.

– Monet omaisista sanoivat, että nyt vasta vuosikymmeniä sisällä olleet mustat möykyt alkoivat sulaa.

Siunaustilaisuus oli myös osa Tuusniemen yläasteen kirkollista perinnepäivää, joka liittyy suomalaisiin juuriin ja talonpoikaisiin aihepiireihin johdattavaan opintokurssiin.

Ajatus siunaustilaisuuden ja koulutapahtuman yhdistämisestä tuli Riekkisen mukaan koulun opettajilta. Tilaisuus päätettiin järjestää, kun kirkkoherra Pertti Lamppu oli saanut ajatukselle myös uhrien omaisten suostumuksen.

Puoluekantaan katsomatta
Siunaustilaisuudella oli myös opetustehtävä. Riekkinen korosti siunauspuheessaan jokaisen ihmisarvoa, toisen vakaumuksen kunnioittamista ja ristiriitojen selvittämistä puhumalla. Piispa viittasi myös viime vuosien uutisiin kansanmurhista ja totesi, että Suomessakaan ei oltu kaukana vastaavasta tilanteesta.

– Pahuutta ei tarvitse lähteä hakemaan kaukaa, vaan se löytyy meistä itsestämme.

Riekkisen mukaan Tuusniemen kokemukset osoittavat, että vuoden 1918 sodan jälkihoidolle olisi vielä tarvetta. Riekkinen korostaa erityisesti omaisten sielunhoitoa.

– Jos tämä asia voidaan hoitaa selkeällä ja tyylikkäällä tavalla, miksemme hoitaisi. Kirkon tulee hoitaa tehtävänsä ihmiseen, vakaumukseen ja puoluekantaan katsomatta.


Kirkon kannanotto tulisi tarpeeseen
Historian tutkija, Suomen Akatemian emeritusprofessori Heikki Ylikangas sanoo, että kirkon virallinen kannanotto vuoden 1918 tapahtumiin tulisi tarpeeseen. Kannanotossa olisi Ylikankaan mukaan kyse kansalaissodan syvän trauman jälkihoidosta.

– Siinä todettaisiin, että tämä kuuluu yhtenä vaiheena historiaamme, ja että syyllisten etsiminen ei ole enää asiallista. Kyse olisi kansalaisoikeuksien antamisesta kaikille ja siitä, että kansalaissodan vainajiin suhtauduttaisiin kuten muihinkin edesmenneisiin Suomen kansalaisiin, Ylikangas ehdottaa.

Ylikangas mainitsee, että Pohjois-Hämeen pitäjissä on edelleen punaisten joukkohautoja, joille ei ole tehty mitään sitten vuoden 1918.

– Puhuin kerran Lempäälässä ja kysyin, kuinka paljon väkeä siellä on joukkohaudassa. Vastaus oli kolmesta kuuteen sataan, kukaan ei tiedä sen tarkemmin.

– On kuitenkin myös paikkakuntia, joissa on toimittu toisin. Varsinkin syksyllä 1944 paljon kansalaissodan vainajia siirrettiin kirkkomaahan.

Punaistenkin kanssa tultiin toimeen
Ylikankaan mukaan papiston suhtautuminen punaisiin oli suhteellisen myönteistä, kun punaiset olivat vallassa. Punaisten puolellakaan ateistit ja kirkkoon kielteisesti suhtautuvat eivät olleet enemmistönä, vaan yhteyksien pitämistä kirkon suuntaan pidettiin tärkeänä ja jumalanpalveluksiin osallistuttiin kuten muuallakin.

Toisaalta suhteessa kirkkoon ja papistoon oli myös jännitettä. Sodan aikana punaiset surmasivat useita pappeja ja kirkkoherroja. Ylikankaan mukaan punaisten johto ei kuitenkaan ohjannut pappien surmaamista, vaan kyseessä oli pienten ryhmien toiminta.

– Längelmäellä punaiset ottivat kirkkoherran surmaajan kiinni ja teloittivat hänet, mutta monia kirkonmiehiä surmanneita ei saatu vastuuseen, Ylikangas kertoo.

Valkoisten tultua valtaan punaisella alueella työskenneille papeille tuli Ylikankaan mukaan tarve korostaa lojaalisuuttaan valkoisia kohtaan ja sitä, että he olivat koko ajan olleet valkoisten puolella.

– Punaisten tuomitsemisessa tapahtui ylilyöntejä, mutta sama koski muitakin punaisten alueella toimineita tahoja, Ylikangas sanoo.

Kirkon roolista kansalaissodassa on tehty yliopistollisia opinnäytetöitä, mutta ei laajempaa tutkimusta. (Taneli Kylätasku)


Eittäin hyvä ja säädyllinen teko Piispalta.