Älä jätä minua osa 1

Herään tähän pirullisen kylmään aamuun ja heti kun olen saanut aivoni jotenkuten järjestykseen niin, että tajuan maailmasta jotakin, käteni syöksähtävät ohimoilleni. Jumalauta, mikä päänsärky. Nämä päänsäryt eivät ole mitenkään epätavallisia - päinvastoin, tunnen pientä kipua lähes kokoajan. Mutta en totu siihen, vaikka yritän. Pakottaudun nousemaan sängystä ja siristän silmiä kun pääni selvästi yrittää kivun voimalla saada minut takaisin makuulle. Astelen hitaasti kylmää laattalattiaa pitkin keittiöön, jossa sijaitsee myös tällä hetkellä elämäni pelastus - lääkekaappi. Kiroan samalla päänsärkyäni ja yritän saada sitä tahdon voimalla loppumaan.
Juuri kun olen saanut nieltyä tabletin joka lupaa karkoittaa päänsärkyni ja istuutunut mukavaan nojatuoliin odottamaan kärsimysteni katoamista, puhelin soi. Hitto, sekin vielä. Mumisen vielä muutaman kirosanan ja vastaan sitten.
Puhelu ei kauaa kestänyt, tyttöystäväni soitti ja valitti kun minusta ei ollut mitään kuulunut vaikka olin luvannut soittaa illalla. Joskus kaipasin sinkkumiehen huoletonta elämää, ei ainakaan tarvinnut keskellä päänsärkyä kuunnella jonkun ämmän mäkätystä käytöstavoista.
Töissä aika sujui tavallista hitaammin. Työkuvaani ei oikein mitään kuulunutkaan, istuin suurimman osan ajastani koneella, kirjoitan muutaman artikkelin silloin tällöin ja korjailen muiden toimittajien yhdyssana- ja oikeinkirjoitusvirheitä.
Havahdun tuijottamasta tyhjää ruutua kun pomoni taputtaa minua olkapäälle. "Matthew." Käännän päätäni ja katson pomoani kysyvästi. "Olen huomannut että olet jotenkin erilainen tänään. Onko jokin hullusti?" Pudistan pääätäni ja selitän syyksi päänsärkyäni. "Ihan tosi, Matt, sinun pitäisi mennä lääkäriin. Sinulla on kokoajan päänsärkyä." Tyydyn vain mumisemaan jotain vastaukseksi.

Jälleen kylmä aamu. Talvi näemmä tulossa, inhoan sitä. Inhoan villapaitoja ja villasukkia ja sitä kun nenä ja sormenpäät ovat kokoajan jäässä. Oloani ei parantanut yhtään se, että päätäni särkee jälleen. Päätän jättää työt väliin tänään ja tosissaan mennä lääkäriin. Tämä lähiaikoina ilmaantunut päänsärky oli erilaista kuin normaali päänsärky. Se ei mennyt ohi millään, mutta särkykään ei ollut mikään järkyttävä; sen pystyi kestämään, mutta se vaivasi vähän kokoajan.
Valitsin numeron ja odotin että kuulisin jonkun vastaavan toisessa päässä.

Muutama hetki vain ja kävelen ulos lääkärin vastaanottohuoneesta. Kädessäni on lappu, jossa lukee selvästi sanat: Suosittelen pään magneettikuvaukseen menemistä päänsäryn tutkimista ajatellen. Ajan voitte varata kolmannen käytävän päässä olevasta asiakaspalvelupisteestä.
En oikein tajua mitä nyt on tapahtumassa.

Taas muutama hetki vain ja nyt minua talutetaan suureen, valkoiseen huoneeseen. Ajantajuni taitaa olla tyystin kadonnut, sillä minulla on vankka uskomus että vasta muutama minuutti sitten olin herännyt tähän aamuun, joka näytti menevän kokoajan vain oudompaan suuntaan. Huoneessa minua istuu odottamassa noin kolmenkymmenen tienoilla oleva mies jolla on suuri, korviin asti yltävä hymy. Hän esittelee itsensä Johnnyksi ja antaa karhean, sinisen sairaalakaavun joka minun pitäisi pukea. Katoan sermin taakse vaihtamaan nyt niin mukavalta tuntuvan villapaitani tähän kylmään polyesterikaapuun. Joka on kaiken lisäksi ruman värinen.
Kävelen paljain jaloin takaisin Johnnyn luokse ja odotan lisäohjeita. Minut ohjataan valkoisen huoneen valkoiseen laitteen viereen, jossa on sininen vaahtomuovipatja. Asettaudun makuulle ja toivon että olisin sittenkin mennyt töihin. Pääni ympärille laitetaan tuki, joka kuulemma estää minua liikkumasta kuvausten aikana. Laite käynnistettiin ja surisevan äänen saattamana minut vedetään johonkin putkeen joka kuulemma sitten katsoo mikä minussa on vikana.

Muutaman minuutin jälkeen laite vihdoin päästää minut ulos, ja minut käsketään odottamaan. Katson, kuinka Johnny kävelee viereiseen koppiin katsomaan toisen, minulle tuntemattoman lääkärin kanssa kuvausten tuloksia. Kopissa on lasiseinä, ja näen heidät. Hetken kuvia katsottuaan he alkavat puhua toisilleen, eikä heidän ilmeensä ollut mielestäni kovinkaan kannustavia. Nyt aloin vasta tajuamaan, mitä oli tapahtumassa. Nyt voi olla kyseessä jotain vakavampaa. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, minua pelottaa. Minua tosissaan pelottaa.

Ikuisuus tuntui kuluvan. Naurahdan ironisesti, ensin aika tuntui menevän jotenkin aivan liian nopeasti ja nyt se vain matelee.
Vihdoin huomaan Johnnyn kävelevän minua kohti suuren, ruskean kirjekuoren kanssa. Yritän tulkita Johnnyn ilmettä epäonnistuneesti. Johnny pysähtyy eteeni ja ojentaa minulle kirjekuoren ja käskee minua avaamaan sen. Avaan kirjekuoren ja huomaan käteni tärisevän. Kiva, ne eivät normaalisti koskaan tärise. Mitä minullekkin on tapahtumassa.

kommenttia :)