Joulukalenteritarina

Satuilija*

Joulukuun ensimmäinen avautui ikkunasta sateisena ja alastomana. Se suorastaan houkutteli painamaan herätyskellon torkkuasentoon: vielä saisi painua unen ja toden välimaastoon, vielä voisi vetää jalat koukkuun ja kääriytyä peiton alle. Pieni kalpea käsi painoi kännykän nappulaa hämärässä. Vain rullaverhojen reunasta näkyi ärsyttävä viiru, joka huojui puun oksien tahdissa. Sateen humina ja ropina kasvoi kasvamistaan, meteli työntyi juuri unen portille ja vyöryi pihamaalle.
Pieni laiha hahmo nousi ärsyyntyneenä istumaan ja työnsi peiton syrjään.
-No jo on ...kele, ettei täällä saa nukkua...Mitä hittoa? Nousija vilkaisi ympärilleen ja oli saada paskahalvauksen: ei huonetta, ei rullaverhoa sen kummemmin kuin sadettakaan. Ainoastaan kamala lumimyräkkä, joka kirveli kasvoja. Silmiin sattui loputon valkeus, jonka läpi hän ei nähnyt, lumi työntyi korviin ja paidan kaulukseen. Humina jatkui sietämättömänä, hahmo kallisti päätään sitä kohti ja koetti saada selvää. Hän oli kuulevinaan jonkun sanovan että "joulukuun eka, avaa joulukalenteri.." Ei, ei se voinut niin olla, pauhu jatkui eikä korvat täynnä lunta enää voinut kuulla selvästi..........

42

1492

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Roborob

      Isän naama oli punerva ja pinkeä, neljän päivän sänki oli muuttumassa jo kunnon parraksi. ”Avaa nyt jo! Kiire!”, lapset kiljuivat ja tanssivat isän ympärillä. Isä murahti jotakin ja nousi ähkien ylös haisevalta sohvaltaan, sitten hän lampsi väsyneesti osakehuoneiston siihen nurkkaan, jossa kalenteri ei mennyt kovillakaan pakkasilla jäähän. Samalla kun hän kumartui, hän pyyhki toisella kädellään kasvojaan. Unessa oli tuiskuttanut ja kirjahyllyn päällä istuva täytetty ilves oli näyttänyt painajaisessa ihmeen elävältä. Se oli vain tuijottanut hänen möhömahaansa ja nuoleskellut huuliaan.
      Kuului sihahdus ja vaaleaa kuohua tippui multaiselle lattialle. ”Iskä, avaa nyt jo!”, lapset huusivat yhä kovemmin. Iskä ryysti tölkin tyhjäksi ja röyhtäisi niin, että vastapäisen seinän Olavinlinnaa esittävä taulu tipahti lattialle. Hetken kuluttua hän raahautui takaisin sohvalle ja mulkoili hieman ärtyneenä ja ihmeissään mekastavia kakaroita, sitten hän lupsutteli silmiään ja mietti, jaksaisiko vielä raahautua jääkaapille pureskelemaan hapansilakkaa. Lapset seisoivat rivissä kuin ankanpojat, nuorimmaisen alahuuli alkoi väpättää. ”Iskä, sä lupasit neljä päivää sitten. Olisit nyt kiltti ja aukaisisit!”
      Väsynyt mies raapaisi risaisen T-paitansa pulleaa kohtaa ja selvästi hän oli kahden vaiheilla, mutta sitten anelevat pyynnöt herkistivät karun miehen mielen; olihan joulukin jo kohta ovella. Vaivoin ja äänekkäästi ähkien mies sujautti mopsin pureskelemat aamutossunsa taas jalkoihinsa ja nousi ylös, sitten hän asteli taas pahvilaatikolle ja pian maltainen sihaus täytti taas ahtaan huoneen silmät renkaina katselevien pilttien ihmetykseksi. ”No jokos nyt riiti?”, mies sanoi röyhtäysten lomassa ja hänen kasvonsa olivat yhtenä kysymysmerkkinä lapsia katsoessaan.
      ”Tää oli jo toinen, nyt suut kiltisti suppuun. Jäljellä on enää kaksytkaks tölkkii ja haluun että niitä on saman verran herättyänikin. Onkos asia selvä?” Iskä sanoi ja kellahti tyytyväisenä sohvalleen ja pian jykevä kuorsaus täytti ahtaan huoneiston ummehtuneen, liikkumattoman ilman.

      • Roborob

        ”Yääh! Buhuu- uuu!”, huusi katraan pienimmäinen kuorsaavan iskän sohvan vieressä. ”Joulupukki ei tuu jossei iskä avaa kalenterin luukkua, byääääh!”
        Vaikka toiset sisarukset yrittivät miten lohduttaa huutavaa pienimmäistä, itku ei ottanut asettuakseen. Viimein he saivat tarpeekseen ja hävisivät omaan huoneeseensa ja sukeltautuivat pelien luomaan keinotodellisuuteen eivätkä he enää olleet tässä ajassa ja paikassa. Pienimmäinen sen sijaan jaksoi huutaa ja viimein jotain alkoikin tapahtumaan. Kirjahyllyn päällä istuva täytetty ilves väräytti tupsukorviaan, sitten se haukotteli ja venytteli muutaman minuutin ajan yhtä kyytiä ja lopulta se nuoleskeli huuliaan katsellessaan kuorsaavaa miestä sohvallaan. Samassa se loikkasi alas lattialle ja hyppäsi miehen nousevan ja laskevan rinnan päälle; viirunaama asetti takamuksensa äänenlähteen päälle ja sen kissamaisille kasvoille levisi makea virnistys samalla kun tupsuhäntä värähteli avonaisen suun yläpuolella ja kuorsaus selkeästi vaimeni. Sitten otus hyppäsi lattialle ja alkoi nuolla toista käpäläänsä.
        ”Et kyllä usko miten teki hyvää vuosikausien kirjahyllyn päällä olon jälkeen! Ilves virkkoi punanaamaiselle lapselle joka katseli käpäläänsä nuolevaa ilvestä suu auki. ”Veikkaan että Isäsi suussa saattaa huomenna maistua aika muhevalta!”
        Samassa eteisen ovelta kuului avainten rapinaa ja hiljaista puhetta. Tupsukorva loikkasi kirjahyllyn päälle ja jähmettyi melkein samaan asentoon kuin missä se oli aikaisemminkin ollut, mutta sen viekkaat silmät pälyilivät kohti eteiskäytävää.
        ”Shiljaa nyt, Esukki. Ukko on kotona makaamassa, mennään hiljaa”, nainen sanoi eteiseen tullessaan.

      • Satuilija*
        Roborob kirjoitti:

        ”Yääh! Buhuu- uuu!”, huusi katraan pienimmäinen kuorsaavan iskän sohvan vieressä. ”Joulupukki ei tuu jossei iskä avaa kalenterin luukkua, byääääh!”
        Vaikka toiset sisarukset yrittivät miten lohduttaa huutavaa pienimmäistä, itku ei ottanut asettuakseen. Viimein he saivat tarpeekseen ja hävisivät omaan huoneeseensa ja sukeltautuivat pelien luomaan keinotodellisuuteen eivätkä he enää olleet tässä ajassa ja paikassa. Pienimmäinen sen sijaan jaksoi huutaa ja viimein jotain alkoikin tapahtumaan. Kirjahyllyn päällä istuva täytetty ilves väräytti tupsukorviaan, sitten se haukotteli ja venytteli muutaman minuutin ajan yhtä kyytiä ja lopulta se nuoleskeli huuliaan katsellessaan kuorsaavaa miestä sohvallaan. Samassa se loikkasi alas lattialle ja hyppäsi miehen nousevan ja laskevan rinnan päälle; viirunaama asetti takamuksensa äänenlähteen päälle ja sen kissamaisille kasvoille levisi makea virnistys samalla kun tupsuhäntä värähteli avonaisen suun yläpuolella ja kuorsaus selkeästi vaimeni. Sitten otus hyppäsi lattialle ja alkoi nuolla toista käpäläänsä.
        ”Et kyllä usko miten teki hyvää vuosikausien kirjahyllyn päällä olon jälkeen! Ilves virkkoi punanaamaiselle lapselle joka katseli käpäläänsä nuolevaa ilvestä suu auki. ”Veikkaan että Isäsi suussa saattaa huomenna maistua aika muhevalta!”
        Samassa eteisen ovelta kuului avainten rapinaa ja hiljaista puhetta. Tupsukorva loikkasi kirjahyllyn päälle ja jähmettyi melkein samaan asentoon kuin missä se oli aikaisemminkin ollut, mutta sen viekkaat silmät pälyilivät kohti eteiskäytävää.
        ”Shiljaa nyt, Esukki. Ukko on kotona makaamassa, mennään hiljaa”, nainen sanoi eteiseen tullessaan.

        Mopsi tuhisi kerälle kiertyneenä, nenä lutussa ja otsanahka silmille valahtaneena eteisen oven takana. Ovi avautui hitaasti, mutta tulijan kauhuksi pieni tupsu persvillaa jäi oven alle ja nipisti ilkeästi eläintä. Se vinkaisi, nousi äkisti pystyyn ja aloitti uskomattoman äläkän. Haukku oli murinan ja kimeän ulvonnan välimuotoa, se antoi tulla kaiken kiukkunsa ulos antaumuksella kaula pitkänä. (Niin pitkänä, kuin viisi kiloa ylipainoisen mopsin kaula ylipäätään venyy.)
        Nainen hätääntyi, kumarteli elikkoon päin ja hyssytteli oven raosta. "Ole hiljaa, kuuletko, minä se vain....ole hiljaa, shh, ole HILJAA !!" Emännän ääni kohosi lopulta kaiken haukun yläpuolelle, kun hyssyttelyt eivät auttaneet. Mopsi katsoi pyöreillä rähmäisillä mulkosilmillään huutajaa ja oli ihan hiljaa. Se jähmettyi kerta kaikkiaan kuin patsas. Sille ei koskaan oltu huudettu, kuinka tämä oli mahdollista? Emäntä katsoi sitä, tuhahti vihaisena ja alkoi riisua hanskojaan. Sitten koira huomasi toisen oven suussa seisovan ihmisen ja alkoi tuijottaa tätä lasittunein silmin. Sen päässä alkoi pyöriä, se ihmetteli kuka tuo vanhoilta sahajauhoilta ja Mennenin halvalta partavedeltä haiseva ihminen oli ja miksi se oli hänen ihmisensä kanssa? Mustasukkaisuus kasvoi sen herneen kokoisissa aivoissa valtavaksi möykyksi ja se tunsi valtavaa vihaa tätä lemuavaa tulokasta kohtaan. Mies ei hievahtanutkaan, hän ei uskaltanut. Nainen ei ollut puhunut koirasta mitään ja hän pelkäsi kaikkea, mikä saattoi purra eikä osannut paskoa pönttöön.
        Koira vaistosi sen kaiken vihan lisäksi ja salamannopeasti se hyökkäsi miehen sääreen kiinni. Se puri hampaansa niin lujaa yhteen kuin pystyi, veri pursusi sen tulehtuneista ikenistä, mutta leuat menivät lukkoon eikä se voionut hellittää, vaikka olisi jo halunnutkin. Mies ärjyi tuskasta, kiroili perkelettä ja helevettiä, vaaleanruskeiden housujen lahje muuttui ikävän punertavan tummanruskeaksi.
        Nainen hätääntyi, kurkkasi olohuoneeseen kauhuissaan. Oliko ukko herännyt, mitä minä teen, mitä minä teen, voi hyvä jumala sentään... Ajattelematta mitään muuta kuin ukon heräämistä, nainen tönäisi seuralaisensa ovesta rappukäytävään, mopsi säärestä roikkuen. Vedettyään oven kiinni hän käveli suoraan pahvilaatikolle ja suhautti tölkin auki. Se hupeni yhdessä hujauksessa, hän heitti tyhjän tölkin lattialle ja avasi samantien toisen. Pieni vaalea pää kurkisti lastenhuoneen ovelta.
        "Äippä, sää avasit sen!!! Jee, nyt ollaan oikeessa luukussa!!"
        "Mitä hittoa sä höpiset? Missä luukussa? Mun mielestä tää kämppä on vihonviimenen luukku, jossa mää haluaisin olla!" Naisen takaa näkyi olohuoneen ovelta ukko, joka piteli kämmentään suunsa edessä ja näytti oksentavan hetkellä millä hyvänsä. Mies kakoi ja irvisteli hapuillessaan vessaan päin. " Mene ny perhana ennen kun yrjööt matolle!" Nainen oli huolissaan, ettei taas joutuisi mattopyykille. Hän alkoi miettiä, oliko kellarissa vielä vaihtomattoja ja unohti käytävässä mopsin kanssa kamppailevan seuralaisensa tyystin.

      • Roborob
        Satuilija* kirjoitti:

        Mopsi tuhisi kerälle kiertyneenä, nenä lutussa ja otsanahka silmille valahtaneena eteisen oven takana. Ovi avautui hitaasti, mutta tulijan kauhuksi pieni tupsu persvillaa jäi oven alle ja nipisti ilkeästi eläintä. Se vinkaisi, nousi äkisti pystyyn ja aloitti uskomattoman äläkän. Haukku oli murinan ja kimeän ulvonnan välimuotoa, se antoi tulla kaiken kiukkunsa ulos antaumuksella kaula pitkänä. (Niin pitkänä, kuin viisi kiloa ylipainoisen mopsin kaula ylipäätään venyy.)
        Nainen hätääntyi, kumarteli elikkoon päin ja hyssytteli oven raosta. "Ole hiljaa, kuuletko, minä se vain....ole hiljaa, shh, ole HILJAA !!" Emännän ääni kohosi lopulta kaiken haukun yläpuolelle, kun hyssyttelyt eivät auttaneet. Mopsi katsoi pyöreillä rähmäisillä mulkosilmillään huutajaa ja oli ihan hiljaa. Se jähmettyi kerta kaikkiaan kuin patsas. Sille ei koskaan oltu huudettu, kuinka tämä oli mahdollista? Emäntä katsoi sitä, tuhahti vihaisena ja alkoi riisua hanskojaan. Sitten koira huomasi toisen oven suussa seisovan ihmisen ja alkoi tuijottaa tätä lasittunein silmin. Sen päässä alkoi pyöriä, se ihmetteli kuka tuo vanhoilta sahajauhoilta ja Mennenin halvalta partavedeltä haiseva ihminen oli ja miksi se oli hänen ihmisensä kanssa? Mustasukkaisuus kasvoi sen herneen kokoisissa aivoissa valtavaksi möykyksi ja se tunsi valtavaa vihaa tätä lemuavaa tulokasta kohtaan. Mies ei hievahtanutkaan, hän ei uskaltanut. Nainen ei ollut puhunut koirasta mitään ja hän pelkäsi kaikkea, mikä saattoi purra eikä osannut paskoa pönttöön.
        Koira vaistosi sen kaiken vihan lisäksi ja salamannopeasti se hyökkäsi miehen sääreen kiinni. Se puri hampaansa niin lujaa yhteen kuin pystyi, veri pursusi sen tulehtuneista ikenistä, mutta leuat menivät lukkoon eikä se voionut hellittää, vaikka olisi jo halunnutkin. Mies ärjyi tuskasta, kiroili perkelettä ja helevettiä, vaaleanruskeiden housujen lahje muuttui ikävän punertavan tummanruskeaksi.
        Nainen hätääntyi, kurkkasi olohuoneeseen kauhuissaan. Oliko ukko herännyt, mitä minä teen, mitä minä teen, voi hyvä jumala sentään... Ajattelematta mitään muuta kuin ukon heräämistä, nainen tönäisi seuralaisensa ovesta rappukäytävään, mopsi säärestä roikkuen. Vedettyään oven kiinni hän käveli suoraan pahvilaatikolle ja suhautti tölkin auki. Se hupeni yhdessä hujauksessa, hän heitti tyhjän tölkin lattialle ja avasi samantien toisen. Pieni vaalea pää kurkisti lastenhuoneen ovelta.
        "Äippä, sää avasit sen!!! Jee, nyt ollaan oikeessa luukussa!!"
        "Mitä hittoa sä höpiset? Missä luukussa? Mun mielestä tää kämppä on vihonviimenen luukku, jossa mää haluaisin olla!" Naisen takaa näkyi olohuoneen ovelta ukko, joka piteli kämmentään suunsa edessä ja näytti oksentavan hetkellä millä hyvänsä. Mies kakoi ja irvisteli hapuillessaan vessaan päin. " Mene ny perhana ennen kun yrjööt matolle!" Nainen oli huolissaan, ettei taas joutuisi mattopyykille. Hän alkoi miettiä, oliko kellarissa vielä vaihtomattoja ja unohti käytävässä mopsin kanssa kamppailevan seuralaisensa tyystin.

        ”Blööö-ööhrrrrgrll! Oi voi voi öööhhgrl” Mies kakoi ja mölysi vessassa naama harmaana. Hiki puski ulos hänen kasvojensa avautuneista huokosista ja valui suurina pisaroina alas oksennuksen joukkoon. Vihdoin vellova olo kuitenkin helpotti ja vapisevin käsin hän tarttui huuhtelunuppiin kiinni, samalla hän vilkaisi peilistä harmaita kasvojaan. Uni oli palannut takaisin ja se oli ollut entistäkin kauheampi, mutta onneksi mopsin älinä ja kauhea rähinä oli herättänyt hänet. Suussakin oli maistunut kissan paska, eikä poloinen mies käsittänyt miten hänelle oli tullut niin kauhea olo muutamasta kaljasta.
        Neljä päivää oli mennyt maistellessa hapansilakkaa ja suolakurkkuja, päälle tietenkin tavanomainen muutama pullo kosanderia aamuisin ja iltapäivisin, ikään kuin hiukopalojen kyytipojaksi, mutta olo oli ollut aina teräksinen hänen herättyään lasten mekastukseen. Oluessa täytyi olla jotakin vikaa, mies tuumaili totisena katsellessaan punertavia silmiään peilistä. Olut oli aiheuttanut myös ne kauheat painajaiset, jollaisia hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä, siinä oli syy tällaiselle pahoinvoinnille!
        Mies harppoi päättäväisenä nurkassa lojuvan pahvilaatikon luo ja nosti sen kasvojensa eteen.
        ”Haa! Arvasinhan minä! Tämähän on puolueen alimman kastin janojuomaa eikä oikeaa olutta, pthyi!”, mies mylvi riemastuneena. ”Ei tälläistä saastaa voi lapsille tarjota, ei sitten millään! Eikö nykyään enää millään ole mitään väliä!” Mies tihrusti nyt toinen silmä suljettuna kädessään olevaa tölkkiä ja sen etikettiä ja hänen kasvoilleen levisi halveksiva, ivallinen hymy. Tölkin etiketissä oli suuri sininen tähti ja muhevaviiksinen, isopäinen setä oli nostanut molemmat kätensä ylös sivuilleen kuin suojatakseen allaan tuulessa heiluvaa ohravainiota myrskyltä. Kuvaa tarkkaileva ennakkoluuloton ja kuuliainen puolueen jäsen saattoi havaita, miten kauempana taivaanrannalla kuitenkin oli jo noussut myrskypilviä, mutta satoa suojelevan muhevaviiksisen sedän leuka oli ylväästi koholla. Kuva itsessään jo herätti pienoisen janontunteen, johon jokaisella kulauksella saattoi liittyä myös melkoista kiitollisuutta puoluetta ja globaalia järjestelmää kohtaan poreilevaa janojuomaa kerran maistettuaan, ja halu liittyä vainion reunaa vapaina ja iloisina kulkevien sadonkorjaajien joukkoon ainoastaan vahvistui jokaisella kulauksella.
        Mies sihautti Global - tölkin auki.
        ”Äippä! Misse - kissi loikkasi äsken alas ja se puhui mulle”, pienimmäinen huusi katsellessaan miten iskän kurkku klupsutti vaahdon valuessa samalla pitkin hänen leukapieliään.
        ”Ööööörhhh-hhhhhh! Burb! Onks äiskä jo kotona muka? Eikös sen pitänyt olla työyksikkönsä pikkujouluissa vielä?”, mies murahti ja silmäili epäluuloisena ympäri kämppää.
        ”Eikä. Se on tuolla eteisessä naulakon alla piilossa, mutta älä kerro iskä että mä paljastin sen piilon, jooko?” Pikkuinen kikatti ja nosti kätensä suun eteen salaisuuden paljastettuaan.

      • Roborob
        Roborob kirjoitti:

        ”Blööö-ööhrrrrgrll! Oi voi voi öööhhgrl” Mies kakoi ja mölysi vessassa naama harmaana. Hiki puski ulos hänen kasvojensa avautuneista huokosista ja valui suurina pisaroina alas oksennuksen joukkoon. Vihdoin vellova olo kuitenkin helpotti ja vapisevin käsin hän tarttui huuhtelunuppiin kiinni, samalla hän vilkaisi peilistä harmaita kasvojaan. Uni oli palannut takaisin ja se oli ollut entistäkin kauheampi, mutta onneksi mopsin älinä ja kauhea rähinä oli herättänyt hänet. Suussakin oli maistunut kissan paska, eikä poloinen mies käsittänyt miten hänelle oli tullut niin kauhea olo muutamasta kaljasta.
        Neljä päivää oli mennyt maistellessa hapansilakkaa ja suolakurkkuja, päälle tietenkin tavanomainen muutama pullo kosanderia aamuisin ja iltapäivisin, ikään kuin hiukopalojen kyytipojaksi, mutta olo oli ollut aina teräksinen hänen herättyään lasten mekastukseen. Oluessa täytyi olla jotakin vikaa, mies tuumaili totisena katsellessaan punertavia silmiään peilistä. Olut oli aiheuttanut myös ne kauheat painajaiset, jollaisia hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä, siinä oli syy tällaiselle pahoinvoinnille!
        Mies harppoi päättäväisenä nurkassa lojuvan pahvilaatikon luo ja nosti sen kasvojensa eteen.
        ”Haa! Arvasinhan minä! Tämähän on puolueen alimman kastin janojuomaa eikä oikeaa olutta, pthyi!”, mies mylvi riemastuneena. ”Ei tälläistä saastaa voi lapsille tarjota, ei sitten millään! Eikö nykyään enää millään ole mitään väliä!” Mies tihrusti nyt toinen silmä suljettuna kädessään olevaa tölkkiä ja sen etikettiä ja hänen kasvoilleen levisi halveksiva, ivallinen hymy. Tölkin etiketissä oli suuri sininen tähti ja muhevaviiksinen, isopäinen setä oli nostanut molemmat kätensä ylös sivuilleen kuin suojatakseen allaan tuulessa heiluvaa ohravainiota myrskyltä. Kuvaa tarkkaileva ennakkoluuloton ja kuuliainen puolueen jäsen saattoi havaita, miten kauempana taivaanrannalla kuitenkin oli jo noussut myrskypilviä, mutta satoa suojelevan muhevaviiksisen sedän leuka oli ylväästi koholla. Kuva itsessään jo herätti pienoisen janontunteen, johon jokaisella kulauksella saattoi liittyä myös melkoista kiitollisuutta puoluetta ja globaalia järjestelmää kohtaan poreilevaa janojuomaa kerran maistettuaan, ja halu liittyä vainion reunaa vapaina ja iloisina kulkevien sadonkorjaajien joukkoon ainoastaan vahvistui jokaisella kulauksella.
        Mies sihautti Global - tölkin auki.
        ”Äippä! Misse - kissi loikkasi äsken alas ja se puhui mulle”, pienimmäinen huusi katsellessaan miten iskän kurkku klupsutti vaahdon valuessa samalla pitkin hänen leukapieliään.
        ”Ööööörhhh-hhhhhh! Burb! Onks äiskä jo kotona muka? Eikös sen pitänyt olla työyksikkönsä pikkujouluissa vielä?”, mies murahti ja silmäili epäluuloisena ympäri kämppää.
        ”Eikä. Se on tuolla eteisessä naulakon alla piilossa, mutta älä kerro iskä että mä paljastin sen piilon, jooko?” Pikkuinen kikatti ja nosti kätensä suun eteen salaisuuden paljastettuaan.

        Asumuksen ulko-oven läpi porraskäytävään kantautui mahtava rähinä ja kiljunta. Työyksikön moraali-komissaari Esukki yritti vipata ärisevää mopsia irti jalastaan molemmat kädet suunsa edessä. Vaikka koiran hampaat olivat pureutuneet luuhun asti, ei urhea komissaari päästänyt juuri minkäänlaisia ääniä vaikka kivun punaiset säkenet leiskuivatkin hänen silmissään. Pulskanpuoleinen mopsi nousi ylös ja alas vispaavan jalan mukana ja outo performanssi porrastasanteella vei tanssivan miehen vääjäämättä kohti alempia kerroksia, viimein aina kellaritasolle asti. Yhä villisti stepaten ja tanssien hän pamautti pommisuojan teräsoven kiinni ja alkoi nyt huutaa kurkku suorana; mopsi vain tuijotti häijynä silmiin eikä sillä ollut aikomustakaan irrottaa otettaan.
        ”Mikäs huuto ja elämä täällä oikein on?” Punaiseen, valkotupsuiseen hiippalakkiin sonnustautunut risuparta huudahti pahvilaatikkojen takaa. Myös tämän miehen kasvot näyttivät hieman turvonneilta ja kauhistunut moraali-komissaari luuli sukeltaessaan pahvilaatikoiden joukkoon, että miehellä oli jonkinlainen joulupukin naamari kasvoillaan.
        ”Irrota tuo peto minun jalastani, Esukki vinkaisi hädissään kummajaiselle. Valkopartainen ukko murahti ja vilkaisi vinkuvaa Esukkia, sitten hän keskitti katseensa koiraan ja sanoi jotakin matalalla äänellä, kuin muristen, samalla käsiään yhteen kuluvasti läpsäyttäen. Mopsi seisahtui niille sijoilleen ja päästi jalasta irti, sitten se katsoi kysyvästi kohden valkoisen risuparran yllä hohtavia silmiä. Ukko sanoi taas jotakin ja mopsin pieni häntä alkoi vispaamaan villisti ja pian se istahti miehen eteen aivan rauhallisena.
        ”Mikä kumma sinä oikein olet?”, Esukki sanoi jalkaansa hieroen. ”Asutko sinä täällä?”
        Risuparta nousi ylös jaloilleen ja ähkäisten suoristi selkänsä, Esukki ei ollut arvannut miestä niin pitkäksi kuin mitä hän todellisuudessa oli. Outo taika tuntui ympäröivän risupartaa, hänestä huokui jonkinlaista kummaa voimaa jota hänessä ei äsken vielä ollut.
        ”Minä olen maanpakolainen”, risuparta sanoi ja käveli pommisuojan ovelle. Mies aukaisi oven ja mopsi livahti siitä ulos rappukäytävään. Risuparta työnsi päänsä ulos oven raosta ja kuunteli hetken aikaa, sitten hän painoi oven kiinni.
        ”Niin. Oikeastaan minä olen joulupukki. Tai siis olin. Mutta tätä nykyä majailen täällä kellarissa maanpaossa korvatunturilta” Mies sanoi ja huokasi raskaasti.
        ”Maanpaossa? Mutta miksi…?”
        ”Olin kyllä odottanut niin tapahtuvan jo jonkin aikaa, mutta sitten asiamiehet tulivat korvatunturille ja ottivat ohjat käsiinsä. Minut syrjäytettiin täysin. Tai ei ehkä ihan totaalisesti, toiminhan minä jonkinlaisena nukkena vuosikaudet, mutta asiamiehet vetelivät taustalla kaikista naruista.”
        Pukki lampsi raskain askelin erään hylätyn lipaston luokse ja otti sieltä esiin säilyketölkin. Esukki katseli miten pukki kaivoi valtavasta taskustaan esiin avaajan ja halvan muovilusikan, sitten pukki maistoi ja vilkaisi kohden Esukkia tarjoten purkkia hänelle. Esukki torjui hätääntyneenä tarjouksen; purkin kyljessä luki: KISSIN KEMU
        ”Niin, katsos juu. Mihis minä…joo. Korvatunturilla julistettiin työn militarisointi ja siitä alkoivat varsinaiset ongelmat. Työn luonnollinen rytmi rikottiin ja tontut näyttivät alituiseen hapanta naamaa. Heidän päivittäiset puuroannoksensa minimoitiin ja sidottiin osittain kansainvälisten pörssikurssien kehityksiin. ”Se joka ei alistu, ei halua syödä” – julisteita alkoi ilmaantua joka paikkaan, mutta nämä asiamiehet eivät kyllä itse edes puuroon koskeneet! Konjakki ja parhaimmat shamppanjat siellä virtasivat, niin! Alhaalta kylästä kyyditettiin joka ilta naisia korvatunturille ja kaiken kaikkiaan siellä alkoi lappamaan outoa porukkaa vähän joka puolelta maailmaa. Helikopterit päpättivät alituiseen eivätkä tontut saaneet melulta edes nukutuksi!” Pukki manasi.

      • scarabaeus
        Roborob kirjoitti:

        Asumuksen ulko-oven läpi porraskäytävään kantautui mahtava rähinä ja kiljunta. Työyksikön moraali-komissaari Esukki yritti vipata ärisevää mopsia irti jalastaan molemmat kädet suunsa edessä. Vaikka koiran hampaat olivat pureutuneet luuhun asti, ei urhea komissaari päästänyt juuri minkäänlaisia ääniä vaikka kivun punaiset säkenet leiskuivatkin hänen silmissään. Pulskanpuoleinen mopsi nousi ylös ja alas vispaavan jalan mukana ja outo performanssi porrastasanteella vei tanssivan miehen vääjäämättä kohti alempia kerroksia, viimein aina kellaritasolle asti. Yhä villisti stepaten ja tanssien hän pamautti pommisuojan teräsoven kiinni ja alkoi nyt huutaa kurkku suorana; mopsi vain tuijotti häijynä silmiin eikä sillä ollut aikomustakaan irrottaa otettaan.
        ”Mikäs huuto ja elämä täällä oikein on?” Punaiseen, valkotupsuiseen hiippalakkiin sonnustautunut risuparta huudahti pahvilaatikkojen takaa. Myös tämän miehen kasvot näyttivät hieman turvonneilta ja kauhistunut moraali-komissaari luuli sukeltaessaan pahvilaatikoiden joukkoon, että miehellä oli jonkinlainen joulupukin naamari kasvoillaan.
        ”Irrota tuo peto minun jalastani, Esukki vinkaisi hädissään kummajaiselle. Valkopartainen ukko murahti ja vilkaisi vinkuvaa Esukkia, sitten hän keskitti katseensa koiraan ja sanoi jotakin matalalla äänellä, kuin muristen, samalla käsiään yhteen kuluvasti läpsäyttäen. Mopsi seisahtui niille sijoilleen ja päästi jalasta irti, sitten se katsoi kysyvästi kohden valkoisen risuparran yllä hohtavia silmiä. Ukko sanoi taas jotakin ja mopsin pieni häntä alkoi vispaamaan villisti ja pian se istahti miehen eteen aivan rauhallisena.
        ”Mikä kumma sinä oikein olet?”, Esukki sanoi jalkaansa hieroen. ”Asutko sinä täällä?”
        Risuparta nousi ylös jaloilleen ja ähkäisten suoristi selkänsä, Esukki ei ollut arvannut miestä niin pitkäksi kuin mitä hän todellisuudessa oli. Outo taika tuntui ympäröivän risupartaa, hänestä huokui jonkinlaista kummaa voimaa jota hänessä ei äsken vielä ollut.
        ”Minä olen maanpakolainen”, risuparta sanoi ja käveli pommisuojan ovelle. Mies aukaisi oven ja mopsi livahti siitä ulos rappukäytävään. Risuparta työnsi päänsä ulos oven raosta ja kuunteli hetken aikaa, sitten hän painoi oven kiinni.
        ”Niin. Oikeastaan minä olen joulupukki. Tai siis olin. Mutta tätä nykyä majailen täällä kellarissa maanpaossa korvatunturilta” Mies sanoi ja huokasi raskaasti.
        ”Maanpaossa? Mutta miksi…?”
        ”Olin kyllä odottanut niin tapahtuvan jo jonkin aikaa, mutta sitten asiamiehet tulivat korvatunturille ja ottivat ohjat käsiinsä. Minut syrjäytettiin täysin. Tai ei ehkä ihan totaalisesti, toiminhan minä jonkinlaisena nukkena vuosikaudet, mutta asiamiehet vetelivät taustalla kaikista naruista.”
        Pukki lampsi raskain askelin erään hylätyn lipaston luokse ja otti sieltä esiin säilyketölkin. Esukki katseli miten pukki kaivoi valtavasta taskustaan esiin avaajan ja halvan muovilusikan, sitten pukki maistoi ja vilkaisi kohden Esukkia tarjoten purkkia hänelle. Esukki torjui hätääntyneenä tarjouksen; purkin kyljessä luki: KISSIN KEMU
        ”Niin, katsos juu. Mihis minä…joo. Korvatunturilla julistettiin työn militarisointi ja siitä alkoivat varsinaiset ongelmat. Työn luonnollinen rytmi rikottiin ja tontut näyttivät alituiseen hapanta naamaa. Heidän päivittäiset puuroannoksensa minimoitiin ja sidottiin osittain kansainvälisten pörssikurssien kehityksiin. ”Se joka ei alistu, ei halua syödä” – julisteita alkoi ilmaantua joka paikkaan, mutta nämä asiamiehet eivät kyllä itse edes puuroon koskeneet! Konjakki ja parhaimmat shamppanjat siellä virtasivat, niin! Alhaalta kylästä kyyditettiin joka ilta naisia korvatunturille ja kaiken kaikkiaan siellä alkoi lappamaan outoa porukkaa vähän joka puolelta maailmaa. Helikopterit päpättivät alituiseen eivätkä tontut saaneet melulta edes nukutuksi!” Pukki manasi.

        Sillä aikaa yläkerran luukussa Iskä kurkisteli uteliaana naulakon alle. Siellä sitä vasta olikin kaaos! Mutta ei mitään äitykkää. Kaikkea tuo ipana aina keksiikin kertoa!

        Niin minkäköhän naulakon alla se äitykkä sinun mielestäsi oikein luurailee?
        Ei täällä ainakaan näy mitään muuta kuin iso kasa kenkiä, saappaita, luistimia, kaulaliinoja, lapasia ja joku karvainen...

        hihiiii! ….... älä puhu hassuja eihän äitykkä nyt mikään karvainen...

        ja samassa iskän syliin pompahti joku luisevan jänteväkoipinen...

        No hyi hhe.........

        huudahti iskä tyrmistyneenä ja viskasi karvapallon kiireesti takaisin lattialle.

        Bumbs... tömähti ja
        pupujussukkainen, syötävänsuloisen urbaani jänö luimisteli korviaan keränä nyt siinä heidän jalkojuurissaan ja tärisi tytisten niin, että pieniä ruskeita pipanoita alkoi tipahdella eteisen lattialle juuri kun...

      • Satuilija*
        scarabaeus kirjoitti:

        Sillä aikaa yläkerran luukussa Iskä kurkisteli uteliaana naulakon alle. Siellä sitä vasta olikin kaaos! Mutta ei mitään äitykkää. Kaikkea tuo ipana aina keksiikin kertoa!

        Niin minkäköhän naulakon alla se äitykkä sinun mielestäsi oikein luurailee?
        Ei täällä ainakaan näy mitään muuta kuin iso kasa kenkiä, saappaita, luistimia, kaulaliinoja, lapasia ja joku karvainen...

        hihiiii! ….... älä puhu hassuja eihän äitykkä nyt mikään karvainen...

        ja samassa iskän syliin pompahti joku luisevan jänteväkoipinen...

        No hyi hhe.........

        huudahti iskä tyrmistyneenä ja viskasi karvapallon kiireesti takaisin lattialle.

        Bumbs... tömähti ja
        pupujussukkainen, syötävänsuloisen urbaani jänö luimisteli korviaan keränä nyt siinä heidän jalkojuurissaan ja tärisi tytisten niin, että pieniä ruskeita pipanoita alkoi tipahdella eteisen lattialle juuri kun...

        ..olohuoneesta kuului kamala kilinä ja ryminä ja kirjahylly kaatua mätkähti keskelle lattiaa. Vaasit ja hääkuvat levisivät säpäleinä seinänvierustoille, putosipa iskän hikisen urakan tulos, nassikkana hiihtokilpailuista saatu palkintolusikkakin sohvan alle. Mutta mikä tärkeintä, kirpunpurema nuhjaantunut ilveskissa vierähti vauhdilla eteisen lattialle asti. Pikkuinen taputti käsiään ja hyppi riehakkaana: "Nyt se kissimirri syö sen pupun, hihii, se on varmaan nälkäinen!"
        "Ai tuo kuppainen kuivaturkki, mikä on jo melkein homeessa, eipä tuo mitään sy..." Iskä lennähti seinää vasten pidellen rintaansa kaksin käsin ja huohottaen rankasti, kun ilves pomppasi jaloilleen ja otti kyyryasennon pupua päin. Pupu jämähti maata vasten ja näytti kuolleelta. Ilves menetti tatsinsa hyökkäykseen ja pysähtyi pupun eteen. Se ei tiennyt, mitä nyt piti tehdä, ajojahti se piti mielen virkeänä. Nyt tuo karvakasa senkun maata möllötti, yäk! Taisi olla jonkun kulahtanut kaninkarvahattu...eihän ilves sentään mikään haaskansyöjä ole!
        Pikkuinen katseli haaveilevana ilvestä ja alkoi lähestyä sitä silittääkseen, eikä ollenkaan huomannut iskän naaman muuttuvan valkoisemmaksi.....

      • Roborob
        Satuilija* kirjoitti:

        ..olohuoneesta kuului kamala kilinä ja ryminä ja kirjahylly kaatua mätkähti keskelle lattiaa. Vaasit ja hääkuvat levisivät säpäleinä seinänvierustoille, putosipa iskän hikisen urakan tulos, nassikkana hiihtokilpailuista saatu palkintolusikkakin sohvan alle. Mutta mikä tärkeintä, kirpunpurema nuhjaantunut ilveskissa vierähti vauhdilla eteisen lattialle asti. Pikkuinen taputti käsiään ja hyppi riehakkaana: "Nyt se kissimirri syö sen pupun, hihii, se on varmaan nälkäinen!"
        "Ai tuo kuppainen kuivaturkki, mikä on jo melkein homeessa, eipä tuo mitään sy..." Iskä lennähti seinää vasten pidellen rintaansa kaksin käsin ja huohottaen rankasti, kun ilves pomppasi jaloilleen ja otti kyyryasennon pupua päin. Pupu jämähti maata vasten ja näytti kuolleelta. Ilves menetti tatsinsa hyökkäykseen ja pysähtyi pupun eteen. Se ei tiennyt, mitä nyt piti tehdä, ajojahti se piti mielen virkeänä. Nyt tuo karvakasa senkun maata möllötti, yäk! Taisi olla jonkun kulahtanut kaninkarvahattu...eihän ilves sentään mikään haaskansyöjä ole!
        Pikkuinen katseli haaveilevana ilvestä ja alkoi lähestyä sitä silittääkseen, eikä ollenkaan huomannut iskän naaman muuttuvan valkoisemmaksi.....

        …ja iskän silmät seisoivat päässään villiä kissi-killiä tuijottaen. Olento sen sijaan katseli pupujussia nyt jo melkein välinpitämättömän näköisenä, mutta sen vatsassa tuntui polttava nälkä monien vuosien kirjahyllyn päällä horroksessa – olon jälkeen.
        ”Miika-Maria Polyesteri, älä mene sen otuksen luo!”, iskä huusi ja yritti vaivihkaa liukua pitkin eteisen seinää lähimmän kaatuneen tuolin luo. Samalla hän yritti palauttaa mieleensä muutaman vuoden takaisen tapahtuman, jolloin hän oli otukseen törmännyt.
        ”Miika-Maria polyesteri! Usko nyt iskää!”, mies huuti ja tarttui samalla kaatuneen tuolin selkänojaan ja nosti sen toisella kädellään eteensä suojaksi kuin sirkuksen leijonankesyttäjät. Mutta Miika-Maria silitteli jo ilveksen köyryä selkää ja otuksen silmät painuivat mielihyvästä kiinni. Se alkoi purista ja kurista repien samalla voimakkailla tassuillaan eteiskäytävän ruskeaa mattoa niin että kudokset ja loimet vain lentelivät ilmassa. Miika-Maria polyesteri nauroi.
        Iskä oli tällä välin jo saanut vedetyksi nahkaisen vyönsä ikään kuin ruoskaksi oikeaan käteensä; vyö päästeli äkäisiä läimäyksiä ilmassa ja tuoli teki syöksähteleviä, äkkinäisiä liikkeitä kohden kehräävää ilvestä. Sitten hän alkoi lähestyä yhä ilmaa läiskien.
        ”Sinuna minä heittäisin tuon tuolin hitoille ja vyön sen perästä, möhö”, kissa sanoi äkkiä ja kääntyi kohden lähestyviä tuolinjalkoja, sen täplien peittämät lihakset jännittyivät ja ne olivat muhkuraiset. Otus tuijotti herkeämättä hikoileviin, harmaisiin kasvoihin. Pikkuinen alkoi äkkiä huutaa kuin syötävä, mutta vyö laskeutui lattialle melkein heti tuolin perästä.
        ”Häh?”
        ”No nyt on jo parempi. Katsos, minä etsin joulupukkia”, ilves sanoi ja kävi istumaan hikoilevan miehen eteen.
        ”Joulupukkia?”
        ”Niin. Joulupukki lähti maanpakoon ja asiat alkoivat kaikkialla luisua käsistä; et muuten arvaakaan miten ilmastonlämpiäminen ja sinunkin syyllisyyden tunteesi jokapäiväisissä asioissasi käytetään hyväksi ja miten siitä tehdään rahaa”
        ”Täh?”
        ”Silloin muutama vuosi sitten kun löysit minut autotallisi nurkalta, olin etsinyt joulupukkia jo puolen vuoden ajan. Tiesin että hänet oli nähty näillä seuduilla, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin vaipua syvä-horrokseen vaikean tilanteeni takia. Onneksi sinä satuit paikalle ja luulit minua täytetyksi!”, kissa hihitti nyt ja alkoi taas nuolla täplikästä käpäläänsä katsellen samalla suu auki toljottavaa miestä, joka olisi kaiketi halunnut olla missä muualla tahansa kuin oman kotinsa eteiskäytävässä.

      • Satuilija*
        Roborob kirjoitti:

        …ja iskän silmät seisoivat päässään villiä kissi-killiä tuijottaen. Olento sen sijaan katseli pupujussia nyt jo melkein välinpitämättömän näköisenä, mutta sen vatsassa tuntui polttava nälkä monien vuosien kirjahyllyn päällä horroksessa – olon jälkeen.
        ”Miika-Maria Polyesteri, älä mene sen otuksen luo!”, iskä huusi ja yritti vaivihkaa liukua pitkin eteisen seinää lähimmän kaatuneen tuolin luo. Samalla hän yritti palauttaa mieleensä muutaman vuoden takaisen tapahtuman, jolloin hän oli otukseen törmännyt.
        ”Miika-Maria polyesteri! Usko nyt iskää!”, mies huuti ja tarttui samalla kaatuneen tuolin selkänojaan ja nosti sen toisella kädellään eteensä suojaksi kuin sirkuksen leijonankesyttäjät. Mutta Miika-Maria silitteli jo ilveksen köyryä selkää ja otuksen silmät painuivat mielihyvästä kiinni. Se alkoi purista ja kurista repien samalla voimakkailla tassuillaan eteiskäytävän ruskeaa mattoa niin että kudokset ja loimet vain lentelivät ilmassa. Miika-Maria polyesteri nauroi.
        Iskä oli tällä välin jo saanut vedetyksi nahkaisen vyönsä ikään kuin ruoskaksi oikeaan käteensä; vyö päästeli äkäisiä läimäyksiä ilmassa ja tuoli teki syöksähteleviä, äkkinäisiä liikkeitä kohden kehräävää ilvestä. Sitten hän alkoi lähestyä yhä ilmaa läiskien.
        ”Sinuna minä heittäisin tuon tuolin hitoille ja vyön sen perästä, möhö”, kissa sanoi äkkiä ja kääntyi kohden lähestyviä tuolinjalkoja, sen täplien peittämät lihakset jännittyivät ja ne olivat muhkuraiset. Otus tuijotti herkeämättä hikoileviin, harmaisiin kasvoihin. Pikkuinen alkoi äkkiä huutaa kuin syötävä, mutta vyö laskeutui lattialle melkein heti tuolin perästä.
        ”Häh?”
        ”No nyt on jo parempi. Katsos, minä etsin joulupukkia”, ilves sanoi ja kävi istumaan hikoilevan miehen eteen.
        ”Joulupukkia?”
        ”Niin. Joulupukki lähti maanpakoon ja asiat alkoivat kaikkialla luisua käsistä; et muuten arvaakaan miten ilmastonlämpiäminen ja sinunkin syyllisyyden tunteesi jokapäiväisissä asioissasi käytetään hyväksi ja miten siitä tehdään rahaa”
        ”Täh?”
        ”Silloin muutama vuosi sitten kun löysit minut autotallisi nurkalta, olin etsinyt joulupukkia jo puolen vuoden ajan. Tiesin että hänet oli nähty näillä seuduilla, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin vaipua syvä-horrokseen vaikean tilanteeni takia. Onneksi sinä satuit paikalle ja luulit minua täytetyksi!”, kissa hihitti nyt ja alkoi taas nuolla täplikästä käpäläänsä katsellen samalla suu auki toljottavaa miestä, joka olisi kaiketi halunnut olla missä muualla tahansa kuin oman kotinsa eteiskäytävässä.

        Ovelta kuului rapinaa, kun avainta sovitettiin lukkoon. Sekä Miika-Maria Polyesteri että iskä tuijottivat ovea. Oliko se Äippä viimeinkin? Ovi rapisi ja rapisi, käytävältä kuului ähinää ja läähätystä, kunnes se avautui hitaasti ja rappukäytävällä sammui valo samaan aikaan. Eteiseen ei nähnyt kuka tulija oli, kun vapisevat kädet laskivat kuraisen mopsin lattialle. Ilves jähmettyi paikalleen korvat kuunteluasennossa. Mopsilla valui veri ja pitkä kuola leukapielistä ja se läähätti kuin hengenhädässä. "Voi hauveli, mis oot ollu?" Miika-Maria asteli sitä kohti. Mopsi ei ollut näkevinäänkään, vaan laahusti tytön ohi suoraan keittiöön vesikupilleen. Siellä se lätkytteli kupin tyhjäksi, nuoli suupielensä. Iskääkin alkoi kummasti janottaa. Pitäisköhän taas supsauttaa?
        Mopsi alkoi haistella ilmaa kummaksuen: mikä ihmeen elukka täällä on ollut? Se suuntasi hajun perässä eteiseen ja alkoi tökkiä kuonollaan ilvestä. Vieressä oli läjä pehmeää karvaa ja ihan selvästi jonkun kirjeitä...mutta mitä nämä viestit olivat? Mopsi oli ihmeissään. Se haisteli kumpaakin outoa vuoronperään, raapi välillä korvallistaan takajalallaan, tai ainakin niin lähelle kuin paksu koipi ylsi. Iskä ja Miika-Maria vilkaisivat toisiinsa. "Ole nyt paikallasi, kissimirri!" Pikkuinen kuiskasi. Iskä kaivoi housuntaskustaan litistyneen toffeekarkin, joka oli unohtunut koiran ulkoilutusreissulta taskuun......

      • scarabaeus
        Satuilija* kirjoitti:

        Ovelta kuului rapinaa, kun avainta sovitettiin lukkoon. Sekä Miika-Maria Polyesteri että iskä tuijottivat ovea. Oliko se Äippä viimeinkin? Ovi rapisi ja rapisi, käytävältä kuului ähinää ja läähätystä, kunnes se avautui hitaasti ja rappukäytävällä sammui valo samaan aikaan. Eteiseen ei nähnyt kuka tulija oli, kun vapisevat kädet laskivat kuraisen mopsin lattialle. Ilves jähmettyi paikalleen korvat kuunteluasennossa. Mopsilla valui veri ja pitkä kuola leukapielistä ja se läähätti kuin hengenhädässä. "Voi hauveli, mis oot ollu?" Miika-Maria asteli sitä kohti. Mopsi ei ollut näkevinäänkään, vaan laahusti tytön ohi suoraan keittiöön vesikupilleen. Siellä se lätkytteli kupin tyhjäksi, nuoli suupielensä. Iskääkin alkoi kummasti janottaa. Pitäisköhän taas supsauttaa?
        Mopsi alkoi haistella ilmaa kummaksuen: mikä ihmeen elukka täällä on ollut? Se suuntasi hajun perässä eteiseen ja alkoi tökkiä kuonollaan ilvestä. Vieressä oli läjä pehmeää karvaa ja ihan selvästi jonkun kirjeitä...mutta mitä nämä viestit olivat? Mopsi oli ihmeissään. Se haisteli kumpaakin outoa vuoronperään, raapi välillä korvallistaan takajalallaan, tai ainakin niin lähelle kuin paksu koipi ylsi. Iskä ja Miika-Maria vilkaisivat toisiinsa. "Ole nyt paikallasi, kissimirri!" Pikkuinen kuiskasi. Iskä kaivoi housuntaskustaan litistyneen toffeekarkin, joka oli unohtunut koiran ulkoilutusreissulta taskuun......

        … nyt ulko-ovi revähti selkosenselälleen ja parhaillaan siitä pönkäisi sisälle krimiturkiksissaan pulleronpallero anoppi.

        Iskä ei ollut uskoa silmiään ja hieraisi niitä nyt useammankin kerran. Voi ei, uskottava se oli!

        Anoppi kuin ukkosenjyrähdyksenä paikalla. Ylileveä lierihattu päässään ja hikikarpalot kimalteisina poskillaan, mutta niin yllättävän ketteränä sohimassa sateenvarjollaan edestakaisin hyppelehtivää kania, joka yritti kiiluvasilmäisen ilveksen ahdistamana pinkoa rappuun, mutta anoppi nappasi sen suvereenisti kainaloonsa ja heitti sateenvarjon lennossa isukille. Täysosuma rottinkiin! Isukin rintalasta notkahteli ja kaljaröyhtäys toisensa perään alkoi kajahdella täyttäen höyryillään ilmatilan. Äkillisiin ilmastonmuutoksiin tottuneina porukka kuitenkin kohelsi omia toimiaan ilveksen painellessa nälkäisenä keittiöön, jossa perheen muu jälkikasvu oli lappomassa eineksiä naamaansa.

        Pikkuipana alkoi kiireesti keräillä eteisen lattialta postin pudottelemia mainoslehtisiä ennenkuin Mummi pääsisi huomauttelemaan sekasotkuista, ja huomasi nyt äitykän tulevan hissistä. Äiti raahasi kahta suurta matkalaukkua, jotka arvatenkin olivat mummin pakaasit. Lämmin ailahdus sykähti Miika-Marian sydämessä.

        Joulutohinat taisivat tässä perheessä alkaakin tänä vuonna etuajassa. Hienoa! Mummikin kampeamassa itseään porukoihin! Ja innoissaan pallero kipaisi kiireellä nappaamaan äitykän hameenhelmoista kiinni. Tosin siinä roikkui jo mopsikin, joka oli aiemmin kuin kuolemankielissä raahautunut kellarikerroksesta niin pikaisesti kuin lötjäke kotikonnuilleen takaisin ylsi. Rappunen kerrallaan. Mopsin kauhunkangistamat jäsenet hitaina hissukoina, sillä olihan kellarissa ollut se hypnoottinen joulupukki, joka oli yrittänyt suggeroida sen suolapatsaaksi. Onnistumatta. Omituinen ukkeli...

      • Roborob
        scarabaeus kirjoitti:

        … nyt ulko-ovi revähti selkosenselälleen ja parhaillaan siitä pönkäisi sisälle krimiturkiksissaan pulleronpallero anoppi.

        Iskä ei ollut uskoa silmiään ja hieraisi niitä nyt useammankin kerran. Voi ei, uskottava se oli!

        Anoppi kuin ukkosenjyrähdyksenä paikalla. Ylileveä lierihattu päässään ja hikikarpalot kimalteisina poskillaan, mutta niin yllättävän ketteränä sohimassa sateenvarjollaan edestakaisin hyppelehtivää kania, joka yritti kiiluvasilmäisen ilveksen ahdistamana pinkoa rappuun, mutta anoppi nappasi sen suvereenisti kainaloonsa ja heitti sateenvarjon lennossa isukille. Täysosuma rottinkiin! Isukin rintalasta notkahteli ja kaljaröyhtäys toisensa perään alkoi kajahdella täyttäen höyryillään ilmatilan. Äkillisiin ilmastonmuutoksiin tottuneina porukka kuitenkin kohelsi omia toimiaan ilveksen painellessa nälkäisenä keittiöön, jossa perheen muu jälkikasvu oli lappomassa eineksiä naamaansa.

        Pikkuipana alkoi kiireesti keräillä eteisen lattialta postin pudottelemia mainoslehtisiä ennenkuin Mummi pääsisi huomauttelemaan sekasotkuista, ja huomasi nyt äitykän tulevan hissistä. Äiti raahasi kahta suurta matkalaukkua, jotka arvatenkin olivat mummin pakaasit. Lämmin ailahdus sykähti Miika-Marian sydämessä.

        Joulutohinat taisivat tässä perheessä alkaakin tänä vuonna etuajassa. Hienoa! Mummikin kampeamassa itseään porukoihin! Ja innoissaan pallero kipaisi kiireellä nappaamaan äitykän hameenhelmoista kiinni. Tosin siinä roikkui jo mopsikin, joka oli aiemmin kuin kuolemankielissä raahautunut kellarikerroksesta niin pikaisesti kuin lötjäke kotikonnuilleen takaisin ylsi. Rappunen kerrallaan. Mopsin kauhunkangistamat jäsenet hitaina hissukoina, sillä olihan kellarissa ollut se hypnoottinen joulupukki, joka oli yrittänyt suggeroida sen suolapatsaaksi. Onnistumatta. Omituinen ukkeli...

        ”Onpas teillä iso kissa!”, mummi huudahti pian heitettyään hattunsa naulakon yläritsille.
        ”Ei se oo kissa. Se on killi-kissi! Ja se osaa sähistä!”, huusi Mirka-Maria vasten mummin ihmetteleviä kasvoja.
        ”Vai sähistä? Ei kai se nyt mulle sentään sähise?”
        Mikko-Maaria oli hiljaa. Hän katseli miten otus latki vesikupin tyhjäksi ja sitten mopsin ruokakupin, sitten ilves hyppäsi pöydälle ja hotki suihinsa isännän hapansilakat ja puolikkaan oluen.
        ”Sus siunakkoon millainen kissa teillä onkaan! Kissa pöydällä!” Mummi siunaili.
        ”Se osaa paljon muutakin, kato vaikka”, Mikko-Maaria sanoi. Samassa hän kuiskasi ilveksen tupsukorvaan jotakin ja eläin valahti pöydälle lötkönä, kuin eloton. Sitten Mikko-Maaria tarttui otukseen ja alkoi pyyhkiä sillä pöytää vaivalloisesti ja ähkien, mutta ilveksen silmät olivat kiinni ja se purisi.
        ”Voi hyvänen aika!, mummi huusi kädet poskillaan.
        ”Tulee siistiä, vai mitä äippä?”
        Äippä oli saapunut asuntoon eikä hänen kasvonsa hymyilleet. Pieleen olivat menneet uralla ylenemis-ohjelman koordinaattorin vikittely-yritykset, samoin kuin työyksikön ensimmäiseen komissaariin suunnatut keveät lähentelyt. Puolueen sihteerinkään lähentelemis-yrityksistä ei ollut havaittavissa selkeää etua. Autolautan kansipoika oli sen sijaan luvannut hänelle ikuista rakkautta oluen röyhtäisyjensä lomassa.
        ”Mitä vittua! Kissa ruokapöydällä! Aargh!” Åiti huusi ja nosti kätensä kasvojensa peitoksi.

      • Satuilija*
        Roborob kirjoitti:

        ”Onpas teillä iso kissa!”, mummi huudahti pian heitettyään hattunsa naulakon yläritsille.
        ”Ei se oo kissa. Se on killi-kissi! Ja se osaa sähistä!”, huusi Mirka-Maria vasten mummin ihmetteleviä kasvoja.
        ”Vai sähistä? Ei kai se nyt mulle sentään sähise?”
        Mikko-Maaria oli hiljaa. Hän katseli miten otus latki vesikupin tyhjäksi ja sitten mopsin ruokakupin, sitten ilves hyppäsi pöydälle ja hotki suihinsa isännän hapansilakat ja puolikkaan oluen.
        ”Sus siunakkoon millainen kissa teillä onkaan! Kissa pöydällä!” Mummi siunaili.
        ”Se osaa paljon muutakin, kato vaikka”, Mikko-Maaria sanoi. Samassa hän kuiskasi ilveksen tupsukorvaan jotakin ja eläin valahti pöydälle lötkönä, kuin eloton. Sitten Mikko-Maaria tarttui otukseen ja alkoi pyyhkiä sillä pöytää vaivalloisesti ja ähkien, mutta ilveksen silmät olivat kiinni ja se purisi.
        ”Voi hyvänen aika!, mummi huusi kädet poskillaan.
        ”Tulee siistiä, vai mitä äippä?”
        Äippä oli saapunut asuntoon eikä hänen kasvonsa hymyilleet. Pieleen olivat menneet uralla ylenemis-ohjelman koordinaattorin vikittely-yritykset, samoin kuin työyksikön ensimmäiseen komissaariin suunnatut keveät lähentelyt. Puolueen sihteerinkään lähentelemis-yrityksistä ei ollut havaittavissa selkeää etua. Autolautan kansipoika oli sen sijaan luvannut hänelle ikuista rakkautta oluen röyhtäisyjensä lomassa.
        ”Mitä vittua! Kissa ruokapöydällä! Aargh!” Åiti huusi ja nosti kätensä kasvojensa peitoksi.

        Iskä seisoi olohuoneen ovella leveänä pidellen karmeista kiinni. Jaa oli emännällä nyt huono päivä, miksikähän se muuttuu kun näkee tämän hävityksen, iskä ajatteli. Saisi tapahtua aikamoinen ihme, ettei joutuisi kahden kaakattavan emon käsittelyyn... itseasiassa iskää alkoi hieman hirvittää pelkkä ajatuskin, vaikka karski suomalainen mies olikin. Ainahan sitä anopin edessä nöyrtyy, vaikka vaimoa vähän kovistelikin. Sille kun ei pärjää turvan aukomisessa satamajätkätkään... Mies otti tiukemmin karmeista kiinni, kun anoppi purjehti keittiöstä. Vaivihkaa hän potkaisi kolhiintunutta pronssilusikkaa syvemmälle sohvan alle.
        "Jaahas, minkäslaiset huonejärjestelyt teillä nykyään on?" anoppi naksutteli sormiaan ilveksen kiehnätessä jaloissa. "Eei meillä sen kummempia kun ennenkään, paitsi käyppäs lastenhuoneessa..." iskä yritti houkutella matamia kauemmaksi ovelta. Ilves nuolaisi käpäläänsä ja vinkkasi iskälle silmää: "odotas vähän, killi-kissi jeesaa sua jos lupaat auttaa takaisin!" se sähisi. Kukaan muu ei tietenkään ymmärtänyt kissan puhetta ja iskä nyökkäili sille nopeasti. Kädet jo puutuivat ja selkää jomotti. "Onko sulla niskat jumissa?" Miika-Maaria ihmetteli, kun luuli iskän jumppaavan. Iskän pää vain nyökytteli tiuhempaan tahtiin ja katse oli tiukasti ilveksessä.
        "Ookkei, tapahtuu!" se sähähti ja kampesi iskän jalkojen välistä olohuoneeseen ja alkoi mahdottomasti naukua ja mouruta. "Mitä helv.." äippä ilmestyi paikalle ja tuuppasi iskän persiilleen lattialle. "Nyt se katti lähtee....parvekkeen kautta!"
        Äippä kuitenkin pysähtyi ovensuuhun ja seisoi äimistyneenä: "Oleksää siivonnu? En olis ikuna uskonu susta! Ja mää kun luulin et täällä on ihan hävityksen kauhistus mun reissun jäljiltä..."
        "Häh?" iskä kääntyi huoneeseen päin ja sehän kiilsi ja kimalteli puhtauttaan kuin ajaxin mainoksessa...joka ikinen tavara oli oikealla paikallaan, eikä yhtäkään rihkamaa risana! No johan oli perkele aikamoinen katti! Ilves vinkkasi uudelleen silmää ja hieroi peräpäätään häntä pystyssä olkkarin pöydän jalkaan.
        Anoppi oli kerennyt parvekkeelle ja katseli kadulle. "On teillä vaan aikamoista laitakulkijaa täällä, voisitte kyllä etsiä asuntoa jostain paremmalta alueelta." Matami nyökkäsi tupakka suupielessä kadulle. Äippä kurkisti kaiteen yli ja tunsi hien kohoavan niskaan. Siellä meni Esukki rankasti nilkuttaen ja housunlahje repaleisena jupisten taukoamatta itsekseen.......

      • scarabaeus
        Satuilija* kirjoitti:

        Iskä seisoi olohuoneen ovella leveänä pidellen karmeista kiinni. Jaa oli emännällä nyt huono päivä, miksikähän se muuttuu kun näkee tämän hävityksen, iskä ajatteli. Saisi tapahtua aikamoinen ihme, ettei joutuisi kahden kaakattavan emon käsittelyyn... itseasiassa iskää alkoi hieman hirvittää pelkkä ajatuskin, vaikka karski suomalainen mies olikin. Ainahan sitä anopin edessä nöyrtyy, vaikka vaimoa vähän kovistelikin. Sille kun ei pärjää turvan aukomisessa satamajätkätkään... Mies otti tiukemmin karmeista kiinni, kun anoppi purjehti keittiöstä. Vaivihkaa hän potkaisi kolhiintunutta pronssilusikkaa syvemmälle sohvan alle.
        "Jaahas, minkäslaiset huonejärjestelyt teillä nykyään on?" anoppi naksutteli sormiaan ilveksen kiehnätessä jaloissa. "Eei meillä sen kummempia kun ennenkään, paitsi käyppäs lastenhuoneessa..." iskä yritti houkutella matamia kauemmaksi ovelta. Ilves nuolaisi käpäläänsä ja vinkkasi iskälle silmää: "odotas vähän, killi-kissi jeesaa sua jos lupaat auttaa takaisin!" se sähisi. Kukaan muu ei tietenkään ymmärtänyt kissan puhetta ja iskä nyökkäili sille nopeasti. Kädet jo puutuivat ja selkää jomotti. "Onko sulla niskat jumissa?" Miika-Maaria ihmetteli, kun luuli iskän jumppaavan. Iskän pää vain nyökytteli tiuhempaan tahtiin ja katse oli tiukasti ilveksessä.
        "Ookkei, tapahtuu!" se sähähti ja kampesi iskän jalkojen välistä olohuoneeseen ja alkoi mahdottomasti naukua ja mouruta. "Mitä helv.." äippä ilmestyi paikalle ja tuuppasi iskän persiilleen lattialle. "Nyt se katti lähtee....parvekkeen kautta!"
        Äippä kuitenkin pysähtyi ovensuuhun ja seisoi äimistyneenä: "Oleksää siivonnu? En olis ikuna uskonu susta! Ja mää kun luulin et täällä on ihan hävityksen kauhistus mun reissun jäljiltä..."
        "Häh?" iskä kääntyi huoneeseen päin ja sehän kiilsi ja kimalteli puhtauttaan kuin ajaxin mainoksessa...joka ikinen tavara oli oikealla paikallaan, eikä yhtäkään rihkamaa risana! No johan oli perkele aikamoinen katti! Ilves vinkkasi uudelleen silmää ja hieroi peräpäätään häntä pystyssä olkkarin pöydän jalkaan.
        Anoppi oli kerennyt parvekkeelle ja katseli kadulle. "On teillä vaan aikamoista laitakulkijaa täällä, voisitte kyllä etsiä asuntoa jostain paremmalta alueelta." Matami nyökkäsi tupakka suupielessä kadulle. Äippä kurkisti kaiteen yli ja tunsi hien kohoavan niskaan. Siellä meni Esukki rankasti nilkuttaen ja housunlahje repaleisena jupisten taukoamatta itsekseen.......

        Esukki paineli menemään aika hilpakasta menoa, sillä hän oli nyt tärkeällä asialla. Olihan itse Joulupukki aivan näppylänaamarina hikistellyt, kun uutisissa toitotettiin olevan tulossa lamajoulu. Sanoi, että luultavasti seuraavissa uutisissa kailottavat, että kinkut loppuu kinkut loppuu, ostakaa äkkiä. “Kyllä se sitä samaa touhua taas tulee olemaan” hän oli huokaillut ryystäessään Esukin seurana pari mukillista glögiä. “Viime joulukin oli ollut tätä samaa taaperrusta. Tähän vuodenaikaan kaikki porot jäkälää jyrsimässä ja tontut pihalla kuin lumiukot. Ja tulossa kaikenlaista hässäkkää ja härdelliä... kunpa se olisi jotenkin hanskassa nyt paremmin.”

        Täällä tunturin kupeesta kaukana olevalla kulmakunnalla Joulupukki oli lystiksensä ilman tonttujoukkojen apua kaivellut ajankulukseen kellarin nurkkia ja löytänyt kaikenlaista kamaa. Mitä eriskummallisempia pussukoita ja nyssyköitä niissä laareissa säilytettiinkin. Kiharainen partapehko tytisten Pukki oli keräillyt talouksien rompetta ja antanut yhden pussillisen Esukille. Läjällinen tähtisikermää.

        Kierrätystä. Ja Joulupukki kun toimii aina intuitionsa varassa, niin oli hyvät fiilarit ihollaan heittäessään Esukille eron hetkellä vielä viimetingassa siihen pussukkaan punaiset villasukat.
        Joulupukki myhäili tyytyväisenä ja uppoutui keräksi sohvalleen päivänokosille. Niitä tulisi Esukki tarvitsemaan kunhan hänellekin jouluvisiot alkaisivat kohentumaan. “Rahanmeno ja kulutusjuhlahan oli vasta kulissientakaisina vehkeilyinä, kuin herkistyneillä nupuillaan.” tuumasi Pukki ja kuorsaus alkoi korahdella seinästä toiseen...

        Esukki eteni kuin nouseva tuuli eikä nyt taakseen vilkuillut, vaan kiristeli kovistellen vauhtiaan. Tuumaili siinä kuitenkin mennessään, että saisi loppua tämä loskassa tarpominen kun joulukin jo tulla jollottelee...

      • Satuilija*
        scarabaeus kirjoitti:

        Esukki paineli menemään aika hilpakasta menoa, sillä hän oli nyt tärkeällä asialla. Olihan itse Joulupukki aivan näppylänaamarina hikistellyt, kun uutisissa toitotettiin olevan tulossa lamajoulu. Sanoi, että luultavasti seuraavissa uutisissa kailottavat, että kinkut loppuu kinkut loppuu, ostakaa äkkiä. “Kyllä se sitä samaa touhua taas tulee olemaan” hän oli huokaillut ryystäessään Esukin seurana pari mukillista glögiä. “Viime joulukin oli ollut tätä samaa taaperrusta. Tähän vuodenaikaan kaikki porot jäkälää jyrsimässä ja tontut pihalla kuin lumiukot. Ja tulossa kaikenlaista hässäkkää ja härdelliä... kunpa se olisi jotenkin hanskassa nyt paremmin.”

        Täällä tunturin kupeesta kaukana olevalla kulmakunnalla Joulupukki oli lystiksensä ilman tonttujoukkojen apua kaivellut ajankulukseen kellarin nurkkia ja löytänyt kaikenlaista kamaa. Mitä eriskummallisempia pussukoita ja nyssyköitä niissä laareissa säilytettiinkin. Kiharainen partapehko tytisten Pukki oli keräillyt talouksien rompetta ja antanut yhden pussillisen Esukille. Läjällinen tähtisikermää.

        Kierrätystä. Ja Joulupukki kun toimii aina intuitionsa varassa, niin oli hyvät fiilarit ihollaan heittäessään Esukille eron hetkellä vielä viimetingassa siihen pussukkaan punaiset villasukat.
        Joulupukki myhäili tyytyväisenä ja uppoutui keräksi sohvalleen päivänokosille. Niitä tulisi Esukki tarvitsemaan kunhan hänellekin jouluvisiot alkaisivat kohentumaan. “Rahanmeno ja kulutusjuhlahan oli vasta kulissientakaisina vehkeilyinä, kuin herkistyneillä nupuillaan.” tuumasi Pukki ja kuorsaus alkoi korahdella seinästä toiseen...

        Esukki eteni kuin nouseva tuuli eikä nyt taakseen vilkuillut, vaan kiristeli kovistellen vauhtiaan. Tuumaili siinä kuitenkin mennessään, että saisi loppua tämä loskassa tarpominen kun joulukin jo tulla jollottelee...

        Ylhäällä huoneistoon alkoi virrata tuttua tuoksua ilveskissan sieraimiin. Sen silmät kapenivat viiruiksi täpläisellä naamalla, kun se veti vainua parvekkeen oven rakosesta. Haa! Joulupukki! Haistan Joulupukin! Iskä kuunteli sohvalta sen menoamista ja sähinää, vai itse Joulupukki. "Kylä täälä vaan rööki haisee, ja vanha kissankusi.." mies jupisi ärtyneenä. Mitähän ne akat siellä parvekkeella juonii, jotain ihme hommia ne keksii kuitenkin. Tai jos ei muuta, niin kaupasta kauppaan pitää kuitenkin ravata niitä ajeluttamassa...taidanpas otta olusen!
        Mies nousi sohvalta ähkäisten, selkää jomotti vieläkin. Ilves loikkasi parvekkeen ovelle mouruamaan: "Avaa ovi."
        "Äippä heittää sut partsilta alas, jos sinne menet". Ilveksen sieraimet heiluivat puolelta toiselle ja sen viiksikarvat väpättivät innokkaina. "Olet palveluksen velkaa. Avaa nyt, vai haluatko sotkusi takaisin? Se kyllä järjestyy.." viirusilmät leimahtivat ilkikurisest. Iskä nappasi samantien oven rivasta ja päästi kissan ulos. " Haist ite, mee sit", mies jurahti ärtyneenä kiristyksestä. Että tuommonen kissa pääsi niskan päälle!
        Ilves hyppäsi parvekkeen kaidalle notkeasti ja katseli kadulle, häntä vauhdikkaasti kahdeksikkoa vatkaten. Se tuijotti hievahtamatta Esukin perään. "Haa, Joulupukki haisee, ihan selvästi!!" Mutta se oli ymmällään, koska menijää se ei tuntenut. Tämä täytyi selvittää... Niinpä se ei halunnut hukata tilaisuutta. Silmänräpäyksessä se kyyristyi, haki tasapainoa ja ponkaisi kaikin voimin muutaman metrin päässä olevaa mäntyä päin. Koko Polyesterin poppoo katseli kauhuissaan sen perään. "Isi, kisu lentää, hii!" Miika-Maria repi innoissaan iskän kättä. Anopilta putosi sätkä huulesta ja äippä peitti taas posket käsillään. "Voi Hyvää Päivää, mikä elukka!"

        Ilveksen ote ei heti pitänyt, sen tassut liukuivat runkoa pitkin metrin verran, kynnet raapivat kaarnaa niin että suikaleet lentelivät, neulasia varisi alla seisoskelevien pultsareiden niskaan. Kumpikin käänsi katseensa ylöspäin ja toinen vilkaisi heti perään pullonsa etikettiä: "Mitähän se mustalaiseukko oikein myi? Eihän tuo nyt ilves voi olla...."
        Lopulta kissa pysähtyi oksan haaraan. Se katseli niskat kyyryssä kadulle, tuolla se meni, eikun perään! Se alkoi laskeutua keveästi ja notkeasti oksalta toiselle.....

      • Roborob
        Satuilija* kirjoitti:

        Ylhäällä huoneistoon alkoi virrata tuttua tuoksua ilveskissan sieraimiin. Sen silmät kapenivat viiruiksi täpläisellä naamalla, kun se veti vainua parvekkeen oven rakosesta. Haa! Joulupukki! Haistan Joulupukin! Iskä kuunteli sohvalta sen menoamista ja sähinää, vai itse Joulupukki. "Kylä täälä vaan rööki haisee, ja vanha kissankusi.." mies jupisi ärtyneenä. Mitähän ne akat siellä parvekkeella juonii, jotain ihme hommia ne keksii kuitenkin. Tai jos ei muuta, niin kaupasta kauppaan pitää kuitenkin ravata niitä ajeluttamassa...taidanpas otta olusen!
        Mies nousi sohvalta ähkäisten, selkää jomotti vieläkin. Ilves loikkasi parvekkeen ovelle mouruamaan: "Avaa ovi."
        "Äippä heittää sut partsilta alas, jos sinne menet". Ilveksen sieraimet heiluivat puolelta toiselle ja sen viiksikarvat väpättivät innokkaina. "Olet palveluksen velkaa. Avaa nyt, vai haluatko sotkusi takaisin? Se kyllä järjestyy.." viirusilmät leimahtivat ilkikurisest. Iskä nappasi samantien oven rivasta ja päästi kissan ulos. " Haist ite, mee sit", mies jurahti ärtyneenä kiristyksestä. Että tuommonen kissa pääsi niskan päälle!
        Ilves hyppäsi parvekkeen kaidalle notkeasti ja katseli kadulle, häntä vauhdikkaasti kahdeksikkoa vatkaten. Se tuijotti hievahtamatta Esukin perään. "Haa, Joulupukki haisee, ihan selvästi!!" Mutta se oli ymmällään, koska menijää se ei tuntenut. Tämä täytyi selvittää... Niinpä se ei halunnut hukata tilaisuutta. Silmänräpäyksessä se kyyristyi, haki tasapainoa ja ponkaisi kaikin voimin muutaman metrin päässä olevaa mäntyä päin. Koko Polyesterin poppoo katseli kauhuissaan sen perään. "Isi, kisu lentää, hii!" Miika-Maria repi innoissaan iskän kättä. Anopilta putosi sätkä huulesta ja äippä peitti taas posket käsillään. "Voi Hyvää Päivää, mikä elukka!"

        Ilveksen ote ei heti pitänyt, sen tassut liukuivat runkoa pitkin metrin verran, kynnet raapivat kaarnaa niin että suikaleet lentelivät, neulasia varisi alla seisoskelevien pultsareiden niskaan. Kumpikin käänsi katseensa ylöspäin ja toinen vilkaisi heti perään pullonsa etikettiä: "Mitähän se mustalaiseukko oikein myi? Eihän tuo nyt ilves voi olla...."
        Lopulta kissa pysähtyi oksan haaraan. Se katseli niskat kyyryssä kadulle, tuolla se meni, eikun perään! Se alkoi laskeutua keveästi ja notkeasti oksalta toiselle.....

        Kaikki ei nyt ollut kohdallaan täplikkään killin mielestä.
        Se päätti ottaa asioista selkoa ja selvittää mysteerin. Joulupukin ominaishaju leijaili sen värähtelevien viiksikarvojen lomitse eläimen tarkkaan nenään ja kohde käveli selkeänä sen silmissä kauempana kadulla. Se nuuhki ilmaa ja sen kuonoon tunkeutui uusi, voimallinen haju.
        ”Kisshi, hei! Kisshi kisshi, tules tänne!”, puun alla istuskeleva kulinaristi maanitteli puussa rapistelevaa täpläturkkia.
        ”Arshka hei. Mä vähän luulen et toi ei oo tavallinen kissi, hei. Älä hitossa maanittele sitä tänne hei!, kulinaristin kaveri sanoi.
        ”Höpö höpö, mies. Kato nyt, se on kelpo kisshi. Vai mitä kisshi?”
        Ja kyllähän se olikin kelpo kissi, oikein viimeisen päälle! Kesytön metsän eläin oli altistunut liian kauan kirjahyllyn päällä istuessaan isännän olutröyhtäisyille ja kosanderin lemulle, sekä toistuvalle piereskelylle. Polyesterin perheen pää oli tietämättään tehnyt viattomasta luontokappaleesta liki itsensä kaltaisen otuksen, ja nyt Killi vainusi pullossa hölskähtelevän maukkaan aperitiivin. Se antautui painovoiman valtaan ja tömähti tassuilleen liki kymmenestä metristä ihmettelevien miesten väliin niin, että höytyväinen lumi vain pelmahti. Miehet tupsahtivat persuuksilleen lumeen ja katsoivat suut auki elämöivää otusta.
        ”Pherkele sentään mikä kissa! Väiski, näit sä ton! Kissi otti ja ryysti mun putelin tyhjäksi hetkessä, jumaklaaden!”, mies messusi katsellen samalla nyt jo kaukana juoksevan villieläimen aavistuksen mutkittelevaa meno kohden virastoa. Tyrmistynyt ukko nosti maasta tyhjän putelin ja tiirasi sen sisään uskomatta näkemäänsä. Tippaakaan ei tullut enää pullosta ulos.
        ”Oli she vaan ihme kishi, sano”
        Sisällä virastossa Esukki otti kasvoilleen asiaan kuuluvan ilmeen. Määrätietoisesti ja ketään silmiin katsomatta hän käveli kohden erään käytävän päässä olevaa toimistoa jonka ovessa ei ollut numeroa laisinkaan. Vaikka käytävän varrella monet yrittivät pysäyttää hänet, ehkä jotain kysyäkseen tai vain yleensäkin keskustellakseen säästä – ei Esukki edes vilkaissut kehenkään. Hänen mielessään paloi katala ilmianto; joulupukin sijainti oli nyt vihdoin selvillä!

      • scarabaeus
        Roborob kirjoitti:

        Kaikki ei nyt ollut kohdallaan täplikkään killin mielestä.
        Se päätti ottaa asioista selkoa ja selvittää mysteerin. Joulupukin ominaishaju leijaili sen värähtelevien viiksikarvojen lomitse eläimen tarkkaan nenään ja kohde käveli selkeänä sen silmissä kauempana kadulla. Se nuuhki ilmaa ja sen kuonoon tunkeutui uusi, voimallinen haju.
        ”Kisshi, hei! Kisshi kisshi, tules tänne!”, puun alla istuskeleva kulinaristi maanitteli puussa rapistelevaa täpläturkkia.
        ”Arshka hei. Mä vähän luulen et toi ei oo tavallinen kissi, hei. Älä hitossa maanittele sitä tänne hei!, kulinaristin kaveri sanoi.
        ”Höpö höpö, mies. Kato nyt, se on kelpo kisshi. Vai mitä kisshi?”
        Ja kyllähän se olikin kelpo kissi, oikein viimeisen päälle! Kesytön metsän eläin oli altistunut liian kauan kirjahyllyn päällä istuessaan isännän olutröyhtäisyille ja kosanderin lemulle, sekä toistuvalle piereskelylle. Polyesterin perheen pää oli tietämättään tehnyt viattomasta luontokappaleesta liki itsensä kaltaisen otuksen, ja nyt Killi vainusi pullossa hölskähtelevän maukkaan aperitiivin. Se antautui painovoiman valtaan ja tömähti tassuilleen liki kymmenestä metristä ihmettelevien miesten väliin niin, että höytyväinen lumi vain pelmahti. Miehet tupsahtivat persuuksilleen lumeen ja katsoivat suut auki elämöivää otusta.
        ”Pherkele sentään mikä kissa! Väiski, näit sä ton! Kissi otti ja ryysti mun putelin tyhjäksi hetkessä, jumaklaaden!”, mies messusi katsellen samalla nyt jo kaukana juoksevan villieläimen aavistuksen mutkittelevaa meno kohden virastoa. Tyrmistynyt ukko nosti maasta tyhjän putelin ja tiirasi sen sisään uskomatta näkemäänsä. Tippaakaan ei tullut enää pullosta ulos.
        ”Oli she vaan ihme kishi, sano”
        Sisällä virastossa Esukki otti kasvoilleen asiaan kuuluvan ilmeen. Määrätietoisesti ja ketään silmiin katsomatta hän käveli kohden erään käytävän päässä olevaa toimistoa jonka ovessa ei ollut numeroa laisinkaan. Vaikka käytävän varrella monet yrittivät pysäyttää hänet, ehkä jotain kysyäkseen tai vain yleensäkin keskustellakseen säästä – ei Esukki edes vilkaissut kehenkään. Hänen mielessään paloi katala ilmianto; joulupukin sijainti oli nyt vihdoin selvillä!

        Samaan aikaan
        yläluukun parvekkeenovesta tuulahteli tymäkät tupakansavut sisälle kun anoppi ja äityli palasivat takaisin keittiöön.

        -...Kuinkas te mukulat olette kaikki kotona, eikö koulu maistu?

        Mummi kysyi tenavilta, jotka röhnöttivät siinä yhtenä laiskanpulskeana ryppäänä edelleen keittiön pöydän ääressä. Yksi näpytteli läppäriään ja toinen ja kolmas kiistelivät keskenään kumpi saisi lukea ensin eteisen lattialta postin seasta löytyneen sarjakuvalehden. Kenelläkään ei ollut siis aikaa vastata Mummille, joka alkoi selvästikin tuohtumaan ja tiukan järjestyksen ihmisenä yritti avata jääkaapin ovessa roikkuvan joulukalenterin luukkua numero 12 siinä kuitenkaan onnistumatta. Joku liimatassu oli liistrannut selvästi luukun kiinni jollakin kevytlevitteellä.

        -...Ja voisitte jokaikinen siivota sotkunne, tuosta tiskipöydältä astiat joutuin tiskikoneeseen. Hopi-hopi. Ja kertokaa nyt joutuin jo mikä se on nykyisin paras ostoskaruselli täällä etelässä. Ajattelin, että tehdään huomenna yhdessä piparitaikinasta sellainen oikein arkkitehtoninen piparikaupunki ja joulukortteihin tarvitsemme askarteluun yhtä sun toista ja...

        -...Jouluruuaksi ei sitten mitään sikaa ainakaan sillä meillä kaikilla on jo ollut se sikaflunssa. Kiitti meille riitti! Ja sitäpaitsi sä olet ihan antiikkia Mummi, me kyllä lähetetään vaan nettikortteja kavereille ja sukulaisille... me mitään pipari...

        Miika-Maaria julisteli kovalla äänellään.

        - Vai nettikortteja! … eikä kinkkua lainkaan! Kuulitko Iskä, haloo siellä olohuoneessa, mitä olet mieltä siitä, ettei kinkkua aattona joulupöytään? Mikä se on... mikä se on oikein tämä teidän tulevan joulunviettonne aikataulutusaikataulunne?

        Anoppi kailotti jo vähän sekoillen sanoissaan, mutta Iskän vastausta ei kuulunut ja Äitikin oli kadonnut hetkeksi kylpyhuoneeseen silaamaan meikkiään. Hänen eilisiltainen pikkujouluehostuksensa kaipasi tottatosiaan kevennystä näin päivänvalossa. Niinpä hän irrotteli tekoripsiään sormet täristen ja tönkkönä yrittäen välillä vimmatusti huiskien häivyttää tukastaan liikoja kimalteita. Varhaisaamuisen rankat olosuhteet huomioon ottaen hän hengitteli kuitenkin yllättävän kepeästi. Tosin oman äitinsä yllätysryntäys kotirintamalle ei ollut vielä hänelle selvinnyt. Mikä viima mahtoi piillä anopin tuiskauksen takana, kun oli jättänyt kartanonsa ja harmaana pantterina puikkinut expressinä paikalle?! - No. Kaikki varmaan selkiää pikkuhiljaa, mutta se oli tässä vaiheessa hyvä tietää, että ainakin Esukki oli selvinnyt uusille raiteille. ”Onneksemme aina tulee seuraava pysäkki... ja mikäköhän säkki sillä oli harteillaan?” sitä Äitykkä vielä hetkisen mieliailahteli otsa rypyssä, kunnes hänen pumpuliset ajatuksensa palailivat takaisin firman pikkujoulun juhlarymyyn...

      • Roborob
        scarabaeus kirjoitti:

        Samaan aikaan
        yläluukun parvekkeenovesta tuulahteli tymäkät tupakansavut sisälle kun anoppi ja äityli palasivat takaisin keittiöön.

        -...Kuinkas te mukulat olette kaikki kotona, eikö koulu maistu?

        Mummi kysyi tenavilta, jotka röhnöttivät siinä yhtenä laiskanpulskeana ryppäänä edelleen keittiön pöydän ääressä. Yksi näpytteli läppäriään ja toinen ja kolmas kiistelivät keskenään kumpi saisi lukea ensin eteisen lattialta postin seasta löytyneen sarjakuvalehden. Kenelläkään ei ollut siis aikaa vastata Mummille, joka alkoi selvästikin tuohtumaan ja tiukan järjestyksen ihmisenä yritti avata jääkaapin ovessa roikkuvan joulukalenterin luukkua numero 12 siinä kuitenkaan onnistumatta. Joku liimatassu oli liistrannut selvästi luukun kiinni jollakin kevytlevitteellä.

        -...Ja voisitte jokaikinen siivota sotkunne, tuosta tiskipöydältä astiat joutuin tiskikoneeseen. Hopi-hopi. Ja kertokaa nyt joutuin jo mikä se on nykyisin paras ostoskaruselli täällä etelässä. Ajattelin, että tehdään huomenna yhdessä piparitaikinasta sellainen oikein arkkitehtoninen piparikaupunki ja joulukortteihin tarvitsemme askarteluun yhtä sun toista ja...

        -...Jouluruuaksi ei sitten mitään sikaa ainakaan sillä meillä kaikilla on jo ollut se sikaflunssa. Kiitti meille riitti! Ja sitäpaitsi sä olet ihan antiikkia Mummi, me kyllä lähetetään vaan nettikortteja kavereille ja sukulaisille... me mitään pipari...

        Miika-Maaria julisteli kovalla äänellään.

        - Vai nettikortteja! … eikä kinkkua lainkaan! Kuulitko Iskä, haloo siellä olohuoneessa, mitä olet mieltä siitä, ettei kinkkua aattona joulupöytään? Mikä se on... mikä se on oikein tämä teidän tulevan joulunviettonne aikataulutusaikataulunne?

        Anoppi kailotti jo vähän sekoillen sanoissaan, mutta Iskän vastausta ei kuulunut ja Äitikin oli kadonnut hetkeksi kylpyhuoneeseen silaamaan meikkiään. Hänen eilisiltainen pikkujouluehostuksensa kaipasi tottatosiaan kevennystä näin päivänvalossa. Niinpä hän irrotteli tekoripsiään sormet täristen ja tönkkönä yrittäen välillä vimmatusti huiskien häivyttää tukastaan liikoja kimalteita. Varhaisaamuisen rankat olosuhteet huomioon ottaen hän hengitteli kuitenkin yllättävän kepeästi. Tosin oman äitinsä yllätysryntäys kotirintamalle ei ollut vielä hänelle selvinnyt. Mikä viima mahtoi piillä anopin tuiskauksen takana, kun oli jättänyt kartanonsa ja harmaana pantterina puikkinut expressinä paikalle?! - No. Kaikki varmaan selkiää pikkuhiljaa, mutta se oli tässä vaiheessa hyvä tietää, että ainakin Esukki oli selvinnyt uusille raiteille. ”Onneksemme aina tulee seuraava pysäkki... ja mikäköhän säkki sillä oli harteillaan?” sitä Äitykkä vielä hetkisen mieliailahteli otsa rypyssä, kunnes hänen pumpuliset ajatuksensa palailivat takaisin firman pikkujoulun juhlarymyyn...

        …ja hetkeen, jolloin laivan lähtöön oli vielä aikaa tunteja. Silloin oli sattunut jotakin.
        ”Äippä! Kauko-Kristiina ei anna mun pelata! yhyyy!”, Miika-Maria huusi.
        Äippä pysähtyi niille sijoilleen ja alkoi miettiä, mikä tässä yhtälössä oikein mätti. Isoäiti juoksi leperrellen lepyttämään huutavaa pikkuista, mutta äippä puri hampaitaan yhteen ja polki jalkaansa lattiaan. Jossakin kerrosta ylempänä joku käynnisti diesel-täryttimen suoraan äipän yläpuolella ja se antoi miellyttävää hierontaa koko Polyesterin perheelle. Äippä katseli miten loputkin seinän koristeista tippuivat lattialle yksi toisensa jälkeen ja niiden perästä seurasi isoäidin lahjoittama kattokruunu valkoisen laastin kera, mutta hänen miehensä ei tiennyt tapahtumista tuon taivaallista. Se makasi sohvalla Urki-verkareissaan ja kuorsasi äänellä, joka kuului ylitse rakennusmiehen rollaatorin aiheuttaman äänen. Mopsin korvat lupsahtelivat silloin tällöin, se oli täysillä mukana isännän leppoisassa harrastuksessa; mopsi makasi isännän vatsan päällä ja sen kurttuinen kuono nousi ja laski kuorsauksen tahdissa.
        Äippä sai tarpeekseen siinä paikassa. Kiljaisten hän syöksyi lasten huoneeseen ja veti pelikonsoleiden töpselit yhdellä nykäisyllä irti. Valot sammuivat kattolampusta ja tenavat alkoivat väristä ja vavahdella holtittomasti. Äipän ihmeeksi jokaisen lapsen ohimoon menevän implantin johdin sykki yhä kummaa, punaista hehkua, vaikka johdin oli seinästä irti. Lasten mitään näkemättömissä silmissä luki: fatal error ja heidän hymyilynsä oli kammottavaa katseltavaa. Minuuttia myöhemmin äippä oli jo ulkona.
        Puiston kävelytiellä ei ollut kuin muutama vastaantulija.
        lunta valui alas isoina ja raskaina hiutaleina, niiden kerrostumat maassa ja puiden oksilla vaimensivat kaiken äänen ja Maria tunsi olevansa kuin eri planeetalla kaiken äskeisen jälkeen. Väläyksenä hänen mieleensä palautui harmaa Helsinki, sen lumettomat kadut ja usva jossa ihmiset paarustivat. Vaimea musiikki erään katutason alla olevasta baarista, jonka portaita Maria oli hetken kuluttua laskeutumassa ja tunne oudosta tilasta ja eri ajasta, sinisestä ja unettavasta valosta.
        ”Mitä saisi olla?”, baarimikko kysyi hymyillen.
        Maria katseli ympärilleen; salissa oli aivan hiljaista eikä siellä ollut muita asiakkaita ja siellä oli pimeää ja hieman nuhjuista. Ikivanha jukebox kylpi sinervässä valossa salin nurkassa.
        ”Mieleni tekee nyt punaviiniä. Olisikohan pullo Caliterraa nyt paikallan”, Maria sanoi. ”Aikaa on nyt ihan tapettavaksi asti”
        ”Löytyy kyllä. Tuonko sen pöytääsi?”, Baarimikko kysyi.
        Maria nyökkäsi ja käveli lähellä jukeboxia olevan pöydän luo. Ripustettuaan takkinsa tuolin selkänojalle Maria vilkaisi jukeboxia. Koneessa oli jotakin mieltä kiinnittävää, vetoavaa. Hetken mielijohteesta hän käveli sen luo ja alkoi katsella ja selailla kappaleita. Melkein kaikki olivat hänelle tuntemattomia, aikojen takaa, sitten hän antoi sormensa valita. Punainen kynsi osoitti Barbara Lewisin esittämään kappaleeseen nimeltään ”The Windmills of your mind”
        Sininen valo voimistui. Mies asteli sisään baariin, vilkaisi Mariaa ja otti sitten pitkän takkinsa käsivarrelleen. Musiikki täytti Marian mielen; hän huojahteli musiikin rytmissä ja taivutti päänsä taakse. Kuuma henkäys tuntui yllättäen ja ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta hänen kaulavaltimonsa pinnalla ja kuono tuntui viipyilevän hänen paljaalla ihollaan kuin nautiskellen vaalean ihon ihmeellisistä vivahteista. Musiikki voimistui ja kaikki muu valo häipyi, oli vain sinisyys niin kuin Marian silmiin katsovan pedon hohtavat silmät ja niiden ihmeellinen voima.

      • Roborob
        Roborob kirjoitti:

        …ja hetkeen, jolloin laivan lähtöön oli vielä aikaa tunteja. Silloin oli sattunut jotakin.
        ”Äippä! Kauko-Kristiina ei anna mun pelata! yhyyy!”, Miika-Maria huusi.
        Äippä pysähtyi niille sijoilleen ja alkoi miettiä, mikä tässä yhtälössä oikein mätti. Isoäiti juoksi leperrellen lepyttämään huutavaa pikkuista, mutta äippä puri hampaitaan yhteen ja polki jalkaansa lattiaan. Jossakin kerrosta ylempänä joku käynnisti diesel-täryttimen suoraan äipän yläpuolella ja se antoi miellyttävää hierontaa koko Polyesterin perheelle. Äippä katseli miten loputkin seinän koristeista tippuivat lattialle yksi toisensa jälkeen ja niiden perästä seurasi isoäidin lahjoittama kattokruunu valkoisen laastin kera, mutta hänen miehensä ei tiennyt tapahtumista tuon taivaallista. Se makasi sohvalla Urki-verkareissaan ja kuorsasi äänellä, joka kuului ylitse rakennusmiehen rollaatorin aiheuttaman äänen. Mopsin korvat lupsahtelivat silloin tällöin, se oli täysillä mukana isännän leppoisassa harrastuksessa; mopsi makasi isännän vatsan päällä ja sen kurttuinen kuono nousi ja laski kuorsauksen tahdissa.
        Äippä sai tarpeekseen siinä paikassa. Kiljaisten hän syöksyi lasten huoneeseen ja veti pelikonsoleiden töpselit yhdellä nykäisyllä irti. Valot sammuivat kattolampusta ja tenavat alkoivat väristä ja vavahdella holtittomasti. Äipän ihmeeksi jokaisen lapsen ohimoon menevän implantin johdin sykki yhä kummaa, punaista hehkua, vaikka johdin oli seinästä irti. Lasten mitään näkemättömissä silmissä luki: fatal error ja heidän hymyilynsä oli kammottavaa katseltavaa. Minuuttia myöhemmin äippä oli jo ulkona.
        Puiston kävelytiellä ei ollut kuin muutama vastaantulija.
        lunta valui alas isoina ja raskaina hiutaleina, niiden kerrostumat maassa ja puiden oksilla vaimensivat kaiken äänen ja Maria tunsi olevansa kuin eri planeetalla kaiken äskeisen jälkeen. Väläyksenä hänen mieleensä palautui harmaa Helsinki, sen lumettomat kadut ja usva jossa ihmiset paarustivat. Vaimea musiikki erään katutason alla olevasta baarista, jonka portaita Maria oli hetken kuluttua laskeutumassa ja tunne oudosta tilasta ja eri ajasta, sinisestä ja unettavasta valosta.
        ”Mitä saisi olla?”, baarimikko kysyi hymyillen.
        Maria katseli ympärilleen; salissa oli aivan hiljaista eikä siellä ollut muita asiakkaita ja siellä oli pimeää ja hieman nuhjuista. Ikivanha jukebox kylpi sinervässä valossa salin nurkassa.
        ”Mieleni tekee nyt punaviiniä. Olisikohan pullo Caliterraa nyt paikallan”, Maria sanoi. ”Aikaa on nyt ihan tapettavaksi asti”
        ”Löytyy kyllä. Tuonko sen pöytääsi?”, Baarimikko kysyi.
        Maria nyökkäsi ja käveli lähellä jukeboxia olevan pöydän luo. Ripustettuaan takkinsa tuolin selkänojalle Maria vilkaisi jukeboxia. Koneessa oli jotakin mieltä kiinnittävää, vetoavaa. Hetken mielijohteesta hän käveli sen luo ja alkoi katsella ja selailla kappaleita. Melkein kaikki olivat hänelle tuntemattomia, aikojen takaa, sitten hän antoi sormensa valita. Punainen kynsi osoitti Barbara Lewisin esittämään kappaleeseen nimeltään ”The Windmills of your mind”
        Sininen valo voimistui. Mies asteli sisään baariin, vilkaisi Mariaa ja otti sitten pitkän takkinsa käsivarrelleen. Musiikki täytti Marian mielen; hän huojahteli musiikin rytmissä ja taivutti päänsä taakse. Kuuma henkäys tuntui yllättäen ja ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta hänen kaulavaltimonsa pinnalla ja kuono tuntui viipyilevän hänen paljaalla ihollaan kuin nautiskellen vaalean ihon ihmeellisistä vivahteista. Musiikki voimistui ja kaikki muu valo häipyi, oli vain sinisyys niin kuin Marian silmiin katsovan pedon hohtavat silmät ja niiden ihmeellinen voima.

        Mustien nahkasormikkaiden verhoamat pitkät sormet liikkuivat Marian uumalla hitaasti ja tunnustellen. Mies kuiskaili polttavia, ranskankielisiä sanoja hänen korvaansa ja jotenkin Maria oli varma, että niiden tarkoitus oli alistaa ja häpäistä häntä, tehdä hänestä miehen tahdottoman orjan. Maria huokaisi ja painautui lujemmin miestä vasten; nahkasormikkaat kulkivat hänen kaulansa ihoa hivellen ja niiden viipyily iholla oli sähkön kaltainen kosketus – melkein kuin isku Marian tahdottomaan ja värisevän vartalon syvimpiin sopukoihin. Musiikki vaimeni ja loppui, sinisyys liukeni ravintolan pimeään ilmaan ja haihtui pois.
        Sisään rynnisti sekalainen porukka meluten ja huutaen, niillä kaikilla oli päässään punaiset tonttulakit ja kaikenlaista muuta juhlatunnelmaan kuuluvaa. Maria vilkuili ympärilleen mutta ei nähnyt enää tuntematonta muukalaista missään.
        ”Voinks mä kans?” Marian takaa kuului äkkiä, melkein korvan juuresta.
        Mies oli Mariaa päätä pidempi ja hänen sänkisestä virnistyksestään puuttui monta palaa. Mies sujautti kolikon koneeseen ja naputteli näppäimiä; hilipati – musiikki täytti baarin ilman. Porukka ryntäsi tanssilattialle ja alkoi tanssia paukuttaa lapikkaitaan lattiaan tömistellen niin että kattovalot vain vilkkuivat ja joku hurja venytti ja rutisteli kaksirivistä kurttuaan vimmatusti musiikin tahdissa. Iloinen sakki nauroi ja huusi ja Maria tempaistiin mukaan villin tanssin pyörteisiin jossa aika alkoi unohtua.

      • scarabaeus
        Roborob kirjoitti:

        Mustien nahkasormikkaiden verhoamat pitkät sormet liikkuivat Marian uumalla hitaasti ja tunnustellen. Mies kuiskaili polttavia, ranskankielisiä sanoja hänen korvaansa ja jotenkin Maria oli varma, että niiden tarkoitus oli alistaa ja häpäistä häntä, tehdä hänestä miehen tahdottoman orjan. Maria huokaisi ja painautui lujemmin miestä vasten; nahkasormikkaat kulkivat hänen kaulansa ihoa hivellen ja niiden viipyily iholla oli sähkön kaltainen kosketus – melkein kuin isku Marian tahdottomaan ja värisevän vartalon syvimpiin sopukoihin. Musiikki vaimeni ja loppui, sinisyys liukeni ravintolan pimeään ilmaan ja haihtui pois.
        Sisään rynnisti sekalainen porukka meluten ja huutaen, niillä kaikilla oli päässään punaiset tonttulakit ja kaikenlaista muuta juhlatunnelmaan kuuluvaa. Maria vilkuili ympärilleen mutta ei nähnyt enää tuntematonta muukalaista missään.
        ”Voinks mä kans?” Marian takaa kuului äkkiä, melkein korvan juuresta.
        Mies oli Mariaa päätä pidempi ja hänen sänkisestä virnistyksestään puuttui monta palaa. Mies sujautti kolikon koneeseen ja naputteli näppäimiä; hilipati – musiikki täytti baarin ilman. Porukka ryntäsi tanssilattialle ja alkoi tanssia paukuttaa lapikkaitaan lattiaan tömistellen niin että kattovalot vain vilkkuivat ja joku hurja venytti ja rutisteli kaksirivistä kurttuaan vimmatusti musiikin tahdissa. Iloinen sakki nauroi ja huusi ja Maria tempaistiin mukaan villin tanssin pyörteisiin jossa aika alkoi unohtua.

        Iskä heräsi tänäänkin kerien itseään sohvanpohjalta. Mopsi jäi lököttelemään sohvatyynyjen väliin liikauttamatta evästäkään.
        -Niin mitä sanoitkaan anoppi?
        -Aikataulutus!

        Iskä nappasi kirjahyllystä viimevuotisen mappikalenterin hätäpäissään ja ryntäsi keittiöön. Vähältä piti, ettei kompastunut citypupuun, joka puputteli kaikessa rauhassa kynnyksellä kaalinkerää, jonka tenavat olivat heittäneet sille järsittäväksi. Iskän hiihtely verkkahousuissa ei ollut anopin silmille kovinkaan mieluisaa ja anoppi räjähti äänekkääseen naurunkäkätykseen sanoen:

        - Kuules Topi sulle ei nyt tyylipisteitä heru. Teidän huushollinpitonne näyttää vähän siltä, että kuulutte täällä spugulandian keskivertoon.
        - Mihin helkkarin keski...
        - No ihan siihen samaan kuin täällä kaikki muutkin. Missä se on se tämän kodin kasvatusvastuu? Aamutelkkarissa juuri toitottivat että arki puuttuu kaikilta, perheen lapset kohtaamattomina aikuisten maailmaan. Etelä täynnään koteja joissa lasten perushuolto ja turvallisuus puuttu! Oletkos sinäkään Topi tutustunut edes omiin lapsiisi? Tiedätkös, että tänäkään aamuna tohinoissaan eivät joulukalenteria edes ehtineet taas avata, ei hampaita pestä, ei aamupalaa, kun niin kiire on ravata ulos etteivät olisi myöhästyneet tänäkin aamuna kouluistaan kun niille villavanttuita tuolta naulakon kenkäkasan alta yritin jokaiselle löytää etteivät nyt ihan jäädy alkumetreillä. Pitikö sitä pakkasta pukata sitten mittari puolilleen täälläkin, minä kun kuvittelin, että...
        - Siis aikatulussa löytyy kyllä, katsotaanpas... hmmmm... niin mitä sä anoppi nyt vouhkaat?
        - No sitä vouhkaan ja meuhkaan kun tulin tänne kaupunkiin kerrankin viettämään tingeltangelblingblingbling joulunaikaa. Olen niin kyllästynyt siihen kartanoni maalaisromantiikkaan kun se pukkikin vuosi vuodelta tyyriimmässä kunnossa yrittää punkea sieltä savupiipusta...
        - Ai sentakiako sä tänne... ai mä luulin, että...
        - Ei tässä nyt mitään luulotella ja nämä teidän kakaranvekarat on sitä mieltä, ettei edes joulupossua pöytään. Onko heillä tuo kani nyt sitten siltä varalta että...
        - Ai mikä kani?
        - Voi hyvä ihme Topi sun kanssas...... ja minne se tytärkin hoippelehti menemään taas niin kiirellä. On se niin väärin, että...

      • Roborob
        scarabaeus kirjoitti:

        Iskä heräsi tänäänkin kerien itseään sohvanpohjalta. Mopsi jäi lököttelemään sohvatyynyjen väliin liikauttamatta evästäkään.
        -Niin mitä sanoitkaan anoppi?
        -Aikataulutus!

        Iskä nappasi kirjahyllystä viimevuotisen mappikalenterin hätäpäissään ja ryntäsi keittiöön. Vähältä piti, ettei kompastunut citypupuun, joka puputteli kaikessa rauhassa kynnyksellä kaalinkerää, jonka tenavat olivat heittäneet sille järsittäväksi. Iskän hiihtely verkkahousuissa ei ollut anopin silmille kovinkaan mieluisaa ja anoppi räjähti äänekkääseen naurunkäkätykseen sanoen:

        - Kuules Topi sulle ei nyt tyylipisteitä heru. Teidän huushollinpitonne näyttää vähän siltä, että kuulutte täällä spugulandian keskivertoon.
        - Mihin helkkarin keski...
        - No ihan siihen samaan kuin täällä kaikki muutkin. Missä se on se tämän kodin kasvatusvastuu? Aamutelkkarissa juuri toitottivat että arki puuttuu kaikilta, perheen lapset kohtaamattomina aikuisten maailmaan. Etelä täynnään koteja joissa lasten perushuolto ja turvallisuus puuttu! Oletkos sinäkään Topi tutustunut edes omiin lapsiisi? Tiedätkös, että tänäkään aamuna tohinoissaan eivät joulukalenteria edes ehtineet taas avata, ei hampaita pestä, ei aamupalaa, kun niin kiire on ravata ulos etteivät olisi myöhästyneet tänäkin aamuna kouluistaan kun niille villavanttuita tuolta naulakon kenkäkasan alta yritin jokaiselle löytää etteivät nyt ihan jäädy alkumetreillä. Pitikö sitä pakkasta pukata sitten mittari puolilleen täälläkin, minä kun kuvittelin, että...
        - Siis aikatulussa löytyy kyllä, katsotaanpas... hmmmm... niin mitä sä anoppi nyt vouhkaat?
        - No sitä vouhkaan ja meuhkaan kun tulin tänne kaupunkiin kerrankin viettämään tingeltangelblingblingbling joulunaikaa. Olen niin kyllästynyt siihen kartanoni maalaisromantiikkaan kun se pukkikin vuosi vuodelta tyyriimmässä kunnossa yrittää punkea sieltä savupiipusta...
        - Ai sentakiako sä tänne... ai mä luulin, että...
        - Ei tässä nyt mitään luulotella ja nämä teidän kakaranvekarat on sitä mieltä, ettei edes joulupossua pöytään. Onko heillä tuo kani nyt sitten siltä varalta että...
        - Ai mikä kani?
        - Voi hyvä ihme Topi sun kanssas...... ja minne se tytärkin hoippelehti menemään taas niin kiirellä. On se niin väärin, että...

        ..sää vaan makaat ja kuorsaat ja että kirjahyllyjen täytetyt otukset lähtevät luikkimaan karkuun ja hyppivät parvekkeelta! Missäs se sun joulukalenteris oikein on? Nyt kyllä aukaisen itsekin yhden luukun etkä pulise yhtään vastaan, onko selvä?" Anoppi karjui sateenvarjoa heristellen. Topi laski katseensa alas lattiaan anopin edessä. Kun se oli tuolla tuulella niin ei parane sanoa vastaan, Topi ajatteli vatsaansa rapsutellen, sitten hän menio sohvalleen.
        "Missäs se Maria oikein on", anoppi karjui vielä joulukalenterin luota. Kuului vaimea sihaus ja Topi käänsi kylkeään ja päästi pahaa tuultaan huoneiston seisovaa ilmaa raikastamaan.

        Taivas oli sinervä ja leijuvat lumihiutaleet paksuja, hiljaisia. Laskevan auringon mukanaan tuoma aavistus hämärästä voimisti tunnetta jonka pauloissa hän vielä hetki sitten oli ollut. Maria huokaisi ja hetken kulutta hän havahtui ajatuksistaan kauhistuneena. Hän ei saattanut käsittää, miksi muisto pieneltä laivamatkalta oli vallannut hänet niin voimakkaasti ja täydellisesti, ettei hän ollut lainkaan ajatellut minne oli kävellyt.
        Hänen edessään kohosi viraston kultahehkuinen julkisivu ja sen lukemattomat mustat ikkunaruudut katselivat Mariaa arvioiden. Hän oli varma, että ikkunoista tarkkailtiin hänen jokaista liikettään kylmästi ja laskelmoivasti ja erittäin salakavalasti. Mariaa alkoi puistattaa ja hän kääntyi kannoillaan tulosuuntaansa.
        ”Psst-tssäh! Hei muija! En saa ovea avatuksi vaikka olen yrittänyt jo monta kertaa”, täplänaama kuiskasi läheisen pusikon takaa. Sen korvat olivat aavistuksen lurpallaan samoin kuin kuonon pitkät viikset. ”Katsos kun mun peukalo ei taivu muihin varpaisiin kiinni niin kuin sinulla, enkä saa kahvasta otetta. Aukaise ovi mulle, nopeasti!” Killi sanoi.
        Maria hieroi silmiään ja tuijotti täplänaamaista kirjahyllyn koristetta. Hän oli niin hämillään äkillisestä jälleenkohtaamisesta, että teki niin kuin olento pyysi.
        ”Miten..?”
        ”Ei ole nyt aikaa selitellä, kiitokset kuitenkin avustasi!”, olento sähähti mennessään yhtenä vilauksena oven raosta sisälle virastoon. Maria katseli lasiovien läpi miten olento puikahteli aulan seinustoilla olevien viherkasvien taa ja pian hän näki enää heiluvien lehvien liikehdinnän, sitten otus oli jo kadonnut. Maria kääntyi kannoillaan ja alkoi kävellä takaisin kohti kotia. Yht’ äkkiä hänen oli jostakin kumman syystä iskenyt mahdoton koti-ikävä ja mielessään hän päätti köllähtää sohvalle ukon kainaloon ja vetää paksun peiton heidän päällensä, ikään kuin suojaksi muulta maailmalta ja päivän oudoilta tapahtumilta.

      • scarabaeus
        Roborob kirjoitti:

        ..sää vaan makaat ja kuorsaat ja että kirjahyllyjen täytetyt otukset lähtevät luikkimaan karkuun ja hyppivät parvekkeelta! Missäs se sun joulukalenteris oikein on? Nyt kyllä aukaisen itsekin yhden luukun etkä pulise yhtään vastaan, onko selvä?" Anoppi karjui sateenvarjoa heristellen. Topi laski katseensa alas lattiaan anopin edessä. Kun se oli tuolla tuulella niin ei parane sanoa vastaan, Topi ajatteli vatsaansa rapsutellen, sitten hän menio sohvalleen.
        "Missäs se Maria oikein on", anoppi karjui vielä joulukalenterin luota. Kuului vaimea sihaus ja Topi käänsi kylkeään ja päästi pahaa tuultaan huoneiston seisovaa ilmaa raikastamaan.

        Taivas oli sinervä ja leijuvat lumihiutaleet paksuja, hiljaisia. Laskevan auringon mukanaan tuoma aavistus hämärästä voimisti tunnetta jonka pauloissa hän vielä hetki sitten oli ollut. Maria huokaisi ja hetken kulutta hän havahtui ajatuksistaan kauhistuneena. Hän ei saattanut käsittää, miksi muisto pieneltä laivamatkalta oli vallannut hänet niin voimakkaasti ja täydellisesti, ettei hän ollut lainkaan ajatellut minne oli kävellyt.
        Hänen edessään kohosi viraston kultahehkuinen julkisivu ja sen lukemattomat mustat ikkunaruudut katselivat Mariaa arvioiden. Hän oli varma, että ikkunoista tarkkailtiin hänen jokaista liikettään kylmästi ja laskelmoivasti ja erittäin salakavalasti. Mariaa alkoi puistattaa ja hän kääntyi kannoillaan tulosuuntaansa.
        ”Psst-tssäh! Hei muija! En saa ovea avatuksi vaikka olen yrittänyt jo monta kertaa”, täplänaama kuiskasi läheisen pusikon takaa. Sen korvat olivat aavistuksen lurpallaan samoin kuin kuonon pitkät viikset. ”Katsos kun mun peukalo ei taivu muihin varpaisiin kiinni niin kuin sinulla, enkä saa kahvasta otetta. Aukaise ovi mulle, nopeasti!” Killi sanoi.
        Maria hieroi silmiään ja tuijotti täplänaamaista kirjahyllyn koristetta. Hän oli niin hämillään äkillisestä jälleenkohtaamisesta, että teki niin kuin olento pyysi.
        ”Miten..?”
        ”Ei ole nyt aikaa selitellä, kiitokset kuitenkin avustasi!”, olento sähähti mennessään yhtenä vilauksena oven raosta sisälle virastoon. Maria katseli lasiovien läpi miten olento puikahteli aulan seinustoilla olevien viherkasvien taa ja pian hän näki enää heiluvien lehvien liikehdinnän, sitten otus oli jo kadonnut. Maria kääntyi kannoillaan ja alkoi kävellä takaisin kohti kotia. Yht’ äkkiä hänen oli jostakin kumman syystä iskenyt mahdoton koti-ikävä ja mielessään hän päätti köllähtää sohvalle ukon kainaloon ja vetää paksun peiton heidän päällensä, ikään kuin suojaksi muulta maailmalta ja päivän oudoilta tapahtumilta.

        - Ai sieltähän sitä tullaan. Mariamariia, oliko töissä kiireitä? Näytät jotenkin niin väsähtäneeltä. Sitä ne pikkujoulut teettävät... ota vähän välipalaa ja lähdetään kiireenvilkkaa sitten sinne hullunmyllyyn. Oliko ne lahjalistat valmiiksi kirjoitetut Topi?

        - Lahjalistat vai?... öööhhh.... tässä mitään lahjalistoja, mutta voin tulla autokuskiksi vai haluaisitteko mennä taxilla? Minulle voitte tuoda tullessanne ne tavalliset tuliaiset. On nimittäin senverran kiirettä, kun viimeistelen kässäriäni...

        - Vai kässäriä väsäilet taas! Helmeri ihmetteli sitä viimeistäsi, se mikäsenytoli joka tuli tuutista...

        - Ai se Hiilestys?

        - … niin mikä lie hiilestys vai kiirestys. Irrotti se muutaman nauruhörähdyksen Helmeriltä, minä sitä ehtinyt katselemaan kun oli ne marttakerhon illanistujaisetkin. Oletko Topi nyt ihan varma, ettet halua lähteä kanssamme kauppakeskuksen elämystalouden pyörteisiin? Saattaisit hyvinkin napata uutta juonentynkää seuraillessasi jouluruuhkassa kansainvälisen ihmisvirran toilailuja. Sehän täällä pääkaupunkiseudulla minuakin viehättää joltakin kantilta tämä sekalainen seurakunta verrattuna omiin kotinurkkiini. Vaikka toki siellä kylänraitillakin on kaikenlaista hurlumheiukkelia sun luutamummelia, niin kyllä näillä kujilla viipertää jos joltinenkin hiippalakkikööri poikineen. Ne tähtipojatkin murjaaneineen...

        - Äiti äläpäs nyt auo sitä kitaasi. Täällä täytyy kuule vähän pitää suuta soukalla, ettei ainakaan paraatipaikoilla ala sormella osoittelemaan tai ääneen ihmettelemään näkyjään.

        - Tiedän tiedän. Enpä minä omissa nurkissanikaan papiljotit päässä viilettele kirjastoautolle sentään. Mutta linjapiilissä tulee kyllä auottua suuta, täällähän ei raitiovaunuissa eikä busseissa kannata leukaluitaan loksutella tai joutuu oitis luokitelluksi hörhönkirjoihin. Sitä on parasta vaan tuijotella eteensä niissä kulkuvälineissä lasittunein silmin kuin nappi otsassa. Eikös se niin mene se etiketti?

        - Juu parasta pitääkin mielessäsi, sillä justiinsa niin se menee ja nyt kyllä soitetaan varmuuden vuoksi taxi...

      • Satuilija*
        scarabaeus kirjoitti:

        - Ai sieltähän sitä tullaan. Mariamariia, oliko töissä kiireitä? Näytät jotenkin niin väsähtäneeltä. Sitä ne pikkujoulut teettävät... ota vähän välipalaa ja lähdetään kiireenvilkkaa sitten sinne hullunmyllyyn. Oliko ne lahjalistat valmiiksi kirjoitetut Topi?

        - Lahjalistat vai?... öööhhh.... tässä mitään lahjalistoja, mutta voin tulla autokuskiksi vai haluaisitteko mennä taxilla? Minulle voitte tuoda tullessanne ne tavalliset tuliaiset. On nimittäin senverran kiirettä, kun viimeistelen kässäriäni...

        - Vai kässäriä väsäilet taas! Helmeri ihmetteli sitä viimeistäsi, se mikäsenytoli joka tuli tuutista...

        - Ai se Hiilestys?

        - … niin mikä lie hiilestys vai kiirestys. Irrotti se muutaman nauruhörähdyksen Helmeriltä, minä sitä ehtinyt katselemaan kun oli ne marttakerhon illanistujaisetkin. Oletko Topi nyt ihan varma, ettet halua lähteä kanssamme kauppakeskuksen elämystalouden pyörteisiin? Saattaisit hyvinkin napata uutta juonentynkää seuraillessasi jouluruuhkassa kansainvälisen ihmisvirran toilailuja. Sehän täällä pääkaupunkiseudulla minuakin viehättää joltakin kantilta tämä sekalainen seurakunta verrattuna omiin kotinurkkiini. Vaikka toki siellä kylänraitillakin on kaikenlaista hurlumheiukkelia sun luutamummelia, niin kyllä näillä kujilla viipertää jos joltinenkin hiippalakkikööri poikineen. Ne tähtipojatkin murjaaneineen...

        - Äiti äläpäs nyt auo sitä kitaasi. Täällä täytyy kuule vähän pitää suuta soukalla, ettei ainakaan paraatipaikoilla ala sormella osoittelemaan tai ääneen ihmettelemään näkyjään.

        - Tiedän tiedän. Enpä minä omissa nurkissanikaan papiljotit päässä viilettele kirjastoautolle sentään. Mutta linjapiilissä tulee kyllä auottua suuta, täällähän ei raitiovaunuissa eikä busseissa kannata leukaluitaan loksutella tai joutuu oitis luokitelluksi hörhönkirjoihin. Sitä on parasta vaan tuijotella eteensä niissä kulkuvälineissä lasittunein silmin kuin nappi otsassa. Eikös se niin mene se etiketti?

        - Juu parasta pitääkin mielessäsi, sillä justiinsa niin se menee ja nyt kyllä soitetaan varmuuden vuoksi taxi...

        Sisätiloissa Killin oli helppo seurata Joulupukin hajua. Se puikkelehti käytävältä toiselle ja pysähtyi tammioven eteen. Ovessa oli maitolasinen ikkuna eikä siinä ollut numeroa, mutta ison tonttulakkilogon sisällä luki kullanvärisin kirjaimin SCI - Santa Claus Investigations.
        Kissa kuuli sisältä puhetta eikä tuntenut puhujia. "...ihan lähellä, kyllä. Vajaa kilometri. " Väliin muminaa, josta ei saanut selvää. Toinen ääni oli matala ja karhea ja se tuntui esittävän kysymyksiä. "Sanoitko kellarissa? Mikä rappu?" Muminaa ja yskähtelyjä, miehen ääni kohosi falsettiin: " No aivan varmasti olen varma! Enkä ole karannut mistään hou..." Ovi avattiin vauhdilla, niin ettei Killi kerennyt väistämään vaan jäi oven taakse kaikki tassut ristiin rastiin sekaisin seisomaan.
        "Antaa kuule mennä vaan, etten soita valkotakkisia hakemaan, eihän nyt kukaan usko että Joulupukki alentuisi kellarissa asumaan, taidat kuule itse asua siellä..." karhea ääni oli äkäinen ja melkeinpä huusi.
        Verinen housunpuntti ilmestyi kissan nenän eteen. Samassa se haistoi mopsin, tuon iljettävän ientulehduksen omistavan kuolakallen, joka oli häikäilemättömästi ahdistellut ja tökkinyt sitä räkäisellä kuonollaan joitakin päiviä sitten.
        "Haa! Takaisin kotiin!" Killi ampaisi niiltä sijoiltaan käytävää takaisin ulko-ovelle. Huurut olivat haihtuneet sen päästä ja sen mieli oli kirkkaampi kuin koskaan.....

      • scarabaeus
        Satuilija* kirjoitti:

        Sisätiloissa Killin oli helppo seurata Joulupukin hajua. Se puikkelehti käytävältä toiselle ja pysähtyi tammioven eteen. Ovessa oli maitolasinen ikkuna eikä siinä ollut numeroa, mutta ison tonttulakkilogon sisällä luki kullanvärisin kirjaimin SCI - Santa Claus Investigations.
        Kissa kuuli sisältä puhetta eikä tuntenut puhujia. "...ihan lähellä, kyllä. Vajaa kilometri. " Väliin muminaa, josta ei saanut selvää. Toinen ääni oli matala ja karhea ja se tuntui esittävän kysymyksiä. "Sanoitko kellarissa? Mikä rappu?" Muminaa ja yskähtelyjä, miehen ääni kohosi falsettiin: " No aivan varmasti olen varma! Enkä ole karannut mistään hou..." Ovi avattiin vauhdilla, niin ettei Killi kerennyt väistämään vaan jäi oven taakse kaikki tassut ristiin rastiin sekaisin seisomaan.
        "Antaa kuule mennä vaan, etten soita valkotakkisia hakemaan, eihän nyt kukaan usko että Joulupukki alentuisi kellarissa asumaan, taidat kuule itse asua siellä..." karhea ääni oli äkäinen ja melkeinpä huusi.
        Verinen housunpuntti ilmestyi kissan nenän eteen. Samassa se haistoi mopsin, tuon iljettävän ientulehduksen omistavan kuolakallen, joka oli häikäilemättömästi ahdistellut ja tökkinyt sitä räkäisellä kuonollaan joitakin päiviä sitten.
        "Haa! Takaisin kotiin!" Killi ampaisi niiltä sijoiltaan käytävää takaisin ulko-ovelle. Huurut olivat haihtuneet sen päästä ja sen mieli oli kirkkaampi kuin koskaan.....

        Anopin ja Marian naisittama taxi kurvasi kovaa vauhtia viraston edestä juuri kun Killi ilves pinkaisi virastosta ulos päästyään kahden citypupun perään ja - MÄISKIS !!! Killi lensi taxin katon yli kaaressa kohti Esukkia, joka yllättävän ketterästi koppasi käsiinsä jäntevän täplikkään otuksen. Olihan hän nuorna poikana ollessaan ollut liukasliikkeinen pesäpallosieppari ruispellossa! … ja sen minkä nuorena oppii sen vanhempana taitaa!

        Näin taxin matkakin tyssäsi kuin seinään ja Mariahan siinä jo juoksi Esukin luo hädissään, mutta kaikki oli ihme kyllä kunnoss ja takaa-ajetut kanitkin näkyivät loikkivan kohti puistikkoa.

        - Heipähei Tipsu! Taashan myö tavattiin!

        Esukki kiekui posket punakkana riemuissaan, mutta Maria näytti kiireesti ”nytkurkkupoikki” eleellä, että oli parempi vaientaa lämpöiset tervehdykset. Kaupungin pakkashuuruinen ilma höyrysi täysillä pakoputkisaastetta ilmoille taxikuskin kaasutellessa tyhjäkäyntiä kärsimättömänä, ja anoppi kuikuili silmät pyöreinä äärettömän vikkeläliikkeistä tapahtumaa takapenkiltä kun Maria koppasi Killi ilveksen Esukilta ja astui tyynesti takaisin tilamersuun, joka jatkoi samantien menoaan.

        Pienen hetken Esukki oli enemmän kuin ihmeissään kunnes päätti palata samoja jälkiä takaisin mitä oli tullutkin. Harmikseen hän muisti, että säkkikin oli kiireessä unohtunut virastomestarin koppiin. Se penteleen koppalakkinen pitkäsorminen kaluunakalle oli napannut säkin muka turvatoimena omiin hoteisiinsa, vaikka Esukki oli kynsinhampain yrittänyt puolustaa kantamustaan vakuuttamalla vakuuttaen, että oli kyse erittäin salaisista dokumenttidokkareista. Nippu ällistyttävää juutuuppikamaa. Turhaan. Esukki oli saanut pussukasta revittyä vain parin punaisia villasukkia kouraansa ja ne tököttivät nyt berberin taskuissa pullottaen.

        Ihmiskunnan jättiaskeleet jatkuivat kohti hämärtyvää iltaa.

        Lumihiutaleita leijaili katulamppujen loisteessa Esukin ketterän kävelytyylin lisätessä katukopinaan taas runsaasti lisää hiilijalanjälkiä. Ohikulkijoilla oli jokseenkin sellainen tunne, että Esukin elämäntarinassa ei tässä vaiheessa ollut oikein rivit suorassa...kun hän seisoskeli kerrostalon ulko-ovella hieman hämillään. Miksi kaikki talot näyttävät samanlaisilta? Oliko se tämä talo vai tuo seuraava? Kyllä nämä laitakaupungin elementtihökötykset ovat varsinaisia betonilaatikoita ja jokaikisellä parvekkeella loistaa tuhannentuhatta kimmeltävää jouluvaloa. Ota näistä nyt selvää!

      • Roborob
        scarabaeus kirjoitti:

        Anopin ja Marian naisittama taxi kurvasi kovaa vauhtia viraston edestä juuri kun Killi ilves pinkaisi virastosta ulos päästyään kahden citypupun perään ja - MÄISKIS !!! Killi lensi taxin katon yli kaaressa kohti Esukkia, joka yllättävän ketterästi koppasi käsiinsä jäntevän täplikkään otuksen. Olihan hän nuorna poikana ollessaan ollut liukasliikkeinen pesäpallosieppari ruispellossa! … ja sen minkä nuorena oppii sen vanhempana taitaa!

        Näin taxin matkakin tyssäsi kuin seinään ja Mariahan siinä jo juoksi Esukin luo hädissään, mutta kaikki oli ihme kyllä kunnoss ja takaa-ajetut kanitkin näkyivät loikkivan kohti puistikkoa.

        - Heipähei Tipsu! Taashan myö tavattiin!

        Esukki kiekui posket punakkana riemuissaan, mutta Maria näytti kiireesti ”nytkurkkupoikki” eleellä, että oli parempi vaientaa lämpöiset tervehdykset. Kaupungin pakkashuuruinen ilma höyrysi täysillä pakoputkisaastetta ilmoille taxikuskin kaasutellessa tyhjäkäyntiä kärsimättömänä, ja anoppi kuikuili silmät pyöreinä äärettömän vikkeläliikkeistä tapahtumaa takapenkiltä kun Maria koppasi Killi ilveksen Esukilta ja astui tyynesti takaisin tilamersuun, joka jatkoi samantien menoaan.

        Pienen hetken Esukki oli enemmän kuin ihmeissään kunnes päätti palata samoja jälkiä takaisin mitä oli tullutkin. Harmikseen hän muisti, että säkkikin oli kiireessä unohtunut virastomestarin koppiin. Se penteleen koppalakkinen pitkäsorminen kaluunakalle oli napannut säkin muka turvatoimena omiin hoteisiinsa, vaikka Esukki oli kynsinhampain yrittänyt puolustaa kantamustaan vakuuttamalla vakuuttaen, että oli kyse erittäin salaisista dokumenttidokkareista. Nippu ällistyttävää juutuuppikamaa. Turhaan. Esukki oli saanut pussukasta revittyä vain parin punaisia villasukkia kouraansa ja ne tököttivät nyt berberin taskuissa pullottaen.

        Ihmiskunnan jättiaskeleet jatkuivat kohti hämärtyvää iltaa.

        Lumihiutaleita leijaili katulamppujen loisteessa Esukin ketterän kävelytyylin lisätessä katukopinaan taas runsaasti lisää hiilijalanjälkiä. Ohikulkijoilla oli jokseenkin sellainen tunne, että Esukin elämäntarinassa ei tässä vaiheessa ollut oikein rivit suorassa...kun hän seisoskeli kerrostalon ulko-ovella hieman hämillään. Miksi kaikki talot näyttävät samanlaisilta? Oliko se tämä talo vai tuo seuraava? Kyllä nämä laitakaupungin elementtihökötykset ovat varsinaisia betonilaatikoita ja jokaikisellä parvekkeella loistaa tuhannentuhatta kimmeltävää jouluvaloa. Ota näistä nyt selvää!

        Vaikka Esukki olikin ilmiantaja ja hän itsekin häpesi tätä sielunsa ominaisuutta, ei hän ollut vielä kuitenkaan aivan läpeensä paatunut kurjimus. Kerrostalojen parvekkeilla palavat tuikut olivat hellyttävää katseltavaa; ihmiset valmistautuivat joulun viettoon vaikka jokaisen talon päätyyn maalattu jättimäinen ja muhevaviiksinen setä selvästi hallitsikin aluetta ja ihmisten mieliä sekä infrastruktuuria yleensäkin. Nyt suuren isän silmät olivat kääntyneet kohden lumessa yksin seisovaa Esukkia ja hänestä tuntui kuin kuva olisi jollakin tapaa puhunut hänelle.
        ”Esukki! Muista velvollisuutesi. Sinun on uhrauduttava vuokseni tai valtani on pian vaakalaudalla! Sinun on nostettava katseesi ylös ja saatava esimiehesi ja päällikkösi uskomaan sinua, velvollisuutesi on saattaa joulupukki kansantuomioistuimen ja markkinavoimain eteen!”, Ääni pauhasi vapisevan Esukin mielessä.
        Huohottaen Esukki vaipui polvilleen vastasataneeseen lumeen ja alkoi mättää sitä vimmaisena - kuin itseään rangaistakseen kauheasta heikkoudestaan - kasvoilleen ja suuhunsa ja pikkutakin kauluksesta sisään. Monta kourallista kylmää lunta livahti sisään myös housuihin ja kaiken aikaa hänen tuskaisat silmänsä katselivat suurenmoista jumal-olentoa, mutta se oli nyt hiljaa eikä enää katsonut häneen.
        Pimeys ahdisti onnetonta Esukkia, pienet kynttilöiden tuikut lukemattomilla parvekkeilla olivat äänettömiä mutta kirkkaita ja äkkiä hän oli varma siitä, että jos puuska ne nyt sammuttaisi, kaikki olisi ollut turhaa. Aurinkoinen valta häviäisi maan päältä ja nousisi kauhea häly. Punainen tähti tuikahti kylmällä pakkastaivaalla ja itkevän Esukin kärsivät kasvot kylpivät hetken sen taivaallisessa valossa. Esukki oli nähnyt väläyksessä tien, hän tiesi miten hän toteuttaisi vähäisillä voimillaan saamansa käskyn! Lumi vain pöllysi kun Esukki säntäsi juoksuun halki puiston ja aution tehtaan parkkipaikan, kohden virastoa jossa oli päivällä jo ollut.
        ”Mitä sinä sanoit? City-pupujen kansannousu?”, päällikkö huusi toimiston oven takana. Vettä valuva ja hikoileva Esukki oli juuri aikonut aukaista oven ja mennä sisään, mutta olikin jäänyt kuuntelemaan autiolle käytävälle.
        ”Nii-iin! Niitä on kaikkialla ja todennäköisesti ne kaivelevat inhottavia kolojaan juuri nytkin jopa tämänkin viraston perustuksien alla!”, apulaispäällikkö sanoi epävarmana. ”Pian ne inhottavat pikku-otukset tulevat läpi sokkelin ja kellarin lattian, sitten ne ryntäävät kaikkialle rakennukseen, jopa tuonne aivan ylös asti!”, mies osoitti vapisevalla sormellaan kohden kattoa.
        Päällikkö alkoi kävellä valtavan pöytänsä takana edestakaisin jalkoihinsa katsellen. Tilanne oli katastrofaalinen ja ongelma vain paheni päivä päivältä. Miten hän vihasikaan city-pupuja! Miten inhottava niiden pörröinen turkki olikaan! Monina öinä hän oli herännyt omaan huutoonsa ja hetken hän oli ollut varma, että lukemattomat pienet olennot olivat levittäytyneet ympäri salia ja ne katsoivat häneen.
        Ja puputtivat.
        Unet olivat tuskallisia ja toivat monia muistoja esiin vuosien takaa. Päällikön mieleen palautui aina, miten naapurin poika oli saanut itselleen pupujussin ja miten onnellinen hän olikaan siitä ollut. Hän itse oli sen sijaan vihannut eläintä sydämensä pohjasta, kuten isänsäkin. Oikeastaan hän ei saattanut muistaa, mitä ei olisi isän kanssa silloin vihannut.
        ”Poika. Vedäs ne punaset sukkahousut jalkaas ja tanssi mulle”, oli isä tuimana sanonut iltaisin virsikirja kourassaan. Pöydällä oli lepattanut aina yksinäinen kynttilä ja sen vieressä kaksi puurolautasta kapustoineen. ”Sitten me lauletaan ja mennään maate, sä voit nukkua omassa sängyssäs.
        ”Aamulla mää meen ja otan ton tussarin tosta seinältä ja pistän ampuen sen kanin”, isä oli sanonut kynttilän valon lepattaessa kummallisesti hänen kasvoillaan. ”Tuollako sitä räiskäyttää, niin johan ropisee, heh heh hee!”, isä nyökkäsi kohti seinällä roikkuvaa väkipyssyä virne naamallaan ja vilkaisi sitten naapurin töllin suuntaan huuruisen ruudun läpi. ”Siitähän saavat!”
        Muistot vuosien takaa katkesivat kuin leikaten.
        ”Omituista. Joku on jättänyt tänne…punaiset sukkahousut?”, apulaispäällikkö sanoi pidellen kädessään kangasriepua jonka oli löytänyt tuolilla lojuvan lehden alta. ”Siivooja on huolimaton, erotan hänet heti aamulla. Huomisiin, päällikkö!”, mies sanoi nieleskelevälle ja punoittavalle päällikölle ja poistui sitten käytävälle.
        Esukki sukelsi oven taakse piiloon juuri kun ovi avautui.

      • Satuilija*
        Roborob kirjoitti:

        Vaikka Esukki olikin ilmiantaja ja hän itsekin häpesi tätä sielunsa ominaisuutta, ei hän ollut vielä kuitenkaan aivan läpeensä paatunut kurjimus. Kerrostalojen parvekkeilla palavat tuikut olivat hellyttävää katseltavaa; ihmiset valmistautuivat joulun viettoon vaikka jokaisen talon päätyyn maalattu jättimäinen ja muhevaviiksinen setä selvästi hallitsikin aluetta ja ihmisten mieliä sekä infrastruktuuria yleensäkin. Nyt suuren isän silmät olivat kääntyneet kohden lumessa yksin seisovaa Esukkia ja hänestä tuntui kuin kuva olisi jollakin tapaa puhunut hänelle.
        ”Esukki! Muista velvollisuutesi. Sinun on uhrauduttava vuokseni tai valtani on pian vaakalaudalla! Sinun on nostettava katseesi ylös ja saatava esimiehesi ja päällikkösi uskomaan sinua, velvollisuutesi on saattaa joulupukki kansantuomioistuimen ja markkinavoimain eteen!”, Ääni pauhasi vapisevan Esukin mielessä.
        Huohottaen Esukki vaipui polvilleen vastasataneeseen lumeen ja alkoi mättää sitä vimmaisena - kuin itseään rangaistakseen kauheasta heikkoudestaan - kasvoilleen ja suuhunsa ja pikkutakin kauluksesta sisään. Monta kourallista kylmää lunta livahti sisään myös housuihin ja kaiken aikaa hänen tuskaisat silmänsä katselivat suurenmoista jumal-olentoa, mutta se oli nyt hiljaa eikä enää katsonut häneen.
        Pimeys ahdisti onnetonta Esukkia, pienet kynttilöiden tuikut lukemattomilla parvekkeilla olivat äänettömiä mutta kirkkaita ja äkkiä hän oli varma siitä, että jos puuska ne nyt sammuttaisi, kaikki olisi ollut turhaa. Aurinkoinen valta häviäisi maan päältä ja nousisi kauhea häly. Punainen tähti tuikahti kylmällä pakkastaivaalla ja itkevän Esukin kärsivät kasvot kylpivät hetken sen taivaallisessa valossa. Esukki oli nähnyt väläyksessä tien, hän tiesi miten hän toteuttaisi vähäisillä voimillaan saamansa käskyn! Lumi vain pöllysi kun Esukki säntäsi juoksuun halki puiston ja aution tehtaan parkkipaikan, kohden virastoa jossa oli päivällä jo ollut.
        ”Mitä sinä sanoit? City-pupujen kansannousu?”, päällikkö huusi toimiston oven takana. Vettä valuva ja hikoileva Esukki oli juuri aikonut aukaista oven ja mennä sisään, mutta olikin jäänyt kuuntelemaan autiolle käytävälle.
        ”Nii-iin! Niitä on kaikkialla ja todennäköisesti ne kaivelevat inhottavia kolojaan juuri nytkin jopa tämänkin viraston perustuksien alla!”, apulaispäällikkö sanoi epävarmana. ”Pian ne inhottavat pikku-otukset tulevat läpi sokkelin ja kellarin lattian, sitten ne ryntäävät kaikkialle rakennukseen, jopa tuonne aivan ylös asti!”, mies osoitti vapisevalla sormellaan kohden kattoa.
        Päällikkö alkoi kävellä valtavan pöytänsä takana edestakaisin jalkoihinsa katsellen. Tilanne oli katastrofaalinen ja ongelma vain paheni päivä päivältä. Miten hän vihasikaan city-pupuja! Miten inhottava niiden pörröinen turkki olikaan! Monina öinä hän oli herännyt omaan huutoonsa ja hetken hän oli ollut varma, että lukemattomat pienet olennot olivat levittäytyneet ympäri salia ja ne katsoivat häneen.
        Ja puputtivat.
        Unet olivat tuskallisia ja toivat monia muistoja esiin vuosien takaa. Päällikön mieleen palautui aina, miten naapurin poika oli saanut itselleen pupujussin ja miten onnellinen hän olikaan siitä ollut. Hän itse oli sen sijaan vihannut eläintä sydämensä pohjasta, kuten isänsäkin. Oikeastaan hän ei saattanut muistaa, mitä ei olisi isän kanssa silloin vihannut.
        ”Poika. Vedäs ne punaset sukkahousut jalkaas ja tanssi mulle”, oli isä tuimana sanonut iltaisin virsikirja kourassaan. Pöydällä oli lepattanut aina yksinäinen kynttilä ja sen vieressä kaksi puurolautasta kapustoineen. ”Sitten me lauletaan ja mennään maate, sä voit nukkua omassa sängyssäs.
        ”Aamulla mää meen ja otan ton tussarin tosta seinältä ja pistän ampuen sen kanin”, isä oli sanonut kynttilän valon lepattaessa kummallisesti hänen kasvoillaan. ”Tuollako sitä räiskäyttää, niin johan ropisee, heh heh hee!”, isä nyökkäsi kohti seinällä roikkuvaa väkipyssyä virne naamallaan ja vilkaisi sitten naapurin töllin suuntaan huuruisen ruudun läpi. ”Siitähän saavat!”
        Muistot vuosien takaa katkesivat kuin leikaten.
        ”Omituista. Joku on jättänyt tänne…punaiset sukkahousut?”, apulaispäällikkö sanoi pidellen kädessään kangasriepua jonka oli löytänyt tuolilla lojuvan lehden alta. ”Siivooja on huolimaton, erotan hänet heti aamulla. Huomisiin, päällikkö!”, mies sanoi nieleskelevälle ja punoittavalle päällikölle ja poistui sitten käytävälle.
        Esukki sukelsi oven taakse piiloon juuri kun ovi avautui.

        Huoneessa soi puhelin. Päällikkö vastasi siihen ärjäisten karhealla äänellään. "Mitä taas? Mmm-mm jaa juu, takavarikoitu turvasyistä? Hmm..tulen hakemaan lähtiessäni." Luuri paiskattiin paikoilleen. Esukki hengitti pinnallisesti huohottaen, suolainen vesi valui otsatukasta silmiin ja korvia kuumotti. Päällikkö säntäsi ovesta päällystakki käsivarrellaan ja läjäytti oven kiinni perässään, huomaamatta vapisevaa ihmisrauniota oven takana.
        "Onko muuttoauto jo pihalla?" Päällikkö kysyi vastaanoton neidiltä ja nappasi tiskiltä isoon kouraansa säkin. "Kyllä on ja lastattu, kyytiin vain!" hymyilevä povekas typy vastasi. "Kuittaisitteko ensin sen epäilyksenalaisen tavaran?" Päällikkö suttasi puumerkkinsä nopeasti ja suuntasi takaovelle. Siellä odottikin jo Apulanpapulan veljespuolten muuttoauto turvoksiin lastattuna. Päällikkö hyppäsi kyytiin ja auto lähti jäiseltä kujalta sutien liikkeelle. Matkaa ei ollut kuin vajaa kilometri. Päällikkö oli iloinen, että sai uuden asunnon näin läheltä työpaikkaansa, tosin asuinalue olisi saanut olla parempilaatuinen. Mutta kaikkea ei rahallakaan saanut, ja rahaa ei tähän murjuun oltu tarvittu...hieman alentavaa joutua rahvaan joukkoon asumaan, mutta Viraston aatteet ja päämäärät olivat suuremmat kuin hänen mielihalunsa. Viraston mielestä Päällikönkin tuli sulautua kansanriveihin, ikäänkuin soluttautua joukkoon.

        Auto pysähtyi harmaan betonikerrostalon eteen. Muuttomiehet alkoivat ripeästi availla pakettiauton takaovia ja asetella pönkkää talon ovien eteen. Rappukäytävästä kuului koiran haukuntaa ja iloinen erittäin pulleassa kunnossa oleva mopsi säntäsi Päällikön jalkoihin. Perässä tuli hihnaa pidellen laiskanoloinen vanhalta hieltä ja kaljalta tuoksahtava risaisiin verkkareihin ja kauhtuneeseen Suomi-pipoon sonnustautunut mahakas keski-ikäinen mies. Miehen parransänki pilkisti punaisen kaulahuivin reunamilta, kun tämä nosti iloisesti kättä tervehdykseen.
        "Jaahas jahas, uusia asukkaita, näemmä" mies tokaisi muttei saanut muuta sanotuksi, kun mopsi bongasi city-pupun tienpenkalla ja tempaisi hänet peräänsä. "Voihan ...tu, mitä väkeä!" Päällikkö puristi säkkiä tiukemmin kämmenessään. Mutta Viraston uljaat päämäärät oli muistettava. Oli mikä oli.

        Ylhäällä talossa Selma Sifonki tiiraili hermostuneena ovisilmästä käytävälle. Nyt taisi tulla se uusi asukas! Selma oli erittäin utelias vanhapiika, joka oli kurkkuaan myöten täynnä naapurin elämöintiä. Oli koiraa, oli penskaa jos jonkinlaista, oli kania ja kaljottelevaa perheenisää. Ja se viimeinen tikki oli se mouruava kissa! Toivottavasti tämä uusi naapuri olisi kunnollisempi, niin ja ehkä Selma voisi tehdä lähempääkin tuttavuutta, kukapa sen tiesi....

        Selman ajoitus oli loistava ellei täydellinen. Juuri kun Päällikkö kumartui avaimenreikään, Selma töytäisi ovensa sepposen selälleen. "Voi hyvänen aika, anteeksi! Ei kait sattunut?" nainen touhotti täysissä meikeissään, tukka laitettuna ja vaaleanpunainen höyhenpuuhka hartioillaan.
        Säkki putosi miehen kourasta ja käytävän täytti ihmeellinen kimmellys ja himmellys ja äänten ja joulun tuoksujen sinfonia. "Mitä helv..." Päällikkö jäi suu auki katselemaan. Kiroilut unohtuivat siihen paikkaan, kun kaikki lapsuuden joulujen muistot täyttivät hänen sydämensä ja yhtäkkiä mies alkoi itkeä. Ei siinä isompikaan mies voinut vastustella, äidin joulukaakun maku tulvi suuhun, isän nukkavierun karvalakin tuoksu täytti sierainten syvimmätkin sopukat. Ja joulukuusi! joulukuusen tuoksu ja piparit ja lahjapaperin rapina ja......
        "Älkää nyt hyvä mies, eihän se noin lujaa sattunut? Anteeksi, minä olen Selma."
        Mies ojensi kätensä hämmästyneenä niiskausten välistä. "Vuori. Teddy." Ja juuri kun sai sen sanotuksi, parahti uudestaan hervottomaan itkuun ja nyyhkytykseen.....

      • scarabaeus
        Satuilija* kirjoitti:

        Huoneessa soi puhelin. Päällikkö vastasi siihen ärjäisten karhealla äänellään. "Mitä taas? Mmm-mm jaa juu, takavarikoitu turvasyistä? Hmm..tulen hakemaan lähtiessäni." Luuri paiskattiin paikoilleen. Esukki hengitti pinnallisesti huohottaen, suolainen vesi valui otsatukasta silmiin ja korvia kuumotti. Päällikkö säntäsi ovesta päällystakki käsivarrellaan ja läjäytti oven kiinni perässään, huomaamatta vapisevaa ihmisrauniota oven takana.
        "Onko muuttoauto jo pihalla?" Päällikkö kysyi vastaanoton neidiltä ja nappasi tiskiltä isoon kouraansa säkin. "Kyllä on ja lastattu, kyytiin vain!" hymyilevä povekas typy vastasi. "Kuittaisitteko ensin sen epäilyksenalaisen tavaran?" Päällikkö suttasi puumerkkinsä nopeasti ja suuntasi takaovelle. Siellä odottikin jo Apulanpapulan veljespuolten muuttoauto turvoksiin lastattuna. Päällikkö hyppäsi kyytiin ja auto lähti jäiseltä kujalta sutien liikkeelle. Matkaa ei ollut kuin vajaa kilometri. Päällikkö oli iloinen, että sai uuden asunnon näin läheltä työpaikkaansa, tosin asuinalue olisi saanut olla parempilaatuinen. Mutta kaikkea ei rahallakaan saanut, ja rahaa ei tähän murjuun oltu tarvittu...hieman alentavaa joutua rahvaan joukkoon asumaan, mutta Viraston aatteet ja päämäärät olivat suuremmat kuin hänen mielihalunsa. Viraston mielestä Päällikönkin tuli sulautua kansanriveihin, ikäänkuin soluttautua joukkoon.

        Auto pysähtyi harmaan betonikerrostalon eteen. Muuttomiehet alkoivat ripeästi availla pakettiauton takaovia ja asetella pönkkää talon ovien eteen. Rappukäytävästä kuului koiran haukuntaa ja iloinen erittäin pulleassa kunnossa oleva mopsi säntäsi Päällikön jalkoihin. Perässä tuli hihnaa pidellen laiskanoloinen vanhalta hieltä ja kaljalta tuoksahtava risaisiin verkkareihin ja kauhtuneeseen Suomi-pipoon sonnustautunut mahakas keski-ikäinen mies. Miehen parransänki pilkisti punaisen kaulahuivin reunamilta, kun tämä nosti iloisesti kättä tervehdykseen.
        "Jaahas jahas, uusia asukkaita, näemmä" mies tokaisi muttei saanut muuta sanotuksi, kun mopsi bongasi city-pupun tienpenkalla ja tempaisi hänet peräänsä. "Voihan ...tu, mitä väkeä!" Päällikkö puristi säkkiä tiukemmin kämmenessään. Mutta Viraston uljaat päämäärät oli muistettava. Oli mikä oli.

        Ylhäällä talossa Selma Sifonki tiiraili hermostuneena ovisilmästä käytävälle. Nyt taisi tulla se uusi asukas! Selma oli erittäin utelias vanhapiika, joka oli kurkkuaan myöten täynnä naapurin elämöintiä. Oli koiraa, oli penskaa jos jonkinlaista, oli kania ja kaljottelevaa perheenisää. Ja se viimeinen tikki oli se mouruava kissa! Toivottavasti tämä uusi naapuri olisi kunnollisempi, niin ja ehkä Selma voisi tehdä lähempääkin tuttavuutta, kukapa sen tiesi....

        Selman ajoitus oli loistava ellei täydellinen. Juuri kun Päällikkö kumartui avaimenreikään, Selma töytäisi ovensa sepposen selälleen. "Voi hyvänen aika, anteeksi! Ei kait sattunut?" nainen touhotti täysissä meikeissään, tukka laitettuna ja vaaleanpunainen höyhenpuuhka hartioillaan.
        Säkki putosi miehen kourasta ja käytävän täytti ihmeellinen kimmellys ja himmellys ja äänten ja joulun tuoksujen sinfonia. "Mitä helv..." Päällikkö jäi suu auki katselemaan. Kiroilut unohtuivat siihen paikkaan, kun kaikki lapsuuden joulujen muistot täyttivät hänen sydämensä ja yhtäkkiä mies alkoi itkeä. Ei siinä isompikaan mies voinut vastustella, äidin joulukaakun maku tulvi suuhun, isän nukkavierun karvalakin tuoksu täytti sierainten syvimmätkin sopukat. Ja joulukuusi! joulukuusen tuoksu ja piparit ja lahjapaperin rapina ja......
        "Älkää nyt hyvä mies, eihän se noin lujaa sattunut? Anteeksi, minä olen Selma."
        Mies ojensi kätensä hämmästyneenä niiskausten välistä. "Vuori. Teddy." Ja juuri kun sai sen sanotuksi, parahti uudestaan hervottomaan itkuun ja nyyhkytykseen.....

        Iskä kulki mopsin talutushihnassa, joka hidasliikkeisenä lyllerönä oli jo istahtamassa pihan hiekkalaatikolle hengästyneenä ja haikeana kuola suusta valuen tuijotteli citykanin ketterää loikkimista kohti lähimetsikön pururataa.

        - Hei äläpäs siihen nyt kyykisty lasten hiekkalaatikolle, yrittäisit edes pururadalle asti. Kuulepas, alkaa huolestuttaa hyvinvointisi. - Pitäisikö minun ilmoittaa sinut sittenkin sinne koirien painonvartijakurssille missä seinänaapurin läskibuldoggikin kuulemma nykyisin käy. Menee kuulemma sinne ihan mielinkielin, siellä kun välillä jaetaan sellaisia nollajoule makupaloja ja aina punnituksessa saa sellaisia timanttitarroja kaulapantaan jos omistaja maksaa...

        Mopsi ähkäisi ja alkoi vinkumaan sydäntäsärkevästi ja teki torttunsa siihen paikkaan. Iskä vetäisi biojätepussin kiireesti lapasestaan ja nappasi pötkön siihen, heittäen sitten tottuneesti pussin käsistään lähimmän pusikon juureen.

        - Hyvä poika! Kyllä täällä tätä pakkasta nyt on enemmän kuin tarpeeksi, eiköhän palata takaisin sorvin ääreen!

        Ohuessa verkkatakissaan paleleva iskä totesi, ja kaksikko palaili kotiinpäin. Roskiksen luona oli taas jotakin hässäkkää ja kolinaa. Iskä tihensi askeleitaan ja veti nyt vuorostaan mopsia perässään. Luultavasti siellä oli taas harmaan talouden hyväksikäyttäjät kaivelemassa murua rinnan alle, eikä iskää kiinnostanut pätkääkään törmätä tällä kerralla siihen kaksikkoon. Varsinaisia luuvitosia!

      • Roborob
        scarabaeus kirjoitti:

        Iskä kulki mopsin talutushihnassa, joka hidasliikkeisenä lyllerönä oli jo istahtamassa pihan hiekkalaatikolle hengästyneenä ja haikeana kuola suusta valuen tuijotteli citykanin ketterää loikkimista kohti lähimetsikön pururataa.

        - Hei äläpäs siihen nyt kyykisty lasten hiekkalaatikolle, yrittäisit edes pururadalle asti. Kuulepas, alkaa huolestuttaa hyvinvointisi. - Pitäisikö minun ilmoittaa sinut sittenkin sinne koirien painonvartijakurssille missä seinänaapurin läskibuldoggikin kuulemma nykyisin käy. Menee kuulemma sinne ihan mielinkielin, siellä kun välillä jaetaan sellaisia nollajoule makupaloja ja aina punnituksessa saa sellaisia timanttitarroja kaulapantaan jos omistaja maksaa...

        Mopsi ähkäisi ja alkoi vinkumaan sydäntäsärkevästi ja teki torttunsa siihen paikkaan. Iskä vetäisi biojätepussin kiireesti lapasestaan ja nappasi pötkön siihen, heittäen sitten tottuneesti pussin käsistään lähimmän pusikon juureen.

        - Hyvä poika! Kyllä täällä tätä pakkasta nyt on enemmän kuin tarpeeksi, eiköhän palata takaisin sorvin ääreen!

        Ohuessa verkkatakissaan paleleva iskä totesi, ja kaksikko palaili kotiinpäin. Roskiksen luona oli taas jotakin hässäkkää ja kolinaa. Iskä tihensi askeleitaan ja veti nyt vuorostaan mopsia perässään. Luultavasti siellä oli taas harmaan talouden hyväksikäyttäjät kaivelemassa murua rinnan alle, eikä iskää kiinnostanut pätkääkään törmätä tällä kerralla siihen kaksikkoon. Varsinaisia luuvitosia!

        Lähellä mopsin ulkoilureittiä hämmästynyt hölkkääjä vilkaisi ylös puuhun, mutta ei nähnyt siellä mitään. Kaarnaa rapisi ja leijui alas lenkkipolun varrelle ja huohottava mies ajatteli oravien pitävän puun oksilla peliään. Mutta jos hän olisi vielä viipynyt vaikka vain kotvasen ja tiirannut hieman tarkemmin, olisi hän voinut nähdä itseensä kohdistuneiden, hohtavien silmien nälkäisen ja jakamattoman mielenkiinnon otuksen täpläisessä naamassa.
        Killi katseli juoksuaan jatkavan ihmisen perään ja nuolaisi huuliaan. Väijytys oli mennyt muutaman sekunnin myttyyn ja vatsa kurisi yhä hirveästi. Muta sitten tupsukorva kuuli nopeita askelia ja se kyyristyi oksallaan taas. Lenkkipolun poikki juoksi loikkien punalakkinen olento ja sillä oli melkein polviin asti ulottuva parta. Olento näytti Killistä hätääntyneeltä ja vähän väliä se joutui pysähtymään viisisenttisessä lumessa ja vetämään henkeään. Olento vilkuili ympärilleen ja pyyhki tonttulakillaan otsaansa, sitten se asetti kämmenet suunsa ympärille ja alkoi huutaa kummaa nimeä.
        Killi höristi korviaan.
        Äkkiä sen mieleen palasi nimi, jolla mestaritonttu ja pukin muori olivat aina häntä kutsuneet. Pieni olento jatkoi taas hengästynyttä juoksuaan ja hävisi pian katajapensaiden taakse.
        ”Tipsu! Missä olet!”, pensaiden takaa kuului yhä kauempaa.
        Ilves tiputtautui maahan ja lähti seuraamaan pikkiriikkisiä jälkiä. Sen kieli lipoi suupieliä ja muutamalla loikalla se oli jo hypännyt katajapensaiden yli, melkein suoraan huhuilevan pienen olennon päälle.
        ”Tipsu! Löysin sinut viimeinkin!” Olento hihkaisi ja kapsahti ällistyneen pedon kaulaan.
        ”Tiedätkö, olen etsinyt sinua siitä lähtien kun kuulin muilta tontuilta puoli vuotta sitten, että sinut on havaittu näillä seuduilla. Et kyllä ikinä arvaa mitä kaikkea minulle on sattunut, ja tietäisitpä miten asiat korvatunturilla ovat!”, olento höpötti tohkeissaan.
        Ilves istahti maahan tontun eteen ja sen tupsukorvat sojottivat hieman vaivautuneina suoraan sivuille. Tonttu hellitti viimein otteensa ja katsoi ilvestä suoraan silmiin. ”Et taida muistaa minua? Minähän olen mestaritontun apulainen ja erikoisalaani ovat orgaaninen ja epäorgaaninen kemia sekä pihka ja terva! Etkö muista kuinka hyppäsit pentuna tervapyttyyn ja minä sain puhdistaa sinua melkein viikon?”, tonttu sanoi käsiään levitellen. Ilves alkoi muistella puolen vuoden takaisia aikoja. Se saattoi muistaa pätkiä sieltä täältä ja vihdoin se sai mieleensä kuvan päivästä, kun joulumuori oli lähettänyt hänet etsimään pukkia.
        ”Nestorihan sinä olit?”, ilves sanoi.
        Tontun partainen ja kärsineen näköinen naama alkoi loistaa ja se kapsahti uudelleen täpläturkin kaulaan.
        ”Tietäisitpä miten asiat korvatunturilla ovatkaan! Tietäisitpä mitä mestaritontut siellä nykyään valmistavat kahleissaan!” Tonttu sanoi totisena ja tarrasi ilveksen käpälään kiinni, sitten se alkoi itkeä nyyhkyttää.
        ”Nestori, koitahan nyt rauhoittua ja kerro minulle juurta jaksain miten asiat ovat”, ilves sanoi.
        ”ehkä voimme vieläkin tehdä asioille jotain, vaikken onnistunutkaan löytämään joulupukkia”

        Tonttu pyyhkäisi punervan nenänsä lakkiinsa. ”Pian lähtösi jälkeen korvatunturin tuotantosuuntaa vaihdettiin radikaalisti. Tehtiin jonkinlainen viisivuotis-suunnitelma. Uusi johto ilmoitti että koska joulu oli vain kerran vuodessa, niin se oli bisneksen kannalta sangen huono asia. Suorastaan bääd – niin päällikkö meille sanoi! Mutta uudet omistajat olivat kuulemma ratkaisseet ongelman. Aseille oli aina kysyntää ja meidän tonttujen erinomaiset taidot valjastettaisiin kuulemma asetuotannon uusiin, innovatiivisiin ratkaisuihin joihin muualla ei kyetty! Valtaosa tontuista onnistui pakenemaan korvatunturilta, mutta minä jäin sitä yrittäessäni kiinni muutamien muiden kanssa”, tonttu nyyhki surkeana vasten ilveksen jalkaa.
        ”Johdannaisia hexogenista, niitä minä tein!. Muunnelmia c-neljästä ja forcitin uusimmista hyper-räjähteistä, niitä minä jouduin yhdessä mestaritontun kanssa suunnittelemaan ja testaamaan!”, tonttu ulvoi vasten Tipsun tukevaa jalkaa.
        ”Paikalliset työttömät olivat joutuneet työharjoitteluun viiden vuoden sopimuksella. Heidät koulutettiin pihkan ja tervan kerääjiksi, mutta sekään ei riittänyt. Ihmisiä etelästä alettiin kuskata karjavaunuissa korvatunturille”
        Tipsun ilme muuttui surulliseksi. ”Mikseivät tontut kieltäytyneet?, se sanoi.
        ”Kieltäytyneet? Vartijoilla oli tapana huvitella ja päästää rautaisissa kahleissa nälkäisiä susia aivan melkein kiinni asti, jos joku alkoi protestoida!” Tonttu selitti silmät kauhusta laajenneina.
        ”Vai susia? Niistä minä tiedänkin yhtä sun toista. Minun on hankittava avukseni repolainen, vaikken kovin paljoa luotakaan siihen tuuheahäntäiseen, viekkaaseen lurjukseen. Mutta se keksii aina keinot, jos vain onnistun puhumaan sen puolelleni. Mutta lisää apua on saatava, enkä tiedä mistä sitä saisin”, Tipsu selitti tontulle joka alkoi jo selvästi rauhoittua.
        ”Mites olisi valtava lauma pupujusseja”, tontulla välähti.

      • scarabaeus
        Roborob kirjoitti:

        Lähellä mopsin ulkoilureittiä hämmästynyt hölkkääjä vilkaisi ylös puuhun, mutta ei nähnyt siellä mitään. Kaarnaa rapisi ja leijui alas lenkkipolun varrelle ja huohottava mies ajatteli oravien pitävän puun oksilla peliään. Mutta jos hän olisi vielä viipynyt vaikka vain kotvasen ja tiirannut hieman tarkemmin, olisi hän voinut nähdä itseensä kohdistuneiden, hohtavien silmien nälkäisen ja jakamattoman mielenkiinnon otuksen täpläisessä naamassa.
        Killi katseli juoksuaan jatkavan ihmisen perään ja nuolaisi huuliaan. Väijytys oli mennyt muutaman sekunnin myttyyn ja vatsa kurisi yhä hirveästi. Muta sitten tupsukorva kuuli nopeita askelia ja se kyyristyi oksallaan taas. Lenkkipolun poikki juoksi loikkien punalakkinen olento ja sillä oli melkein polviin asti ulottuva parta. Olento näytti Killistä hätääntyneeltä ja vähän väliä se joutui pysähtymään viisisenttisessä lumessa ja vetämään henkeään. Olento vilkuili ympärilleen ja pyyhki tonttulakillaan otsaansa, sitten se asetti kämmenet suunsa ympärille ja alkoi huutaa kummaa nimeä.
        Killi höristi korviaan.
        Äkkiä sen mieleen palasi nimi, jolla mestaritonttu ja pukin muori olivat aina häntä kutsuneet. Pieni olento jatkoi taas hengästynyttä juoksuaan ja hävisi pian katajapensaiden taakse.
        ”Tipsu! Missä olet!”, pensaiden takaa kuului yhä kauempaa.
        Ilves tiputtautui maahan ja lähti seuraamaan pikkiriikkisiä jälkiä. Sen kieli lipoi suupieliä ja muutamalla loikalla se oli jo hypännyt katajapensaiden yli, melkein suoraan huhuilevan pienen olennon päälle.
        ”Tipsu! Löysin sinut viimeinkin!” Olento hihkaisi ja kapsahti ällistyneen pedon kaulaan.
        ”Tiedätkö, olen etsinyt sinua siitä lähtien kun kuulin muilta tontuilta puoli vuotta sitten, että sinut on havaittu näillä seuduilla. Et kyllä ikinä arvaa mitä kaikkea minulle on sattunut, ja tietäisitpä miten asiat korvatunturilla ovat!”, olento höpötti tohkeissaan.
        Ilves istahti maahan tontun eteen ja sen tupsukorvat sojottivat hieman vaivautuneina suoraan sivuille. Tonttu hellitti viimein otteensa ja katsoi ilvestä suoraan silmiin. ”Et taida muistaa minua? Minähän olen mestaritontun apulainen ja erikoisalaani ovat orgaaninen ja epäorgaaninen kemia sekä pihka ja terva! Etkö muista kuinka hyppäsit pentuna tervapyttyyn ja minä sain puhdistaa sinua melkein viikon?”, tonttu sanoi käsiään levitellen. Ilves alkoi muistella puolen vuoden takaisia aikoja. Se saattoi muistaa pätkiä sieltä täältä ja vihdoin se sai mieleensä kuvan päivästä, kun joulumuori oli lähettänyt hänet etsimään pukkia.
        ”Nestorihan sinä olit?”, ilves sanoi.
        Tontun partainen ja kärsineen näköinen naama alkoi loistaa ja se kapsahti uudelleen täpläturkin kaulaan.
        ”Tietäisitpä miten asiat korvatunturilla ovatkaan! Tietäisitpä mitä mestaritontut siellä nykyään valmistavat kahleissaan!” Tonttu sanoi totisena ja tarrasi ilveksen käpälään kiinni, sitten se alkoi itkeä nyyhkyttää.
        ”Nestori, koitahan nyt rauhoittua ja kerro minulle juurta jaksain miten asiat ovat”, ilves sanoi.
        ”ehkä voimme vieläkin tehdä asioille jotain, vaikken onnistunutkaan löytämään joulupukkia”

        Tonttu pyyhkäisi punervan nenänsä lakkiinsa. ”Pian lähtösi jälkeen korvatunturin tuotantosuuntaa vaihdettiin radikaalisti. Tehtiin jonkinlainen viisivuotis-suunnitelma. Uusi johto ilmoitti että koska joulu oli vain kerran vuodessa, niin se oli bisneksen kannalta sangen huono asia. Suorastaan bääd – niin päällikkö meille sanoi! Mutta uudet omistajat olivat kuulemma ratkaisseet ongelman. Aseille oli aina kysyntää ja meidän tonttujen erinomaiset taidot valjastettaisiin kuulemma asetuotannon uusiin, innovatiivisiin ratkaisuihin joihin muualla ei kyetty! Valtaosa tontuista onnistui pakenemaan korvatunturilta, mutta minä jäin sitä yrittäessäni kiinni muutamien muiden kanssa”, tonttu nyyhki surkeana vasten ilveksen jalkaa.
        ”Johdannaisia hexogenista, niitä minä tein!. Muunnelmia c-neljästä ja forcitin uusimmista hyper-räjähteistä, niitä minä jouduin yhdessä mestaritontun kanssa suunnittelemaan ja testaamaan!”, tonttu ulvoi vasten Tipsun tukevaa jalkaa.
        ”Paikalliset työttömät olivat joutuneet työharjoitteluun viiden vuoden sopimuksella. Heidät koulutettiin pihkan ja tervan kerääjiksi, mutta sekään ei riittänyt. Ihmisiä etelästä alettiin kuskata karjavaunuissa korvatunturille”
        Tipsun ilme muuttui surulliseksi. ”Mikseivät tontut kieltäytyneet?, se sanoi.
        ”Kieltäytyneet? Vartijoilla oli tapana huvitella ja päästää rautaisissa kahleissa nälkäisiä susia aivan melkein kiinni asti, jos joku alkoi protestoida!” Tonttu selitti silmät kauhusta laajenneina.
        ”Vai susia? Niistä minä tiedänkin yhtä sun toista. Minun on hankittava avukseni repolainen, vaikken kovin paljoa luotakaan siihen tuuheahäntäiseen, viekkaaseen lurjukseen. Mutta se keksii aina keinot, jos vain onnistun puhumaan sen puolelleni. Mutta lisää apua on saatava, enkä tiedä mistä sitä saisin”, Tipsu selitti tontulle joka alkoi jo selvästi rauhoittua.
        ”Mites olisi valtava lauma pupujusseja”, tontulla välähti.

        - Täh!..... jänöjössiköitäkö!......siis aiot kerätä oikein megapisteet pormestarilta tänä jouluna, vaikka sillä on se riiviömäinen lakkautuslista yhä voimassa? - Kas kun et oikein telkkarimainosta yllytä jotakuta mainosgurua tekemään: Citypupu joka talouteen! - Sitähän ne virkamiehet täällä ovat hikihatussa juuri suunnitelleet viimeiset viisi vuotta että bunnyt hiilestetään onnenkäpäliä myöten täältä pääkallonpaikalta ja loppupeleissä juoksutetaan ne kaikki tupsuhännät valtakunnallisesti yli rajojen. Oioioioi! ....En tietänytkään, että sinäkin tonttu menet siihen halpaan! Luulin, mutta et... et sittenkään oikein ole selvittänyt itsellesi syvällisesti pupufilosofiaa... no nyt tiedän ainakin, että olet ihka oikea tonttu!

        - Siis mikä on jutun juoni? Mistä pupuista puputat...ta-ta-taisin pudota kärryiltä?

        - Eikä mitenkään ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta! Vai olisitko.... oletko sittenkin varastanut ideasi siltä puotipuksu Helmeriltä?

        - No en takuulla! Onhan meillä tontuilla ihan omat joulusössimiset ei me tässä mitään Helmerin erikoisia kaivata …

      • Roborob
        scarabaeus kirjoitti:

        - Täh!..... jänöjössiköitäkö!......siis aiot kerätä oikein megapisteet pormestarilta tänä jouluna, vaikka sillä on se riiviömäinen lakkautuslista yhä voimassa? - Kas kun et oikein telkkarimainosta yllytä jotakuta mainosgurua tekemään: Citypupu joka talouteen! - Sitähän ne virkamiehet täällä ovat hikihatussa juuri suunnitelleet viimeiset viisi vuotta että bunnyt hiilestetään onnenkäpäliä myöten täältä pääkallonpaikalta ja loppupeleissä juoksutetaan ne kaikki tupsuhännät valtakunnallisesti yli rajojen. Oioioioi! ....En tietänytkään, että sinäkin tonttu menet siihen halpaan! Luulin, mutta et... et sittenkään oikein ole selvittänyt itsellesi syvällisesti pupufilosofiaa... no nyt tiedän ainakin, että olet ihka oikea tonttu!

        - Siis mikä on jutun juoni? Mistä pupuista puputat...ta-ta-taisin pudota kärryiltä?

        - Eikä mitenkään ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta! Vai olisitko.... oletko sittenkin varastanut ideasi siltä puotipuksu Helmeriltä?

        - No en takuulla! Onhan meillä tontuilla ihan omat joulusössimiset ei me tässä mitään Helmerin erikoisia kaivata …

        Samassa läheisen, paksurunkoisen petäjän takaa alkoi kuulua kettumaista hihitystä. Tipsu ja Nestori vilkaisivat toisiinsa, sitten he kiersivät varovasti puun toiselle puolelle jonka takaa pilkotti tuuhea häntä. Repolainen nojasi petäjän runkoon ja kaiveli hampaitaan puutikulla. Se katseli taivaalle ja myhäili itsekseen.
        ”Mitäs täplänaama? Onkos isojakin ongelmia, kun korvat noin lurpattavat?”, se sanoi naureskellen.
        ”Ketun lurjus! Salakuuntelija! Miten onnistut hiipimään, etten kuullut sinua lainkaan?”, Tipsu sähähti ällistyneenä.
        ”Noh, minulla nyt on aina omat keinoni. Mutta olin kuulevinani että tarvitsette apuani - mitä tarjoatte vastapalvelukseksi? Kettu sanoi ja sen silmiin syttyi viekas kiilto. ”Ja muuten, minulla on pikkuisia tietoja, jotka saattaisivat kiinnostaa teitä. Joulupukista ja hänen sijainnistaan”, se jatkoi katsellen taas taivaalle.
        ”Tipsu! Ole varovainen. Lurjuksella voi olla pahat mielessään!”, Nestori sanoi otsa syvillä rypyillä.
        Ketun viekkaat silmät kääntyivät kohden tonttua. ”Eikö tuo sinun pitkä partasi haittaa jo liikkumistasi, varsinkin näin paksun lumen aikaan? Mitähän jos minä vähän lyhentäisin sitä, ennen kuin hotkaisen sinut suhini?”
        Tonttu liikkui ällistyttävän nopeasti. Se kaapaisi pihkamöntin petäjän kyljestä ja samalla se kaivoi toisella kädellään taskustaan jotakin. Hetkessä sen pienissä käsissä oli muodostunut tahmea pallo johon se vielä nopeasti sylkäisi. Sitten se paiskasi pallon maahan ketun kuonon eteen.
        RÄISK! PHUFFF!! Repolainen lensi kuonokarvat savuten muutaman metrin päähän. Ilmaan nousi suuri valkoinen pilvi höyrystynyttä lunta. Tipsu heitti ilmassa voltin ja kyyristyi maahan silmät villisti kiiluen.
        ”Vai hotkit?” Tonttu sanoi partainen naama tulipunaisena kiukusta ja sillä oli pienissä käsissään jo uusi pallo.
        ”Rauhoitutaanpas nyt! Ota rennosti sinäkin, partaniekka!”, repolainen huusi ja työnsi savuavan kuononsa lumeen.
        ”Tehdään sitten sopimus”, kettu sanoi nyt totisena ja kävi istumaan tuuhean häntänsä viereen. ”Tahdon, että täplänaama muuttaa tästä metsästä pois, jos autan teitä. Minä ja sukulaiseni emme oikein välitä hänen mukavasta läsnäolostaan näillä seuduilla. Sopiiko?”
        Nestori vilkaisi Tipsua, joka kävi myös istumaan sydän villisti hakaten. ”Sopii kyllä minulle”, Tipsu sanoi ja katsoi Nestoria joka nyökkäsi myös.
        ”Sitten asiaan. Kerron teille suunnitelmani, josta saatte myös pitää kiinni tai homma ei onnistu”
        Tipsu ja Nestori menivät aivan lähelle repolaista, joka alkoi hiljaisella äänellä kertoa suunnitelmaansa. Kuului yllättyneitä huudahduksia ja hihitystä ja jokainen nyökki innokkaana kun kettu alkoi selostaa suunnitelmaansa.

      • Roborob
        Roborob kirjoitti:

        Samassa läheisen, paksurunkoisen petäjän takaa alkoi kuulua kettumaista hihitystä. Tipsu ja Nestori vilkaisivat toisiinsa, sitten he kiersivät varovasti puun toiselle puolelle jonka takaa pilkotti tuuhea häntä. Repolainen nojasi petäjän runkoon ja kaiveli hampaitaan puutikulla. Se katseli taivaalle ja myhäili itsekseen.
        ”Mitäs täplänaama? Onkos isojakin ongelmia, kun korvat noin lurpattavat?”, se sanoi naureskellen.
        ”Ketun lurjus! Salakuuntelija! Miten onnistut hiipimään, etten kuullut sinua lainkaan?”, Tipsu sähähti ällistyneenä.
        ”Noh, minulla nyt on aina omat keinoni. Mutta olin kuulevinani että tarvitsette apuani - mitä tarjoatte vastapalvelukseksi? Kettu sanoi ja sen silmiin syttyi viekas kiilto. ”Ja muuten, minulla on pikkuisia tietoja, jotka saattaisivat kiinnostaa teitä. Joulupukista ja hänen sijainnistaan”, se jatkoi katsellen taas taivaalle.
        ”Tipsu! Ole varovainen. Lurjuksella voi olla pahat mielessään!”, Nestori sanoi otsa syvillä rypyillä.
        Ketun viekkaat silmät kääntyivät kohden tonttua. ”Eikö tuo sinun pitkä partasi haittaa jo liikkumistasi, varsinkin näin paksun lumen aikaan? Mitähän jos minä vähän lyhentäisin sitä, ennen kuin hotkaisen sinut suhini?”
        Tonttu liikkui ällistyttävän nopeasti. Se kaapaisi pihkamöntin petäjän kyljestä ja samalla se kaivoi toisella kädellään taskustaan jotakin. Hetkessä sen pienissä käsissä oli muodostunut tahmea pallo johon se vielä nopeasti sylkäisi. Sitten se paiskasi pallon maahan ketun kuonon eteen.
        RÄISK! PHUFFF!! Repolainen lensi kuonokarvat savuten muutaman metrin päähän. Ilmaan nousi suuri valkoinen pilvi höyrystynyttä lunta. Tipsu heitti ilmassa voltin ja kyyristyi maahan silmät villisti kiiluen.
        ”Vai hotkit?” Tonttu sanoi partainen naama tulipunaisena kiukusta ja sillä oli pienissä käsissään jo uusi pallo.
        ”Rauhoitutaanpas nyt! Ota rennosti sinäkin, partaniekka!”, repolainen huusi ja työnsi savuavan kuononsa lumeen.
        ”Tehdään sitten sopimus”, kettu sanoi nyt totisena ja kävi istumaan tuuhean häntänsä viereen. ”Tahdon, että täplänaama muuttaa tästä metsästä pois, jos autan teitä. Minä ja sukulaiseni emme oikein välitä hänen mukavasta läsnäolostaan näillä seuduilla. Sopiiko?”
        Nestori vilkaisi Tipsua, joka kävi myös istumaan sydän villisti hakaten. ”Sopii kyllä minulle”, Tipsu sanoi ja katsoi Nestoria joka nyökkäsi myös.
        ”Sitten asiaan. Kerron teille suunnitelmani, josta saatte myös pitää kiinni tai homma ei onnistu”
        Tipsu ja Nestori menivät aivan lähelle repolaista, joka alkoi hiljaisella äänellä kertoa suunnitelmaansa. Kuului yllättyneitä huudahduksia ja hihitystä ja jokainen nyökki innokkaana kun kettu alkoi selostaa suunnitelmaansa.

        Iskä sihautti auki viileän Global – tölkin ja istahti anopin ja vaimon väliin. Sitten hän nosti kankkuaan ja sihautti uudemman kerran, mutta se ei ollut millään tavoin vähäpätöinen ja vaivaton ele. Iskä näet osasi käytellä vasemmalla kädellään kaukosäädintä – mikä oli pitkällisen mielen hillinnän ja harjoittelun tulos - ja pian koko perheen odottama ”kansanvihollisen metsästäjä 3” – dekkarielokuvan alkumusiikki alkoi pauhata ahtaassa olohuoneessa. Iskä sääti kotiteatterin kaikki ämyrit täydelle teholle ja penseä ja aina ruikuttava anoppi työnsi korviinsa vaahtokumitulpat.
        Tämän osan alku imaisi ahneet katsojat heti tapahtumain pyörteisiin; iskä ei meinannut pysyä nahoissaan kun pääosan esittäjä Victor Nagant kaahasi pitkin punaisten lippujen peittämiä kaupunkeja Humveestä muunnetulla ja tuunatulla Klim – Voroshilovilla. Tuliset lieskat vain hulmusivat kuudesta pakoputkesta kuin keväiset tulenpunaiset liput toreilla ja kaduilla; Keulilla ärjyi liki kolmetoista – sylinterinen Vaz ja se jätti kaikki muut maailman autot kauaksi taakseen niin nopeudessa, maasto-ominaisuuksissa kuin voimassakin.
        Kurja rikollinen kyyristeli partaisena ja häijyn näköisenä puoliksi tuhotun kalakojun takana kivi kourassaan ja huuteli samalla herjoja Victorille. Victor katseli viileänä surkeaa demokratian vihollista ja taittoi katkaistun Baikal i-j 18 haulikkonsa auki. Erikoisvalmisteiset patruunat solahtivat sen kolmeen reikään ja samassa Victor liikautti rannettaan keveästi ja piiput loksahtivat kiinni. Karhea työläisen peukalo viritti oikeamielisyyden voittoa julistavan ja kuvaavan iskurin, mutta Victor laskikin aseen viereensä penkille.
        ”Antaudu! Sinulla ei ole mahdollisuuksia, tiedät sen itsekin!”, Victor karjaisi avonaisesta ikkunasta ja sytytti samalla pikkusikarin.”En tapa sinua tällä kertaa, vien sinut vain uudelleen koulutettavaksi!”
        Hikoilevan rikollisen silmät muljahtelivat päässä. Surkea demokratian vastustaja selvästi mietti mikä hänen kohtalonsa todennäköisesti tulisi olemaan, sitten pieni älyn pilkahdus vilahti kurjan olennon naamalla. Kivi lensi alas asfaltille ja sen perässä kuollut särki. Vapiseva kurjimus nousi kädet niskan takana esiin rotankolostaan ja lähestyi uhmakkaana ja leuka pystyssä Victoria. Paksu räkämälli lensi alas asfalttiin, melkein osuen murisevan Klim-Vorosilovin kiiltävään puskuriin.
        Victorin kevyesti sänkisellä kasvoilla pilkahti vaivaantunut hymy. Salaa hän asetteli oikeaan käteensä nyrkkirautaa ja antoi petollisen valtionvihollisen tuudittautua valheelliseen ja hämäävään turvallisuuden tunteeseen.
        Sikari katkesi hänen hampaissaan.
        Kun rottamainen rikollinen oli tullut melkein ajoneuvon ikkunan kohdalle, Victor paiskasi Klim-Vorosilovin oven salamannopeasti auki. Kuului surkea parahdus ja jalat heilahtivat ikkunassa, sitten Victor asteli ulos autosta itkevän ja huutavan kurjimuksen eteen kiiltävissä maihinnousukengissään.
        ”Te se ette taida milloinkaan oppia”, Victor sanoi hiljaa ja hänen suupielensä kääntyivät alas sadistiseen virneeseen. Verta alkoi lennellä pitkin Klim-Vorosilovin laseja ja vasta vahattua, mustaa konepeltiä.
        Iskä tuijotti rusikointia silmät selällään ja kaljatölkki rutistui hänen kourassaan. ”Hyvä Vic, anna mennä! Juuri noin! Ynnngh!”
        ”Katos vähän miten kaljavaahto lentelee pitkin sohvaa ja uusia mattoja, ukko!”, Maria kiljaisi.
        Samassa soi ovikello.

      • scarabaeus
        Roborob kirjoitti:

        Iskä sihautti auki viileän Global – tölkin ja istahti anopin ja vaimon väliin. Sitten hän nosti kankkuaan ja sihautti uudemman kerran, mutta se ei ollut millään tavoin vähäpätöinen ja vaivaton ele. Iskä näet osasi käytellä vasemmalla kädellään kaukosäädintä – mikä oli pitkällisen mielen hillinnän ja harjoittelun tulos - ja pian koko perheen odottama ”kansanvihollisen metsästäjä 3” – dekkarielokuvan alkumusiikki alkoi pauhata ahtaassa olohuoneessa. Iskä sääti kotiteatterin kaikki ämyrit täydelle teholle ja penseä ja aina ruikuttava anoppi työnsi korviinsa vaahtokumitulpat.
        Tämän osan alku imaisi ahneet katsojat heti tapahtumain pyörteisiin; iskä ei meinannut pysyä nahoissaan kun pääosan esittäjä Victor Nagant kaahasi pitkin punaisten lippujen peittämiä kaupunkeja Humveestä muunnetulla ja tuunatulla Klim – Voroshilovilla. Tuliset lieskat vain hulmusivat kuudesta pakoputkesta kuin keväiset tulenpunaiset liput toreilla ja kaduilla; Keulilla ärjyi liki kolmetoista – sylinterinen Vaz ja se jätti kaikki muut maailman autot kauaksi taakseen niin nopeudessa, maasto-ominaisuuksissa kuin voimassakin.
        Kurja rikollinen kyyristeli partaisena ja häijyn näköisenä puoliksi tuhotun kalakojun takana kivi kourassaan ja huuteli samalla herjoja Victorille. Victor katseli viileänä surkeaa demokratian vihollista ja taittoi katkaistun Baikal i-j 18 haulikkonsa auki. Erikoisvalmisteiset patruunat solahtivat sen kolmeen reikään ja samassa Victor liikautti rannettaan keveästi ja piiput loksahtivat kiinni. Karhea työläisen peukalo viritti oikeamielisyyden voittoa julistavan ja kuvaavan iskurin, mutta Victor laskikin aseen viereensä penkille.
        ”Antaudu! Sinulla ei ole mahdollisuuksia, tiedät sen itsekin!”, Victor karjaisi avonaisesta ikkunasta ja sytytti samalla pikkusikarin.”En tapa sinua tällä kertaa, vien sinut vain uudelleen koulutettavaksi!”
        Hikoilevan rikollisen silmät muljahtelivat päässä. Surkea demokratian vastustaja selvästi mietti mikä hänen kohtalonsa todennäköisesti tulisi olemaan, sitten pieni älyn pilkahdus vilahti kurjan olennon naamalla. Kivi lensi alas asfaltille ja sen perässä kuollut särki. Vapiseva kurjimus nousi kädet niskan takana esiin rotankolostaan ja lähestyi uhmakkaana ja leuka pystyssä Victoria. Paksu räkämälli lensi alas asfalttiin, melkein osuen murisevan Klim-Vorosilovin kiiltävään puskuriin.
        Victorin kevyesti sänkisellä kasvoilla pilkahti vaivaantunut hymy. Salaa hän asetteli oikeaan käteensä nyrkkirautaa ja antoi petollisen valtionvihollisen tuudittautua valheelliseen ja hämäävään turvallisuuden tunteeseen.
        Sikari katkesi hänen hampaissaan.
        Kun rottamainen rikollinen oli tullut melkein ajoneuvon ikkunan kohdalle, Victor paiskasi Klim-Vorosilovin oven salamannopeasti auki. Kuului surkea parahdus ja jalat heilahtivat ikkunassa, sitten Victor asteli ulos autosta itkevän ja huutavan kurjimuksen eteen kiiltävissä maihinnousukengissään.
        ”Te se ette taida milloinkaan oppia”, Victor sanoi hiljaa ja hänen suupielensä kääntyivät alas sadistiseen virneeseen. Verta alkoi lennellä pitkin Klim-Vorosilovin laseja ja vasta vahattua, mustaa konepeltiä.
        Iskä tuijotti rusikointia silmät selällään ja kaljatölkki rutistui hänen kourassaan. ”Hyvä Vic, anna mennä! Juuri noin! Ynnngh!”
        ”Katos vähän miten kaljavaahto lentelee pitkin sohvaa ja uusia mattoja, ukko!”, Maria kiljaisi.
        Samassa soi ovikello.

        Kerrostalossa oli se tavanomainen vilske menollaan. Selma leyhytteli strutsinsulkapuuhkaansa ja soperteli: “Kuulkaas älkääs ny iso mies... ja Teilläpä on mukava nimi. Oikeinko on napsastu jostakin kauniit ja rohkeat sarjasta aikoinaan, tai siihen aikaan taisi mennä se peitonpleissi vai olisiko sittenkin ollut se... se missä oli sitä öljypohattaa ja niitä karjalaumoja, niitä lierihattusia miähiä ja kännäileviä naisia, muistatteko... juu kyllä se oli sitä aikaa se...”

        “... ai sitä aikaa kun isä lampun osti?” nyyhkäisi Teddy.

        Yläkerrassa joku tomppeli oli ilmeisesti myös jäänyt oven taakse ja kiljui korkealta ja kovaa: “Avatkaa, avatkaa täältä tulee...”

      • Roborob
        scarabaeus kirjoitti:

        Kerrostalossa oli se tavanomainen vilske menollaan. Selma leyhytteli strutsinsulkapuuhkaansa ja soperteli: “Kuulkaas älkääs ny iso mies... ja Teilläpä on mukava nimi. Oikeinko on napsastu jostakin kauniit ja rohkeat sarjasta aikoinaan, tai siihen aikaan taisi mennä se peitonpleissi vai olisiko sittenkin ollut se... se missä oli sitä öljypohattaa ja niitä karjalaumoja, niitä lierihattusia miähiä ja kännäileviä naisia, muistatteko... juu kyllä se oli sitä aikaa se...”

        “... ai sitä aikaa kun isä lampun osti?” nyyhkäisi Teddy.

        Yläkerrassa joku tomppeli oli ilmeisesti myös jäänyt oven taakse ja kiljui korkealta ja kovaa: “Avatkaa, avatkaa täältä tulee...”

        …tulee Lucia seppelpää!”

        Selma Sifonki ja Teddy Vuori olivat tulleet rappukäytävään melua ja mökää kuultuaan. Yläkerroksissa joku kulki ovelta ovelle ja rynkytti ovikelloja sekä potki ovia kuin henkensä hädässä.
        ”Onkohan tuli päässyt jossakin irti?”, kauhistunut rouva Sifonki sanoi ja tarrautui lujemmin virastopäällikkö T. Vuoren turvalliseen käsivarteen. Päällikkö nuuski ilmaa, muttei havainnut savun hajua laisinkaan, sen sijaan metelin suunnasta loimotti liekkien valoa. Portaat jytisivät kun Esukki juoksi alas seuraavaan kerrokseen ja oli melkein kompastua riekaleisten housujensa ansiosta suoraan ihmettelevän virastopäällikön eteen. ”Hyvä tavaton sentään!”, Selma huudahti hädissään. Sulaneen steariinin juovittamat kasvot katsoivat kärsivin ilmein ylös Päälliköön, Esukki sopersi polvillaan jotakin sekavaa pupujusseista, mutta nousi sitten ja ilmoitti suureen ääneen olevansa Lucia Seppelpää!
        ”Mies hyvä! Rauhoittukaa nyt toki ja kertokaa, mikä on hätänä!”, Päällikkö sanoi ja tarttui hervottomana huutavan miehen käsivarteen kiinni.
        ”Päällikkö!” Mun oma päällikkö! Vapiseva mies karjui vasten T. Vuoren kauhistuneita kasvoja. ”Toimisto..SCI..ja koko hih hih hiii..byroo vajosivat maan alle! Minä olin siellä! Ette voi kieltää ettenkö olisi ollut, päällikkö!”, onneton mies huusi nyt jo vakavoituen.
        ”Mutta mitä siellä on tapahtunut? Selma, ole hyvä ja soita hätänumeroon. Miesparka tarvitsee pikaista apua ja heti.”, Päällikkö alkoi ohjailla hyppivää ja rimpuilevaa miestä sisätiloihin, mutta tämä ponkaisi takaisin käytävään ja alkoi taas rämpyttää ovikelloja. Steariinia valui pitkin miehen olkapäitä ja käsivarsia. ”Kaneja! Kaneja valtavana laumana niin pitkälle kuin silmä kantaa! Mutta ne tulevat vielä tännekin ja kaivavat kaiken maan pois ja sitten tämäkin rakennus vajoaa maan sisään! Tiedän että niin käy!” Mies huusi kasvoillaan kauhea irvistys ja kuopi käsillään ilmaa kuin olisi ollut jonkinlaisen riivajaisen valtaamana. Selma Sifonki pyörtyä kupsahti oven suuhun ja juuri lähtöä tekemässä ollut päällikkö hilasi hänet eteisen käytävälle ja alkoi löyhyyttää vanhalla sanomalehdellä Selman kasvoja, samalla hän veti oven kiinni ja näppäili hätänumeroa.

        Naapurin ovi avautui ja oven suussa seisoi punakkanaamainen mies kädessään oluttölkki. Miehen T-paita oli navan kohdalta risa ja hänen siniset urkiverkarinsa lotkottivat puolessa välissä persauksia. Miehen takaa olohuoneen televisiosta pauhasi konetuliaseiden ja räjähdysten sekä vinkuvien renkaiden meteli.
        ”Häh?”, mies sanoi ja röyhtäisi, mutta kynttiläkruunuinen häirikkö säntäsi taas villiin juoksuun kiljuen ja huutaen, tehden ilmassa villejä spagaatteja loikkiessaan ja häviten viimein ulos pihalle suoraan lasisen alaoven läpi. Mies röyhtäisi ja kurkisti vielä kaiteen yli, sitten hän lampsi sisälle elokuvan metelin keskelle.
        ”Kuka siellä oli? Maria huusi kaljalootan luona tuhisevalle ja touhuavalle iskälle. Mies oli ottanut taas lootan käsiinsä ja katseli sen etikettiä ja tuoteselostusta suurennuslasilla, sitten hän maistoi tölkistään ja purskutteli olutta suussaan miettiväisen näköisenä kuin viininmaistaja.
        ”Joku kaupustelija. Onkos Anopin mielestä oluessa outoa makua? Aivan kuin minusta vähän olisi”, iskä mutisi ja painoi kaukosäätimen nappulasta ääntä kovemmalle.

        Tipsu, repolainen ja Nestori kököttivät lumipenkan takana ja katselivat miten ambulanssi kaahasi pihaan valot vilkkuen. Jossakin kaukana joku huusi ja lauloi lucia seppelpäätä, mutta ääni vaimeni ja hiipui pois. Pian kerrostalosta työnnettiin paareilla ulos punaisen röyhelön peittämää rouvaa jonka kättä huolestunut mies jatkuvasti puristi, hokien samalla rohkaisevia sanoja. Auto lähti liikkeelle ja kolmikko vilahti sisälle porraskäytävään, sitten he suunnistivat rakennuksen alaosaan.

      • Roborob
        Roborob kirjoitti:

        …tulee Lucia seppelpää!”

        Selma Sifonki ja Teddy Vuori olivat tulleet rappukäytävään melua ja mökää kuultuaan. Yläkerroksissa joku kulki ovelta ovelle ja rynkytti ovikelloja sekä potki ovia kuin henkensä hädässä.
        ”Onkohan tuli päässyt jossakin irti?”, kauhistunut rouva Sifonki sanoi ja tarrautui lujemmin virastopäällikkö T. Vuoren turvalliseen käsivarteen. Päällikkö nuuski ilmaa, muttei havainnut savun hajua laisinkaan, sen sijaan metelin suunnasta loimotti liekkien valoa. Portaat jytisivät kun Esukki juoksi alas seuraavaan kerrokseen ja oli melkein kompastua riekaleisten housujensa ansiosta suoraan ihmettelevän virastopäällikön eteen. ”Hyvä tavaton sentään!”, Selma huudahti hädissään. Sulaneen steariinin juovittamat kasvot katsoivat kärsivin ilmein ylös Päälliköön, Esukki sopersi polvillaan jotakin sekavaa pupujusseista, mutta nousi sitten ja ilmoitti suureen ääneen olevansa Lucia Seppelpää!
        ”Mies hyvä! Rauhoittukaa nyt toki ja kertokaa, mikä on hätänä!”, Päällikkö sanoi ja tarttui hervottomana huutavan miehen käsivarteen kiinni.
        ”Päällikkö!” Mun oma päällikkö! Vapiseva mies karjui vasten T. Vuoren kauhistuneita kasvoja. ”Toimisto..SCI..ja koko hih hih hiii..byroo vajosivat maan alle! Minä olin siellä! Ette voi kieltää ettenkö olisi ollut, päällikkö!”, onneton mies huusi nyt jo vakavoituen.
        ”Mutta mitä siellä on tapahtunut? Selma, ole hyvä ja soita hätänumeroon. Miesparka tarvitsee pikaista apua ja heti.”, Päällikkö alkoi ohjailla hyppivää ja rimpuilevaa miestä sisätiloihin, mutta tämä ponkaisi takaisin käytävään ja alkoi taas rämpyttää ovikelloja. Steariinia valui pitkin miehen olkapäitä ja käsivarsia. ”Kaneja! Kaneja valtavana laumana niin pitkälle kuin silmä kantaa! Mutta ne tulevat vielä tännekin ja kaivavat kaiken maan pois ja sitten tämäkin rakennus vajoaa maan sisään! Tiedän että niin käy!” Mies huusi kasvoillaan kauhea irvistys ja kuopi käsillään ilmaa kuin olisi ollut jonkinlaisen riivajaisen valtaamana. Selma Sifonki pyörtyä kupsahti oven suuhun ja juuri lähtöä tekemässä ollut päällikkö hilasi hänet eteisen käytävälle ja alkoi löyhyyttää vanhalla sanomalehdellä Selman kasvoja, samalla hän veti oven kiinni ja näppäili hätänumeroa.

        Naapurin ovi avautui ja oven suussa seisoi punakkanaamainen mies kädessään oluttölkki. Miehen T-paita oli navan kohdalta risa ja hänen siniset urkiverkarinsa lotkottivat puolessa välissä persauksia. Miehen takaa olohuoneen televisiosta pauhasi konetuliaseiden ja räjähdysten sekä vinkuvien renkaiden meteli.
        ”Häh?”, mies sanoi ja röyhtäisi, mutta kynttiläkruunuinen häirikkö säntäsi taas villiin juoksuun kiljuen ja huutaen, tehden ilmassa villejä spagaatteja loikkiessaan ja häviten viimein ulos pihalle suoraan lasisen alaoven läpi. Mies röyhtäisi ja kurkisti vielä kaiteen yli, sitten hän lampsi sisälle elokuvan metelin keskelle.
        ”Kuka siellä oli? Maria huusi kaljalootan luona tuhisevalle ja touhuavalle iskälle. Mies oli ottanut taas lootan käsiinsä ja katseli sen etikettiä ja tuoteselostusta suurennuslasilla, sitten hän maistoi tölkistään ja purskutteli olutta suussaan miettiväisen näköisenä kuin viininmaistaja.
        ”Joku kaupustelija. Onkos Anopin mielestä oluessa outoa makua? Aivan kuin minusta vähän olisi”, iskä mutisi ja painoi kaukosäätimen nappulasta ääntä kovemmalle.

        Tipsu, repolainen ja Nestori kököttivät lumipenkan takana ja katselivat miten ambulanssi kaahasi pihaan valot vilkkuen. Jossakin kaukana joku huusi ja lauloi lucia seppelpäätä, mutta ääni vaimeni ja hiipui pois. Pian kerrostalosta työnnettiin paareilla ulos punaisen röyhelön peittämää rouvaa jonka kättä huolestunut mies jatkuvasti puristi, hokien samalla rohkaisevia sanoja. Auto lähti liikkeelle ja kolmikko vilahti sisälle porraskäytävään, sitten he suunnistivat rakennuksen alaosaan.

        Alhaalla väestösuojassa oli hämärää ja tunkkaista. Kolmikko eteni varoen vanhojen polkupyörien sekä autonrenkaiden ja kaikenlaisen romun täyttämässä tilassa, mutta viimein Tipsu sai vainun joulupukista. Pahvilaatikoiden takaa kuului katkonaista kuorsausta ja suurikokoiset töppöset pilkottivat niiden alta.
        ”Onpas täällä lemu, ihan häijyä tekee”, Repolainen tokaisi katsellen samalla, miten Tipsu ja Nestori alkoivat raivata pahvilaatikoita kuorsaavan miehen päältä. Tyhjiä puteleita oli siellä täällä ja vanhan piirongin edustalla lojui lukuisia avattuja kissanruokapurkkeja. Viimein pahvilaatikoiden alta paljastui kuorsaava joulupukki, toinen koura puristuneena tiukasti putelin ympärille.
        ” Mikä ihme joulupukkia oikein vaivaa? Miksi hän ei tahdo herätä?”, Tipsu ihmetteli korvat lurpallaan ja alkoi samassa läpsiä tassullaan pukin punakoita poskia.
        Nestori nosti ähkien putelin pukin kourasta ja nuuskaisi sen sisältöä. ”Minä taidan kyllä arvata”, se sanoi ja kieritti pullon kohti lattiakaivoa. Sakea neste valui viemäriin ja surullinen tonttu pidätteli itkuaan vain vaivoin. ”Että tämäkin piti vielä nähdä! Mitähän muori sanoisi jos nyt näkisi meidät?”
        Repolainen tuli lähemmäs ja nosti käpälänsä pukin kasvoille. Se aukaisi toisen silmäluomen ja tuijotti hohtavaa silmää pitkään ja sen korvat höristyivät. ”Hulluus ei ole vielä vallannut häntä kokonaan, mutta en tiedä miten saamme hänet hereille”, Repolainen sanoi hiljaa. ”Ehkä…”
        Samassa pukki karjaisi ja nousi ylös jaloilleen. ”Houretta! En milloinkaan alistu sinun valtasi alle, ynggh!”, pukki irvisti betoniseinälle ja heristi nyrkkiään. ”En milloinkaan, kuulitko!”
        Nestori, Tipsu ja Repolainen säntäsivät kauhuissaan väestösuojan kauimmaiseen nurkkaan ja katselivat miten pukki paiskoi tyhjiä pahvilaatikoita ympäriltään ja huusi mitään näkemättömin silmin tyhjälle betoniseinälle.
        ”Tuotantoeläimiä? Lippujen alla ikään kuin rukoilevia, kaikkensa antavia ja koneenomaisesti työskenteleviä ja tuottavia häkkikanaloiden asukkeja? Ehei! Sellaiseen en rupea, kuulitko!” Pukki messusi.
        Riehumista jatkui jonkin aikaa, mutta viimein pukki rauhoittui. Kolmikko hiipi varovasti lähemmäs ja pukin leimuavat silmät olivat taas palautuneet normaaliksi. Kesti vielä vähän aikaa, ennen kuin pukki ymmärsi missä olikaan ja viimein hän tunnisti Nestorin ja Tipsun. Repolainen istahti kauemmas häntänsä viereen ja katseli hieman vaivautuneena jälleen näkemisen synnyttämää tunteen paloa. Tarpeeksi niiskuteltuaan ja tyrskittyään outo kolmikko rauhoittui ja pukki katsoi istuvaa Repolaista.
        ”Sinulla on kuulemma jonkinlainen suunnitelma, viekas ystäväni. Tule tänne ja kerro se minullekin”, pukki sanoi Repolaiselle joka teki työtä käskettyä.

        Ylhäällä Polyesterin koko perhe tuijotti voittoisaa ja oikeamielistä Victoria, jonka ajohanskojen peittämät kädet olivat täysin vakaat hänen sytyttäessä sikarin. Tuunattu Klim-Voroshilov murisi taustalla ja sylki ilmoille keltaisia lieskoja lukemattomista pakoputkistaan, mutta Victorin ilme ei edes värähtänyt hänen katsellessaan miten uhkea, silikonitäyteinen blondi lähestyi häntä tiukassa lateksiasussaan ja hymy kasvoillaan. Blondi kujersi ja tuli keinuen, antoi sitten punaisten kynsiensä kulkea pitkin Victorin arpien peittämää hauista, mutta Victorin kevyesti sänkiset kasvot pysyivät peruslukemilla. Punaiset kynnet laskeutuivat alas kireiden nahkahousujen kupeille ja valtavalle asekotelolle, samassa joku liikahti taustalla vasten leimuavia liekkejä ja Victorin lihakset värähtivät. Tulija oli kuitenkin vain yksikön komentaja jonka rinnuksilla ja olkapäillä kiiluivat monet kunniamerkit.
        ”Sinä onnistuit taas, Victor”, erikoisyksikön komentaja sanoi hymyillen.
        ”Niinhän minä taisin tehdä”, Victor sanoi ja hymyili komentajalle.
        Elokuvan viimeiset lopputekstit hehkuivat kuvaruudulla vielä himmeinä, kun ovikello soi. Isukki nousi ähkien ylös sohvaltaan ja lampsi mopsin pureskelemissa tossuissaan kohti ulko-ovea, samalla hän sieppasi tölkin mukaansa. Oven takana oli hymyilevä joulupukki ja viekkaan näköinen kettu. Tonttu istui ilveksen selässä ja vilkutti hänelle. Iskä veti oven varovasti kiinni ja puisteli päätään, sitten hän lampsi sohvalla nyt jo nukkuvien anopin ja vaimonsa luo ja herätti heidät.
        ”Mistä te oikein haitte tänään ton olutlootan? Meinaan vaan, että nyt Polyesterin perheessä pidättäydytään vaan vedessä. Alkaa nimittäin olla jo vähän semmonen olo, että!”
        Ihmettelevä anoppi ja vaimo katselivat miten iskän vähät hiukset olivat aivan pystyssä ja silmät seisoivat päässä. Sitten mies käveli olutlootan luo ja vei sen mukanaan keittiöön; alkoi kuulua avautuvien tölkkien sihahduksia ja valuvan nesteen pulputusta.
        ”Ootkos sä tullut hulluksi, ukko?” Maria huudahti huomatessaan mitä iskä puuhaili keittiössä. Mies aukoi tölkkejä ja kaatoi niiden sisällön pesualtaan viemäriin.
        Ovikello soi taas.

      • scarabaeus
        Roborob kirjoitti:

        Alhaalla väestösuojassa oli hämärää ja tunkkaista. Kolmikko eteni varoen vanhojen polkupyörien sekä autonrenkaiden ja kaikenlaisen romun täyttämässä tilassa, mutta viimein Tipsu sai vainun joulupukista. Pahvilaatikoiden takaa kuului katkonaista kuorsausta ja suurikokoiset töppöset pilkottivat niiden alta.
        ”Onpas täällä lemu, ihan häijyä tekee”, Repolainen tokaisi katsellen samalla, miten Tipsu ja Nestori alkoivat raivata pahvilaatikoita kuorsaavan miehen päältä. Tyhjiä puteleita oli siellä täällä ja vanhan piirongin edustalla lojui lukuisia avattuja kissanruokapurkkeja. Viimein pahvilaatikoiden alta paljastui kuorsaava joulupukki, toinen koura puristuneena tiukasti putelin ympärille.
        ” Mikä ihme joulupukkia oikein vaivaa? Miksi hän ei tahdo herätä?”, Tipsu ihmetteli korvat lurpallaan ja alkoi samassa läpsiä tassullaan pukin punakoita poskia.
        Nestori nosti ähkien putelin pukin kourasta ja nuuskaisi sen sisältöä. ”Minä taidan kyllä arvata”, se sanoi ja kieritti pullon kohti lattiakaivoa. Sakea neste valui viemäriin ja surullinen tonttu pidätteli itkuaan vain vaivoin. ”Että tämäkin piti vielä nähdä! Mitähän muori sanoisi jos nyt näkisi meidät?”
        Repolainen tuli lähemmäs ja nosti käpälänsä pukin kasvoille. Se aukaisi toisen silmäluomen ja tuijotti hohtavaa silmää pitkään ja sen korvat höristyivät. ”Hulluus ei ole vielä vallannut häntä kokonaan, mutta en tiedä miten saamme hänet hereille”, Repolainen sanoi hiljaa. ”Ehkä…”
        Samassa pukki karjaisi ja nousi ylös jaloilleen. ”Houretta! En milloinkaan alistu sinun valtasi alle, ynggh!”, pukki irvisti betoniseinälle ja heristi nyrkkiään. ”En milloinkaan, kuulitko!”
        Nestori, Tipsu ja Repolainen säntäsivät kauhuissaan väestösuojan kauimmaiseen nurkkaan ja katselivat miten pukki paiskoi tyhjiä pahvilaatikoita ympäriltään ja huusi mitään näkemättömin silmin tyhjälle betoniseinälle.
        ”Tuotantoeläimiä? Lippujen alla ikään kuin rukoilevia, kaikkensa antavia ja koneenomaisesti työskenteleviä ja tuottavia häkkikanaloiden asukkeja? Ehei! Sellaiseen en rupea, kuulitko!” Pukki messusi.
        Riehumista jatkui jonkin aikaa, mutta viimein pukki rauhoittui. Kolmikko hiipi varovasti lähemmäs ja pukin leimuavat silmät olivat taas palautuneet normaaliksi. Kesti vielä vähän aikaa, ennen kuin pukki ymmärsi missä olikaan ja viimein hän tunnisti Nestorin ja Tipsun. Repolainen istahti kauemmas häntänsä viereen ja katseli hieman vaivautuneena jälleen näkemisen synnyttämää tunteen paloa. Tarpeeksi niiskuteltuaan ja tyrskittyään outo kolmikko rauhoittui ja pukki katsoi istuvaa Repolaista.
        ”Sinulla on kuulemma jonkinlainen suunnitelma, viekas ystäväni. Tule tänne ja kerro se minullekin”, pukki sanoi Repolaiselle joka teki työtä käskettyä.

        Ylhäällä Polyesterin koko perhe tuijotti voittoisaa ja oikeamielistä Victoria, jonka ajohanskojen peittämät kädet olivat täysin vakaat hänen sytyttäessä sikarin. Tuunattu Klim-Voroshilov murisi taustalla ja sylki ilmoille keltaisia lieskoja lukemattomista pakoputkistaan, mutta Victorin ilme ei edes värähtänyt hänen katsellessaan miten uhkea, silikonitäyteinen blondi lähestyi häntä tiukassa lateksiasussaan ja hymy kasvoillaan. Blondi kujersi ja tuli keinuen, antoi sitten punaisten kynsiensä kulkea pitkin Victorin arpien peittämää hauista, mutta Victorin kevyesti sänkiset kasvot pysyivät peruslukemilla. Punaiset kynnet laskeutuivat alas kireiden nahkahousujen kupeille ja valtavalle asekotelolle, samassa joku liikahti taustalla vasten leimuavia liekkejä ja Victorin lihakset värähtivät. Tulija oli kuitenkin vain yksikön komentaja jonka rinnuksilla ja olkapäillä kiiluivat monet kunniamerkit.
        ”Sinä onnistuit taas, Victor”, erikoisyksikön komentaja sanoi hymyillen.
        ”Niinhän minä taisin tehdä”, Victor sanoi ja hymyili komentajalle.
        Elokuvan viimeiset lopputekstit hehkuivat kuvaruudulla vielä himmeinä, kun ovikello soi. Isukki nousi ähkien ylös sohvaltaan ja lampsi mopsin pureskelemissa tossuissaan kohti ulko-ovea, samalla hän sieppasi tölkin mukaansa. Oven takana oli hymyilevä joulupukki ja viekkaan näköinen kettu. Tonttu istui ilveksen selässä ja vilkutti hänelle. Iskä veti oven varovasti kiinni ja puisteli päätään, sitten hän lampsi sohvalla nyt jo nukkuvien anopin ja vaimonsa luo ja herätti heidät.
        ”Mistä te oikein haitte tänään ton olutlootan? Meinaan vaan, että nyt Polyesterin perheessä pidättäydytään vaan vedessä. Alkaa nimittäin olla jo vähän semmonen olo, että!”
        Ihmettelevä anoppi ja vaimo katselivat miten iskän vähät hiukset olivat aivan pystyssä ja silmät seisoivat päässä. Sitten mies käveli olutlootan luo ja vei sen mukanaan keittiöön; alkoi kuulua avautuvien tölkkien sihahduksia ja valuvan nesteen pulputusta.
        ”Ootkos sä tullut hulluksi, ukko?” Maria huudahti huomatessaan mitä iskä puuhaili keittiössä. Mies aukoi tölkkejä ja kaatoi niiden sisällön pesualtaan viemäriin.
        Ovikello soi taas.

        Anoppikin pääsi tiskialtaan ääreen hieroskellen vielä unisia silmiään
        ”Oles vaan nyt vaiti Maria! Kyllä minunkin mielestäni kaljankittaaminen saa riittää! Ja missäs ne teidän kultamussukkaiset penskanne taas viipyvät? Heidänhän piti tulla sieltä kavereitteinsa pikkujouluista kipinkapin joulusiivoamisiin, vaan missä taas löntystelevät. Ulkona näyttää satelevan vieläkin uutta lunta. Maa on niin valkoisenaan että oikein.... hmmmm.....eiköhän Topi ole aika sinunkin olla osallistuvana raivata nuo matot ja viedä ulos tuulettumaan... odotas, kun haen tamppakepin ja huiskan. Pöllytät sitten oikein kunnolla ne pakkaslumessa niin pölypunkit saavat kyytiä. Ja sinä Maria voit jo alkaa valmistella sitä joulutorttutaikinaa. Kyllä se vaan niin on, että ei niistä kaupan valmiista pakkauksista ole mihinkään. Itsekaulittu oikeasta voista tehty voitaikina ja itsetehty siirappisen ytymausteinen piparitaikina, itse suolattu kinkku ja itse liotettu lipeäkala, ja porkkana-, lanttu- ja perunalaatikot. Kyllä ne itse pitää kaikki valmistaa! Eivät sitten sisällä turhia lisäaineita ja outoja makuja...”

        ”Juu-juu-juu Anoppi.......... ja itse tiputettu pontikka...”

        ”Oletkos Topi turhia jorisematta ja minunko nämä matot pitää kääräistä sinulle valmispaketiksi? Koitapas nyt kaikinpuolin ryhdistäytyä vävypoika. Minä kun ajattelin käydä tuossa naapurissa. Eikös se julkkis asu vielä siinä kuusi huonetta ja heittiönsä kanssa? Helmeri kun nimenomaan hänelle lähetti pienen joulutervehdyksen, kun arveli ettei itse sittenkään ehdi aatoksi. Joulukiireiltään kerkeää ehkä vasta joulupäivänä. Laittoi juuri textaria ja ilmoitti, että saa kotona nyt kerrankin nauttia rauhassa isäntänä ilman komentooraa ja antaa palvelusväen hösöttää omiaan.Ajattelin, että voi kauhistus, mitä ne nyt keksivät keskenään. Mutta sitten rauhoittelin itseäni ja laskin kymmeneen ja mantrana hoin mielessäni viisi minuuttia joulurauhaa-joulurauhaa-joulurauhaa Helmerillekin. Huomenna kuulemma menee itse hakemaan joulukuusen omasta hehtaarimetsästä. Muistutin, että vie samalla sitten metsäneläville einettä. Jyvälyhdettä ja rasvapalloja, pähkinöitä ja mitä sitä kaikkea laitettiin piikalissun kanssa valmiiksi ennen kartanosta lähtöäni. On se vaan niin hulppeaa kun saa tarpoa omalla tontilla ja valita, että ottaisiko joulukaatoksi sisälle käpykuusen vai pikkuisen männyn. Huomennako sinä Topi sitä kuusta menet sitten sieltä puutarhamyymälästä noutamaan, vai olisiko parempi soittaa että tuovat kotiosoitteeseen? Eikös se ole siellä kauppamegakeskuksesne ytimessä sekin pulju. Minä kun niin sain jo siitä edellisestä härdellistä tarpeekseni. Mariamariia, eikö ole kummallista täällä etelänmelskeessä, että mitenkä ne kaikki tuppasivaat joka paikkaan aina samaan aikaan? Melkein jo päätin, että ensi jouluna tilaan kaikki lahjat netistä. Tenavatkin kuulemma ovat tilanneet kaikenlaista pientä viritystä itselleen. Kyllä sieltä saa mitä tilaa, ei tarvitse rämpiä ahtailla kujilla ja jonottaa kassoilla. Siinä kun sitä pyjamaa ja aamutakkia olin maksamassa, niin eikös juuri minun edelleni sattuneet ne itänaapurin asiakkaat. Voi sitä vääntöä ja pakkaamista kun taxfreena kaiken saivat sitten vihoviimein valmiiksi. Ajattelin siinä turkisvällyt päälläni, että eikös heille pitäisi järjestää ihan oma kassajononsa, ettei joutuisi tuntitolkulla ihmettelemään sitä määrää mitä mättävät ostoskärryihinsä. Mihin ne niitä oikein kärräävät bussikaupalla. Sitä minä tässä vieläkin ihmettelen, että... ”

        ”Ei se julkkis muuten enää asu tässä talossa. Se luukku tyhjennettiin männäviikolla pikapikaa. Eikä meillä ole aavistustakaan minne liukeni, mutta kerrostalokyttääjä sifonkisantra kertoi, että tosi kuumat paikat kuulemma oli. Oikein nimismiehen kyytiä saivat.... No kukas siellä nyt taas ovikelloa rimputtelee, kakaroillahan pitäisi jokaisella olla omat avaimensa...”

        -

      • Roborob
        scarabaeus kirjoitti:

        Anoppikin pääsi tiskialtaan ääreen hieroskellen vielä unisia silmiään
        ”Oles vaan nyt vaiti Maria! Kyllä minunkin mielestäni kaljankittaaminen saa riittää! Ja missäs ne teidän kultamussukkaiset penskanne taas viipyvät? Heidänhän piti tulla sieltä kavereitteinsa pikkujouluista kipinkapin joulusiivoamisiin, vaan missä taas löntystelevät. Ulkona näyttää satelevan vieläkin uutta lunta. Maa on niin valkoisenaan että oikein.... hmmmm.....eiköhän Topi ole aika sinunkin olla osallistuvana raivata nuo matot ja viedä ulos tuulettumaan... odotas, kun haen tamppakepin ja huiskan. Pöllytät sitten oikein kunnolla ne pakkaslumessa niin pölypunkit saavat kyytiä. Ja sinä Maria voit jo alkaa valmistella sitä joulutorttutaikinaa. Kyllä se vaan niin on, että ei niistä kaupan valmiista pakkauksista ole mihinkään. Itsekaulittu oikeasta voista tehty voitaikina ja itsetehty siirappisen ytymausteinen piparitaikina, itse suolattu kinkku ja itse liotettu lipeäkala, ja porkkana-, lanttu- ja perunalaatikot. Kyllä ne itse pitää kaikki valmistaa! Eivät sitten sisällä turhia lisäaineita ja outoja makuja...”

        ”Juu-juu-juu Anoppi.......... ja itse tiputettu pontikka...”

        ”Oletkos Topi turhia jorisematta ja minunko nämä matot pitää kääräistä sinulle valmispaketiksi? Koitapas nyt kaikinpuolin ryhdistäytyä vävypoika. Minä kun ajattelin käydä tuossa naapurissa. Eikös se julkkis asu vielä siinä kuusi huonetta ja heittiönsä kanssa? Helmeri kun nimenomaan hänelle lähetti pienen joulutervehdyksen, kun arveli ettei itse sittenkään ehdi aatoksi. Joulukiireiltään kerkeää ehkä vasta joulupäivänä. Laittoi juuri textaria ja ilmoitti, että saa kotona nyt kerrankin nauttia rauhassa isäntänä ilman komentooraa ja antaa palvelusväen hösöttää omiaan.Ajattelin, että voi kauhistus, mitä ne nyt keksivät keskenään. Mutta sitten rauhoittelin itseäni ja laskin kymmeneen ja mantrana hoin mielessäni viisi minuuttia joulurauhaa-joulurauhaa-joulurauhaa Helmerillekin. Huomenna kuulemma menee itse hakemaan joulukuusen omasta hehtaarimetsästä. Muistutin, että vie samalla sitten metsäneläville einettä. Jyvälyhdettä ja rasvapalloja, pähkinöitä ja mitä sitä kaikkea laitettiin piikalissun kanssa valmiiksi ennen kartanosta lähtöäni. On se vaan niin hulppeaa kun saa tarpoa omalla tontilla ja valita, että ottaisiko joulukaatoksi sisälle käpykuusen vai pikkuisen männyn. Huomennako sinä Topi sitä kuusta menet sitten sieltä puutarhamyymälästä noutamaan, vai olisiko parempi soittaa että tuovat kotiosoitteeseen? Eikös se ole siellä kauppamegakeskuksesne ytimessä sekin pulju. Minä kun niin sain jo siitä edellisestä härdellistä tarpeekseni. Mariamariia, eikö ole kummallista täällä etelänmelskeessä, että mitenkä ne kaikki tuppasivaat joka paikkaan aina samaan aikaan? Melkein jo päätin, että ensi jouluna tilaan kaikki lahjat netistä. Tenavatkin kuulemma ovat tilanneet kaikenlaista pientä viritystä itselleen. Kyllä sieltä saa mitä tilaa, ei tarvitse rämpiä ahtailla kujilla ja jonottaa kassoilla. Siinä kun sitä pyjamaa ja aamutakkia olin maksamassa, niin eikös juuri minun edelleni sattuneet ne itänaapurin asiakkaat. Voi sitä vääntöä ja pakkaamista kun taxfreena kaiken saivat sitten vihoviimein valmiiksi. Ajattelin siinä turkisvällyt päälläni, että eikös heille pitäisi järjestää ihan oma kassajononsa, ettei joutuisi tuntitolkulla ihmettelemään sitä määrää mitä mättävät ostoskärryihinsä. Mihin ne niitä oikein kärräävät bussikaupalla. Sitä minä tässä vieläkin ihmettelen, että... ”

        ”Ei se julkkis muuten enää asu tässä talossa. Se luukku tyhjennettiin männäviikolla pikapikaa. Eikä meillä ole aavistustakaan minne liukeni, mutta kerrostalokyttääjä sifonkisantra kertoi, että tosi kuumat paikat kuulemma oli. Oikein nimismiehen kyytiä saivat.... No kukas siellä nyt taas ovikelloa rimputtelee, kakaroillahan pitäisi jokaisella olla omat avaimensa...”

        -

        ”Hep! Mä meen avaaman”, Topi sanoi huolestuneen näköisenä. Jos oven takana olisi taas joulupukki ja kettu ja ilves jonka selässä pitkäpartainen tonttu vilkutteli hänelle, niin hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi sitä että tyhjensi puolikkaan Global-lootan viemäriin, mies ajatteli huolestuneena ja sujautti tohvelit jalkaansa kuorsaavan mopsin viereltä. Kädet vavisten Topi raotti ovea ja sulki silmänsä. Kun ovi oli sepposen selällään, hän räväytti silmäluomensa täysin auki ja päästi suustaan tahattoman ähkäisyn.

        Joulupukki heilutti valtavaa kinnastaan ilmassa tervehdykseksi ja hymyili pönäkästi. Samoin teki tonttu paljon pienemmässä mittakaavassa ja ilveksen silmät kiiluivat. Kettu istui rentona ja ovelan näköisenä tuuhean häntänsä vieressä, tutkiva ilme ketun-naamallaan.
        ”Hei kaverit, odottakaas vähän aikaa”, Topi sanoi ja veti ovea kiinnemmäksi ettei anoppi ja Maria olisi nähnyt rappukäytävään. Sitten hän nojasi eteiskäytävän seinään ja pyyhki hikeä otsaltaan.

        ”No kuka siellä oikein oli” Anoppi kysyi mattorulla tanakoissa käsissään. Vaimokin ilmestyi anopin vierelle kasvot yhtenä kysymysmerkkinä.
        ”Gallup – kyselijä. Haluavat kysellä jotakin joulukuusestani”, Topi sanoi kopeloiden samalla hattuhyllyä. Pian hän löysi etsimänsä karvareuhkan ja asetti sen päähänsä, sitten Topi vaihtoi mopsin pureskelemat tohvelinsa talvikenkiin ja sieppasi naulakosta nike – takkinsa ja astui ulos rappukäytävään. Totinen joukkio alkoi astella alas rappusia vakavina ja hiljaisina.

        Sisällä huoneistossa anoppi kurtisti kulmiaan.
        ”Eihän sillä vielä ole edes mitään joulukuusta”, anoppi tokaisi tytärtään katsellen. Maria vain pyöritteli silmiään päässään ja kohautti hartioitaan. ”Tuntemattomat ovat herran tiet”, hän sanoi puoliääneen mättäen samalla tyhjiä tölkkejä muovikasseihin.
        ”Ei siitä Topista taida eläjää tulla! Niinhän minä sanoin jo silloin kun olitte menossa naimisiin”, Anoppi marmatti ja nakkasi mattorullan eteisen lattialle, sitten hän istuutui sen päälle ja nojasi päätään käsiinsä.
        ”Ja niin kuin minä olin toivonut ainoalle tyttärelleni kunnon miestä! Jotakin sellaista, mikä pystyy hankkimaan erinäisiä tavaroita ja saamaan naapurit ja kyläläiset kateellisiksi, niisk!”
        ”Äiti hyvä. Koitahan nyt rauhoittua”, Maria sanoi miettiväinen ilme kasvoillaan ja rutisti äitimuoriaan keltaiset tiskihanskat kädessään. Sitten he alkoivat yhdessä parkua elämän julmaa lohduttomuutta ja epäonnea, jossakin ylhäällä hakattiin lattiaan protestiksi.
        ”Ehkä Topi vielä miehistyy tuosta. Ja kuka tietää jos hän vielä vaikka liittyy puolueeseenkin. kaikkea ei voi tietää äiti, joten sureminen on turhaa!”
        Molemmat parkuivat kuin yhdestä suusta ja ylhäällä käynnistyi taas rakennusmiehen diesel-käyttöinen rollaattori.

      • scarabaeus
        Roborob kirjoitti:

        ”Hep! Mä meen avaaman”, Topi sanoi huolestuneen näköisenä. Jos oven takana olisi taas joulupukki ja kettu ja ilves jonka selässä pitkäpartainen tonttu vilkutteli hänelle, niin hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi sitä että tyhjensi puolikkaan Global-lootan viemäriin, mies ajatteli huolestuneena ja sujautti tohvelit jalkaansa kuorsaavan mopsin viereltä. Kädet vavisten Topi raotti ovea ja sulki silmänsä. Kun ovi oli sepposen selällään, hän räväytti silmäluomensa täysin auki ja päästi suustaan tahattoman ähkäisyn.

        Joulupukki heilutti valtavaa kinnastaan ilmassa tervehdykseksi ja hymyili pönäkästi. Samoin teki tonttu paljon pienemmässä mittakaavassa ja ilveksen silmät kiiluivat. Kettu istui rentona ja ovelan näköisenä tuuhean häntänsä vieressä, tutkiva ilme ketun-naamallaan.
        ”Hei kaverit, odottakaas vähän aikaa”, Topi sanoi ja veti ovea kiinnemmäksi ettei anoppi ja Maria olisi nähnyt rappukäytävään. Sitten hän nojasi eteiskäytävän seinään ja pyyhki hikeä otsaltaan.

        ”No kuka siellä oikein oli” Anoppi kysyi mattorulla tanakoissa käsissään. Vaimokin ilmestyi anopin vierelle kasvot yhtenä kysymysmerkkinä.
        ”Gallup – kyselijä. Haluavat kysellä jotakin joulukuusestani”, Topi sanoi kopeloiden samalla hattuhyllyä. Pian hän löysi etsimänsä karvareuhkan ja asetti sen päähänsä, sitten Topi vaihtoi mopsin pureskelemat tohvelinsa talvikenkiin ja sieppasi naulakosta nike – takkinsa ja astui ulos rappukäytävään. Totinen joukkio alkoi astella alas rappusia vakavina ja hiljaisina.

        Sisällä huoneistossa anoppi kurtisti kulmiaan.
        ”Eihän sillä vielä ole edes mitään joulukuusta”, anoppi tokaisi tytärtään katsellen. Maria vain pyöritteli silmiään päässään ja kohautti hartioitaan. ”Tuntemattomat ovat herran tiet”, hän sanoi puoliääneen mättäen samalla tyhjiä tölkkejä muovikasseihin.
        ”Ei siitä Topista taida eläjää tulla! Niinhän minä sanoin jo silloin kun olitte menossa naimisiin”, Anoppi marmatti ja nakkasi mattorullan eteisen lattialle, sitten hän istuutui sen päälle ja nojasi päätään käsiinsä.
        ”Ja niin kuin minä olin toivonut ainoalle tyttärelleni kunnon miestä! Jotakin sellaista, mikä pystyy hankkimaan erinäisiä tavaroita ja saamaan naapurit ja kyläläiset kateellisiksi, niisk!”
        ”Äiti hyvä. Koitahan nyt rauhoittua”, Maria sanoi miettiväinen ilme kasvoillaan ja rutisti äitimuoriaan keltaiset tiskihanskat kädessään. Sitten he alkoivat yhdessä parkua elämän julmaa lohduttomuutta ja epäonnea, jossakin ylhäällä hakattiin lattiaan protestiksi.
        ”Ehkä Topi vielä miehistyy tuosta. Ja kuka tietää jos hän vielä vaikka liittyy puolueeseenkin. kaikkea ei voi tietää äiti, joten sureminen on turhaa!”
        Molemmat parkuivat kuin yhdestä suusta ja ylhäällä käynnistyi taas rakennusmiehen diesel-käyttöinen rollaattori.

        Esukki tarpoi lumessa. Hän oli aivan kylmissään pakkasenpaukkeessa ja toivoi, että se hiilijalkainen ilmastonmuutos viimeinkin yltäisi tännekin. Missä ne kaksi lämpöastetta ja palmunsuhinat nyt olivat? Häh? Hän todellakin alkoi saada tarpeekseen kun kukaan ei kuunnellut, kukaan ei uskonut, että se virasto oli pasahtanut tuhannen säleeksi.

        Mitä nämä ihmiset oikein ottavat todesta nykyisin? Kun kilometrin päässä tapahtuu mullistuksia, niin väännetään vaan kotisoffalla volyyminappulaa ja tuijotellaan väkivaltaviihdettä. Oman kotinurkan mellakoista viis välitetään, neljän seinän sisälle kääriydytään nahisemaan keskenään.

        Aivan turhaa heille siis kertoakaan miten siinä ulkona oli katulyhdyn alla seisoskellut se Lucia tähtituikkivine silmineen ja naureskellen heittänyt hänelle kynttiläkruununsa kuin pelastusrenkaan ja huutanut ilkikurisesti ”Hei sun heiluvilles!” ja kadonnut samantien näköpiiristä. Esukki tietysti siinä eteenpäin juostessaan ihmetteli mitä heiluvia hänessä muka oli, mutta muisti sitten että oli vetäissyt ne punaiset sukkahousut päähänsä jo siellä viraston käytävällä, ettei se kaluunakalle tunnistaisi. Nehän nyt tietysti viipsottivat aika vinkeästi haarat levällään hänen juostessaan kadulla. Päässään punaiset sukkahousut. - Esukki oli tosiaan edennyt kuin aropupu kynttiläkruunu päässään. Mikä hänet oli pistänytkin niin vauhtia täyteen? Kun tarkemmin ajatteli, niin ihan pakko oli olla siinä viraston kahviautomaatissa aivan omat liemiviritykset! Takuuvarmasti Teddy-pomo oli ajankulukseen väännellyt vipstaakeja ja lisäillyt oman makunsa mukaisia liemikuutioita. Sillä jotenkin oli kitalaessa napsannut ja kurkussa luikerrellut hyvän aikaa tuhti turkinpippurimainen hönkäys sen kahvimukillisen nielaistuaan.

        Liikenteen vellova metakka eteni lumipyryssä etanan vauhtia. Joka toisen auton katolla näytti killuvan joulukuusi. Sellainen verkkoon pakattu pötkäle, mitä lie olivat siperialaisia kuusia, amerikkalaisia mäntyjä, tanskalaisia, kiinalaisia, argentiinalaisia... suomalainen joulukuusi taloudessa oli nykyään hyvin harvinainen kasvi täällä nousevan kuun rannikkotasangolla, jossa kaikenlaiset muoviset ja aidot bilehileiset joulukoristeet olivat arvossaan. Pihkantuoksuakin sumutettiin vain pullosta, ja sen sai luvanvaraisesti ja virallisesti suhauttaa jos oli näyttää pyydettäessä tyyppihyväksytyn kassakoneen kuitti.

        Kaikilla nykyisin rasitteenaan tämä mytologinen piilovirtainen egologinen selkäreppu.

        Autojen lyhtyjen loisteessa tanssiva lumihiutalemyräkkä palautti Esukin mieleen viime vuoden jouluranttalin. Toivottavasti tämä joulu olisi puoliksikaan yhtä suloinen. Haikeana sitä muistellessaan tippa linssissä Esukki kurvasi hieman hoippuen roskakatokseen riipaistakseen sukkahousut päästään ja päätti heittää samantien kynttiläkruununkin kierrätykseen.

        Sammunein lyhdyin oli ehkä sittenkin parasta palata Joulupukille kertomaan kaikesta tapahtuneesta. Näin aatonaatonaatonaattona Pukki saattaisi olla hyvinkin korvat kuulolla ja...

      • Roborob
        scarabaeus kirjoitti:

        Esukki tarpoi lumessa. Hän oli aivan kylmissään pakkasenpaukkeessa ja toivoi, että se hiilijalkainen ilmastonmuutos viimeinkin yltäisi tännekin. Missä ne kaksi lämpöastetta ja palmunsuhinat nyt olivat? Häh? Hän todellakin alkoi saada tarpeekseen kun kukaan ei kuunnellut, kukaan ei uskonut, että se virasto oli pasahtanut tuhannen säleeksi.

        Mitä nämä ihmiset oikein ottavat todesta nykyisin? Kun kilometrin päässä tapahtuu mullistuksia, niin väännetään vaan kotisoffalla volyyminappulaa ja tuijotellaan väkivaltaviihdettä. Oman kotinurkan mellakoista viis välitetään, neljän seinän sisälle kääriydytään nahisemaan keskenään.

        Aivan turhaa heille siis kertoakaan miten siinä ulkona oli katulyhdyn alla seisoskellut se Lucia tähtituikkivine silmineen ja naureskellen heittänyt hänelle kynttiläkruununsa kuin pelastusrenkaan ja huutanut ilkikurisesti ”Hei sun heiluvilles!” ja kadonnut samantien näköpiiristä. Esukki tietysti siinä eteenpäin juostessaan ihmetteli mitä heiluvia hänessä muka oli, mutta muisti sitten että oli vetäissyt ne punaiset sukkahousut päähänsä jo siellä viraston käytävällä, ettei se kaluunakalle tunnistaisi. Nehän nyt tietysti viipsottivat aika vinkeästi haarat levällään hänen juostessaan kadulla. Päässään punaiset sukkahousut. - Esukki oli tosiaan edennyt kuin aropupu kynttiläkruunu päässään. Mikä hänet oli pistänytkin niin vauhtia täyteen? Kun tarkemmin ajatteli, niin ihan pakko oli olla siinä viraston kahviautomaatissa aivan omat liemiviritykset! Takuuvarmasti Teddy-pomo oli ajankulukseen väännellyt vipstaakeja ja lisäillyt oman makunsa mukaisia liemikuutioita. Sillä jotenkin oli kitalaessa napsannut ja kurkussa luikerrellut hyvän aikaa tuhti turkinpippurimainen hönkäys sen kahvimukillisen nielaistuaan.

        Liikenteen vellova metakka eteni lumipyryssä etanan vauhtia. Joka toisen auton katolla näytti killuvan joulukuusi. Sellainen verkkoon pakattu pötkäle, mitä lie olivat siperialaisia kuusia, amerikkalaisia mäntyjä, tanskalaisia, kiinalaisia, argentiinalaisia... suomalainen joulukuusi taloudessa oli nykyään hyvin harvinainen kasvi täällä nousevan kuun rannikkotasangolla, jossa kaikenlaiset muoviset ja aidot bilehileiset joulukoristeet olivat arvossaan. Pihkantuoksuakin sumutettiin vain pullosta, ja sen sai luvanvaraisesti ja virallisesti suhauttaa jos oli näyttää pyydettäessä tyyppihyväksytyn kassakoneen kuitti.

        Kaikilla nykyisin rasitteenaan tämä mytologinen piilovirtainen egologinen selkäreppu.

        Autojen lyhtyjen loisteessa tanssiva lumihiutalemyräkkä palautti Esukin mieleen viime vuoden jouluranttalin. Toivottavasti tämä joulu olisi puoliksikaan yhtä suloinen. Haikeana sitä muistellessaan tippa linssissä Esukki kurvasi hieman hoippuen roskakatokseen riipaistakseen sukkahousut päästään ja päätti heittää samantien kynttiläkruununkin kierrätykseen.

        Sammunein lyhdyin oli ehkä sittenkin parasta palata Joulupukille kertomaan kaikesta tapahtuneesta. Näin aatonaatonaatonaattona Pukki saattaisi olla hyvinkin korvat kuulolla ja...

        ..kuulla pilttien kaihoisat lahjatoiveet, mutta oli vain pakkanen.

        Esukki nyyhki surkeana kylmässä roskakatoksessa.
        Virasto oli mennyt, niin kuin koko hänen elämänsäkin. Poissa olivat nyt ne kultaiset ajat, jolloin häneen katsottiin peläten ja kunnioittaen, kuunneltiin hänen jokaista pientä yskäisyäänkin. Miten pienten ihmisten koko tulevaisuus saattoikaan silloin riippua hänen mielialoistaan tai siitä, minkä paperin hän olikaan pinosta pöydälle eteensä nostanut! Valta leijaili kaikkialla hänen työpöytänsä yllä – vaikkakin näkymättömänä – mutta sen saattoi silti aistia yhtä selvästi kuin jos olisi saanut kiväärin perästä päähänsä kelpo tällin. Monesti onnettomat ihmispolot - jotka olivat uskaltaneet tulla hänen työpöytänsä eteen vaikka vain töitä kysymään - laskivat heti katseensa maahan kun hän vain liikahtikin paperipinoja kohti. Siinä vaiheessa kun hän kysyi asiakkaan nimeä ja naputteli sen tietokoneelle, monet alkoivat tahtomattaan nyyhkiä ja niiskuttaa.
        Syyllisyys oli aina ilmiselvää.
        Sen esille tuominen vain kesti kotvasen, mutta sieltä se aina viimein kuitenkin tuli.
        Hänen takanaan seinällä oli ollut suuri muotokuva joka kylpi kohdevalaisimien kirkkaassa, räikeän punervassa valossa ja hahmon mustat ja muhevat viikset jollakin oudolla tavalla vahvistivat hänen voimaansa toimistossa. Valta ikään kuin sulautui hänen ruumiiseensa ja tietokonetta näppäileviin sormiinsa, imeytyi pois hänen edessään vapisevalta uhrilta. Joskus, mutta vain toisinaan, joku onneton halusi saada tietää mitä tietoja hänestä oli kirjoitettu ja olivatko ne edes paikkansapitäviä. Esukkia oli aina silloin alkanut naurattamaan, mutta vaivoin hän oli saanut moisen tunteenpurkauksen aina kuriin ja ainoastaan hymyillyt viraston tyyliin. Useimmat olivat silloin alkaneet suorastaan voihkimaan, jopa vapisemaan siinä epämukavalla tuolilla istuessaan, tarkkailevien silmäparien alla.
        Mutta tiedot, joita hän joskus hyväntuulisuuden puuskan saatuaan toi julki, olivat aina metatietoa. Todelliset tiedot olivat syvemmällä byroon koneistossa, aina siellä asti ja siitä hetkestä kun vastasyntynyt sai numerotunnuksensa. Siellä olivat todisteet syyllisyydestä, mutta siellä oli paljon muutakin. Ne kaikki olivat salattuja, eikä niihin tietoihin saanut kukaan koskea milloinkaan, mutta yhtä päivänselvää kaikille näytelmään osallistujille oli myös se, että ne olivat kuitenkin olemassa. Sitten muuri purettiin ja siirryttiin kolhoositaloudesta sovhoositalouteen.
        Esukki muisteli väristen, miten hänen takanaan toimiston seinällä ollut kuva oli vavahtanut jokaisen moukarin ja taltan iskun myötä. Ihmiset huusivat ja kiljuivat riemuissaan, kilistelivät shampanjaa ja joivat olutta, mutta Esukki tiesi että se kaikki oli vain tarkkaan harkittua näytelmää. Usein iltaisin nukkumaan käydessään suuri, jyrisevä ääni täytti hänen mielensä ja se oli hyväntuulinen ja vakuuttava. Ääni puhui rauhoittavia sanoja ja vakuutti, että vaikka fyysiset ilmentymät purettiinkin pois, hänen valtansa vain kasvoi kaiken aikaa. Koko maailma oli yhtä byroota ja hänen sielunsa lepäsi jokaisen, kaikkein pienimmänkin virkapöydän yllä ja salaa hänen nimeään kuiskailtiin ääni väristen monissa kokouksissa ja seminaareissa. Esukin tuli olla vain kärsivällinen. Globalisaatio näyttäisi vielä voimansa ja sen voiton-fanfaarit vapisuttaisivat vielä maailman perustuksia!
        Ilmastonmuutos oli tällä kertaa avainsana.

      • Roborob
        Roborob kirjoitti:

        ..kuulla pilttien kaihoisat lahjatoiveet, mutta oli vain pakkanen.

        Esukki nyyhki surkeana kylmässä roskakatoksessa.
        Virasto oli mennyt, niin kuin koko hänen elämänsäkin. Poissa olivat nyt ne kultaiset ajat, jolloin häneen katsottiin peläten ja kunnioittaen, kuunneltiin hänen jokaista pientä yskäisyäänkin. Miten pienten ihmisten koko tulevaisuus saattoikaan silloin riippua hänen mielialoistaan tai siitä, minkä paperin hän olikaan pinosta pöydälle eteensä nostanut! Valta leijaili kaikkialla hänen työpöytänsä yllä – vaikkakin näkymättömänä – mutta sen saattoi silti aistia yhtä selvästi kuin jos olisi saanut kiväärin perästä päähänsä kelpo tällin. Monesti onnettomat ihmispolot - jotka olivat uskaltaneet tulla hänen työpöytänsä eteen vaikka vain töitä kysymään - laskivat heti katseensa maahan kun hän vain liikahtikin paperipinoja kohti. Siinä vaiheessa kun hän kysyi asiakkaan nimeä ja naputteli sen tietokoneelle, monet alkoivat tahtomattaan nyyhkiä ja niiskuttaa.
        Syyllisyys oli aina ilmiselvää.
        Sen esille tuominen vain kesti kotvasen, mutta sieltä se aina viimein kuitenkin tuli.
        Hänen takanaan seinällä oli ollut suuri muotokuva joka kylpi kohdevalaisimien kirkkaassa, räikeän punervassa valossa ja hahmon mustat ja muhevat viikset jollakin oudolla tavalla vahvistivat hänen voimaansa toimistossa. Valta ikään kuin sulautui hänen ruumiiseensa ja tietokonetta näppäileviin sormiinsa, imeytyi pois hänen edessään vapisevalta uhrilta. Joskus, mutta vain toisinaan, joku onneton halusi saada tietää mitä tietoja hänestä oli kirjoitettu ja olivatko ne edes paikkansapitäviä. Esukkia oli aina silloin alkanut naurattamaan, mutta vaivoin hän oli saanut moisen tunteenpurkauksen aina kuriin ja ainoastaan hymyillyt viraston tyyliin. Useimmat olivat silloin alkaneet suorastaan voihkimaan, jopa vapisemaan siinä epämukavalla tuolilla istuessaan, tarkkailevien silmäparien alla.
        Mutta tiedot, joita hän joskus hyväntuulisuuden puuskan saatuaan toi julki, olivat aina metatietoa. Todelliset tiedot olivat syvemmällä byroon koneistossa, aina siellä asti ja siitä hetkestä kun vastasyntynyt sai numerotunnuksensa. Siellä olivat todisteet syyllisyydestä, mutta siellä oli paljon muutakin. Ne kaikki olivat salattuja, eikä niihin tietoihin saanut kukaan koskea milloinkaan, mutta yhtä päivänselvää kaikille näytelmään osallistujille oli myös se, että ne olivat kuitenkin olemassa. Sitten muuri purettiin ja siirryttiin kolhoositaloudesta sovhoositalouteen.
        Esukki muisteli väristen, miten hänen takanaan toimiston seinällä ollut kuva oli vavahtanut jokaisen moukarin ja taltan iskun myötä. Ihmiset huusivat ja kiljuivat riemuissaan, kilistelivät shampanjaa ja joivat olutta, mutta Esukki tiesi että se kaikki oli vain tarkkaan harkittua näytelmää. Usein iltaisin nukkumaan käydessään suuri, jyrisevä ääni täytti hänen mielensä ja se oli hyväntuulinen ja vakuuttava. Ääni puhui rauhoittavia sanoja ja vakuutti, että vaikka fyysiset ilmentymät purettiinkin pois, hänen valtansa vain kasvoi kaiken aikaa. Koko maailma oli yhtä byroota ja hänen sielunsa lepäsi jokaisen, kaikkein pienimmänkin virkapöydän yllä ja salaa hänen nimeään kuiskailtiin ääni väristen monissa kokouksissa ja seminaareissa. Esukin tuli olla vain kärsivällinen. Globalisaatio näyttäisi vielä voimansa ja sen voiton-fanfaarit vapisuttaisivat vielä maailman perustuksia!
        Ilmastonmuutos oli tällä kertaa avainsana.

        Esukki havahtui muistelmistaan.
        Hän oli onnistunut nousemaan urallaan, mutta ei ollut saanut maistaa vielä todellista valtaa. Moraalikomissaarin virka suuryrityksessä oli toki ollut antoisaa ja monella tapaa jopa nautinnollistakin, mutta todellinen valta oli jäänyt pelkäksi päiväuneksi ja haaveeksi. Monesti hän oli haaveillut poliitikon urasta, nähnyt itsensä jopa ministerien ministerinä, mutta kauhea lauma pupujusseja oli hyökännyt viraston perustuksien kimppuun ja upottanut sen maahan, ikään kuin sitä ei olisi milloinkaan edes ollut olemassa! Hänen kohdallaan haaveet poliitikon urasta vajosivat yhdessä rakennuksen kanssa maan rakoon. Ja nyt oli vain viheliäinen kylmyys ja tarkoituksettomuus.

        Äkkiä punainen tähti alkoi taas loistamaan. Sen valo lankesi roskakatokseen ja Esukin steariinin polttamille kasvoille.
        ”Ota nyt jälleen kruunusi ja kulje ihmisten parissa nimeäni julistaen!”, ääni jyrisi.
        Esukki vajosi polvilleen banaaninkuorien ja litistyneiden maitotölkkien joukkoon ja haukkoi henkeään tähteä katsellessaan. Kyyneleet valuivat kuin kuuma steariini hänen poskiaan pitkin ja vapisevin käsin hän asetti taas kruunun päähänsä. Pian Esukki loikki taas ihmisten ilmoilla korkeita, parimetrisiä loikkia tehden ja hävisi viimein katuja paarustavien ja äkäisten ihmisten joukkoon sanomaansa julistaen.
        ”No voe ihme tätä Helsinkin meininkijä! Sen kerran kun sitä tulee tytärtään auttamaan joulutohinoissa, sitä sitten ottaa ja törmää tämmöisiinkin!”, anoppi siunaili kädet poskillaan. Maria seisahtui anopin viereen ja katsoi juoksevan ja hyppivän miehen jälkeen. Hetken hänen mielessään vilahti tunne jostakin tutusta, mutta samassa se kuitenkin hävisi.
        ”No siellä kotiseudulla taidetaan harvemmin järjestää tälläisiä juttuja. Performansseja näet”, Maria sanoi ja katsoi ostoslistaansa. ”Enää kymmenen putiikkia jäljellä, eiköhän lähdetä jatkamaan että päästään vielä tänään puistelemaan ne matotkin. Myöhäiseksi menee. Missähän se ukonlurjus oikein hilppaa tälläkin hetkellä, maton puisteluhan oli sen homma!”
        Anoppi vilkaisi tytärtään. ”Niinpä. Eiköhän myö jatketa taas. Käethän tässä seisoessa venyy, on nää pussukat ja säkit niin painavia”


        Kerrostalokombinaatin pihalla olivat veljekset juuri saaneet urakkansa valmiiksi. Työ itsessään ei ollut kovin kummoinen tai aikaa vievä, mutta veljesten aika meni yleensä keskinäisessä tappelun rytinässä. Monesti oli sattunut niin, että toisen sanoessa toiselle jotakin, tämä olikin kuullut väärin ja silloin alkoivat työkalut lennellä ja luuvitosia sadella puolelta toiselle. Mutta kun voimat alkoivat aina viimein loppua, mustelmien peittämät miehet jatkoivat töitään niin kuin mitään kummallista ei olisi edes tapahtunut. Nyt vanhempi ja rotevampi velloksista oli juuri sulkemassa pakettiauton takaluukkua, kun hän oli kuulevinaan talon nurkalta ilkikurista huutelua - ellei peräti suoranaista pilkantekoa. Mies asteli auton sivulle ja vilkaisi äänen suuntaan; talon nurkan takaa kurkisti pikkuinen tonttu punaisessa lakissaan ja vilkutti.
        Sitten kurkisti joulupukki.
        Ja sitten vilahti ketun naama ja häntä.
        Sitten ilveksen.
        Tirskuminen ja naurun tyrske kuului selvästi Paavon pakkasen puremiin korviin ja otsasuoni nike-pipon alla alkoi kipeästi jyskiä. Mies sylkäisi maahan ja jäi katselemaan talon nurkalle, mutta siellä ei liikkunut enää mikään. Naurukin vaimeni.
        ”Reiska! Näit sä saman kuin mä? Kapuas alas sieltä ratin takaa ja tuus mukaan!”
        Reiska oli juuri laittanut auton käyntiin ja tuijotti nyt suu auki hamottaen talon nurkalle. Myös hänen otsansa oli syvillä ja punaisilla kurtuilla. Pian molemmat miehet vaappuivat kohti paikkaa jossa pilkantekijät kaiketi piileskelivät, mutta nurkan takana ei ollut kuin sekalaisia jälkiä lumessa jotka johtivat kohti talon päätyä. Veljekset seisahtuivat ja vilkaisivat kummastuneina toisiinsa, sitten kuului kuinka pakettiauto jo huristeli tiehensä. Vellokset juoksivat auton perään mutta se oli jo kaukana; joulupukin lapanen vilkutti auton oikeasta ikkunasta ja ilves sekä kettu virnistelivät takaluukun lasien läpi. Pihalla alkoi välittömästi tappelu ja juuri korjattu roskakatos kellahti kumoon ryskien.

        ”Korvatunturi, täältä me tullaan!”, joulupukki huusi ikkunasta.
        Topi painoi tallan pohjaan ja keskittyi ohjaamiseen. Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä kun hän oli ollut pakun puikoissa, mutta auto kulki juohevasti kohti pohjoista.

      • Satuilija*
        Roborob kirjoitti:

        Esukki havahtui muistelmistaan.
        Hän oli onnistunut nousemaan urallaan, mutta ei ollut saanut maistaa vielä todellista valtaa. Moraalikomissaarin virka suuryrityksessä oli toki ollut antoisaa ja monella tapaa jopa nautinnollistakin, mutta todellinen valta oli jäänyt pelkäksi päiväuneksi ja haaveeksi. Monesti hän oli haaveillut poliitikon urasta, nähnyt itsensä jopa ministerien ministerinä, mutta kauhea lauma pupujusseja oli hyökännyt viraston perustuksien kimppuun ja upottanut sen maahan, ikään kuin sitä ei olisi milloinkaan edes ollut olemassa! Hänen kohdallaan haaveet poliitikon urasta vajosivat yhdessä rakennuksen kanssa maan rakoon. Ja nyt oli vain viheliäinen kylmyys ja tarkoituksettomuus.

        Äkkiä punainen tähti alkoi taas loistamaan. Sen valo lankesi roskakatokseen ja Esukin steariinin polttamille kasvoille.
        ”Ota nyt jälleen kruunusi ja kulje ihmisten parissa nimeäni julistaen!”, ääni jyrisi.
        Esukki vajosi polvilleen banaaninkuorien ja litistyneiden maitotölkkien joukkoon ja haukkoi henkeään tähteä katsellessaan. Kyyneleet valuivat kuin kuuma steariini hänen poskiaan pitkin ja vapisevin käsin hän asetti taas kruunun päähänsä. Pian Esukki loikki taas ihmisten ilmoilla korkeita, parimetrisiä loikkia tehden ja hävisi viimein katuja paarustavien ja äkäisten ihmisten joukkoon sanomaansa julistaen.
        ”No voe ihme tätä Helsinkin meininkijä! Sen kerran kun sitä tulee tytärtään auttamaan joulutohinoissa, sitä sitten ottaa ja törmää tämmöisiinkin!”, anoppi siunaili kädet poskillaan. Maria seisahtui anopin viereen ja katsoi juoksevan ja hyppivän miehen jälkeen. Hetken hänen mielessään vilahti tunne jostakin tutusta, mutta samassa se kuitenkin hävisi.
        ”No siellä kotiseudulla taidetaan harvemmin järjestää tälläisiä juttuja. Performansseja näet”, Maria sanoi ja katsoi ostoslistaansa. ”Enää kymmenen putiikkia jäljellä, eiköhän lähdetä jatkamaan että päästään vielä tänään puistelemaan ne matotkin. Myöhäiseksi menee. Missähän se ukonlurjus oikein hilppaa tälläkin hetkellä, maton puisteluhan oli sen homma!”
        Anoppi vilkaisi tytärtään. ”Niinpä. Eiköhän myö jatketa taas. Käethän tässä seisoessa venyy, on nää pussukat ja säkit niin painavia”


        Kerrostalokombinaatin pihalla olivat veljekset juuri saaneet urakkansa valmiiksi. Työ itsessään ei ollut kovin kummoinen tai aikaa vievä, mutta veljesten aika meni yleensä keskinäisessä tappelun rytinässä. Monesti oli sattunut niin, että toisen sanoessa toiselle jotakin, tämä olikin kuullut väärin ja silloin alkoivat työkalut lennellä ja luuvitosia sadella puolelta toiselle. Mutta kun voimat alkoivat aina viimein loppua, mustelmien peittämät miehet jatkoivat töitään niin kuin mitään kummallista ei olisi edes tapahtunut. Nyt vanhempi ja rotevampi velloksista oli juuri sulkemassa pakettiauton takaluukkua, kun hän oli kuulevinaan talon nurkalta ilkikurista huutelua - ellei peräti suoranaista pilkantekoa. Mies asteli auton sivulle ja vilkaisi äänen suuntaan; talon nurkan takaa kurkisti pikkuinen tonttu punaisessa lakissaan ja vilkutti.
        Sitten kurkisti joulupukki.
        Ja sitten vilahti ketun naama ja häntä.
        Sitten ilveksen.
        Tirskuminen ja naurun tyrske kuului selvästi Paavon pakkasen puremiin korviin ja otsasuoni nike-pipon alla alkoi kipeästi jyskiä. Mies sylkäisi maahan ja jäi katselemaan talon nurkalle, mutta siellä ei liikkunut enää mikään. Naurukin vaimeni.
        ”Reiska! Näit sä saman kuin mä? Kapuas alas sieltä ratin takaa ja tuus mukaan!”
        Reiska oli juuri laittanut auton käyntiin ja tuijotti nyt suu auki hamottaen talon nurkalle. Myös hänen otsansa oli syvillä ja punaisilla kurtuilla. Pian molemmat miehet vaappuivat kohti paikkaa jossa pilkantekijät kaiketi piileskelivät, mutta nurkan takana ei ollut kuin sekalaisia jälkiä lumessa jotka johtivat kohti talon päätyä. Veljekset seisahtuivat ja vilkaisivat kummastuneina toisiinsa, sitten kuului kuinka pakettiauto jo huristeli tiehensä. Vellokset juoksivat auton perään mutta se oli jo kaukana; joulupukin lapanen vilkutti auton oikeasta ikkunasta ja ilves sekä kettu virnistelivät takaluukun lasien läpi. Pihalla alkoi välittömästi tappelu ja juuri korjattu roskakatos kellahti kumoon ryskien.

        ”Korvatunturi, täältä me tullaan!”, joulupukki huusi ikkunasta.
        Topi painoi tallan pohjaan ja keskittyi ohjaamiseen. Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä kun hän oli ollut pakun puikoissa, mutta auto kulki juohevasti kohti pohjoista.

        Topi naureskeli ratin takana muistellen edeltäviä tapahtumia ja erittäin tyytyväisenä itseensä ja oivalluskykyynsä. Nyt saatiin tämäkin joulu toimimaan, pikku kömmähdyksistä huolimatta!
        Aiemmin kellarissa Joulupukki oli kaivellut housuntaskustaan ryppyisen paperipinkan ja oikoi sitä hämmästyneelle iskälle. Ilves oli lopsutellut korviaan ja raapinut takatassullaan niskaansa keksinmurusten sinkoillessa papereiden välistä. "Muistatko kun lupasit auttaa, nyt olis saumaa ja tarpeeseen tulee," se kurnahti hieman ystävällisemmin kuin iskä oli ennen huomannut. "Mitä, avasin jo sen oven..." mutina hukkui joulupukin rykäisyyn: " Topi Topi Topi, mehän tiedämme, että sinä olet mahtava Kirjailija, oikein isolla Koolla....jos vain saat itsesi ruotuun. Mutta nyt tämä kaljan kanssa läträäminen meni aika överiksi, jopa niin että unohdit kässärisi aivan totaalisesti..." Joulupukki ojenteli hiirenkorvilla olevia rasvatahraisia papereita iskän suuntaan. Siinä samassa hän tunnisti paperit. Viime vuonna aloitettu Joulukalenteritarina!! Ja hän oli unohtanut sen aivan tyystin... "Ei helvata, mistäs nuo löysit? Eikös se Byroo takavarikoinut kaikki siviilien kirjoittamat tekstit?" Joulupukki hymyili partansa takana leveästi. "Ei ystäväiseni, saat kiittää tästä tytärtäsi, pikkuista suloista Miika-Mariaa. Muistatko, kun opetit eräänä harvinaisena isä-tytär-laatuhetkenä sen paperilennokkien teon hänelle ja siitäkös tyttö innostui vääntelemään kaikki mahdolliset paperit Jumbojeteiksi ja Concordeiksi, niin ja Putoleveiksi myös..."
        Iskä raapi korvallistaan ja muisti todellakin. Tyttö oli tehtaillut ja heitellyt lennokkeja niin että joka toinen naapurustossa oli saanut terävän lennokinnokan takaraivoonsa...siitäkös oli tullut ilkeitä mulkaisuja monelta suunnalta.

        "Iskä vilkaisi papereita, läräsi nopealla ja tottuneella kirjailijan kädenliikkeellä koko pinkan ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi. >...sinä iltana Joulupukki pakkasi säkkiinsä villasukat, pienen pussin tähtisädekimaraa ja hyvästeli kyynelsilmin Joulumuorin, Tipsun ja Nestorin....> Iskä nosti katseensa papereista ja kyynel tuppasi silmäkulmaan. Nyt hän ymmärsi. Kaiken. Tarina oli jäänyt aika pahaan paikkaan, kun vaimon työpaikan laivareissulta oli tullut tuliaisiksi nitrokärryllinen muhevaviiksisen miehen kuvittamaa vehnäolutta. Kirjoittaminen oli unohtunut siihen paikkaan, eikä ajatus kyllä olisi kulkenutkaan....
        "Niinpä niin, Topi Topi Topi, niinpä niin. Sinä tiedät, mitä täytyy tehdä seuraavaksi..." Joulupukki katsoi ymmärtävästi iskän punertaviin silmiin.

        Ja iskä otti risaisten verkkareidensa perstaskusta lyhyeksi pureskellun lyijykynän ja pikkuruisen muistiluonnoslehtiön ja alkoi kirjoittaa vapisevin käsin....>Aikaa ei ollut enää hukattavaksi, Jouluun oli enää kaksi yötä. Niinpä Joulupukin täytyi valjastaa citypupujen joukot avukseen ja suunnata kohti Korvatunturia. Omituinen joukkio näki tilaisuutensa tulleen, kun sopivan kokoinen pakettiauto odotteli kuin heitä varten pihamaalla. Pontikkapannu oli viritetty valmiiksi pihisemään ja puhisemaan kellarin pimeimmässä nurkassa, siellä se odotteli palailevia matkalaisia...> Iskä puraisi kynästä vielä palasen ja sylkäisi sen lattialle. Hänen ilmeensä kirkastui. Kynä suorastaan lensi paperilla.
        >Niin suuren ja mahtavan Johtajan ylipuhumiseksi ei löydy maailmasta kuin yksi ihminen, joka saa hänet hiljaiseksi ja herpaantumaan sen verran että vallankaappaus onnistuu. Kukkaan, siis kukaan maailmassa ei ole sellainen moottoriturpa ja asioiden vääntelijä, kuin vanha kunnon Anoppi.....>

        Pakettiauto kaarsi ostoskadulle musta savu pakoputkesta tuprahdellen. Joulupukki kurkisti sivuikkunasta aukiolle. "Siellä, eikun perään!" Pahaa-aavistamattomat jouluostosten tekijät Maria ja Anoppi seisoskelivat aukion laidassa pakaasit käsissään.......

      • Satuilija*
        Satuilija* kirjoitti:

        Topi naureskeli ratin takana muistellen edeltäviä tapahtumia ja erittäin tyytyväisenä itseensä ja oivalluskykyynsä. Nyt saatiin tämäkin joulu toimimaan, pikku kömmähdyksistä huolimatta!
        Aiemmin kellarissa Joulupukki oli kaivellut housuntaskustaan ryppyisen paperipinkan ja oikoi sitä hämmästyneelle iskälle. Ilves oli lopsutellut korviaan ja raapinut takatassullaan niskaansa keksinmurusten sinkoillessa papereiden välistä. "Muistatko kun lupasit auttaa, nyt olis saumaa ja tarpeeseen tulee," se kurnahti hieman ystävällisemmin kuin iskä oli ennen huomannut. "Mitä, avasin jo sen oven..." mutina hukkui joulupukin rykäisyyn: " Topi Topi Topi, mehän tiedämme, että sinä olet mahtava Kirjailija, oikein isolla Koolla....jos vain saat itsesi ruotuun. Mutta nyt tämä kaljan kanssa läträäminen meni aika överiksi, jopa niin että unohdit kässärisi aivan totaalisesti..." Joulupukki ojenteli hiirenkorvilla olevia rasvatahraisia papereita iskän suuntaan. Siinä samassa hän tunnisti paperit. Viime vuonna aloitettu Joulukalenteritarina!! Ja hän oli unohtanut sen aivan tyystin... "Ei helvata, mistäs nuo löysit? Eikös se Byroo takavarikoinut kaikki siviilien kirjoittamat tekstit?" Joulupukki hymyili partansa takana leveästi. "Ei ystäväiseni, saat kiittää tästä tytärtäsi, pikkuista suloista Miika-Mariaa. Muistatko, kun opetit eräänä harvinaisena isä-tytär-laatuhetkenä sen paperilennokkien teon hänelle ja siitäkös tyttö innostui vääntelemään kaikki mahdolliset paperit Jumbojeteiksi ja Concordeiksi, niin ja Putoleveiksi myös..."
        Iskä raapi korvallistaan ja muisti todellakin. Tyttö oli tehtaillut ja heitellyt lennokkeja niin että joka toinen naapurustossa oli saanut terävän lennokinnokan takaraivoonsa...siitäkös oli tullut ilkeitä mulkaisuja monelta suunnalta.

        "Iskä vilkaisi papereita, läräsi nopealla ja tottuneella kirjailijan kädenliikkeellä koko pinkan ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi. >...sinä iltana Joulupukki pakkasi säkkiinsä villasukat, pienen pussin tähtisädekimaraa ja hyvästeli kyynelsilmin Joulumuorin, Tipsun ja Nestorin....> Iskä nosti katseensa papereista ja kyynel tuppasi silmäkulmaan. Nyt hän ymmärsi. Kaiken. Tarina oli jäänyt aika pahaan paikkaan, kun vaimon työpaikan laivareissulta oli tullut tuliaisiksi nitrokärryllinen muhevaviiksisen miehen kuvittamaa vehnäolutta. Kirjoittaminen oli unohtunut siihen paikkaan, eikä ajatus kyllä olisi kulkenutkaan....
        "Niinpä niin, Topi Topi Topi, niinpä niin. Sinä tiedät, mitä täytyy tehdä seuraavaksi..." Joulupukki katsoi ymmärtävästi iskän punertaviin silmiin.

        Ja iskä otti risaisten verkkareidensa perstaskusta lyhyeksi pureskellun lyijykynän ja pikkuruisen muistiluonnoslehtiön ja alkoi kirjoittaa vapisevin käsin....>Aikaa ei ollut enää hukattavaksi, Jouluun oli enää kaksi yötä. Niinpä Joulupukin täytyi valjastaa citypupujen joukot avukseen ja suunnata kohti Korvatunturia. Omituinen joukkio näki tilaisuutensa tulleen, kun sopivan kokoinen pakettiauto odotteli kuin heitä varten pihamaalla. Pontikkapannu oli viritetty valmiiksi pihisemään ja puhisemaan kellarin pimeimmässä nurkassa, siellä se odotteli palailevia matkalaisia...> Iskä puraisi kynästä vielä palasen ja sylkäisi sen lattialle. Hänen ilmeensä kirkastui. Kynä suorastaan lensi paperilla.
        >Niin suuren ja mahtavan Johtajan ylipuhumiseksi ei löydy maailmasta kuin yksi ihminen, joka saa hänet hiljaiseksi ja herpaantumaan sen verran että vallankaappaus onnistuu. Kukkaan, siis kukaan maailmassa ei ole sellainen moottoriturpa ja asioiden vääntelijä, kuin vanha kunnon Anoppi.....>

        Pakettiauto kaarsi ostoskadulle musta savu pakoputkesta tuprahdellen. Joulupukki kurkisti sivuikkunasta aukiolle. "Siellä, eikun perään!" Pahaa-aavistamattomat jouluostosten tekijät Maria ja Anoppi seisoskelivat aukion laidassa pakaasit käsissään.......

        Topi oli saanut auton pysähtymään juuri Anopin ukkovarpaan eteen, kun tämä kuikuili taksia puoliksi kadulla. "Mitä ihmettä, no pitihän se arvata että vävypojan nuljakehan se siinä kaahailee...viattomien ihmisten varpaita metsästelee, mistä tuommonen rytykkä sun alles on ilmaantunut... juujuu menen, menen..." Anoppi oli paasannut kun Topi tuuppasi häntä leveästä takamuksesta ylös autoon. "Olet se sinäkin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ei niitä takseja nyt saa ja linjuritkin onniin täynnänsä että...ja olet sitten Joulupukin napannut kyytiisi, mihinkäs sitä Herra on matkalla, varmaan Korvatunturille!!"

        Joulupukki myhäili partaansa ja nyökytteli tyytyväisenä alituiseen paapattavan ikäihmisen ja hemaisevan Marian välissä. Tipsu istui selkänojalla ja tihrusti nuoliaan lipoen pienestä ikkunasta takatilaan, joka oli turvoksiin lastattu: milläpä muulla kuin pienillä syötävän suloisilla citykaneilla. Pikkuinen tonttu oli ahtautunut Joulupukin takin taskuun ja siellä se piteli korviansa kauhistuneena kovaäänisen täti-ihmisen mekastuksesta. Repolainen oli luvannut pitää vahtia takapaksissa, eikä se ollut vielä hyökännyt yhdenkään jänön kimppuun. Näin kauhun tasapaino ja ehdoton hiljaisuus ja liikkumattomuus säilyi kanien keskuudessa.

        Samaa hiljaisuutta olisi kaivattu kuljettamoon. "Mihinkäs sinä Topi nyt oikein ajelet, ette te täällä päin asu ja kyllä on aika pitkä matka jo menty..." Topi pysäytti auton seuraavalle levähdyspaikalle ja kaivoi muistivihkonja kynännysän verkkaritakin taskusta.
        > Lumipyry oli unettavaa katseltavaa tummuvassa talvi-illassa. Kuljettajan laittaessa pitkät päälle, maisema näytti kuin avaruudelta. Tuhannet teräväkärkiset tähdet vyöryivät tuulilasiin ja pyyhkijöiden hiljainen kitinä ja edestakainen liike sai ostosreissulla väsyneiden naisten silmät lumpsahtelemaan ja päät painumaan rinnoille ja he nukahtivat....>

        Auto jatkoi matkaansa täydellisen hiljaisuuden laskeutuessa. Joulupukki iski silmää, näytti peukkua ja pikkutonttu laski kädet korviltaan. "Tuo paapatin jos mikä on varsin tehokas bioase, hyvä idea Topi!"

        Maisema Korvatunturilla oli henkeäsalpaava. Tykkylumiset puut piirtyivät sinipunaraitaista taivasta vasten, kelmeä kuu hohti kauempana yksinäinen punertava tähti seuranaan. Ilma suorastaan tanssi puhtauttaan ja raikkauttaan, Topi veti sitä sisäänsä syvään huokaisten. Hän puristi Marian kättä ja tunsi kauan sitten hukkaamansa lämpimän kuohahduksen sisällään. Eikä se ollut pilaantuneen oluen aiheuttamaa, tällä kertaa.

        Kettu supatti Tipsun korvaan jotakin ja parivaljakko hävisi auton taakse. Auto heilui ja heittelehti hetkisen ja asettui sitten kuin seinään. Pedot ilmestyivät huuliaan lipoen ja valkoista untuvaista karvaa leukapielissään. "Palkka nääs, pitäähän pedon palkka saada!" Tipsu oikoi koipiaan. "Muuten ne on sitten ohjeistettu", se lisäsi Joulupukin suuntaan.

        Topi piteli Anoppia toisesta ja Maria toisesta käsivarresta, tämä oli vielä pökerryksissä syväunesta. "Nyt mennään, Anoppi tuolla rakennuksessa on yksi tosi ilkeä mies. Arvaas kun se ei kuulemma ikinä syö aamupalaa, pese hampaita eikä käy vaimolle kaupassa..." Topi selitti ja Anoppi oli hetkessä tarkkana. "Kerro lisää!" Silmäpussien yllä alkoi hehkua tuttu katse. Katse, jota jokainen vävy kammoksuu. Topi jatkoi innostuneena: "Ei ole ostanut vaimolle tai lapsille lahjojakaan tänä vuonna..."
        Kolmikko saapui Pukin entisen Päämajan porstuaan. Anoppi oli jo täynnä pyhää vihaa, kun hän kohtasi paksuviiksisen miehen. "Nyt tulet tänne kuule mulla olis pari sanasta sanottavana.." Anopilla oli sateenvarjo mukana ja se heilui kuin miekkailijalla konsanaan. Viiksimies hapuili työpöydän laatikostaan pientä vihreää pallosta, jolla olisi muoria heittänyt, mutta tämä pamautti laatikon kiinni niin että Johtajan sormet rusentuivat väliin."Ja sinä kun et kuulemma ole lahjojakaan ostanut hyi häpeä, HÄPEÄ! Ja varmaan on sinunkin vaimosi koko vuoden sinua passannut ja paaponut...ja ne hampaat pitää pestä joka päivä! Kuuletko! Joka päivä...." Johtaja perääntyi takaovea kohden ja kopeloi hädissään ovennuppia. Tuskaisten sekuntien jälkeen se avautui ja mies juoksi tunturiin. Anoppi heristeli sateenvarjoaan perään, kun mies katosi tummenevaan taigaan.

        Samaan aikaan Joulupukki, kettu ja Tipsu olivat avanneet pakettiauton takaoven ja komentaneet puput viiden riveihin. Ja niitä rivejä oli, silmänkantamattomiin. Käskyn saatuaan puput alkoivat hyvässä järjestyksessä edetä kohti asevaraston nurkkia. Ne alkoivat kaivaa vimmatusti etukäpälillään, lumi lensi niiden pitkien takakoipien välistä. Valkoisten pörröisten pomppijoiden lauma teki hetkessä selvää Asevarastosta ja Suunnittelutoimistosta sekä Edelleenjakeluhuoneesta. Ne vajosivat tumpsahtaen lumeen, valkoinen puuteri pöllähti pakkasilmaan, eikä paikalla ollut jälkeäkään tuhoaseista. Kaiku kertasi siniseltä tunturilta vaimean tömpsäyksen.

      • Satuilija*
        Satuilija* kirjoitti:

        Topi oli saanut auton pysähtymään juuri Anopin ukkovarpaan eteen, kun tämä kuikuili taksia puoliksi kadulla. "Mitä ihmettä, no pitihän se arvata että vävypojan nuljakehan se siinä kaahailee...viattomien ihmisten varpaita metsästelee, mistä tuommonen rytykkä sun alles on ilmaantunut... juujuu menen, menen..." Anoppi oli paasannut kun Topi tuuppasi häntä leveästä takamuksesta ylös autoon. "Olet se sinäkin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ei niitä takseja nyt saa ja linjuritkin onniin täynnänsä että...ja olet sitten Joulupukin napannut kyytiisi, mihinkäs sitä Herra on matkalla, varmaan Korvatunturille!!"

        Joulupukki myhäili partaansa ja nyökytteli tyytyväisenä alituiseen paapattavan ikäihmisen ja hemaisevan Marian välissä. Tipsu istui selkänojalla ja tihrusti nuoliaan lipoen pienestä ikkunasta takatilaan, joka oli turvoksiin lastattu: milläpä muulla kuin pienillä syötävän suloisilla citykaneilla. Pikkuinen tonttu oli ahtautunut Joulupukin takin taskuun ja siellä se piteli korviansa kauhistuneena kovaäänisen täti-ihmisen mekastuksesta. Repolainen oli luvannut pitää vahtia takapaksissa, eikä se ollut vielä hyökännyt yhdenkään jänön kimppuun. Näin kauhun tasapaino ja ehdoton hiljaisuus ja liikkumattomuus säilyi kanien keskuudessa.

        Samaa hiljaisuutta olisi kaivattu kuljettamoon. "Mihinkäs sinä Topi nyt oikein ajelet, ette te täällä päin asu ja kyllä on aika pitkä matka jo menty..." Topi pysäytti auton seuraavalle levähdyspaikalle ja kaivoi muistivihkonja kynännysän verkkaritakin taskusta.
        > Lumipyry oli unettavaa katseltavaa tummuvassa talvi-illassa. Kuljettajan laittaessa pitkät päälle, maisema näytti kuin avaruudelta. Tuhannet teräväkärkiset tähdet vyöryivät tuulilasiin ja pyyhkijöiden hiljainen kitinä ja edestakainen liike sai ostosreissulla väsyneiden naisten silmät lumpsahtelemaan ja päät painumaan rinnoille ja he nukahtivat....>

        Auto jatkoi matkaansa täydellisen hiljaisuuden laskeutuessa. Joulupukki iski silmää, näytti peukkua ja pikkutonttu laski kädet korviltaan. "Tuo paapatin jos mikä on varsin tehokas bioase, hyvä idea Topi!"

        Maisema Korvatunturilla oli henkeäsalpaava. Tykkylumiset puut piirtyivät sinipunaraitaista taivasta vasten, kelmeä kuu hohti kauempana yksinäinen punertava tähti seuranaan. Ilma suorastaan tanssi puhtauttaan ja raikkauttaan, Topi veti sitä sisäänsä syvään huokaisten. Hän puristi Marian kättä ja tunsi kauan sitten hukkaamansa lämpimän kuohahduksen sisällään. Eikä se ollut pilaantuneen oluen aiheuttamaa, tällä kertaa.

        Kettu supatti Tipsun korvaan jotakin ja parivaljakko hävisi auton taakse. Auto heilui ja heittelehti hetkisen ja asettui sitten kuin seinään. Pedot ilmestyivät huuliaan lipoen ja valkoista untuvaista karvaa leukapielissään. "Palkka nääs, pitäähän pedon palkka saada!" Tipsu oikoi koipiaan. "Muuten ne on sitten ohjeistettu", se lisäsi Joulupukin suuntaan.

        Topi piteli Anoppia toisesta ja Maria toisesta käsivarresta, tämä oli vielä pökerryksissä syväunesta. "Nyt mennään, Anoppi tuolla rakennuksessa on yksi tosi ilkeä mies. Arvaas kun se ei kuulemma ikinä syö aamupalaa, pese hampaita eikä käy vaimolle kaupassa..." Topi selitti ja Anoppi oli hetkessä tarkkana. "Kerro lisää!" Silmäpussien yllä alkoi hehkua tuttu katse. Katse, jota jokainen vävy kammoksuu. Topi jatkoi innostuneena: "Ei ole ostanut vaimolle tai lapsille lahjojakaan tänä vuonna..."
        Kolmikko saapui Pukin entisen Päämajan porstuaan. Anoppi oli jo täynnä pyhää vihaa, kun hän kohtasi paksuviiksisen miehen. "Nyt tulet tänne kuule mulla olis pari sanasta sanottavana.." Anopilla oli sateenvarjo mukana ja se heilui kuin miekkailijalla konsanaan. Viiksimies hapuili työpöydän laatikostaan pientä vihreää pallosta, jolla olisi muoria heittänyt, mutta tämä pamautti laatikon kiinni niin että Johtajan sormet rusentuivat väliin."Ja sinä kun et kuulemma ole lahjojakaan ostanut hyi häpeä, HÄPEÄ! Ja varmaan on sinunkin vaimosi koko vuoden sinua passannut ja paaponut...ja ne hampaat pitää pestä joka päivä! Kuuletko! Joka päivä...." Johtaja perääntyi takaovea kohden ja kopeloi hädissään ovennuppia. Tuskaisten sekuntien jälkeen se avautui ja mies juoksi tunturiin. Anoppi heristeli sateenvarjoaan perään, kun mies katosi tummenevaan taigaan.

        Samaan aikaan Joulupukki, kettu ja Tipsu olivat avanneet pakettiauton takaoven ja komentaneet puput viiden riveihin. Ja niitä rivejä oli, silmänkantamattomiin. Käskyn saatuaan puput alkoivat hyvässä järjestyksessä edetä kohti asevaraston nurkkia. Ne alkoivat kaivaa vimmatusti etukäpälillään, lumi lensi niiden pitkien takakoipien välistä. Valkoisten pörröisten pomppijoiden lauma teki hetkessä selvää Asevarastosta ja Suunnittelutoimistosta sekä Edelleenjakeluhuoneesta. Ne vajosivat tumpsahtaen lumeen, valkoinen puuteri pöllähti pakkasilmaan, eikä paikalla ollut jälkeäkään tuhoaseista. Kaiku kertasi siniseltä tunturilta vaimean tömpsäyksen.

        Jouluaatto valkeni kovissa pakkaslukemissa, 25 astetta. Lunta oli toista metriä. Pieni hento käsi hapusi kännykkää yöpöydältä, vielä voisi painaa torkkunappia...eipä voisi, onhan Jouluaatto! Maria nousi istumaan sängyn laidalle ja katseli ulos rullaverhon kapeasta viirusta.
        "Ihana ilma! Voi mikä joulukeli!! Päiväkin jo pitenee..."
        Topi ilmestyi oviaukkoon mukillinen höyryävää glögiä kädessään. Hän katseli vaimoaan hellästi ja uudelleen rakastuneena. "Voi makoile sinä vielä, mulla on puuro jo hellalla ja on siellä mantelikin."
        "Kyllä sulla se manteli tosiaan on!" Maria vastasi hörpäten ihanan terästettyä glögiä. "Taitaa olla omatekosta, voi sua Topi!"
        "Kutsuin muuten naapuripariskunnan joulupäivälliselle, se Sifongin neiti on ihan eri maata, kun sillä on mies..." Topi hypisteli käsissään aamulla saapunutta sähköpostia. Hymy pyrki väkisin kasvoille. Eipä olisi eilen uskonut että kässäri kerkeäisi vielä markkinoille. Mutta kun hän oli hengästyneenä juoksuttanut sen turvamiesten ohi pääkustantaja Eino Sakari Ukille ja tämä oli päässyt sen makuun, niin peli oli selvä. Voitto Topille. "No onneksi meillä on netti ja netistä imettävät tuotteet.." oli kustantaja tuuminut ja saman illan aikana Topin tuotosta oli imetty kohtuullista korvausta vastaan jo miljoonia kappaleita. Itseasiassa vuoden myydyin kirja jäi jälkeen niin paljon, ettei siitä uusia painoksia aiottu ottaa.
        Maria katsoi paperia tärisevin käsin. "Voi juma! Nyt pitää soittaa äidille! Se ei ikinä usko...!
        "Ei sinne tunturiin ole kenttää..." Topi vastasi ilkikurisesti hymyillen "kerkeät kertoa sitten keväämmällä, kun palailee sieltä....."

        Hyvää joulua!

    • ....

      jo-jo-jo-jou-ou-uuuuuuuuuuuuuuuu...................................................

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Kiitos nainen

      Kuitenkin. Olet sitten ajanmerkkinä. Tuskin enää sinua näen ja huomasitko, että olit siinä viimeisen kerran samassa paik
      Tunteet
      11
      3585

    2. MTV: Kirkossa saarnan pitänyt Jyrki 69 koki yllätyksen - Paljastaa: "Se mikä oli hyvin erikoista..."

      Jyrki Linnankivi alias Jyrki 69 on rokkari ja kirkonmies. Teologiaa opiskeleva Linnankivi piti elämänsä ensimmäisen saar
      Maailman menoa
      69
      1896

    3. Hyväksytkö sinä sen että päättäjämme ei rakenna rauhaa Venäjän kanssa?

      Vielä kun sota ehkäpä voitaisiin välttää rauhanponnisteluilla niin millä verukkeella voidaan sanoa että on hyvä asia kun
      Maailman menoa
      542
      1578

    4. Kirjoita yhdellä sanalla

      Joku meihin liittyvä asia, mitä muut ei tiedä. Sen jälkeen laitan sulle wappiviestin
      Ikävä
      81
      1204

    5. Olet hyvin erilainen

      Herkempi, ajattelevaisempi. Toisaalta taas hyvin varma siitä mitä haluat. Et anna yhtään periksi. Osaat myös ilkeillä ja
      Ikävä
      62
      1014

    6. Yksi syy nainen miksi sinusta pidän

      on se, että tykkään luomusta. Olet luonnollinen, ihana ja kaunis. Ja luonne, no, en ole tavannut vielä sellaista, joka s
      Ikävä
      33
      968

    7. Hyödyt Suomelle???

      Haluaisin asettaa teille palstalla kirjoittelevat Venäjää puolustelevat ja muut "asiantuntijat" yhden kysymyksen pohditt
      Maailman menoa
      214
      888

    8. Hyvää Joulua mies!

      Toivottavasti kaikki on hyvin siellä. Anteeksi että olen hieman lisännyt taakkaasi ymmärtämättä kunnolla tilannettasi, o
      Ikävä
      60
      843

    9. Hyvää talvipäivänseisausta

      Vuoden lyhyintä päivää. 🌞 Hyvää huomenta. ❄️🎄🌌✨❤️😊
      Ikävä
      171
      834

    10. Paljastavat kuvat Selviytyjät Suomi kulisseista - 1 päivä vs 36 päivää viidakossa - Katso tästä!

      Ohhoh! Yli kuukausi viidakossa voi muuttaa ulkonäköä perusarkeen aika rajusti. Kuka mielestäsi muuttui eniten: Mia Mill
      Suomalaiset julkkikset
      3
      768
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt