Pitkien kaarien Westö

Ajallisesti huiman kaaren vetäisee Kjell Westö uusimmassaan. Sodanpäättymisjuhlista Fortumin bonusskandaaliin, eli nykypäivään.
Suuret on teematkin, kuin myös eetos ja pikkusen paatoskin.
Ystävyys ja yksinäisyys, kesken jättäminen, kasvu, kestäminen tai luovutaminen. Sopeutuminen siihen mikä lopulta on tärkeintä ja välttämätöntä.
Kaiken keskellä Petos, joka on enemmän, Lupaus.

”Älä käy yöhön yksin

et tiedä mihin siellä törmäät

et tiedä kenen saaliiksi jäät

Pysy täällä luonani

ole janoni, ole juomani

Älä koskaan käy yöhön yksin”
A Wahl

Vain pieni laulunpätkä, jonka ympärille kaikki rakentuu.
Westön Helsinki-trilogia kasvaa tämän myötä neliosaiseksi ja saanee lopullisen kokonsa. Kai?
Pitkäntuntuinen alkupuolisko vaikuttaa hetkittäin edellisten teosten toisinnolta ja lukijaparka on hieman äimänkäkenä kaiken tietopuuron ja musiiikkiviitteiden keskellä. Vallankin jos 60-luvun poplaarimusiikin helmien tunteminen ei ole omaa ydinosaamisaluetta. Jälkipuoliskolla kaikki lopulta selviää, pala palalta ja sekä lukijaa että minäkertojakokijaa koukuttavasti huijaten.

Kaupungin, eli siis vain ja ainoastaan Helsingin kuvaajana Westö nousee liki outipakkasmaiseksi talojen ylistäjäksi. Tosin Westön talot on kuvitteellisessa lähiössä eikä Lauttasaaressa. Eihän Kjell liene ensimmäinen lähiöelämän kuvaaja, mutta tarkkanäköisin. Yhteiskunnallinen konsensus, luokka- ja kielirajojen hämärtyminen, sodan satuttamat miehet, sankariäidit eri keinoineen, kaikkitietävä taistolainen loisteputkisukupolvi ja sen uudet muodot, äärivihreät, saavat oman herkänanalyyttisen kuvauksensa.
Ja näin nopeasti aika valuu käsistä, kuten jo Missä kujemme kerran - teoksen kostonhimoisen, Francon aikaa kaipaavan maanpakolais- Cedricin tai Lucie-tädin.
Unelmista, lojaalisuudesta ja pettymyksistä, siitä tässä pohjimmiltaan on kai kyse. Kansallisen sekä kansainvälisen kehityksen kulminaatiopisteiden tarkasta havainnoinnista huolimatta.

“Ajattelin että sukupolvi toisensa jälkeen kävi läpi saman prosessin. Se astui elämään avoimin ja odottavin kasvoin, vilpittömin aikein. Jokaisessa sukupolvessa toiset karaistuivat, kun taas toiset, kuten Adriana, Ariel, Make Everi ja Pilvi-Pesonen, tuhoutuivat.”

Vain yksi asiavirhe hyppää silmille. Kirjoittaja ensi-illoittaa Exoduksen vuoteen 1967. Oma muistikuvani on paljon aiempi. Ja kun elokuvasta tuli puhe, niin enpä usko kenenkään kykenevän siirtämään valkokankaalle tätä, toteutuksen jäämättä perin torsoksi. Liian laaja ja monitasoinen on taipuakseen edes kolmen tunnin filmiksi.
Ainoa osaaja olisi Donner, jos järki pelaisi ja välineenä 12-osainen tv-sarja.