Kuolemaan valmistautuminen

mies vai nainen ja minkä ikäinen.
Tämä aika ennen kuolemaa on vaikeinta. Kuoleman jälkeen on niin paljon käytännön tekemistä, että siinä menee aika ja tulee uutta ajateltavaa.
Moni joutuu tuohon tilanteeseen, että on vielä pieniä lapsia huollettavana. Sinulle ei ilmeisesti ole, joten siltä puolen pääset kuitenkin helpommalla.
Aina on hyvä verrata omaa asemaansa jonkun muun asemaan. Silloin huomaa, ettei se oma kohta kaikkein pahin olekaan. Joskus sinun on kuitenkin ruvettava hoitamaan asioita. Onko se joitakin vuosia aikaisemmin tai myöhemmin, sillä ei ole suurtakaan väliä.
Jos teillä on sellaisia asioita, joita isäsi on hoitanut niin, kun pystytte keskustelemaan on hyvä puhua käytännönasiat selväksi. Miten hän on ne hoitanut ja miten teidän pitäisi hoitaa niitä.
Jokainen ennen sinua on selvinnyt lähes samanlaisesta tilanteesta, joten kyllä sinäkin tulet selviämään.
Kannattaa muistaa, että työ tekijäänsä neuvoo.

Siis jos ja kun on kysymys kuitenkin luonnollisesta iäätuomasta heikkenemisestä ja elämän päättymisestä on sen todellisuus kutienkin luonnon lain mukainen sekä siten loppujen lopuksi selvää kun se on kulkenut ylitsemme.

Kokemuksena kerron että on traagisen onnettomuuden aiheuttama kuoleman uhka ja läheisenä tätä joutunut kuulemaan pian 15 vuotta lapsiperheessä mutta ei kuitenkaan todellisuudessa ole tätä tullut vastaan. Avun hakeminen ympäri maata sekä samassa yhteydessä kaikesta huolehtiminen on ollut todella rajoittavaa sekä alistanut alleen. Se mikä siinä on hyvää ei kuolemaa ole tullut hänen ragointinaan eikä muutoinkaan mutta ongelma on se miten tämä on muuttanut kaikki lähipiirin ihmiset ja tätän vaikuttanut lisätuhoavasti påitkällä aikavälillä.

Eli jos pois meno on luonnollinen ja tapahtuu sille on luonnollinen keino löytää paikka sisälläsi.

Itselläni on perhettä ja olen asunut jo vuosia erillään vanhemmistani, mutta joudun järjestämään äitini hautajaisia - en tosin yksin. Itse opiskelen parhaillaan ja se "pitää aika hyvin maanpinnalla", ts. pakko ajatella muutakin kuin pelkästään kuolemista ja hautaamista... Ymmärtänen teikän tilannetta ;) Pakko kuitenkin jaksaa - ja jotenkin sitä menee pari kolme viikkoo "robopupuna", mutta monesti sitten iskee tyhjyys tms. Toisaalta sitten jos opiskelee niin on pakko ajatella myös opintoja - mutta jaksaminen voi olla aika paljon kortilla...

Kyllä sitä jaksaa kun on pakko! Ei kai ole muutakaan vaihtoehtoa. Ihminen venyy uskomattomiin suorituksiin surunkin keskellä. Itse hoidin pitkään sairasta lastani, kaikki lopulta meni hyvin. Ei vain pidä jäädä surkuttelemaan, vaikka voimia kysytäänkin. Kaikkea parasta, hengessä mukana-- Äitiliini

Oma isäni kuoli yllättäen sunnuntaina. Tässä hiljalleen on löytänyt lohtua siitä asiasta että isä oli perheen kanssa koko viikonlopun yhdessä ja sai nukkua pois omassa nojatuolissaan.

Se että voit vielä jutella isäsi kanssa on tärkeää. Puhu hänen kanssaan, ei ole pakko puhua sairaudesta. Itselle puhuminen on auttanut paljon, jopa ihan naapureille. Sillä tavalla sitä voi käsitellä hiljalleen.

Ihan ekaksi, hyväksy tilanne ja ole kiitollinen siitä mitä sinulla on ja on ollut. Usko tai älä, kuolema on meidän ystävämme, kuka jaksaisi elää ikuisesti kipuineen.
Kirjoituksessasi on paljon olettamuksia, ei totuuksia. Oletat, että äitisi tarvitsee apua (minkä ikäinen hän on, onko terve, toimiiko pää ja jalat?). Oletat, ettei veljestä ole tukijaksi. Olet sitä mieltä, että isäsi on ollut vahva ihminen. Miksi hän ei uskalla kertoa sairaudestaan edes sisaruksilleeni? Tiedätkö edes, onko vanhempiesi avioliitto ollut molemmille onnellinen vai lopettaako isäsi kuolema jomman kumman piinan? Et voi murehtia äitisi tulevaa hoidontarvetta; hänhän voi vaikka löytää uuden kumppanin. Puhukaa isän kanssa käytännön asiat selviksi, jos hän vielä jaksaa. Apua saa, kunhan sitä vain pyytää, niin hautajaisasioissa kuin muissakin. Ole onnellinen, että veljesi on perheellinen ja ilmeisesti terve, ettei sinusta tule hänen "yksinhuoltaja omaista". Se suhde jatkuisi sitten kunnes kuolema teidät erottaa. Sitten voit olla iloinen siitäkin., että vain toinen vanhemmistasi on kuolemassa, ajattele millaista on tukea molempia yhtä aikaa finaalissa. Onko isäsi hoitolaitoksessa vai hoidatteko äidin kanssa hänet kotona loppuun asti? Sanot, että sinulla on äiti TUKENASI, mutta et tiedä, miten lohduttaa häntä? En ymmärrä yhtälöäsi. Oletko marttyyri? Kuinka paljon pelkäät omaa kuolemaasi? Mieti asioitasi vielä hiukan lisää ja loppujen lopuksi, täähän on vain elämää.

vaan aikaa valmistautua isäsi kuolemaan. Nyt nopeasti "kissa pöydälle" ja talous-,pankki ym tärkeät asiat keskusteluun, ettei äidillesi tule mitään taloudellisia tai muitakaan yllätyksiä papereiden selvittelyissä isäsi kuoleman jälkeen.
Samoin voisitte keskustella miten isäsi haluaisi hautajaisensa hoidettavan? Eikö hän halua sisaruksiaan hautajaisiinsa, kun ei halua heidän tietävän sairaudestaankaan. Haluaako isäsi "räjäyttää pommin" kuolemallaan? Mitä te äitinne kanssa vastaatte isäsi sisaruksille, kun he kysyvät, miksei heille kerrottu? Ehkä sisarukset myös haluaisi hyvästellä veljensä, kun siihen vielä on aikaa?

Itse olin 27v kun mieheni yllättäen kuoli. Selvisin vaikka minulla oli kolme pientä lasta.

Vastaus on tasan 2 vaihtoehtoa joko jaksat tai et.
Kaikki muu mikä jää välimaastoon on sitä mitä teet tai et tee.
isäsi kuoleman jälkeen naapurisi vie roskapussit samaan tapaan kuin ennekin toinen napurisi ulkoiluttaa koiraansa .Vain sinun maailmasi on pysähtynyt muu maailma jatkaa menoaan.
Itse olen leski ja hoidin työni mieheni vaikean sairauden aikana useamman vuoden kuten myös kolme lasta .
Katsoin ison miehen murenemista pieneksi ihmiseksi .
Useat vuodet katosi muistista , onneksi näin sitä henkilökohtaista helvettiä ei jaksaisi käsitellä , edes nyt.
Varmaa on vain se että jokainen elämässään kohtaa surun ja jokaiselle se on erilainen ei suurempi kuin toisen ei pienempi erilainen.
Joko selviät tai sitten et, näin se vaan menee.

Kuulepas. Kyllä sinä selviät. Nyt saatan antaa suoran neuvon ethän loukkaannu? Älä sairasta tulevia tauteja. Tarkoitan sillä sitä että ennakoit kirjoituksessasi monia asioita, suhteessa veljeesi ja muihin asioihin. On tietenkin luonnollista murehtia tulevia mutta mieti onko se kannattavaa. Nyt kehoitan sinua keskustelemaan isäsi kanssa ns. juoksevista asioista. Ja sitten ehkä tärkein asia. Vietä isäsi kanssa aikaa. aurinkoa pilvien lomaan. SMILE WHEN YOUR HEART IS BREAKING!
Ja sitten. On asioita joita et voi muuttaa, hyväksy ne. On asioita joita voit muuttaa. Ole rohkea.

Itse elän samassa tilanteessa ja olen äiti ja meidän perheen isä on vakavasti sairas ja nyt pitäs jaksaa itse ja miten tuen lapsia jotka ovat onneksi aikuisia mut se voima ja lohdutus tuntuu nyt tosi tärkeeltä vaikka kuin sanotaan että selviää... niin olen tätä surua saanut elämän aikaa kokea monta ..
Oma vanhemmat ovat menneet ja paljon tosi tärkeitä läheisiä..
Niin olen huomannat että vaikka sairaus veisi tai olisi äkki kuolema, niin en ole ollut siihen valmis..valmis luopumaan vaan suruun on mennyt aikaa..
Voimia kaikkille muillekin jotka tämän asian kanssa taistelevat...:)

Silloin kun isäni sairastui vakavasti, niin olin vielä poikamies, joten omaa perhettä ei ollut. Mutta jouduin ottamaan ison vastuun äidistäni ja hoidettavista asioista. Veljeni murtui täysin, vaikka oli puheissaan sanonut hoitavansa kaikki.
Joka päivä kävin sairaalassa katsomassa, ja täytyy myöntää, että ei se kivaa ollut.
Sitten kun isäni kuoli, niin ei aikaa ollut suremiseen, kun kaikki asiat piti hoitaa. Surun aika tuli sitten myöhemmin.
Toinen vielä raskaampi aika oli silloin, kun anoppini sairastui, ja vaimoni oli hänen luonaan toisella paikkakunnalla. Silloin hoidin kodin, kaksi pientä lasta ja koiran, työni lomassa. Silloin tuntui, että ei jaksa. Voin todeta, että se oli todella kovaa aikaa. Sen jälkeen olen nostanut hattua yksinhuoltajille, sillä ne tekee kovaa duunia.
Toisinaan teki mieli sanoa vaimolle, että tule jo kotiin, että pää hajoo eikä jaksa. Mutta ihminen on siitä ihmeellinen olento, että se jaksaa yllttävän paljon, ja jaksaa venyä, kun on kriisitilanne.
Vaikka sinusta nyt tuntuu, että et jaksa, niin kyllä sinä siitä selviät. Ei muuta kuin tsemppiä jatkoon, kyllä se aurinko vielä paistaa.

Nii, ihminen on rakennettu niin, että se huolehtii tulevasta, on hulestunut. Ymmärrän. Puhuminen ja ääneen pohtiminen kovastikin auttaisi, ehkä. Mun vaan tuli mieleeni, että jos (korostus sanalla 'jos') kyseessä on syöpätaudit, niin voisit syöpäjärjestöjen sivulta etsiä auttavan puhelimen, myös läheisille on olemassa tukea, käsittääkseni. Sellaiseen saa puhella ja keskustella tilannetta tuntevan kanssa ihan anonyymistikin.

On aika ristiriitainen tuo tilanne, että sairas kieltää kertomasta ja toisaalta omaiset tarvitsisivat kertomuksilleen ja pohdinnoilleen kuulijaa. Ymmärrän silti hyvin sairaana olevaakin.

Voisitko ajatella jättää tilanteen hiupentuman ajattelun vaikka silläkin verukkeella, että uskot sitten saavasi apua ja tukea, myös käytäntöön. Riippuu nyt ihan siitä, minkä lajin potilaasta on kyse ja millaista väkeä sukusi on. Jospa nyt vain jaksaisit sen ajan kun isäsi vielä on täällä keskuudessamme ja jospa jaksaisit jättää myöhemmän pärjäämisen sitten siihen hetkeen. Näen hyvänä, että mietit tilannetta jo nyt ja kirjotat tännekin, mutta sen toteutus ja oma jaksamisesi saattaakin sitten mennä paremmin kuin luulit. Voi tulla yllättävää apua ja tukea tilanteeseen. - Vielä mietin, että etko saisi isältäsi luvan kertoilla asiasta vaikkapa yhdelle parhaimmalle kaverillesi niin, että olisi kuin 'vala', että tämä ei kenellekään kerro eteenpäin, mitä sinulla ja perheelläsi on menossa? Vastaavasti äitisi voisi saada yhden ihmisen, jonka kanssa puhua aiheesta. Näin olisi hienoa ja riittävää, mielestäni.

Unohda koko homma ja jätä asian puiminen sikseen. Lähde vaikka etelään rillutteleen ja tulet uutena ihmisenä sitten hautajaisiin. Näin minä tekisin sinun asemassasi.

koomisia viestejä joillain. Ihme oletuksia. Oma isäni kuoli 2007, ja vaikka olin pelännyt sitä kymmenisen vuotta, oli se silti rankkaa. Anna itsesi olla hukassa, hoida käytännön asiat kuoleman jälkeen koska se auttaa surussa. Pidä kiinni opiskelusta. Muista rutiinit surun keskeläl

Hei,
kuolema on yhtä luonnollin asia kuin syntyminen. Siitä vain puhutaan vielä ihan liian vähän. Hyvä, kun syntymään ja synnyttämiseen liittyvistä asioista ja tunteista puhutaan jo avoimesti ja on mm lehtiäkin ja kirjoja näiltä tiimoilta.

Esim. netistä googlen kautta saa tietoa kuolemaan liittyvistä asioista.

Puhuminen on tosi tärkeää, myös kuolevan kanssa. Voihan olla, että kuoleva haluaa itse järjestää näköisensä hautajaiset tai on muuta asiaa mielessä.

Surussa voi auttaa myös erilaiset sururyhmät ja -kurssit. esim. eri seurakunnat ja El äkeliitto järjestävät näitä. Eläkeliitto esim. Yhtäkkiä yksin - leskeyden kohtaaminen, tiedustelut Annika Toivoniemi-Matsinen, puh. 09-72571199, [email protected]

"Niinkuin on päiväsi, niin on myös voimasi oleva!"
terveisin Blondimummi

Te äitinne kanssa kai hoidatte hautajaisetkin salassa? Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru on puoli surua, joten ihan turhaa marttyyriutta sulkea suru puseroon muka isän halun takia.
On yksi vaihtoehto on toki jäädä toljottamaan käsiinsä ja kastoa mihin se johtaa. Kyllä yhteiskunta teidät sitten korjaa johonkin pilttuuseen. Kärsikää vaiti.

Kuolon haukatessa kauluksesta suurimalle osalle läheisistä sairaus ja kuolon välttämätön likeisyys on suru ja surun läpikäymisen aika. Pahanolon kestolla on taipumus vaihdella kunkin henkilökohtaisista ominaisuuksista ja liitännäissählingistä riippuen.

Ellei äiti kykene huolehtimaan itsestään ilman että joku vaksii häntä vuorokauden ympäri tai osan vuorokautta, siinä tapauksessa on käännyttävä aikanaan tai hyvissä ajoin lääkärin puoleen ja hänen ohjauksellaan vastuuverkoston kautta oikeaan hoitoon ohjaukseen.
Sinun tehtäväsi on hoitaa opiskelusi ja jakaa jaksamisesi delegoiden (tai yrittää delegoida) realistisesti se vastuu, mikä on jaettavissa sukuriitojen kesken lähipiirille.

Elinkaari peijakas tahtoo olla se, että kaaren loppupäässä odottaa jokaista siirtyminen ajan rajan yli suurille porteille. Niin surullista kuin se onkin, meistä aikaan jääneistä luovuttamisen liitty aina meidän täällä puolen eletyt tai suhteeseen liittyvät elämättömät taakat. Ne heijastavat tuskiemme määrään.

Pakollisten asioiden hoito surun keskellä? - Siis hoitolaitos huolehtinee isästäsi? -Sinun välttämätön lie se opiskelu? Ellet jaksa ota breikki, ellet ota breikkiä jaksa sitten. Karsi turha maanisuus, kysy sairaudesta hoitjataholta ja realistisoi taas (siis 2kk annettu elinaikaa?). Ihmeitä on vähän. - Jos ihmettä haluat, rukoile itsellesi voimia jostain ja usko että niitä tulee. Muita ihmeitä tuksin on. Tyhjännauramsieen ei ole syytä, mutta postiivisilla laseilla uskallat kyllä katsoa hetkeä ja etiäpäinkin: on hienoa olla isäsi rinnalla äitisi tukemana, tukea äitiäsi kun hän sitä eniten tarvitsee...ja kun kuolo on käynyt, jäljellehän pakollisena jää hautaus ja lainhuuto. Niistäkin selviää aikas pienillä hösillä. Hautauksesta rahalla. Äidilläsi on mahis tarvitsemaansa huoltoon.
Kyyninen? - En suinkaan, olen vain haudannut sekä vanhempani että lapseni. Elämä on - rajallinen.

Jos läheinen ihminen on avannossa, auttajan täytyy miettiä, miten pitkälle hän voi mennä, ettei itse putoa avantoon. Hänen täytyy siis varmistaa se, että hänellä itsellä on selustajassa apujoukkoja. Jos ei sinulla ole, kuten vaikuttaa, hae ammattiapua. Ja vaikka olisi, hae sittenkin ammattiapua.
Seurakunnan perheasiainneuvottelukeskukset (sanahirviö) ovat sitä varten. On myös yhdistyksiä, esim. syöpäyhdistys, jos isälläsi on syöpä, josta voi pyytää keskusteluapua. Sitä sinä tarvitset. Pääasia, että saat puhua, ettet itse sairastu.
Vertaistuki on ehdottoman tärkeää sinulle myös tulevina aikoina.
yst. terv. P.H. Vaasa

Minä en koskaan hyväksy kuolemaa ja siksi olen aina pelännyt sitä. Mietin, miksi jotkut ihmiset pyytävät että kuoleman ei tarvitse/kannata pelätä vaan pitää nauttia omasta elämästään. En haluaisi koskaan kuulla tuota lausetta ollenkaan, mutta kuolleitten asemassaan minun on pakko hyväksyä kohtaloni, vaikka sydämessäni en tahdo kuolla. Mutta muita vaihtoehtoja ei ole, joten on siis pakko hyväksyä. (puhutaan luonnollista kuolemaa)

Kun se ikävin on tapahtunut niin hautaustoimistot hoitavat kaiken järjestelyn jos niin haluat ja itse suosittelen sitä, olen itse joutunut turvautumaan 5 vuoden aikana 3 ottesseen heidän palveluihinsa ja asiat on hoituneet moitteettomasti. Sinulle jää sitten itse surusta selviytyminen mutta siihenkin löytyy keskusteluryhmiä tai vertaistukea kun vaan jaksaa sitä hakea, kannattaisi ehkäpä selvittää nuo kontaktit kun vielä on asiat jotenkin mallillaan.

Miksi isäsi kieltää, ettei saa kertoa? Juttele hänen kanssaan omista tuntemuksistasi. Toivon, että voit. Miksi veljesi ei ota/ottaisi vastuuta äidistänne? Juttele hänen kanssaan. Terveyskeskuksestanne saattaa löytyä kriisiryhmä, käy kysymässä ja juttelemassa. Kaiken jaksaa, kun on pakko. (Kokemusta on.) Kirjastosta löytyy kirjoja hautausjärjestelyjen hoitamisesta. Ennen kaikkea: älä lopeta opiskeluasi, kysy taukomahdollisuutta, mutta pidä kiinni ammattiin valmistumisesta. Kuka sinun asiasi hoitaa, jollet tee sitä itse. Sanotaan, ettei kellekään anneta suurempaa taakkaa kuin hän jaksaa kantaa. Tätä sanontaakin aikanaan käytin tukipylväänä. Toivon sinulle paljon voimia ja kaipaamiasi keskusteluyhteyksiä.

Moni on täällä jo hyviä vinkkejä antanut, jos niitä nyt niin voi kutsua. Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa että sen sairauden ajan jotenkin vain kestää, ja aina parempi jos sinulla on työ tai koulu johon koittaa paneutua että saa ajatukset välillä edes pois.

Olen itse toiminut läheisen omaishoitajana ja se aika oli todella rankkaa. Koko sairausajan olin kuitenkin uskomattoman energinen ja aikaansaava, vasta läheisen kuoleman jälkeen iski totaalinen väsymys ja tyhjyys. Olisin helposti voinut jäädä kotiin itkemään ja unohtaa kaiken muun, kuten tietenkin aikani teinkin, ja olla palamaatta ihan heti työelämään. Maailma kuitenkin jatkaa pyörimistään enkä olisi sillä tehnyt pidemmän päälle hallaa kuin itselleni.

Kysyjälle siis totean että ne pakolliset asiat kyllä jaksaa hoitaa, koska ne on hoidettava. Surulle ei pidä antaa liiaksi tilaa vielä tässä vaiheessa, kun isäsikin on vielä elossa. Älä huolehdi asioista liian pitkälle, vaan koita nauttia yhteisestä ajasta vielä kun sitä on. Äitisi haluaa varmasti olla vahva isäsi nähden, ja hänen vuokseen. Ehkä jälkeenpäin voitte keskustella tunteistanne ja tilanteesta, nyt äitisi saattaa pelätä romahtavansa jos joutuu kohtaamaan tunteensa ja pelkonsa. Kaikelle on aikansa.

Sinulle itsellesi kehottaisin kyllä puhumaan asiasta ystävillesi, ja jakaa se suru heidän kanssaan. Ymmärrystä saat varmasti ystäviltäsi ja ehkäpä joillain voi olla myös samankaltaisia kokemuksia. Se ettet saa jakaa asiaa sukulaisten kanssa ei tarkoita että sinun pitäisi elää asian kanssa yksin. Jos äitisi näin haluaa tehdä, on se hänen päätöksensä. Entä veljesi? Ettekö voi tukeutua häneen lainkaan? Kerro veljellesi tilanteestasi ja pyydä häneltä apua. Ehkä hän voisi käydä useammin kylässä? Kaksi kuukautta menee uskomattoman nopeasti, ja sitten on enää myöhäistä katua hetkiä jotka olisi voinut viettää yhdessä, olla tukena ja näyttää että välittää...

Toivon sinulle ja perheellesi jaksamista ja voimia. Niin kornilta kuin nuo toivotukset kuulostavatkin, niin voimia silti tarvitaan!

Mieheni sairastui munuaissyöpään v.2001 loppuvuodesta.Sairautta kesti 4vuotta.Hoidin hänet kotona.Hän oli positiivinen ihminen joten se helpotti huomattavasti minuakin ja lapsiani.sain ihmeesti voimia kaikkeen.taistelimme yhdessä elämän puolesta.Itselläni oli asenne että ihme tapahtuu.Uskon ihmeisiin ja asenne oli että mieheni paranee.Välillä olivat voimat vähäiset mutta ei ihan "selkäranka "katkennut.Ystävät olivat suuri tuki tuona aikana.Toisin kuitenkin oli suunniteltu ylhäällä mieheni elinpäivät.Hän nukkui pois ja jäin leskeksi, kahden jo aikuisiässä olevan lapseni kanssa.Aluksi oli pelkoa kuinka selviän kaikista asioista kun yksin jäin.Mutta ihmeellisesti vain selvisin pahimman yli.Elämä jatkuu ja läheisen kuoleman jälkeen on aika jolloin tulee vaan voimaa ja ymmärrystä.Sitä ei voi sanoin kertoa.Uskon että kaikki on edeltäkäsin jo suunniteltu ylhäällä miten itsekunkin on toimittava.Rohkaisen sinua oman kokemukseni pohjalta että selviät kaikesta.Sinulla on oma suru ja äidilläsi oma.silloin ei jaksa paljoa toisen suruun paneutua vaan itsekukin suree tahollaan.Menin srk.n sururyhmään vajaan vuoden kuluttua.Sain vertaistukea sieltä.Suosittelen.Voimia sinulle kaikkeen!

HEI SINÄ SURUNEN



































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































































HEI SINÄ SURUINEN
Meillä kaikilla on elämässämme vaikeita asioita . Ja niistä kaikista vaikein on varmaankin lähimmäisestä luopuminen.Olen itse hoitanut halvaantunutta isääni kotona 24h/ vrk siinä oli mukana minun poikani 10 v ja kehitysvammainen siskoni. Äitini nukkui pois noin 2 kk ennen isäni halvaantumista.Tiedät varmaan että se oli raskasta . Isäni ja äitini olivat jo iäkkäitä mutta siitä huolimatta minäkään en ymmärtänyt MIKSI heidän täytyy lähteä meidän elämästämme . Opetelkaa puhumaan isäsi kanssa niistä kauniista hetkistä mitä olette YHDESSÄ kokea. Opetelkaa myöskin sanomaan kuinka paljon rakastatte toisianne. Koska pois nukkuminen on varmaa käyttäkää loppu aika toisilenne.Pyydä opinnoistasi hieman vapautusta, tilanteen mukaan.Ottakaa myöskin äitinne mukaan ja puhukaa,naurakaa ja halatkaa toisianne. Isälläsi on kovia särkyjä ja kipuja antakaa hänelle lupa mennä,silloin kun on aika.RAKKAIN TERVEISIN IRMELI ! VOIMIA JA LÄMPÖÄ TEILLE . Kirjoittelen myöhemmin muista asioista HALAA ISÄÄSI MINUN PUOLESTANI SEKÄ ÄITIÄSI TUNNET KUINKA PALJON SAAT HEILTÄ VOIMAA JAKSAA !