bibo ja työ

Mää oon kuntoututustuellä elikkä määräaikaisella eläkkeellä. Töihin en enää pysty vaan toivon pysyvää eläkettä.

Kuntoutustuella tällä hetkellä, lääkäri oli sitä mieltä ettei töihin tarvitse mennä vähään aikaan, kun on mennyt niin monta työ suhdetta sairauden takia nurin.

sain työttömyyseläkkeen. Nyt arki kulkee hyvin ottamatta paineita pärjää.
Joku luulee ehkä laiskiaiseksi, mutta kun olen niin niitä töitä kokeillut, luhistun täysin.
En edes sukulaisille ole kertonut tätä sairautta syyksi, koska omassa eläkehaussa painoi myös liikenneonnettomuuden jälkeiset vaivat ja viat.

Moi!

Bipojen työkunto on yksilöllistä. itse olen jaksanut nyt 2 vuotta olla töissä. Bipon töissäkäynti ei ole helppoa, mutta kuitenkin mahdollista, jos lääkitys on suurin piirtein kohdallaan.

"kuinka moni käy töissä tai opiskelee jaksaako sen tehdä?"
Psykiatri ei ottanut kuuleviin korviin eläke asiaa teki itsemurhan sano kakssuuntanen jatkuu koko elämäniän se oli hänen kohdallaan kaks vuotta diagnoosista.

Itse sairastuin bipoon kesken opintojeni 22-vuotiaana. Yllättävvää, syvää masennusta seurasi mania ja sitten taas lammaannuttava masennus.Noina parina vuonna solmin avioliiton ja purin sen, jouduin keskeyttämään opinnot ja vedin ne tauon jälkeen loppuun, olin ensimmäisessä työpaikassani.Reilu 10 vuotta toisessa työpaikassani sujui OK. Sitten tuli pikkumania ja syvä masennus.Sen jälkeen olen taistellut elämässä eteen päin tukevan lääkityksen ja terapian voimin.Minulle pahin aika on keskitalvi. Monesti olen päätynyt sairaalaan syvässä lamassa.
Opiskelin uuden ammatin(sekin meinasi jäädä masennuksen vuoksi kesken). Nyt olen pärjännyt sairaslomitta 4 vuotta. Lääkityksestä huolehdin hyvin. Nyt menee viisi eri lääkettä unilääkkeet, joita on pakko syödä joka ilta.
Hyvin moneen kertaan olen ajatellut, että en toivu työkykyiseksi. Vaan kohta täytän 50 v ja sitkeästi porskuttelen edelleen. Ei kannata luovuttaa, jos vaan vähänkin on toivetta työkyvystä, ainakin ajoittaisesta.

lopetin sairaanhoitajan työn. Ei sovi minulle enää se ammatti. En kestä hoitaa toisia. Pakottaakohan ne nyt kouluun vielä. ? Kohta 50v.

terve. Minä olen koko loppu vuoden saikulla. Niin se on , että hoitotyö ei välttämättä ole se paras meille bipoille. Riippuu tietenkin työpisteestä missä on. Vuorotyö sinänsä jo riski sairauden suhteen. Minäkin olin ahkera ja tehokas, hyvin pidetty ja kehuttu (vaikka itse sanonkin). Mutta tein vuosia vain töitä , jopa viikko tolkulla putkessa ja ei vapaapäiviä lainkaan.
t.sh

Yli 20v. työssä ja nyt lopullisella eläkkeellä.Ensin 300pv sairauslomalla,sitten 1,5v. kuntoutustuella ja viimein 2010 siis eläke.Käytössä 11 eri lääkettä päivittäin,suurin osa päälääkkeitä.Mutta ei se mitään...rauhallisella elämällä ja stressittömyydellä pärjään hyvin ilman suurempia oireita.Kokonaanhan ei niitä pois saa mutta ovathan nuo ainakin loivempia...

HAHa! 26v ja alkaa nyt vasta selvitä asioita. Ite samanlainen työhullu. VITTU! Se on moro!

Oon ollu viimesen 10 vuotta töissä ja pidän tänä kesänä ekaa lomaani! Oon 25 -vuotias II -tyyppi, todettu 3 vuotta sitten.. Mulla loma laukas masennuksen ja ens viikolla pitäs mennä taas töihin.. Taitaa tulla ekat saikut tän takia...

Olen aina kuvitellut olevani työkykyinen ja ylpeä siitä. Kuvitelmani menivät nyt romukoppaan, kun opinnot jäivät henkilökohtaisen kriisin ja sitä seuranneen masennuksen vuoksi kesken.
Sain opiskeluuni jatkoaikaa ja opiskelut aloitin nyt uudestaan syksyllä. Viimeisen parin viikon aikana seurasi uusi romahdus ja nyt olen todella masentunut. Minulla pitäisi alkaa syksyllä vielä työt opintovapaan jälkeen. Pitäisi jaksaa siis opiskella ja käydä töissä samaan aikaan. Eihän siitä tule yhtään mitään, kun ponnistella pitää, että pääsee aamulla edes sängystä ylös. Nyt olen aivan umpikujassa ja kaikki johtuu yhdestä asiasta : masentuneesta mielialasta.

Bipo II todettiin 6v sitten. Opiskelut ja työ on sujunu suunnitelmien mukaan, 3v terapia ja säännöllinen lääkitys piti koossa. Välillä on aamuja, jolloin pitää hammasta purren nousta ylös ja listata mielessään kaikki ne syyt miksi taistelu on sen arvoista. Masennusjaksot näkyy selkeimmin vapaa-ajalla, ei jaksa nähä ystäviä saati harrastaa, ja hoitaa pelkästään pakolliset asiat. Työ on kolmivuoroista hoitotyötä, ja vuorojen epäsäännöllisyys osittain kompensoi epäsäännöllistä unirytmiä - oon kuolemanväsynyt jos joudun tekemään ma-pe 8-16. Työ on niin haasteellista ja mukaansa vievää, että omat murheet ja väsymys jää kyllä ulkopuolelle työpaikalle astuessa. Oli myös kokemus ensimmäisestä kesälomasta, ja sen aikainen väsymys oli kyllä karmeaa. Kai se arki pitää jotenkin koossa. Lohdullista että täällä keskustelussa on muitakin hoitotyön ihmisiä, vieläpä vakituisen toimen omaavia. Itse oon miettiny että jos joutuisin työhöntulotarkastukseen, voisinko saada vakituista paikkaa tämän sairauden vuoksi? Oletteko muut kertoneet sairaudestanne työterveystarkastuksissa tai muuten työyhteisössä?

Olin 3 kk pois opiskeluista ja palasin lääkittynä takaisin. Oli vaikeaa kun lääke väsytti, joten vaihdettiin lääke. Sitten olenkin opiskellut ammattiin ja ollut myös töissä jo 9kk. :) Kaikki hyvin.

Välillä töissä välillä poissa. Näillä mennään.

Hypoissani olen aina työpaikkani hakenut/saanut. Sorrun aina liialliseen työmäärään. Olen sairaanhoitaja. Ensimmäisten masisten yhteydessä työkyky joutuu koetukselle ja teho laskee, Ennen pitkää olen jokaisessa työpaikassani ajatutunut riitoihin kollegojen ja esimiesten kanssa, kun ärtyisyys ja uupumus kasvavat. Sairaslomapäiviä kertyy ja tilanne muuttuu tukalammaksi, jolloin on vaan ajan kysymys, koska sekamuotoisessa paniikki-/ahdistus-/hyperaktiivisuusjaksossani haen taas uutta työpaikkaa ja usein olen paikan saanutkin. Jatkumo on loputon. Olen masennusdiagnoosilla sairastanut, mutta ymmärrystä työnantajalta heruu harvoin, koska saikkuja edeltää aina räjähtävä ja aggressiivinenkin käytös. Oikeaa diagnoosiani ei tiedä kukaan.

Olen sh-opiskelija ja jokaisen kesän olen ollut töissä. 3-vuoro tosin sotkee unirytmin mutta onneksi on vaihtoehtoja. Lääkitys pitänyt vuoristoradan poissa mutta elämä on hyvin harmaata. Tahtoisin lopettaa lääkityksen jotta voisin taas tuntea ja kokea. Aion sen vielä tehdä mutta missä vaiheessa? Muilla kokemuksia lääkkeen lopetuksesta kun elämä on asettunut aloilleen. Olen aina hoitanut työni sairaustumisista huolimatta. Jos vain löytäisin sen 8-16 työpaikan niin voisinkin kertoa sairaudesta. Uskon että sen ansiosta olen se ihminen joka on kokenut elämässä enemmän haasteita kuin "ns. terve". Hyväksyn mitä olen ja elän sen kanssa. T. Vika ei ole päässäsi vaan todellisuudessa.

Kitkuttelen töissä, 28vee mutta lääkkeiden sivuvaikutukset nakertaa työssäjaksamista lähes yhtä tehokkaasti kuin itse sairaus.

Bipot tarvitsee eläkkeen.

9 kk sairausloman jälkeen etsin itselleni uuden työn joka on päivätyötä klo 8-16. Jaksan ja voin hyvin.

Bipo dg sain kesäkuussa 2012 jolloin psykiatri oli sitä mieltä etten koskaan kykene töihin vaan paikkani oliisi kotona eläkkeellä.

Lopetin väsyttävät neuroleptiti ja masennuslääkkeet; palauduin omaksi itsekseni mikä olin ennen masennuslääkkeiden alotusta.

Joten en ole edes vakuuttunut bipo dg, koska kolme masennuslääkettä suurella mg määrällä ajoivat minut aivan omituiseen maailmaan. Tuon vuoksi sain vielä olotilaoja parantelemaan neuroleptejä.

Lääkittynä voin niin huonosti ettei kukaan uskokaan. Itsemurha mielessä, väsynyt, aikaansaamaton, itkeskelvä zombi. Elämään palasi värit, kun lopetin lääkkeet.

Töissä en diagnooseistani tai lääkityksistäni ole paljon puhunut, enkä puhu. Tiedä mitä sitten on edessä kun joskus tarjotaan vakituista hommaa johon vaaditaan tth lääkärin lausunto? Ehken sitten koskaan ota vastaan vakituista hommaa vaan kitkuttelen hoitoalalla määräaikaisia sijaisuuksia tehden?

Eläkkeelle en mielestäni kuulu. Niin kauan kun teen työni huolella, viihdyn työssä enkä saikuttele en näe mitään syytä vetäytyä kotiin makoilemaan.

Oli järkyttävää huomata miten helposti saa bipo dg ja vielä kauheampaa oli tajuta se, miten helposti ihmiset lääkitään zombi kutoon ihan luvallisesti ja tuota kautta sitten tehdään työkyvyttömyyseläkeläisiä.

Olen 40-vuotias ja sain diagnoosin kuutisen vuotta sitten. Olen ollut koko ajan töissä, muutamia lyhyitä sairauslomia lukuunottamatta. Minulla itselläni työ tuo kaipaamaani rutiinia elämään. On syy nousta sängystä, laittautua ja lähteä ulos. Joskus olen masentunut, mutta olen yrittänyt silti käydä töissä, koska kotona masentuisin vielä enemmän. Hypomaniassa olen tosi iloinen ja tehokas. Yritän hillitä itseni.
Työni on ajoittain stressaavaa. Olen vastuutehtävässä. Stressi pahentaa oireitani, joten olen harkinnut vakavasti vastuusta luopumista. Haluaisin myös osa-aikaiseksi. Palkka tietysti laskisi, mutta terveys on minulle paljon tärkeämpää. Stressinsietokykyni on aika huono nykyään.
Työ siis on minulle myös terapiaa, mutta haluaisin karsia siitä pois stressin ja vähentää työtunteja.

Hain ja pääsin eläkeyhtiön kautta uravalmennukseen (noposelle), aloin käymään siellä tammikuun lopussa ja parin kuukaudenkuluttua minulla oli oppisopimuspaikka uudessa työpaikassa. Olin tammikuussa vielä selkävainen ja masentunut bibo, nyt elämä hymyilee, saan opiskelella ammattiin johon haaveilin jo nuorena. Elämä kuitenkin vei nuorena toisaalle ja tein minulle epämieluisaa työtä lähes 20 vuotta, sieltä sitten jouduin pois, kun terveys ei enää kestanyt. Nyt pääsen tekemään työtä, josta oikeasti pidän. Voin suositella lämpimästi muillekin. Uskon, että tämä auttaa minun paranemistani, kun työ ei ole rasittamassa. Ahdistuin todella kun tein ihan väärää työtä mitä olisin halunnut tehdä. Stressi pahensi minunkin töitäni. Onneksi eläkeyhtiö suositteli minulle ulkopuolista apua, tuo oma valmentaja oli hyvä juttu, sillä en tiennyt miten pääsisin työhön, josta haaveilin.

Töissä olen ollut viimeiset 10-vuotta, poissaoloja muutama päivä ja nekin flunssan vuoksi.

Bipoksi minut julistettiin avoeron aikana (ei pettämistä, eikä muutakaan sekoilua, vain eron yhteydessä 6000 euron ottamani laina sai minut masentumaan ja psykiatrin päättelemään minun olevan bipo II)

No laina maksettu ajat sitten pois reilussa puolessa vuodessa...

Lääkkeitä söin aikani, mutta ne teki olon niin kummalliseksi ja hitaaksi, että jätin ne ilman lupaa pois.

Mitään manioita ja masennuksia ei tuon jälkeen ole tullut vaikka niin sitä minulle painottettiin, että nämä vielä iskevät minuun.

Päivätyötä klo 8-16 kiireisessä asiakaspalvelussa ylempänä toimihenkilönä.

Olen hyvin usein miettinyt, että mitäköhän elämäni parhaillaan olisi ollut jos olisin uskonut sitä kahjoa psykiatria ja syönyt nämä vuodet aivotoimintaa lamauttavia lääkkeitä?? Olisin varmasti eläkkeellä kitumassa.

3kk jaksoin töissä. Nyt taas saikulla.

Sain diagnoosin kaksi vuotta sitten 42-vuotiaana ja silloin alkuun olin lähes kolme kuukautta sairauslomalla. Sen jälkeen olen ollut kokopäivätyössä ilman sairauslomia. Olin ennen diagnoosia johtavassa asemassa, josta jouduin sairauden takia luopumaan. Nykyinen työni on vähemmän stressaavaa ja pystyn itse säätelemään paremmin työkuormaa. Minulle löytyi vuodessa sopiva lääkitys, joka on aika pieniannoksinen. Haittoina lääkityksestä on painon nousu ja ajoittain hankalat aamut. Ovat ihan siedettäviä haittoja kuitenkin. Pyrin myös liikkumaan säännöllisesti ja muutenkin noudattamaan säännöllisiä elämäntapoja.

Minä vaihdoin eläkeyhtiön ammatillisen kuntoutuksen avulla vähemmän kuormittaviin tehtäviin, nyt on helpompaa, sairaslomat vähentyneet 90%.

Hoitoalalla ja kuntsarit päällä. Jos saan eläkkeen niin tulen tekee keikkaa (mitä on tarjolla aivan tarpeeksi..) ja sitten eläkettä about 1300e netto. Tohon eläkkeen päälle sellaset 600ecee mitä saa käsittääjkseni tienata nettona niin asiathan ovat okei. Kun ottaa vielä sitten huomioon että eläkeläinen matkustelee junilla sun muilla 50pros. alennuksella ja muut hyödyt niin eipä pidä valittaa. Ei tartte rehkiä mutta pysyy duunissa silti kiinni. Kaikki ovat melko loppu hoitoalalla, ainakin kaikki ystäväni valittavat työtahtia. Jokainen voi myöskin valita...

ollut työelämässä kaksi ja puol vuotta. Nyt oltu viisi kk saikulla, ja loput 7 kk edessä. Sitten en tiedä minne mennään. Kaikki on niin hankalaa, työ stressaavaa ja meni lopuksi siihen että en jaksanut mitään muuta kuin vaan käydä siellä töissä ja loput ajasta makasin enkä päässyt ylös tai kyennyt hoitamaan arkiasioita.

Lukuisien itsemurhayrityksien jälkeen nyt saikulle kun jäin ja tulin kaapista ulos sairauteni kanssa pisti miettimään että pitää ottaa aikaa itselleen ja koittaa saada normi elämä kuntoon jos se edes mahdollista.. bipon lisäksi kolme muuta diagnoosia..

Välillä 5 vuotta töissä ja sit 3 kk depressio ja taas 5 vuotta töissä sit 3 kk depressio
Näin tää mulla menee.
En halua eläkkeelle ja toivon hypojaksoja tai tasasta arkee. En toivo depressio tilaa. Silloin voi kuolla.

15-vuotiaasta asti olen ollut töissä tai koulussa. Bipon takia saikulla joskus 1-2 viikon jaksoja siellä täällä. Joskus on kyllä tullut kieltäydyttyä uudesta jatkosopimuksesta kun on tuntunut siltä ettei voimat riitä työn tekoon, mutta sitten 1-3kk työttömyyden jälkeen olen taas alkanut töitä hakea ja niitä aina saanutkin. Nyt on mennyt jo 7 vuotta samassa työpaikassa, eikä loppua näy.

Minulle työ on aina se yksi tukijalka jonka avulla saan pidettyä elämäni rutiinit paremmin aisoissa. Aamulla jaksaa pahimpinakin aikoina sängystä nousta kun tietää että töihin on "pakko" mennä. Se että kuluttaa 40h viikosta töissä työmatkat on hyvä keino saada päiviin täytettä. Työssä olen myös tekemisissä ihmisten kanssa ja tunnen että elämälläni on jokin tarkoitus. Minä olen joku, joku jonka elämällä on väliä.

Bipo ei ole sairaus ja lääkkeet vain pahentavat oloa entisestään. Ilman lääkkeitä moni varmasti toipuisi työkuntoon ellei ole vaan peruslaiska...

Töitä olen aina tehnyt kun niitä on ollut. Joskus ollut työttömänä jonkin aikaa, mutta niin on lähes kaikki 30-35v ystävänikin olleet.

Bipon takia joskus on sairaslomalla tullut oltua, mutta yleensä sitä on 1-2 viikon sairastelun jälkeen saanut taas sen verran voimia että on jaksanut töihin palata.

Opinnot eivät aikoinaan lähteneet sujumaan ja näin jälkeenpäin olen epäillyt sitä että se akateeminen vapaus oppiskella silloin kun haluttaa ei ainakaan minulle sopinut, sillä kun menojalkaa vipatti niin opinnot jäi kauas taakse ja sitten kun masensi niin ei siitä silloinkaan mitään tullut. Työelämä kaikkine sääntöineen ja velvoitteineen sopii bipolle varmasti paremmin kuin vapaat akateemisen opinnot.

Työelämässä olen ollut teinistä asti. Välillä katkoja opiskelujen ja työttömyyden takia, kuten kaikilla ihmisillä nykypäivänä.

Pari kertaa olen viineisen 15 vuoden aikana jättänyt bipon ero kausista johtuvista syistä hakematta jatkoa määräaikaisille työsuhteille ja sitten anssilla ollessa hoitanut pääkopan kuntoon ja etsinyt uuden työn. Ikinä en ole yli 6kk työttömänä ollut.

Bipo näkyy ainakin itsellä työssä siten että teen kausittain tosi pitkiä päiviä ja sitten joskus voimat eivät tahdo riittää edes sen pienimmän minininkään tekemiseen. Joskus se aamulla sängystä ylösnouseminen ja bussiin meno ovat maratoniin verrattavia henkisiä asioita. Joskus olen ollut sairauslomalla 1-3 viikkoa, mutta en edes joka vuosi. Edellisestä kerrasta 3 vuotta aikaa.

Henkinenkasvu, ikääntyminen, säännöllinen lääkitys, vakaa elämäntilanne, rutiinit, aviomies, tiukka henkinenkuri, liikunta, terveet elämäntavat ja kasvispainotteinen ruokavalio ovat pitäneet bipon aisoissa jo pitkään.

Vain harvoin tulee enää yli- tai alilyöntejä sen takia. Olen oppinut elämään itseni ja tämän sairauden kanssa, vaikka ei se edelleenkään mitään helppoa ole.

15-vuotiaasta oon ollut töissä tai koulussa, aika suuren osan aikaa molemmissa yhtäaikaa. Nyt 50v. Ja aika usein töissä niin "reipas", että työkaverit ihmetelleet, miten jaksat noin paljon töitä tehdä. Oli päivätyö, iltatyö ja aika usein vielä viikonloppuinakin. Jos en ollut töissä olin niin ahdistunut, että en saanut mitään tehtyä. Välillä tuli romahduksia ja suisidiyrityksiä. Mutta sairauslomilla en ollut koskaan, mikä ihmetyttää itseäkin. Olin pitkään terapiassa ja jatkuvasti jokin antidepressantti käytössä, se kai minua kannatteli, Dg jotain ahdistusmasennusta. Ajoittain oli selviä hypomaanisia kausia, joitten seurauksista vieläkin kärsin (velat). Vuosikymmenien aikana älyttömän työnteon kanssa arkielämän rutiinit kadonneet. Jossain vaiheessa tuli oivallus, että taloudellisesti ei ole mitään järkeä tehdä paljon töitä, koska veroprogressio kiristyy niin kovasti, että verottaja vie lisäansiot. Ja olin myös mätkykierteessä. Kun teki paljon töitä, tuli lisäveroja, ja kun taas piti tehdä lisätöitä niitten maksamiseksi, tuli taas entistä enemmän mätkyjä. N. 10v sitten siirryin pelkkään päivätyöhön tosin pitkiä päiviä tehden. 3v sitten tuli romahdus, hakeuduin kokeneen psykiatrin vastaanotolle, ja hänen kanssaan päädyttiin bipo 2 dg, mitä itsekin olin epäillyt pitkään, lääkitys säädettiin diagnoosiin sopivaksi. Ongelmana kuitenkin on energian vähäisyys, saamattomuus. Töissä noin vuoden ajan osa-aikaisesti ja nyt on haettu osakuntoutustukea. Toisaalta omalla kustannuksella myös pitkiä vapaita ja nämä aiheuttavat sitten rahan suhteen ongelmia. Pitkän kesävapaan jälkeen olen palaamassa syksyllä entisiin osa-aikaisiin töihin, jotka rauhallisella tahdilla sujuvat. Minulle on tarjottu toistakin osa-aikaista työtä, paremmin palkattua, jossa myös suurimmaksi osaksi saisin ja joutuisin hyvin itsenäisesti työskentelemään. Työ edellyttäisi myös muuttoa. Toisaalta kovasti houkuttelee tämä toinen työ, ja myös muutto kyseiselle paikkakunnalle, mutta toisaalta pelottaa onko minusta siihen. Romahduksia en kestä enää.

viisikymppinen, töissä suurimman osan aikuisiästä. Mutta viimeisessä maniassa sain lähes kaikki asiani söhlättyä, sanoin itseni töistä irti ja olin sairauslomalla 9 kk, sen jälkeen ilmoittauduin työvoimatstoon ja nyt joku puoli vuotta ansiosidonnaisella. Matalaa profiilia pitänyt, en edes hakenut töitä. Työppäristäkään ei yht.ottoja, työni olisi lähinnä 3-vuorotyötä, ja mulla on lääkärintodistus, ettei vuorotyö käy. Siinä ehkä yksi selitys.

Nuorempana sekalaisia töitä kunnes elämä ja mielialat rauhoittuivat tuossa vähän vajaa kolmikymppisenä ja siitä lähtien vakituinen (pienipalkkainen) toimistotyö kunnallissektorilla. Viihdyn työssäni ja työkavereiden seurassa, joskus mielialojen takia tullut saikuteltua, mutta ei enää viime vuosina.

Lapset ja mieskin löytyy, joten kai tässä ihan hyvin on pärjännyt elämässä vaikka se 80-90 -lukujen vaihde aikamoista myrskyä elämässä olikin ja löysin itseni muutaman kerran medisiiniseltä osastoltakin. Silloin ei ollut huomista, nyt se kaikki on eilistä ja huominen näyttää valoisalta.

Lukiot, yliopistot ja kaiken maailman kurssit on tullut käytyä, työelämässä yhtäjakoisesti 24-vuotiaasta saakka. Joten siinä mielessä tämä sairaus ei ole työhöni vaikuttanut. Mutta toisaalta on ollut myös niitä vaikeitakin jaksoja ja kuukauden parinkin sairaslomia, jotka tosin on usein pelkän työuupumuksen piikkiin laitettu, vaikka kyse on ollut maanis-depressiivisestä johtuvat syyt kun ylikiivasta työputkea on seurannut väsymyskausi.
Nuorempana kaudet olivat lyhyempiä ja voimaakkaampia, joskus 30 ikävuoden jälkeen meno rauhoittui perhevelvoitteiden ja henkisen "voimakkuuden" kasvun myötä. Huomaan kyllä nykyäänkin maanis-depressiivisyydestä johtuvia kausia hyvinkin selkeästi, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa ja löytämään voimia niin aamulla heräämiseen kuin kotiin lehteä lukemaan jäämiseenkin, vaikka mieli tekisi juuri silloin jotain ihan päinvastaista. Tiedän nykyään hyvin tarkkaan sen mikä on minulle normaalia ja mikä epänormaalia mielialaa. Myös mieheni osaa jo tunnistaa sen missä mennään henkisesti ja mitä milloinkin kannattaa tehdä tai jättää tekemättä.
Epäilen että tyttärelläni on tämä sama sairaus mikä minullakin, vaikka mitään virallista diagnoosia ei hänellä olekaan. Muutti kotoa pois jo 16-vuotiaana ja elää itsenäistä elämää kaukana meistä. Toivon parasta, pelkään pahinta. Onneksi kahdella pojistamme ei ole mitään merkkejä tästä, ehkä perineet ne terveet geenit isältään.

Kokopäivätöissä viimeiset 20 vuotta. 1-tyypin bipo. Elämäntapamuutoksella ja lääkityksellä onnistuu. Työpaikat tosin vaihtuu tiuhaan tahtiin mutta sille ei ilmeisesti voi mitään. Temperamentti ja moraali sellainen että mille eläkkeelle ei voi mennä. Pusketaan eteenpäin.

2-tyypin diagnoosi löytyy. Töitä on tullut ahkerasti tehtyä, opintojen kanssa oli aikoinaan todella vaikeaa kun oli liikaa vapauksia. Työelämä kaikkine rutiineineen on turvallinen ja auttaa jaksamaan vaikka muuten maailma kaatuisi niskaan. Jokusen kerran on tullut työpaikkaa vaihdettua tai uudesta määräaikaisen jatkamisesta kieltäydyttyä joista bipoa syyttäisin. Toki eihän sitä silloin välttämättä tiennyt missä syy kun ei vain huvittanut jatkaa tai lähdin suinpäin uuteen työhön syksymään, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna voisin väittää se se oli bipo joka korvaani aina kuiskutteli ja sai minut tekemään mitä tein työpaikan suhteen. Ikinä en ole potkuja saanut vaan aina omasta tahdostani olen työn päättänyt.

Isoisälläni ja isälläni on bipolaarinen, koskaan isäni ei ole sitä kertonut minulle eikä muillekaan lapsilleen. Luultavasti minullakin on..erityisen haastavaa siitä tekee yliherkkyys ja ärtyisyys, sekä tempperamentti. Koulun ja työn olen hoitanut todella täsmällisesti, vaikka väsyin opintojen loppuvaiheessa. Sängystä oli todella vaikea päästä ylös. Olin monta vuotta töissä ja opiskelin samalla..kun työ meni liian hektiseksi niin paloin loppuun muutamaksi viikoksi. Pidän työstä ja haluan löytää työpaikan. Pelottaa vaan jos tämä diagnosoidaan voiko saada pysyvää työsuhdetta? Käsitykseni mukaan nämä asiat eivät kuulu työnantajalle ellei olennaisesti häiritse työkykyä tai työssä ilmene mainittavia ongelmia, niin sitten voi vaikka hoitaa itseään terapian muodossa käymällä siellä. Ja miksi sanoisi haastattelussa, että on bipolaarinen henkilö. Minulla (ja monilla muilla) on kuitenkin hyvä työmoraali ja pyrin kehittämään aina osaamistani ja olen sydämellinen kollegoille. Ainoastaan en siedä moraalitonta käytöstä ja tyhjänpäiväisiä asioita töissä kuunnella..mm. kollegojen iskemistä vaikka työajalla (tätäkin on nähty). Toivottavasti tähän löytyy joku ratkaisu, sillä haluan elää normaalisti ja löytää kumppanin sekä pysyvän työn. Lääkehuuruissa kulkeminen ei oikein sekään nappaa, mutta jos ei muu auta niin on pakko. Tiedän mm. lääkärin, joka on bipolaarinen sekä erään toisen jotka tekevät töitä normaalisti, mutta saattavat uupua hyvin paljon joissain todella stressaavissa tilanteissa. Minust tärkeintä on itse oppia elämään sairauden kanssa, lisäksi hankkia apua kun sitä tarvitsee ja tunnistaa jaksot. Itse en ainakaan tuhlaile juurikaan rahoja tai juo, joten maksimissaan saatan olla bipo 2. Eli jos olet bipo, niin ei kannata luovuttaa opiskeluiden suhteen tai töissä. Vaan hankkia apua ja tehdä itselleen päiväsuunnitelma vaikka, jota noudattaa (samoin myös talouden suhteen, jos on tällainen ongelma)..inhimillinen sellainen. Antakaa itsellenne anteeksi, kyllä se elämä jatkuu silti! Jos ei jaksa kuin opiskella, niin tarpeen vaatiassa tekee tämän. Uskon myös valoterapiasta olevan apua Suomen pimeinä kausina.

Isälläni on bipolaarinen: hän on maailman kansalainen, asunut useissa eri maissa, perheitä perustanut ainakin minun tietojeni mukaan kolme, joista yhden tänne Suomeen. Missään maassa ei ole yli 5 vuotta yhtäjaksoisesti viihtynyt, alkoholia ja rahaa kuluu nykyäänkin kuulemma melko reippaasti vaikka ikää on jo hieman yli 60.

Itse sain diagnoosin 25-vuotiaana, olin sitä jo itse epäillyt isäni diagnoosin perusteella jo vuosia, mutta kyllä se virallinen tieto mielen melko matalaksi veti. Töissä olen ollut kuitenkin aina, aloitin jo 16-vuotiaana ja opiskeluaikoinakin minulla oli aina se 1-2 keikkatyötä vaikka olisin varmaan ainakin näin jälkeenpäin ajatellen ilmankin pärjännyt, työ on ollut ennemminkin keino purkaa liikaa turhautumista ja kun elämä on täynnä velvoitteita ei sekoilla jaksa liikaa, ainakaan kovin usein.

Bipo vaikuttaa edelleen siihen että kaikki on aina kausiluontoista, välillä saa aikaan ilmiömäisiä suorituksia niin työn kuin opiskelujenkin osalta, mutta toisaalta välillä taas ei tahdo saada itseään aamulla edes sängystä ylös, saatika jotain aikaiseksi päivän aikana. Välillä meni nuorempana 15-25v iässä enemmänkin fiiliksen mukaan kaikki, mutta tuon jälkeen kai sitä vain oli jo riittävän vahva että itsensä kanssa jo jotenkin alkoi pärjäämään ja lääkkeiden avulla pahimpia huippuja ja masennuksia tasata.

Kyllä se siitä: uskalla, tee, luota, rakasta ja elä, unohtamatta menneitä katso aina tulevaan

Kyllä töissä ja koulussa olen ainakin itse aina voinut olla, tosin joskus ollut heikompia vuosia ja joskus taas parempia, mutta potkuja en ole bipon takia saanut tai kouluja kesken jättänyt.

Oikea lääkitys elämänhallinta, niin kyllä se siitä :)

Mä olen ollut nyt kaksi vuotta sairaslomalla tyypin II kaksisuuntaisen vuoksi. Taustalla vakava-asteisia masennusjaksoja, joiden vuoksi olen ollut kolme kertaa osastohoidossa. Masennusjaksoihin on kuulunut itsemurhasuunnitelmia, yksi lähes lääkeyliannostus (ystävät tämän estivät..) ja jatkuvia kuolemantoiveita. Olen 24-vuotias. Ennen diagnoosia tein keikkaluontoista työtä ja kesätöitä hoitoalalla. Tällä hetkellä opiskelen sairaanhoitajaksi, mutta opintoni ovat olleet jonkin aikaa tauolla. Jaksoin opiskella ja tehdä töitä hyvin hypomanioiden aikaan, olin todella tehokas ja tunnollinen opiskelija, hauskaa seuraa ystäville. Juhlin melko rankasti ja usein. Masennusjaksojen aikaan taas jaksaminen oli todella heikkoa ja se näkyi opintosuoritusten vähäisyytenä sekä huonompana suoriutumisena (kun aiemmin sain lähes ainoastaan parhaimpia arvosanoja..).

Täällä ovat monet puhuneet lääkkeettömyydestä, mutta itse kyllä vannon sopivan lääkityksen nimeen. Mielestäni kenenkään kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan ei pitäisi olla ilman lääkkeitä, kun sairauden luonteeseen kuitenkin kuuluu, että masennus- ja (hypo)maniajaksot uusiutuvat herkästi. Jonkin aikaa lääkkeiden lopettamisen jälkeen saattaa olla tasaista, mutta jossain vaiheessa masennus tai mania iskee, eikä se sitten enää ole kivaa. Itse en koe lääkkeitä väsyttävänä, enkä ole mikään kävelevä zombie, vaan eläväinen ja tunteva ihminen. Tosin luonteeltani ole normaalitilassa melko energinen, sosiaalinen, hymyilevä ja pirteä. Tätä puolta minusta eivät lääkkeet millään lailla syö pois.

Kohta kaksi vuotta saikulla. Pitäisi aloittaa työkokeilu, mutta pelkään sitä ja luulen etten kauaa jaksa sitä. Kokeiltava kuitenkin on. Rahat on tiukilla mutta pärjään paremmin näin kotona.

En ole ollut päivääkään sairaslomalla, koko ajan töissä ja ilman "bipolääkitystä". Ainoat työttömyysjaksot liittyivät opinnoista valmistumisen jälkeiseen aikaan, kun en heti saanut töitä valmistumisen jälkeen. Tosin mm. tämän takia epäilen koko diagnoosin paikkansapitävyyttä.

Olin vuoden sairaalassa, minkä aikaiset sekavuustilat ja lääkkeillä sedatoinnit tekivät pahaa hallaa esim. muistille ja tarkkaavaisuudelle, minkä takia rasitun mitättömistä asioista ja stressinsietokykyni on erittäin alhainen. Koskaan ei ole tarjottu neuropsykologista kuntoutusta kognitiivisiin ongelmiin, enkä tiedä voiko näitä enää edes korjata. Nyt sairauslomaa takana neljä vuotta, pieniä projekteja olen puuhannut, esim. yrittänyt kahdeksantuntista työviikkoa. Haen yliopistoon ja toivon, että pääsen sitä kautta rauhallisemman ja joustavamman työelämän pariin, kun opiskelen vähitellen itseni sieltä pois. Mutta toistaiseksi näyttää tosi synkeältä.

Muutaman kerran on tullut se 1-2 viikon saikkujakso otettua kun on mennyt elämä päivittäiseksi itkeskelyksi, mutta aina tuosta on toivuttu ja sorvin ääreen palattu.

Minulla nuo bibon aaltoilut ovat hyvin pitkiä, joskus menee vuosikin "nosteessa" ja sitten pari vuotta alakuloisuudessa, mutta ne kovimmat sairaanloiseksi menevät apatiat tai maniat eivät koskaan ole olleet se minun juttuni. Tai no kerran teininä kannabiksetä, kaljasta ja biposta johtuen osastollakin kävin, mutta se menee enemmänkin nuoruuden hölmöilyn piikkiin kuin minkään muun.

Osa-aikatyössä ja osakuntoutustuella 2,5 v on vierähtänyt. Näyttää että näin pärjään työelämässä. Dg on 2 tyypin bipo.
Sairaslomia on tuskin nimeksikään, mutta "sintua" on välillä pitänyt että olen jaksanut masennuskausina töissä. Myös lääkekokeilut ovat vieneet terää vaiheittain työkunnosta. On oma projektinsa hyväksyä se että tekee osa-aikaista ja on joutunut luopumaan normaalityöntekijän roolista. Työterveyslääkäri ei kohdallani muuhun suostunut, mutta jälkeenpäin ajatellen, hän on tainnut olla viisas!

Useampi tutkinto on sairaudesta huolimatta, kiitos kysymästä

Jännä kun ihmiset ihmettelevät: "miten voi olla niin raskasta käydä töissä?", he eivät koe elämää kuten bipolaari, ihan kuin se olisi joku vamma! Ei se ihminen voi sille mitään, ihminen hän silti on. En tiedä, mutta epäilen tuota omalla kohdallani, sillä isälläni on se myös. Vihaan ihmiaruuhkia ja meluisia työpaikkoja, Parhaiten minulle sopisi se, että tekee töitä omassa rauhassa ja omassa sopessa. Minulle työ on tärkeä asia ja olen ahkera ja keskittyväinen, en vaan jaksa ihmisiä ja ruuhkia. Pienet vuorovaikutustilanteet ovat ok. Kouluissakin aina vihasin muita oppilaita, tiellä vaan, vaikka arvosanat ovat aina olleet huippuluokkaa. Se on minun polkuni ja opiskeluni tai työni, ei heidän. Siksi ylipäätään olen ollut töissä tai koulussa, itseni takia. En toisten takia. Vihaan myös ääniä ja kirkkaita valoja, sekä kärsin paniikkihäiriöstä. Ja nyt jos joku vielä kysyy mikä siinä on niin vaikeaa niin tässä vastaus.

Minulla on tyypin 2 kaksisuuntainen ja olen ollut työelämässä kohta 20 vuotta. Välillä on pitkiä suht tasaisia jaksoja ja sitten välillä uin hyvin syvissä vesissä enkä ole välttynyt sairauslomilta. Mutta minulla on ollut onni saada kaksi kertaa Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa ja niiden välissä sain käydä kaupungin psykologilla ja olen itsekin maksanut terapiakäyntejä. Uskon, että tämän ansiosta olen jaksanut käydä töissä.
Rohkaisuksi teille nuorille äskettäin sairastuneille sanoisin, että tämän taudin kanssa oppii elämään. Aluksi se on vaikeampaa, koska ei kunnolla tunnista vaaranmerkkejä ja ehkä haluaakin vähätellä niitä. Hyvä yöuni on kaiken perusta, sitä pitää vaalia ja puuttua heti, jos se häiriintyy. Tasainen, stressitön elämä olisi myös tärkeää, mutta kukapa meistä siihen voisi täysin vaikuttaa. Toivon voimia ja mielenrauhaa kaikille kohtalotovereilleni!