--- osa 1.

Istun autossa. Katson ulos ikkunasta. Ynähdän ääneen. Puita! Paljon havupuita joka puolella.
Laitan kuulokkeet korvilleni ja suljen silmäni. Muistelen miltä näytti Helsinki, kotini. Kuvittelen koulun, Saran ja Nellin ja koko muun entisen luokkani. Räväytän silmäni auki kun kuulen äidin äänen.
-Katso Adalmiina, uusi koulusi! äiti sanoo ja vilkaisen ulos.
- Kuin vankila.. mumisen hiljaa.
"Koulu.. ei voi olla!" ajattelen.
Helsingin ylä-aste oli ollut kaunis vanha keltainen puutalo. Kempeleen oli harmaa möykky.Sen edessä olevasta pyörämäärästä päättelin siellä olevan satoja oppilaita.
Ajoimme muuttoauton perässä kirkon ohi. Suljin taas silmäni aj laitoin kuulokkeet korville.Pian olimme kuitenkin jo perillä.
Katsoin taloa. Pidin hämmästykseni salassa, olin päättänyt olla kapinoiva ja vihainen muutosta. En halunnut asua kylässä, vaan Helsingissä, kaupungissa.
Talo oli valtava. Se oli kaksikerronksinen ja valkoinen. Piha oli suuri. Näin suurta en ollut helsingissä nähnyt.Muuttomiehet alkoivat raahata tavaroita ulos. Juoksin vanhempieni luo.
-Auta purkamisessa, Aada, isä sanoi. Hän oli alkanut kutsua minua Aadaksi, mikä oli mielestäni vain hyvä asia.
Isä antoi minulle suuren kukkaruukun. Vein sen ulko-oven viereen. Ovi oli auki. Menin sisälle. Aloin kierrellä taloa. Se oli valtava! Kiipesin portaat ylös yläkertaan. Löysin parvekkeen ja menin sinne. Katsoin ylöspäin. Näin ikkunan.
"Ullakko..." ajattelin.
Menin takaisin sisälle ja aloin etsiä portaita. Näin seinään upotetut tikkaat. Kiipesin ne ylös ja pääsin parvelle.
Parvi oli suuri punaseinäinen huone. Menin ikkunan luo. Katsoin alas.
Näytti hiukan kuin katsoisi alas kerrostalon ikkunasta.
-Wau.. kuiskasin ihailevasti.
-Pidätkö uudesta huoneestasi? äiti oli kiivennyt parvelle.
Nyökkäsin myöntävästi ja hymyilin.
Viikko kului nopeasti. Olimme vihdoin saaneet kaikki tavarat purettua. Istuin huoneeni sängyllä lukemassa Suosikkia. Nappasin sen välistä julisteen.
Teippasin seinälle Musen julisteen. Kuulin äidin kutsuvan minua. Menin alakertaan.
-Vilkaisehan kelloa. Se on jo yksitoista! Mene nukkumaan, sinun on mentävä huomena kouluun.
- Oletko jo valinnut vaatteesi? äiti jatkoi.
- Juu.. murahdin.
Kouluun! Menin takaisin huoneeseeni. Kaivoin kaapista mustat farkut ja ikivanhan harmaan hupparini. Nakkasin ne tuolille ja vaihdoin yöpuvun. Laitoin herätyskellon herättämään minut kuudeksi ja menin nukkumaan.
Heräsin kelloni pirinään. Huitaisin sen lattialle ja vetäisin farkut jalkaan. Menin keittiöön. Otin jääkaapista jogurtin ja menin katsomaan televisiota. Nakkasin purkin pöydälle ja menin vessaan siistimään mustaa kajalmeikkaustani ja kampasin pitkät punaiset hiukseni.
Sen jälkeen menin sulkemaan television ja vedin hupparin päälle. Otin laukun ja lähdin kouluun.
-Huomenta kaikki. Tässä on Adalmiina.
Mulkaisin parrakasta opettajaani. Hän ei näyttänyt huomaavan sitä.
Opettaja käski minut istumaan luokan perälle vampyyrin näköisen tytön viereen.
-Hei. Olen Aada. sanoin tytölle.
Tyttö säpsähti. Hän vilkaisi minua nopeaa ja käänsi päänsä pois. Hän otti kirjan laukustaan. Tyttö vetäisi paperin kirjan välistä ja alkoi tihrustamaan paperille jotain. Yritin nähdä mitä hän kirjoitti mutta hänen hiuksensa olivat edessä.
Näin hänen kuitenkin kirjoittavan jotain. Hyvin kauniilla vanhanaikaisella käsialalla.
Opettaja tömäytti eteeni paksun pinon kirjoja. Sitten hän katsoi vieressäni istuvaa tyttöä.
- Taitaa olla runotyttö taas vauhdissa. Annahan lappu minulle ja neuvo Adalminaa, hän sanoi ankaraan sävyyn.