Kaikki alko siitä ko mun isä sano mua sellaseksi "pikku pullukaksi". Mä olin sillon 10v. Mä en koskaan sanonu sille miten paljo se loukkas,mutta sen jälkeen mä aloin viettää iltoja peilin edessä miettien että olinko tosiaan läski.
Myöhemmin ko mä siirryin yläasteelle terveystarkastus oli viimenen pisara. Se terkkari sano että mä oon vähän tukeva,mutta että mun ei tarvis ainakaan viellä alkaa laihduttaa. Mä punastuin,niin paljo se hävetti. Mä kehittelin kaiken maailman kuvitelmia miten se terkkari naureskelee mun maikkojen kans sitä miten läski mä oon.Läski ja tyhmä.Mä en koskaan oo ollu hyvä koulussa,keskiarvo jotain 7 suuntaan. Mä päätin alkaa laihduttaa. Aluksi mä sorruin monta kertaa,paastosin ensin päiväkausia ja sitte jonain päivänä hotkin kaikkea mahdollista. Koskaan en oksentanu. Paino heitteli reippaasti. Sitte yks kaunis päivä mulla pimahti lopullisesti. Päätin vaan että en enää syö. Aloin mehuvesi dieetille,sillon tällön sallin itselleni leivän,mutta sen jälkeen tuli tosi huono omatunto. Kuukaudessa mä laihduin 56 kilosta 45 kiloon,ja se huomattiin. Mut passitettiin terkkarille punnitukseen. Terkkari siunaili aikansa ja anto lopulta lähetteen yleislääkärille. Mun mielestä mussa ei ollu mitään vikaa,mä halusin vaan olla laiha. lääkärissä mulla todettiin anoreksia nervosa. Jouduin alottamaan joka viikkoset punnitukset ja terapiakäynit. Aina ennen punnitusta join älyttömästi vettä jotta saisin vähän enemmän painoa,että en joutuis sairaalaan. Mun paino oli siinä 40-42kg,heitteli aika paljo. Jos se olis pudonnu alle 40 olisin joutunu sairaalaan. Varmaan ne epäili että mä hämäsin niitä lääkäreitä jotenki,koska yks kaunis päivä ne tuli hakeen mut kesken koulupäivää punnitukseen. Mä en ollu osannu varautua siihen koska mun punnitus aika olis oikeesti ollu vasta parin päivän päästä. Mulle iski kauhee paniikki,mä en halunnu sairaalaan mutta tiesin painavani alle 40. Yritin päästä vessaan ett olisin voinu juoda vettä,mutta ne ei päästäny. Sano että siinä punnituksessa ei menis kauaa. Kauhuissani mä riisuiduin ja astuin puntarille. 38.5kg. Ne sano vievänsä mut samantien sairaalaan. Mä vastustin,mutta koska mä olin alaikänen ja mun vanhemmat oli tehny sopimuksen jonka mukaan mut pitää viedä pakko hoitoon jos painan alle 40kg,mun vastukset kaiku kuuroille korville. Mut saatiin autoon,mutta en suostunu tuleen sairaalan pihassa pois siitä Istuin vaan ja ilmotin että en liikkuis mihinkään. Tyynen rauhallisesti se lääkäri setä nosti mut syliinsä ja kanto sisään mun rimpuilemisesta ja kiljumisesta huolimatta. Mut suljettiin huoneeseen jossa mä aikani huusin ja riehuin. Mun vanhemmat toi mulle mun kamat kotoa. Ne yritti puhuu mulle mutta mä en ollu kuulevinani. Istuin vaan ja tuijotin ulos. Vannoin tappavani itseni heti ko pääsisin sieltä pois.
Mä vihasin sitä paikkaa.Mä en saanu liikkua jos en syöny. Koko ajan oli joku vahtimassa. Jos söin,sain liikkua,mutta sillonki joku koko ajan valvo mun tekemisiä. Mä tunsin olevani vanki. Psykologille en suostunu puhuun mitään,lääkäreille kiukuttelin,paiskoin ruuat pitkin seiniä ja haukuin kaikki pystyyn. Mun papereissa luki "kieltäytyy täydellisesti kaikesta yhteistyöstä sekä lääkäreiden että vanhempiensa kanssa,vaaraksi itselleen." Kavereita mä kielsin tulemasta,mun bestis tuli kerran mutta mä olin sille niin ilkee että se lähti itkien pois. Ko se oli lähteny mäki itkin. En mä halunnu satuttaa sitä. Mulla oli vaan niin hemmetin paha olla. Hoitaja joka oli sillä kertaa vahtivuorossa ja näki mun kyyneleet totes että itku oli ensinmäinen merkki mun inhimillisyydestä,siitä että mä en oo mikään hirviö. Mä heitin sitä kukkaruukulla,mutta en osunu.
Mä inhosin itseäni. Mutta mä keksin loistavan suunnitelman. Mä tiesin pääseväni pois heti ko mun paino nousis yli 45kg. Sillon mä painoin 39kg.
Aloin syödä,paino nousi ja lääkärit oli tyytyväisiä. Parin viikon päästä mä painoin just ja just 45kg. Sain luvan lähteä. Mun teki mieli itkeä ilosta. Mutta mä en itkeny.
Kotona alko kaikki mennä samantien huonosti. Koulu ei kiinnostanu,kaverit mä torjuin,raivosin vanhemmille. Ilmotin vihaanani kaikkia. Eniten itseäni. Aloin laihduttaa. Salaatinlehti päivässä,en uskaltanu edes juoda paljoo,olin saanu jostain päähäni että vesiki lihottaa.Paino putos 37 kiloon. Viikon päästä ko tulin koulusta kotiin mua odotettiin keittiössä. 3 lääkäriä ja mun vanhemmat istu keittiön pöydän ääressä. Mä arvasin heti että mua oltiin taas viemässä. Ne oli ovelia,lääkäreiden auto oli takapihalla niin että mä en aavistanu mitään.Ko mä näin ne,yritin juosta karkuun mutta ne sai mut kiinni. Taas kerran mut raahattiin väkisin sairaalaan. Mun äiti itki koko matkan,isä istu hiljaa,yks niistä lääkäreistä piti mua sylissään että en hyppäis kyydistä tai muuta sellasta,mä kiroilin ja uhkailin soittaa lastensuojeluviranomaisille,varmasti oli olemassa joku laki joka estää kohtelemasta mua näin. Se lääkäri lupas että mä saan jutella lastensuojeluviranomaisen kans heti ko oltais perillä. Se piti lupauksensa. Mutta se keskustelu oli mulle pettymys. Se tyyppi sano vaan että mut on oikeus ottaa pakkohoitoon koska oon vahingoksi itselleni.Kuulemma täysikäsenki saa ottaa pakkohoitoon jos se on vaaraksi itselleen tai muille.
Mä en tällä kertaa joutunu oleen yksin huoneessa. Pääsin samaan huoneeseen mua 3 vuotta vanhemman tytön kans joka kans sairasti anoreksiaa. Se yritti olla mulle ystävällinen,mutta mä torjuin sen. Jonkulainen yhteys meidän välille silti synty. Se ei koskaan riehunu lääkäreille,ja pyysi muaki oleen monta kertaa riehumatta. Se kuulemma vaan hankaloittais mun tilannetta. Mä en uskonu sitä. Mä en ikinä,en ikinä alistuis lääkäreiden tahtoon. Mä taistelisin viimeseen hengenvetoon asti.
Parin viikon päästä se tyttö kuoli. Sen sydän vaan ei enää kestäny.Hoitajat itki,se oli niiden mielestä ollu niin sulonen tyttö. Ja kamalan nuori. Se oli 19,mä 16v. Mä mietin että itkiskö kukaan jos mä kuolisin. Ei varmaan. Mä itkin kans salaa. Mua pelotti. Mitä jos mäki kuolisin? halusinko mä oikeesti sitä?
Siitä alko mun toipuminen. Se kesti kauan,yli puoli vuotta. Nyt mä oon 17, 154/46. Pahimmillani mä painoin vaan 32kg. En oo ollu pitkään aikaan sairaalassa,mutta punnituksessa joudun käymään edelleen. Oon alkanu pitämään ihmisitä uudelleen,mulla on ystäviä ja vanhempienki kans tuun paremmin toimeen. Oon nyt peruskoululinjalla ja ens vuonna alotan maaseutuoppilaitoksessa. Musta tulee eläintenhoitaja,luultavasti pieneläintenhoitaja. Mä oon aina rakastanu eläimiä,ne hyväksyy mut sellasena ko mä olen.
Mä en voi koskaan saada lapsia,mulla on erilaisa puutostauteja,multa on lähteny hiuksia,kynnet on haurastunu jne. Oon vielläki alipainonen,mutta en niin pahasti. Mä elän toivossa että joskus viellä paranen kokonaan. Mä oon kiitollinen mun vanhemmille,lääkäreille ja kaikille jotka ei luovuttanu mun kans. Eityisen kiitollinen mä oon Mirjelle,tytölle joka kuoli ja avas mun silmät.
Kommentoikaa tätä juttua. :)
Mun sairas tarina...
24
7431
Vastaukset
- surua ja ikävää
Tyttö-kulta,itkin luettuani kirjoituksesi.Tuntui vähän samalta,kuin olisin käynyt läpi oman tytäreni sairastumista,sairautta.Teissä sh on kovin paljon yhteisiä piirteitä.Olette todella herkkiä,kauniita,rakastettavia enkeleitä.Oma enkelini ei jaksanut taistella,vaan luovutti liian pian.Hän halusi myös ammatin eläinten parissa,kuten sinäkin.Hänet oli jo valittu ko.kouluun,muttei kestänut enää...eikä ehtinyt tietoa saada.(Joskus mietin,olisiko se voinut muuttaa tilannetta?)Toivon sinulle sydämestäni turvallista ja antoisaa elämää,rakastettuna ja terveenä.
- *Mä vaan*
Mä olen kamalan pahoillani siitä miten sun tyttärelle kävi. Vaikka mä välillä tosissani halusin kuolla,olen nyt jälkeenpäin kiitollinen että en kuollut. Mulla on niin paljo viellä edessä. Sillonko mun sairaus oli kaikista pahimmillaan tuli sanottua niin paljo kaikkea sellasta mitä en oikeesti tarkottanu. En edes jaksa laskea miten montaa ihmistä loukkasin. Itsellä oli niin kamalan paha olla että halus purkaa sitä pahaa oloa muihin,usein aivan viattomiin ihmisiin. Mä kaduin jokasen ilkeän sanan jälkeen,mutta joku esti pyytämästä anteeksi. Ja mulle tuli entistä pahempi olo. En mä pohjimmiltani halunnut ketään satuttaa. Riehuminen ja ilkeät sanat oli mun ainoa puolustautumiskeino.Mä pelkäsin. Pelkäsin sairaalaa,lääkäreitä,kaikkea sitä mitä mulle tapahtu. Jälkeenpäin mä oon miettiny että mitä jos olisin kuollu. Mä en olis voinu pyytää keneltäkään anteeksi ilkeitä sanojani ja tekemisiäni. Oliskohan kukaan ymmärtänyt että mä en oikeasti tarkottanu?
Mutta mä elän,ja olen pyytänyt monilta anteeksi.selittänyt että sanoin kaikkea mitä en tarkottanu.
yritän tosissani parantua kokonaan,vaikka monet sanoo ettei siitä koskaan kokonaan parane. Mä yritän silti.
- Empaattinen
......no jo nyt on.....kaikenlaista naemma sattuu ja tapahtuu.....minullakin oli aika hankala murrosika, mutta siihen oli syynsa (kuten vanhempien avioero)...en tosin koskaan sairastanut anoreksiaa tms.....
Olen onnellinen puolestasi, etta "loysit itsesi" takaisin. Olisi tarkeaa, etta rakastaisi itseaan juuri sellaisena kuin on. Muiden ihmisten mielipiteiden ei pitaisi koskaan antaa painaa tai painostaa liikaa!!- mirella
todella surullinen tuo sinun tarinasi, olet varmasti joutunut kokemaan kovia elämäsi varrella liittyen syömishäiriöön. itselläni on syömishäiriö ja tiedän kyllä miltä tuntuu kun yritetään väkisin viedä hoitoon. itse olen jo täysi-ikäinen ja painan alle 40 kg. haluaisin niin paljon olla normaalipainoinen mutta kun ruoka ei vaan maistu...en ole kylläkään koskaan oksentanut. välillä toivon että pääsisin sairaalaan missä saisin lihotettua itseni.kun puhumiset ei oikeen auta minun tilanteessani.
tiedän että en koskaan voi tästä parantua mutta toivon että vielä joskus painaisin edes yli 40 kg. se on tämänhetkinen tavoitteeni. jaksamisia sinulle :) - kokenut
mirella kirjoitti:
todella surullinen tuo sinun tarinasi, olet varmasti joutunut kokemaan kovia elämäsi varrella liittyen syömishäiriöön. itselläni on syömishäiriö ja tiedän kyllä miltä tuntuu kun yritetään väkisin viedä hoitoon. itse olen jo täysi-ikäinen ja painan alle 40 kg. haluaisin niin paljon olla normaalipainoinen mutta kun ruoka ei vaan maistu...en ole kylläkään koskaan oksentanut. välillä toivon että pääsisin sairaalaan missä saisin lihotettua itseni.kun puhumiset ei oikeen auta minun tilanteessani.
tiedän että en koskaan voi tästä parantua mutta toivon että vielä joskus painaisin edes yli 40 kg. se on tämänhetkinen tavoitteeni. jaksamisia sinulle :)Mietin,eikö sinulle ole tarjottu ruokahalua lisäävää depressiolääkettä?
- toivoa?
mirella kirjoitti:
todella surullinen tuo sinun tarinasi, olet varmasti joutunut kokemaan kovia elämäsi varrella liittyen syömishäiriöön. itselläni on syömishäiriö ja tiedän kyllä miltä tuntuu kun yritetään väkisin viedä hoitoon. itse olen jo täysi-ikäinen ja painan alle 40 kg. haluaisin niin paljon olla normaalipainoinen mutta kun ruoka ei vaan maistu...en ole kylläkään koskaan oksentanut. välillä toivon että pääsisin sairaalaan missä saisin lihotettua itseni.kun puhumiset ei oikeen auta minun tilanteessani.
tiedän että en koskaan voi tästä parantua mutta toivon että vielä joskus painaisin edes yli 40 kg. se on tämänhetkinen tavoitteeni. jaksamisia sinulle :)Mul on ihan sama olen 23 ja paino 37-38. haluaisin lihota mut se on nii vaikee syödä nii paljo ja olla liikkumatta. olin täs pitkään ilman hoitoa mutta yks päivä marssin kesken pyörälenkkini terveyskeskukseen ja nyt oon terapioissa. ne on aika alussa mut jotai hyötyä on jo ollut..toivon niin hartaasti että se auttaisi..11vuotta tätä on jo niin paljon...tilanteeni oikeastaa on aika lähellä tuon tytön tarinaa joka tämåän aloitti. Toivon että kukaan ei luovuttaisi ja van jaksaisi uskoa parempaan huomiseen..kaikilla on mahdollisuus selvitä..miksei olisi? Sanon vaan että taistelkaa..itseäni on auttanut se kun ajattelen tulevaa ja mitä elämä voisi olla...mitä haluaisin tehdä jos ei olisi mitään esteitä..ja ne kaikki voisi olla terveenä mahdollista...niitä ajattelen aina kun anoreksia alkaa sanelemaan mitä pitää tehdä...eihän se läheskään aina auta mutta joskus kyllä:).....voimia kaikille sairatuneille ja omaisille!
- n87
Toivon sinun parantuvan! Itsekin olen käynyt läpi anorexian mutten joutunut sairaalaan laihimmillani olin 42 kiloa ja olen 163cm pitkä. Paraneminen vie kauan aikaa, itselläni on vieläkin sellaisia päiviä jolloin en syö melkein mitään. NO ehkä joskus pääsen tästä kokonaan yli. Paranemista sinulle ja kaikkea hyvää!!
- pinni
Kiitos, että kerroit tarinasi. Olen kovin pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan, mutta iloinen, että sinulla menee nyt paremmin :) Itkin kun luin juttuasi.. itsekin kärsin syömishäiriöstä, mutta enemmänkin bulimiasta kuin anoreksiasta. Viime aikoina tosin en ole syönyt juuri mitään ja paino on laskenut paljon..kirjoituksesi sai minut todella miettimään, mitä olen tekemässä itselleni. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että ehkä pystyisin syömään jotain ilman kamalan huonoa omatuntoa. Kiitos siitä sinulle ja tsemppiä parantumisen tielle :)
- kaikille!
En itse sairasta anoreksiaa enkö bulimiaa, mutta olen ollut samalla osastolla anoreksiaa sairastavien kanssa. Oli järkytys huomata läheltä, mitä sairaudet tekevät ihmisille. Huonekaverinani oli anorektikko, johon tutustuin aika hyvin. Olen pitänyt hänen kanssan yhteyttä nyt kun hän on avohoidossa. Itse olin osastolla mielenterveysongelmien takia, onneksi ne ajat ovat takanapäin. Huonekaverini oli 35kg/173cm, eli TODELLA laiha. Hän on ollut osastolla aikaisemminkin ja käynyt kaikki mahdolliset terapiat, mutta aina sama juttu. Hän ymmärtää että anoreksia ei ole normaalia, mutta syöminen on vain niin hankalaa. En ole nähnyt eroa hänen ulkoisessa olemuksessaan sitten sairaalassa olon jälkeen. Hän lähti sieltä kun ei jaksanut enää olla. Pienikin fyysinen ponnistelu on raskasta, ja pelkään, että hänen sydämensä pettää vielä joku päivä, jos hän ei pääse anoreksiastaan eroon. Hänetkin punnittiin joka aamu, tiedän että hän joi vettä ennenkuin meni punnitukseen, en kuitenkaan sanonut mitään hoitajille ja lääkäreille, ja nyt on tullut huono omatunto tästä. En tiedä, miten voisin häntä auttaa nyt kun hän on avohoidossa. Hän on jo aikuinen nainen, 30-vuotias. On vaikea ymmärtää näitä asioita, kun ei ole omakohtaista kokemusta. Vaikka ymmärrän häntä ja hänen ajatusmaailmaansa, niin kuitenkaan en ymmärrä. En tiedä on tässä järkeä...Haluaisin niin auttaa häntä, mutta mitä voin tehdä? Hoidot eivät ole häneen auttaneet, vaikka hän on vihdoin ymmärtänyt asian vakavuuden. Toivon että hän pääsee asiasta yli ennen kuin on liian myöhäistä..=(
- lasienkeli laihduttaa
sinänsä ihana kirjoitus minun mielessäni, että se antoi minulle tsemppiä jatkaa laihduttamista.. jotenkin tämä kirjoitus oli myös surullinen..
Ja tuli mieleen kirjat jotka ovat myös tsempanneet minua laihduttamaan..
anteeksi, jos loukkasin jotakin teistä täällä..- 176cm/52kg
Tunnen itseni todela laskiksi vaika en ehkä olekaan, Haluasin olla kaunis, ja laiha ja hyvä. Olin mielestani kaunemillani 38 kiloisena, JOO tiedän etä se on väähän minun piduisena, mutta oikeasti tunsin itseeni kauniiksi. En ole koskaan ollut sairalahoitossa enkä haluakaan sinne joutua että ehkä minu ei enää pitäisi yrittamään laihdumista.Olen varmasti nytekin hyvin laiha muta se ei tunnu silta kun on niin "lihava olo", eikä uskalla syada normaalisti normaaleita ruokia. Olen myos vegani en syo lainkan lihaa, (maitotuoteite kyllä käytän joskus). Minua pelotaa että taas sealkaa kkun anorektinen mieli tulee taas esiin ja sen varmasti huomaa kylä lukiessaan tätä viestiäni jota kirjota nyt tänne. Anteksi minun huononi suomenkielen kirjotus taitoni. Mutta toivottavasti saatte tästä jotain selvään. Pelkään että laihdun taas nii paljon etä joudun todela sairaalan, varmasti moni on jo tässä painosa joutunut? No mutta nyt olen kohta lahdossä ulos aamulenkille, söin kuitenkin eilen hyvin, täytyy vain jaksaa yritää söydä ja lenkeillä. En tiedä paranunko koskaan, haluaisin mutta aina käy näin. Pelotaa.
- pesukarhujee
Itse olen 157 cm ja painan nyt pahimmillani 44 kiloa.
Olin kuitenkin viime keväänä 38 kiloa, enkä yhtään liian laiha.
Olen 19-vuotta.
Voiko jotkut näyttää laihemmalta, painaessaan yhtä paljon.?- hetkone?
Siis mä olen 160cm ja painan 42 kiloa ja pidän itseäni sopivana, ehkä hieman pulleana...
- Öhhöm...
hetkone? kirjoitti:
Siis mä olen 160cm ja painan 42 kiloa ja pidän itseäni sopivana, ehkä hieman pulleana...
Minä olen 162cm pitkä ja painan n.44 kiloa. Tunnen itseni lihavaksi, mutta muut sanovat, että en ole sitä. Olen painanut joskus 41 kiloa.... Ja olen 13 vuotta. Pelkään, että minulle tulee anoreksia ja toisaalta haluaisin että se tulisi. Aika sairas ajatus. Vertailen joskus minun ja ystäväni vatsoja ja en halua, että hän "voittaisi" minut laihuudella. Vatsani näyttää aina isommalta kuin hänen. Vertailen itseäni usein peilistä ja näen sieltä läskin tytön... Vastatkaa ja kertokaa, että olenko sopivan kokoinen :)
- vohvelityttö
Öhhöm... kirjoitti:
Minä olen 162cm pitkä ja painan n.44 kiloa. Tunnen itseni lihavaksi, mutta muut sanovat, että en ole sitä. Olen painanut joskus 41 kiloa.... Ja olen 13 vuotta. Pelkään, että minulle tulee anoreksia ja toisaalta haluaisin että se tulisi. Aika sairas ajatus. Vertailen joskus minun ja ystäväni vatsoja ja en halua, että hän "voittaisi" minut laihuudella. Vatsani näyttää aina isommalta kuin hänen. Vertailen itseäni usein peilistä ja näen sieltä läskin tytön... Vastatkaa ja kertokaa, että olenko sopivan kokoinen :)
IHAN OIKEESTI MÄ VOIN SANOO SULLE, ET OON 165 pitkä ja painan 57 kiloa : D
MULLA on ihan oikeesti vatsamakkaraa, kolme uimarengasta. :pp
Mä en oikeen osaa ottaa mutsin höptyksiä tosissaa että mun kannattais saada muutama kilo pois. mä itse tiedostan että mun pitäis laihduttaa sen verran mut en jaksa, oon laiska ja syön kaikkee paskaa.
mä tykkään ihan sikana vaatteista, ja voi kun asuisin jossan lähempänä hyviä kauppakeskuksia ja silleen. kun saan jostain rahaa, en pysty käytätmään sitä vaatteisiin, käytän sen johonkin hyvänmakuseen juttuun ja sitten taas lihon.
ja sit onki ongelma se et kun mennään ostamaan jotain vaatteita, huomataan et "oho oon taas lihonu"
IHAN KAMALAA, VIHAAN SITÄ.
JA JOS TYTTÖKULTA NÄET ITSES LIHAVANA, MENE HOITOO!! MÄ EN OLE YLIPAINONEN, ENKÄ OIKEASTAAN LIHAVAKAAN. JOTEN SÄ OLET MELKEEMPÄ ALIPAINOINEN, IHAN TOTTA!!
- (:
mä olin kuudennella luokalla painon tarkkailussa, painoin sillon jotai 38 ja pituutta oli noin 155. Mulle tehtiin ruokapäiväkirja viikon ajaks. Terveyden hoitaja ihmetteli miten syön niin paljon, sitten multa kyseltiin oksentelusta... Taas hieman jälkeen päin kävin punnituksissa painoin noin 37 ja olin joku 158 pitkä. mulle epäiltiin taustalle anoreksiaa ja lähetettiin ravitsemusterapeutille puhumaan. Sitten taas parin viikon päästä painoni oli hieman laskenut, sain uuden lähetteen ravitsemusterapeutille. En kuitenkaan halunnu sinne.. mielestäni sitä paitsi kaverini olivat paljon minua laihempia. Sen jälkeen kävin lääkärissä ottamassa verikokeita, ettei mulla olis mitään sairauksia. Koskaan tähän päivään mennessäkään en ole kuullut kokeiden tuloskia. Siitä pari kertaa jouduin vielä terveydenhoitajalle katsomaan painoa, mutta se oli aina vähän noussut((: vuoden päästä taas oli koulussa terveystaskastus ja otettiin paino ja pituus. Taas terveyden hoitaja alkoi puhumaan ravitsemusterapeutista, kieltäydyin ja keksin tekosyitä. Kotiin soitettiin että olisi lähiaikoina aika sinne. Sain puhuttua vanhempani, ettei tarvinnut sinne mennä :) nyt olen joku 169 pitkä ja painan noin 44-46 kiloa (: kai se on ihan tavallinen paino?
- Lihava(ko?)
Halooo kaikki (esim) 162 senttiset ja 44 kiloset!! Te ette TO-DEL-LA-KAAN oo lihavia tai muuta! Ite oon 150cm ja 51 kg, et hei halooooo!!!
- tavis, silti onnellinen
Lihava(ko?) kirjoitti:
Halooo kaikki (esim) 162 senttiset ja 44 kiloset!! Te ette TO-DEL-LA-KAAN oo lihavia tai muuta! Ite oon 150cm ja 51 kg, et hei halooooo!!!
Vai ootte te lihavia, oon 168 pitkä ja painan 69 kiloa.. repikää siitä, ja on mulla makkaroita, mutta oon tyytyväinen itteeni, ei mun tartte olla mallin mitoissa! :)
- Mia88
Itse sairastan anoreksiaa ja tämä teksi oli ehkä ensimmäinen ko. sairauteen liittyvä teksti joka kosketti. Ironista, mutta kiitos että kirjoitit ja jaoit tämän. Sait minut ja ehkä monen muunkin anorektikon havahtumaan, tai ainakin ajattelemaan..
- laiha
olen 15vuotias
173cm pitkä
ja painan 53 kiloa.
Olenko alipainoinen?
Lantioluuni ''törröttävät'' ulospäin kehostani, se on oksettavan näköistä.
Solisluuni näkyvät niin paljon että tavallisesti kun olen sormillenikin jää kuoppa.
Minun pohkeeni ovat yhtä ohuet kuin käteni. - Vlora
Minä meinasin aikuisiällä sairastua anoreksiaan. Olin n.22v ja ruumiinrakenteeltani olin aina ollut pitkä ja lähes alipainoisen hoikka. Parikymppisenä kumminkin alkoi rasvaa kerääntyä kun en yhtään tarkkaillut syömistäni ja söin usein roskaruokaakin. Liikuntaa en viitsinyt kovin usein harrastaa. Yllättäen koiran myötä paino tippui pari kiloa vaikka olin syönyt entiseen tahtiin. Siinä vaiheessa mitat oli 55kg ja 170cm. Eli sellanen normaalipainon alarajoilla. Innostuin kuitenkin laihtumisesta niin, että päätin vähän vähentää syömistä. Jossain vaiheessa söin lähinnä pelkkää suklaata koska ajattelin että siitä en halua luopua mutta ruoasta voin. Vähitellen lenkkeilystäkin tuli pakkomielteistä ja aloin kokea huonoa omaatuntoa jopa salaatinsyömisestä. Puolessa vuodessa painoni putosi 50-51 kiloon. Tiedän ettei se ole tällä palstalla paha luku, mutta lähipiirin mielestä näytin kamalalta ja painooni alettiin todella kiinnittää huomiota, samoin liikkumiseeni ja syömiseeni.
Binge eating kuvaa ehkä parhaiten syömistäni...välillä söin aivan liikaa herkkuja, välillä en oikein mitään. Opin, että kahvi täyttää vatsaa, ja piimässä turvotetuissa ruishiutaleissa on senverran vähän kaloreita että niillä voi täyttää kurnivaa vatsaa.
Luojan kiitos kommentit ulkonäöstäni saivat minutkin huolestumaan, ja ennenkuin ehdin pahemmin sairastua, tajusin mihin tämä tie oli johtamassa. Työkavereiden kannustuksesta aloitin kuntosali harrastuksen, joka lopullisesti pelasti minut. Jotta jaksaa treenata ja jotta sais lihasmassaa ja treenipainot nousisi, on PAKKO syödä. Onneksi lihasten kasvattaminen kiinnosti lopulta enemmän kuin laihuus!!
Nyt olen normaalipainoinen, ehkä 61-63kg ja ylpeä siitä! Koska tiedän että suurin osa saamastani painosta on lihaksia. Salillakin saa tunnustusta, kun on voimaa vetää äijä-treeniä :)
Tällä kirjoituksellani haluan vain muistuttaa, että EI NOILLA LUKEMILLA MERKITYSTÄ OO!! Vaan sillä, mistä se paino koostuu. Laihduttaessa lihakset lähtee aina ensiksi, eli rasva jää. Tämä tarkoittaa sitä, että laihdutuksen jälkeen rasvaprosenttisi on isompi kuin aloittaessa.
Jos olet mielestäsi läski, (mitä suurin osa täällä ei TODELLAKAAN oo) niin ala harrastamaan liikuntaa. Syö paljon proteiinia ja vähän vähemmän hiilareita. Koska treenattu kroppa näyttää vaan niin paljon paremmalta kuin langanlaiha!!! Ja kyllähän naisessa pitää olla jotain mistä ottaa kiinni, eli ei stressiä!! :)- Sumppi pk-seudulta
Tätä toivoisi niin monelle muullekin nuorelle. Ei laihuus ole ihanne, ei edes kaunistakaan. Mutta lihaksikas keho on ilo myös silmälle. Kun katsoo esim. urheilijoita, niin voiko kauniimpaa vartaloa olla.
Toivon, että terveellinen ravinto ja luomumuodot olisivat se, mitä jokainen ihailee ja tahtoo itselleen.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kansalla on oikeus tietää miksi persut pettävät
Koko kulunut hallituskausi on kysytty persuilta, minkä vuoksi he ovat pettäneet käytännössä jokaisen vaalilupauksen, ain607512Venäjän armeijan evp-upseeri: Armeija surkeassa tilassa, jonka läpäisee kaiken kattava
valehtelu. Venäläiset alkaneet pohtia julkisesti maan todellisia tappioita. Z-bloggari ja 3. luokan kapteeni (evp.) Mak1232936- 1421776
Kansalla on oikeus tietää mikä on SDP:n talousohjelma jolla maan talous
saadaan nousuun? Miksi puolue piilottelee sitä, vai eikö sitä ole? Tähän asti olemme vaan saaneet kuulla hallituksen ha651649Ammattiliitto 900 euroa/vuosi - Työttömyyskassa 72 euroa/vuosi
Ammattiliitosta eroamalla voi säästää jopa 800 euroa vuodessa. Mitä enemmän tienaat, sitä enemmän maksat liitolle. Esim1151458Miten voit olla niin tyhmä
että et tajunnut että sua vedätettiin? Tietäisitpä miten hyvät naurut on saatu. Naiselle1671404- 1311153
- 77853
Kyriake=Kirkko
Kirkko, Kyriake Kirkko-sana tulee kreikankielen sanasta Kyriake=Herran omat, Kristuksen omaksi kastettujen suuri joukko47802- 52745